Mulla möyrii
jaloissa pöydän alla kaksi isompaa toukkaa hihityksen saattelemana, kai ne
leikkii hippaa pöydän alla... pitäis kaapia itsensä kasaan, kaaduin sänkyyn
puolikuolleena seiskalta, heräsin kuudelta ja voisin palata suoraan sänkyyn...
pojat oon tänä aamuna ohjelmoinut erilaisten lastenohjelmien avulla ja
keskittynyt lähinnä säälimään itseäni. M lähti terapiaan jo aikaa sitten... Puistodeittieväät ajattelin ostaa
kaupasta - niin, onhan se parin PB&J:n
vääntäminen TOSI rankkaa – en vaan jaksa tehdä itse, hyvä jos jaksan valua
suihkuun ja pukea päälle ettei tartte yöpaidassa lähteä klinikalle, puistodeitille ja
tanssitunneille...
- Kävitkö kotona viikonloppuna? - Kävin, tulin eilen illalla takaisin. - Miltä sodan runtelemassa Portlandissa näytti? - Oli pelottavaa! Naapurissa oli vuohijoogaa ja donitsi kauppaan oli törkeä jono. Naurua, mutta naurun takana asuu myös huoli. - Joko kuulit mitä ”SE” sanoi tänään? - En lue enää uutisia, tulen liian vihaiseksi… tai surulliseksi. - En minäkään. Tai, eilen luin ja itkin. Päätin taas olla lukematta. - Joko otit Covid rokotteen? - Joo. Otin. Ostin samalla Tylenolia (parasetamolia) tukeakseni omaa sisäistä autistiani. Seurue remahtaa nauruun opettajainhuoneessa ja tunnelma kevenee taas. Keskustelu siirtyy vesisateeseen ja syksyyn ja kissoihin. Minä luen edelleen uutisia, luen niitä useammasta lähteestä, täältä ja Euroopasta. Luen liberaaleja ja konservatiivisia uutisia. Usein pudistelen päätäni ja huokaan, mietin että miten oikeasti voi olla näin hullua tässä maassa. Virnistän kun rauhanpalkinto menee sivu suun. Tuuletan opettajakolleegoiden kanssa, ...

Kommentit
Lähetä kommentti