pane maitoa tulemaan

Mulla ei ole yhtään vauvaa eikä mulle ihan yhtä varmasti tulekaan yhtään vauvaa... niinpä nämä imetys ja synnytysjutut ei nyt niin varsinaisesti enää kosketa eikä niistä nyt niin kauheesti ole muistojakaan, sen enempää hyviä kuin huonojakaan... Kirjoitanpa nyt kuitenkin tästäKIN sanasen ja seKIN sananen saattaa taas olla vähän ristiriitaisia ajtuksia herättävä, paasaava, ja kaikkea sitä muutakin mitä mä nyt oon muutenkin...

Imetys herättää ihmisissä noin yleisesti voimakkaita tunteita. Harvempi kai imetystä vastustaa ja ne jotka syystä tahi toisesta eivät imetä pitävät yleensä suunsa kiinni... mun näkemyksen mukaan – näin ainakin välillä itse tein – siksi että se on helpompaa kuin ottaa se ryöpytys vastaan kaikilta imetysnatseilta.

Mulla ei koskaan ollut mitään voimakkaita tunteita imetyksen suhteen. M:aa odottaessani asiaa kysyttiin multa usein ja mä vastasin siihen kysymykseen – Aiotko imettää? Imetäthän? Kai aiot imettää? – yleensä etten tiedä... mistä mä voisin tietää onko mun edes mahdollista imettää... Kun M syntyi heräämön sairaanhoitaja kysyi haluanko kokeilla imettää ja mä olin vähintäänkin hämmentynyt – ai, nyt? Enhän mä pysty edes liikkumaan... sairaanhoitaja lupas auttaa, imetys sujui ja se oli helppoa ja kivutonta... Nännejä voitelin ahkerasti jo sairaalassa lanoliinilla ja mulla olikin kymmenen kuukautta rasvaiset nännit. Mä en koskaan – onneksi - joutunut kokemaan niitä vertavuotavia nännejä, varsinaista rintatulehdusta – tiehyetukoksen kyllä – tai maitopulaa... Mä olisin mun maitomäärillä voinut ruokkia varmasti kymmenkunta lasta...  ja siksi kai pääsin sitten kokemaan ne rintaraivarit. Raivoa kesti kaksi viikkoa – kai? – tai ainakin se tuntui siltä... Imetys oli mulle mutkaton ja luonnollinen asia ja niinpä imetin maaten nukkuessa, istuen kotosalla, kahvilassa, ravintolassa ja jopa kävellen rintarepussa tai liinassa... en hävennyt paljasta rintaa vaikka yritinkin sen ruokinnan hoitaa edes puolidiskreetisti, lähinnä sen takia että toinen saisi ruokarauhan.

Imettäminen oli mulle siis luonnollista, mutkatonta ja helppoa, en ajatellut asiaa sen kummemmin tai kokenut aiheesta mitään kummempia kicksejä tai suuria tunteita tai... se nyt vaan oli asia joka oli. Imettämisen lopetus sen sijaan... imetyskertoja vähennettiin ja lopulta imetin enää aamuisin ennen kuin noustiin ylös ja sitten lopetin. Kolme päivää myöhemmin olin kahden kivikovan pallon kanssa kätilöllä ja sain ohjeen hautoa jäällä, olla tyhjentämättä ja sitoa ja purkillisen Panacodia... tämä prosessi oli kivulias ja kesti muutaman viikon – KYLLÄ useamman viikon!

En löytänyt sitä kuvaa jonka halusin... se olis ollut se kuva sieltä heräämöstä, M:n ekoista maitopisaroista... 

T:n kuollessa nousi maito taas kolmantena päivänä – kuin Jeesus kuolleista – ja niinpä oli suru ja ikävä ja jäitä ja siteitä ja kipulääkeitä... sitä kesti silloinkin toista viikkoa.

Sitten kaksoset... Oletko ajatellut imettää? Kyllä vähän aikaa ainakin pitäis? Edes viikko tai kaksi? – mun tisseillä ei imetetä viikkoa tai kahta vaan joko imetetään tai sit ei -Kyllähän sä imetät? Ihmetithän esikoistakin?... Reumatologi ja kipuspesialisti ja lastenlääkäri  – Ethän imetä? Ymmärräthän että sun voinnin ja voimavarojen kannalta vois olla parempi olla imettämättä? M:n kannalta voisi olla parempi jos et imettäisi... Päätin olla imettämättä ja samalla pääitn olla ratkaisustani hiljaa tai siis ainakin olla mainostamatta sitä... siitä huolimatta sain sen ryöpyn niskaani... Kyllä äidinmaito on lapsen paras ravinto, nehän ei saa minkäänlaista vastustuskykyä ja sairastaa tauotta, ne saa kaikki korvatulehdukset, niistä tulee ylipainoisia korvikevauvoja, kyllä sen verran pitää jaksaa, onhan imetys paljon helpompaakin... imetä, imetä, imetä. En imetänyt... maito nousi, sidottiin, viilennettiin ja odotettiin... viikkoja. En imettänyt vaan lapset kasvoi alusta saakka korvikkeella. Niillä ei ole ollut korvatulehduksia. O:lla yksi, K:lla ei yhtään, ne ei ole erityisen kipeitä tai sairaita vaan itseasiassa aika hyvinvoivia. Ne kasvaa sopivasti. Mä jaksoin... imettäessä kahden tunnin välein öisin en varmasti olisi jaksanut, kaikki kunnia niille jotka jaksoi, mä en uskaltanut edes yrittää. Ajatus siitä mitä M:n kanssa olis tapahtunut jos mut olis sidottu kahden vauvan kanssa sohvalle imetykseen... en uskalla edes lähestyä sitä vaihtaria.

Olen siis imettänyt ja ollut imettämättä. Mulla ei itselläni edelleenkään ole erityisen voimakkaita tunteita sen enempää puolesta kuin vastaan. Molemmilla tavoilla on pärjätty ja kummassakin on puolensa. Kuka tahansa voi syöttää pullolla, korvikkeen ja pullojen raahaaminen ja peseminen on perseestä.  Ne söi harvemmin kuin rintalapset, mutta tissi on helpompi tarjoilla... Mun mielestä kukin tekee niin kuin parhaaksi näkee.

Se mikä mussa kyllä herättää tunteita on yhteiskunnan ja yhteisön asenne ja tapa leimata ne ei-imettäjän jotenkin puolittaisiksi äideiksi, ikäänkuin olisit vähemmän äiti jos valitset olla imettämättä. Mä satun asumaan alueella jossa imetetään. Piste. Joka nurkalla on maitoliigaa ja aktivisteja ja taaperoimetys on ihan normia ja kaikkihan nyt vuoden imettää... se oksettaa mua, se pakko, pakko, pakko... Ei ole pakko, tavoitteena kuitenkin ihan jokaisella näitä asioita pohtivalla on olla omalle lapselleen se paras mahdollinen äiti ja joskus sen toteutuminen edellyttää imetyksen väistymistä. Miksi tämä niin hirvittävän henkilökohtainen ja intiimi asia on kaikkien omaisuutta ja imettävä tai imettämätön äiti kaikkien yhteinen kiistakapula?

Mulla oli paljon sanottavaa... ensi jaksossa siis synnytys.