torstai 26. maaliskuuta 2015

ihanan hiljaista

Talossa on hiljaista, K on sairaana. Ei mulla ole aavistustakaan mikä sitä vaivaa, mutta sillä on tukevasti kuumetta ja päänsärkyä. En tiedä johtuuko kuume päänsärystä vai päänsärky kuumeesta. Kuumeen ja päänsäryn sivutuotteena tulee hiljaisuus. Arvostan hiljaisuutta.

Puhuin tänään M:sta lastenlääkärin kanssa. Testituloksissa ei löytynyt yhtään mitään. Kysyin sen lääkityksistä ja siitä voisko ne liittyä tähän. Ei voi. Ei voi mitenkään. Se vielä selvitti ja soitti takaisin. Ei voi.  Se haluaa meidät edelleen sinne lastensairaalan hematologian ylilääkärin puheille. Kysyin miksi? Silläkin uhalla että kyseessä olis vaan M:n aistialiherkkyys ja se että sen kipukynnys on järjenvastaisen korkea. Lastenlääkäri sanoi et kaikki tavanomaiset syyt, kuten leukemia ja se Von Willebrand on rajattu pois. Nyt mietitään vähemmän tavallisia vaihtareita. Soitin lasten veri- ja syöpätautienyksikköön. Ne sanoi ettei ne voi varata vastaanottoaikaa ylilääkääkärille, vaan ylilääkärin oman assarin pitää tehdä se. Oletan että se assari soittaa mulle jossakin välissä.

Kuumeesta ja pääkivusta huolimatta me käytiin elokuvissa. M halus nähdä tuhkimon ja sitä me mentiin katsomaan. Hain M:n jannujen kanssa vähän ennen koulupäivän päättymistä ostettuani liput netistä. Teatteri olin tyhjä, siellä oli meidän lisäksi neljä muuta tyyppiä. Me saatiin mekastaa ja vaihtaa paikkoja ihan rauhassa. O totesi säännöllisen epäsäännöllisesti et tää on aika pitkä elokuva. Selkeästi prinsessasatu oli huomattavan paljon vähemmän sen makuun kuin sitä edeltänyt merirosvoelokuvan mainos. K:n mielestä Tuhkimo oli kaunis. K:n mielestä tytöt on ihania, ne on niin kauniita ettei niistä voi olla tykkäämättä. Se suuttui luokkatoverilleen joka sanoi et tytöt on ällöjä. Eilen se piirsi M:n koulukaverille kuvan, koska Matilda on niin kaunis.





Pitäis laittaa meiliä K:n opettajalle. Siitä että K:lla on kuumetta ja meillä ihanan hiljaista ja rauhaisaa. Aamulla M ilmoitti että se ihan varmasti ymmärtää mitä linnut puhuu, koska se on niin kuin elokuvan Ella.

M ja ihana Matilda

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

weird doglady

Jos Freddeä ei olis olemassa - onneksi on, näyttäis meillä tältä...



Mulle on viimeksi tänään tullut tyrkylle vuodenvanha labbis joka sijoitetaan jo toista kertaa - täyspäisellä tyypillä kilkattaa hälytyskellot tässä kohdassa jo pahasti, neljätoistavuotias kissa ja joku ihanan näköinen sekis. Onneksi mulla on ulkoistettu järki, se ääni joka sanoo pontevasti; "EI!!!"



tiistai 24. maaliskuuta 2015

ruokajuttuja ja vähän liikennettä

O:lla oli aamulla kouluretki ruokakauppaan. Joo, sillä oli sama retki viimevuonna, mut se halus mennä uudestaan. Viimeks mukaan lähti M, tänään K skippas koulunsa ja tuli mukaan ruokaretkelle. Kiertokävely ruokakaupan kulisseissa oli yhtä onnistunut kuin edelliselläkin kerralla ja parasta oli kuulemma päästä sisään jääkaappiin ja pakastimeen. Tämä olis siis kolmen mun autossa matkustaneen pikkupojan äänestystulos.

ekaks käytiin läpi säännöt

espressobaarissa

isossa keittiössä

maitokaapissa

pakastimessa on kylmä

jäisiä mustikoita



ja sit kassalle...



loppusumma


Mun oma ajatus oli jäädä jannujen kanssa ruokakauppaan samalla aikaiselle lounaalle, mut jannut äänesti mut kumoon. Ne halus palata koululle syömään sateenkaarta. Näin tehtiin ja lastasin kolme poikaa takapenkille ja ajelin O:n koululle. Oli ihan mielenkiintoistakin olla mukana O:n koulussa parin tunnin ajan, seurata välituntia ja ruokaan liittyvää opetustuokiota. Sit syötiin se sateenkaari; mansikoita, mandariinia, ananasta, kiiviä, mustikoita ja violettejä viinirypäleitä. Lisukkeena oli kaikille banaani ja mandariini.



Kotosalla me leivottiin iltapäivän välipalaksi pullaa. Taikinan tein tutusti mantelimaitoon, mutta vaihdoin puolet jauhoista täysjyvävehnään ja leivontarasvaksi ruokaöljyn. Hyvin pelitti pulla näinkin. Väliin tuli omppusosetta ja kanelia.



Illalla me harjoiteltiin keiton syömistä. Lopputulos oli vaihteleva. Meidän lapset ei syö keittoa. Kaikkien kolmen reaktio oli sama kun ne näki kulhonsa; ”Ei kai tää oo keittoa?!!! Mä en syö keittoa!” – Jos nyt kuitenkin kokeilisitte. Siinä on kanaa, parsakaalia, pastaa ja liemi. Syötte edes kaiken muun kuin liemen. Vartin kohdalla otin käyttöön ajastimen. Kymmenen minuuttia aikaa syödä, sit loppuu aika ja mä korjaan lautaset pois. Lopputulemana K jätti kokeilematta. O sai mukellettua puolet. M tyhjensi lautasensa ja jätti puolet liemestä. Jokainen näistä kolmesta syö kyllä kanaa, pastaa ja parsakaalia. Liemi ei edes sisältänyt mitään epäilyttävää. Se oli kirkas kanaliemi. Jonakin kauniina päivänä mun lapset oppii syömään keittoa – ehkä, ei.

