tiistai 26. toukokuuta 2015

lehteen


Kai se oli maaliskuun puoltaväliä kun sähköpostiin kolahti viesti missä etsittiin halukkaita Kodin Kuvalehden juttuun Seattlen suomalaisista naisista. Ilmoittauduin mukaan. Mikäs sen hauskempaa kun päästä mukaan ruokajuttuun ja tavata samalla vanhoja tuttuja.




Vähän mua hymyilytti toimittajan etsiessä mukaan diversiteettiä täällä asutuissa vuosissa kun mukaan ilmoittautuneista tuorein oli kuitenkin asunut täällä vuosia - yhdeksän.  Oli toki se joka oli kerran lähtenyt takaisin kotiin Suomeen ja myöhemmin palannut takaisin tänne. Mutta ei ketään joka olis käymässä vaan. Olishan täältä löytynyt niitä vastatulleitakin, ja sellaisia joiden tavoite on olla vuosi tai kaksi, ne joiden katse ja oikea koti on kuitenkin Suomessa. Niitten maailma kun epäilemättä näyttää aika erilaiselta kuin meidän, joilla takana on vuosia tai vuosikymmeniä. Meidän joilla on kaikilla on tämän maan kansalaisuus. Meidän joiden elämä on täällä. Meidän joilla ei rutinoista huolimatta ole aikomustakaan lähteä mihinkään, saati palata yhtään minnekään. Suomi on jo kauan aikaa sitten lakannut olemasta koti. Se on ehkä rakas ja tärkeä, osa omaa identiteettiä, mutta koti se ei enää ole. Koti on täällä.





Toukokuisessa illassa me sit tavattiin. Tekemään yhdessä ruokaa, juttelemaan ja vaihtamaan kuulumisia. Joku sanoi nähneensä mut viimeksi kun mulla oli kaksosvauvat. Mä sanoin et ne vauvat täyttää ensi viikolla viisi. Kuvaaja oli järkännyt kuvattavaa kotia. Toimittaja halusi puhua jokaisen kanssa myös erikseen. Jokainen ruoka kuvattiin yhdessä ja erikseen, lopulta ne syötiin kylminä. Ei haitannut. Alakerran viinikellarista löytyi illan viinit. Tiesin jo etukäteen kenen kanssa taittaisin sanan peistä, niin varmasti se toinenkin tiesi. Oli uusiakin tuttuja, tosin vain yksi. Senkin kohdalla oli jotenkin hassua et meillä on kuitenkin yhteisiä ystäviä enemmän kuin kourallinen.


Omassa osuudessani kerroin omasta elämästäni. Lapsista, perheestä, unelmista. Siitä miten tänne päädyttiin ja siitä miten meistä tuli amerikkalaisia. Kerroin erityisestä vanhemmuudesta ja siitä minkälaista se on täällä meillä. 









Sitä en tiedä koska juttu tulee lehteen. Voi olla että myöhemmin tänä kesänä, tai ehkä kuitenkin vasta ensi vuonna... meillä oli kuitenkin kivaa ja oli hauskaa päästä mukaan.



maanantai 25. toukokuuta 2015

hömpötyksiä



Täällä meidän kylillä väri on nyt violetti. Voi se ehkä olla sellainen polttava pinkkikin, mutta useimmiten se on violetti. Ei mikään pehmeän huomaamaton munakoiso, vaan ihan aito ja rohkea väri, sellainen kuin lupiinin kukka.

Sitä on kaikilla. Lapsista vanhuksiin. Osalla kokonaan, useimmilla raitoina tai dippauksena, mutta violettia sen on oltava. Fredden töissäkin violetti on päivän väri ja ainakin viidellä M:n koulun vanhemmalla on violetti raidotus tai dippaus. O:n koulukaverin äidin hiukset on kokonaan violetit.

Naamis täyttyy violeteista väripurkeista ja valokuvista kotikokeilun tuloksista. Yks tekee koolaidilla, toinen punaisella hiusvärillä valkaistuun. Kolmas on tilannut netistä violettia. Mäkin tiedän jo, että ensin pitää valkaista jotta se kirkas väri tarttuu myös kirkkaana. Kampaajan varauskirjat täyttyy värjääjistä, pitää saada violettia tukkaan. Kosmetiikkaliikkeistä saa poispestäviä pikavärejä, niitä jotka voi aina iltaisin pestä pois.

Leikkasin eilen M:n tukan. Siinä tuolilla istuessa sekin kysyi voisko se saada violetteja raitoja. Kylppäriin ilmestyy samaan aikaan O joka sanoo et sekin haluu. Tottahan toki, leikkaus ja violetit raidat. Toiselle pelkät raidat.

Väistämättä tulee mieleen Hunger Games ja se miten mahdollisimman luonnoton oli in. Aamuisin levitän omiin hiuksiini sitä samaa violettia raitoina. Pitäähän munkin olla trendikäs violetti.



sunnuntai 24. toukokuuta 2015

sänky

terässänky kestää jopa meidän lasten käyttöä
Pitkä viikonloppu on tervetullut tauko ihan kaikille. Perjantaina niillä ei ollut koulua opettajain koulutuspäivän takia. O:lla olis ollut, mutta pidin sen mieluummin kotona. Maanantaina on kaatuneitten muistopäivä ja yleinen grillauspäivä. Fredde on kotona tervetullut vieras, viimeisten kuuden viikon aikana se on tehnyt 80 tuntia ylitöitä. Ne on nyt tehty ja jatkossa sille riittänee se normi 45 tuntia viikossa.

