torstai 24. toukokuuta 2018

loman tarpeessa

Onneksi on Martta ja onneksi on metsä.



Nyt jos koskaan on tämä äiti loman tarpeessa. Viimeiset viikot on olleet melkoista haipakkaa ja kun siihen päälle heitetään vielä menneet seitsemän päivää alkaa tilanne olla aika kohdillaan. Olen ehtinyt muunmuassa useasti pohtimaan yön pimeinä tunteina miksi kukaan ylipäätään haluaa lapsia ja vielä vapaaehtoisesti. Vaikka eihän tämä lapsiin liity vaan järjestelmään.

Amerikkalaisessa koulujärjestelmässä, ei kun meidän koulupiirissä ja vielä tarkemmin meidän lasten koulussa on ihan valtavasti hyvää. Lapsia ei lokeroida, heitä kuunnellaan, opetusta muokataan jokaisen lapsen tarpeisiin sopivaksi silloinkin kun luokassa on 29 oppilasta, pieneenkin kiusaamiseen puututaan rakentavasti ja järeästi,  ja kaikki mahtuu mukaan oli kysymys sitten kielipuolesta kiinalaislapsesta, autistista, sähköjäniksestä, huippuälykkäästä tulevaisuuden maailmanmullistajasta, tavallisesta taapertajasta tai siitä jolle koulunkäynti ei oikein iske. Retkeillään paljon, opitaan tekemisen kautta. Tehdään projektia, esiinnytään, lauletaan, leikitään, liikutaan, tehdään taidetta... oikeesti ihan super, hyper huippua. Läksyjäkin on todella maltillisesti. Just nyt neljäsluokkalaiset kasvattaa luokassaan sammakoita ja valmistautuvat vankkurivaellukselle villiin länteen. Ne siis oikeesti lähtee vankkureitten kanssa, roolivaatteisiin pukeutuneena taivaltamaan metsään päiväksi jotta voivat eläytyä uudisraivaajien elämään.

Siis katsokaa nyt näitä tyyppejä! Mittaa reilu sentti... kudusta kasvatettu ja kun ovat tarpeeksi isoja palautetaan nää tyypit takaisin luontoon. Ihan mieletön projekti.


Mutta sitten se kolikon kääntöpuoli, ne perhanan testit. Tokan luokan loppuun niillä on ihan selkeä tarkoitus, selvittää lapsen taso jotta opetsta voidaan sitten taas kohdentaa paremmin lapselle sopivaksi. Tästä hyvänä esimerkkinä Dibels, lukemisen ja luetunymmärtämisen testi auttaa bongaamaan lukihäiriöitä, löytämään lapselle lapsen tasoon sopivaa luettavaa jne. Kolmannesta luokasta eteenpäin niillä on sen sijaan jokainen kevät monta päivää testausta, Washington State Smarter Balanced Assessment Consortium eli kotoisammin vaan SBA-testit. Näiden testien tarkoitus on selvittää opetuksen tasoa eri kouluissa, koulupiireissä ja osavaltiotasolla. Siis huom, ei lapsen tasoa, vaan opetuksen tasoa. Jotta koulu ja opettaja saa hyvät arvosanat lapsia prepataan näihin välillä oikein olan takaa.

Viimevuonna meillä oli opettaja joka suhtautui tähän rumbaan olankohautuksella ja asenteella että tulee mitä tulee. Kehoitti leikkimään ulkona treenaamisen sijasta. Tunnelma välittyi myös lapsille eikä Tättis stressannut lainakaan vaan pärjäsi itselleen tyypillisen loistavasti. Tänä vuonna sen sijaan näistä on puhuttu kuin YO-kirjoituksista konsanaan. Opettaja lähetteli jo tammikuussa linkkejä harjoituskokeisiin ja luokassa harjoiteltiin testausta monta viikkoa. Arvatkaa harjoiteltiinko me kotona? No, ei tasan harjoiteltu. Meillä tehtiin ne tavan läksyt ja sit leikittiin kavereitten kanssa ulkona kuten ennenkin. Viikkoa ennen kokeita alkoi yövalvominen, painajaiset ja kiukuttelu. Ei auttanut vaikka kuinka hoin ettei näillä kokeilla ole tuon taivaallisen merkitystä. Ne eivät vaikuta lapsen arvosanoihin. Ne eivät vaikuta tasoryhmiin koulussa. Niillä testataan vain ja ainoastaan koulua ja opettajaa.


Tuli testiviikko. Ei nukuttanut. Ei nälättänyt. Itku oli herkässä ja kaikki kiukutti. Paniikkikohtauksista tuli taas arkipäivää ja sieltä täältä löytyi jonoja... legoja järjestyksessä värin ja koon mukaan, kyniä jonoissa, vaatteita jonoissa. Mä uhkasin erityisopettajalle että vedän tytön pois testeistä, ne kun ei aikuisten oikeesti ole edes pakollisia. Koulu vaan ei halua ettei lapset tee niitä, koska silloin lapsen arvosana on hylätty ja se alentaa koulun arvosanaa. Tättis on vielä yksi niistä lapsista joka vetää sitä koulun arvosanaa ylöspäin. Aivan sama.

Perjantaina homma oli ohi ja lapsi lopen uupunut.

Raukka nukahti yläkerran lattialle.


Tuli lauantai ja tanssikoulun näytöspäivä. Ehkä huonoin mahdollinen viikko. Lasten piti olla esiintymispaikassa ennen kolmea ja tilaisuus kestäisi iltayhdeksään. Meillä oli liput iltanäytökseen. Pakkasin eväät, kampasin hiukset, puettiin näytösasut jokaiselle ja mentiin. Kentsu muistutti enemmän kännistä oravaa kuin ihmislasta. Tättistä oksetti ja itketti. Onneksi se kolmas vihelteli lakonisesti niitten välissä. Sanoin ettei ole pakko mennä, mutta kaikki halusi kuitenkin esiintyä, olihan tätä tanssia jo kuukausia harjoiteltu. Sinne ne meni, äidin sydän huolesta nyrjähtämäisillään kun vielä viimeiseksi pyyhittiin poskilta muutama kyynel. Ovessa lappu: Ei vanhempia.  – Pysykää yhdessä, kysykää aikuisilta apua, syökää eväitä... tulen käymään ennen kuin iltanäytös alkaa.

Illalla törmään teatterin aulan ihmisivilinässä meidän jannuihin joista toinen itkee koska ne on eksyksissä eikä löydä sitä huonetta jossa niitten tavarat on. Toisella on ihan hirvittävä pissahätä koska se ei tiedä missä vessa on. Tättis itkee koska se ei koskaan päässyt meikkiin. Murisen sisäänpäin, viittä veisaan oven kieltolapuista ja etsin sen huoneen ja vessan ja hoidan tytölle huulipunat. Kun aulassa tuttu äiti sanoo miten hän rakastaa näitä näytöspäivä mun tekee mieli läimäyttää naispoloa. Mutisen jotakin olemattomista turvajärjestelyistä, yksikseen vaeltelevista lapsista ja valvonnan puutteesta – joo mä oon vähän amerikkalainen – kuka tahansahan voi kävellä ihan mihin tahansa, napata pari lasta kainaloon ja kadota.