E-P-Ä-I-L-Y-T-T-Ä-V-Ä-Ä!!!

Häädän laumani yläkertaan ja avaan pullon omenaolutta. Fredde on jumissa liikenteessä ja tulee varmaan toivottavasti tän vuorokauden puolella. On olemassa ruuhkia ja ruuhkia. Meidän mittapuulla Suomessa ei kukaan oo koskaan ruuhkaa nähnytkään. Ruuhka on silloin kun liikenne seisoo - ei matele vaan seisoo - kymmenien kilometrien matkalla. Ruuhkassa parinkymmenen minuutin matkaan voi hyvinkin mennä useampi tunti. Ruuhkan voi osin paikallistaa kellosta ja kalenterista, useimmiten asiaan liittyy kuitenkin aimoannos mystiikkaa. Vähän ruuhkaa on useimmiten neljän ja seiskan välissä maanantaista torstaihin, aamuisin samoina päivinä aamuseiskasta aamukymmeneen. Satunnaisesti ei ole ruuhkaa. Aina on paljon liikennettä vrt. suomalainen ruuhka. Vähäinen liikenne ajoittuu aikaväliin aamukahdesta aamuneljään. Keskimäärin pitää tietää mistä kannattaa ajaa ja koska. Jos sattuu oikea ruuhka, sekään ei auta. Liikenne seisoo kaikkialla, myös sillä sivukujalla mistä yleensä voi oikaista. 



omena-ale

maanantai 23. maaliskuuta 2015

tohvelisankaritar

Viimeisten parin päivän aikana lasten suusta on kuultu useitakin loistavia kysymyksiä. Sellaisia, jotka kertoo musta paljon ihmisenä ja saa mut ajattelemaan että joskus sitten, kymmenien vuosien kuluttua kun olen vanha ja hauras tai ehkä jo kuollut ja lentänyt tuhkana meren aaltoihin ne muistelee mua ja sanoo; ”Muistatko miten äiti aina...”

Jotenkin näin se meni; ”K, have you seen my slippers?” – Here mama, I knew where they were. “Thanks babe” – Mama… “Yes babe” – Mama, do you even sleep with your slippers on? “No dear. I do take them off before I get in bed.”

Niin… mulla on tohvelit jalassa aina kun oon kotona. Halvat tohvelit kestää kuukaudesta kolmeen. Paremmat ehkä vuoden ja UGG:it pelitti kai kolmisenvuotta. Nykyiset Minnetonkat täytti viime viikolla vuoden ja alkaa olla siinä tilassa et pitäis ostaa kohta uudet. Sukat non aina tuntuneet ikävältä jalassa. Sitäpaitsi mä onnistun aina astuymaan sukissani johonkin käsittämättömiin lattialle ilmestyneisiin vesiroiskeisiin eikä mikään ole pahempaa kuin märät sukat. En siis käytä sukkia. Mulla on tohvelit.



Toinen tapaus oli yhdeltä aamulta kun halusin antaa Fredden ja M:n jatkaa uniaan ja nousin heti kun kuulin jannujen heräävän häätääkseni ne alakertaan leikkimään. Tohvelit vetäisin nopeesti jalkaan ja nappasin kiireessä tuolin selkämykseltä pyjamahousut ja paidan kainaloon ja juoksin jannujen huoneeseen alastomana tohveleissani, K:lla kun on taito tarvittaessa saada koko tienoo hereille muutamassa kymmenessä sekunnissa. O katsoo mua hetken ja kysyy;”Mama, are you gonna go back in bed?” – Nope, I’m getting up with you. Who wants to make my coffee? O vastaa; “I do, but shouldn’t you wear something…” – Yes babe, I’ve got my PJ’s right here.

Lapsetkin siis tietää että mutsilla on tapana a) nukkua alasti ja b) ei se nyt oo niin nokonuukaa onko mulla vaatteita vai ei. Vajaa viisivuotias kannustaa mua näköjään pukeutumaan. Onhan meillä toisaalta yleisenä sääntönä meidän taloudessa se ettei ruokapöytään saa tulla ilman pikkareita. Tämä sääntö tosin koskettaa useimmiten lapsia kuin mua, kyllä mä kuitenkin pääsääntöisesti pidän vaatteet ylläni jo ihan siltä varalta että ovikello soi ja joku Jehova haluaa rukoilla mun kanssa. Sen voin kuitenkin kokemuksesta kertoa että ne luopuu aikeistaan muuttaa mun maailmankatsomus pikaisesti jos oven avaa rintaliiveissä ja jumppashortseissa.


Kerran mä kysyin M:lta et mitä sille tulee mieleen ekana meidän kodista, se vastas että meillä soi aina musiikki. Meillä tosiaan soi melkein aina musiikki. Musiikin valikoima on laaja. Mulla on mun musiikki, Freddellä sen oma ja sit vielä se mikä menee läpi kummankin seulasta. Autossa lapset saa toisinaan valita, mutta sielläkin soi musiikki – aina. Just nyt Ellie Goulding on meillä pop. Niin pop et K haluaa aina kuunnella ”sen” biisin autossa ja laulaa sydämensä kyllyydestä mukana; ”ta-ta-ta-ta touch me...”


sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

liian lyhyt viikonloppu

Soisin viikonloppuun lisää päivän, tai ehkä kaksi. Kahden päivän viikonloppu on auttamattoman lyhyt, tai siis lauantaina on aina armottomasti ohjelmaa ettei sunnuntaina tarttis tehdä yhtään mitään. Lauantaille kun lisää vielä illalliskutsut niin siinähän se sit meneekin.

