perjantai 24. lokakuuta 2014

elämä pysähtyy hetkeksi

Yhtäkkiä elämä pysähtyy. Yhtäkkiä koulukiusaaminen saa ne kasvot joita kukaan ei halua nähdä. Lukion oppilas kaivaa esiin aseen koulun ruokalassa ja ampuu kerran, toisen, kolmannen...

On edelleen perjantai. Maailma on kaunis, aurinko paistaa ja jannut leikkii yläkerrassa. Tiskikone on rikki. Paakkaan eväitä hiljaisuuden vallitessa. Kolme uhria on vastassa työpaikalla, yksi vietiin yliopistosairaalaan, sinne minne lennätetään ihmisiä toiselta puolelta maatakin. Mietin koulun oppilaita, mietin työntekijöitä. Mietin miten jokaisen elämä on peruuttamattomasti muuttunut., myös niitten joita tämä tragedia kosketti vain välillisesti.

Mietin miten M kertoi kai eilen että ne oli koulussa harjoitelleet miten piiloudutaan karhuilta. Valot sammutetaan, verhot suljetaan, ovet lukitaan ja istutaan lattialla - ihan hiljaa. Mietin silloin että vai "karhuja". Olen kiitollinen siitä etteivät tämän päivän uutiset koskettaneet meitä. Olen kiitollinen että se oli vain harjoitus. Tänään se on ollut todellisuutta yhdessä koulussa. 

Rukoilen. Ajatuksissani epätietoiset vanhemmat, aviopuolisot ja perheenjäsenet. Rukoilen. Ajatuksissani ampujan perhe ja miten valtava tämä tragedia on heille. Miltä tuntuu olla se vanhempi, jonka lapsi ampui koulutoverinsa. Rukoilen. Ajattelen omia työtovereitani. Tiedän että tämä on varmasti koskettanut useampaa heistä, ystävien, naapureitten ja omien lasten ja puolisoitten kautta. Rukoilen.


Maailma jatkaa menojaan, mutta elämä on hetkeksi pysähtynyt. Suren. 

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Unity Day – ”vain siksi että olen minä”

M:n koulussa on tänään Unity Day. Ne pukeutuu oranssiin ja kävin koulun säännöistä pikaisesti tarkistamassa voiko se laittaa päälleen sen viimekesän oranssin leiripaidan, sen missä lukee ”God made Me Awesome”. Sanoma ei voisi sopia päivään paremmin, mutta saako koulussa tunnustaa pukeutumisessaan uskontoa? Sääntöjen mukaan saa.

Tämän vuoden Unity Day nostaa pöydälle koulukiusaamisen. Näppituntumalta sanoisin ettei ongelma ole kovin suuri meidän koulussa, mutta jokainen yksittäistapauskin on liikaa. Yksikin niistä: ”läski, lehmä, ruma, tyhmä” lausahduksista tai huudoista on liikaa siinä missä kaveripiirin ulkopuolelle sulkeminenkin. Tai se ohimennessä, kuin ”vahingossa” tönäisykin.

Äitinä mun pelko on yhtälailla että ne joutuu kiusatuksi, kuin että ne kiusaa. M puolustaa heikompiaan, M puuttuu rohkeasti vääryyteen ja kertoo pontevasti viidesluokkalaiselle pojalle kun se kiilaa pienen pojan ettei se voi etuilla jonossa. Mutta M:lla on vaikeuksia ymmärtää niitä lausumattomia sosiaalisia sääntöjä. Se ei ymmärrä tyttöjen välisiä pelejä eikä se osaa niitä pelata. Se muistuttaa mua, mäkään en ymmärtänyt miksi joku joka leikki mun kanssa puistossa ei tervehtinyt mua koulussa tai et miksi mä en päässyt mukaan leikkiin. Sillä on kuitenkin kavereita. Kun se istuu koulubussissa penkille, istuu sen viereen joku. Toivon ja rukoilen että sillä on koulussa kavereita myös jatkossa. Toivon ja rukoilen ettei sen tarvitse seistä pihalla yksin.

