maanantai 20. huhtikuuta 2015

kaikki äänet laskettu

Tunnustan. En äänestänyt. En äänestänyt koska koen että olen ollut niin pitkään, niin kaukana ja niin irrallani Suomesta etten enää osaa sanoa mikä on Suomelle parasta. En äänestänyt koska en kertakaikkiaan osannut päättää ketä, mitä tai miksi. Tämä oli ensimmäinen kerta kun jätin äänestämättä. Keittiön pöydällä odottaa meidän omien vaalien äänestyslappuset, ne täytän kyllä.

Aamulla avasin koneen ja törmäsin ensimmäiseksi naamiksessa ystäväni jakamaan postaukseen jossa pohditaan Suomen tilaa. Freddekin sanoi et käy katsomassa tuloksia. Kävin katsomassa.

Eka ajatus oli että Suomi on palannut mun lapsuuteen, aikaan jolloin Neuvostoliittoa pelättiin, eikä venäläisistä saanut puhua pahaa – jos ne vaikka on jotain agentteja ja me kadotaan vankileirille Siperiaan. Tuntui että Suomi on palannut siihen aikaan jolloin kauppa Neuvostoliiton kanssa piti maan pystyssä, suurlähetystössä käytiin salaisia neuvotteluita ja Nokia valmisti vielä telkkareita, renkaita ja kumisaappaita. Televisio-ohjelmat alkoi kuudelta ja kanavia oli kolme.

Ehkä se on hyvä. En tiedä. Suomalaisten mielestä se selkeästi on hyvä, koska näin on päätetty. Tai ehkä suomalaiset haluaa vaan muutosta, muutosta hinnalla millä hyvänsä, muutosta vaikka muutos olis paluu historiaan. Se on totta – sen olen jo sanonutkin – että muutosta tarvitaan. Muutos on välttämätön, jotta Suomi saadaan taas vakaalle pohjalle, jotta Suomea voidaan kehittää. Ehkä tästä nyt lähtee se muutos. 

Vaalituloksia on itseasiassa tosi mielenkiintoista katsoa ilman sen kummempaa tunnekuohuntaa. Sieltä on selvästi nähtävissä että pääkaupunkiseutu – Helsinki, Espoo, Vantaa – poikkeaa muusta maasta yhdessä Tampereen ja Turun kanssa. Yhtälailla Helsinki on vielä erotettavissa täysin omaksi yksikökseen. Kokonaisuudessaan näitten suurempien kaupunkien asukkaiden ajatusmaailma näyttää poikkeavan muusta maasta. 

kaikki kuvat - Ilta-Sanomat




Ruotsalainen kirjoittaja kirjoittaa että Suomen tuleva pääministeri vastustaa aborttia. Kirjoittaja kertoo myös että eduskuntaan tuli uudelleen valituksi mies, jonka mielestä niin maahanmuuttajat kuin homoseksuaalitkin pitäisi eristää Ahvenanmaalle. Perussuomalaiset purkaisivat sen valtaisan edistysaskeleen, jonka suomalaiset taannoin saivat äänestettyä läpi – oikeuden avioitua seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Miten tasa-arvoisen avioliittolain käy nyt?


Suomi on puhunut. En valita. Suomalaisilla on oikeus valita eduskuntaan ne päättäjät jotka suomalaiset katsovat parhaaksi. Tunnen taas kerran kasvaneeni eroon Suomesta. Suomi tuntuu vieraalta, vaikka ehkä sen pitäisi tuntua erityisen tutulta – Kekkosen ja Koiviston Suomelta. 










sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

kuin veitsellä leikaten

Torstaiaamun hässäkässä teloin sormeni pestessäni puolihuolimattomasti aivan järkyn terävää leipäveistä. Jotenkin se vaan siinä aamuhässäkässä lipsahti ihan vähän, täppäsi oikean käden etusormen niveleen ja se oli siinä. Lavuaari värjäytyi verestä ja lapset hoki vieressä et super viileetä, ihan kauheesti verta. Haava oli parisenttinen ja vaikkei kovin syvä – eihän tossa nivelen kohdalla niin kauheesti edes ole lihaa – niin sellaisessa paikassa et olis varmaan ollut ihan fiksua ajaa näyttämään sitä. En ollut fiksu. Oli torstaiaamu ja mulla oli kiire ajamaan lapset kouluun ja tapaamaan sen tytön isää ja pankkiin notarisoimaan uuden auton papereita. Kietaisin sormeen lastaarin ja laastarin päälle sellaista tarratonta haavateippiä. Kymmenen minuutin kohdalla vaihdoin systeemin uuteen, yritin pitää sormen paikallaan ja lähdin matkaan.

tää on ollut rikki jo ainakin vuoden


Illalla avasin systeemin, haava alkoi tihkumaan heti kun paketti oli avattu. Lykkäsin haavaan liimaa – siis haavaliimaa, ei erikeeperiä – laitoin päälle puhtaan haavataitoksen, sormen alle uudelleen muotoillun jäätelötikun ja sidoin sormen uudestaan. Näillä ollaan nyt menty ja ihan siistiltä se näyttää. En tiedä olisko ne edes yrittäneet sitä ommella tai liimata ensiavussa, vai oisko hoito ollut loppupeleissä ihan sama. Anyhow, yhden sormen puutteella on nyt sit järkätty ja juhlittu synttäreitä, biletetty lauantaina ystävien kanssa ja vaihdettu alakerran kylppäriin uus sekoittaja. Rautakaupasta pitää vielä hakea tiivistekittiä niin et saa myös sen lavuaarin renkaan ja korkin vaihdettua uusiin. Kukapa olisi arvannut että musta on myös putkimieheksi, en ainakaan minä itse.



paska ei ole patinaa vai mitä se Kummunsalo nyt silloin joskus sanoikaan






Koneella voi kirjoittaa yhdeksälläkin sormella. Käsinkirjoittaminen on hankalampaa. Kuvien editoiminen vaatii sellaista sormitarkkuutta että se on osoittautunut haasteelliseksi etusormen puuttuessa. 

hyvää ruokaa hyvässä seurassa



Auton käynnistäminen on hankalaa, ajaminen sujuu hyvin, myös sillä uudella jossa on ihan perinteinen soppakauha ja kytkin. 


Päivän opetus on O:ta lainaten; ”Pienet ihmiset saa pieniä haavoja, isot isoja” 

ihanaa saada taas illalla laskea katto alas ja ajella kotiin lämpimässä illassa



juhlapäivä



kortteja maailmalta - isoisältä, isoäidiltä ja tädiltä


M:lla oli aivan mahtavat synttärit. Juhlakalu juhli koko päivän, aamulla kotona, päivällä koulussa ja illalla ystävien kanssa ensin kiipeilemässä ja lopulta vielä pienemmällä porukalla ravintolassa. M nautti siitä et sai opettaa muita kiipeilemään, kannusti muita ja kiipesi pelokkaimpien rinnalla. Olen ylpeä prinsessastani ja kiitollinen siitä että niin moni pääsi tulemaan. Erityisen kiitollinen viimeviikkoisten tapahtumien jälkeen. Tuntuu hyvältä nähdä että on olemassa myös ymmärrystä.





jopa O otti tuntumaa kiipeilyyn


"mä autan sua kun sua vähän pelottaa"





Juhlista seuraa väistämättä krapula ja M:n juhlakarapulaa ollaan podettu koko perheen voimin eilisestä eteenpäin. Niin kauan kuin bileet oli menestys, kaikilla oli kivaa ja sankaritar säteili, ei haittaa vaikka loppuviikonloppu menee ryppyjä oikoessa. Menkööt! Nyt se on seitsemän.