Viikko sitten meidän naapurinrouva koputti oveen. On ehkä asiallista kertoa että se naapurin rouva on ystävä samalla kuin naapuri, ja se voi kävellä meille ja koputtaa ovelle ihan koska tahansa. Mun ollessa lehtijuttua tekemässä se kävi hakemassa Fredden meiltä naapuriapuun, lopulta kadulla seisoi raapimassa päätään kaikki lähimmät naapurit ja lopulta ongelma saatiin ratkaistua. Mutta viikko takaperin se käveli meille, kolkutti oveen, joi lasin viiniä ja ilmoitti haluavansa ostaa M:n sängyn. Se oli nähnyt siitä kuvan naamiksessa ja todennut et se haluaa sen.

se naapurskan ostama sänky ei tosiaan oikein sovi M:n huoneen tyyliin

Eihän me nyt varsinaisesti oltu ajateltu ostaa M:lle uutta sänkyä, mutta tilaisuus tekee varkaan. Ainahan sille vois ostaa jonkun neidin tyyliin sopivamman, vähintään puolimodernin sängyn, sen nykyisen ollessa ennemminkin pienelle prinsessalle sopiva. Ja jos nyt sänkyä lähtee ostamaan, niin miksei samalla ostais vähän leveämmän, sellaisen jonka se sit aikanaan vois viedä mukanaan ja jakaa ekan poika- tai tyttöystävänsä kanssa.




Niinpä me löydettiin itsemme eilen siitä trendikkäimmästä huonekaluliikkeestä ostamassa tytölle sänkyä. Varttia myöhemmin sänky oli tilattu, maksettu ja me istuttiin viereisessä ravintolassa drinksuilla. Laumalle ostettiin ravintolaan kävellessä sorbetit ja ne nautiskeli omista eväistään meidän juodessa kaiken ostamisen jälkeen raikkaista panimotuotteista. Positiivista tässä on toki myös se että M nukkuu omassa sängyssään jo kolmatta viikkoa, ja mä alan vähitellen uskomaan että se ehkä pysyykin siellä - ehkä.


sorbettia ja olutta terdellä

lauantai 23. toukokuuta 2015

me tanssitaan pöydillä

viikonloppuisin meillä tanssitaan pöydillä


Siinä missä oon kyllästynyt vääntöön siitä onko neurostimulanttien käyttö hengenvaarallista mun lapsille vai ei, ihan yhtälailla kuin siihen että saan niistä kirjoittaessani aina ämpäreittäin lokaa niskaani vanhemmilta jotka ovat päättäneet hoitaa lapsiaan toisin tai vanhemmilta joiden tieto perustuu lehtijuttuihin ja tutkimuksiin, haluan kuitenkin – kaikesta huolimatta – taas palata aiheeseen omien lasteni osalta.

Ystävä julkaisi Ylen Uutisten jutun lasten psyykenlääkkeiden käytön kasvusta vuosina 2008-2014. Tänä aikana neurostimulanttien käyttö lapsilla on yli kaksinkertaistunut Suomessa. Klikkaan ja luen jutun. Olen samaa mieltä asiantuntijoitten ja tutkijoitten kanssa. Kyllä, kyllä, kyllä... näinhän se on. Jutussa on haastateltu myös ADHD perheen vanhempia, siinä perheessä lapsen ADHD näkyy koulutyössä ja kotona pärjätään ilman lääkitystä.

Moni pärjää viikonloput ja illat ilman lääkitystä ja lääkitystä käytetään lähinnä koulunkäynnin tukemiseen. Tottakai se herättää kysymyksen myös minussa, voisko sitä koulua käydä toisinkin, niin ettei lasta tarvitsisi lääkitä koulua varten? Olisko mahdollista oppia ilman lääkitystäkin? Oltiin sitten Suomessa tai Yhdysvalloissa koulun on tarjoiltava pakettinsa valtavirralle. Kaikkia ei ole mahdollista huomioida, sen enempää kuin opeutustakaan mukauttaa niin että se tarjoilisi a la carte mallin mukaisesti kaikille sopivinta opetusta. Koulu on työpaikkaruokalan lounaslista; meillä on tätä ja jos sulla on sitä tai tätä, me voidaan tehdä niin tai näin. Meiltä toki löytyy myös niitä kouluja, yksityisiä opinahjoja, jotka tarjoilevat toisenlaisen oppimisen mallia erilaisille oppijoille. Ne koulut on kalliita ja niihin on pitkät jonot.

M:n tarkkaavaisuushäiriö liittyy lähinnä koulutyöskentelyyn, ja lääkitys kulkee pienenä annoksena mukana tukemasa kouluviikkoja. Viikonloppuisin ja lomilla lääke jää keittiön kaappiin. Jos M:n olis mahdollista käydä koulua 22 oppilaan luokan sijasta pienryhmässä, me pärjättäis todennäköisesti kokonaan ilman lääkitystä. M on se Ylen Uutisten artikkelin lapsi, se joka voi iltapäivisin puuhailla ulkona ilman lääkitystä.

Sit meillä on K. K täyttää kahden viikon päästä viisi ja on syönyt neurostimulantteja jo yli vuoden. Tiedän. Neurostimulantteja ei normaalisti määrätä alle kouluikäisille lapsille. Myös täällä useimmiten odotetaan että lapsi täyttää kuusi. Näin tehtiin M:n kohdalla. K:n tarkkaavaisuushäiriö ei rajoitu virka-aikaan. Sen ongelmat ei ole kahdeksasta neljään ja sen lääkeannos on viisinkertainen sisareensa nähden. K:n kanssa ei voi yhdessä puuhailla ilman lääkitystä.

Ilman lääkitystä K tuskin edelleenkään osaisi ajaa polkupyörää, kirjoittaa nimeään tai tehdä palapelejä. Ennen lääkitystä K aloitti oppimisen joka viikko uudestaan siellä toimitaterapiassa. Ne istui puolipimeässä huoneessa, jotta ylimääräisiä virikkeitä ei olisi ja silti se oli vaikeeta, eikä edistystä tapahtunut. Samoja asioita opeteltiin viikosta ja kuukaudesta toiseen. Kotona K piti pitää katseen päässä. Maailmalla sitä piti pitää tiukasti kädestä kiinni, koska muuten sen hukkasi hetkessä niin parkkipaikalle, puistoon kuin kauppaankin. Sen kanssa ei voinut mennä muitten lasten synttäreille, koska se päättyi aina siihen että me istuttiin K:n kanssa autossa. K kun seurasi omaa viriketulvaansa täysin hallitsemattomasti. K oli onneton ja elämä sen kanssa oli tolkuttoman raskasta.

