paperisota

Mä yritän kirjoittaa tai oikeastaan ajatella kirjalliseen muotoon ja samalla mietin et kuka hullu yrittää tehdä tätä keskellä päivää lasten kanssa... ajatus keskeytyy jatkuvasti pissahätään ja janoon ja haliin ja syliin ja ties mihin.

K aloitti tänään terapian ja polleena miehenä se asteli Klinikan ovesta sisään. Se oli niin liikuttavan innoissaan kun sekin vihdoinkin pääsee ihan oikeesti terapiaan. O taas parkkeeras mun syliin ja istui siinä koko sen 50 minuuttia lukien mun kanssa Hesaria iPadiltä ja kyl me vähän tehtiin hienomotoriikkaharkkojakin O:n kanssa. Mä mietin et pitäiskö mun olla huolissaan kun se ei edelleenkään osaa värejä? Ons sillä mitään väliä? Miks se ei osaa niitä? Me kuitenkin harjoitellaan sitäKIN asiaa aina ja kaikkialla.

Tunnin päästä takaisin tuli väsynyt ja työtä tehnyt mies. Se imeskeli kaulakorunsa narua ja oli kuulemma imeskellyt sitä silikonilätkää koko tunnin. Se oli eka asia minkä se tänä aamuna halus, ”my necklace”. Eilen se oli ilman ja sillä oli koko päivän paidan hiha tai nyrkki suussa. Se vaan tuntuu rauhottavan sitä... luulis et se olis ollut kovakin tuttimies, mut tutti siltä lähti hetkessä ja helpolla ja tutti ei muutenkaan koskaan ollut sille ”se” juttu. Sen juttu on sen ”tutu”. Nyt se katsoo telkkaria – päivälepo – sohvalla sen tutu kainalossa. O on sohvan toisessa päässä puolialastomana.

Täyttelen K:n kouluhakemusta. Siis niitä kaavakkeita erityisopetuspaikkaa varten. Tajuan et meillä on siitäkin poikaparasta jo kuusitoista sivua raportteja ja se sentään on aina ollut meidän perusterve ja ongelmaton. Vähän vaan – tai aika paljonkin – vilkas ja me ollaan kuviteltu että sen haluttomuus istua tekemään tylsiä juttuja kumpuaa vilkkaudesta eikä siitä ettei se ihan oikeesti kykene. Siellä terapiassakin se oli heitellyt terapeuttia palikoilla ja palloilla kun hommat ei miellyttänyt. Onneksi Karen on maailman paras toimintaterapeutti. Se lohdutti ja taputti selkään kun istuin siinä itkua vääntäen, et mä oon ihan paska äiti enkä osaa tukea K:n kehitystä ja mä vaan huudan ja oon salaa sitä mieltä et se on urpo – no en oikeesti oo, eikä sekään oikeesti oo urpo. Karen lupas mulle et siitä tulee ihan hyvä ja et mä oon ihan hyvä mäkin.

seitsemän sivuinen erityisopetushakemus

Katselin itsestäni otettuja kuvia ja sain oivalluksen. Mä olen nelikymppinen kolmen lapsen äiti. Venynyt ja vanunut ja rypistynyt. Ne vaatteet jotka näytti mun päällä kivalta kymmenen tai kakskymmentä vuotta sitten, näyttää ihan hirveiltä nyt. Mä näytän kirjaimellisesti koko kodin äidiltä, ihmiseltä joka on vain ja ainoastaan äiti ja yhtä seksikäs kuin lauantaimakkara. Sellaiselta jota ei oikeesti kiinnosta mikään muu kuin et on edes suunnilleen ehjät ja puhtaat päällä. Tarvitsen stylistin.  Tai mun täytyy siis stailata itseni uudestaan ja luopua teinityylistä. Haluan olla nätimpi. Yrittää edes näyttää siltä, että se miltä mä näytän merkitsee mulle, edes jotakin. Mun suurin ongelma tässä uudelleen stailaamisessa on se et kaikki mistä mä tykkään maksaa aivan tolkuttomasti... Jos olisin rikas, enkä vaan tällainen keskiverto jenkki, ostaisin kaikki vaatteeni Eileen Fisheriltä. Teepaita kaks sataa, paitapusero kolme sataa, housut puoltoista sataa, legginsit satasen... Mut olisin hei ihan super tyylikäs ja klassinen ja hehkee. Ehkä mun pitäis myös taas hylätä tää suviannesiimestukka ja palata ”mom bobiin”. Mulla on kriisi.

Sit mun ajatus pysähtyy taas hetkeks vuodentakaiseen. Se pysähtyy siihen kun oltiin M:n nelivuotislääkärissä ja lastenlääkäri kysyi et mitä mulle, siis ei meille vaan mulle, kuuluu ja mä purskahdin itkuun. Oli kulunut kuukausi M:n diagnoosista ja koko elämä oli ylösalaisin ja myllerrys vaan jatkui. Musta tuntui että mä hukun, enkä osaa enkä ainakaan pärjää. Yhtäkkiä mun lapsesta oli tullut vammainen. Silloin se sanoi et olis musta enemmän huolissaan jos en itkis ja että katsotaan mitlä vuoden päästä tuntuu. Huomenna mä istun siellä taas M:n kanssa, viisveetarkastuksessa. Enää ei itketä, elämä on aika armollista kun ihminen kuitenkin sopeutuu ja tottuu - kaikkeen.

Nyt me mennään leikkimään ja mä kirjoitan kaavakkeeseen kaksikymmentä (20) K:n leikin aikana sanomaa. On näitten hakemusten täyttely kivaa.