Tättis nukahtaa vasta aamuyöstä. Sitä ennen on hengitelty paperipussiin, kylvetty, tehty jonoja, kuunneltu musiikkia, itketty, raivottu ja riehuttu. Jannut oli syytä pitää vähän kauempana ja Fredde päätyi nukkumaan Kentsun kanssa Tättiksen sängyssä koska Kentsu ei ollut kovin paljoa paremmassa hapessa kuin siskonsa.

Testien päättymisestä on tänään viikko. Tanssinäytöksestä viisi päivää. Eilen illalla oli ensimmäinen ilta kun meidän prinsessa nukahtaa illalla järkevään aikaan rauhalliseen uneen. Tänä aamuna oli ensimmäinen aamu kun kouluunlähteminen sujui kohtuullisen järjestelmällisesti ilman järjetöntä riitaa. Yhden päivän Tättis oli kotona. Silloin se nukkui iltapäiväyhteen. Aika monta kertaa olen itselleni sanonut viimeisten päivien aikana ettei tässä ole mitään vitun järkeä – anteeksi. Ensi vuonna saattaa testit jäädä tekemättä ellei opettajan asenne ole yhtä lakoninen kuin ekalla kierroksella. Tanssinäytöksestä en osaa sanoa mitä ajatella mutta se ei ainakaan ole: “My most favorite day of the year.”

Lauantaina lähdetään lomalle. Odotan autiomaan auringon lämpöä, viinilasillista ja viiniköynnösten keskellä kirmaavia lapsia.

Tätä tulossa viikonlopulle!


perjantai 18. toukokuuta 2018

äidin kieli - äidinkieli



Oh baby, what’s wrong honey!!! – I don’t know… kyyneleet valuu pitkin pieniä poskia ja lapsen ahdistus on käsinkosketeltavaa. ”Did something happen at school?”  Itkun tyrskähtelyiden seasta kuuluu surkea vastaus: ”But, I don’t know... I don’t think so, maybe... I just don’t know...” – Come here sweet pea, let’s sit down and talk. You tell me everything, and I’ll listen…” Me istutaan sylikkäin sohvalla, silittelen lapsen hiuksia ja vähitellen itku korvataan sanoilla.

Lapsella on eri äidinkieli kuin minulla ja sen myötä ole itsekin oppinut vähitellen uuden tunnekielen joka on ihan yhtä vahva ja tärkeä kuin suomikin. Toki ne murtaen suomeksi sanotut muutamat lauseet läikähtävät äidin sydämessä, soivat ihan omalla tavallaan, mutteivät kuitenkaan tarkoita enempää kuin se sama soperrettuna mun korvaan lapsen omalla kielellä. Lapsen rakkaus on yhtä lujaa kummallakin kielellä, ehkä lujempaakin lapsen omalla kielellä lausuttuna. Ihan samalla tavalla kuin joskus teininä oli helpompaa sanoa: ”I love you” ja ”minä rakastan sinua” oli ehkä miljoona kertaa vahvempi ilmaisu jota ei poikaystävälle sanottu on se lapsen mielessä toisinpäin.  



Mutta miltä se tuntuu kun lapsi puhuu toista kieltä kuin minä ja Fredde. Miltä tuntuu kun sylissä soperretut itkunsekaiset sanat tulevatkin toisella kielellä. Mä haluaisin sanoa että se tuntuu jotenkin ja joltakin, mutta jos joltakin niin korkeintaan luonnolliselta. Meillä on näin. Meillä on aina – melkein aina – ollut näin. En osaa sanoa koska englanti lakkasi olemasta vieras kieli. Kyllä se sellainen alussa oli, aika pitkäänkin. Sellainen että piti ajatella mitä sanoo ja miten sanoo, opetella kuuntelemaan vivahteita ja ymmärtämään eroja äänenpainossa. Kyllä sellainenkin aika on ollut. Koska se loppui? Sitä en muista. Koska helpotus siitä että sai puhua suomea katosi ja tilalle asettui tunne siitä että sanat ovat hukassa eikä ole ihan varma osaako kuitenkaan ilmaista itseään. Koska kahden kielen navat keikahtivat toisinpäin?



Ehkä se liittyy siihen että mulla on aina ollut kaksi kieltä. Ehkä siksi tähän kolmanteenkin oli helppoa kasvaa. Ehkä siksi rakastaminen tuntuu tänä päivänä ihan yhtä syvältä myös englanniksi. Ehkä siksi lapsen tunteet osaa kohdata lapsen omalla kielellä. Ehkä siksi se että lapsen kieli ei ole se oma ensimmäinen kieli ei tunnu muulta kuin siltä että näin sen kuuluu olla. On Fredden ja mun kieli, ja on lasten kieli. Vain harvoin jos milloinkaan me Fredden kanssa puhutaan englantia sillä meidän kieli, parisuhteen tunnekieli on suomi. Ehkä onkin mahdollista että ihmisellä on monta tunnekieltä, ruotsinkieleen liittyy isä ja famo. Siitä on tullut kaukainen, menneisyyden kieli joka tuntuu kankealta, vieraaltakin vaikka se on aikanaan ollut rakas ja läheinen. Suomenkieli on mun ja Fredden, ja englanti mun ja lasten.

Lohdun sanat löytyvät kummallakin kielellä. Polven naarmuun voi puhaltaa ja pussata molemmilla. Yhtälailla niillä voi samanarvoisesti kohdata surun ja ahdistuksen, rakkauden, onnen, ilon, vihan, kiukun, turhautumisen, tuskan ja pelon. En ole koskaan ollut lapsilleni ”äiti” eikä Fredde ole ollut ”isä, isi tai iskä”. Meidän perheessä on aina ollut mamma ja pappa silloin kun puhutaan oikeista asioista ja samalla tapaa, kuin mutsi ja faija jollakin muulla, on meillä mom ja dad arkisiin hetkiin. Kyllä ihmisellä voi olla monta tunnekieltä.  






maanantai 14. toukokuuta 2018

pum, pum... ja totuus




Kaiken äitienpäiväsiirapin, kaikkien someen ladattujen kauniitten kuvien ja korusanojen jälkeen katsotaan hetki eiliseen ja siihen miten se ihan oikeasti meni. Ja kyllä mulla oli ihana äitienpäivä, oli se ihana siitä huolimatta että taisin jossakin vaiheessa tokaista että ensi vuonna jätetään väliin koko typerä juhla. Illalla multa varovaisesti kysyttiin että voitaisko me kuitenkin ensi vuonnakin yrittää...



Se äitienpäivä, kuten elämä yleensäkin, oli sangen elämänmakuinen ja täynnä tunteita. Arjen komiikaltakaan ei vältytty. Kaukana todellisuudesta oli se mitä some tyrkyttää, kahveja sänkyyn, hymyileviä lapsia, säteilevää onnea... vaikka oli meillä ripaus sitäkin.



