maanantai 29. syyskuuta 2014

vaikea lokeroida

Ensinnäkin mun mielestä – siis MUN mielestä – on vähintäänkin kornia että joku edes kuvittelee kenenkään aloittavan lapsellaan minkäänlaista lääkitystä ilman pitkäaikaista harkintaa ja pohdintaa. Kyllä kai jokainen tietää että kaikilla lääkkeillä on myös sivuvaikutuksensa, ja ettei lääkityksen tulisi olla ensimmäinen vaihtoehto yhtään minkään asian hoitamiseen. Lääkityksellä on kuitenkin aikansa ja paikkansa. Lääkitystä aloittaessa tulee myös punnita lääkityksen mahdolliset hyödyt ja haitat, ja hyötyjen ylittäessä ne mahdolliset haittavaikutukset on lääkitys syytä aloittaa. Näin mun mielestä.

Yhtälailla on aika kärjistettyä vastakkainasettelua laittaa vastapuolelle lääkepullo, ja toiselle puolen sitten se rakastava vanhempi joka puuhaa lastensa kanssa, auttaa näitä kotitehtävissä ja retkeilee metsässä. Joudun toteamaan, että myös meillä leikitään, retkeillään metsässä, tehdään yhdessä läksyt, syödään iltapalaa ja luetaan iltasatu. Jokainen meidän lapsista on ollut toimintaterapiassa, kaksi kolmesta sosiaalisten taitojen ryhmässä ja yksi on käynyt jo vuosia psykologilla ja kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa. Ei lääkepullo ole vanhemman korvike, ainakaan meillä.

Jannut metsäretkellä eilen - MUN kanssa

Mitä lapsen kognitiiviseen kehitykseen tulee on meidän kolmesta lapsesta valitettavasti vain yksi jonka kognitiivista tasoa ei ole testattu. Musta kun olis parempi olla tietämättä miten älykkäitä tai älyttömiä noi on, ja parasta heille itselleen olis varmaan ollut jos olisivat saaneet olla sellaisia keskivertaisia. Itse uskon – siis minä uskon - että ikätason suhteen liian korkea kognitiivinen taso, ja poikkeava älykkyysosamäärä ovat omiaan aiheuttamaan lisähaasteita, eivätkä suinkaan ole mikään avain onneen. Saatan olla väärässäkin, mutta itse ajattelen näin. M on kuusi. Se on pituudeltaan noin kahdeksan ja kognitiivisilta taidoiltaan lähempänä kymmentä. K on neljä. Kognitiiviselta tasoltaan se on jossakin aivan muualla. Meidän lasten haasteet eivät ole akateemisessa osaamisessa, vaan impulssien hallinnassa, sosiaalisissa taidoissa ja kyvyssä sopeutua ryhmään.

M tekee läksyjä yhdessä MUN kanssa

Mitä tulee luomun ja länsimaisen lääketieteen sekoitukseen, se sopii hyvin meille. En sano että se on oikein tai väärin, mutta se sopii meille. Jollekin toiselle perheelle oikea ratkaisu on pitäytyä kokonaan siellä luonnonmukaisessa ja luomussa, toiset taas viisveisaavat luomusta ja ottavat aina lääkekaapista purkin käteensä. Me ollaan jossakin siellä välimaastossa. Joku saattais sanoa että poimitaan rusinoita molemmista pullista, olkoon sitten niin. Omassa ystäväpiirissäni on aika tavallista tehdä juuri näin. Kasvattaa takapihalla omat tomaatit, hoitaa perusflunssaa aromaterapialla ja homeopatialla, mutta (edit. 29.9. 17:12) se korvatulehdus  ne bakteeri-infektiot sitten ehkä kuitenkin antibiooteilla. Omassa ystäväpiirissäni lapset rokotetaan, ja lapsen ahdistusta tai vaikeita keskittymisvaikeuksia hoidetaan myös lääkityksellä. Lääkityksen tukena käytetään sitten luonnonmukaisempia keinoja, ja terapiaa. Tämä sopii meille. Tästä tulikin mieleen, että pitäis varata aika flunssarokotuksiin tolle kolmikolle. Lapset rokotetaan kausiflunssaa vastaan, minä saan oman rokotukseni töissä, L ei halua tätä rokotetta, se on L:n valinta.

Elämä on harvoin mustavalkoista, ainakaan meillä. Elämään mahtuu kaikki harmaan sävyt ja väritkin vielä lisäksi. 

Meillä on autotallissa kaksi autoa. Toinen on sähköauton ja hybridin yhdistelmä, joka vie meidän ajossa reilut 3 litraa/100km – ”vihreä” ekoauto -  ja toinen iso auto bensamoottorilla, jonka kulutus on 18 litraa/100km – niin kaukana vihreästä ja ekosta kun on vaan mahdollista päästä, tai lukee senkin kyljessä ecoboost. Ei siinäkään ole mitään logiikkaa, mutta sekin sopii meille. Äkkipäätään ajatellen meillä pitäis ehkä enneminkin olla kaksi vihreetä autoa tai kaksi ei vihreetä, mutta sattuu nyt olemaan kumpaakin sorttia. Töihin ajan yleensä sähköllä, lapset taas kulkee bensalla. Lomamatkat taittuu myös meidän bensasyöpöllä, onhan se tilavampi ja mukavampi pitkällä matkalla, huolimatta siitä ettei se toinenkaan niin pieni ole (Ford Fusion eli Mondeo).