K on potentiaalinen kiusaaja. Se haluaa olla muitten silmissä hauska ja hakee huomionsa monesti kyseenalaisella tavalla. Eilen sain sen kiinni puistossa lällättämässä pienelle tytölle. Se kutsui sitä haisevaksi kakkavaipaksi. Kukaan ei osallistunut, yksikään ei nauranut. Oli vähällä ettei jannu saanut ympäri korviaan allekirjoittaneelta. Se marssitettiin pyytämään tytöltä anteeksi ja leikit loppui siihen. Sit me puhuttiin siitä miksi se mitä se teki oli väärin. Mä jäin miettimään miksi? Eikö se koe olevansa riittävä ilman?

Joku sanoo ettei se osaa kirjoittaa kiusaamisesta koska aihe ei oo koskaan koskettanut sitä. Mun on vaikeeta kirjoittaa tästä koska se edelleen, 24 vuotta koulun päättymisen jälkeen koskee. Koska ne arvet on edelleen tallella. Ala-asteella odotin et pääsisin yläasteelle. Yläasteella toivoin että lukio lopulta armahtaisi ja lukiossa tiesin että sitä on enää jäljellä kolme vuotta. Sen jälkeen olisin vapaa, ja niin olin. Lukion jälkeen mua ei ole koskaan kiusattu. Mua ei ole kiusattu keskiasteen oppilaitoksissa sen enempää kuin yliopistollakaan. Mua ei ole kiusattu työpaikoilla tai muuallakaan. Kiusaaminen jäi taakse kun kouluvuodet loppuivat. Olinko niin erilainen? Tuskin.

Ala-asteella olin kaveri Petrin kanssa. Kukaan muu ei ollut. Jengi heitti Petrin roskikseen välitunnilla eikä kukaan tehnyt mitään. Olin heikko ja pelkäsin että mä oon seuraavana roskalistalla ja käänsin Petrille selkäni. Liikuntatunneilla seisoin Kaarinan kanssa vierekkäin ja joukkueet kapteeneineen riiteli siitä kumman on pakko ottaa kumpi. Opettaja seurasi vierestä eikä sanonut mitään.

Yläasteella meidän luokan pojista kaksi heitti Kaarinan käytävän lattialle ja Kaarinan käsi murtui. Pojat joutui puhutteluun, mutta siihen se jäi. Toisen pojan isä titesi ettei hänen kullannuppunsa moista tekisi, että tyttö valehtelee. Ei se valehdellut. Mä seisoin vieressä kun se tapahtui. Me oltiin Kaarinan kanssa kavereita. Asuttiin samassa talossa ja leikittiin yhdessä. Lopulta en uskaltanut enää olla Kaarinan kaveri, halusin ”turvallisempaan” ystäväpiiriin. Tilalle tuli Hertta. Hertta oli hevoshullu. Sen äiti oli alkoholisti. Se asui niissä isoissa taloissa kadun päässä ja siellä oli paljon lapsia. Olin läski. Olin lehmä. Mun kanssa ei ollut hyvä puhua jos ei halunnut samaa leimaa itselleen.


Lukiossa kuuluin vähän kaikkiin ryhmiin, enkä oikeastaan mihinkään. Tiukan paikan tullen mut jätettiin aina ulkopuolelle. Lopulta sairastuin anoreksiaan. 

En oikeastaan tiedä miks just mua kiusattiin. Olin erilainen. Olin mutsin pukema. Halusin kuulua joukkoon, mutta en osannut. En tiennyt miten systeemi toimii. En osannut olla oikeanlainen. Olin outo. Halusin olla pidetty. Kukapa ei haluaisi. Entinen koulukiusaaja – ei mun kiusaaja, mutt ihminen joka muistaa olleensa kiusaaja - sanoi kerran kahvikupin äärellä että kiusaaminen on kiusattujen oma syy. Vedin kahvit niin syvälle väärään kurkkuun etten saanut sanottua mitään. Aikuisena tiedostan että myös kiusaaja tarvitsee apua, mutta että kiusaaminenko on uhrin omaa syytä? 


tiistai 21. lokakuuta 2014

nälkä

Oikeesti mun pitäis olla yläkerrassa liimaamassa jannujen seinään järjettömän kokoista batmantarraa, tai ehkä mun pitäis seistä tossa kyökin puolella tyhjentämässä tiskikonetta tai ainakin leikkiä ton kaksikon kanssa sen sijaan et ne katsoo telkkaria. En jaksa. Sen sijaan keitän itselleni uuden kupin kahvia ja otan keksin – kolmannen keksin. Jalat lykkään L:n ostamalle hirontavehkeelle, paras herätesostos aikoihin.