Fredde heräsi joskus ennen kukonlaulua katsomaan Formulaa isänsä kanssa valvottuaan ensin yön meidän esikoisen kanssa, sen jota äitienpäivä jännitti, ilahdutti ja ahdisti. Löysin siis Freddeni keittiönpöydän äärestä tuijottamassa luurit päässä sinisenä vilkkuvaa ruutua. Jossakin vaiheessa se tajuaa että mä olen hereillä ja huikkaa: ”Kuule, se puhelu johon mä en eilen illalla vastannut... se oli sieltä leipomista josta mä unohdin hakea sun kakun... Haluutsä hakea sen vai hanks mä kun tää loppuu...” Fredde saa hakea, mutta mä soitan leipomoon etteivät myy sitä. Lapset nukkuu.



Kumpikaan jannuista ei muista että on äitienpäivä kun ne ilmestyy unisine hiuksineen alas. Ensin tulee toinen padinsä kanssa, kääntää lämmityslaitteen nupit kaakkoon jo valmiiksi kuumassa talossa ja käpertyy lämmittimen puhaltimen eteen peiton alle. Vähän myöhemmin toinen tulee perästä, kaivaa kaapista muroja ja ryhtyy tekemään itselleen aamiaista – kato ku täällä näköjään mitään palvelua saa... Kainosti kysyn et voisko odottaa että syödään yhdessä äitienpäiväaamiaista sit kun Fredde saapuu kakun kanssa. Saan vastaukseksi hymyn ja pusun ja sanat, mutkun mulla on ihan hirvee nälkä.



Odottelen aamiaiseni valmistumista ja kun Fredde kiroilee keittiössä, lapset riitelee siitä kuka laittaa lautaset ja kuka haarukat riennän hätiin. Avaan vastahakoisen leikkelepaketin Freddelle, leikkaan hedelmät kulhoon ja jakelen ohjeita lapsille. Tättis vetää ensimmäiset kilarinsa kun se ei osaa käyttää sytytintä ja tulitikut on liian lyhyitä... tehdään yhdessä sanon ja hetken on rauha maassa.



Kun me viimein päästään pöytään Kentsu kiemurtelee kuin mato koukussa ja puhuu tauotta. Sen takapuoli ei pysy tuolilla sekuntia kauempaa ja lopulta uhkaan sitä ilmastointiteipillä: But I have really bad wiggles mom... – I know honey, but is there any chance you could wiggle on the chair and not everywhere? Ei näköjään ole. Olen päättänyt nautiskella tästä juhlavasta hetkestä huolimatta siitä että yksi kiukuttelee, toinen kysyy taukoamatta koska saa kakkua ja kolmas toteaa aamiaisen syömäkelvottomaksi – murot olis olleet parempia. On kuitenkin perhe ja kakkua, sunnuntairauha vaan uupuu.



Lähden Fredden kanssa lenkille. Suutuspäissäni meinaan astua säikähtäneen käärmeen päälle. Martta löytää jostakin kakkaläjän, syö sen salaa ja haisee aika mehukkaalle. Poltan olkapääni toukokuisessa auringossa siitepölyn kutittaessa kurkkua mutta hei, ei sada ja kyllä tää lämpö oikeesti hyvältä tuntuu vaikka hiki valuukin pitkin selkää mun kaivaessa kuoppaa uudelle rhodolleni ja kantaessa tyhjää kaasupulloa kauppaan vaihtoon. Kun toisesta suunnasta tuleva auto kaupan pihassa kurvaa siihen paikkaan johon itse olin menossa on äitienpäiväidylli täydellinen.



lauantai 12. toukokuuta 2018

annetaan pois




Annetaan eniten tarjoavalle tai mahdollisesti ilmaiseksi kelvoton äiti. Käyttöönotto omalla vastuulla. Ei useista lupauksista huolimatta ole siirtänyt juomalaseja paikkaan josta niihin ylettyy kiipeämättä keittiön tasolle. Tekee toisinaan usein liikaa töitä. Pyykkihuolto takkuaa toistuvista huomautuksista huolimatta ja ruokakomerossa vallitsee kaaos. Yhteydenotot sähköpostilla.

Aika usein saan kuitenkin kuulla olevani maailman paras äiti, täydellinen juuri tällaisena, pyykkikasoineen päivineen.

Mikä on kaikkein kivointa äidin kanssa? Kierrän kaikki kolme lasta ja kysyn jokaiselta saman kysymyksen, saan kolme erilaista vastausta. Legoilla rakentaminen, elokuvissa käyminen, shoppailu. Lienee helppoa arvata että viimeinen oli meidän esiteini.

Minä rakastan teitä. Minä rakastan teitä kaikkia enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä rakastan teitä silloinkin kun kaikki menee pieleen, väsyttää ja kiukuttaa. Minä rakastan meidän omia juttuja, jokaisella omansa. Nämä on mun mielestä ne kaikkein kivoimmat jutut, meidän pienet yhteiset hetket.

Can I watch some tv with you mom? – What are we watching? – Can we watch Chicago Fire or Chicago Med? – Sure baby… Se käpertyy mun kainaloon ja kuiskaa ohjelman alkaessa: “Can you you give me a massagee mommy? A back massageee...” Me katsotaan yhdessä telkkaria ja mä silittelen samalla pienen pellavapään selkää, sitten jalkoja ja viimeiseksi päätä. Kun ollaan noin puolivälissä ohjelmaa se katsoo mua silmiin ja sanoo: ”I think it’s time for me to go to bed now. Let’s stop watching.”

Good Night, sleep tight, don’t let the armpit bugs bite… kutitus ja kikatus. Äiti syö löytyneet ötökät. Ne on mehukkaita ja rapsahtelee hampaissa. Muistan sanoa nam. Mom... you’re the best mom in the entire universe! – And you my dear, you are the best Ollipolli in the entire Galaxy and the next galaxy and the next galaxy, and if there was a planet filled with boys just like you, you would still be the best one. Kisses, and hugs, and rubba-dub-dubs. Good nite! I love you… ja lentopusut jotka napataan ilmasta kiinni vielä loppuun.

Ajan lapset kouluun matkalla toimistolle. Meillä on hetki aikaa kuunnella musiikkia koulun parkkipaikalla ennen kuin ajan jonoon pudottaakseni ne koulun etuovelle. Etuovella ne hyppää ulos autosta, viimeinen kääntyy ympäri ja sanoo: ”Mama... minnä rrakasstan sua!” – Niin minäkin sinua kultaseni... ”Mmoi!” – Moi! See you after school, have a great day!

Äitiyttä on miljoona erilaista! Yhtä monenlaista kuin äitejä ja äitejäkin on kaikenlaisia... biologisia äitejä, äitipuolia, isoäitejä, adoptioäitejä, sijaisäitejä, varaäitejä, naapurinäitejä... suuria, pieniä, lihavia, laihoja. Helposti lähestyttäviä ja sydämellisiä, pelottavia, ankaria, lepsuja. Kaikki äitejä. Ihania, rakkaita äitejä.

