Jos saat lapsen
sektiolla voidaanko katsoa että olet synnyttänyt? Entä jos ensin synnytät
vuorokauden tai kaksi ja sen jälkeen koko homma päättyy sektioon? Etkö
edelleenkään ole se oikea, synnyttänyt äiti? Entä jos on painava syy sektioon,
jos lapsen tai lapsen äidin henki vaarantuisi alatiesynnytyksessä? Mitä jos
äiti vaan päättää haluta sektion ilman painavia syitä? Onko tällainen nainen
äiti laisinkaan? Olenko minä äiti? Onhan mulla kuitenkin toi kolmen pienen
ankanpojan juna perässäni aamusta iltaan... Minä en ole synnyttänyt yhtään
lasta alateitse.
Mulla on paljon
ystäviä jotka vannoo alatiesynnytyksen nimeen, niitä jotka saa siitä hirveet
euforiat ja jotka vois mielihyvin synnyttää kymmenen lasta jos niitä ei kaikkia
tarvitsis kotiin asti kantaa... mulla on ystävänä luomusynnyttäjiä, näitä jotka
pystyy hengittelemään ja laulamaan ja tanssimaan ja pusertaa jälkeläisensä ulos
ilman lääkitystä. Mulla on ystävänänä useampikin näitä jotka teki molemmat,
pusersi ja pusersi ja pusersi ja lopulta leikattiin ja se yksi jonka istukka
lopulta irtosi ja sekä lapselta että lapsen äidiltä meinas lähteä henki koska
tämä ystävä halusi synnyttää luonnollisesti kodinomaisessa ympäristössä ilman
lääkäreitä ja leikkaussaleja.
Synnytys on
kaunis tapahtuma – kai – mä en ole koskaan Synnyttänyt. Sektiokin on kaunis tapahtuma katsottiin se sitten synnytykseksi tai ei.
Mulla on takana
kaksi suunniteltua, helppoa ja hyvin mennyttä sektiota... sisään ja ulos, ei
ongelmia. En tiedä miltä tuntuu synnytyssupistus, en tiedä miten ne lapsivedet menee,
tai siis tiedän miten ne menee pitkin leikkurin lattioita... en tiedä
minkälaista on odottaa kun laskettuaika meni jo, en tiedä miltä tuntuu se
epävarmuus siitä että onko jo aika mennä enkä tiedä sitä hetkeä kun tietää että
on aika lähteä. Mulle se aika on ollut kalenterissa. "Kauheinta" kai kaikesta on
se että mä olen silloin ekalla kierroksella valinnut sektioni, ihan itse ja
vapaaehtoisesti. Kukaan ei sitä mulle tyrkyttänyt, kukaan ei siihen suuntaan
vihjannut, kukaan ei suositellut – minä valitsin sektion ITSE, enkä ole katunut pätkääkään muualla kuin kahvipöytäkeskusteluissa.
Sektiossa on
jotakin paheksuttavaa. Mä en vaan tajua miksi pitäisi haluta synnyttää
alateitse. Mä en halunnut, enkä myöskään synnyttänyt. Myönnän että omalla
tavallaan oli helpotus että poikia en sitten enää olis edes saanut pykätä ulos
perinteistä reittiä... toinen kun oli perätilassa ja toinen poikittain ja yksi
sektio jo takana - perusteltu sektio siis.
Omasta mielestäni mä olen kyllä aika tukevasti äiti ja vielä synnyttänytkin. En tuskalla ja hiellä ja itkulla ja huudolla ja isolla S:llä, mutta kyllä ne kaikki on sieltä ulos tulleet... voitaneen siis kai kuitenkin todeta että olen synnyttänyt. Kysymys lienee kai enää että kuinka monesti? Oliko T:n syntymä syntymä? Onko kaksosten syntymä yksi vai kaksi syntymää? Ehkä puolitoista synnytystä ja kaksi syntymää?
synnytin kohta kk sitten sektiolla ensimmäisen lapseni ( kenties jää ainoaksi ) vedet meni, menin sairaalaan ja siellä selvisi että oli perätilassa. En uskaltanut alateitse synnyttää vaikka sitä vaihtoehtoa tarjottiin. Supistukset oli minusta jo niin kivuliaita jo siinä vaiheessa että olen onnellinen että valitsin leikkauksen. Miten niistä synnytyspoltoista olisin selvinnyt??!! Ainoa miinus mitä keksin nyt sanoa sektiosta, on imetyksen pieleenmeno. se vaan ei lähtenyt rullaamaan monista eri syistä. Leikkauksesta toipuminen tapahtui suht. nopeasti , ensimmäinen viikko hieman kivuliaampi. Kyllä se minusta oikealta synnytykseltä tuntui sektiollakin, kun kuulin vauvan itkun ensimmäisen kerran, nousi kyynel silmään.
VastaaPoistaPerätilasynnytyksessä on aina omat riskinsä, niin kuin kai kaikissa vaihtareissa mutta tässä ehkä enemmän kuin muissa ja siksi sitä sektiota siihen aina tarjotaankin. Täällä valtaosa lääkäreistä - tai no, sairaaloista - ei edes anna synnyttää alateitse perätilassa olevaa lasta.
PoistaMä en ole osannut yhdistää sektiota ja imetyksen epäonnistumista vaikka niistä yhdessä paljon puhutaankin ja sektiota pidetään riskinä imetyksen epäonnistumiselle. Mulla on kuitenkin takana onnistunut imetys sektion jälkeen... ehkä osin siksi että käytäntö on täällä toinen ja lapsen saa rinnalle heräämössä.