puistossa

Sunnuntaisin me käydään lasten kanssa kirkossa. Tuen erilaisia hyväntekeväisyyskohteita, ja annan osan palkastani sairaalan säätiölle jotta sillä rahalla voidaan maksaa terveydenhuoltoa niille joilla ei ole siihen varaa. Teen työtä jota moni ei haluaisi tehdä, autan sairaita, tyhjennän pissapottia ja pyyhin takapuolia. Saan siitä surkeeta palkkaa, ja rakastan työtäni. Musta on aivan mahtavaa antaa itsestäni jonkun toisen hyväksi. Jokunen kolleega on jo päätellytkin etten mä tätä rahasta tee, en teekään. Samalla rakastan ylellisyyttä, kauniita vaatteita, hyviä viinejä, käsilaukkuja, kenkiä ja kalliita autoja. Uskovainen materialisti. Lasten vaatetuksen saisi käytettynä tai kaupastakin murto-osalla siitä hinnasta minkä siihen käytän. Olisin voinut ostaa M:lle parilla kympillä sateen kestävän talvitakin, ostin NorthFacen takin joka maksoi liki $200. Samalla reissulla ostin itselleni villapaidan josta maksoin melkein $300. Onko järkee? Ei, mutta sopii mulle ja meidän perheelle. Tunnenko siitä huonoa omaatuntoa? En.

En esittele tilastotietoja. Kirjoitan omasta näkökulmastani, omasta elämästäni, siitä miten mä - siis mä - asioista ajattelen. Kaikkien muitten ei tarvitse ajatella samoin, onneksi eivät ajattelekaan. Se tekee maailmasta mielenkiintoisen.

Olen ristiriitainen. Sen myönnän. Vaikea lokeroida mihinkään. Ristiriitainen. Rasittava. Ärsyttävä. Itsekäskin. Sopii mulle.

illalla sohvalla telkun edessä Koira kainalossa



sunnuntai 28. syyskuuta 2014

puhdasta elämää Portlandian tapaan

Tulin eilen kotiin kesken työvuoron. Jo töihin päästyäni tajusin et olin onnistunut jättämään käsilaukun kotiin, käsilaukussa tietysti lompakko ja lompakossa ajokortti. Lompakkoa en töissä tartte mihinkään, kun talon sisällä käy maksuvälineeksi oma kulkukortti, mutta se ajokortti. Oli pakko antaa flunssalle periksi kun olin useamman kerran unohtanut kirjata jotakin, tai kirjannut asioita väärän potilaan alle ja palannut myöhemmin korjaamaan asian. Tänään jään suosiolla kotiin, hörppimään kuumaa juomaa ja katsomaan lasten kanssa elokuvia. Samalla kiroilen sitä että ansaitut lomatunnit palaa nyt tähän – sairastamiseen.

Hain apteekista lasten lääkkeet ja kiittelin hyvää vakuutustani. Nyt kun omavastuuosuus $1600 on maksettu oli apteekkilaskun hinta mulle tasan $0. Ilman vakuutusta lääkkeen hinta on $232/pullo, eli $ $464 niistä kahdesta pullosta. M:n vointi on muutamassa päivässä parantunut aivan huikeasti ja tavoite on vähentää, tai jopa poistaa ahdistuslääkitystä siinä vaiheessa kun neurostimulantti on saatu ajettua sisään. L sanoi ettei meillä ole ikinä ollut yhtä mukavaa lauantaita kun eilen. M ei raivonnut, riehunut tai kirkunut, itse se sanoi mulle illalla sängyssä nukkumaan mennessään että ihanaa kun ei ahdista ja ihanaa kun äänet ei enää häiritse samalla tavalla. On helppoa ymmärtää miten raskasta on olla ylistimuloitunut aamusta iltaan. Ruokahalu sillä on onneksi vielä tallella, unet tuntuu vähän kärsivän ja lisäsin eilen illalla melatoniinia jotta nukkumatti lopulta löytyi.

$232 per pullo

Kotona mua odotti kolme lasta. Ne ilmoitti et niitten nimet on Bruce (Wayne), Peter (Parker) ja Violet. Muistan omasta lapsuudestani et olisin halunnut olla Virpi. Miksi Virpi, ei aavistustakaan mutta perimmäinen ajatus tais olla se et olisin halunnut sellaisen nimen jota kukaan ei kommentoisi. Mun nimeen kun on kaikkien näiden vuosien ajan vastattu useimmiten; ”Täh?!” – oli kysyjän kieli mikä hyvänsä. Nykyään mun nimestä saa aikaan hyviä keskusteluita etenkin potilaitten kanssa. Bruce, Peter ja Violet ei silloin lasten nimiä valitessa olleet ihan kärjessä, mutta niistä olis saattanut tulla Harrison, Jack ja Chloe. Emiliat ja Oliviat meni hylkyyn niitten yleisyyden vuoksi, niin kävi myös Jackin.

