mä haluun helpompia lapsia!

Mulla on kaksoset. Ihmisten mielissä kaksoset on kaksi ihmistä jotka on kopioita toisistaan niin ulkonäöllisesti kuin muutenkin, ja jos nyt ei ulkonäön ja/tai sukupuolen osalta niin pakkohan niitten on ainakin muuten olla samanlaisia – onhan ne kaksoset. Kaksoset juoksee karkuunkin samaan suuntaan ja tykkää samoista asioista ja jakaa kaverit ja kakkahädän... siis ne kuvitelmien kaksoset - ei meidän.

Tänään M:n ollessa fyssarilla mun oli madollisuus tarkkailla näitä kahta älypuhelimen kanssa ja siis kerrankin niin että kummallakin oli oma puhelimensa. K:lle puhelimen käyttö on helppoa ja se osaa ne Windows puhelimen perustoiminnot varmasti paremmin kuin sisarensa. Se pelaa pelejä ja kirjoittaa ja lukee ja... sitten on se veli. O:lle mä laitan puhelimen päälle sille ja avaan xylofonin. 30 sekuntia myöhemmin se on säheltänyt itsensä jo johonkin muualle ja kiljuu apua... avaan ilmapallopelin ja autan O:ta opettelemaan sen ilmapallojen puhkomisen... yhdellä sormella tökätään niitä palloja, yksitellen. Mä pidän sitä kädestä kiinni ja ohjaan sen yhden sormen liikettä, kun päästän irti ei touhusta tuu yhtään mitään... lopulta se oppii ja hihkuu riemusta ne kaksi tai kolme kertaa kun onnistuu tökkäämään liikkuvaa ilmapalloa – ne pallot siis liikkuu tosi hitaasti.

Päivä meni ihan mukavasti, tonne jonnekin kahteen saakka ja siitä alkoi alamäki... matkalla ulos Klinikalta pojat ensin jyräs ikäisensä nuoren neidin ketoon ja siinä sit seistiin vesisateessa ja pyydeltiin anteeksi ja autossa ne kiukutteli ja tappeli ja sit lykättiin M mukaan joukkoon ja taas tapeltiin ja kiukuteltiin ja sit olikin edessä se päivän koitos... tunti odotushuonetta poikien kanssa. Joo, vois mennä muuallekin, mutta aina ei voi mennä kauppaan ostamaan ja kaatosateessa ei se puitokaan houkuta eikä autokaan ja aikaa on vaan noin 45 minsaa... Ekaks ne riehui ja juoksi ja mätti muita lapsosia turpaan ja sit ne hetken leikki puhelimilla ja sit O veti kilarit ja koko Klinikka raikui kun jannu raivos ja sit taas juostiin ja mä yritin rauhoittaa ja sit keksittiin kiivetä kaapin päälle ja taas juostiin ja hypittiin tuoleilla ja... lopulta M:n fysioterapia loppui ja mä sain kaikki kolme paimennettua hengissä autoon huutamaan ja tappelemaan...

Mulla on kolme lasta. Ne on 4v 7kk ja 2v 6kk ja 2v 6kk... ne on kaikki haastavassa iässä – onko helppoja? – ja mä keskimäärin jokaisena päivänä toivon et joku pelastais mut täältä... pääsis vaikka sairaalaan, tai ihan mihin vaan... jos mä selviän hengissä seuraavat puolivuotta, olen ylpeä itsestäni. Mä ymmärrän et ne on vaan lapsia ja et tää on tärkeetä ja ettei ne tarkoita mitään... ne kasvaa ja kehittyy ja oppii – kukin omaa tahtiaan. Mä rakastan niitä, mutta miten mä voin samaan aikaan tuntea niin isoja negatiivisia tunteita? Nyt kun on taas hiljaista ja sain hetken hengähtää – ihan yksin ruokakaupassa – mä tykkään niistä taas... ehkä huomiseen iltapäivään asti.

Odotan sitä hetkeä kun pääsen taas ylös tästä suosta ja jaksan uskoa ettei se tunnelin päässä näkyvä valo olekaan juna... Nyt just tuntuu etten osaa olla aikuinen ja rationaalinen ja hellä ja ymmärtävä... mä en kestä enää yhtään käyttäytymishäiriötä tai sähköjäniskohtausta tai edes sitä et se yks on hidas ja umpimielinen... Mistä niitä tavallisia helppoja lapsia saa? (Se oli vitsi)