Aamu tuli tänäänkin ihan liian aikaisin. Ei ihmistä – ainakaan mua – ole tarkoitettu nousemaan pimeässä. Siinä vaiheessa kun istuin hiljaisessa kouluterveydenhoitajan huoneessa neulomassa oli vähällä ettei otsa kolahtanut pöytään. Harkitsin vakavasti siihen lepopedille käymistä, mietin mitä koulusihteeri ja reksin assari teksi jos ne löytäis mut sieltä nukkumasta, herättäiskö vai antaisko uupuneen äiti-ihmisen nukkua? Kaksi asiakasta vähän herätteli mua ja loppuajan tyydyin neuloessani haaveilemaan kaikesta mitä vois syödä. Mulla on aina aivan tolkuton nälkä jos oon väsynyt ja on helppoa uskoa unenpuutteen ja lihavuuden liittoon.



Kaahasin hakemaan K:n koulusta ja sain sen kiinni kun se istui jo bussissa. Se oli seitsemännessä taivaassa tästä yllättävästä tilanteesta ja me lähdettiin kahdestaan kauppaan. Koko matkan autossa se hoki mulle et oon paras äiti ikinä ja et se rakastaa mua. On vaarallista käydä kaupassa sellaisena päivänä kun on aamun istunut haaveilemassa kaikesta mitä vois ehkä syödä. Kaupan kassalla K hoiti itsepalveluskannerilla maksamisen ja mä avustin vähän tavaroitten pussittamisessa. Sit se kantoi yhden kassin autoon.



Kotimatkan O:n koululta äsken vielä niin iloinen, osallistuva ja joviaali K karjui kuin jalopeura koska O:n koululla oli ollut palomiehiä ja ne oli saaneet sellaiset palomiehen kypärät. Jossakin vaiheessa O huomautti et sitä vähän häiritsee K:n karjunta ja kirkuna ja mä totesin et niin muakin. Kotona K jäi riehumaan autoon mun kantaessa O:n kanssa kauppakassit sisään ja mun suureksi yllätykseksi O hyvin kohteliaasti tiedotti et hän vois vaikka auttaa mua ja purkaa kassit. Se totes että mun tarttee varmaan keskittyä hoitamaan tilannetta K:n kanssa niin hän tekee tän. Niin se teki. Purki kassit, laittoi oikeisiin paikkoihin kaiken minkä yletti laittamaan ja sit ne tyhjät pussit kierrätykseen. Juttelin K:n kanssa ja tuijotin sisäisen hiljaisuuden vallitessa keittiössä toimivaa pientä poikaa. Tapahtuuko näin myös huomenna? Tuskin. Tuleeko tästä tapa? En usko. Mulle se yksikin kerta kun se ihan vaan puhtaasti haluaa huomioida mua on palkinto joka kantaa pitkälle, ei siksi että se teki mun hommat vaan siksi että se halusi auttaa.


M ilmoitti eilen päivällisaikaan ettei mahdu enää istumaan poikien välissä keittiössä koska on niin lihava. Korjasin että ehkei kuitenkaan lihava, vaan vaan iso. Se katsoo mua hetken ja sanoo mulle et oikei, mä (M) oon oikeastaan aika luikku, mut sä (allekirjoittanut) oot lihava. Nieleskelen röhönaurua ja siirryn keskustelemaan siitä mitä se lihavuus oikeastaan tarkoittaa, ja ettei ole kohteliasta kommentoida ihmisten painoa tai pituutta oli niitä sit paljon tai vähän, ja että monet kokee sen loukkaavana vaikkei M ehkä tarkoittaiskaan sitä niin. Puhuttiin myös siitä mitä voi sanoa. 


eikö se ollutkaan maailman paras ja tasa-arvoisin?

Julkaisen tämän kirjoituksen Uusisuomi -lehden kirjoituksen kanssa, ennen kaikkea vastauksena blogiini tulleisiin kommentteihin. Alkuperäisen kirjoitukseni kommentoi Iltalehden kirjoitusta, ja Suomen osin jopa lapsivihamielistä ilmapiiriä. Tämä kun on asia joka aina säännöllisesti pulpahtaa esiin suomalaisessa mediassa. Tarkoitukseni ei ollut herättää USA-Suomi vastakkainasettelua mutta näin kuitenkin taas kävi.

Meidän perheemme asuu Yhdysvalloissa. Minä pidän tästä maasta ja viihdyn täällä kaikista ongelmista ja eriarvoisuudesta huolimatta. Se että asun täällä ei tee Suomesta huonoa maata asua. Suomi on hyvä maa, monessa asiassa varmasti yksi maailman parhaista. Vastoin kommenttien kirjoittajien käsityksiä myös Yhdysvalloissa on paljon hyvää.

Tämän jälkeen tarkoitus on palata taas niihin tavallisempiin aiheisiin, meidän perheeseen, lasten juttuihin, kouluasioihin ja terapioihin. On tarkoitus kirjoittaa taas syksyn tullessa puraisseesta sisustuskärpäsestä ja kertoa ennen kaikkea meidän elämästä.


***

Eikö suomalainen terveydenhuolto järjestelmä olekaan maailman paras? Eikö se olekaan tasa-arvoisin, sellainen missä tarjotaan kaikille samaa iästä, väristä, varallisuustasosta ja maantieteellisestä sijainnista riippumatta? Onko tämä sittenkin vain yhden ihmisen mielipide? Eihän se kai mitään voi tietää, sehän on vaan THL:ssä töissä.

Tarkkailen suomalaista terveydenhuoltojärjestelmää ulkopuolelta. En ole tarvinnut suomalaisia terveydenhuoltopalveluita sen jälkeen kun muutin maasta yli kymmenen vuotta sitten. Tiedän vain sen minkä luen lehdistä, blogeista tai kuulen palveluiden käyttäjän välityksellä. Henkilökohtaisesti olen yllättynyt siitä että tilanne Suomessa on näin surkea.

Leijonaemojen blogi antaa karun kuvan suomalaisesta vammaispalvelusta. Se kertoo siitä miten laissasäädettyjä palveluita jätetään tarjoamatta, loputtomasta valituskierteestä ja paperisodasta. Se kertoo vanhempien uupumisesta byrokratian viidakossa. Yksittäistapauksia ehkä, mutta silti tosia niille ihmisille jotka byrokratian myllyssä pyörivät.

Amerikkalainen terveydenhuoltojärjestelmä on kaukana täydellisestä, saati tasa-arvoisesta ja meillä on täällä paljon työtä, niin taitaa kuitenkin olla myös Suomessa. Yksi osoitus meidän järjestelmämme epätäydellisyydestä on se tosiasia että tänäkin aamuna minä lähden leikkimään kouluterveydenhoitajaa M:n kouluun. Samaa leikkiä saa leikkiä halutessaan kuka tahansa vanhemmista, ilman minkäänlaista terveydenhuoltoalan koulutusta.

Suorat sanat Suomelle: ”Järjestelmämme on Euroopan pohjasakkaa”

Linda Pelkonen
Teppo Ovaskainen
Luotu: 10.10.2013 14:40

THL:n johtava asiantuntija Pia Maria Jonsson antaa murska-arvion Suomen nykyisen terveydenhuoltojärjestelmän toimivuudesta.

KOTIMAA

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n johtava asiantuntija Pia Maria Jonsson arvostelee Suomen terveydenhoitojärjestelmää kovin sanoin.
THL:n viikko sitten julkaisema ratkaisuehdotus, yksityisten yritysten palveluiden ottaminen julkisesti rahoitetun perusterveydenhuollon tueksi, on herättänyt sekä poliittista vastustusta että kannatusta. Etenkin SDP:ssa on oltu huolissaan siitä, että mallissa perusterveydenhuolto ”näivettyy entisestään” ja alueellinen eriarvoisuus kasvaa.

THL:n Jonssonin näkemyksen mukaan Suomen terveydenhuoltojärjestelmässä ei ole kauheasti näivettymistä, jos verrataan muun muassa naapurimaihin.

–Meidän terveydenhuoltojärjestelmämme on Euroopan pohjasakkaa. Meillä on lähes kaikkein epätasa-arvoisin järjestelmä. Meillä on hyvä kapasiteetti muille paitsi niille, jotka niitä palveluita todella tarvitsevat, Jonsson sanoo Uudelle Suomelle.

–Kaikista sairaimmilla, vanhuksilla, työttömillä ja vähävaraisilla on pääsy pelkästään kunnalliseen perusterveydenhuoltoon, jossa saatavuus on huono. Varakkaammilla on muut vaihtoehdot, hän lisää.

