tavallista arkea vaan

M lähti kouluun ja meillä rauha maassa. Negatiiviset tunteet omaa lasta kohtaan on rankkoja – kaikkihan sen tietää. Siis on itsessään rankkaa olla turhautunut, väsynyt ja kiukkuinen mutta kun kohteena on oma lapsi se tekee siitä vielä jotenkin käsinkosketeltavamman typerää ja tylsää. Kiellettyä omalla tavallaan. Pitäis, pitäis, pitäis... syyllisyydellä ei oo rajaa ja on vaikeeta olla vajoamatta syvemmälle. Se on sellainen itseään ruokkiva suppilo josta on tolkuttoman vaikeeta kiivetä ulos.

On makeeta katsoa O:ta joka ekaa kertaa elämässään tekee jotakin ennen veljeään. On edellä ja osaavampi, nopeampi, parempi... Ai miten niin meillä vertaillaan ja kilpaillaan? Ei meillä oikeastaan vertailla ja kilpailla, mutta noi jätkät kyllä tuntuu kilpailevan kaikesta ja kaikessa. Mulle ne on ihan hyviä just tollaisina, omanlaisinaan. Annan sen nautiskella omasta taidostaan, pönkitän ja korostan koko rahalla ja se kulkee rinta rottingilla.

Maanantaiaamuna sillä oli vaippa märkänä roikkumassa jossakin polvien ja nilkkojen välillä. Nyt sillä on kalsarit jalassa ja se kertoo kun pitää mennä potalle. Leikin tuoksinnassa voi melkein unohtua, mut silloinkin se juoksee vielä tirauttamaan loput pottaan. Illalla annoin sen jättää yövaipan pois, vuorasin sängyn  ja epäilin tätä suoritusta. Seiskasta seiskaan... kuiva sänky ja iloinen pieni mies. Ne oli jo aikansa olleet hereilläkin. Varovaisesti voitaneen siis sanoa et jannu on kuiva. Varmasti tulee takapakkia, märkiä housuja ja lakanoita mutta ihan yhtä varmasti se on ymmärtänyt mistä tässä jutussa on kysymys, haluaa osata eikä stressaa asiasta toisin kuin veljensä joka meni totaalisesti takalukkoon yhdessä päivässä.

Josko tää pottatarina päättyis nyt tältä erää tähän. Keskitytään taas muuhun.