Aiemmin päivällä Bruce, Peter ja Violet oli olleet synttäreillä. Bruce ja Peter kieltäytyivät kategorisesti ratsastamasta, en tiedä miksi. Yleensä ne on olleet jonon keulilla kun on tarjottu tuokiota satulassa. M sen sijaan oli ratsastanut kuin vanha tekijä, ja satulassa parikymmentä vuotta istuneen äidin sydän itkee kun katson ton luontaisen rentoa ja samalla ryhdikästä asentoa satulassa ja samalla tiedostan ettei se ole kiinnostunut ratsastamisesta. 



muut ratsastajat tietää mistä mä puhun

Pakastimessa on 25 paunaa (reiska 11kg) ruoholla ruokittua, onnellisen lehmän jauhelihaa. Ostettiin kolmen perheen kesken kai käytännössä aika iso osa sen onnellisen lehmän jauhelihoista, kun minimi tilaus oli 75 paunaa (34kg). Vastikään tänne muuttanut äiti kommentoi taannoin naamakirjassa tätä paikallista elämää todeten, että ihmiset on ihan hulluja – silleen positiivisesti – kun ”kaikki” tekee omat jugurttinsa, valmistaa kombucha-teensä omasta juuresta, kantaa lapset liinassa, nukkuu perhepedissä, imettää kolmevuotta, ja syö vain luomuruokaa ja onnellisten lehmien lihaa. ”Kukaan” ei hyväksy muita kuin luontaisia karamellivärejä ja transrasvat ja glukoosifruktoosisiirappi on totaalisesti pannassa. Homeopatia on osa arkea ja aromaterapia jatkuvassa käytössä. Tottakai flunssaa hoidetaan oscillococcinumilla eikä buranalla, tai ainakin oscillococcinumia otetaan buranan lisäksi. Moni valmistaa itse vartalovoiteensa ja saippuansa, tai ainakin ostaa ne taatusti puhtaina... Johnsonin perheeltä jää paljon rahaa saamatta meidän osavaltiossa kun parabeenit ja natriumlayryylisulfaatti on pannassa. Näin myös meidän perheessä.

se oli onnellinen lehmä

Kieltämättä omakin lähestymistapa ruokaan ja elämään vois olla toisenlainen, jos nämä vuodet olis asuttu jossakin muualla. Muualla Yhdysvalloissa meitä pohjoisen länsirannikon eläjiä pidetään enemmän tai vähemmän tärähtäneinä hihhuleina, ja aiheeseen perustuen on tehty myös tv-sarja Portlandia. Onneksi täällä osataan myös nauraa itselleen ja moni toteeakin kombuchaansa valmistaessaan ja ostaessaan pakastimen täyteen onnellisen lehmän lihaa ettei ole vaikeaa nähdä mistä Portlandia repii vinoilunaiheensa.  Taannoin tonttupuiston tontut kiellettiin, koska tonttuilu vahingoittaa mahdollisesti  puiston puita. Että silleen.

kotitekoinen "thieves", lisänä eukalyptus



lauantai 27. syyskuuta 2014

autolla ajetaan varo-varovasti

Töissä on ollut rauhallista, no torstai oli sitä meille tyypillistä kolme sisään kaks ulos systeemiä joka aiheuttaa nopeesti melkoisen hässäkän, mutta eilen mulla oli ne samat kymmenen huonetta alusta loppuun ja niissä kymmenenssä huoneessa samat kohtuullisen itsenäiset potilaat. Muutama suolitukos, yks katolta pudonnut, kolme suolistosyöpää ja kolme puhjennutta vatsahaavaa, vakkarikamaa. Viiden pintaan lähden tauolle ja matkalla Starbucksiin soitan M:lle. Olen se työssäkäyvä äiti joka soittaa lapselleen ja kysyy miten koulupäivä meni, mitä teit, oliko kivaa ja muistutan tekemään läksyt. Saan kuulla että Melody oli melkein joutunut Reksin puhutteluun ja että Matildalla oli ollut synttärit. Niitä lapsen koulupäivän kuulumisia soittelevia äitejä on siinä kahvi jonossa muitakin – en ole yksin. Matkalla takaisin kymppikerrokseen luen Opelta tulleen sähköpostin ja näpyttelen siihen pikaisen vastauksen. Ope on vaikuttunut siitä miten rennosti M ottaa sen ettei saa synttäriherkkuja, ja antaa mulle muutaman ekstrapojon siitä että heti koulun alkaessa toimitin Opelle laatikollisen herkkuja joita M voi näissä luokan synttärikemuissa syödä.

maisema töissä torstaina

...ja perjantaina


Kotimatkalla mietin liikennettä. Siis ihan yleensä ajamista täällä meillä. Me asutaan hattupäisen miehen luvatussa maassa, siis ei Yhdysvallat, ei meidän osavaltio, vaan ihan vaan tämä Suur-Seattle – kaupunki joka on lyhyessä ajassa kasvanut pienestä suureksi, ja jossa yhtä alkuperäistä osavaltion asukasta kohden alkaa olemaan yhden käden sormien verran tulokkaita niin muualta Yhdysvalloista kuin ympäri maailmankin. Hattupäinen mies on syntynyt ja kasvanut täällä. Se on elänyt täällä silloin kun kenelläkään ei ollut vielä kiire mihinkään, ekä alue ollut yksi maailman suurimmista teknologiakeskuksista. Sitä ärsyttää kaikki tulokkaat, ne tyypit jotka ei aja keskellä tietä vähän alle rajoituksen, ja se pui nyrkkiä, soittaa torvea ja vilkuttaa valoja sille joka kehtaa sen ohittaa – myös moottoritiellä. Jos hattupäinen mies oikein ahdistuu se blokkaa ja siirtyy keskiviivan päälle niin ettei kukaan pääse ohi ja sit se hidastaa vielä vähän lisää. Hattupäinen mies päättää miten kovaa tällä tiellä ajetaan, onhan hän ajanut tätä tietä jo lapsena vanhempiensa takapenkillä.

Sit on niin sanotut eurooppalaiset kuskit – European Driving on käsite – joka on punainen vaate hattupäiselle miehelle. Ne on ne kuskit jotka ajaa eikä ajele. Ne joilla on aina vähän ylinopeutta mieluummin kuin alinopeutta. Ne ohittaa ja pujottelee ja on kaikin puolin sopimattomia. Pujottelusta täällä saa muuten herkästi aika kivat rapsut, kovemmat kuin pienestä ylinopeudesta.