Lääkityksen ansiosta meillä on vilkas poikalapsi. Sellainen joka edelleen keksii älyttömyyksiä oikealla ja vasemmalla, sellaisia kun pienet pojat nyt vaan keksii. Se rakentelee ansoja ja maalaa kylppärin hammastahnasta ja käsisaippuasta tekemällään tahnalla. Meillä on edelleen turhaumaa ja joskus musta tuntuu että mä voisin laittaa sen koiran koppiin ja oven kiinni. Toisaalta meillä on se vilkas poikalapsi, joka on oppinut potkimaan palloa, ajamaan polkupyörää, joka nyt pystyy syömään edes satunnaisesti istualtaan. Se on oppinut kirjoittamaan nimensä ja siirtynyt lääkityksen aliottamisen jälkeen nuppipalapeleistä ihan oikeisiin palapeleihin. Se rakastaa lautapelejä ja me pelataan paljon yhdessä. Meidän perheessä mä tosin olen ainoa joka istuu kun me pelataan, muut tekee vuorojensa välissä kuperkeikkoja tai kiipeilee sohvalla.


Meidän lapsia ei ole lääkitty hiljaisiksi. Se ei ole tarkkaavaisuushäiriöiden lääkitsemisen tavoittena. Tavoite on tehdä lapsesta toimintakykyinen. Ilman lääkitystä K ei ole toimintakykyinen – millään tasolla tai tavalla. Olenkin siis vilpittömän kiitollinen Pfizerille siitä että se mahdollistaa mun lapselle lapsuuden. 


perjantai 22. toukokuuta 2015

itse keksitty kiire

Tää viikko on ollut kohtuuttoman kiireinen. Roimin itseäni, koska ei kotiäidin elämä voi oikeesti olla kiireistä, ei ainakaan enää... PAKKO olla joku ajanhallinnallinen ongelma. Siis sellainen kuin eläkeläisillä... jos torstaina pitää käydä kaupassa vie se käytännössä koko torstain eikä keskiviikkonakaan voi kauheesti tehdä kun torstaina on kuitenkin se kauppareissu. Ei mulla oikeesti voi olla näin kiire! Eihän? Jotenkin vaan tuntuu että aina on ilta tai perjantai-ilta. Tänäänkin ON todistettavasti perjantai. Lasissa on ranskalainen kuiva rose ja kohta jannujen kummit jo kolkuttelee ovella. 

Okei myönnän. Torstaiaamuna lintsasin mun kiireisestä elämästä.  Kävin jokavuotisessa labrassa ja sen sijaan et olisin ajanut kiltisti kotiin, istuin ensin hyvän tovin kahvilassa nautiskelemassa ämpärillisestä lattea ja Kodin Kuvalehdestä. Edelleenkään en ajanut kotiin vaan kävin ostamassa illan lehtijutun tekoa varten meikkejä. Meikkikaupasta ajelin ostamaan itselleni kassillisen alusvaatteita ja sit olikin jo aika käydä hakemassa K koulusta. Tässä välissä me sentään ajettiin ruokakauppaan ja sieltä takaisin hakemaan O. O:lle lupasin jo aamulla että se pääsee lelukauppaan ostamaan legoja hammaskeijun tuomalla kakskymppisellä.




Se on pakko sanoa että kahden tunnin aamuhemmottelu tuli tarpeeseen ja siitä oli hyvä ponnistaa loppupäivään. Siellä alusvaatekaupassa ne myi mulle sellaiset keski-ikäisen naisen rintaliivit, joissa toppaus tulee rinnan alaosan sijasta rinnan päälle, siihen kohtaan jossa maan vetovoima on aikojen kuluessa tehnyt tehtävänsä. Kun paidan vetää päälleen on tissit taas oikeassa paikassa sen sijaan et ne on valahtaneet jonnekin missä niitten ei pitäis olla.

ekaa kertaa ikinä O oli eka jossakin... meillä on yks aika katkera poika ja toinen joka on haljeta onnesta ja ylpeydestä


Iltapäivä meni sählätessä niitä legoja ja lounasta ja jumppaa ja... sit pitikin jo valmistautua illan kuvauksiin. Naamaan nelinkertainen määrä pakkelia normiin verrattuna, uudet alusvaatteet, uusi mekko, nopeesti astiat ja tarvikkeet kassiin, avoautoon ja menoksi. Niistä kuvauksista enemmän myöhemmin.




Yö meni K:n kanssa valvoessa. Se oli yskiä itsensä hengiltä heräten vartin välein yskänpuuskaan. Hyvin se kuitenkin hengitti ja muutenkin musta tuntui että ongelma ei oo keuhkoissa tai keuhkoputkessa vaan enneminkin ylähengitysteissä. Jätin näin ollen piipun kaappiin ja valvoin vaan vierellä. Kortisoninkin jätin kuitenkin antamatta. Tänään iltapäivällä saatiin tuomioksi allergian aiheuttama poskiontelotulehdus, ilmankos kukaan muu ei oo kipee. Hoitona allergialääkkeitä, antibiootteja, limakalvojen turvotusta laskevaa sumutetta ja tietysti nenäkannu.

Aamulla ne antoi mun nukkua ja heräsin hämmästyneenä Roisto kainalossa ennen puolta kymmentä. Väänsin aamiaiseksi pekonia ja mustikkavohveleita. Niillä oli hyvä ponnistaa lauman kanssa parin tunnin lenkille metsään. Hövelisti lupasin heikkona hetkenä et ne saa telttailla, M:n huoneen lattialla. Sitä miten saan ne uskomaan että mä en ajatellut nukkua siellä teltassa en vielä tiedä.








Perjantain ja pitkän viikonlopun kunniaksi Fredde osti taas auton. Onhan edellisestä ostoksesta jo useampi viikko.


keskiviikko 20. toukokuuta 2015

irrallaan

koirapuistossa


Ystävä soittaa. Se kysyy mitä meille kuuluu silleen puolihuolimattomasti ja hivuttautuu itse asiaan; ”Kuule, mä näin kuvia susta metsälenkillä teidän uuden koiran kanssa. Ihan oikeestiko se kulkee ilman hihnaa?” – Joo, kyllä kulkee, siis ilman hihnaa metsäpoluilla. ”Mut miten sä teet sen?” – Ai minkä? ”No päästät sen vaan irti ja se kulkee ilman hihnaa eikä lähde mihinkään? Mun koirat karkaa aina. Ne karkaa vaikka me käydään aina kaikki koulutuskurssitkin.” – Eh, en mä tiedä. Mun koirat nyt on aina kulkeneet ilman hihnaa. En mä tiedä miten mä sen teen. Sivuhuomautuksena todettakoon että koira saa täällä kulkea hihnatta mikäli se on omistajansa käsiteltävissä ilman hihnaa.

