katseita, hyppyjä ja poliisioperaatioita

Mä oon illan vilkuillut vähintäänkin kiinnostuneena L:n uutta lelua jonka se sai siis töistä joululahjaksi – virallisesti markkinointitarkoituksiin... makee ja mä haluun kans, tosin pinkillä näppäimistöllä – kiitos!

Microsoft Surface RT - olkaa hyvät!

Oltiin M:n kanssa tänään ottamassa jaloista muotit niitä erityispohjallisia varten. Muottisetä oli ihan mahtava ja osasi tosiaan käsitellä meidän M:aa. Mutta siellä odotushuoneessa oli sellainen vanhempi pariskunta joka selkeesti ei enää muistanut minkälaisia lapset ovat,  ja ne katseet, ne katseet... ne sai M:n ensin piiloutumaan pöydän alle ja siitä siirtymään mun syliin keinuteltavaksi. Semoisia katseita tänään.

Matkalla kotiin pysähdyttiin pissalle ja siellä kaupan takapihalla oli menossa joku poliisihässäkkä. Paikalla viisi poliisiautoa ja ambulanssi ja M:n kysymys oli heti et kuoliks joku... Ei varmaan. No, ootko varma? Tässä viimeisessä kysymyksessä neidon äänensävy paljasti et olis paljon mielenkiintoisempaa  jos joku olis kuollut, eli sellainen toivonkipinä äänessä, jos sit kuitenkin olis saatu raatoja... Sivuhuomautuksena totean ettei tällaiset poliisioperaatiot tosiaankaan ole meillä mitenkään jokapäiväisiä ja todennäköisesti kyseessä ei tosiaankaan ollut mitään erityisen vakavaa.

Mä en itse jaksa koskaan lukea muitten ihmisten lasten kehityksestä... siis niitä, X on nyt n:n kuukauden ikäinen ja osaa hienosti sitä ja tätä... Sen kuitenkin kerron, että kuukausien kahden ja puolen VUODEN harjoittelun jälkeen O oppi tänään hyppäämään – siis ponnistamaan ja hyppäämään – sohvan käsinojalta sohvaan. K on osannut ton jo ainakin vuoden päivät ellei pidempäänkin. Useimmat vanhemmat kai kieltäis tämänKIN aktiviteetin, mä ensin hurrasin sitten annoin sille sen ”high five”:n ja lopuksi istuuduin valokuvaamaan näitä hyppyjä hyväksi toviksi. Puheterapeuttikin sanoi just tänä aamuna et O alkaa olla omaa ikätasoaan edellä... taidan järjestää juhlat!