On äitejä joiden lapset eivät koskaan päässeet syliin saakka. On äitejä jotka ovat menettäneet lapsensa. On lapsia jotka ovat menettäneet äitinsä. Viime vuonna kirjoitin naapurin perheestä. Perheestä jossa vanhemmuuden tavoittelusta oli jo kauan aikaa sitten loppunut ilo, jossa jokainen raskaus päättyi suruun. Perheeseen syntyi muutama viikko takaperin lapsi, sijaiskohdussa kasvanut biologinen lapsi. Matka äitiyteen oli pitkä, siinä oli mutkia eikä se ollut sellainen kuin useimmilla äideillä. Mietin miltä ensimmäinen ihan oikea äitienpäivä tuntuu siinä perheessä. Minä itkin ensimmäisenä äitienpäivänä, koska en edelleenkään ollut ihan varma siitä että olin viimeinkin äiti.



tiistai 1. toukokuuta 2018

yövieras




Meillä oli viikonloppuna yövieras. Se että meillä oli joku yökyläilemässä tai että joku on jossakin muualla nukkumassa ei nyt sinällään ole mitenkään kovin poikkeuksellista kolmilapsisessa perheessä, mutta tää oli toisenlainen yökyläily vaikka se päällisin puolin näyttikin ihan samanlaiselta kuin ne kaikki muut. Paitsi että meidän yövieras ei puhu meidän kanssa yhteistä kieltä muutamaa sanaa enempää. Tättistä ei jännittänyt mutta mua kyllä senkin edestä.

Anna on muuttanut tänne meidän lähistölle tammikuun alkupäivinä. Anna asuu tätinsä luona yhdessä isänsä kanssa. Annan täti on taannoin muuttanut tänne Kaliforniasta, asuttuaan sitä ennen itärannikolla. Yhdysvalloissa täti on asunut kolmisenkymmentä vuotta käytyään koulua ensin UIUC:ssa Illinois:ssa ja sen jälkeen Harvard Business Schoolissa. Anna ja Annan isä taas ovat kasvaneet ja eläneet Kiinassa. Sen tiesin jo etukäteen että Annan sisko ja äiti ovat edelleen Kiinassa, miksi Anna ja isä muuttivat tänne kesken lukuvuoden oli mysteeri johon saatiin valoa viikonloppuna.

Anna on kasvanut kiinalaisessa yksityisessä huippukoulussa. Sisäoppilaitokseen tyttö on lähetetty viisivuotiaana ja kaikki minkä täti kertoi kuullosti tällaisesta suomalaisesta pehmovanhemmasta aika hurjalta. Tarinat suurista, pimeistä makuusaleista valvontakameroineen aikuisten loistaessa poissaolollaan, häpäisyyn perustuvasta opetustavasta, paremmuusjärjestykseen asettamisesta, rangaistuksista, pienen tytön paniikista ja ahdistuksesta... katson lasta ja tunnen ihan valtavaa tarvetta ottaa toinen syliin. Anna on täällä koska vanhemmat näkivät miten lapsi kärsi koulussaan. Anna on täällä nyt kun monivuotinen immigraatioprosessi on saatu kuljettua läpi, oleskelulupaa kun joutui odottamaan pitkään. Annan isä opiskelee kieltä kolmella eri kielikurssilla ja tekee töitä supermarketissa, mitä se sitten tarkoittaakaan. Isä lähti mukaan koska niin oli lapselle parempi, rakkaudesta.

Iltalukemista tai oikeastaan kielenopiskelua, vasen sivu on englanniksi oikea mandariinikiinaksi.


Tytöillä on kivaa. Ne piirtää ja tanssii ja tulee loistavasti toimeen keskenään huolimatta Annan vähintäänkin rajoittuneesta englanninkielentaidosta, tai ehkä juuri siksi. Ilman yhteistä kieltä on vaikeaa riidellä. Aamulla tarjoilen sunnuntaiaamiaiseksi pannareita ja pekonia, tyttö katsoo kysyvästi veistä ja haarukkaa, ottaa ne käteensä väärinpäin ja yrittää seurata Tättiksen touhuja siinä onnistumatta. Pannarinpalanen luiskahtaa syliin ja siitä lattialle, Anna näyttää kauhistuneelta ja pyytää nopeasti anteeksi. Hymyilen ja ajattelen että kyllä tää oli ihan mun vika ja tarjoan apua: ”Help?” – Please! Paloittelen ruuan valmiiksi. Anna sanoo kainosti kiitos ja pistelee ruuat poskeensa. Tarjoan lisää pekonia kun se näyttää maistuvan pannareita paremmin. Muistan miten aikanaan suomalainen kansanedustaja päivitteli miten taitava hänen adoptiolapsensa olikaan osatessaan nelivuotiaana syödä puikoilla. Hymyilen ja mietin että jos olisin vaihtanut aterimet puikkoihin en varmasti olisi kohdannut samaa kysyvää katsetta. Yläkerrassa neiti törmää meidän robotti-imuriin ja katsoo sitä pääkallellaan. Se kysyy Tättikseltä hiljaa; what? Osoittaen samalla lattialla kulkevaa laitetta. Kieli loppuu kesken ja etsin netistä Roomban käyttöohjeen mandariiniksi, Anna hymyilee, katsoo mua ja sanoo: ”Aah! Okay.”

Kasvoin itse 70-luvun Helsingissä. Mun kosketus muihin kulttuureihin oli lähinnä Neil Hardwick. Jään miettimään taas kerran mikä rikkaus meidän lapsilla on kasvaa monikulttuurisessa ympäristössä, paikassa jossa kaikki ovat jostakin muualta, Kiinasta, Intiasta, Pakistanista, Keniasta, Puolasta, Michiganistä, Brasiliasta, Koreasta, New Yorkista, Alankomaista, Ranskasta, Iso-Britanniasta, Washingtonista, Irlannista, Etelä-Afrikasta, Oregonista, Japanista, Kuwaitista, Jordaniasta, Kaliforniasta, Ruotsista, Kreikasta... ja listaa voisi jatkaa loputtomiin.



lauantai 28. huhtikuuta 2018

saaks nutellaa?

Tättis tutkii mikroskoopilla lammen eläimistöä. 



Saanks mä nutellaa leivälle kysyy kymmenvuotias lauantaiaamuna, äiti vastaa lapselle että joo, miksikäs ei, ota nutella ruokakomerosta. Sillä aikaa kun mä sudin sokerista pähkinätahnaa vastaleivotulle leivälle lapsi jatkaa pohdintaansa: ”Mä otin nutellaa aamuleivälle viimeksi helmikuussa, helmikuun alussa... nutella ei ole kovin terveellistä, mutta se on hyvää. Meidän perheessä nutellaleivän saa syödä ehkä joka kolmas kuukausi, se on hyvä sääntö nutellaleivälle.” – Mä katson lasta kulmain alta ja hammasta purren mietin samalla mitä muu maailma mahtaa ajatella meidän perheen touhuista. Tekis mieli sanoa, mutten sano ettei meillä ole nutellasääntöjä – pitäköön sääntönsä.  Ei meillä ole kauheesti mitään muitakaan sääntöjä, mutta silti mun lapsen mielessä kaikessa on säännöt ja rytmi – järjestys. Sillä on sääntö ihan kaikkeen,  miten syödään, kuinka usein käydään ravintolassa, miten monta värikynää otetaan piirtäessä, missä järjestyksessä niitä käytetään, kuinka kylvetään, miten ajetaan pyörällä ja seurustellaan ystävien kanssa.