”Poliitikkojen puheet ovat aivan kummallisia”

Suomessa on siirrytty Jonssonin mukaan ”täysin kontrolloimattomaan”, yksityiseen rahoitukseen pohjautuvaan terveydenhuollon suuntaukseen ilman kunnollista suunnittelua.

Hänen mukaansa järjestelmä on Suomessa jakanut kansan kahtia niihin, jotka joutuvat jonottamaan julkiseen terveydenhoitoon, sekä niihin, joilla on varaa yksityisen puolen ohituskaistaan tai jotka ovat työterveydenhoidon piirissä.

–On aivan kummallista, että poliitikot puhuvat, että meidän julkisesti rahoitettu tasa-arvoinen järjestelmämme on uhattuna, koska se on jo nimenomaan menettänyt julkisesta rahoituspohjastaan aika paljon ja se on hyvin epätasa-arvoinen, Jonsson sanoo.

THL uudistaisi Suomen terveydenhuoltoa niin, että julkisesti rahoitetun perusterveydenhuollon palvelujen tuottajiksi hyväksyttaisiin myös yksityisiä ja kolmannen sektorin palveluntuottajia. Laitoksessa uskotaan, että tämä helpottaisi ”jonottamatta hoitoon” -tavoitteen saavuttamisessa.

”Tätä on epäilty, mutta ei Ruotsissa ja Norjassa ole ainakaan vielä merkkejä siitä”
–Tavoitteena on, että potilas voi valita kunnallisen rinnalla myös yksityisen yrityksen hoitoa. Tämä muistuttaa niin sanottua palvelusetelimallia, Jonsson sanoo.

Ruotsissa on hyviä kokemuksia yksityisten terveyspalveluiden ottamisesta julkisen terveydenhuollon rinnalle. Malli toimii niin sanotulla ”raha seuraa potilasta” -periaatteella. Tarkoituksena on, että asiakas ”voi samalla maksulla hakeutua haluamaansa hoitopaikkaan riippumatta siitä, mikä taho tuottaa palvelun”.

–Kokemukset ovat pääsääntöisesti hyviä, Jonsson sanoo.

THL:n mukaan terveydenhuollon kustannukset eivät ole Ruotsissa nousseet. Lääkäreitä on muutoksen jälkeen siirtynyt julkiselta puolelta yksityiselle. Ongelmana Jonssonin mukaan on sama asia kuin ennenkin, eli harvaan asutuille seuduille on edelleen vaikea saada lääkäreitä.

–Ei tämä uusi järjestelmä mikään taikasauva kuitenkaan ole, Jonsson sanoo.

Ruotsissa ei näyttöä kustannusten salakavalasta noususta

Muun muassa Uppsalan yliopiston dosentti Ulrika Winbland on tutkinut Ruotsin yksityistämismallin seurauksia. Esimerkiksi vanhusten hoidossa yksityistäminen on hänen tutkimustensa mukaan saanut aikaan huomattavia eroja. Henkilöstön määrä on pienempi hoidettavaa asukasta kohden, mutta hoidon laadussa on tapahtunut parannuksia ja muun muassa aterioiden välinen yöllinen tauko on lyhentynyt.

Winblandin mukaan yksityistämisen seurauksia täytyy kuitenkin jatkuvasti tarkkailla.

Suomessa yhtenä vaarana on pidetty sitä, että kustannustehokkaamman yksityisen sektorin palveluiden kustannukset alkavatkin nousta sitten, kun julkinen sektori on tullut niistä riippuvaiseksi.

Pia Maria Jonssonin mukaan näin ei ainakaan toistaiseksi ole naapurimaissa.

–Tätä on epäilty, mutta ei Ruotsissa ja Norjassa ole ainakaan vielä merkkejä siitä. Jos sellaista olisi näkyvissä, siihen kyllä ehdittäisiin reagoida, Jonsson vastaa.

Suomessa THL:n aloitetta ovat tukeneet etenkin kokoomuksen poliitikot. Muun muassa kansanedustaja Lenita Toivakka on kirjoittanut Puheenvuoron blogissaan Ruotsin mallista.

