koululainen

Yöllä ukkosti ja aamulla ukkostaa edelleen. Ei mitään isoa ja mahtavaa, vaan sellaista tasaista kumeeta murinaa ja väliin pari salamaa. Koira haukkui tukahdutettua haukkuaan mun kainalossa, peiton alla. Aamulla O ei halunnut mennä yksin yläkertaan.

Naamis on täynnä kuva kouluunlähtijöistä. Kädessä taulu jossa lukee; "First Day of X". Meillä ei ole taulua. En askarrellut, en ostanut, en piirtänyt tai maalannut. En ajatellut kehystää kuvaa seinälle... kamera kuitenkin räpsyy, ihan varmasti. Me nyt ei muutenkaan harrasteta portretteja. Meillä ei ole virallisia kuvia pienestä lapsesta itkemässä joulupukin sylissä tai huutamassa kauhusta pääsiäispupun vieressä. Me ei olla otettu yksvee, kaksvee, kolmevee kuvia, kenestäkään. Ei ole virallista perhekuvaa, ei siis virallisia koulunaloituskuviakaan.

Kaikki on valmiina isoon päivään. M teki itse lounaansa, pakkasi sen eväslaukkuun, laukun reppuun, kansion ja sakset reppuun. Kansiossa nipullinen mun täyttämiä ja allekirjoittamia kaavakkeita. Reppu odottaa ovenpielessä ja M totes että ihanaa et pääsee taas kouluun... kesä on pitkä. Se on erityisen pitkä sellaiselle joka pitää kiinteistä rutiineista ja toisiaan samanlaisessa jonossa seuraavista päivistä. Mä katselin sitä kun se pakkas tarmolla tavaroitaan ja tajusin että sehän on tosiaan tehnyt tätä jo kaksi vuotta, kyllä se osaa. Ja jännittäähän sitä, ketäpä ei jännittäis. Uusi iso talo, uudet kaverit – ei yhtään tuttua – uudet opet, kaikki on uutta. Se heräs jo kuuden jälkeen, jotta ei varmasti myöhästy. Aamiaiseksi se tilas suklaapannareita.

Kysyin O:lta meneekö sekin tänään kouluun. Se totes ettei mee, ei vielä tänään. Mä tiedäb että se pärjää. Mä tiedän että se viihtyy. Mä tiedän että sillä on kivaa, jo tänään. K:n tehtäväksi jää olla muutama päivä orpona piruna, se tekee sille ihan hyvää.

Kolmesta viiteen vuotta mä olen tehnyt töitä vuorotta. Musta ei edelleenkään ole erityisen haikeeta, että on jonkun muun vuoro, edes osan aikaa. Joku muu tekee niitten kanssa töitä. Se tuntuu ihanalta ja vapauttavalta. Ymmärrän hyvin ne kuvat joissa äiti juhlii lasten kouluun paluuta. Voi hyvänen aika että osaankin olla niistä ylpeä, mun isot pienet ihanat.