Lauantaiaamuna jannut oli laittaneet keskenään aamiaista. Tosi hienosti olivat tehneet, paahtoleipää, hilloa ja maapähkinävoita. K tiesi missä piilossa säilytän keksilevitettä ja sekin oli kaivettu esiin. K söi keksileviteleipää, enemmän levitettä ja vähemmän leipää. Lusikka oli otettu apuun. O:n leivällä oli vähän maapähkinävoita ja paljon mansikkahilloa. Vadelmahillo oli syöty lusikalla loppuun. En hennonnut torua, kehuin oma-aloitteisuudesta. Olihan ne jopa koonneet tykötarpeet leikkuulaudalle ensin.




Naapurikemujen lihat oli jo jääkaapissa marinoitumassa, kilo lammasta ja toinen mokoma nautaa. Ruokana libanonilaisia lihavartaita, riisiä ja Baba Ganoush. Lisukkeena kesäkurpitsaa ja pitaleipiä. Se mitä piti lähteä lauantaiaamuna hakemaan oli viini ja jälkiruoka. Olin ajatellut tarjota halvaa, mutta kolmannen kaupan vetäessä vesiperän päädyttiin arkisesti jäätelöön kun tässä vaiheessa ei mitenkään enää olis ollut aikaa ruveta väsäämään baklavaa. Kaupasta kainaloon purkki creme fraiche jätskiä ja toinen espressojädeä. Päälle luomuhunajaa.

Fredde halus ostaa pikeepaitoja ja niitten takia ajettiin Seattleen Brooks Brothersille. Vesiperä. Ne oli muuttanut mitoitusta, M oli liian lyhyt ja L taas täys säkki. Myyjän mielestä asiakas oli väärässä eikä ole mahdollista olla kahden koon välistä. Ajettiin takaisin sillan ylitse kotoisasti Bellevueen Nordstromille ja sillä aikaa kun me juotiin lasten kanssa päiväkahvit Fredde kokeili liudan erilaisia paitoja ja hylkäs jokaisen. Ehkä sen pitää löytää uusi ratkaisu tulevaan kesään.  Tommy Bahama on liian lepsu ja liukas, Lacoste läpinäkyvä, Boss vääränlainen, Burberryn laatu on huono, Faqconnable liukas ja lepru...



Vuosi sitten ilmoitin Freddelle et haluan Tory Burchin sandaalit. Fredde katsoi hintalappua ja sanoi jotakin sen suuntaista et mä en voi olla tosissani. Ei se hinta sinällään, vaan se hinta sandaaleista. Asia jäi hautumaan ja eilen otin asian uudestaan esiin. Fredde sanoi et se oli ajatellut et mä oli unohtanut koko sandaalit. No en tosiaan ollut. Mä haluan edelleen mun Millerit. Tän vuoden vastaus oli et osta sit. Nordstromin kenkämyyjä istutti mut sohvalle, kysyi haluanko juotavaa ja lähti hakemaan frouvan läpsyköitä sovitettavaksi. Tuttuun tapaan se toi ne sandaalit mun valkkaaman värin lisäksi parissa muussakin värissä ja sit vielä pari paria Jimmy Choon espandrilloksia. M olis kans halunnut prinsessakengät, sen sijaan talutin sen yläkertaan ja se osti itselleen kevätpaidan ja hameen. Tässä vaiheessa päivää Fredde muistutti et meillä seisoo kohta lauma vieraita oventakana ja me ollaan edelleen shoppailemassa.

M:n asu Peek Kids

luksusosastolta ostetuissa kengissä on kassin merkkinä silkkirusetti...
mä oon just niin pinnallinen että saan kiksini kauniista pakkauksesta ja harkitusta esillepanosta


Huomaa mukana tullut kenkäpussi... Tory Burch


Meillä oli aivan sikahauska ilta. Lapset juoksi jaloissa ja kävi välillä syömässä meidän lautasilta tai napsimassa alkupaloja, pieninkin – 2v 3kk - pärjäs aina illan loppun asti, liki puolilleöin. Hyvät naapurit on ehdottomasti aivan parhautta. Kahdeksan aikuista, viisi lasta. Fredde ja mä. Maanmittari ja sen opettajavaimo. Rikostutkija ja silmälääkärinassari. Graafinensuunnittelija ja juristi. Illan lopputulema oli että koska me asutaan täällä oman alueemme pikkutaloissa on tää ihan selvästi alueen ”trailer park” ja kun meidän talo on kerran pohjapiirustukseltaan suurin, ollaan me alueen kuningas ja kuningatar.

Koira odottaa vieraita... vanhat koirat tietää kaiken, ne osaa laskea et pöytä on katettu viiden sijasta kahdeksalle


baby J ja jäätelön jämät

Sunnuntaina M nukkui pitkään. Hyvä että nukkui, olihan se valveilla vielä Tuhkimon aikaan. Kirkkoon ei ehditty kun M nukkui. Fredde haki kaupasta aamiaismunakastarpeet. K halus vaan sen omansa PB&J. O:n munakkaaseen tuli tomaattia, paprikaa ja pekonia. Me koristeltiin pääsiäistä ja istutettiin pääsiäisruohot. Me pelattiin jannujen kanssa Sorrya ja ne katsoi vähän telkkaria. Kun M vihdoin ilmestyi puolitapäivin alakertaan se söi aamiaista ja sit me maalattiin pääsiäismunia. Loppupäivän Fredde on kulkenut rätin kanssa ja poistanut niitä munamaaleja seinistä, tuoleista ja vähän kaikkialta muualtakin.




Lauma leikki munanpiilotusta, Fredde lähti lenkille ja mä otin sunnuntainokoset. Ruuaksi on sitä samaa kuin eilenkin, jälkkäriksi kevään eka raparperipiirakka omista raparpereista.


lauantai 21. maaliskuuta 2015

miten ihmeessä tässä taas kävi näin?

