Siirry pääsisältöön

puolihurmos


Mä jatkan tätä kirkon jälkeisessä puolihurmoksessa ja Aadan kommentin innostamana...

Niinhän se on että pian voi katsoa taaksepäin ja todeta että tästäKIN ajasta selvittiin ja just aamulla mietittiin että vitsi miten kusessa sitä oltais jos meillä olis M ja vastasyntynyt, nyt noi sentään riehuu keskenään edes jollakin kokoonpanolla. Toisaalta mua pelottaa etten osaa pysähtyä kaikkiin niihin ihaniin hyviin hetkiin ja nauttia niistä, tuntea sitä jalat alta vievää onnellisuutta ja sisäistä rauhaa tän kaiken kaaoksen keskellä... kyllähän mä kuitenkin osaan...
  • Se hetki siellä rantahiekalla kun katsoin L:llää leikkimässä lastensa kanssa
  • Se hetki kun me poikien kanssa leikitään M:n ollessa koulussa
  • Se hetki aamulla kun pojat vielä nukkuu ja me istutaan aamua M:n kanssa – se hetki on lyhyt, mutta se on olemassa
  • Aamu muutenkin - siinä vaiheessa kun pääsen yli heräämisen hetken tuskasta – kun me syödään aamusnacksiä kynttilänvalossa ja ulkona on vielä pimeää
  • Kun mä viikonloppuna aamulla hiivin alakertaan ja ne huomaa mut
  • Kun me lauletaan yhdessä autossa eikä edes olla myöhässä mistään tai mä en pelkää että joku nukahtaa autoon
  • Kun mä kuuntelen noitten ajatustenvaihtoa ilman että ne huomaa että mä kuulen
  • Kun M tulee mun viereen yöllä ihan vaan vähäksi aikaa
  • Kun O uskaltaa jotakin uutta niin kuin tänään, se hetki sulataa mun sydämen ja se riemu on syvää ja kaikkivoipaa
  • Kun K sanoo jotain kuolematonta niin kuin eilen satuttaessaan – ”Mamma, I’m hurt, I need a doctor...” Se on hei kaks, ja se osaa jo vaatia lääkäriä paikalle.
  • Se hetki kun mä en ole väsynyt ja jaksan ja meillä on kivaa yhdessä eikä me vaan selviydytä eteenpäin

Ne on jo neljä-ja-puol ja melkein-kaks-ja-puol... mä muistan kuin eilisen päivän sen aamun kun ajettiin pimeässä sairaalaan, sen aamun jona M syntyi ja sen onnen tunteen, mä muistan kuin eilisen päivän myös sen aamun jona heräsin jo sairaalassa – olinhan ollut siellä jo hyvän aikaa – sen aamun kun oltiin lähdössä leikkuriin hakemaan poikia... mihin nämä vuodet on kadonneet?

Ei meistä pitänyt tulla tällaista perhettä, meistä piti tulla se ihan tavallinen perhe – ei sellaisia joo ole edes olemassa – mutta kaikkeen mitä eteen on heitetty ollaan kasvettu tai ehkä se enneminkin on kasvattanut... kuolema, kaksoset, autismi – vielä vuosi sitten en tiennyt autismista yhtään mitään ja nyt se on aika kiinteä osa meidän elämää.

Kirkossa oli tänään se sunnuntai kun ihmisiä kastettiin, itselle ajatus on aika vieras kun onhan mut jo kertaalleen kastettu ja konfirmoitukin... jotakin herkkää oli kuitenkin siinä hetkessä jona ensin kastettiin perheen isä ja sen jälkeen hän osallistui kolmen lapsensa kasteeseen.


Tunnisteet

Tunnisteet:

Kommentit

  1. sanna15. lokakuuta 2012 klo 12.25

    <3 Ihania hetkiä <3

    Mulla viikonlopun "Se" hetki oli kun mies vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti haravoi takapihan ja ajoi nurmikon. Ja pojat ajeli muovimopoillaan isin perässä. Ja aurinko paistoi. Se oli jotenkin niin ihanan idyllistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa15. lokakuuta 2012 klo 18.14

      Se on just se vastaava fiilis kuin mulla siellä rannalla... ihan mahtavaa ja parsata kaikista!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

koekaniini - mukana tutkimustyössä

Puhelimen näytöllä vilkkuu liiankin tuttu puhelinnumero ”Yläkoulu – terveydenhoitaja”, on maanantai ja kello tuskin kymmentä. Tiedän jo ennen vastaamista, että mentävä on, hakemaan poika kotiin. Laitan palaverista äänet pois ja vastaan: ”Hei Alina, onko taas aika?” – Joo, ottanut lääkkeet 45 minuuttia sitten eikä olo helpota. Varttia myöhemmin harmaankalpea teini marssii huoneeseensa, sulkee verhot ja käy nukkumaan herätäkseen tunteja myöhemmin. Minä palaan mun palaveriin. Huonolla tuurilla sama kuvio toistuu myös tiistaina. Eletään helmikuun alkupäiviä ja vastaavanlaisia koulupoissaoloja on jo ehtinyt kertymään seitsemän, tammikuusta. Päänsärkypäiviä yhteensä reilu kymmenen. Laitan viestiä päänsärkypolille ja saan ajan seuraavalle viikolle.  Päänsärkypolin neurologi on ihan mieletön tyyppi. No, meidän lastensairaala nyt muutenkin on aika ihana, mutta jotenkin se miten nää kohtaa teinin ihmisenä, ei sairautena. Kyselee tietokonepelit ja elokuvat, myöntää avoimesti, että vaikka se e...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Davi

Pieni käsi ottaa tiukasti kiinni mun kädestä, käännän katseeni käden omistajaan, ruskeasilmäiseen poikaan, jonka paita on päällä takaperin, napit selässä. Lapsen katse on tarkka ja kysyvä: Kuka sinä olet? Katson lasta, laskeudun hänen tasolleen ja hymyilen, kysyn, onko hän kenties Davi? Kerron hänelle olevani Ms M. Poika nyökkää. On vuoden toinen kouluviikko ja eskarilaisten ensimmäinen koulupäivä. Davi on viisivuotias eskarilainen ja yksi koulun monikielisistä oppijoista.  Muutama päivä myöhemmin sama pikkumies juoksee perässäni koulun käytävällä ja takertuu kahdella kädellä mun jalkaan. Toinen koulun MLL*-opettajista seuraa perässä ja muistuttaa pientä poikaa, että hänen pitäisi olla ruokailemassa luokkatovereittensa kanssa. Kommunikaatiovälineenä ovat lähinnä viittomat ja taskutulkki sillä yhteistä kieltä meillä ei vielä ole. Saatan pojan ruokasaliin opettajan kanssa ja pääsen lopulta jatkamaan omaa matkaani. Pienestä takiaisesta tulee kuitenkin vakituinen seuralainen myös minul...
Lähetä kommentti
Lue lisää