Käyn vastaavanlaisen keskustelun usean muunkin kanssa. En mä tiedä. En ole eläessäni ollut yhdelläkään koirankoulutuskursilla. En ole lukenut aiheesta yhtäkään kirjaa. Täällä kaikki tutut menee pennun kanssa koirakouluun. Ne käy kurssit: Puppy Manners 1 ja 2. Lopulta osa päätyy lähettämään pentunsa sisäoppilaitokseen useammaksi viikoksi. En mä tiedä. Ehkä mulla vaan käy ihan järjetön munkki noitten kanssa. Ihan maalaisjärjellä mä noita koulutan, taskut täynnä palkkioita ja palkkio aina kaikesta mistä voi palkita. Vähitellen palkkioiden määrää vähennetään ja jäljelle jää kiitos. Toistaiseksi tällä metodilla on saatu ihan mukiinmeneviä tuloksia aikaan.

jostakin se oli pyyhkässyt mun fliseen ja käynnyt sen päälle nokosille


Toistaiseksi Roistopoika on ollut mun kaikista koirista helpoin – puolivalmis, vähän hiomaton timantti. Suurin ongelma sen kanssa on se et se opettelee sisäsiistiksi vajaat kaksivuotiaana. Se ei osaa pyytää ulos vaan hädän sattuessa se käy kakalla poikien vaatehuoneessa tai alakerran kaapissa. Edeltäjänsä Koira, se kakkasi käskystä, mutta karkasi jos mun silmä vältti. Ei se metsässä lenkillä mihinkään lähtenyt, mutta pihalta se livisti omille teilleen. Koiraa edelsi Pupu. Pupu toisinaan päätti ettei se haluakaan lähteä vielä kotiin. Se ei karannut, mutta ei myöskään antanut kiinni. Ei aina, mutta yleensä aina silloin kun olis ollut kiire johonkin.

paras paikka nukkua


Koiraa ei voinut viedä koirapuistoihin. Ei siksi että se olis haastanut riitaa, mut se sekos totaalisesti tennispalloista ja täällä niitä riittää koirapuistoissa. Koira otti ja varasti kaikkien pallot, sillä sumeni silmissä ja se kävi pöllimässä satakiloisen mastiffin pallon ja meinas päästä hengestään. Me lakkattiin käymästä puistoissa.

Maanantaina olin ekaa kertaa kymmeneen vuoteen taas isossa koirapuistossa. Niitä on muuten täällä kahdenlaisia, sellaisia aitauksia ja sit aitaamattomia alueita. Meidän asuinalueella on kaksi tällaista perinteistä aitausta ja metsäpoluilla kaikkien koirat kulkee ilman hihnaa kuitenkin. Meidän lähellä on kuitenkin valtava aitaamaton koirapuisto, jossa on tilaa juosta ja leikkiä ja uida. Siellä pätee samat säännöt kuin muuallakin, omistaja vastaa koirastaan eikä koiraa saa puiston alueella pitää hihnassa. Ensin Roistoa pelotti. Sitä pelotti paljon, niin paljon että se luikki mun jaloissa ja yritti hivuttaa meitä takaisin kohti parkkipaikkaa. Lopulta se rentoutui vähän. Kävi joessa juomassa ja löysi polulta kaksi tappijalkaa, serkkuja. Mikä riemu. Se leikki ja riehui sydämensä kyllyydestä ja kun niitten tappijalkojen omistaja kokosi laumansa ja jatkoi matkaa jäi Roisto poika katsomaan kaihoten niitten perään.




Itse nautin enemmän siitä metsän rauhasta. Etenkin silloin kun en vedä perässäni vinkuvaa poikakaksikkoa niin kuin eilen... ”Sä lupasit ettei me mennä kauas... tää kestää liian kauan... täällä on muurahaisia-hyttysiä-kimalaisia-kärpäsiä-hämähäkkejä. Mulla on jano-pissahätä-kuuma. Mun kengässä on kiviä-puupalasia-tikkuja-multaa-mutaa-hiekkaa. Koska me ollaan kotona? Miksi meidän pitää mennä tänne?”  - Koska meillä on nyt alle kaksivuotias koira ja sen pitää päästä muuallekin kuin lähimmän puskan juurelle.


tiistai 19. toukokuuta 2015

ei hatuille ja takeille

aamulla bussipysäkillä 11C, iltapäivällä 26C

Me seistään pihalla odottamassa K:n bussia. Kello on vähän yli kahdeksan. Sillä on shortsit ja jalkapallopaita, tarjosin sille pitkähihaista, mut se ei kuulemma tarvii. On yksitoista astetta lämmintä. Sama kuvio toistuu kahden seuraavan kanssa, toisella on kesämekko ja O:lla shortsit ja t-paita. Ei pitkähihaista. Ei takkia. Mutta eipä ole monella muullakaan. Itse seison bussipysäkillä fliseessä, niin seisoo muutkin vanhemmat.

koirapuistossa

Muistan miten aikanaan kauhistelin pakkasaamuna t-paidoissa bussipysäkeillä seisovaa nuorisoa; ”Hullujako ne on? Eikö niitten vanhemmat sano mitään? Nehän saa keuhkokuumeen ja kuolee...” Ensimmäisen elinvuotensa M:lla oli asianmukaisesti pipo päässä ja lapaset kädessä. Sit se oppi repimään lapaset pois ja lapasten jälkeen lensi hattu. Pojilla ei vauva-aikojen jälkeen ole ollut hattuja, ne ei haluu enkä mä katso vaivan arvoiseksi tapella. Toisaalta, eipä mullakaan ole päässä sen enempää pipoa kuin hellehattuakaan.

