Siirry pääsisältöön

onnen murusia ja muuta

Palaan siihen hetkeen kun M kantoi kotiin palkinnon, siis sen paperin viikko takaperin, sen jossa todettiin että se oli osoittanut kunnioitusta ”respect” ja sai siitä palkinnon. Palaan siihen syvältä kumpuavaan ja pohjattomaan ylpeyteen, siihen mitä jokainen vanhempi ansaitusti tuntee sen oman kullannupun saavuttaessa jotakin suurta, uutta tai merkittävää. Palaan siihen kohtaan jossa kirjoitin sen ilon olevan ehkä myös syvempää sen erityisen kohdalla, mistäpä mä tietäisin... ehkä se on ihan sama tunne ja mä vaan kuvittelen et tää on jotakin isompaa.



Sit on se piirustus joka tuli K:n repussa kotiin, se mikä etäisesti muistutti ympyrää ja viivaa. Se piirustus jota varten sitä ympyrän ja viivan piirtämistä on harjoiteltu kuukausia. Se piirustus josta ilman selittävää tekstiä en todellakaan osais sanoa että se esittää mun lasta, saattaisin todeta et se on se suttu ja tuherrus muiden suttujen ja tuherrusten pinossa. Siinä on jotakin hellyyttävää, jotakin surullistakin.




On se hetki kun otan valokuvan lapsestani kun se viimeinkin on oppinut ajamaan kolmipyöräisellä. Hurraan ja kannustan – salaa mietin kaikkia niitä kolmevuotiaita, jotka jo ajaa tavallisella pyörällä ilman apupyöriä. Muistan miten tolkuttoman ylpeä olin kun M oppi ajamaan ilman appareita muutama kuukausi takaperin – se oli neljä, niukin naukin. Sit mietin taas niitä kolmevuotiaita jotka jo ajaa ilman apupyöriä. Olen edelleen ylpeä omistani, tolkuttoman ylpeä. Ylpeä vaikka siinäkin on mukana pieni katkeruus hävitystä äitiyden kilpailusta... munkin lapset osaa, ne osaa vaan vähän myöhemmin. Neljävee ilman appareita ei oo huono, ei oo... eihän? Kolmevee kolmipyöräisellä kuukausien harjoittelun jälkeen taas antaa aihetta taputuksiin – toisesta syystä. Rakastan katsoa sitä kun se on itse niin ylpeä itsestään...se loistaa kuin Naantalin aurinko ja on pakahtua - niin minäkin.  M saa koulustaan palkinnon heti aloitettuaan koulunsa, ennen muita ja edelleen tukehdun ylpeydestä, ja samalla mietin sitä ihmistä joka ymmärsi miten tärkeää koko meidän perheelle on saada se palkinto. 

Taas kerran uskon että se ehkä on jotakin isompaa. Siis se tunne, se pohjaton ylpeys...


Kommentit

  1. Neljävee ilman appareita on tosi taitava!
    Minä opin kävelemään vasta kaksivuotiaana ja ilman apupyöriä taisin ajaa ekan kerran 7-vuotiaana.
    Eikä mulla oo mitään diagnoosia, oli vaan lapsena huono tasapaino ja taittovirhe silmissä :)

    -Liisa-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän sitä ihan normijärjellä tietää että kolmevuotias ilman apupyöriä on poikkeuksellisen taitava ja että neljäveekin on edelleen aikaisin :)

      Poista
  2. Niin todella hienosti, kuten edellinen kommentoija jo sanoikin. Meilläkin ns. normitaitoinen lapsi "vasta" nyt viisivuotiaana oppi ajamaan ilman apupyöriä. Kukin tavallaan ja ajallaan, sitten kun ovat itse valmiita siihen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastaan saman kuin Liisalle, että kyllähän sitä tietenkin tajuaa että ne kolmevuotiaat pyöräilijät on aika harvinaisia. K:n kohdalla suurin ongelma taitaa olla motivaation puute kun poika kuitenkin on motorisesti lahjakas :)

      Poista
  3. Heh, mulla on ne yhdet kolmivuotiaat pyöräilijät, joilla on edelleen yövaipat (tähän se huokaiseva hymiö). Ja olen siis tietenkin ylpeä pyöräilytaidoista ja kehun ja ihastelen. MUTTA kuitenkin salaa mietin, että JOS olisin voinut valita, niin ne olis oppineet kuiviksi.

    Viimeksi olin totaalisen yllättynyt, kun isoveikka alkoi sanomaan foRRRmula. Ja nyt päräyttelee ärriä ihan joka kohtaan. Taaskaan ei ollut äidillä osaa eikä arpaa uuteen taitoon. Motivaatio on sisäsyntyistä ja määräänsä enempää ei voi toisen puolesta tehdä. Meidän pitää vaan rakastaa ja tsempata ja ihastella ja koittaa vähentää (lopettaa ei kai pystykään) vertailua muihin lapsiin. Meillä kuusivuotias eskarilainen ei vielä osaa lukea, kun taas samanikäinen serkkunsa on oppinut jo viisivuotiaana. Ja koitan itselleni muistuttaa, että serkku on taitava, eikä mun murunen jälkeenjäänyt :D

    Ja siis ennen kaikkea onnea suloiselle hurjastelijalle, onnea on uudet taidot!!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...

Konsensus Kari

sunnuntaina me syödään pullaa Itku pitkästä ilosta, paha paljon nauramasta. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Vaatimattomuus kaunistaa. Suomalainen asenne elämään on kurinalainen. Kärsimyksen kautta päästään voittoon ja kurinalaisuus palkitaan. Arjen kuuluu tuntua harmaalta ja arkiselta, sillä ilman harmautta ei juhlakaan tuntuisi juhlalta. Vaikka kasvava osa suomalaisista ei tunnusta uskontoa, eroaa kirkosta ja haluaa pysyä kaukana jumalasta, varjostaa suomalaista ajattelua ja kulttuuria edelleen luterilaisuus, tietynlainen tarve itsensä rankaisemiseen, askeesiin ja kieltäytymiseen. Oli sitten kyse liiasta kivasta, liikunnasta, sokerista tai mistä tahansa mukavasta. Martta mahtuu edlleen syliin Hyvä ihminen syö puolukoita ja ruisleipää. Hyvän ihmisen lapset eivät syö sokeria, lisäaineita, väriaineita tai oikeastaan mitään muutakaan kivaa. Hyvän ihmisen lap...