Mä jatkan vielä tohon edelliseen... infektiokierteestä tai lapsen vakavasta
sairaudesta en siis tässä puhu. En myöskään siitä miten raskasta on olla
sairaan lapsen hoitajana. Niistä mulla ei ole hajuakaan, ja on ihan eri asia
elää lapsen kanssa joka viettää aikaa sairaalassa enemmän kuin kotona, tai
lapsen jonka kanssa mennään korvatulehduksesta korvatulehdukseen. Meitä on
siunattu perusterveillä lapsilla, joiden ongelma kenttä on jossakin muualla.
Takana on 9 ½ lapsivuotta (4 ½ + 2 ½ + 2 ½) ja jos nyt en ihan väärin muista
niin neljä tulehtunutta korvaa. Niistä neljästä korvasta just nyt kolme. Meitä
on myös siunattu lapsilla jotka on ns. helppoja sairastajia. Valvotut yöt tulee
muualta, ei sairastelusta.
Viikon saldo on siis yks poskiontelon tulehdus ja kolme tulehtunutta
korvaa. Kaksi niistä korvista märkäisiä – ei olis uskonut kun ainoa merkki
asiasta on kuume – ja yksi vaan vähän tulehtunut. Se vaan vähän tulehtunut
korva on valittanut enemmän kuin kaksi muuta potilasta yhteensä. Jääkaapissa on
viisi pulloa penisiliiniä erimuodoissaan, kolme erilaista aikataulua ja kolme
erilaista annostusta. Mun lapset on sikälikin vinoutuneita, että ne ottaa sen
litkun ihan mielellään, eikä kukaan edes saa ripulia – toivottavasti ei
jatkossakaan - ja palkaksihan saa suklaata.
Meidän perheessä, siis disclosure – meidän
perheessä – nää perussairastamiset on aika läpihuutojuttuja.
Täällä on nyt sairastettu reilu pari viikkoa kaikkia näitä perusjuttuja: korvatulehdus, poskiontelontulehdus, 4xsilmätulehdus ja pisteenä i:n päälle keuhkoputkentulehdus astmalapsella. Mikään ei ole kuolemaksi, onneksi, ja kaikki on hoidettavissa ja suklaapalkalla lääkkeetkin menevät (melkein) kiukkumatta alas. Kaikesta tästä huolimatta oma stressitaso on taivaissa. En tiedä, nostaako stressiä se, ettei ikinä voi tietää mitä huominen tuo tullessaan vai pelko siitä, ettei tämä ikinä lopu. Omassa huolessani kyse on osaltaan siitä, että näitä sairasteluviikkoja on tänä syksynä ollut enemmän kuin terveitä viikkoja. Vaikka kaikkeen tietyllä tavalla turtuu, ei tällaista (taistelu)väsymystä voi poistaa antibiooteilla, eikä edes sillä suklaalla.
VastaaPoistaToivottavasti teidän ihanaiset lapsukaiset paranevat pian eikä meilläkään enää huomenna jouduttaisi lääkäriin.
-Minna
Kyllä mullakin olis stressitaso pilvissä tolla sairastamisella ja kun siihen vielä lisää työt niin ihmekö se että podet jo taisteluväsymystä. Keuhkoputkentulehdus astmalapsella ei ole mikään pikkujuttu. Voimia ja jaksuja ja lämpimiä ajatuksia. Mun on helppoa hölistä kun meillä on toistaiseksi ainakin sairastettu todella vähän.
PoistaTeillä on arki niin raskasta muutoinkin, että luoja on armahtanut teitä sairasteluissa. Me ollaan eletty elokuusta asti sairasteluhelvetissä, ihan vaan perusjuttuja: flunssaa, korvatulehduksia, astmaa, valvottuja öitä päivystyksessä ja kotona. Ei tätä voi muilla sanoilla kuin helvetti oikeastaan kuvata.
VastaaPoistaKun jollakin saralla on vaikeaa, saa armahduksen jossain toisessa. Mun ekan synntyksen jälkeen elämä oli surun ja ilon sekamelskassa selviytymistä niin silloin oltiin kaikki terveinä. Oli tarpeeksi muutoinkin taakkaa. Nyt ilmeisesti olisi liian helppoa ilman sairasteluja 10 kk kaksosten ja 2 v esikoispojan kanssa, joka osaa jo hahmottaa, että hänkin on kaksonen, mutta toinen puolisko puuttuu viereltä.
Maailmanloppukin oli ja meni jo ja vielä täällä sitkutellaan. Tarkoittaako se, että tästä selvitään sittenkin? :-)
Mä niin uskon tohon mitä kirjoitat. Rankkahan se teidän syksy on ollut sairastaessa ja varmasti on henkisesti rankkaa katsoa lapsen kipuilua toisen puoliskon puuttuessa.
PoistaMaailmanloppu oli ja meni, ehkä me tosiaan selvitään :)