Kummitäti K:n lapset on meidän laumalle kuin serkkuja

M:n pizza

mun pizza


torstai 16. huhtikuuta 2015

paluu yläkouluun

Ymmärrän oikein hyvin että mun tapa toimia vanhempana poikkeaa monesta muusta, eikä vähiten siksi että mulla on kaksi lasta joiden ongelmia ja haasteita olen joutunut katsomaan silmästä silmään. Kun muutaman vuoden on lueskellut monisivuisia raportteja oman kullannuppunsa haasteista, vioista ja epäkohdista, on mahdotonta enää piiloutua sen kortin taakse jossa sanotaan et; ”Mut ei meidän Sami, Kaisa, Ville, Anni...” On pakko olla rehellinen, kohdata totuus ja jatkaa siitä eteenpäin.

Olin helpottunut kun tytön isä laittoi eilen illalla mulle sähköpostia ja kysyi voitaisko me tavata; ”Tottakai voidaan! Mielellään!” Aamusta hoidin laumani kouluihin ja ajoin nurkan Starbucksiin juttelemaan. Yöllä makasin valveilla ja mietin mitä haluan sanoa.
 
Kahvilassa mua odotti tytön isä. Ei äitiä, vain isä. Äiti toki puhuu huonosti englantia, mutta silti – vain isä. Toisaalta äiti on kuitenkin se jolle olen puhunut M:n autismista, hänen lapsensa ahdistuksesta ja niin monesta muusta. Äidin kanssa olen ollut yhdessä jos toisessa komiteassa, hoitanut lasten kouluasioita. Sen äidin kanssa selvittelin  taannoin hiuspantajupakkaa – mahdollisuus puhua tilanteesta. Se äiti ajoi mut ja O:n akvaarioretkellä bussipysäkille – mahdollisuus puhua. Se äiti kysyi tiedänkö hyvää lastenpsykologia – mahdollisuus puhua. Se äiti jonka kanssa me ollaan puhuttu yhdessä vanhemmuuden vaikeudesta – mahdollisuus puhua. Oishan mun pitänyt tajuta – en tajunnut.

No, kahvilassa oli kalpea isä. Toivotin huomenet, kieltäydyin kahvista ja pyysin saada puhua ensin. Kerroin M:n diagnoosista, kerroin meidän terapiaputkesta, yhteistyöstä koulun kanssa. Kerroin lapsesta joka vielä nelivuotiaana oppi ja unohti sanoja, lapsesta joka oppi puhumaan telkkarisarjojen vuorosanoin. Kerroin meidän matkasta. Kerroin että osaan arvata mitä on tapahtunut ja kerroin oman näkemykseni tilanteesta. Lähdin liikkeelle siitä että ymmärrän paremmin kuin hyvin heidän tyttärensä reaktiota, tiedostanhan oman lapseni todellisuuden.

Isä istui hijaa ja sanoi lopulta että aika tarkkaan sanoin sen mitä hän oli ajatellut sanoa. Me juteltiin pitkään ja isä kiitti useaan kertaan keskustelun aavaamisesta, siitä että ymmärsin hänen lastaan ja perhettään. Totesi vielä lopuksi miten helpottunut hän on siitä että meillä on avoin keskusteluyhteys. Mäkin olin helpottunut, helpottunut ja kiitollinen siitä että tulin kuulluksi. Ulos kävellessä isä sanoi vielä että tästä on hyvä jatkaa.


Illalla huomasin ohimennen naamiksessa että äiti oli poistanut mut ystävistään. Oikeesti? Hetken koin jonkinlaista primitiivistä kiukkua. Sit mua nauratti. Lopulta kirjoitin anteeksipyynnön sähköpostiin ja totesin että ehkä meidän naapureina pitäis kuitenkin kyetä edes asiallisiin väleihin, näenhän mä niitten etuoven omalta etuoveltani. Miten ihmeessä kahden seitsemänvuotiaan väleistä tuli yläkouluikäisten draamaa?



keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

jos voisin muuttaisin maailman

Jotenkin elämä rullaa aina samalla tapaa. Kun pääsee pari askelta eteenpäin ja elämä vaikuttaa hetken seesteiseltä, ihanalta ja jotenkin ratkaistulta tullaan väistättä taas siihen kohtaan että joutuu taas palaamaan askeleen, kaksi tai kolme taaksepäin, ja saa kouriintuntuvan muistutuksen siitä että vaikka ne lapset kuinka olis melkein tavallisia, ei melkein ole mukana.

toiset tarttee kolme haarukkaa ja sormet... nykyään se onneksi sentään syö


Helmikuussa M:n kouluongelmat oli ratkaistu. Uusi IEP kiilsi uutuuttaan ja kauneuttaan ja elämän piti olla helppoa ja ihanaa. Niin se olikin, ongelmakohtiin oli puututtu ja niitten selättämiseksi tehty tiimin kanssa suunnitelma. M:lla oli koulussa vihdoinkin paras kaveri, ainakin open ja neidin itsensä mielestä. Olihan niitten suhde kummallinen, toinen ei puhunut ollenkaan, ei halunnut tulla leikkimään, mutta äidin mukaan se ei halunnut leikkiä kenenkään muunkaan kanssa.

Eilen sain opettajalta sähköpostia. Ihanaa että kirjoittaa, lähestyy ja haluaa ratkaista asioita yhdessä meidän vanhempien kanssa. No, M:n koulutoverin äiti oli ottanut opettajaan yhteyttä ja käytännössä kertonut että meidän M on stalkkeri, se kuulemma seuraa sen tytärtä kaikki välitunnit, halailee väkisin ja ahdistelee muutenkin. Erityisopettaja oli jo puhunut M:n kanssa, ja muistuttanut siitä että jokaisella on oma kuplansa, jonka sisälle ei saa mennä pyytämättä. Opettaja lupasi ottaa asian esille myös luokassa, noin yleisesti, ketään yksilöimättä sen kummemmin. Englanniksi sanoisin että; ”My heart sunk.” Suomeksi en osaa tunnetta ilmaista, se ei ole pettymystä, se ei varsinaisesti ole surua.

Kyllä mä tiedän että mun lapsi on rajaton. Se hakee ja opettelee sosiaalista kontaktia, se ei osaa lukea toisen kehonkieltä, eikä ainakaan hienovaraisia vihjailuita. Yleensä se on joko liikaa tai ei ollenkaan. Kyllä mä tiedän että se voi olla kuin herhiläinen ja se tarvitsee oikeasti sen että sille sanoo; ”Älä. Lopeta. Mene sä tonne, niin mä meen toiseen suuntaan.” Me harjoitellaan. Me opetellaan, puhutaan ja keskustellaan. Olen entistä vakuuttuneempi että ensi vuonna haluan vanhempainillassa esitellä luokan muille vanhemmille M:n, sen pienen tytön joka on erilainen. Sen joka ei aina osaa, eikä ymmärrä. Sen joka opettelee niitä asioita jotka muille tulee luonnostaan.



Illalla me jutellaan M:n kanssa. Mulla menee noin kolme minuuttia siihen että tiedän kenestä on kyse. M:n paras kaveri ei ehkä koskaan ollutkaa paras kaveri. Tai ehkä se oli paras kaveri hetken ja sitten ahdistui M:n liian innokasta ystävyyttä. Tiedä häntä. Me sovittiin että M jättää jatkossa tytön rauhaan, leikkii mieluummin jonkun muun kanssa. Me sovittiin ettei ketään halata pyytämättä ja puhuttiin siitä ettei kenenkään kanssa voi leikkiä väkisin, ei vaikka kuinka haluais. Me puhuttiin tunteista ja sanoin ymmärtäväni M:n pettymyksen, olin itsekin surullinen siitä ettei tyttöjen välillä ollutkaan ystävyyttä.