Kolmas suuri ryhmä on aasialaiset kuljettajat. Ne jotka on ajaneet ajokorttinsa täällä, koska siellä kaukana kotona niillä oli autonkuljettaja. Arka kuljettaja on tässä kohdassa aika vaatimaton ja lievä ilmaisu. Jokainen muistaa minkälaista oli silloin joskus kun oli joskus kauan sitten saanut ajokorttinsa. Useimpia meistä auttoi oppimaan se tietynlainen nuoren aikuisen kaikkivoipaisuus ja kuolemattomuus, mutta laitapa se tuore kortti reilu kolmikymppisen perheenäidin käteen, ja kuolemanpelko voittaa kaiken. Tämä kuljettajaryhmä on myös se, joka joutuu mitä käsittämättömämpiin onnettomuuksiin. Meidän asukasyhdistyksessä nää tyypit sit ilmoittautuu, kun ne on kolmenkympin nopeudella onnistuneet suistumaan tieltä ja kaatamaan muutaman puun ja liikennemerkin. Turvallista matkaa.

Lopulta nämä kolme pääryhmää laitetaan yhteen ja keitetään liikennesoppa. Joku mulle aikoinaan sanoi ettei ole eläessään pelännyt niin paljon kuin alueen aamun ruuhkaliikenteessä kun kaikkien yhteinen tavoite on päästä töihin. Yksi soittaa torvea ja pui nyrkkiä ja vaihtaa kaistaa tai kääntyy ”vahingossa” nopeamman eteen. Toinen ajaa satasen alueella neljääkymppiä ja kolmas saataaviittäkymppiä pujotellen. On ihme ettei täällä ole enempää vakavia liikenneonnettomuuksia.

Perjantai- ja lauantai-iltaisin ajan kotiin väistellen rattijuoppoja ja niitä jotka on milloin missäkin pöllyssä. Ei ole kerta tai kaksi kun edessä moottoritiellä tekee joku piruettejä kuivalla asvaltilla. Onni on ettei vielä koskaan ole osunut kehenkään silloin kun mä olen ollut tilannetta todistamassa.


Muutama vuosi takaperin opetin liikenteessä lankoa. Sanoin että täällä tärkein sääntö liikenteessä on olla luottamatta yhtään mihinkään. Vilkku ei tarkoita että se toinen oikeesti kääntyy tai on kääntymättä, se toinen kuljettaja ei välttämättä noudata ”stop”-merkkiä tai hiljennä tullessaan kolmion takaa. On myös kuljettajia joille punainen valo on lähinnä ohjeellinen, jos sitäkään – eihän sieltä eilenkään kukaan tullut. Moottoritiellä on hyvä huolehtia että se vieressä ajava oikeasti pysyy kaistallaan ja ennen kuin painat jarrua on hyvä vilkaista taustapeiliin ja huolehtia että myös perässätulija on ajatellut hidastaa vauhtiaan, ja samalla suunnitella mahdollista väistöreittiä. 

Ajan mielelläni panssarivaunulla.

K:n lauantaiaamuinen takapuolen shiatsuhieronta

torstai 25. syyskuuta 2014

ihan pian

Neljä päivää töitä, sit kaks vapaata ja taas kaks töitä, ja sit, sit me lähdetään syyslomalle rantaan. Ajatuksissani haistan jo meren kostean tuoksun, tunnen ihollani kylmän merisumun syleilyn ja kuulen kuinka aallot pauhaavat. Lasten kouluihin pitäis varmaan ilmoittaa et ne on poissa kouluistaan, terapiat peruuttaa, ja, ja, ja... jaksaa, jaksaa, jaksaa. Vielä viikon jaksaa, sitten on loma.




M ottaa aamulla minimaalisen annoksen uutta lääkettään, ja hihkuu riemuissaan et se maistuu banaanille. K taas jakaa oman kokemuksensa iloisena ja O murjottaa koska se ei koskaan saa yhtään mitään. Ulkona on järjetön vesisade ja suoriuduttuani aamun vie, tuo, odota, seiso, jonota sessiosta olen läpimärkä. Läpimärkä huolimatta siitä että mulla kyllä oli ihan asianmukainen asu – sadetakki ja kumisaappaat. Keitän kupin kahvia, laitan leivälle maksamakkaraa, istahdan alas ja nautin – hiljaisuudesta. Kukaan ei tarvitse multa yhtään mitään... L tulee alakertaan ja haluaa et mä lyhennän sille kahdet housut.




keskiviikko 24. syyskuuta 2014

politiikkaa ja psykiatreja

Noukin koulun edestä kyytiin M:n. Sillä on ranteessa se päävammaranneke ja repustaan se kaivaa mulle kaksi paperia. Toinen on onnettomuusraportti, toinen on hakemus. M kysyy saako se mennä. Lupaan katsoa hakemusta liikennevaloissa. Se puhui tästä prujusta jo eilen, mut mulle ei oikein auennut mikä se on mitä se ehdottomasti haluaa tehdä, mihin osallistuu koulukuraattori ja mitä varten pitää mennä aikaisemmin kouluun. Valoissa silmäilen paperia ja esitän kasan kysymyksiä lapselleni, ikäänkuin varmistaakseni että se oikeasti haluaa lähteä politiikkaan, ja että se ymmärtää mihin se on hakemassa. Kyllä, M on hyvin tietoinen tästä. Neiti on päättänyt hakea oman koulunsa oppilasneuvostoon ja on aivan totaalisen vakuuttunut että myös tulee valituksi.




