nauti! älä jarruta!

Aamu menee samalla kuviolla kuin ne meidän kiireettömät aamut muutenkin. M koulubussiin, mulle kuppi kahvia ja pojille telkkari päälle. Pojat saa vuoroaamuin laittaa mun kahvin. K on seiskasta saakka kysynyt koska se saa katsoa telkkaa, se on meidän tv-addikti, pahasti. Luen sähköpostit ja laitan muutaman tärkeän viesti menemään. Välillä puutun jannujen systeemeihin kun meno olkkarissa äityy liian hurjaksi ja taiston äänet häiritsevät mun rauhaa. Ens viikko on M:n kevätlomaa. Laitan M:n opelle viestiä M:n synttäreistä ja siitä et ollaan kevätloman jälkeisellä viikolla loppuviikko poissa – lomalla, uudessa lomatalossa.

Veeran blogin, ja kaikkien Veeran saamien blogikommenttien herättämänä pohdin ikää. Mä olen 41-vuotias. Täytän tänä vuonna 42.  Koen olevani parhaassa mahdollisessa iässä, toisaalta mähän toivoin jo 13-vuotiaana olevani 40 – ehkä siis siksi. Mä oon lapsesta saakka tiennyt että 40 on hyvä ikä, hyvä vuosikymmen eikä mulla ole mitään syytä uskoa etteikö se 50 tai 60 olis ihan yhtä hyviä. Mulla on ystäviä ikähaarukassa 28:sta 74:ään, useimmat kuitenkin kai 35:stä 50:een. En mieti ystävien ikää, se tuntuu merkityksettömältä. Toisaalta en mieti omaanikaan. En koe itseäni ikälopuksi, en nuoreksi. Just nyt mä olen sopivan ikäinen tähän elämäntilanteeseen. Enhän mä toivottavasti ole vielä edes puolivälissä.

Tosiasia on että mitä vanhemmaksi sitä tulee, sitä suuremmaksi kasvaa todennäköisyys siitä että sairastuu vakavasti, elämä on kuitenkin rajallista jo itsessään, eikä kukaan tiedä koska se loppuu. Tänään, huomenna, kohta, viidenkymmenen vuoden päästä. Miksi siis murehtia ennen kuin on murehdittavaa.

Ajattelisinko toisin jos lapset olis jo aikuisuuden kynnyksellä? Tuntisinko silloin itseni vanhaksi? Sainko kymmenen vuotta lisää aikaa sillä että lapset syntyi kymmenen vuotta ”myöhässä”? En tiedä. Ehkä. Toisaalta mä haluan nähdä niiden kasvavan. Mä haluan katsoa kun ne ponnistaa elämään, löytää paikkansa maailmassa ja perustaa ehkä oman perheen. Mä haluan nähdä niiden lapset. Se ei oo pelottavaa, se on innostavaa. Lastem aikuistuttua alkaa uusi vaihe. Uudenlainen elämä. Ajatus siitä ei ainakaan vielä saa mua tuntemaan itseäni vanhaksi.

Ei vuosia vastaan voi tapella. Ne tulee kuitenkin jos on tullakseen ja parempi kai ikääntyä kuin kohdata se toinen vaihtoehto liian aikaisin. Sen kuuluu mennä näin. Meidän kuuluu vanheta ja lopulta antaa tilaa seuraavalle sukupolvelle. Se on kaunista ja osa elämää. Mä en osaa nähdä sitä pelottavana. Mä katson peilistä mun ryppyjä, ne kertoo eletystä elämästä. Mä katson itseäni peilistä ja näen oman vartaloni. Se on omalla tavallaan kaunis. Vähän velttoa siellä ja venynyttä nahkaa täällä. Raskausarpia. Leikkausarpia.  Naurua, iloa, surua, kipua... elämää.

Ei saa jarruttaa, pitää antaa elämän viedä eteenpäin. Ei pidä pelätä uusia seikkailuja. Kohtaa jokainen päivä ja jokainen vuosi ilolla ja nautinnolla. Jokaista syntymäpäivää on syytä juhlia lapsen riemulla! Oikeesti. Muista nauttia, älä jarruta!

mummi toukokuussa 2009