Koulussa opettajat kannustaa lasta omaan päätöksentekoon ja vastuun ottamiseen pukeutumisessa. Jos kuljet talvella ilman takkia, tulee kylmä. Harvempi siihen on kuitenkaan kai kuollut, siis siihen että palelee muutaman minuutin. O kulkee shortseissa käytännössä vuoden ympäri. O ei ole yksin. Niin kulkee moni muukin. Pitkin hampain se vetää pitkähihaisen päälle, mutta takkia se ei käytä. Takin virkaa toimittaa toppaliivi. Enää se ei edes omista takkia. Toisaalta se talvisen kirpakka pakkasaamu lämpenee nopeasti ja useimmiten iltapäivästä ollaan ainakin lähellä kymmentä astetta. 

O:n luokkahuoneessa

Sähköpostiin kolahtaa kuva Suomesta. Serkut leikkii pihalla ja niillä on asianmukaiset vaatteet. Välikausihaalarit, goretexkengät, rukkaset ja pipot päässä. Kuva ei kerro lämpötilaa. Kai siellä on kylmä. Sukulaisten ja tuttavien lapsista otettuja kuvia katsoessani huomaan että suomalaisella lapsella on aina hattu päässä; syyspipo-talvihattu-kevätpipo-kesäpipo-hellehattu. Meidän perheessä mä olen ainoa joka edes omistaa moisen vaatekappaleen, siis pipon. Hellehattua en omista edes minä.



Ei sen puoleen, en usko että pärjäisin suomalaisissa haalaritalkoissa syksystä kevääseen päivääkään... meidän elämä kun nykyään kulkee näissä asioissa jotenkin näin: ”Hakekaa vaatteet ja pukekaa päälle!” Tätä lausetta saatetaan tosin toistaa vartissa satakuntakertaa. Seuraava vaihe on se missä lähetän K:n vaihtamaan päälleen puhtaat vaatteet ja käännän O:n kanssa sen paidan ensin oikeinpäin ja sit niin että lappu on niskassa. Kommentoin että se näyttää kesäiseltä (myös tammikuussa). M:lta kysyn toisinaan unohtiko se hameen, tai muistutan sitä koulun pukeutumiskoodista. Koulussa kun ei suvaita hihattomia toppeja tai liian lyhyitä shortseja. Legginsien päällä pitää olla mekko tai hame. Viimeisessä vaiheessa muistutan kengistä, kukaan ei käytä sukkia sen enempää kesällä kuin talvellakaan – ei se mitään, en mäkään – ja tarkistan että niillä on kaikilla ainakin housut ja paita, tai mekko. Viimeinen kysymys liittyy alushousuihin; ”Onko kaikilla alkkarit jalassa?” Yleensä ainakin yksi joutuu palaamaan yläkertaan hakemaan myös alushousut ylleen. Niin että, mihin mä joutuisin jos mun pitäis vielä miettiä haalareita, hanskoja ja hattujakin.

Onhan tää ilmastokin suosiollisempi. Haasteita tulee lähinnä suurista lämpötilaeroista aamun ja iltapäivän välillä. Pakkasta on muutamana aamuna vuodessa ja vain harvoin lämpötila on iltapäivästä enää pakkasella. Keväällä aamun kymmenestä asteesta noustaan jonnekin kahdentoista ja kolmenkymmenen välimaastoon. 

lounaalla Fredden töissä



sunnuntai 17. toukokuuta 2015

kaikella on hintansa

48, 33, 43, 33, 45, 33, 44


Kun illan riekkuu ensin ravintolassa ja sen jälkeen vielä naapurin pihalla porealtaassa nautiskellen hauskasta seurasta, hyvästä viinistä ja kyseenalaisesta musiikista, laukoen keskenkasvuisia vitsejä joutuu siitä väistämättä myös maksamaan oman hintansa. Naapurin frouvan hinta tais olla krapula kahden alle nelivuotiaan kanssa, sen verran epävarma sen askel oli kun sitä taluttelin kotiovelle. Hinta saattoi olla myös hapan aviomies, joka jätti etuoven avaamatta ja käski juosta takaovelle. Näin talutin kikattavan naapurittaren autotallin puolelle.

Mun hinta ei ollut krapula. Mun hinta ei myöskään ollut poikien vaatehuoneeseen kakkinut Roisto. Se oli osa Fredden maksua. Mun hinta oli M. 

Etumaksu maksettiin jo etukäteen – duh. Lauantaina se istui leikkikaupan lattialla ja kyynelehti vuolaasti elämän epäoikeudenmukaisuutta. Miksi hän ei saa ostaa viikkorahoillaan tarttumisotetta harjoittelevien leluja jos niin kerran haluaa. Todelliseksi syyksi päättymättömään itkuun paljastui pienen keskustelun jälkeen oli ilta lastenvahdin kanssa.

Mun hinta ei tullut maksuun illalla. Fredde maksoi oman hintansa lastenvahdin lähdettyä painiessaan kaksi tolkuttomilla kierroksilla käyvää jannua ja yhden raivottaren nukkumaan. Raivottaren mielestä, jos kerran on lastenvahti niin sen lähdettyä ei voi enää lähteä takaisin naapuriin – ainakaan kylpyyn.

Mun hinta lankesi maksuun aamuyöstä pienen tytön takertuessa mun kaulaan. Siinä se roikkui kunnes heräsi. Välistä irroitin pienen mustekalan tarjoillakseni yhden kasvukipuihin kipulääkettä ja jakaakseni toiselle jarrua aamuun. Kun palasin retkiltäni sänkyyn, palasi mustekala mun kaulaan.

Mun hinta maksettiin aamun aikana lauman riidellessä loputtomasti. M on varmasti Lucky Luken veroinen riidankylväjä, ja se pitää huolta että jos sitä riipoo jokin, ei kenelläkään ole kivaa. Hetken sain hengähtää siitä korkeataajuuksisesta kiljumisesta, riitelystä ja komentamisesta kun Fredde vei sen pyöräretkelle.

Mun hinta maksettiin kun mä lähdin jannujen kanssa synttäreille ja mun kaulaan ripustautui taas pieni mustekala joka nyyhkytti mun korvaan; ”TAAS sä jätät mut! Mä tarviin sua. Mä tarviin sua NYT!” Peruuttaessani ulos pihalta kuulin kuinka se otteli Fredden kanssa.