Tuntia myöhemmin me istutaan psykiatrin huoneessa. Se kyselee meidän kesälomasta ja tulevasta rantalomasta. Jutellaan niitä ja näitä ja samalla kertoilen M:n kouluvuoden aloituksesta ja K:n toilailuista. K:n lääkeannosta päätetään vähän nostaa, josko sillä saataisiin impulsiivisuutta vähän hallintaan ja jarrut jannulle – ajattele ennen kuin toimit. Me puhutaan siitä miten uupunut M on koulupäivän jälkeen ja miten se valittaa ettei se pysty keskittymään, ja miten ne kotona helpot tehtävät on yllättäin koulussa vaikeita. Me puhutaan siitä että se saa käyttää, ja käyttääkin sermiä mutta sekään ei auta. Me puhutaan miten se kotona on omissa maailmoissaan tai hyperaktiivinen riehuja tai miten se raivoaa niin ettei mitään rajaa. Me puhutaan siitä miten se hyökkää poikien kimppuun aika pienestäkin. Kotiin me lähdetään kahden sijasta kolmen reseptin kanssa. K:lle sitä samaa. M:lle sitä samaa ja uutena ADD-lääkitys.

menomatkalla meillä oli vielä ihan mukavaa

Kotimatkalla homma leviää käsin. K huutaa ja itkee ja raivoaa. Se on vihainen koska se unohti tammikuussa lelun lentokoneeseen. Se haluaa lähteä Floridaan hakemaan sitä - nyt. Se kiukkuaa koska mä en ajaessani voi näyttää puhelimesta valokuvia. Kysyn kumpi on tärkeämpää valokuvat vai sen turvallisuus? Turvallisuus. Muistutan sitä pitämään hampaat kuitenkin ihan vaan itsellään, olemaan purematta vaikka kuinka kiukuttais. Samaan aikaan M vaatii koko ryhmältä ehdotonta hiljaisuutta jotta se voi keskittyä ja luetella kaikkien luokkatovereittensa nimet tietyssä järjestyksessä; ensin kaikki aakkosjärkässä, sit tytöt ja tän jälkeen pojat, sit hiusten värin mukaan ja viimeiseksi nimen pituuden mukaan. K:n kiukutessa mä yritän kertoa M:lle ettei kukaan muu ole kovin innostunut tstä sen luetteloinnista mutta M ei kuule. O laulaa kovaäänisen epävireisesti jotakin, ja M mätkii sitä vapaalla kädellään. Lasken sataan, painan kaasua, toivon olevani kotona kädessä olut. 

se kiipeää korkealle

sadetta ja takkuja ja sateisia ajatuksia

Sataa, sataa, sataa… sataa kaatamalla. Noin nopeesti vis kuvitella et syksy tuli kertaheitolla, mutta kun on lämmin. Jo aamusta 15C. Monsuunisade väitän minä, jonkun hirmumyrskyn häntä. Aamuliikenne oli jumissa. Sataa vettä, kukaan ei pääse mihinkään ja kaikki on taas muutamassa kuukaudessa onnellisesti unohtaneet et täällä sataa vettä aika usein lokakuusta heinäkuuhun.



K tuli eilen koulusta kotiin kuin myrskyn merkki ja ilmoitti pontevasti et sillä on ollut aivan kamala päivä. Kysyin et miksi, ja se vastaa edelleen hyvin ponnekkaasti ettei se todellakaan halua puhua koko asiasta. Laitan viestiä opettajille, eikä niillä ole aavistustakaan siitä mitä oli tapahtunut. Illalla nukkumaan mennessä se viimeinkin kertoo mulle että ne oli syöneet ja menneet vessaan väärässä järjestyksessä. Niinpä, pienestä se voi olla kiinni.

O sen sijaan tapaa puheterapeutin. Ne puuhailee ja leikkii tunnin ja lopulta mä saan palautteen arvioinnista. Terapeutti on kahdenvaiheilla, ja me aloitetaan konsultointijakso jonkun änkytysspesialistin kanssa jossa tilannetta seurataan. Kyllä, jätkä änkyttää. Se toistaa sanan alkukirjainta, kokonaista sanaa tai välillä menee täysin lukkoon eikä saa mitään ulos. Mä oon tyytyväinen siitä et ongelma tuli testissä esiin. Ne haluaa nyt selvittää miten suuri osa sanoista katkeaa tai pysähtyy, siis että kuinka suuri ongelma tää on vai onko se niin lievää ettei sille kuitenkaan tarvitse tehdä mitään. Mä näen että sen puhe häiritsee sitä itseään.

M:n koulusta soitettiin. Se oli välitunnilla saanut pallon päähänsä. Rillit oli onneksi säilyneet ehjinä ja niin lapsikin. Kotiin se tulee päävammarannekkeen kanssa ja paperit taskussa. Juttelin koulusihteerin kanssa, se sanoi et M oli jo palannut luokkaan ja oli ihan kondiksessa. Eilen illalla se istui mun kanssa tekemässä läksyjään. Se teki neljä vai viisi jaksoa matikkaa koneella ja valitti et tehtävät on liian helppoja. Aiemmin se kuitenkin tilitti et koulussa matikka on vaikeeta. Sain kaivettua siitä ulos et matikka ei oo vaikeeta, mut keskittyminen siihen on. Onneksi tänään on se psykiatri.