Vähän myöhemmin ne pelaa Unoa keittiön pöydän ääressä Fredden kanssa. Se on Tättiksen ja Fredden juttu, Tättis muistuttaa että tänään pitää pelata kahden päivän edestä koska yksi päivä jäi kouluviikolla väliin. Unoa pelataan jokainen päivä, se on Uno-sääntö. Kuuntelen kun ne juttelee pelin lomassa, tyttö huudahtaa isälleen, kysyen heti perään mitä isä tykkäsi hänen reaktiostaan? Oliko se hyvä reaktio siihen kohtaan peliä? Isä vastaa lapselle, kyllä oli, ihan oikeassa kohdassa. Lapsi jatkaa että huomaako isä kuinka hän on harjoitellut oikeanlaisia reaktioita. Paljon on harjoiteltu, mielettömästi opittu. Vain tarkka korva huomaa opitun fraasin ja harjoitellun naurahduksen oikeassa kohdassa. Paljon on edelleen opittavaa, ystävää ei voi vain hylätä pihalle seisomaan kun ei enää jaksa leikkiä vaan pitäis muistaa sanoa että lähtee sisään. Pitäis harjoitella joustamista vaikka joskus onkin kivaa piirtää vain kolmella värillä voi muut haluta käyttää useampaakin.

On hetkiä joina vanhempana katson liian tarkkaan ja läheltä, turhauttaa, ärsyttää ja väsyttää... se ulkoa opeteltu fraasi särähtää korvaan ja tekee mieli huutaa sille, vaatia että puhuis niinkuin ikäisensä. Ei niin kuin erityisopettaja ja terapeutti opettaa puhumaan. Usein olen sanonut ettei kaikkea tartte aina säädellä, liian moni lause alkaa niillä samoilla sanoilla: ”Meillä on sellainen sääntö että...” – Eikä ole. Sulla on, mutta ei meillä muilla.

Aamulla se suihkauttaa vettä hiuksiin, asettaa jakauksen kohdilleen ennen kuin sipaisee pinkkiä liitua vähän väriksi. Kainaloon sipaus deodoranttia samalla tavalla kuin mutsinsa on sille opettanut, vähän vaan. Miten siitä on kasvanut jo nuori nainen, ihanan mahtava, kaunis ja älykäs.

Kouluretkellä.


torstai 19. huhtikuuta 2018

elämää perheessä




Mä jotenkin aina ajattelen että elämä on yhtälailla samalaista ja erilaista kaikkialla. Siis samanlaista niin että aamulla mennään töihin ja kouluun ja kuka minnekäkin, illalla tullaan kotiin, syödään, katsotaan telkkaria, tehdään läksyjä ja mennään nukkumaan. Erilaisuus tulee meidän jokaisen taustoista ja siitä tosiasiasta että perheitä on erilaisia kaikkialla maailmassa. Niin kuin lastenkirjoissa opetetaan, on perheitä joissa on isä ja äiti, perheitä joissa on isä tai äiti, perheitä joilla on kaksi äitiä tai kaksi isää tai ehkä täti, setä tai isovanhempi... Toisissa perheissä on monta lasta, osassa ei lapsia laisinkaan. On sellaisiakin perheitä joissa asuu monta perhettä saman katon alla tai useampi sukupolvi yhdessä. Mutta nämä kaikki pitää kai paikkansa tavalla tai toisella kaikkialla maailmassa. Maa muuttuu ja puitteet sen mukana, mutta perhe sinällään on kuitenkin perhe.

Onnensäikeet ja huolenaiheet vaihtelee riippuen kulttuurista, varallisuudesta ja siitä missä sattuu asumaan, mutta loppupeleissä rakkaus on rakkautta kaikkialla, suru surua ja ilo iloa. En tiedä saatko kiinni ajatuksesta, mutta se menee jotenkin niin että se ilo on itsessään ihan samanlaista oli se sitten iloa siitä että kykenee tarjoamaan perheelleen aterian ja yösijan tai lomamatkan paratiisisaarelle. Vaikka puitteet on eriarvoisia, on tunne sinällään sama ja samanarvoinen.

Meidän perheessä on isä ja meidän perheessä on äiti. Meidän perheessä on kolme lasta, yksi tyttö ja kaksi poikaa - kaksoset. Isä on töissä ja äiti on töissä. Lapset käy koulua. Koira, Martta jää usein päiväksi kotiin. Joskus se tulee mun mukaan toimistolle. Meidän perhe on nopeasti katsottuna sellainen ihan tavallinen perhe. Se on tavallinen vaikka katsois vähän tarkemminkin. Tavallinen perhe joka asuu tavallisessa omakotitalossa, tavallisessa naapurustossa kaupungin laitamilla, esikaupunkialueella.

Maanantai


Uusi viikko ja uudet säädöt. Eletään kevättä, mun kiireisintä työrupeamaa. Fredde tiputtaa lapset lähtiessään koulubussille. Mä muiskautan kolmikolle pusut poskille ja muistutan etten ole kotona kun ne tulee ja jään tekemään töitä työpöydän ääreen olohuoneen ison ikkunan eteen.

Iltapäiväksi ajan toimistolle valmistautumaan asiakastapaamiseen. Onneksi meillä on sellainen perhe jossa on kaksi tasapäistä vanhempaa, monessa perheessä äiti on se jonka on oltava kotona vastaanottamassa lapsia. Meillä se on ihan kumpi nyt kerkiää, kunhan on jompikumpi kotona ainakin sillei suunnilleen koulun jälkeen.

Oon kotona vasta yhdeksän pintaan illalla. Autosta soitan ensin Freddelle ja sanon olevani matkalla, sitten poikien kummitädille joka yritti tavoitella mua varhemmin. Väsyttää. Fredde on laittanut lapsille ruokaa, mun ja sen päivällinen on jo uunissa odottamassa et käyn vaihtamassa vaatteet. Martta höseltää jaloissa kaivaten huomiota. Avaan oluen ja ruokin koiran. Mistä ihmeestä se johtuukin että koiran ruokkiminen on aina mun homma, ja sit ne miettii miks se on eniten kiinni just mussa. Tottakai se on. Minä ruokin. Minä koulutan. Minä lenkitän. Virallisesti se on Tättiksen apuväline, palveluskoira.  En jaksa edes kysyä onko läksyt tehty, kait ne on.

Yksi kolmesta nukkuu meidän sängyssä, näin on useimpina iltoina. On ennemminkin poikkeus että me ollaan Fredden kanssa ihan kahdestaan meidän sängyssä.



Tiistai


Tättis täyttää kymmenen. Mun pieni ihana Tättis. Herään kuudelta niin kuin aina. Pakkaan lasten lounaat kylmälaukkuihin; maapähkinävoileipä, mansikoita, vesipullo. Eväslaukkujen päälle välipalaksi kuivattuja banaanisipsejä ja energiapatukka. Teen synttäriaamiaiseksi muffiseja ja nostan lahjapaketit autotallista keittiöön. Me lauletaan päivänsankarille, se avaa lahjat ja sit me syödään yhdessä aamiaista. Useimmiten me syödään yhdessä aamiaista paitsi Fredde joka lähtee yleensä ennen meitä.