Ennen lähtöäni sanoin Freddelle että tajuuhan se et mulla on tulevalla viikolla kaksi iltamenoa. Kysyin peruutanko toisen vai molemmat. Ehdotin et otan M:n mukaan toiseen. Yhdessä todettiin että hinta näistä meidän harvoista vapaailloista on aika kova – edelleen. 

kuva

lauantai 16. toukokuuta 2015

sinistä ja mustaa

”Rakas taivaanisä. Jos jompikumpi näistä tarttee silmälasit, pyydän että se on O.”

Aamulla O ilmoittaa et se ei halua mennä silmälääkäriin. Kysyn pelottaako sitä ja se sanoo et joo. Se kysyy koskeeko se lääkäri silmiin ja lupaan ettei se koske. Seuraava kysymys on silmätipat, laitetaanko siellä silmätippoja. Vastaan että varmaan laitetaan.

Joku on yöllä käynyt vaihtamassa K:n toisen K:hon. Tää uus K näyttää ihan samalta kuin alkuperäinenkin, mutta tällä uudella on miellyttävämpi softa. Se on avulias. Se kuuntelee. Se sovittelee. Se on innoissaan menemään silmälääkäriin ja lupaa mennä ensin jos O:ta pelottaa, K sanoo että se on rohkea.

Silmälääkärissäkin K:n paranettu ohjelmistoversio toimii. K tekee mitä silmälääkäri pyytää, kuuntelee ja vastaa kysymyksiin asiallisesti. Silmälääkäri kehuu K:ta ja K loistaa kuin naantalin aurinko. ”Auto, käsi, puhelin, hevonen, ankka, hevonen, käsi, auto, puhelin, käsi, ankka...” Se luettelee näkemäänsä, sujuvasti kummallakin silmällä.



Silmälääkäri kysyy mikä sai meidät tulemaan lääkäriin. Vastaan että M. M ja se että me vasta Kinderin loppupuolella tajuttiin että se ei näe, muikulla on molemmat silmät +3.0 ja laseilla se korjataan +1.5:een jotta silmät saa tehdä vähän työtä. Kerron K:n kohdalla ei olla koskaan mietitty sen silmiä, mutta et O oli reilu kaksivuotiaana erikoislääkärin testeissä, koska se oli niin kömpelö.



K:n silmätippojen jälkeen on O:n vuoro. Se kertoo silmälääkärille valinneensa itselleen silmälasit kun me tultiin sisään. Silmälääkäri kysyy et minkälaiset O haluaa, O vastaa et sellaiset joissa on mustaa ja sinistä. O:ta jännittää ja se vastaa kysymyksiin epäröiden. Välillä se sanoo ettei se tiedä ja silmälääkäri kannustaa arvaamaan. Niistä värisokeutta testaavista korteista se tykkää, ne menee nopeesti ja helposti. K:ta kyllästyttää ja se keikkuu hiljaa tuolillaan, mutta ei surise eikä pörise eikä aiheuta epäjärjestystä ja sekamelskaa. Pidän tästä uudesta lapsesta ja mietin mihein se edellinen meni. Kun O:lle laitetaan silmätipat se pistää vastaan ja mä mä pidän siitä kaksin käsin kiinni. En itsekään nauti erityisesti tästä vaiheesta käydessäni silmälääkärissä. Ne tipat tuntuu kurjalta ihan oikeestikin ja niistä seuraava sumentunut näkö on suoraan sanottuna syvältä.





O:n tippojen vaikuttaessa, K palaa tuoliin ja osa testeistä tehdään uudestaan. Lääkäri katsoo silmänpohjat ja mikroskoopillaan. K ei tarvitse laseja. Huokaan helpotuksesta. En usko että missään on vielä kehitetty K:n kestäviä silmälaseja, sitäpaitsi ne olis pitänyt voida kiinnittää siihen pysyvästi.

Kun O on vastaillut kysymyksiin toisen kierroksen, mä lähetän jannut juttelemaan Amyn kanssa aulaan. Silmälääkäri puhuu O:n silmistä ja siitä että se tarvitsee lasit. Sillä on melkoinen ero kahden silmän välillä, niin että toisessa silmässä plussaa on kolmen verran, toisessa yksi. Ei ihme että se on niin varovainen. Me mennään katsomaan niitä sen valkkaamia silmälaseja. Oletan näkeväni jotkut legot tai spidermänit, mutta jannu poimii valikoimasta siniset ja mustat reiskat. Kysyn et onko se nyt ihan varma? On se. Fredde olis voinut valita itselleen nää lasit. Kohta viisivuotiaan valinnaksi ne on aika vinkeät.




Optikko tulee ja katsoo pokat, käy katsomassa saako niitä oikeassa koossa. Mittaa tarvittavat mittaukset ja laskee mulle loppusumman. Kaivan kuvetta. Silmälääkäri $125/jannu, O:n lasit $259. Yhteensä $409. Kiitos ja näkemiin.


torstai 14. toukokuuta 2015

suuri seikkailu

Suomalainen nainen kasvaa seisomaan omilla jaloillaan. On tärkeetä olla itsenäinen, itsevarma ja itsellinen. Oikeastaan tärkeämpää kuin mikään muu. Pienestä saakka meille tolkutetaan että me pystytään ihan mihin vaan, ollaan vahvoja ja voimakkaita ja meidän täytyy pitää itsestämme huolta. Muistan miten mullekin lapsena sanottiin ettei musta tartte huolehtia koska mä olen tyttö ja pärjään kyllä. Mun kuului olla vahva.

Suomalainen nainen on koulutettu. Se rakentaa uraa ja on vähintään yhtä kova luu kuin miehensä. Sitä ei tytötellä ja muistan vielä ajan kun ovikin piti saada avata itse. Se huolehtii tulevaisuudestaan ja eläkkeestään ja palaa työelämään mahdollisimman pian, jottei se vaan menetä mitään. Suomalainen nainen on opetettu siihen ettei siitä tarvitse huolehtia, olis noloakin olla toisen armoilla, tilanteessa jossa ei taloudellisesti vastaa itsestään. Oma tupa, oma lupa. Omat rahat, taattu turva. Koskaanhan ei tiedä mitä voi tapahtua. Koskaan ei tiedä koska mies jättää tai elämän kulissit sortuu muuten vaan. Kaikkeen on syytä varautua ja valmistautua, ainakin pahimpaan sillä pessimisti ei pety.

