Siirry pääsisältöön

mä haluun helpompia lapsia!


Mulla on kaksoset. Ihmisten mielissä kaksoset on kaksi ihmistä jotka on kopioita toisistaan niin ulkonäöllisesti kuin muutenkin, ja jos nyt ei ulkonäön ja/tai sukupuolen osalta niin pakkohan niitten on ainakin muuten olla samanlaisia – onhan ne kaksoset. Kaksoset juoksee karkuunkin samaan suuntaan ja tykkää samoista asioista ja jakaa kaverit ja kakkahädän... siis ne kuvitelmien kaksoset - ei meidän.

Tänään M:n ollessa fyssarilla mun oli madollisuus tarkkailla näitä kahta älypuhelimen kanssa ja siis kerrankin niin että kummallakin oli oma puhelimensa. K:lle puhelimen käyttö on helppoa ja se osaa ne Windows puhelimen perustoiminnot varmasti paremmin kuin sisarensa. Se pelaa pelejä ja kirjoittaa ja lukee ja... sitten on se veli. O:lle mä laitan puhelimen päälle sille ja avaan xylofonin. 30 sekuntia myöhemmin se on säheltänyt itsensä jo johonkin muualle ja kiljuu apua... avaan ilmapallopelin ja autan O:ta opettelemaan sen ilmapallojen puhkomisen... yhdellä sormella tökätään niitä palloja, yksitellen. Mä pidän sitä kädestä kiinni ja ohjaan sen yhden sormen liikettä, kun päästän irti ei touhusta tuu yhtään mitään... lopulta se oppii ja hihkuu riemusta ne kaksi tai kolme kertaa kun onnistuu tökkäämään liikkuvaa ilmapalloa – ne pallot siis liikkuu tosi hitaasti.

Päivä meni ihan mukavasti, tonne jonnekin kahteen saakka ja siitä alkoi alamäki... matkalla ulos Klinikalta pojat ensin jyräs ikäisensä nuoren neidin ketoon ja siinä sit seistiin vesisateessa ja pyydeltiin anteeksi ja autossa ne kiukutteli ja tappeli ja sit lykättiin M mukaan joukkoon ja taas tapeltiin ja kiukuteltiin ja sit olikin edessä se päivän koitos... tunti odotushuonetta poikien kanssa. Joo, vois mennä muuallekin, mutta aina ei voi mennä kauppaan ostamaan ja kaatosateessa ei se puitokaan houkuta eikä autokaan ja aikaa on vaan noin 45 minsaa... Ekaks ne riehui ja juoksi ja mätti muita lapsosia turpaan ja sit ne hetken leikki puhelimilla ja sit O veti kilarit ja koko Klinikka raikui kun jannu raivos ja sit taas juostiin ja mä yritin rauhoittaa ja sit keksittiin kiivetä kaapin päälle ja taas juostiin ja hypittiin tuoleilla ja... lopulta M:n fysioterapia loppui ja mä sain kaikki kolme paimennettua hengissä autoon huutamaan ja tappelemaan...

Mulla on kolme lasta. Ne on 4v 7kk ja 2v 6kk ja 2v 6kk... ne on kaikki haastavassa iässä – onko helppoja? – ja mä keskimäärin jokaisena päivänä toivon et joku pelastais mut täältä... pääsis vaikka sairaalaan, tai ihan mihin vaan... jos mä selviän hengissä seuraavat puolivuotta, olen ylpeä itsestäni. Mä ymmärrän et ne on vaan lapsia ja et tää on tärkeetä ja ettei ne tarkoita mitään... ne kasvaa ja kehittyy ja oppii – kukin omaa tahtiaan. Mä rakastan niitä, mutta miten mä voin samaan aikaan tuntea niin isoja negatiivisia tunteita? Nyt kun on taas hiljaista ja sain hetken hengähtää – ihan yksin ruokakaupassa – mä tykkään niistä taas... ehkä huomiseen iltapäivään asti.

Odotan sitä hetkeä kun pääsen taas ylös tästä suosta ja jaksan uskoa ettei se tunnelin päässä näkyvä valo olekaan juna... Nyt just tuntuu etten osaa olla aikuinen ja rationaalinen ja hellä ja ymmärtävä... mä en kestä enää yhtään käyttäytymishäiriötä tai sähköjäniskohtausta tai edes sitä et se yks on hidas ja umpimielinen... Mistä niitä tavallisia helppoja lapsia saa? (Se oli vitsi)




Kommentit

  1. toi on haastava ikävaihe (ja ikäero) jopa helppohoitoisten yksösten kanssa: muistan sen järjettömän väsymyksen ja sen tunteen kuinka riepoteltu ja käsitelty on jokaisen päivän päättyessä - mielessä vain kuuma suihku ja nukkuminen.
    Jotenkin tuossa iässä naperot vaativat niin herkeämätöntä läsnäoloa.
    Eikä varmaan yhtään lohduta että "kyll se siit sit", mutta niin se vaan on. Kyll se siit sit!

    Tosirohkeat ja tosiäidit uskaltavat sanoa sen ääneen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sun kommenti valaa muhun uskoa, säkin oot selvinnyt tästä... ehkä mäkin selviän ja toivottavasti en koskaan ikinä unohda miten hirveetä meillä oli etten vaan vahingossa jollekin poloiselle mee tokaisemaan et nautithan nyt siitä et ne on pieniä ja niiiiiin ihania ;)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...

Konsensus Kari

sunnuntaina me syödään pullaa Itku pitkästä ilosta, paha paljon nauramasta. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Vaatimattomuus kaunistaa. Suomalainen asenne elämään on kurinalainen. Kärsimyksen kautta päästään voittoon ja kurinalaisuus palkitaan. Arjen kuuluu tuntua harmaalta ja arkiselta, sillä ilman harmautta ei juhlakaan tuntuisi juhlalta. Vaikka kasvava osa suomalaisista ei tunnusta uskontoa, eroaa kirkosta ja haluaa pysyä kaukana jumalasta, varjostaa suomalaista ajattelua ja kulttuuria edelleen luterilaisuus, tietynlainen tarve itsensä rankaisemiseen, askeesiin ja kieltäytymiseen. Oli sitten kyse liiasta kivasta, liikunnasta, sokerista tai mistä tahansa mukavasta. Martta mahtuu edlleen syliin Hyvä ihminen syö puolukoita ja ruisleipää. Hyvän ihmisen lapset eivät syö sokeria, lisäaineita, väriaineita tai oikeastaan mitään muutakaan kivaa. Hyvän ihmisen lap...