Eilen olin hetken hysteerinen. Tänään on järki ehtinyt mukaan peliin ja tiedän että tuli sieltä vastauksista ihan mitä tahansa ei se nyt silti ole mikään maailmanloppu. Kai se on se Mollyn kuolemakin, ja se että Bella on edelleen sairaalassa tosin onneksi jo kuntoutusosastolla opettelemassa uudelleen puhumaan. Ja sit se on tietty se äitiyden mukanaan tuoma peruspaniikki, tilanteessa joka ei mennyt ihan omien kuvitelmien mukaan.

Bella

M:lla on ollut jokusen viikon valtavia mustelmia, useimmiten lonkan alueella, välillä reidessä tai pohkeessa, joskus käsivarsissa. Ainahan sillä on ollut mustelmia ja tullut verta nenästä. Se nyt on vaan ollut sellainen ”family thing”, niin on mullakin. Joku sai mut nyt kuitenkin kuskaamaan sen lääkäriin ja sisäisesti mulla oli kaks vaihtaria a) mä pääsen juttelemaan lastensuojeluviranomaisten kanssa siitä kuka sitä pahoinpitelee tai b) lastenlääkäri toteaa että lapsilla nyt on mustelmia, mene kotiin, kyllä se siitä.

Alkuun vaikutti siltä että vaihtari a) käy toteen. Meidän rakkaalla lastenlääkärillä oli joku sijaishoitsu apurina ja se katsoi myn tyttären mustelmia sen näköisenä et mietin astuuko huoneeseen seuraavaksi lääkärin sijaan huostaaottotoimikunta. Ei astunut. Lääkäri tuli ja kyseli ja M esitteli sille mustelmiaan. Lääkäri kosketteli ja katseli ja sanoi ainakin neljä kertaa; ”Oh my...” Sit se pyysi meitä lukemaan lastenkirjoja sillä aikaa kun se käy pikaisesti rimpauttamassa lastensairaalan hematologianklinikan ylilääkärille. Tää oli se kohta kun mun kuvitelmat lähti laukkaamaan villeinä...

Lopputuloksena oli sen ylilääkärin määräys ottaa lapselta neljä putkea verta ja siirtää meidät hematologianklinikan asiakkaiksi. M kohautti oliiaan ja sanoi et sen lonkkaleikaukksen jälkeen se juoksi verikokeissa joka viikko, ottakaa vaan. Siinä se sit istui ja ihaili, ja ilmoitti et vähän huippaa ja sai lasin mehua.

Ajoin sen kouluun ja koulusta suoraan O:n kouluun ja matkalla googlailin puhelimesta erilaisia vaihtareita. Tuntia myöhemmin lääkärisoitti ja sanoi ettei se ainakaan ole leukemia, huokaisin helpotuksesta. Sen sijaan se sanoi epäilevänsä sen ylilääkärin kanssa Von Willebrandin syndroomaa. Ai kiva. Uudestaan googlaamaan. Opin et se Willebrand on suomalaisten ongelma, joku Willebrand oli sen onnistunut keksimään Diakonissalaitoksella 1924. Muistin että mulla on ystävä jolla on epäilty samaa tautia. Laitoin sille viestiä.

Fredde rauhoitteli mua. Se sanoi ettei lapsella joka kiipeää ylösalas kiviseinää parituntia maanantaisin, voi olla mitään kovin hengenvaarallista vikaa perjantaina. Oikeassahan se on. M ei vaikuta sairaalta. M ei vaikuta yhtään sairaalta, päinvästoin se tuntuu olevan harvinaisen elinvoimainen mustelmistaan huolimatta.

Vähän myöhemmin soitan uudestaan lääkärille. Kerron sille että mun isoäidillä oli purpuratauti. Se sanoo ettei M:lla ainakaan alustavien koetulostenperusteella oloe ITP:tä. Se rauhoittelee mua ja sanoo ettei ole mitään hätää. Kaikki on ihan hyvin, mutta tää nyt on vaan hyvä selvittää. Sit se sanoo vielä et  jos M:lta löytyy joku Von Willebrandin taudin muodoista, se löytyy mitä todennäköisimmin myös multa. Sitä mä vaan jään miettimään että kun sillä ja mulla on jo geneettinen taipumus veren ylivilliin hyytymiseen, niin miten meillä vois sit vielä olla myös päinvastainen vika.


Illalla Fredde totes mulle että meidän lapsille pitää muistaa sanoa että niitten on syytä pysytellä parinvalinnassaan niin kaukana pohjoismaisesta geeniperimästä kuin vaan ikinä mahdollista. Olen samaa mieltä.



torstai 19. maaliskuuta 2015

tänään kohtasin monta

Istuin tänään kahden äidin kanssa aamukahvilla tossa kulmalla. Juteltiin niitä ja näitä, kotiasioita, lastenasioita, haaveita työelämästä. Kimillä on kolme ADD-lasta. Se puuskahti et olis ihanaa löytää vaikka joku blogi mistä sais vertaistukea. Kaikki mitä on tarjolla on kuulemma perheistä joista sillä kirjoittavalla äidillä tai isällä on itselläänkin ADD. Niillä se ADD vanhempi on isä, perheen neljäs lapsi. Kahden keskivertoa rauhallisemman tavislapsen äiti Yin katsoi meitä kahta huulipyöreenä kun me kerrottiin parhaat palat viimneisten päivien seikkailuista, ja totes että kotimatkalla se kiittää taas kerran taivaanisää siitä että on saanut just sellaiset, mukavan rauhalliset ja kohtuullisen täyspäiset lapsen. Yin itse on englantilainen, rauhallisuuden ja hillityn olemuksen perikuva.