syksy saapuu pihalle

Viikonloppuna seurasin yhden äidin surua siitä että lapset ovat jo teini-ikäisiä, sellaisia melkein aikuisia. Jäin miettimään itseäni ja sitä miten sitä itse osaisi nauttia jokaisesta ikävaiheesta, siis siitäkin että ne kasvaa ja niistä tulee itsenäisiä ja omanlaisiaan. Toivon että osaan, toivon että pystyn. Aamulla M kertoo mulle kylppärissä et sit kun se on 27 ja asuu omassa talossaan mä saan tulla sinne kylään silloin kun se ei ole töissä sairaalassa. Nyt mä meen rakentamaan legoista batmanin talon ja sen luolan, ja ehkä sukellusveneen, ja avaruusaluksenkin. 

sadepäivän asu - Marimekko
tossut - Keen

tiistai 23. syyskuuta 2014

koiran ihan paras aamu

Puolituntia aikaa kirjoittaa. Koira istuu paikallaan mun sylissä ja toimii puoliergonomisena tukena käsivarsille. Se on tyytyväinen kun me ollaan keskenään, se on tyytyväinen lenkistä tuoksuvassa metsässä. Jos Koira sais äänestää se varmaan valitsis aina tällaisen aamun. Kaikkialla on hämähäkkejä, paljon hämähäkkejä, ja toinen toistaan upeampia seittejä. Osa naapureista on saanut uuden syyn olla menemättä metsään. Sinne voi mennä sit kun sieltä on poistettu karhut, peurat, kojootit, puumat, ilvekset, oravat ja hämähäkit. Sen ne tietää et puput ei oo vaarallisia, mutta sitäkin on kuitenkin tiedusteltu et voisko ne kuitenkin poistaa – tappaa – koska ne syö kukat ja lisääntyy vaarallista vauhtia. Niitä ei lohduta se että ne ilvekset, puumat ja kojootit syö pupuja, ja kun niillä on pupuja syötävänä jättää ne ehkä sen ulos livahtaneen sisäkissan syömättä, ehkä.


M varustautui päivän koulukuvaan vaihtamalla korvikset ja pukeutumalla mekkoon. Hiukset piti laittaa hienosti ja viimeistellä rusetilla. Mä en voi välttää mielleyhtymää venäläiseen telinevoimistelijaan, mutta mun lapsi ei ole koskaan nähnyt venäläistä telinevoimistelijaa. Sen mielestä se rusetti päälaella on hieno. Se olis halunnut pinkin tukan koulukuvaan. Onneksi hiusväri oli loppu. Bussipysäkillä oli tänä aamuna lauma lapsia mekoissaan, slipovereissaan ja näkyi siellä muutama mirri kaulassakin. Ope laittoi sähköpostia jossa se pahoitteli et luokan koulukuva on vasta lounaan jälkeen. Henkilökohtaisesti voisin oiken hyvin elää ilman tätä koulukuvahysteriaa, pakkohan ne kuitenkin on tilata kun kaikki muutkin tilaa ja saa.

Ennen kuin koulubussi pysähtyy taas meidän talon eteen olen käynyt lenkillä, juorunnut puhelimessa, syönyt aamiaista, lukenut blogeja, kirjoittanut omaani, selvittänyt pyykkikasan ja pessyt lisää pyykkejä, tyhjentänyt tiskikoneen, kirjoittanut muutaman sähköpostin. Mä yritän opetella tähän uuteen elämään, siihen että mulla on aikaa myös mulle.


maanantai 22. syyskuuta 2014

risaisen yön jälkeen tulee raukea maanantai

L ravaa koko yön nuhaisena. Se käy huuhtomassa nenää, hakemassa lääkettä, lisäämässä öljyä ja vettä höyryttimeen. Viideltä mä herään siihen et lastenhuoneessa on bileet. Vaellan paimentamaan kaikki kolme takaisin sänkyyn ilmoittaen että on edelleen YÖ. Hetkeä myöhemmin M ilmestyy meidän väliin ja lopulta nukahtaa. Minä en nukahda ja vähän jälkeen kuuden nousen ylös kuuntelemaan metsän siimeksessä huhuilevaa huuhkajaa. Niitä on kaksi. Mietin mistä ne juttelevat.



Kahdeksan jälkeen tulee K:n bussi. Lastaan loput kaksi autoon ja me ajellaan tihkusateessa M:n bussipysäkille. M laulaa puisto raikuen epävireisesti ”Gitchee Gitchee Goo” ja O vinkuu et se haluaa jo mennä. Yhdeksältä tiputan viimeisen kolmesta omaan kouluunsa ja jään kuuntelemaan miten mun poika kategorisesti kieltäytyy tavaamasta nimeään, se sanoo vaan ettei se haluu. Huokaisen, kävelen autolle, vaihdan oman musiikkini soimaan ja ajelen aamiaiselle Salwan kanssa. Salwa tilaa kinkkua, perunaa, munaa ja kastiketta. Mä syön köyhiä ritareita kermavaahdolla ja vaahterasiirapilla. Kahvia kuluu paljon. Mä kerron sille et M on nyt puolivirallisesti taas taapero ja se kertoo mulle oman poikansa uusimmat haasteet ja toilailut. Me nauretaan ja pallotellaan ideoita. Tärkeä hetki viikossa.



Ehdin vielä ruokakauppaan. Ostan flunssankarkotteita; inkivääriä, valkosipulia, chiliä, korianteria. Me syödään tänää nuudeleita. Ostan homeopaattiset flunssalääkkeet L:lle ja lisää suolaa nenän pesemiseen. Ostan kookosjätskiä jälkkäriksi ja sit niitä jokapäiväisiä; mantelimaitoa, soijajugurtteja, omppuja ja leipää.




