Siirry pääsisältöön

saa näkyä muttei kuulua tai ehkä ei näkyäkään


Viimeisten muutaman viikon aikana mä oon useammassakin paikassa törmännyt sellaiseen syvään jurtuneeseen ajatteluun että lasten on hyvä näkyä, muttei kuulua. Siihen että lapset riemuitsee hillitysti ja vähintäänkin silloin kun se vanhemmille sopii. Huonosti kasvatetut lapset meluaa ja kiukuttelee julkisesti ja niitten kyvyttömät vanhemmat ei vaienna niitä tai vielä kamalampaa, ne lapset ei tottele vanhempien tehottomia vaiennusyrityksiä. Ne kamalat lapset mättää toisia turpaan leikkipaikalla ja kirkuu ja loikkii miten sattuu. Terve! Mun nimi on Yksis. Mulla on kolme tällaista lasta. Ne näkyy ja kuuluu ja ne ei ole hienostuneen hiljaa ikinä, tein mä mitä tahansa. Synttäreillä joilla kaksi kolmasosaa lapsista oli suomalaisia ja istui kiltisti ja hiljaa, mun lapset juoksi ympäriinsä kiljuen ja riehuen ja mä huomasin yllättäin häpeäväni. Riemu vaihtuu hetkessä kiljunnan kautta itkuun ja raivoon. By the way, niistä kaksi on erityislapsia. Oiskohan sillä jotakin osaa siihen? Paska juttu vaan ettei niistä ulospäin näe että niissä on joku ”vika” ja moni niistä tuomitsijoista tuomitsis aivan tasan varmasti mut ja katraani... sellaisia huonosti käyttäytyviä lapsia ja onneton mutsi joka ei saa niihin mitään rotia. Turha sanoo ettei niin kävis, kävis kuitenkin. Osa niistä hirveistä mukuloista on ihan varmaan vaan pellossa eläneitä pikkuhirviöitä, mutta ihan yhtälailla se vanhempiaan ranskalaisilla heittelevä, kiljuva pikkumonsteri saattaa olla autisti tai ADHD tai SID lapsi ja vanhemmat tekee kaikkensa ja vähän päälle. 

Onkin siunattua että me satutaan asumaan täällä. Yhteiskunnassa joka on vähemmän herkkä äänille ja joka sietää paremmin sitä lapsista lähtevää meteliä. Lapset saa näkyä ja lapset saa kuulua.  Niiltä odotetaan joo käytöstapoja – vieraita kohtaan – mutta hiljaa niitten ei tartte olla. Lapset kuuluu julkisille paikoille. Täällä kaupassa tai ravintolassa raivoavaa ja riehuvaa lasta ei kukaan kanna kaupasta tai ravintolasta ulos ja tilanne saa olla aika extreme ennen kuin kukaan niistä muista asiakkaista alkaa luomaan ”niitä” katseita. Korkeintaan saat muilta asiakkailta empatiaa ja hyväksyntää siitä ettei lapselle anna periksi vaikka se kuinka itkee ja potkii ja huutaa ja raivoo.

Ennen lapsia oli myös periaatteita ja mielipiteitä ja näkemyksiä ja lasten synnyttyäkin oli vielä periaatteita ja näkemyksiä. Onhan niitä vieläkin, mutta pakko on todeta että lapset kasvattaa kasvattajaansa vähintään yhtä paljon kuin minä niitä, eikä vähiten siinä että kauheesti ei kannata olla mitään mieltä mistään mitä lapsiin tulee.

Mä olin pitkään sitä mieltä että hyvä vanhempi syöttää lapselleen monipuolista ja ravitsevaa ravintoa. Jos nyt ei ihan jokainen ateria, niin ainakin päivän kokonaisuus sisältää silleen karkeesti sen ruokaympyrän... Jotenkin kuitenkin saavuttiin siihen kohtaan missä mun mielestä on ihan jees jos ne elää kultakaloilla, kekseillä, donitseilla, suklaakakulla ja ravitsemuksen huipentumana päivälliseksi keitettyä makaronia, voita ja mansikoita. Ei onneksi sentään jokainen päivä.

Mun lasten piti myös käyttää aurinkolaseja. Mun lapset käyttää aurinkolaseja korkeintaan satunnaisesti, yleensä sisätiloissa löydettyään ne jostakin sohvan uumenista. Vaihtoehtoisesti aurikolaseista saadaan aikaan vuosisadan taisto ja rikkinäiset aurinkolasit. Meidän lasten aurinkolasien keskihinta on noin viistaalaa. Mua lohduttaa se että silloin kun mä olin lapsi kukaan ei ollut kuullutkaan siitä et aurinkolasit olis jotenkin tärkeet saati et lapsilla pitäis olla sellaiset. Silmälääkärin mukaan mun silmissä ei ole ton lievän hajataiton ja likinäön lisäks mitään vikaa... ehkä ne selviää ilmankin niitä laseja.

Autossa meillä ei syödä ja kotonakin ruoka syödään keittiön pöydän ääressä. Kädet pestään kun tullaan kotiin ja naama ja kädet pyyhitään ruokailun jälkeen. Pakko ei oo syödä, mutta ruualla ei leikitä. Edelleen.

Niin että ei meillä olla kuin pellossa. Kaikkeen ei vaan voi puuttua ja ääntä niistä lähtee – aina.


Kommentit

  1. Mä oon just tollanen, jonka mukaan (omat!) lapset ei saisi kuulua, eli mä oon just se niuho äiti, jonka mukaan kotona saa meuhkata, mutta kylillä ollaan kunnolla. Toimii onneksi useimmiten, mutta esim. Lapin reissulla oli haasteita, kun samassa mökissä oli muitakin ihmisiä. Sillä pitäähän lasten välillä itkeä ja huutaa. Mutta onneksi oli kaikilla niin kivaa, että huutoa oli vähemmän. Ihana loma siis meillä, kuten myös teillä.

    Nyt alan taas ahkeroimaan kommenteissa, kun luin putkeen teidän kuulumiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä tykkään sun kommenteista Sanna!

      Poista
    2. Niin ja se mitä mä siis jotenkin epäselväsi yritin ilmaista oli et ei pidä niitä muittenkaan hirviöitä liian hätäisesti tuomita tai ei ainakaan niitten hirviöitten vanhempia. Se voi oikeesti näyttää ulkopuolisesta meilläkin aika kummalta kun yks itkee ja raivoo ja polkee jalkaa eikä kukaan lotkauta korvaansakaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi