Mikä helvetti
näissä keskiviikoissa oikein on... vaikka miten suunnittelee ja yrittää
rauhoittaa päivää menee kaikki kuitenkin kaaokseksi. Nyt ne soitti klinikalta
varttia ennen aikaa että M:n terapeutti on sairaana. Joo, ihan kiva mutta M on
L:n kanssa autossa ja ihan just varmaan siellä terapiassa jossa ei nyt sit ole
terapeuttia ja L:n pitäis mennä töihin ja mä olen yöpaidassa kotona juomassa
ekaa kupillista kahvia ja mun on pakko pukeutua ennen kuin lähden mihinkään
koska ysiltä on toinen terapia ja välissä ei enää ehdi kotiin ja siitä toisesta
terapiasta mennään lasten hammaslääkäriin, enkä ajatellut mennä sinne
hammaslääkäriinKIN tukkapystyssä, yöpaidassa. Että silleen... kiitti vaan.
- Kävitkö kotona viikonloppuna? - Kävin, tulin eilen illalla takaisin. - Miltä sodan runtelemassa Portlandissa näytti? - Oli pelottavaa! Naapurissa oli vuohijoogaa ja donitsi kauppaan oli törkeä jono. Naurua, mutta naurun takana asuu myös huoli. - Joko kuulit mitä ”SE” sanoi tänään? - En lue enää uutisia, tulen liian vihaiseksi… tai surulliseksi. - En minäkään. Tai, eilen luin ja itkin. Päätin taas olla lukematta. - Joko otit Covid rokotteen? - Joo. Otin. Ostin samalla Tylenolia (parasetamolia) tukeakseni omaa sisäistä autistiani. Seurue remahtaa nauruun opettajainhuoneessa ja tunnelma kevenee taas. Keskustelu siirtyy vesisateeseen ja syksyyn ja kissoihin. Minä luen edelleen uutisia, luen niitä useammasta lähteestä, täältä ja Euroopasta. Luen liberaaleja ja konservatiivisia uutisia. Usein pudistelen päätäni ja huokaan, mietin että miten oikeasti voi olla näin hullua tässä maassa. Virnistän kun rauhanpalkinto menee sivu suun. Tuuletan opettajakolleegoiden kanssa, ...
Kommentit
Lähetä kommentti