Kotona puran kauppakassin,vien tropit L:lle yläkertaan, sytytän pari kynttilää, laitan höyrystimeen taas sen saman ”thieves” öljyn ja istun kirjoittamaan, ja odottelemaan K:n bussia. Oli hyvä aamu, ihanaa kun on syksy. Huomenna on syksyn eka päivä – virallisestikin. Haluan ostaa kuistille kurpitsan.


sunnuntai 21. syyskuuta 2014

se onkin taas kaks, ehkä kolme

Siitä saakka kun koulu alkoi, on elämä M:n kanssa ollut, no sanotaanko intensiivistä. Sitä on vaikeeta selittää kenellekään mitä se tarkoittaa. Se on kaikkien iholla, se liikkuu taukoamatta, se on iloinen olemalla tavallaan vähän liian iloinen, vihainen olemalla rajattoman, räjähtävän - vihainen. Kaikkea vähän enemmän kuin mikä olis kuusivuotiaalle oletettavaa. Ei. Ei sitä tartte ahtaa mihinkään kaavaan tai minkäänlaisen keskiverron rajoihin, mutta se ei kuitenkaan ole se M mikä me tunnetaan. Tää M on vähän enemmän kaikkea ja hmmm... intensiivisen kokonaisvaltainen.

Joo, koulu on alkanut kolme viikkoa sitten. Joo, se on vähän kuin aloittais uudessa työpaikassa. Joo, sillä on uudet työtoverit, uudet kuviot, uusi tila, uudet aikataulut ja tukku uusiakin aikuisia sen viimevuotisen Open lisäksi. Joo, me tiedettiin että koulunaloitus tulee olemaan rankka. Joo, me osattiin odottaa että viikonlopuista tulee taas raskaita ja iltapäivistä pitkiä. Joo, me osattiin odottaa että kymmenen minuutin automatkasta tulee puolimahdottomuus. Mikään ei ole uutta. Mikään ei ole mitenkään yllättävää. Kyllä me osattiin tätä odottaa.



Kysymys onkin et miten auttaa sitä käsittelemään tätä asiaa. Minkälaisia työvälineitä tarjota ja miten ohjata suuntaamaan se levottomuus, intensiivisyys ja tietynlainen rajattomuus niin ettei se ole tolkuttoman rankkaa sille itselleen ja meille muille perheenjäsenille. Se haluaa taas mut. Se ei halua aikaa mun kanssa, se ei halua olla lähellä, se ei halua hetkeä tai kosketusta, se haluaa mut – kokonaan. ”Mom, I want you!” ei ”I need you” vaan ”I want you” – kokonaan. M:n maailmassa mun pitää olla olemassa vain sitä varten, muut ei saa mitään.

Sen huomaa siitä että kun M on tunnin terapiassa lauantai-iltapäivänä muuttuu meidän elämä toisenlaiseksi. Se muuttuu rauhallisen seesteiseksi, sellaiseksi mukavaksi. Se muuttuu kivaksi lauantaiksi huolimatta siitä että pojat on vähän nuhaisia ja K:kin oireilee kouluväsymystään. Huolimatta myös siitä että K:lla kin on uudet työtoverit, kolme uutta esimiestä ja uusi toimisto johon se yrittää totutella. Se muuttuu rauhalliseksi siitä huolimatta että myös O:lla on uusi työpaikka. Vajaan tunnin elämä on taas hallittavaa, ja sit me haetaan M ja automatkalla ei kuule omia ajatuksiaan kun joku itkee tai kinastelee koko ajan ja kaupassa tapellaan ihan kaikesta. En voi olla miettimättä et tän täytyy olla aika raskasta noille jannuillekin.

Kun mä katson sen koulutehtäviä mä huomaan et ne on tehty liian nopeesti. Moni paperi on jätetty kesken ja kirjaimetkin kääntyy koulussa väärinpäin. Kun mä kysyn siltä, se sanoo et luokassa on niin paljon ääniä ettei se ehdi tehdä tehtäviä. Mä kysyn et keskeytyykö sen tekeminen aina jos luokassa joku sanoo jotakin, tai kynä putoaa lattialle tai joku kolisuttaa tuolia, menee vessaan, nousee seisomaan, avaa penaalin, tietokone hurisee... Se sanoo joo. Se kysyy mistä mä tiesin. Mä sanon et siitä et mä tiedän et se tietää kyllä miten päin ”p” kirjoitetaan ja et se osaa ne laskutehtävät kun tekee helposti paljon vaativampia. Mä sanon että mä tiedän ettei se jää kesken koska se on liian vaikeeta. Valtaosalla autisminkirjon lapsista on myös keskittymisvaikeuksia aistiyliherkkyksien takia. Monella autisminkirjonlapsella on sama lääkitys kuin K:lla ADD, lääkitys. Haluan kysyä opelta ja psykiatrilta mitä ne ajattelee.




