rehellisyydestä ja vanhemmuudesta

Mä oon viikonlopun miettinyt oikeastaan kahta asiaa... ei silleen miettimällä, miettimällä vaan ne vaan on olleet siellä taka-alalla hautumassa hiljalleen kaiken muun ohessa. Olishan se kyllä hienoa jos vaan vois istuutua miettimään ja puntaroimaan asioita kuin Sokrates.

Tätä blogia lukee moni ystävä, tuttava, tuntematon ja sit sukulaiset... tuntemattomat on tuntemattomia, mutta ne kaikki muut tossa listassa on niitä jotka kukin omalla tavallaan vaarantaa sen rehellisyyden. ne altistaa mun kirjoittamisen latteuksille ja asioiden kaunistelulle. Mä yritän tietoisesti siis välttää edellämainittuja ja kirjoittaa ennen kaikkea rehellisesti ja joskus ronskistikin, yhtäaikaa unohtaen ja muistaen lukijat. Vältän sellaista kevyttä puhelinkeskustelun omaista päiväkirjamaisuutta – ”sit tehtiin sitä ja tätä ja kivaa oli ja lapset oli vähän vilkkaita” – sen sijaan yritän kertoa minkälaista se oikeesti oli ja mitä MUN korvien välissä liikkuu, mitä meille ja mulle kuuluu ihan oikeesti – pysyä rehellisenä itselleni. Mun tavoite on myös nähdä se tahaton komiikka joka meidän elämään väistämättä liittyy... niin kuin se kun L eilen lainas mun huulirasvaa kovasti sitä kehuen, kunnes mä kerroin sille et se on huulipuna, tai siis värillinen huulihoide – en oo pitkään aikaan nauranut samalla tavalla, kaksinkerroin ja vedet silmissä.

Tähän yllämainittuun rehellisyyteen liittyy myös se toinen ajatus, pelko oman vanhemmuuden rikkoutumisesta. Ihminen – tai ainakin mä – haluaa olla ennemmin vahva kuin heikko. On helpompaa sanoa et kyl mä pärjään ja et kaikki on hyvin ja et mä jaksan... Vaikeeta on tunnustaa edes itselleen, että on hetkiä joina tuntuu etten jaksa enää välittää, mä haluun vaan olla rauhassa – edes hetken. Jos se tarkoittaa sitä et noi istuu katsomassa telkkaa kolme tuntia tai et ne on yläkerrassa hajautettuna erihuoneisiin tai et ne tyhjentää ruokakaapista keksit napaansa, niin olkoon.

Niin kuin aina ja kaikessa mä haluan olla hyvä. En siis ystävällinen hyvä, vaan suorittaja hyvä. Mä haluan olla hyvä vanhempi, enkä ainakaan joutua nöyrtymään ja myöntämään, et on aikoja jolloin oon kaukana, kaukana omista vanhemmuuden standardeistani... oon heikko ja äsynyt, ei kai kukaan jaksa vaan antaa. Joskus pitäis saadakin. Saanhan mä, saan haleja ja pusuja ja hymyjä ja aika ehdotonta rakkauttakin... mutta kun sekään ei aina riitä. Kun oikeesti tekee mieli pahoinpidellä omat lapsensa, kun oikeesti tuntuu siltä ettei kestä niitä enää hetkeäkään.

En pahoinpitele ja kyllähän mä kestän, aina sitä löytyy vielä vähän lisää voimaa... sen verran et selviää aamusta iltaan, edes pienissä erissä. Ja rakastanhan mä, ei siitä ole kyse. Musta vaan tuntuu aina välillä et mä tukehdun tähän sekamelskaan ja itken ja kiukuttelen kuin se kaksvee tai M... mikä helvetti siinäkin on et saatiin tällainen paketti? Kolmessa ihan tavallisessakin olis ollut ihan tarpeeksi, jopa kahdessa.

Ja kun ne kolme on vielä niin erilaisiakin, siis keskenään, hidas ja nopee ja M... K ja M on vaarallinen yhdistelmä, sen oppi L:kin tänä viikonloppuna ja lopulta se vannoi ettei ota niitä kahta yhdessä enää ikinä mihinkään. Ne ruokkii toisiaan, eikä se tosiaan ole kaunista katsottavaa... ei oo kerta tai kaks kun oon nieleskellyt itkua kaupan kassajonossa niitten kahden kanssa, olen kaivannut sitä kylttiä jossa lukee ”Anteeksi, lapseni on epäkunnossa, huolto yrittää keksiä korjausmenetelmää”. On kauhee tunne tajuta ettei oli minkäänlaista otetta omiin lapsiin, ettei mulla ole mitään keinoja hallita niitä, olla totaalisen avuton ja kädetön. Mikään normaali keino ei toimi kun toinen on autisti ja toinen totaalisen hyperaktiivinen... toiselta puuttuu sosiaaliset rajat kokonaan ja toinen ei ymmärrä miten tämä yhteiskunta toimii, se ei osaa ottaa muita huomioon, se ei osaa hävetä tai olla pahoillaan, se ei aidosti välitä. Siinä että oma lapsi juoksee päin ventovieraita ihmisiä halatakseen niitä ei oikeesti ole mitään söpöä, se on kauheeta.

Mä siis mietin voinko mä mennä rikki? Voiko se vanhemmille annettu suojelemisen ja välittämisen ja hoivaamisen mekanismi mennä rikki? Voiko se?

En mä oo epätoivoinen, tänään on itseasiassa ollut ihan hyvä aamu, paitsi et on jo käyty lääkärissä ja... mut kuitenkin hyvä päivä. Nää pohdinnat vaan täytyy uskaltaa pukea sanoiksi ja kirjoittaa ulos – jo se helpottaa omaa oloa ja näistä vuodatuksista syntyy uutta voimaa. Tahtoa jaksaa, pyytää apua ja yrittää löytää niitä uusia keinoja.