Tiputan lapset koululle matkalla toimistolle. Koulu alkaa viittä vaille yhdeksän ja loppuu puolineljältä. Aina. Paitsi keskiviikkoisin se loppuu jo kahdelta. Jatkan matkaa palaveriin ja sieltä jumppaan. Illalla mä en lähde yleensä mihinkään, ellen ole töissä. Illat on perheaikaa ja kotiaikaa.

Kävelen Martan kanssa lapsia vastaan koulubussille vähän ennen neljää. Yleensä ne kävelee bussilta kotiin keskenään, mutta se syntymäpäivä. Ehdin paikalle parahiksi kuulemaan miten bussinkuljettaja laulaa lasten kanssa onnittelulaulun Tättikselle. Fredde ajaa bussipysäkin ohi ja me vilkutetaan sille. Jahka päästään kotiin ne tekee läksyt, matkalla jutellaan koulupäivästä ja elämästä yleensä. Tättistä ärsyttää sen veljet, meidän perheessä sellaista tapahtuu aika usein.

En laita ruokaa tänäänkään. Tättis valitsee ravintolan ja me mennään ulos syömään. Kotona odottaa jälkiruuaksi kakku. Ennen nukkumaanmenoa koko lauma käy kylvyssä. Ennen kylpyä tarkistan täikammalla kaikki kolme päätä, löytyihän Tättiksen repusta se paras lahja – luokkatoverilta on löytynyt täitä.



Keskiviikko


Viikko on puolivälissä. Me kävellään aamulla bussipysäkille. Fredde on mennyt menojaan aikaa sitten. Mä palaan takaisin kotitoimistolle ja jatkan siitä matkaa kävellen vanhempainyhdistyksen kokoukseen. Kokouksen aikana teen samalla töitä. Se kostautuu parina virheenä jotka asiakas onneksi huomaa ja pyytää korjaamaan.

Iltapäivällä jatkan työntekoa koiran nukkuessa mun jaloissa. Ikkunanpesijät käy pesemässä ikkunat ja mä käyn sopimusneuvotteluita sähköpostilla, tekstarein ja puhelimitse. Lapset tulee kotiin, tekee läksyt, syö välipalansa, kiukuttelee sopivasti ja siirtyy ulos leikkimään naapuruston lasten kanssa. Mä mumisen satunnaisia vastauksia kysymyksiin tietokoneeni takaa. Ollipoli kysyy miksi mä olen vihainen, vastaan etten ole vihainen vaan yritän keskittyä.

Fredde soittaa matkalta ja kysyy mitä tarvitaan kaupasta – pullo viiniä ja mansikoita, päivällinen valmistuu tänään grillissä.



Torstai


Paistan aamiaiseksi pannarin. Tättis käy olkkarin sohvalle peiton alle odottamaan että mä herätän jannut. Ajan lauman kouluun ja jatkan koululta matkaa myyntikohteen kautta toimistolle. Iltapäivällä me käydään Martan kanssa lenkillä. Kun lapset tulee koulusta mä istun kotitoimistossa työnteossa. Reput lentää naulakkoon ja joukko jatkaa matkaansa suoraan pihalle. On torstai, torstaisin ei ole läksyjä. Älä kysy miksi, en tiedä.



Perjantaina oon menossa Tättiksen kouluretkelle mukaan. Ne on lähtee luokan kanssa ympäristökeskukseen päiväksi ja tarvittiin kuskeja. Ensi viikolla on poikien kouluretki tiedekeskukseen. Menen mukaan kouluretkille aina kun pääsen, se on mun työn hyvä puoli - joustavuus.

Meitä vastapäätä asuu meksikolainen perhe. Niillä on kaksi lasta. Viereisessä talossa asuu kuwaitilainen perhe. Niilläkin on kaksi lasta. Kuwaitilaisten vieressä asuu kakistanilainen kolmen lapsen perhe, heistä seuraavana Michiganistä tänne muuttanut perhe jolla on kolme lasta. Michiganien vieressä asuu kenialaiset. Kenialaisilla on kaksi lasta. Heidän vieressään asuu kahden intialaisen perheen yhteisö, taloudessa neljä lasta. Siitä seuraavana asuu yksin poikamies ja poikamiehen vieressä kiinalainen perhe. Kiinalaisten naapurina on poliisin perhe, uusperhe johon kuuluu miehen kaksi lasta edellisestä avioliitosta. Niitten meksikolaisten naapurissa asuu brasilialainen kolmen lapsen perhe, sen vieressä puolalaiset ja niitten vieressä korealaiset. Kansainvälisiä perheitä. Kaikki tavallisia perheitä, tavallisessa omakotitaloissa, tavallisella esikaupunkialueella Seattlen laitamilla.



torstai 12. huhtikuuta 2018

eka kerta pitkään aikaan


Jotta ei pääse syntymään mitään väärinkäsityksiä niin kerrottakoon nyt alkuun että mä en tosiaankaan ole mikään fitness-tyyppi vaan enneminkin se pesunkestävä sohvaperuna joka seuraa muitten urheilusuorituksia mieluiten viinilasin tai oluen kanssa terassilla ja jonka mielestä juoksulegginsit on hyvät koska ne on ennen kaikkea mukavat.

Niin kuitenkin pääsi käymään että tämäkin himoliikkujien ympäröimä, keski-ikäinen ylipainoinen nais-ihminen päätti kokeilla liikuntamuotoa jonka nimiin yksi hänen ihanista lääkäriystävistään vannoo. Mies joka bilettää viikonloput Seattlen klubeilla poikaystävänsä kanssa, rakastaa hampurilaisiaan eikä elä päivääkään ilman viiniä. Tämä sama mies hurahti tähän juttuun vuosi sitten mun hymyillessä vieressä ymmärtäväisesti viiniä siemaillen ja hiljaa ajatellen että hyvä jos jaksaa kuukauden. Mutta kun se hurahdus on vuodessa syventynyt jonkinlaiseksi kyseenalaiseksi rakkaudeksi ryhmäliikuntaa kohtaan ja miehen puheessa vilahtelee soutu- ja juoksuviikot niin pakkohan munkin oli kokeilla. Ensin toki tekstasin sille sunnuntaina ja kysyin että kuolenko mä sinne. Mies kysyy että mitä mun sydänlääkäri sanoo asiaan ja vastaan että pumppu kyllä kestää. Eikun siitä vaan...



Niinpä marssin maanantaina Orange Theoryn toimipisteeseen ja sanon tiskin takana seisovalle timmille lihaskimpulle että haluan kokeilla. Mies katsoo mua päästä varpaisiin ja takaisin varpaista päähän ja toivottaa tervetulleeksi. Sitten se suosittelee mulle unlimited jäsenyyttä. Mä hörähdän nauramaan ja sanon että eiköhän näin alkuun kerta viikossa riitä. Se katsoo mua uudestaan  ylhäältä alas ja alhaalta ylös ja toteaa että jos mä jotain muutosta haluan niin siitä ei kyllä ole yhtään mihinkään. Heikompi olis tässä vaiheessa ja sanonut kiitos ei ja lähtenyt. Mä vastaan että yksi kerta viikossa on sata prosenttia enemmän kuin tämänhetkinen tilanne. Tässä kohdassa mut pelastaa nuori nainen joka sanoo lihaskimpulle että on hyvä aloittaa varovaisesti. Huokaan helpotuksesta ja varaan ekan tunnin kokeilumielessä seuraavalle päivälle. Kotimatkalla käyn ostamassa itselleni halvimmat mahdolliset lenkkarit koska epäilen ettei sinne voi mennä vaelluskengissä.