–On selvää, että meidän on otettava mallia Ruotsin hyvistä kokemuksista, mutta oikeasti meidän on räätälöitävä Suomeen aivan oma malli. Valinnanvapaus lisääntyy Suomessakin uuden lainsäädännön myötä ensi vuoden alussa. Ongelma on se, että meillä ei aidosti ole mistä valita. Kun Ruotsin mallin mukaisesti meilläkin raha seuraisi potilasta, palvelujen tuottajien määrä todennäköisesti kasvaisi, Toivakka kirjoittaa blogissaan.

Henkilöt:
Pia Maria Jonsson, Lenita Toivakka
Muut asiasanat:

Kotimaa, Politiikka

maanantai 20. lokakuuta 2014

maalausmaanantai

Eilinen aurinko ja helle vaihtuivat yön aikana syksyn pimeyteen ja vesisateeseen. Vajaassa vuorokaudessa PNW on näyttänyt kasvojensa molemmat puolet. Pilvimassa oli niin paksu että seitsemän jälkeen oli edelleen pimeää. Niin pimeää ettei yksikään laumasta herännyt ennen kuin kapusin takaisin yläkertaan niitä hellästi ravistelemaan. O:n uninen kommentti oli että siellä on pimeetä, on yö.

Vähän myöhemmin juoksin K:n kaatosateessa oven edessä seisovaan bussiin, juoksin takaisin ja kysyin M:lta onko sillä ideoita miten lähestyä tätä säätä ilman että se on täysin läpimärkä siinä vaiheessa kun koulun kello soi. Neidin ehdotus oli et ajan sen autolla kouluun saakka ja niin tehtiin koska ajatus siitä et se seisoo ensin kymmenen minuuttia sateessa bussipysäkillä, sit vartin märkänä bussissa ja kävelee taas kaatosateessa bussilta kouluun tuntui kohtuuttomalta.

Tiputettuani O:n omaan kouluunsa palasin lähtöruutuun. Soitin jannujen kummitädille ja siinä juorutessani leivoin teeleipiä itselleni aamiaiseksi ja muille lounaaksi. Keitin kahvin, kasasin itselleni aamiaisen ja tein jotaan mistä en muista koska viimeks olisin niin tehnyt, istuin telkkarin eteen ja katsoin keskellä päivää telkkaria. Kieltämättä tuntui ihan siltä kuin olisin tehnyt jotakin kiellettyä.

omena-kurpitsateeleipä, kahvilla maustettu kreikkalainen jogurtti,
klementiini ja kuppi mustaa kahvia

Luin blogin kommentit, vastasin muutamaan meiliin, järjestin O:lle uuden ajan puheterapiaan ja laitoin pyykkikoneen taas kerran pyörimään. Vaihdoin päälle rikkinäiset shortsit ja maalisen t-paidan, keräsin tarvikkeet ja avasin ison purkin harmaata maalia. K:n koulubussien jarrutellessa meidän eteen oli poikien huone maalattu kertaalleen, K kävi vilkaisemassa lopputulosta ja ilmoitti ettei se nyt hänen mielestään oo kovin batman. Musta olis ollut parempi. Eilen maalattiin M:n huone. Laitan kuvia sit kun projekti on valmis.

batman rentoutuu

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

turvallisesti ja pelkäämättä kurpitsapellolla

En nyt ylipäätään oikeastaan ymmärrä miten mun kirjoitus suomalaisten suhtautumisesta lapsiin julkisella paikalla saatiin kommenttiosiossa aikaan keskustelu Yhdysvaltain potentiaalisesta turvattomuudesta ja Suomen ylivertaisuudesta. Epäilemättä järkevämpää olis ollut olla tarttumatta siihen selkeään provon koukkuun, mutta harkinnan ja itsehillintäjakson jäkeenkään en siihen pystynyt. Provosoiduin ja vastaan.

Unohdin – no en oikeastaan edes unohtanut – ettei mulla ulkosuomalaisena ole minkäänlaisia oikeuksia kritisoida Suomea saati suomalaisuutta. Suomi on se ihanuuksien ihmemaa ja pysyköön sellaisena, huolimatta siitä että olen valinnut sieltä muuttaa pois. Suomen terveydenhuoltojärjestelmä olkoon täydellinen, koulutus kaikinpuolin maailman huippua – monilta osin se onkin, ihmiset älykkäimpiä ja turvallisuus tietenkin aivan omaa luokkaansa. Sääli kaikkia niitä ihmisiä, jotka eivät ole syntyneet Suomeen. Onneksi siis sain syntyä ja kasvaa Suomessa. Onneksi sain kouluttautua siellä. Sain lottovoiton ja synnyin Suomeen.