Hain O:n koulusta ja juttelin jannua odotellessani Heatherin, Michelen ja Kellin kanssa. Heather kysyi neuvoa lastenhoitokulujen verovähennyksistä. Michele veroneuvojana opasti sitä miten se tehdään. Noin muuten me puhuttiin Kellin tuttavan lapsesta ja siitä miten vanhemmat kieltäytyy näkemästä lapsen avuntarvetta. Niin, ja Michelen tytär oli sitä mieltä että sen mutsi on kironnut sen ikuisesti lyhytkasvuiseksi. Äitinsä kun oli sille sanonut ettei se saa enää kasvaa vanhemmaksi.

Alkuiltapäivästä lounastin kahden suomalaisen ystävän kanssa. Pojat paineli totutusti Kummitäti T:n yläkertaan leikkimään ja me naiset syötiin lounasta ja juteltiin muunmuassa viime viikonlopun Sibeliuskonsertista, uusista suomiperheistä - joista mä olen autuaan tietämätön ja joita kuulemma tällä hetkellä tunkee tänne ovista ja ikkunoista Microsoftin Nokiakaupan kantamoisena. Silloin reilut kymmenen vuotta sitten tänne virtasi edellisen kerran suomalaisia perheitä. Sit Nokia muutti kaikki Atlantaan tai Dallasiin ja kaikki lähti. Moneen vuoteen ei tullut ketään, lukuunnottamatta satunnaisia tapauksia.

Seuraava etappi oli iltapäivän bussipysäkki juorut. Puhuttiin vanhempainyhdistyksen varainkeruusysteemeistä, kevään pesisaikatauluista ja valmentajista. Vanhempainyhdistyksen varapuheenjohtaja sanoi että vanhempainyhdistys tulee korvistakin. Yhdessä mietittiin mikä on Zing-Ring ja samalla vähän ojennettiin kukkapenkeissä juoksevia poikia. Kathy tilitti miehensä Exceltaulukkoa johon kirjataan jokainen kulutettu sentti, ja kuinka aina miehen menot on hänen kulujaan tärkeämpiä. Nauroin että meillä on ihan samanmoinen ja kun Fredde istuu kotiintultuaan alas on eka kysymys aina se sama: ”Mitä oot tänään ostanut?” Just tänään. Siis tänään, tänään ostin seitsemällätoistataalalla neljäkymmentä narsissia, kävin kampaajalla ja maksoin hiustenleikkuusta neljäkymppiä tippeineen, ja maksoin kahdenkympin velan Kummitäti T:lle.  Meillä tulee harvemmin pyyhkeitä mun ostoksista, lähinnä se kysyy koska se haluaa kirjata ne sinne Exceliinsä.

Viimeinen pysäkki oli silmälääkärissä. Käytiin kiristyttämässä M:n silmälasit ja samalla vaihdoin kuulumiset naapurin Amyn ja silmälääkäri Vanessan kanssa. Naapurin Amy on silmälääkärin respa. Marc kiristi M:n rillit, Amy oli saanut kipsin pois kädestä ja Vanessan tyttärellä on kohta synttärit. Lauantaina Amy ja Ian tulee meille kylään.

Tänään kohtasin yhdeksäntoista ihmistä. Tai siis kohtasin toki useammankin, mutta yhdeksäntoista sellaista ihmistä joitten kanssa vaihdan säännöllisesti ihan oikeita ajatuksia. Enemmän kuin sen; Mitä kuuluu? - Kiitos hyvää.  Joukossa oli naapureita, muita äitejä - sellaisia jotka ovat jo paljon enemmän kuin vain tuttavia, ystäviä monen vuoden ajalta, elämässä mukana kulkevia - tärkeitä - ihmisiä. Kukin tavallaan, omalla paikallaan. Niitä joitten takia ajan koululle vähän ennen kuin tarttis, tai jään seisomaan bussipysäkille muustakin syystä kuin siitä että lauma saa juosta ja leikkiä. Näitten ihmisten kanssa kohtaan yhdessä elämä ilot ja surut. 


Sibeliuskonsertista lauantaina tarttui mukaan tämä kirja.


 







































Autossa meillä ei soi Sibbe. Siellä soi K:n uusi lempibiisi. Se laulaa sydämensä kyllyydestä ja mä hymyilen hiljaa itsekseni...







keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

hirveitä äitejä ja ihan kamalat lapaset

Eilen se rikkoi telkkarin. Se oli vahinko – siis oikeesti vahinko. Toissapäivänä se levitti saippuakuplaliuoksen olkkarin sohvalle. Tuhannen palan palapelin se aukas ja teki siitä aarteen. Mä olisin halunnut tehdä sen palapelin. Viikonloppuna meidän lasten vessassa oli keidas. Keitaaseen tarvittiin paljon vettä. Vettä oli kaikkialla. Se söi salaa muittenkin herkut, sai itse enemmän ja katui kovasti jälkikäteen. Muut kerää tarroja ja tauluun. Se sanoo ettei se halua tarroja ja saa raivarin kun muut kerää palkintojaan. Se virittää portaisiin ansan. M jää ansaan, kaatuu ja satuttaa selkänsä. Se levittää meidän kaksisataa tsiljoonaa legopalikkaa yläkertaan sadan neliön alueelle. Kysyn miksi, se ei tiedä. Kun kiellän, kuulen miten se kuiskaa veljelleen että tehdään silti. Siskon kirjasta se repiin sivut irti. Miksi? Vastaus on aina se sama; "En tiedä"



Sen aivot suoltaa uusia – useimmiten huonoja – ideoita loputtomiin. Siinä kohdassa missä ne ideat pitäis suodattaa ja jakaa hyviin, huonoihin ja idioottimaisiin on virhe. Suodatin ei toimi. Se toteuttaa jokaisen idean. Se ei tiedä miksi. Kun kysyn, se sanoo että sen aivot toimii vaan väärin. Se on pohjattoman onneton saadessaan pyyhkeittä sadanneljännenkymmenennen kerran viiden tunnin aikana. Mä olen onneton ja koen etten osaa olla sen vanhempi.