Seuraavana aamuna ahdan päälleni kummallisesti kutistuneet urheilurintsikat, vähän liian pienen urheilutopin ja kulahtaneet legginsit. Ne paremmat kun on varattu työkäyttöön. Ohjeitten mukaan täytän vesipullon ja pakkaan sen pyyhkeen kanssa autoon.

Alkuhaastattelussa multa kysytään minkälaista liikuntaa olen harrastanut viimeaikoina. Kysyn mukavalta naiselta vastakysymyksenä että mitä lasketaan liikunnaksi? Noooo... kävely... Joo! Mä kävelen. Useimpina päivinä älykellon askelmittariin tulee noin kymmenentuhatta askelta. – No mutta liikuthan sä! Niin kai, mutta en mä harrasta liikuntaa. Se kysyy koska mä olen ollut parhaimmassa kunnossa ikinä, vastaan että joskus parikymppisenä kun ajoin pyörällä töihin ja kävin jumpassa monta kertaa viikossa. Siitä on aikaa parikymmentä vuotta. Se kysyy muitakin kysymyksiä, niin kuin tavoitteita ja kerron että mun suurin tavoite on olla kuolematta sydän- ja verisuonitautiin keskenkaiken. Naista naurattaa. Mua ei naurata.



Käyn vaihtamassa lenkkarit jalkaan ja asetin lasin taakse odottamaan oman tunnin alkamista. Mun vieressä seisoo nainen, selkeä himoliikkuja, se kysyy onks tää mun eka kerta. Nyökkään. Se kysyy et hermostuttaako, vastaan että saan ihan just hyperventilaatiokohtauksen ja kuolen ennen kuin koko juttu edes alkaa. Kerron samaan hengenvetoon nähneeni painajaista edellisenä yönä, unessa seisoin siellä tunnilla ja ohjaaja sanoi mulle toistamiseen että mä olen tiellä. Nainen ottaa mua kiinni olkapäästä, katsoo mua silmiin ja sanoo että hyvin se menee. Hyvin se menee. Me ollaan kaikki joskus aloitettu. Hymyilen.

Valmentajaohjaaja selittää mulle miten homma toimii. Saan oman juoksumaton, soutulaitteen ja kuntosalisysteemin. Se sanoo ettei juoksumatolla tarvitse juosta, että kävelemällä saa ihan saman aikaan kuin juoksemalla, että heillä on hikipinkojakin jotka ei juokse. Hyvä. En voi juosta, selkä ei kestä. Käydään läpi soutulaitteen toiminta ja muut systeemit ja sit se alkaa.

Kävele ensin puoli mailia, vaihda soutulaitteeseen ja souda viisisataametriä. Takaisin juoksumatolle, sitten soutulaitteeseen ja taas takaisin kävelemään. Seuraan sykettä monitorilta, poimin pisteitä oikealta ja vasemmalta. Toivon että olisin tuonut vesipullon sijasta vesiämpärin. Välillä tasoitan hengitystä ja sit taas jatkan ohjeitten mukaan. Ohjaaja kehuu. Useampi tunnillaolija käy antamassa yläviitosen. Seuraavaksi on lihaskunto-osuus. Seuraan valmentajan ohjeita, etsin itselleni kaikista keveimmät painot ja ryhdyn hommiin. Valmentaja käy vaihtamassa mun painot toisiin ja kuiskaa että mä jaksan enemmän, huomaan jaksavani.

Orange Theory


Tunti – 60 minuuttia – menee hujauksessa. Kertaakaan en ole ajatellut että kuolen. Olen itseasiassa yllättynyt siitä miten kivaa mulla oli. Muut tunnilla olijat tulee yksitellen ja yhdessä kehumaan mua, sanomaan että pärjäsin tosi hyvin ekakertalaisena. Että ihanaa et olen aloittanut ja tullut mukaan, tervetuloa ja uudet yläviitoset. Olen kieltämättä aika ylpeä itsestäni. Lähtiessä varaan uuden tunnin seuraavalle viikolle. Aavistelen että saattaa vähän kolotella jälkikäteen. Laitan tekstarilla kuvan mun uudesta sykemittarista ystävälle. Se onnittelee ja tsemppaa. Illalla toinen lääkäriystävä on lisännyt mut Orange Theory Redmondin someryhmään. Se laittaa viestiä että käy jumpassa aamuviideltä ja et olis kivaa mennä yhdessä. Vastaan ettei musta ole jumppaamaan siihen aikaan ilman sydänpysähdystä, teho-osastolääkärinä se lupaa elvyttää jos tulee tarve.

Se mitä tapahtuu seuraavaksi kiteyttää sen miksi rakastan tätä maata. Mut toivottaa tervetulleeksi kymmenet mulle tuntemattomat ihmiset. Ne antaa mulle vinkkejä siihen miten lihaskipua kannattaa hoitaa seuraavina päivinä, kertoo omasta aloituksestaan ja onnittelee mua mun ekasta askeleesta. Jokaisen viesti on sama; ihanaa kun tulit mukaan. Osa oli ollut mukana samalla tunnilla ja muistaa sanoa miten hyvin pärjäsin. Tuskin maltan odottaa seuraavaa kertaa. Tänään kävin ostamassa itselleni sopivat urheiluliivit ja yläosan joka oikeesti mahtuu päälle. Ei musta ole tarkoituskaan tulla sitä lihaskimppua siinä tiskillä, mutta ei tästä varmasti haittaakaan ole.



sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

ihana some


Someäidin lapsi tubettaa aamulla. 


Someäiti täällä terve. Siis sellainen äiti jolla on kolme lasta, kaksi puhelinta, iPad, älykello ja sit tietty läppäri. Someäiti aloittaa päivänsä LinkedIn:ssä aamukuuden aikaan, siirtyy siitä Facebookiin ja Instaan. Pinterestiäkin se käyttää ainakin melkein jokainen päivä. Illalla viimeksi sängyssä, katsottuaan ensin padiltä telkkaria se kurkkaa viimeiset somejutut ennen nukkumattia. Seuraavaksi sen pitäis vielä ottaa omakseen YouTube ja Twitter muutenkin kuin käyttäjän roolissa.

Someäidin lapset tietää että poseerata pitää vielä kerran, maitolasin voi kaataa uudestaan että siitä saa just oikeanlaisen kuvan ja ruoka-annoksesta ei voi syödä ennen kuin someäiti on kuvannut sen. Someäidin lapset tietää myös että parhaat kuvat tulee harjoitellulla sattumalla. Sen lisäksi että mutsi ottaa samasta asiasta kymmeniä kuvia, niin se pyytää lapsia kääntymään selin, kääntämään kasvonsa ja esittämään ettei someäiti hääri ympärillä kameransa kanssa. Someäidin lapset on tottuneita someäidin touhuihin eikä someäiti usko että ne erityisesti kärsii somelapsuudestaan. Ehkä jonakin päivänä someäiti huomaa olleensa katastrofaalisen väärässä, toivottavasti someäidillä on varaa maksaa someäidin lasten terapiat jos siihen tullaan.

