Palaan siihen
hetkeen kun M kantoi kotiin palkinnon, siis sen paperin viikko takaperin, sen
jossa todettiin että se oli osoittanut kunnioitusta ”respect” ja sai siitä
palkinnon. Palaan siihen syvältä kumpuavaan ja pohjattomaan ylpeyteen, siihen
mitä jokainen vanhempi ansaitusti tuntee sen oman kullannupun saavuttaessa
jotakin suurta, uutta tai merkittävää. Palaan siihen kohtaan jossa kirjoitin
sen ilon olevan ehkä myös syvempää sen erityisen kohdalla, mistäpä mä
tietäisin... ehkä se on ihan sama tunne ja mä vaan kuvittelen et tää on jotakin
isompaa.
Sit on se
piirustus joka tuli K:n repussa kotiin, se mikä etäisesti muistutti ympyrää ja
viivaa. Se piirustus jota varten sitä ympyrän ja viivan piirtämistä on
harjoiteltu kuukausia. Se piirustus josta ilman selittävää tekstiä en
todellakaan osais sanoa että se esittää mun lasta, saattaisin todeta et se on
se suttu ja tuherrus muiden suttujen ja tuherrusten pinossa. Siinä on jotakin hellyyttävää, jotakin surullistakin.
On se hetki kun
otan valokuvan lapsestani kun se viimeinkin on oppinut ajamaan
kolmipyöräisellä. Hurraan ja kannustan – salaa mietin kaikkia niitä kolmevuotiaita,
jotka jo ajaa tavallisella pyörällä ilman apupyöriä. Muistan miten tolkuttoman
ylpeä olin kun M oppi ajamaan ilman appareita muutama kuukausi takaperin – se oli
neljä, niukin naukin. Sit mietin taas niitä kolmevuotiaita jotka jo ajaa ilman
apupyöriä. Olen edelleen ylpeä omistani, tolkuttoman ylpeä. Ylpeä vaikka
siinäkin on mukana pieni katkeruus hävitystä äitiyden kilpailusta... munkin
lapset osaa, ne osaa vaan vähän myöhemmin. Neljävee ilman appareita ei oo
huono, ei oo... eihän? Kolmevee kolmipyöräisellä kuukausien harjoittelun
jälkeen taas antaa aihetta taputuksiin – toisesta syystä. Rakastan katsoa sitä
kun se on itse niin ylpeä itsestään...se loistaa kuin Naantalin aurinko ja on pakahtua - niin minäkin. M saa koulustaan palkinnon heti
aloitettuaan koulunsa, ennen muita ja edelleen tukehdun ylpeydestä, ja samalla mietin sitä
ihmistä joka ymmärsi miten tärkeää koko meidän perheelle on saada se palkinto.
Taas kerran uskon että se ehkä on jotakin isompaa. Siis se tunne, se pohjaton ylpeys...
Neljävee ilman appareita on tosi taitava!
VastaaPoistaMinä opin kävelemään vasta kaksivuotiaana ja ilman apupyöriä taisin ajaa ekan kerran 7-vuotiaana.
Eikä mulla oo mitään diagnoosia, oli vaan lapsena huono tasapaino ja taittovirhe silmissä :)
-Liisa-
Kyllähän sitä ihan normijärjellä tietää että kolmevuotias ilman apupyöriä on poikkeuksellisen taitava ja että neljäveekin on edelleen aikaisin :)
PoistaNiin todella hienosti, kuten edellinen kommentoija jo sanoikin. Meilläkin ns. normitaitoinen lapsi "vasta" nyt viisivuotiaana oppi ajamaan ilman apupyöriä. Kukin tavallaan ja ajallaan, sitten kun ovat itse valmiita siihen. :)
VastaaPoistaVastaan saman kuin Liisalle, että kyllähän sitä tietenkin tajuaa että ne kolmevuotiaat pyöräilijät on aika harvinaisia. K:n kohdalla suurin ongelma taitaa olla motivaation puute kun poika kuitenkin on motorisesti lahjakas :)
PoistaHeh, mulla on ne yhdet kolmivuotiaat pyöräilijät, joilla on edelleen yövaipat (tähän se huokaiseva hymiö). Ja olen siis tietenkin ylpeä pyöräilytaidoista ja kehun ja ihastelen. MUTTA kuitenkin salaa mietin, että JOS olisin voinut valita, niin ne olis oppineet kuiviksi.
VastaaPoistaViimeksi olin totaalisen yllättynyt, kun isoveikka alkoi sanomaan foRRRmula. Ja nyt päräyttelee ärriä ihan joka kohtaan. Taaskaan ei ollut äidillä osaa eikä arpaa uuteen taitoon. Motivaatio on sisäsyntyistä ja määräänsä enempää ei voi toisen puolesta tehdä. Meidän pitää vaan rakastaa ja tsempata ja ihastella ja koittaa vähentää (lopettaa ei kai pystykään) vertailua muihin lapsiin. Meillä kuusivuotias eskarilainen ei vielä osaa lukea, kun taas samanikäinen serkkunsa on oppinut jo viisivuotiaana. Ja koitan itselleni muistuttaa, että serkku on taitava, eikä mun murunen jälkeenjäänyt :D
Ja siis ennen kaikkea onnea suloiselle hurjastelijalle, onnea on uudet taidot!!