Kommenteista voisi päätellä että kirjoittajien käsitys Yhdysvalloista maana on varsin värittynyt ja rajallinen. Kommenteista voisi myös vetää sen johtopäätöksen että mielikuva on syntynyt pääasiallisesti televisosarjoista, elokuvista ja iltapäivälehtien otsikoista. Ei siinä mitään pahaa ole, itsekin muistan istuneeni L:n kanssa autossa juuri tänne saapuneena uskaltamatta mennä ravintolaan keskellä turvallisen kaupungin turvallista lähiötä. Mielessä kun pyöri vielä kaikki ne tv:n rikossarjojen ammuskelut ja ryöstöt. Jos kysyn anopilta minkälaista täällä on se sanoo että täällä on korkeita taloja, loskaa, moottoriteitä ja kauheesti vaan ammuskellaan.



Washingtonin osavaltio versus Suomi

Loppupeleissä kuitenkin meidän elämä ei poikkea turvallisuusnäkökohdissa mitenkään siitä elämästä jota elin aikanaan eteläisessä Helsingissä. En pelkää kenenkään kidnappaavan lapsiani sen enempää kuin jengisotaa tai holtitonta ammuskelua. En edes ajattele kenenkään hyökkäävän holtittomasti minun tai perheenjäsenteni kimppuun yhtään sen enempää kuin aikanaan Helsingissä. En pelkää yhdenkään perheenjäsenen turvallisuuden puolesta. En pelkää illalla tai yöllä yhtään sen enempää kuin päivälläkään. En pelkää yhtään. Tämä huolimatta siitä että turvallisuustilastojen mukaan olisi turvallisempaa asua New Yorkissa tai Los Angelesissa.

turvallisimmat kaupungit

turvattomimmat kaupungit

Redmondin kaupungin väkivaltarikokset viimeisen kolmen kuukauden (3kk) ajalta. 18 tappelunnujakkaa ja 1 ilmoitus seksuaalisesta väkivallasta

meidän "kuntamme" King Countyn asukasmäärä on reilut kaksi miljoonaa

Yhdysvalloissa on paljon turvattomuutta. Täällä on alueita ja kaupunkeja joita ehdottomasti välttäisin, meidän perheemme kuitenkin asuu sangen turvallisella alueella. Täytyy taas kerran muistaa että tämä on suuri maa. Kuinka paljon sinua pelottaisi jos asuisit Helsingissä ja Joensuussa olisi piiritystilanne? Toki varmasti miettisit niitä ihmisiä joita se koskettaa, mutta pelkäisitkö oman turvallisuutesi puolesta? Tuskin.


Epäkohtia on paljon. On köyhyyttä. On sairautta. On kodittomuutta. Näitä tosin esiintyy myös Suomessa, varmasti vähemmän kuin täällä mutta silti niitä esiintyy myös Suomessa. Epäkohtia on kuitenkin kaikkialla. 

Meillä oli tänään ihanaa, pelotonta ja turvallista kurpitsapellolla lokakuisen hellesään hemmotellessa.







lauantai 18. lokakuuta 2014

roxy

Tapasin Roxyn ekaa kertaa muistaakseni noin vuosi sitten. Roxy työskentelee Nordstromin tavaratalon lastenvaateosastolla. Ekalla kerralla me taidettiin ostaa M:lle uudet verkkarit ja meillä oli mukana koko lauma. Pojat kiipeili kassalla esillä olevissa syöttötuoleissa ja mulla valui hiki. Keväällä me ostettiin Roxylta M:lle kesämekko, ja Roxy kantoi sovituskoppiin erilaisia mahdollisia mekkoja, sanoi mielipiteensä mallista ja koosta ja ilmoitti väliaikatietoja sovitushuoneitten ulkopuolella poikien kanssa odottavalle L:lle. Elokuussa se kysyi ollaanko me kaikki yhdessä liikenteessä ja kantoi taas sovituskoppiin kouluvaatteita koko laumalle sovitettavaksi. Ostin Roxylta kaikki M:n kouluvaatteet ja vähän myös pojille, siihen meni muutama satanen.