Me pyöritään ympäri sitä samaa noidankehää. Vähitellen se muuttuu syöksykierteeksi jonka vauhti kiihtyy kiihtymistään. Kun Fredde tulee kotiin, se näkee mun ilmeestä että mun mitta on täynnä ja kuminauha katkee pian. Sihisen hampaitteni välistä että mä haluan tappaa sen, tai lähettää jonnekin poikakouluun, tai kunhan mun ei tarvitse hetkeen katsoa miten se pyörii tuolilla päivällisensä kanssa, kaataa vesilasinsa kuudesti ja hukkaa haarukan neljästi.




Aamulla mä surffaan netissä vakuutusyhtiönsaitilla. En tunne yhtään niistä vakuutusyhtiön listoilla olevista tyypeistä. Käyn lastensairaalan sivuilla. Googlaan jokaisen ammattilaisen jonka luona me ollaan M:n kanssa käyty. Mietin että soittaisin lastenlääkärille, ihan vaan kysyäkseni mihin suuntaan lähteä ja kenen luokse mennä. Ehkä meidän lastenlääkäri tuntis jonkun niistä listan tyypeistä. Musta tuntuu taas etten mä pärjää. En osaa olla vanhempi mun lapselle. Rakastan sitä ja inhoan sitä – yhtäaikaa. Eikä se ole vielä edes viittä. Inhoan itseäni, tai siis sitä hirviötä joka musta kuoriutuu ton lapsen kanssa. Mä en oikeasti ole tällainen äiti, ja silti olen. Näen sieluni silmin miten se tilittää myöhemmin terapiassa että sen mutsi oli täysin sairas despootti joka vaan huusi ja rankaisi ja huusi ja rankaisi. Se sanoo sille terapeutilleen ettei se koskaan osannut tehdä mitään oikein – äidin mielestä. 


tiistai 17. maaliskuuta 2015

karvajalka

Mirka-Maaria kirjoitti säärikarvoistaan, Niin kirjoitan mäkin. Miten joku onnistui yhdistämään Mirka-Maarian säärikarvat Jeesukseen, sitä en ymmärrä. Mulla on menossa karvankasvatusprojekti. Muuten ihan jees, mutta mä olen viimeiset kolmisenkymmentä vuotta ajellut sääri- ja kainalokarvani vähintään kolmasti viikossa. Säännöllisesti voi lukea jostakin miten monta päivää ja tuntia vuodessa nainen viettää suihkussa sheivaten. Ekaa kertaa kymmeniin vuosiin mulla on karvaiset jalat. Mittaan karvat aina aamuisin, ehkä vähän iltapäivällä ja illallakin. Mittaa pitäis saada aikaiseksi noin 5mm, vielä on pari milliä matkaa. Miten ne kasvaakaan niin kovin hitaasti kun niitä ehdoin tahdoin kasvattelee.



Tuntuu oudolta silittää säären sänkeä. Sillä alkaa olla jo sen verran mittaa ettei se tunnu enää kovalta ja karkealta, siitä on tulossa pehmeä ja taipuisa. Mun päälimmäinen ajatus on se että kaikki tuijottaa mun sääriä. Kainaloita ne ei tähän aikaan vuodesta näe, niitä ei siis kjannata tuijotella.

Täällä karvainen nainen on epäilyttävä, ja kertoopa urbaanit legendat niistä lukion jumppaopeista jotka ovat poistaneet karvaiset teinitytöt liikuntatunneilta ja neuvoneet menemään kotiin sheivaamaan. En tiedä onko nää tarinat totta vai tarua. Karvan poistamiseen käytetään aikaa ja rahaa. Moni käy poistattamassa karvansa kauneushoitoloissa. Ystävä pyytää anteeksi näkymätöntä sänkeään ja julistautuu – kuin varmuuden vuoksi – karvaiseksi.

Naapurin intialaiset rouvat osaa langata kulmansa ja viiksensä. Itse hyökkään niitten kulmakarvojen kimppuun  kuitenkin kitsaana ihmisenä itse pinsetein. Samoin käy niitten ylähuulen haituvien. Joku tosin kannusti jossakin lehdessä myös naisia ajelemaan ”partansa”, se kun kuulemma samalla kuorii ja nuorentaa ihoa. Pitäis vissiin koklata.
  
Yläkerrassa, kylppärin tasolla odottaa mun elämän ensimmäinen purkki karvanpoistosokeria. Olen päättänyt kokeilla. Mielessä vilahtelee kauhukuvat musta yltäpäältä tahmaisessa sokerissa ja niitä poistokangaslappusia liimautuneina sinne ja tänne. Painajaisessani joudun ajamaan lähimpään kauneushoitolaan ”korjattavaksi”.

Lupaan kertoa miten eukon käy. Käytänkö sokerimömmöä uudestaan vai jääkö tää kertaluontoiseksi kidutuskeinoksi. Siihen saakka silittelen karvaisia sääriäni ja yritän olla ahdistumatta niistä. Toistaiseksi en ole tuntenut suurta vapautta. 




maanantai 16. maaliskuuta 2015

stereotypioita

Yhdysvalloilla on monet kasvot. Jälleen kerran joudun toteamaan että maa on jo kokonsakin puolesta valtava. Tähän valtavaan maahan mahtuu valtava olemisen ja elämisen kirjo, eikä ole olemassa sitä yhtä ainoata amerikkalaista tapaa, kulttuuria tai elämää. Minun kokemukseni länsirannikon pohjoisosista eroaa jo Annan kokemuksesta saman rannikon eteläosassa. Melina itärannikolta näkee amerikan omanlaisenaan ja etelässä asuva taas toisenlaisena. Jokaisen meistä kokemus on yhtä aito ja oikea se on vain erilainen. Kaikessa on hyvät ja huonot puolensa. Kaikkialla on hyvää ja huonoa. Olen käynyt monessa osavaltiossa. Olen nähnyt pohjoisen ja etelän, idän ja lännen. Paljon on vielä näkemättäkin. Silti käyminen ei ole sama asia kuin asuminen, käyminen on pienenpieni viipale siitä pienestä totuudesta.