Someäidin kaksi puhelinta ja älykello. 


Someäiti vuorovaikuttaa monta kertaa päivässä. Someäiti on somessa monta kertaa päivässä koska se on tärkeä osa someäidin työtä. Toisinaan someäiti maksaa siitä että someäidin kuvia ja juttuja puffataan vähän enemmän ja laajemmalti, koska on tärkeää olla esillä. Itseasiassa someäiti kouluttaa omassa työyhteisössään ihmisiä somen käyttöön sen sijaan että kannustaisi somelakkoiluun. Koska some nyt vaan on nykypäivää ja somen avulla tavoittaa kohderyhmän nopeasti, laajasti ja edullisesti.

Someäiti asuu älykodissa jonka ovi aukeaa kännykästä etänä, valot on automatisoitu tai toimii liiketunnistimin, ja alakerran keskiössä on tietysti Alexa. Alexa auttaa lapsia läksyissä, kertoo tuoreimmat uutiset, leikkii hauskoja leikkejä, vastaa kysymyksiin ja tilaa tarvittaessa aamiaisen etuovelle aamukuudeksi. Etuovella kamera valvoo tulijoita ja menijöitä, ja kännykän kautta voi kertoa kuistilla seisoville naapurin lapsille että me ollaan ihan kohta kotona. Someäidin perheenjäsenet tietää missä kukakin kulkee koska jokaisella on laitteessaan sovellus josta toisen sijainnin voi tarkistaa, ja jutteleepa someäidin perheen autotkin kännyköitten kanssa laittaen viestiä siitä mihin auto on pysäköity, koska pitää tankata tai viedä auto huoltoon. Kumpikin perheen ajoneuvoista osaa myös itsenäisesti hälyttää apua paikalle mahdollisen onnettomuuden sattuessa.

Someäiti pitää somen lisäksi teknologiasta noin yleensä, eikä someäiti oikein ymmärrä miksi monopolin pelaaminen Xboxilla on huono asia ja lautapelinä hyvä. Someäidin lapset pelaa yhdessä Xboxia tai netin kautta koulutovereitten kanssa Robloxia ja someäidin silmissä se on yhdessä tekemistä. Tietokonepelien tekeminen kehittää ongelmanratkaisukykyä ja hienomotoriikkaa. Someäiti ei myöskään ymmärrä miksi lukeminen iPadiltä ei ole lukemista, mutta paperikirjan lukeminen on, tai miksi telkkarin katsominen telkkarista on jotenkin parempi kuin saman asian tekeminen padin tai puhelimen ruudulta.

Someäiti ei pyri rajoittamaan somenkäyttöä, someäiti ei lähde mihinkään ilman älykelloaan joka toimii myös puhelimena, sähköpostina, mesenä ja somena. Useimmiten someäidillä on mukanaan kaksi puhelinta, läppäri ja älykello. Koskaan kun ei voi tietää mihin törmää ja mitä tarvitaan. Eilisestä ilveksestä someäiti ei tosin onnistunut nappaamaan kuvaa koska puhelin jäi keittiön pöydälle kun someäiti päästi Martan pissalle. Someäiti ei muuten edes ymmärrä hävetä omaa someäitiyttään koska some on oikeastaan sen mielestä aika hyvä juttu.

Just nyt someäidin lapset leikkii pihalla sotaa puupyssyjen kanssa. Niillä näyttäis olevan aika kivaa naapureitten kanssa. Moderni teknologia, internet ja some eivät sulje elämää ulkopuolelle vaan antavat elämälle sitä paljon puhuttua lisäarvoa. Tuleva sukupolvi kasvaa samanlaisessa murroksessa kuin sodanjälkeinen sukupolvi aikanaan. Heidän arkipäiväänsä ovat älypuhelimet, älykodit ja se some, eikä se someäidin mielestä ole yhtään huono asia. 


Someäiti osui kännyköineen paikalle kun koulun opo kakutettiin. 




lauantai 7. huhtikuuta 2018

kevätlomalla


Pitäis kai olla jotain fiksua sanottavaa mutta ei ole. Ei oikeastaan ole yhtään mitään sanottavaa ja nekin jutut joita olen lukenut kipinän toiveessa eivät ole johtaneet mihinkään. Niin että ei tänne kuulu mitään mielenkiintoista. Se kevätloma, se jona me ei menty mihinkään vaan pyörittiin ihan omilla nurkilla kun kaikkialla tuntui olevan yhtälailla surkea sää.

Kivaa meillä on ollut, katsokaa vaikka kuvia...

Tacoma on kaupunki Seattlen eteläpuolella. Ennen kehnomaineinen kaupunki valittiin taannoin yhdeksi parhaimmista paikoista asua Yhdysvalloissa. Vielä silloin kun me muutettiin tänne, ei Tacomaan oikeastaan ollut mitään asiaa. 

Autotyypin paratiisi - Fredde - LeMay America's Car Museum huikeine autokokoelmineen. 

Museon ylimmästä kerroksesta voi ihailla kaupunkia. 

Marttakin oli mukana museoretkellä. 

Lautalla matkalla takaisin kotiin. Tacomaan pääsee toki ihan lautoittakin, mutta lauttamatka tekee retkestä hauskemman. 

Pääsiäisylläri.

Meidän jannut rakastaa käydä tässä huonekaluliikkeessä haaveilemassa. Ne leikkii et ne asuu nelikerroksisessa näyttelyssä, on kuuluisia ja järjestää siellä bileitä kaikille kavereille. Äiti tietty pääsee aina kaikkiin kemuihin näissä leikeissä. 

Restoration Hardwaren näyttelytila on kokemisen arvoinen ihan ilman leikkiäkin. 

Seattle Queen Annesta

Johdinauto muistuttaa omasta lapsuudesta Helsingissä. 

Käytiin me katsastamassa nää Amazonin kuplatkin...
...ja kauppa jossa ei ole kassoja vaan maksu tapahtuu automaattisesti puhelinsovelluksen avulla.




Käytiin pannariaamiaisella vähän paremmassa ravintolassa. 

...ja aika monta kertaa mun asiakkaitten raksalla. Hieno tulee!
...ja seuraava museo - Kentsun pyynnöstä - MOHAI, Museum of History and Industry

rautatietä rakentamassa




Kaupungissa on korkeita taloja.

...ja kotikaupunkituristit menee tietysti kauppahalliin.



...ja käy syömässä dumplingeja. Ruokakriitikoitten mukaan yhdessä maailman parhaimmista kiinalaisista ravintoloista. 

Käytiin me leffassakin.

Ja liimattiin lastareita yhteen silmäkulmaan.

Ja tehtiin leipäjuustoa jälkkäriksi. 

Niin, että vaikkei mulla kauheesti ole asiaa, niin hyvä loma meillä oli. Lisäksi tehtiin useampi palapeli yhteistyössä Tättiksen kanssa. Syötiin hyvin myös kotona. Käytiin panimoissa ja viinitiloilla. Shoppailtiin sopivasti. Tehtiin vähän töitä ja nukuttiin aamuisin pitkään, no okei, mä heräsin aina kasiin mennessä.