M on tavannut psykologiaan yli vuoden. Niillä on hyvä työskentelysuhde ja me oltiin jo päätetty et M pärjää ilman Kristeniä. Eilen me oltiin Kristenin kanssa samaa mieltä siitä ettei se ehkä ollutkaan hyvä ajatus. Me todettiin yhteen ääneen et meidän varmaan sittenkin olis hyvä vielä jatkaa, ettei M sittenkään kykene järjestelemään omia ajatuksiaan vaan mun avulla, saati itsekseen. Se kertoo että ne oli opetellut heittämään palloa, siis heittämään palloa niin että se pallo menee heittäjältä toiselle eikä mihin sattuu. Se kertoi ettei se saanut siinä vajaassa tunnissa M:aa pysähtymään kertaakaan, että se puhui taukoamatta ja oli liian iloinen, liian riehakas – hyperaktiivinen.Kerroin raivareista ja kuvailin niitä kaksivuotiaan uhmakohtauksiksi. Psykologi sanoi että hän oli mulle ajatellutkin kertoa et M on hänen mielestään taantunut takaisin uhmaikäiseksi yrittäessään epätoivoisesti hallita maailmaansa. Ei siis älyllisesti. Kognitiivisesti meillä on edelleen noin yhdeksän vuotias esikoinen kuusivuotiaan kehossa. Käyttäytymiseltään se sama yhdeksänvuotias on korkeintaan kolme, puhuttiin sitten lautapelin pelaamisesta tai pallon heittämisestä, leikkimisestä tai niistä tilanteista kun kaikki ei menekään sen mielen mukaan.


lauantai 20. syyskuuta 2014

karnevaaleja, autopornoa ja rukous

Lauantaiaamu. Lasissa mimosa, kupissa kahvia. Jannut leikkii jo yläkerrassa ja M mutustaa hilloleipäänsä. Taustalla soi ”Let it go!” Uunissa paistuu suklaakakku illan rapujuhliin.

Ekaa kertaa aloituksen jälken oon nähnyt unia työstä, noin tarkennettuna siitä yhdestä tyypistä. Siitä jolla on huoneessa kaksi vartijaa vakkaristi, siitä joka on kahlittuna sänkyynsä. Siitä jonka ”rauhoittamiseen” tarvittiin viisi raavasta miestä, lepositeet ja spit hood (sylkemis huppu). Siitä joka itse omin pienin kätösin avasi kymmensenttisen leikkaushaavansa, ei silleen vähän vaan oikeesti niin että me huoneessa olijat saatiin ihailla sen suolistoa ja tunki haavaan kahden käden lisäksi sanomalehtipaperitolloja. Siitä joka lupasi tappaa jokaisen johon ylettyy. En epäillyt. Ei ylettänyt kehenkään. Siitä tyypistä oon nähnyt unta. Kuuden päivän vapaa tuli tarpeeseen.

Vapaapäivän aloitin tukulla uusia ihmisiä, koulun rukousryhmässä. ”Mother’s in Prayer” tapaa kahdesti kuukaudessa, vaihtaa kuulumiset, juo kahvit ja rukoilee. Rukoilee Reksin listaamat rukouspyynnöt, ne lapset jotka tarvitsee apua, koulun henkilökunta, tulevat tapahtumat. Näin kirjoitettuna ymmärrän että tää saattaa kuulostaa monen lukijan korvaan vähintäänkin kummalliselta, mutta ekakertalaisena joudun toteamaan että tapaamisesta sai potkua päivään, rauhallisen mielen ja sellaista hiljaista voimaa ja sisäistä rauhaa.



Keskiviikkona lupasin ommella batmanille naamion. Batman veti kymmenen pisteen kilarit koska luvattuun perjantaihin on liian kauan ja koulupäivä perjantaina on aivan liian pitkä. Sen rukousryhmän jälkeen hain batmanin koulusta ja se hyppeli mua vastaan ilmoittaen et nyt mennään ostamaan naamiomatskuja. Niin mentiin, ja kotona ommeltiin naamiot, Batman, Spiderman, Wonder Woman – jokaiselle jotakin.

huopaa päällä ja fliseetä "vuorena"

Lämpimän iltapäivän auringossa me lopulta hypähdeltiin bussipysäkille vastaanottamaan isoa koululaista, leikittiin puistossa, vaihdettiin kuulumisia äitien kanssa, hypeltiin pienen narinan säestyksellä kotiin. Mun laittessa ruokaa Wonder Woman teki läksyjään naamio naamalla ja valmistautui henkisesti illan koulukarnevaaliin.




Mä en tiedä kummalle meistä nää tilaisuudet joissa on satoja kiljuvia lapsia, liian paljon niitten vanhempia, ja kaiken tän mukanaan tuomaa sekameteliä on vaikeampia. M kestää nykyään jo aika hyvin. Se ei tosin pysty keskittymään mihinkään vaan juoksee puolipäättömästi paikasta toiseen, jättää kaverinsa levittelemään käsiään sanottuaan niille hei ja mä seuraan sitä toivoen etten kadota sitä kaaokseen. Pomppulinnoja, kilpailuita, hattaraa, karkkia, kasvomaaleja, hiusvärejä. Oli kivaa. Niin se sanoi mulle autossa, ja pyysi mua vaihtamaan auton sisävalaistuksen vaaleanpunaiseksi. Kysyn siltä et voiko niin tosiaan tehdä ja tyttäreni avuliaasti neuvoo mua miten se tehdään. Näen sieluni silmin miten se muutaman vuoden kuluttua kertoo koulussa et sen äiti on ihan mukava muttei kovin fiksu.  

nainen ja hattara

ne pinkit jalkatilan valot säätyy täältä... vaihtareina myös näköjään  punainen, vihreä, sininen, turkoosi, oranssi ja harmaa


Loppuun vähän autopornoa. L vaihtoi meidän truckin uuteen. Myönnän että se harmaa oli tylsä ja tavanomainen. Olen vanhan ystävän sanoin vähän luksuspossu. Pidän autoista. Pidän niistä vähän liian paljon. 



Ford F-150 myydään 800.000 autoa vuodessa.
Limited mallia valmistetaan 5000 ja meidän auto on niistä numero 4270.