Kirjoitan omasta totuudestani. Mun amerikasta, siitä minkä minä tunnen ja osaan. Täältä missä minä elän. En kirjoita Hesarin amerikasta yhtään sen enempää kuin tilastojen keskiarvoistakaan. Yhtälailla tämäkin on totta, mun totuus. Olisi väärin kirjoittaa mistään muusta. Se on muitten tehtävä, niitten jotka elää sitä toista ja toisenlaista. 

Yhdysvallat herättää myös valtavasti tunteita. Sen näkee jo kommentteja lukemalla. Monen kokemus tästä maasta on kuitenkin vähintään rajoittunut ja rajallinen. Stereotypioitakin on valtavasti, ja niitä tukee melko mukavasti myös suomalainen lehdistö. Täällä on sellaista ja täällä on tällaista. Harvemmin kuitenkaan mitään positiivista.

esiliinana

meitä odotti kolme koulubussia - retki oli ilmainen niin lapsille kuin vanhemmillekin

mä oli ekaa kertaa koulubussissa

K:n ope Ms Shahina ja koulubussin kuljettaja



Amerikkalainen äiti ei imetä


Osa amerikkalaisista äideistä imettää. Osa ei. Toiset imettävät siihen asti kunnes palaavat töihin, monet pumppaavat maitoa talteen työpäivän aikana ja lapsi jatkaa kasvuaan rintamaidolla töihinpaluun jälkeenkin. On myös valtavasti naisia jotka jäävät kotiin. Osa näistä naisista imettää, osa ei. Mun kokemus täällä on äärimmäisen imetysmyönteinen. Jopa sille tasolle että harvaa kehtaa kertoa ettei ole imettänyt lainkaan, ja taaperoimetyskin on melko yleistä. Jossakin toisessa osavaltiossa tilanne on varmasti varsin erinäköinen, mutta näin meillä. Painostus imetykseen on valtava ja sitä tuetaan kaikkialla. Itse lopetin imetyklsen varhain, kun luovuin siitä M:n ollessa vajaan vuoden ikäinen. Yleinen rajapyykki tuntuu olevan se yhden vuoden ikä.

I-5 on moottoritie joka kulkee Kanadan rajalta aina Meksikon rajalle asti





Amerikkalainen isä tekee pitkiä työpäiviä



Osa amerikkalaisista isistä tekee pitkiä työpäiviä. Osa on töissä kahdeksan tuntia päivässä. Tämä riippuu jo aivan valtavasti siitä mitä sattuu tekemään työkseen. Laskin huvikseni Fredden työmäärän. Konsulttina Fredde laskuttaa jokaisesta tehdystä tunnista, siis jokaisesta vastatusta puhelusta, luetusta sähköpostista ja jopa siitä viimeisestä vilkaisusta puhelimen sähköposteihin illalla ennen nukkumaanmenoa. Fredde teki vuonna 2014 keskimäärin 46 tuntia töitä viikossa. Muista että tähän sisältyy se lauantaiaamuna pikaisesti hoidettu sähköposti ja työajan jälkeen poimittu puhelu. Toisaalta poikien kummisetä tekee aina töitä. Se ottaa vuodessa korkeintaan viikon vapaata, senkin pätkissä. Se lähtee aamulla ennen kuutta töihin ja palaa harvemmin kotiin ennen lasten nukkumaanmenoa.

Karkeasti voitaneen todetta että lausahdus että itärannikolla eletään töitä varten ja länsirannikolla taas tehdään töitä elämää varten, siis jotta olis tarpeeksi rahaa kaikkeen mukavaan. Keskellä maata ollaan hyvinkin perhekeskeisiä, ja Atlantaa lukuunottamatta pääsääntöisesti myös etelässä.

Myös työkulttuuri on täällä erilainen. Ainakin länsirannikolla. Ainakin Seattlessa. Omassa ympäristössä kun on valtavasti sellaisia työnantajia, jotka kannustavat työntekijöitään etätyöhön – Microsoft, Google, Amazon ja moni, moni muu. Tämä tarkoittaa sitä että ainakin osa työviikosta työskennellään kotona. Eipä ole täysin tuntematon sekään järjestely että työntekijä joutuu vuokraamaan työpaikaltaan työpisteen mikäli haluaa työskennellä perinteiseen malliin toimistolla. Siis maksamaan rahaa siitä että saa pöydän työpaikaltaan. Kun Microsoft jokunen vuosi takaperin ilmoitti massairtisanomisistaan, seurasi perässä sähköposti työntekijöille. Sen sisältö oli suurin piirtein että älkää hyvät ihmiset tunkeko sen takia toimistoille. Koko kaupunki menee jumiin jos kaikki 60,000 työntekijää on yhtaikaa menossa töihin ja töistä kotiin. Pysykää kotona.

Koulun edessä seisoo koulun päättyessä yhtälailla isiä kuin äitejäkin. On siellä myös ne bussit jotka kuljettavat lapset iltapäivähoitoon, ja varmasti ainakin muutama lastenhoitaja. Ei kuitenkaan ole mitenkään ennenkuulumatonta että isä on lastaan vastassa koulussa. Viimeksi tänään Fredde haki O:n yhdeltä koulusta koska mä olin K:n kanssa kouluretkellä Seattlessa. M:n Fredde hakee koulusta tai koulubussilta ehkä kerran kahdessa viikossa. Harrastuksesta liki poikkeuksetta. Aamuisin Fredde vie lapsia kouluun viikoittain.

