Siirry pääsisältöön

se juhla on nimeltään - ero


Jos mä nyt taas yritän... ihmisen arvostus ihan oikeeta tietokonett kohtaan nousee huimasti kun on muutaman päivän pelkän tabletin varassa – lelujahan nää on.

Heräsin tovia vaille viisi, jännittää. Jännittää lykätä toi keskimmäinen kouluunsa, jänniittää oma koulu. Pitäis M:n psykiatrille laittaa sähköpostia ja kysäistä josko se vähän kattois tota K:ta ”sillä silmällä”, testais ja vaikka lätkäisis sitä jollakin nimikkeellä... mun oma veikkaus ja valinta on sama kuin siskollaan ”laaja-alainen kehityshäiriö”/autisminkirjo, varmaan se on ahdistunutkin. En osaa surra tai pelätä, on ollut niin selvää jo pari vuotta ettei kaikki ole keskivertoa tämänkään lapsen kohdalla.

Taannoin kirjoitin ettei meidän ystävä-, tuttava- tai perhepiirissä ole avioeroja. Mietin miten me ollaan satuttukin sellaiseen ryppääseen... Nyt tuntuu siltä kuin joku olis vetäissyt ammeesta irti korkin ja kaikki eroaa – oikealla ja vasemmalla. Hämmennys on vaihtunut sellaiseen puolitottuneeseen tokaisuun, että ”ai tekin...”

Pidän kynsin ja hampain kiinni avioliiton illuusiosta, haluan ja tahdon uskoa avioliittoon, pitkään läpi elämän kantavaan liittoon. Haluan uskoa siihen että me pystytään ja kyetään. Haluan uskoa että me halutaan ja jaksetaan – molemmat. Välillä enemmän, joskus vähemmän. Jaksetaan ja halutaan kuitenkin.

Ympäristö kuitenkin pakottaa tarkastelemaan omaansa. Asettamaan sen käden mitan etäisyydelle ja katsomaan miltä se näyttää... pohtimaan, kääntämään ja miettimään. Onko se totta vai ei. Kyllä se ainakin vielä on totta. Kyllä me rakastetaan, kyllä me halutaan rakastaa, olla yhdessä, tehdä yhdessä, jakaa muutakin kuin lapset ja tiskikoneen tyhjennys.

Joskus nuorempana ajattelin että avioliitto ikäänkuin koteloituu iän myötä ja siitä tulee varmempi ja vakaampi. Nyt takana on parikymmentävuotta yhdessä, kuusitoista avioliitossa ja joudun toteamaan ettei sellaista koteloa ole, ei avioliitto ole pysyvä ja valmis rakennelma vaan jatkuvassa liikkeessä. Ei tule aikaa jolloin voisi todeta että me ollaan nyt tässä ja pysytään, ikuisesti. Voi vain katsoa taaksepäin ja todeta että kauas on yhdessä kuljettu, niin ajassa kuin matkassakin. Näin on hyvä.
 
 

Kommentit

  1. Loistava pohdinta - varsinkin tuo "ei ole pysyvä ja valmis rakennelma vaan jatkuvassa liikkeessä" - miten moni asia elämässä onkaan juuri sellaista?
    Ihan älyttömän monesta asiasta ainakin itse olen kuvitellut niin - se on jotain joka joskus tulee valmiiksi.
    Ei tule.
    Ei avioliitto, vanhemmuus, uskonelämä tai sisäinen zen; kaikki ne ovat jatkuvassa muutoksessa. Vähän kuin sellainen lumisadepallo. Aina tulee joku tai jotain, mikä ravistelee.

    Ja hitsit, että se on vaikeaa tajuta.
    Aina sitä sortuu kuvittelemaan, että nyt on tasaista ja leppeää hamaan maailmanloppuun.
    Ei ole. Se on varmaan hyvä juttu. Luulisin. :)

    VastaaPoista
  2. Hieno teksti! Allekirjoitan näkemyksesi.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...

Konsensus Kari

sunnuntaina me syödään pullaa Itku pitkästä ilosta, paha paljon nauramasta. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Vaatimattomuus kaunistaa. Suomalainen asenne elämään on kurinalainen. Kärsimyksen kautta päästään voittoon ja kurinalaisuus palkitaan. Arjen kuuluu tuntua harmaalta ja arkiselta, sillä ilman harmautta ei juhlakaan tuntuisi juhlalta. Vaikka kasvava osa suomalaisista ei tunnusta uskontoa, eroaa kirkosta ja haluaa pysyä kaukana jumalasta, varjostaa suomalaista ajattelua ja kulttuuria edelleen luterilaisuus, tietynlainen tarve itsensä rankaisemiseen, askeesiin ja kieltäytymiseen. Oli sitten kyse liiasta kivasta, liikunnasta, sokerista tai mistä tahansa mukavasta. Martta mahtuu edlleen syliin Hyvä ihminen syö puolukoita ja ruisleipää. Hyvän ihmisen lapset eivät syö sokeria, lisäaineita, väriaineita tai oikeastaan mitään muutakaan kivaa. Hyvän ihmisen lap...