pieniä irrallisia palasia

Kaikesta pitäis taas kirjoittaa...  

Täällä on tapetilla perustuslaillinen oikeus avioliittoon – tai siis se ettei se ole sitä tällä hetkellä vaan avioliitto on nyt miehen ja naisen välinen -  ja tietyt ääriryhmät on tietysti takajaloillaan ja naamiksessa käydään aika kärkästäkin keskustelua aiheesta. Mitä raamatussa sanottiinkaan homoseksuaalisuudesta? Onko sillä loppupeleissä edes mitään väliä? Kuka kirjoitti raamatun? Onko raamattu Jumalan sana, vai ihmisten näkemys Jumalan sanasta... lista on loputon. Oman kantani tähän asiaan oon täällä jo tehnyt selväksi aiemmin, jos sillä nyt edes on mitään merkitystä.

Sitten on syöpä. Järki edelleen sanoo ettei mulla nyt oikeastaan mitenkään voi olla rintasyöpää, vaan hetkittäin mielikuvitus laukkaa villinä omia polkujaan. Kuolemaa en pelkää, pelkään sairautta ja siinäkään en kipua ja itse sairautta vaan enneminkin niitä käytännön asioita. Kuka hoitaa lapset? Kuka tekee sitä tai tätä tai tota... jos sattuisin kuolemaan – voihan se olla että kupsahdan jo tänään – mua surettaa eniten ajatus siitä ettei kolmikolla enää olis äitiä. Elämä jatkuis ja ne selviäis, mutta nillä ei enää olis äitiä.

Eilen olin hetken aikaa mukana M:n toimitaterapiassa opettelemassa uutta kotitreeniohjelmaa. Oli jotenkin pysähdyttävää katsoa miten liki viisivuotias edelleen ojentaa vastakkaisen puolen käden ja jalan kääntäessää päätään lattialla. En voi olla miettimättä et miten me ei koskaan kärähdetty näistä missään seulassa? Oliko se sitä että mä aina muistin vakuuttaa pontevasti et kaikki oli hyvin, vai sitä et M aina kehittyi muuten niin etuajassa ja nopeesti ettei kellekään tullut mieleenkään etteikö ne varhaislapsuuden heijasteet oliskaan väistyneet normaalisti.

Meillä on palattu leikkimään sitä leikkiä taas... sitä missä musiikki soi ja musiikin pysähtyessä pitää nopeesti istua tuoliin ja viimeinen jää ilman. Meillä ei vaan käytetä tuoleja vaan sänkyjä ja niitä on kyllä kaikille. Käytännössä leikkiä leikkii L ja M. Ne vuorottelee sänkyjen välillä. Pääsiäisenä ajateltiin vähän laajentaa tätä leikkiä ja siirtää pojat M:n huoneeseen ja M poikien huoneeseen ja toivotaan et jos leikki loppuis siihen. Poikien huone on lähempänä meidän makkaria – turvallisemman tuntuinen?. Poikien huone on hiljaisempi – M ehkä nukkuis siellä paremmin?  Mitenköhän monta kertaa meillä on näitä sänkyjä kuljetettu huoneesta toiseen, ja taas takaisin... Illalla unohdin antaa M:lle sen melatoniinin ja niinpä kun itse lähdin ennen kymmentä nukkumaan löysin mun sängystä tähtisilmäisen ja hymyilevän lapsen. En tajua miten se oli ollut niin hissukseen ettei kumpikaan meistä huomannut ettei se nuku vaikka katsottiin telkkaria loftissa eli ihan siinä vieressä. Yleensä se kyllä käy noin kolmen minuutin välein ilmoittautumassa.

O on karmeessa räkiksessä. Päivän ohjelma on peruutettu ja me pysytään kotona paranemassa ja jätetään ohjelmat huomiselle...

Pääsiäisenä pitäis olla kaunista ja lämmintä.