Mun mielestä on ihan sama vaikka se lapsi kaivettais korvan kautta ulos , se ei äitiyteen vaikuta mitenkään. Ja miksi muka kivulias synnytys olisi parempi? Ottaahan ihmiset antibioottia keuhkokuumeeseen eikä sanota että ' onpas se reipas kun se kestää ton veriyskän ilman lääkitystä'. Mä oon niin samaa mieltä sun kanssa sekä imetyksestä että synnytyksestä!!! Onhan adoptioäidit ihan yhtä paljon äitejä kuin lapsensa synnyttäneet.
VastaaPoistaJonna, mä olen NIIIIIN samaa mieltä tästä ja meinasin käyttää jotakin vastaavaa vertauksenakin... jos et kerran synnytä saunassa tai omassa sängyssä niin onko sillä enää sit mitään väliä mistä ja miten se lapsi ulos tulee...
PoistaOmasta kokemuksestani olen todennut että luonnollisen synnytyksen ja imetyksen kautta luonto jeesaa meitä äitiyden ensimetreillä kiintymään vauvaan, mutta äitiyttä ja vanhemmuutta on myös monta muuta tapaa rakentaa pala palalta.
VastaaPoistaEn ole kokenut sektiota, mutta kaksi aika luonnollista alatiesynnytystä ja kaksosten alatiesynnytys epiduraalin kanssa leikkaussalissa. Pakko myöntää että vaikka olin äärettömän kiitollinen että kaksossynnytys riskiraskauden jälkeen oli niin helppo ja kivuton, olin vähän pettynyt, tässäkö tämä? Aiemman kokemukseni mukaan synnytyskivut saivat aikaiseksi jonkinlaisen endorfiiniryöpyn kehossa, joka tosiaankaan ei ollut euforiaa, mutta sai ajan pysähtymään ja räjäytti tajunnan. Oli vähän kuin itse syntyisi lapsen kanssa. En osaa kuvailla oikein, se vain tuntui erilaiselta ja kun kaksoset olivat syntyneet kivuttomasti kesti hetken tajuta että nuo tulivat minusta. Mutta äitiys ja isyyshän on jotain muuta kuin pelkkä synnyttäminen, ja rakentuu joka päivä pala palalta pieninä rakkauden tekoina.
Pakko myös kommentoida imetyksestä, että silloin kun pystyin täysimettämään, olin enemmän "yksi" vauvan kanssa ja vähän koin jääväni paitsi kaksosten kanssa tästä, jo sen takia että niitä oli kaksi :) Imetyshän myös erittää hyvänolon hormoneja kehossa joka auttaa äitiä kiintymään vauvaan. Mutta summa summarum, en koe olevani vähemmän äiti näille kaksosille tai että olisin joutunut lunastamaan sen synnytystuskilla, enkä tosiaankaan menisi määrittelemään äitiyttä synnytyksen tai imetyksen kautta. Monet tuoreet äidit ovat varmasti epävarmoja uudesta roolistaan, ja näillä asioilla on niin helppo päteä.
Ihana kirjoitus, mä ehkä toistan itseäni, mutta kirjoitan taasen omat kokemukseni:)
VastaaPoista^^Komppaan Melinaa. Mulla esikoinen oli totaaliluomu, synnytystuolilla ja mies ihan mun selän takana kiinni. Mussa tapahtui jotain ihmeellistä, en nähnyt tai kuullut mitään, keskityin vain siihen, että MÄ synnytän.
No sitten tuli kaksoset ja se peräperätila ja aloin tottua ajatukseen sektiosta. Ja sitten se ylilääkäri veti esiin alatiesynnytyksen mahdollisuuden. Mutta siinä vaiheessa muhun iski pelko. Vaikka mä pelkäsin sektiotakin, niin ajatus siitä, että A morottaa kesken kaiken ja jää kiinni kanavaan ja sit B vammautuu samalla, kun A:ta revitään ulos ja mun paikat hajoo. No, luonto päätti mun puolesta ja oltiin lääkärin kanssa samaa mieltä, että leikataan.
Se sektio oli anteeksi vaan "kammottava" ja siinä mä makasin ja lekurit leikkas mun mahan auki samalla kun mietti pääsiäisen biletysvinkkejä. Mulla ei todellakaan ollut aktiivista "mä synnytän"-fiilistä, vaan mä olin lähinnä ulkopuolinen. Paketti jonka lääkärit avas ja kaivoi musta ulos kaksi vauvaa. Jotka mä sitten pyytämällä sain vilaukselta nähdä.
Mä olen samaa mieltä Jonnan kanssa siitä, että äitiys ei riipu lasten synnytystavasta, mutta jotenkin se taianomainen esikoisen syntymä on musta se tapa, jolla haluaisin saada lisää lapsia. Ei mua sattunut liikaa, kipuhan ohjaa meitä toimimaan oikein ja kun sain liikua ja olla aktiivinen, koin olevani tilanteen herrana. Ja kun suurin pelko oli itsemääräämisoikeuden menetys, niin sitä ei koskaan tapahtunut. Mä synnytin ja kätilö avusti ja mies tuki.
En mitätöi kenenkään kokemuksia, enkä halua loukata. Minusta on kuitenkin sääli, jos ei saa nauttia siitä, että on saanut kokea ainakin omasta mielestään hyvän synnytyksen. Ja se voimaantuminen oli huumaavaa, siksi ymmärrän niitä, jotka tykkää synnyttämisestä;) Eihän se ole keltään pois, jos toiset haluaa tehdä niinkuin luonto on tarkoittanut. Ja jos se ei suju, niin sitten turvaudutaan tohtoreihin. Tärkeintä on, että vauvat tulevat ulos, tavalla tai toisella. Nyt mua itkettää, kun ajattelen sitä Klaukkalan casea...