saa näkyä muttei kuulua tai ehkä ei näkyäkään

Viimeisten muutaman viikon aikana mä oon useammassakin paikassa törmännyt sellaiseen syvään jurtuneeseen ajatteluun että lasten on hyvä näkyä, muttei kuulua. Siihen että lapset riemuitsee hillitysti ja vähintäänkin silloin kun se vanhemmille sopii. Huonosti kasvatetut lapset meluaa ja kiukuttelee julkisesti ja niitten kyvyttömät vanhemmat ei vaienna niitä tai vielä kamalampaa, ne lapset ei tottele vanhempien tehottomia vaiennusyrityksiä. Ne kamalat lapset mättää toisia turpaan leikkipaikalla ja kirkuu ja loikkii miten sattuu. Terve! Mun nimi on Yksis. Mulla on kolme tällaista lasta. Ne näkyy ja kuuluu ja ne ei ole hienostuneen hiljaa ikinä, tein mä mitä tahansa. Synttäreillä joilla kaksi kolmasosaa lapsista oli suomalaisia ja istui kiltisti ja hiljaa, mun lapset juoksi ympäriinsä kiljuen ja riehuen ja mä huomasin yllättäin häpeäväni. Riemu vaihtuu hetkessä kiljunnan kautta itkuun ja raivoon. By the way, niistä kaksi on erityislapsia. Oiskohan sillä jotakin osaa siihen? Paska juttu vaan ettei niistä ulospäin näe että niissä on joku ”vika” ja moni niistä tuomitsijoista tuomitsis aivan tasan varmasti mut ja katraani... sellaisia huonosti käyttäytyviä lapsia ja onneton mutsi joka ei saa niihin mitään rotia. Turha sanoo ettei niin kävis, kävis kuitenkin. Osa niistä hirveistä mukuloista on ihan varmaan vaan pellossa eläneitä pikkuhirviöitä, mutta ihan yhtälailla se vanhempiaan ranskalaisilla heittelevä, kiljuva pikkumonsteri saattaa olla autisti tai ADHD tai SID lapsi ja vanhemmat tekee kaikkensa ja vähän päälle. 

Onkin siunattua että me satutaan asumaan täällä. Yhteiskunnassa joka on vähemmän herkkä äänille ja joka sietää paremmin sitä lapsista lähtevää meteliä. Lapset saa näkyä ja lapset saa kuulua.  Niiltä odotetaan joo käytöstapoja – vieraita kohtaan – mutta hiljaa niitten ei tartte olla. Lapset kuuluu julkisille paikoille. Täällä kaupassa tai ravintolassa raivoavaa ja riehuvaa lasta ei kukaan kanna kaupasta tai ravintolasta ulos ja tilanne saa olla aika extreme ennen kuin kukaan niistä muista asiakkaista alkaa luomaan ”niitä” katseita. Korkeintaan saat muilta asiakkailta empatiaa ja hyväksyntää siitä ettei lapselle anna periksi vaikka se kuinka itkee ja potkii ja huutaa ja raivoo.

Ennen lapsia oli myös periaatteita ja mielipiteitä ja näkemyksiä ja lasten synnyttyäkin oli vielä periaatteita ja näkemyksiä. Onhan niitä vieläkin, mutta pakko on todeta että lapset kasvattaa kasvattajaansa vähintään yhtä paljon kuin minä niitä, eikä vähiten siinä että kauheesti ei kannata olla mitään mieltä mistään mitä lapsiin tulee.

Mä olin pitkään sitä mieltä että hyvä vanhempi syöttää lapselleen monipuolista ja ravitsevaa ravintoa. Jos nyt ei ihan jokainen ateria, niin ainakin päivän kokonaisuus sisältää silleen karkeesti sen ruokaympyrän... Jotenkin kuitenkin saavuttiin siihen kohtaan missä mun mielestä on ihan jees jos ne elää kultakaloilla, kekseillä, donitseilla, suklaakakulla ja ravitsemuksen huipentumana päivälliseksi keitettyä makaronia, voita ja mansikoita. Ei onneksi sentään jokainen päivä.

Mun lasten piti myös käyttää aurinkolaseja. Mun lapset käyttää aurinkolaseja korkeintaan satunnaisesti, yleensä sisätiloissa löydettyään ne jostakin sohvan uumenista. Vaihtoehtoisesti aurikolaseista saadaan aikaan vuosisadan taisto ja rikkinäiset aurinkolasit. Meidän lasten aurinkolasien keskihinta on noin viistaalaa. Mua lohduttaa se että silloin kun mä olin lapsi kukaan ei ollut kuullutkaan siitä et aurinkolasit olis jotenkin tärkeet saati et lapsilla pitäis olla sellaiset. Silmälääkärin mukaan mun silmissä ei ole ton lievän hajataiton ja likinäön lisäks mitään vikaa... ehkä ne selviää ilmankin niitä laseja.

Autossa meillä ei syödä ja kotonakin ruoka syödään keittiön pöydän ääressä. Kädet pestään kun tullaan kotiin ja naama ja kädet pyyhitään ruokailun jälkeen. Pakko ei oo syödä, mutta ruualla ei leikitä. Edelleen.

Niin että ei meillä olla kuin pellossa. Kaikkeen ei vaan voi puuttua ja ääntä niistä lähtee – aina.