Muualla maailmassa naisen paikka on usein edelleen itsestäänselvästi kotona. Jos ei muuten, niin ainakin siinä vaiheessa kun perheeseen syntyy lapsia. Muunmaalainen nainen unohtaa mahdollisesti korkeankin koulutuksensa ja ryhtyy perheensä johtajaksi. On paljon maita joissa tämä positio on loppuelämän mittainen eikä koskaan tule sitä päivää kun palataan työelämään. Moni ei edes sinne kaipaa. Toisaalla töihin palataan sitten joskus, ja aika usein työhön joka poikkeaa siitä alkuperäisestä koulutuksesta, onhan melko haastavaa olla rakennusinsinööri tai sydänkirurgi osa-aikaisesti. Nämä naiset eivät vietä päiviään pohtien omaa itsenäisyyttään ja sitä miten suu sitten pannaan jos ukko lähtee. Ukko ei lähde, tai jos lähtee niin myös maksaa. Maksaa paitsi lasten elatuksen, niin myös vaimon elatuksen. Kukaan ei sano että olisit pitänyt itsestäs huolta. Yhtä itsestään selvää kuin suomalaiselle naiselle on olla itsenäinen, on näille naisille tämä rooli, eikä se ole sorretun naisen rooli.

Yhdysvallat on monella tapaa murroksessa. Yhtälailla kun ennen oli itsestäänselvää että naiset jäivät kotiin, on nykyään yhtä mahdollista että nainen pitää mitättömän äitiyslomansa ja palaa töihin joko omasta tahdostaan tai taloudellisen pakon edessä. Moni haluaisi edelleen hoitaa lapset kotona, mutta siihen ei ole taloudellista mahdollisuutta. Toisaalta moni nainen haluaisi palata työelämään, mutta se on teknisesti mahdotonta. Jonnekinhan ne lapset pitää kuitenkin pistää. Jonkun ne pitää hakea hoidosta, tai palata kotiin päästämään lastenhoitaja kotiin. On paljon perheitä joissa se edelleen on miehen mielestä naisen tehtävä, jopa sillä tasolla että mies ykskantaan ilmoittaa että vaimon palatessa töihin, jää taloudellinen vastuu lasten hoitomaksuista maksettavaksi vaimon palkasta. Viesti on; ”mene vaan jos lystäät, mutta älä oleta että mä osallistun tähän projektiin mitenkään” Monissa perheissä tilanne on myös se että vaimon palatessa töihin on vaimon palkka huomattavasti alempi kuin puolison, ja on kaikkien kannalta järkevämpää että panostetaan siihen perheen elättäjään ja sen työuraan.

Keväästä 2008 olen ollut yrityksen Oy Perhe Ab:n palveluksessa. Hetken yritin paeta työtäni takaisin työelämään ja käytännön elämän mentyä aivan tolkuttoman monimutkaiseksi ja seurausten ollessa kohtuuttomat osallisille, palasin takaisin yhtiön palvelukseen. Moni suomalainen tuntuu ajattelevan että suomalainen nainen ulkomailla heittää elämänsä hukkaan pelatessaan tennistä ja lakkaillessa kynsiään. Lounasaikana istutaan pitkällä lounaalla hienossa ravintolassa ja jutellaan mukavia muitten samassa asemassa olevien kanssa. Lasissa kimaltaa shampanja. On varmasti näitäkin naisia. Mun työnantaja ei kuitenkaan ole näin mukava. Oikeastaan se on aika vaativa. 



Mun työpäivä alkaa aamuisin vähän ennen kuutta – seitsemän päivää viikossa. Nousen, käyn tuikkaamassa nukkuvan K:n suupielestä sisään sen lääkkeen. Valun alakertaan ja lähden ulos Roiston kanssa. Tänä aamuna tosin kaksikko ehti ensin ja ne lähti mun kanssa mukaan varhaiseen metsään, mun sihistessä et olkaa nyt hyvät ihmiset hiljaa kun koko kylä nukkuu vielä. K:lta puuttuu äänenvaimennin, jos se ei saa huutaa se pitää sellaista omituista surinaa ja pörinää – aina.



Puolisen tuntia myöhemmin seison keittiössä. Pakkaan kolme eväslaatikkoa. Allekirjoitan muutaman paperin ja tungen ne oikeisiin reppuihin. Lähetän sähköpostia yhdestä yhdeksään opettajalle, psykologille, psykiatrille. Tulostan kasan täytettäviä kaavakkeita ja huokaan.

Paimennan laumani syömään ja valvon että ne myös syö. Sit paimennan ne pukemaan. Lähetän K:n takaisin vaihtamaan puhtaat vaatteet päälle, ja huomautan O:lle että siellä sataa edelleen, eikä helleasu ehkä ole kaikkein toimivin. Harjaan kolmet hiukjset ja kolmet hampaat. Vähän aikaa me ihaillaan O:n heiluvaa hammasta. Lohdutan sen veljeä, koska se on katkera ja vihainen kun sen hammas ei heilu.

Kahdeksalta lykkään K:n bussiin ja huhuilen kaksi jäljelle jäävää alakertaan. Paimennan ne autoon ja ajan M:n bussipysäkille. Odotan kymmenien vanhempien ja satojen lasten kanssa bussia. Huomautan pienelle pojalle ettei se voi etuilla jonossa. Vanhempien kanssa me puhutaan tulevasta kesästä, lomamatkoista ja ensivuoden opettajista.

Vilkutan lähtevälle bussille, palaan O:n kanssa autoon ja ajan sen kouluun. Koulun ilmoitustaululla valitsen listalta mitä haluan tehdä, ja mihin osallistua. Ajan kotiin.