Valtaosa junioritason ja harrastustason jalkapallo-, koris- ja pesisvalmennuksesta on isien käsissä. Isät luotsaavat omia lapsiaan ja näitten naapureiota ja koulutovereita urheilunsaloihin. On kohtuutonta väittää ettei amerikkalaisella isällä ole osaa lapsensa elämässä.

Toisaalta. Minä olen kotiäiti. Mulla ei ole yhtään imeväisikäistä lasta, vaan meidän nuorimmat lapset täyttää kesäkuun alussa viisi. Ne käy koulua jo toista vuotta. Suomessa olisin palannut jo aikapäiviä sitten töihin. Täällä moni nainen palaa töihin vasta lasten mennessä yläkouluun tai vasta näitten siirryttyä lukion päätyttyä yliopistomaailmaan. Olisi kai melko kohtuutonta ajatella että Fredde hoitais lasten kaikki menot vielä töittensä lisäksi sillävälin kun mä kahvittelen kavereitten kanssa ja istuskelen kynsihoitolassa. Eikö?

"mitä, mitä!!!! Akvaariossa on sukeltaja!"

nää tyypit asustaa tossa meidän edustalla ja on maailman suurin mustekalalaji









Amerikkalainen ruoka on epäterveellistä ja jenkit läskejä


Totta ja tarua. Jos elääkseen vetää pikaruokaa ja päälle kermavaahtokahvin niin varmasti tulee ruokkineeksi itseään vähintäänkin epäterveellisesti. Ruokakulttuurissa on paitsi sosioekonomisia niin myös melkoisia alueellisia eroja. Karkeasti voi sanoa että rannikoilla tiedostetaan enemmän ja keskellä ja etelässä vähemmän. Kuitenkin vain karkeasti. Maan hoikimmat, terveellisimmin elävät ihmiset löytyvät Coloradosta.

Myös perinneruuat ovat erialueilla melkoisen erilaisia. Etelässä kaikki keitetään rasvakeittimessä, mukaanlukien kiitospäivän kalkkuna, vihannekset, hedelmät, suklaapatukat ja jopa voi. Maanviljelysosavaltioissa syödään maissia kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa muodoissaan, reilusti punaista lihaa ja pekonia. Rannoilla ymmärrettävästi tarjoillaan enemmän mereneläviä kuin muualla.

Presidentin rouvalla on menossa oma henkilökohtainen ”Pohjois-Karjala –projekti” kohteena eteläisten osavaltioiden koululaisten ravitsemus. Siinä missä täällä ei kukaan kohauta kulmiaan täysjyväpizzalle tai pastalle ja pakkoannoksesta parsakaalia, on eteläisissä osavaltioissa suhtauduttu kouluruokauudistukseen melkoisen nyreästi. Onpa sitä vastustettu jopa sillä, ettei kukaan sitä kuitenkaan syö.



mustekalan ruoka-aika

Koulut on surkeita ja opiskelu kallista


Peruskoulutuksessa on siinäkin melkoisia alueellisia eroja. Niin mikro- kuin makrotasoillakin. Jos me haluttais asua Seattlessa, siis ei täällä suburbiassa vaan itse kaupungissa, olis todennäköisesti ainoa järjellinen vaihtoehto laittaa lapsukaiset yksityiskouluun. Kaikkialta löytyy hyviä ja huonoja koulupiirejä, ja niitten hyvien ja huonojen koulupiirien väliset tasoerot voidaan laittaa järjestykseen myös koko maan tasolla. Esimerkkinä Arizonasta hyvästä koulupiiristä toiseen hyvään koulupiiriin, tänne Washingtoniin muuttanut perhe. Sen perheen äiti kun totesin kaikkien perheen neljän lapsen (preschool, alakoulu, yläkoulu, lukio) olevan merkittävästi jäljessä ja joutuvan ponnistelemaan selvitäkseen mukana opetuksessa.

Julkiset koulut ja opetus niissä on ilmaista. Käytännössä kuvetta joutuu kuitenkin kaivamaan luokkaretkiin, vanhempainyhdistyksen touhuihin ja milloin mihinkin.

Jatkokoulutuksesta on usein mielikuva Harvardin tai Stanfordin lukukausimaksuista ja niiden mukana vararikkoon joutuvista perheistä. Tosiasiassa ihan kelpo koulutuksen saa tavallisessa Community Collegessa. Näissä kouluissa tarjoillaan sitä suomalaiseen ammattikorkeaan verrattavissa olevaa koulutusta, ja sieltä valmistuu tradenomeja, insinöörejä, sairaanhoitajia, opettajia, sisustussuunnittelijoita jne. Monelle nämä koulut ovat myös ponnahduslautana siihen varsinaiseen yliopistomaailmaan. Tällä hetkellä tutkinnon suorittamaninen näissä kouluissa maksaa tutkinnosta riippuen muutamasta tonnista, muutamaan kymmeneen tuhanteen. Summan voi rahoittaa valtion takaamalla opintolainalla. On olemassa lakialoite tehdä näistäkin kouluista ilmaisia.

Yliopistokoulutus on järjettömän kallista ja moni vanhempi tekeekin kaikkensa saadakseen kullannupulleen stipendin näihin kouluihin. Stipendejä taas jaetaan niin urheilijoille kuin akateemisesti kunnostautuneillekin nuorille. Myös vähävaraisille on omat stipendikiintiönsä.






Stereotypialistaa voisi jatkaa loputtomiin. Terveydenhuollosta olen kirjooittanut niin moneen kertaan, että jätän sen alueen tällä kertaa väliin. Kuvitus jutulle ei liity tähän kirjoitukseen mitenkään,  vaan kertoo K:n ekasta kouluretkestä Seattlen Akvaarioon.


Mikäli luit koko jutun, ja opit jotakin uutta tästä suuresta maasta, sano ”Hep!”

"siellä akvaariossa oli... ja sä tykkäisit siitä ihan kauheesti!"