Siirry pääsisältöön

eskarissa ja alakoulussa

Eilen ne sit oli. Ekaks K:n erityisopetussuunnitelma IEP palaveri ja sit M:n vanhempainilta – tai siis Curriculum Night joss käydään läpi, no sitä opetussuunnitelmaa.

K tai ekan kerran kysyä seitsemän aikaan aamulla et koska se menee kouluun ja sen jälkeen sama kysymys toistui vartin välein aina siihen hetkeen kunnes vastaus oli – NYT. Jossakin vaiheessa tuli kriisi siitä et mennään omalla autolla eikä koulubussilla, mutta lopulta tärkeintä oli päästä sinne kouluun. Jopa ajomatkalla se oli huolissaan jos vaikka eksytään...

K ei ollut ainoa josta oli kivaa mennä koululle. Tultiin sinne just kun luokat tyhjeni ja opettajat vei lapsia busseilleen ja tulihan siinä K:n tulevaa luokkaa kohti kulkiessa halattua varmaan kymmentä opea ja vaihdettua M:n kuulumisia neljän tai viiden kanssa.

K:n eskariope oli se josta näen painajaisia, se joka pakottaa kaikki lapset käyttämään takkia ja vetämään hupun päälle... ehkä mä tällä kertaa – useamman vuoden kokemuksella – osaan pitää puoleni paremmin, silloin sen oli helppo kävellä mun yli kun oltiin uusia ja mä kokematon tässä erkkatouhussa. Erityisopen kanssa kävi taas munkki, vai pitäiskö sanoa Paavi, kun open nimi on Ms Paavi... se kun on kaikkien koulun erityisopejen erityisope eli kokemusta ainakin on.



Itse palaveri oli odotetusti lyhyt ja ytimekäs, pikainen kujanjuoksu K:n suunnitelmasta, nimet paperiin ja ulos... koulu alkaa maanantaina ja kunnes koulukuljetus saadaan järjestettyä pitää mun ilmeisesti kyetä jakamaan itseni maanantaina kahteen ja tiistaina kolmeen eri paikkaan. En panis hanttiin jos ne vaikka pistäis hösseliks ja sais sen bussiin jo heti alusta.

K:n kouluta kaahaus M:n koululle, M kyytiin ja balettiin ja baletista kaahaten kotiin ja vanhempainiltaan...

tylsääääää oottaa siskoa baletista... tylsäääää vaikka me käytiin kirjastossa ja kävelyllä ja....


Kyllä on koulunkäynti muuttunut omista kouluajoista – varmasti myös Suomessa. Ekaks istuttiin jumppasalissa ja kuunneltiin opetussuunnitelmaa... miten ne on tarkoitus tänä vuonna opettaa lukemaan, kirjoittamaan, keskustelemaan ja laskemaan. Mitä ne tekee tiedeaineissa, taideaineissa, ja mitä tarkoittaa kansalaistaito tai yhteiskuntatieteet viisivuotiailla. Olin vaikuttunut. Ennen kaikkea olin ihan älyttömän vaikuttunut lapsilähtöisyydestä, siis sen ihan yleisen opetussuunnitelman lapsilähtöisyydestä ja siitä miten lasta kannustetaan tekemään virheistä huolimatta – yrityksen ja erehdyksen kautta.

Olin vaikuttunut siitä että tän vuoden lopussa tavoite on että noi osaa kirjoittaa sekä fiktiivistä että asiatekstiä, lukea, soveltaa lukemaansa laskea yhteen ja vähennyslaskua kokonaisluvuilla 0-100. Tän viimeisen M jo toki osaa, mutta silti.

Lokakuussa on tavoitekeskustelut. Mä oli kuvitellut et se on se vanhanaikainen systeemi jossa opettaja kertoo vanhemmalle miten sen lapsi pärjää... Ei toki. Lapsi itse suunnittelee tavoitteensa syyslukukaudelle ja niitä lapsen määrittelemiä tavoitteita käydään läpi lapsen ja vanhemman ja opettajan yhteistyönä tässä tavoitepalaverissa. Tammikuussa tavataan uudelleen ja katsotaan miten homma etenee...

Jumppasalista jakaannuttiin luokkiin ja opet sai puhua omista tavoitteistaan, opetusmenetelmistään ja systeemeistään.

Rva Juna on edelliseltä ammatiltaan molekyylibiologi ja musta tuntuu että siitä tulee mun uusi idoli. Se kielsi vanhempia tekemästä lastensa kotitehtäviä – kiitos. Se käski vanhempia lukemaan lapsilleen, mieluiten 20 minuuttia päivässä – ihanaa. Se käski vanhempia lukemaan – vessassa, sängyssä, sohvalla, keittiössä, odotushuoneissa... lehtiä, kirjoja, artikkeleita, tietokoneruudulta, kauppakuitista... jotta lapset näkee vanhempiensa lukevan.

Se kertoi että nää ekat koulutehtävät ja kotitehtävät on naurettavan helppoja – niin helppoja et mä ajattelin et en ollut ymmärtänyt niitä – siksi että lapset oppis kuuntelemaan ohjeita myös silloin kun ne kuvittelee heti tietävänsä mitä pitää tehdä ja miten... LOISTAVAA!


Mä luulen et mäkin haluan mennä alakouluun!




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...

Konsensus Kari

sunnuntaina me syödään pullaa Itku pitkästä ilosta, paha paljon nauramasta. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Vaatimattomuus kaunistaa. Suomalainen asenne elämään on kurinalainen. Kärsimyksen kautta päästään voittoon ja kurinalaisuus palkitaan. Arjen kuuluu tuntua harmaalta ja arkiselta, sillä ilman harmautta ei juhlakaan tuntuisi juhlalta. Vaikka kasvava osa suomalaisista ei tunnusta uskontoa, eroaa kirkosta ja haluaa pysyä kaukana jumalasta, varjostaa suomalaista ajattelua ja kulttuuria edelleen luterilaisuus, tietynlainen tarve itsensä rankaisemiseen, askeesiin ja kieltäytymiseen. Oli sitten kyse liiasta kivasta, liikunnasta, sokerista tai mistä tahansa mukavasta. Martta mahtuu edlleen syliin Hyvä ihminen syö puolukoita ja ruisleipää. Hyvän ihmisen lapset eivät syö sokeria, lisäaineita, väriaineita tai oikeastaan mitään muutakaan kivaa. Hyvän ihmisen lap...