Tyhjennän tiskikoneen, käyn laittamassa pyykinpesukoneen käyntiin ja katson epätoivon vallassa niin puhtaitten pyykkien vuorta, kuin poikien huoneen toivotonta tilaa. Poimin likaiset vaatteet lattialta ja kannan ne likapyykkiin.

Syön aamiaista, luen sähköpostit, tarkistan tulostinko varmasti jokaisen tarvitsemani kaavakkeen K:n lääkäriin. Soitan ja varaan pojille näöntarkastuksen. Vastaan muutamaan syntymäpäiväkutsuun. Käyn vaihtamassa puhtaat vaatteet kuivuriin ja aloitan uuden koneellisen. O on pissannut yöllä sänkyyn ja pestävänä on normipyykin lisäksi myös lakana, patjansuoja, untuvatäkki ja tyyny. Onneksi tätä sattuu nykyään enää korkeintaan satunnaisesti.

Yhdeltätoista olen K:n koulun pihalla. Poimin pojan autoon ja me ajetaan ruokakauppaan. Samalla reissulla vien kahvit ystävälle joka hoitaa kotona sairasta kaksivuotiasta ja on valvonut koko yön.

Kahdeltatoista olen O:n koululla. Puhun taas muutaman vanhemman kanssa kesästä. Me ajetaan kotiin ja laitan meille lounasta. Syön lounaan lasten kanssa ja kuuntelen niitten koulujuttuja. K kaivaa repustaan nivaskan papereita ja pari kaavaketta jotka sen ope haluaa takaisin.

Lounaan jälkeen me pelataan lautapeliä ja sit annan niille poikkeuksellisesti luvan katsoa vähän aikaa telkkaria, jotta mä saan juoda kahvit ja kirjoittaa. Poden huonoa omaatuntoa tauostani, mutta pidän sen silti.

Kello on kaksi. K:n koulusta tulee sähköpostia että jannun luokkatoverilta on löytynyt täitä. K:n naulakko on tän koulutoverin viereinen naulakko, joten iltapäivän suunnitelmat vaihtuu täikampaukseen ja kaikkien vaatteitten pesuun ja pakastamiseen. Ennen neljää meidän pitää olla M:aa vastassa bussilla. Bussilta me mennään leikkimään naapuriin, ja sieltä me tullaan kotiin päivällisaikaan. Päivällisaika on joskus seitsemän pintaan. Hyvällä tuurilla Fredde tulee kotiin samoihin aikoihin. 




Keskimäärin alan edelleen illan lähestyessä toivoa että päivä olis jo ohitse, että Fredde tulis kotiin ja edes jakais mun kanssa työt. Samalla tavalla kuin toivon sitä sillon kun lapset oli oikeasti pienempiä ja elämä yhtä vaipanvaihtoa ja ruoka-aikaa. Mun työpäivä päättyy iltayhdeksältä, olen töissä seitsemän päivää viikossa. Tämä aika on nyt tällaista. Illalla kuuntelen Fredden työkuulumiset viinilasin äärellä. En karkaa ovesta toisen tullessa kotiin. En tunne huonommuutta.

Huomenna aloitan taas alusta, paitsi että aamulla hoidan M:n koulun asioita muutaman tunnin poikain ollessa koulussa. Iltapäivällä kummallakin pojalla on silmälääkäri. Kolme vuotta olen ajanut lapsia liutaan erilaisia terapioita kouluaikojen ulkopuolella. On vapauttavaa ettei meillä enää ole terapioita. Elämä tuntuu suorastaan väljältä.

Kohta alkaa kesä ja lauma kulkee mun mukana aamusta iltaan kaksi ja puoli kuukautta. Ne tulee mun kanssa niin hammaslääkäriin, lääkäriin kuin kampaajallekin. Mua hirvittää, mutta ollaan me selvitty ne aiemmatkin kesät. Yhtälailla me mennään uimarannalle, piknikeille ja puistoon. 

En kasvata tyttärestäni sen enempää vahvaa ja voimakasta suomalaista naista, kuin pojistaniukaan miehisiä miehiä. Kasvatan ihmisiä. Omanlaisiaan. Sellaisia joilla on oikeus tehdä valintoja, hyviä ja huonoja. 

On päiviä jolloin tekisin mieluummin jotakin muuta. On päiviä että musta olis kivaa saada hengailla aikuisten kanssa ja syödä lounasta jossakin kivassa ravintolassa. Istua palavereissa puhumassa jostakin muusta kun mun lapsista ja useimmiten niitten epäkohdista. Silti mulla on tärkeä rooli tän työnantajan palveluksessa. Ilman mua meidän elämä ei toimis. En koe heittäväni elämääni hukkaan. En koe olevani tuuliajolla tai tilanteessa jossa vaarannan oman tulevaisuuteni. En ole heikoilla, en ole huolehdittava. En ole kenenkään armoilla. Mulla on yhtä tarpeellinen rooli kuin silläkin joka tuo pöytään leivän, juuston ja hillon.

Vaikka joku niin varmasti ajatteleekin, en ole heittänyt elämääni hukkaan. En ole muuttanut ulkomaille pönkittääkseni miehen urakehitystä, vaan olen lähtenyt mukaan suureen seikkailuun. Osa suurta seikkailua on kyky heittäytyä, uskoa siihen että elämä kantaa ja asiat järjestyy. Ilman epävarmuutta ei ole seikkailua. Kaikista ei ole seikkailijoiksi. Toisille on tärkeämpää varmistaa että tapahtui mitä tahansa ei vastaan tule sellaista yllätystä johon ei olisi jo ennalta varautunut.

Ajattelen epäilemättä näin myös siksi että me asuttiin ulkomailla siinä vaiheessa kun M syntyi. Olin saanut jalkani ovenväliin työelämässä myös täällä. Kotona vietettyjä vuosia ei täällä lueta tappioksi,. vaan meidät - kotiäidit - nähdään voimavarana hyvän paineensietokyvyn ja useimmiten loistavien neuvottelutaitojen ansiosta. Kun aika koittaa on mulla kaksi eri alaa joille palata. Viimevuoden kokeilun perusteella joutunen toteamaan että valitsen sen maailman jossa olin ennen. Se on joustavampi ja monimuotoisempi, ja sopii ehkä paremmin tästä syystä kolmen lapsen äidille.