ajatuksista mustin ja muuta mukavaa

Milläköhän mä oppisin että ”ulkoileminen” tekee hyvää ja siitä saa voimia jaksaa arjessa? Ihan liian usein käy niin et ilta lähestyy ja väsyttää ja päädyn jäämään kotiin jollakin typerällä verrukkeella. Kuitenkin mä oon eilisen jäljiltä tänään virkeämpi kuin viikkoihin valvottuani ihan turhan myöhään mukavassa seurassa.

Viikko lähenee loppuaan, on torstai ja päivä 4/5. Me istutaan K:n kanssa klinikan odotushuoneessa ja ihan kohta K pääsee leikkimään terapeutin kanssa. Mä leivon et meenkö mukaan vai en, en tiedä kump olis parempi. Se istuu tossa vieressä ja käy kaikki iPadin pelit läpi kun ei jaksa keskittyä niistä yhteenkään kolmea sekuntia pidempään.

Jos ei mitään muuta niin mulle tekee hyvää pitää pientä taukoa M:sta. Se on ahdistunut ja pieninkin vastoinkäyminen johtaa suhteettoman suureen reaktioon. Meillä itketään-raivotaan-kiukutaan-ulistaan-lyödään-tönitään. Paljon, kaikkia  ja kaikesta. Väärä jälkiruoka – maailma kaatuu, väärä järjestys – maailma kaatuu, väärä värikynä – maailma kaatuu, väärä vastaus – maailma kaatuu. Se mikä saattoi kolme minuuttia sitten olla se oikea vihtoehto onkin väärä ja TAAS sen maailma kaatuu ja kuppi menee nurin. Yritän olla se aikuinen, mutta se ei vaan aina oo helppoa. Illalla oon lähinnä uupunut ja kaipaan yksinäisyyttä.

***

Me ollaan evaluaatiossa. Tuttu terapeutti katsoo sille itselleenkin tuttua lasta. Onhan se ollut niitten kahden muun terapeutti vähintäänkin aina välillä, tuntee mut ja meidän lapset ja meidän perheen toimintatavat. Mulla on pala kurkussa kun K on ihan vaan oma itsensä. Se säheltää ja säätää eikä jaksa keskittyä. Se yrittää lopettaa kaiken kesken ja välillä yrittää salaa muiluttaa palikoita suuhun. Testituloksia verrataan suoraan vuoden takaiseen. Osassa ollaan taannuttu taaksepäin ja osassa ei vaan olla menty eteenpäin niin kuin olis pitänyt. Suurimmat aukot hienomotoriikassa ja sit ne refleksit, ne mistä molemmat muutkin on narahtaneet. Niin, ja kykenemättömyys kontrolloida omaa käytöstä, ei siis sillai aikuisesti vaan ikätasoisesti... K kerää lisää kierroksia eikä kykene rauhoittamaan itse itseään. Se tarvitsee siihen aikuisen apua, fyysistä apua. Terapeutti toteaa ettei K mitenkään kykene toimimaan koululuokassa. Sivuhuomautus tuli yllättävästi heikosta katsekontaktista - se huolestuttaa mua kohtuuttomasti ja salaa mietin että voiko meillä olla tässä toinen autisti. Huolestuttaa vaikka järki sanoo ettei se mikään autisti ole.

Mä oon taas siinä kohdassa missä tavallaan tuntuu hyvältä kuulla ammattilaisen suusta ja ihan mittareilla mitattuna ne asiat jotka omassa arjessa näkee. Toisaalta se, että oma lapsi kelpuutettais suoraan kunnalliseen erityiskouluun noilla testituloksilla  keskivaikeasta kehitysviivästymästä hienomotoriikassa ja sensomotorisessa kehityksessä.  Oonhan mä siitä kirjoittanut ja samalla ajatellut ja toivonut itsekin ehkä liioittelevani. Noin rinnastukseksi todettakoon että O:ta ei kannata edes testauttaa koulupiirillä kun ei sen pikkuongelmia verovaroin hoideta. K ja M on eri asia. Saa nähdä kiriikö K kehityksessä kiinni ennen kesäkuuta vai aloittaa se sittenkin syksyllä erityisopetuksen puolella koulunsa. Lisään kalenteriin taas yhden terapian lisää.

Tässä mä istun kyökin pöydän ääressä ja mietin että miten ne voi kaikki olla erityisen tun tarpeessa. Mä mietin taas kaikkia niitä jotka oli sitä mieltä että liioittelen ja hössötän ja vaadin ehkä liikaakin. Sitten mietin sitä vaistoista voimakkainta – äidinvaistoa ja sen painavaa ääntä. Ajattelen sen ajatuksista mustimman ja salaisimman... olisko pitänyt uskoa hyvällä eikä tehdä lapsia väkisten - lapsettomuushoidoilla. Ajatus siitä ettei niitä oliskaan on kuitenkin se karmaisevista karmaisevin - se ihan oikeasti kaikista ajatuksista mustin.

me käytiin samalla reissulla lounaalla L:n töissä ja löydettiin komea possu...

...ja komeampi norsu.