Se mikä nostaa pettymystä, kiukkua ja kipinöitä oikeesti, on se ettei tytön äiti puhunut mulle. Ollaanhan me kuitenkin naapureita. Nähdään päivittäin ja äiti aina sopii meidän kanssa kaikenlaista ja peruu sit viimehetkellä. Kun kysyin tästä, se sanoi että tyttö tekee niin kaikkien kanssa, jänistää viimetipassa. Ensin ne sanoi ettei ne pääse M:n synttäreille, sit ne vastas et tulevat. Tänään ne oli taas muutaneet vastaustaan, eivät tulekaan. 

Ei varmasti oo joo helppoa sanoa et kuule sun lapsi on stalkkeri ja vainoaa mun lasta, mutta onko tämä sitten parempi? Ne on lapsia. Me ollaan niitten lasten vanhempia. Meidän tehtävä on opettaa niitä toimimaan maailmassa, niin hyvässä kuin huonossa. Kyllä meidän vanhempien täytyy uskaltaa puhua ja olla rehellisiä, ottaa härkää sarvista ja ratkoa ongelmia. 


tiistai 14. huhtikuuta 2015

minne hukkui seitsemän ekaa?

Seitsemän vuotta sitten kaikki oli valmista. Me laskettiin viimeisiä päiviä, tunteja ja minuutteja. Jännitti, pelotti, olin yhtäaikaa onnellinen ja kauhuissani. 

Mikään ei koskaan tule haalistamaan muistoa siitä varhaisesta torstaiaamusta, siitä kun vielä oli pimeää ja maailma nukkui meidän ajaessa hiljaisuuden vallitessa kohti uutta.  Siitä aamusta kun meitä odotettiin sairaalassa jo ennen kuutta, siitä aamusta kun meistä tulisi vuosien odotuksen jälkeen vanhempia. M syntyi torstaiaamuna, torstain ja perjantain välisenä yönä satoi lunta. Katsoin sairaalan ikkunasta lumisadetta, kainalossa meidän ”kake”. Myöhäisin maahan jäänyt lumi historiassa, sinä päivänä kun M syntyi.

"kake"


Tänään istun tässä ja mietin mihin ihmeeseen seitsemän vuotta on mennyt. Miten se täyttää jo seitsemän? Miten mä voin yhtäkkiä olla seitsemän vuotta vanhempi? Miten ne kaikki elämää pidemmät päivät ja tunnit, ne loputtomilta tuntuneet valvotut yöt, ovat kuin hetkessä muodostaneet seitsemän vuotta? Eikö seitsemän vuotta kuitenkin oo pieni ikuisuus? Niin elävästi muistan kuinka jokainen tuntikin tuntui ikuisuudelta.

1-vuotias

2-vuotias

3-vuotias

4-vuotias

5-vuotias

6-vuotias


Se on pian seitsemän. Se lukee mulle illalla iltasaduksi kummitusjuttuja ääneen, se lähtee aamulla kuoroharjoituksiin ja kiipeää illalla korkealle. Se on rakas.



Ei kaikkien tarvitse saada lapsia. Ei lapset oo kaikille elämä, ja niillekin jotka haluavat mutta eivät saa, elämä voi olla hyvää ja täyttä ilmankin. Ihan varmasti voi. Ei elämä ole vajaata tai vaillinaista ilman lapsia. Mä vaan halusin niin paljon, halusin ja lopulta sain. Mun elämästä ne tekee täydemmän ja kokonaisemman. Olen kiitollinen siitä että sain lopulta itsekin kasvaa äidiksi. 



Vaan kumpi on opettanut enemmän toistaan. Usein kallistun ajattelemaan että M on loppupeleissä opettanut mua enemmän kuin minä sitä. Mä mitään kasvata, se kasvattaa mua ja kasvaa itse siinä sivussa. Se on opettanut mulle kärsivällisyyttä, loputtomasti kärsivällisyyttä ja silti mulla on vielä paljon opittavaa - onneksi on ne kaksi muutakin opettajaa. Se on opettanut mulle rakkautta, iloa ja onnea. Se on opettanut laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen, pysähtymään, kuuntelemaan ja olemaan aidosti läsnä.


Tänä aamuna O:lla heilui ensimmäinen hammas.