Muutama viikko sitten kun kävin palauttamassa ne M:n kengät, ne joista se ei tykännytkään, Roxy myi mulle tilalle sen uuden mekon, sen jossa on koiria – Koira koiria. M oli koulussa ja se kysyi mitä M:lle kuuluu, se muisti M:n nimenkin. Eilen me oltiin liikenteessä hankkimassa jannuille pitkähihaisia paitoja. Ne mun aiemmin GAP:istä tilaamat jatkaa matkaansa kierrätykseen, koska L:n mielestä – ja vähän munkin – niitten leikkaus on huono, ja mitat vähän kummalliset. Roxy totes että pojat on kasvaneet ja osas esitellä mulle just sellaisia paitoja kuin mistä mä tykkään, se tietää että tykkään Mini Bodenista, Tea:sta ja Tucker+Tatesta. Tilitin sille että M:n kaikki yöpaidat on vääränmallisia ja että mulla menee hermot. Me käveltiin Nordstomiltä ulos mukana neljä pitkähihaista pojille, M:lle kaksi pyjamaa ja yksi yöpaita, ja sit yhdet legginsit, yhteensä $226. Tänään me palautettiin ne legginsit kotisovituksen jälkeen. Roxy myi tilalle pupumekon.


Oon ennenkin kirjoittanut Nordstromin huikeasta asiakaspalvelusta. Roxy on siitä malliesimerkki. Kaikkien tuhansien asiakkaitten joukosta se muistaa mut ja mun lapset. Se tietää meidän kaikkien nimet ja se osaa valita niille sovitettavaksi sellaisia vaatteita joista ne tykkää ja joista mä tykkään. Roxy on syy mennä Nordstromin lastenosastolle mieluummin kuin tilata saman asiat netistä tai ostaa ne jostakin muualta. Roxy tekee mun elämästä helpompaa ja mukavampaa. Haluan asioida Roxyn kanssa. Roxynkaltaiset asiakaspalvelijat pitää yllä Nordstromin tavaratalon mainetta ja tulosta. Ollaan tultu siihen kohtaan et jos Roxylla on vapaapäivä, mä palaan asiaan myöhemmin uudestaan. 

Roxyn myymää... MiniBoden, MiniBoden, MiniBoden, MiniBoden, MiniBoden, Tucker+Tate, Tea


häiriötekijä

Selailen satunnaisesti suomalaisia iltapäivälehtiä netissä ja eilen silmäillessäni eksyin siihen juttuun Vuosaaren Citymarketista ulos heitetystä perheestä. Taannoin lukaisin jutun ravintolasta joka oli kieltänyt lapset osasta ravintolatilaa. Molempien tapahtumien perusteena oli muitten asiakkaitten mahdollinen häiriintyminen. Siis se että lapset saa näkyä muttei kuulua, ja tämän päivän Suomessa ei kai oikeastaan näkyäkään.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että iso marketti on aika huono paikka hakea hiljaisuutta. Suosittelisin etsimään sitä metsistä, kirkosta tai vaikkapa kirjastosta. Ravintolassa täytyy lounasaikaan voida lounastaa myös lasten ja lasten vanhempien. 

L käskee lukemaan juttuun tulleita kommentteja ja mitä pidemmälle luen, sitä korkeammalle nousee mun kulmakarvat ja lopulta huokaisen helpotuksesta ettei me asuta siinä maassa jossa lapset on keskimäärin häiriötekijä, ja että jopa lasten vanhemmat on sitä mieltä että lasten äänet on häiritseviä ja että heillä on aikuisina oikeus tähän lapsettomaan kauppa-ravintola-hotellikokemukseen. Silmämääräisesti arvioiden 99% kommentoinnista puoltaa kaupan päätöstä pyytää perhettä poistumaan ja suuri osa on sitä mieltä että olis kaiken kaikkiaan parempi jos vanhemmat kävis kaupassa ilman lapsia tai ainakin kärräis ne pihalle välittömästi jos niistä kuuluu ylimääräistä ääntä. Onpa siellä joukossa niitäkin jotka ilmoittaa rinta röyheänä  kasvattaneensa omat lapset niin ettei ne aiheuta missään minkäänlaista häiriötä.

Samaan aikaan aikakauslehdissä, naamiksessa ja blogeissa vilisee linkkejä erilaisten kasvatusammattilaisten haastatteluihin, lausuntoihin ja kolumneihin. Niissä kerrotaan ettei lasta saa syyllistää, ettei lapselle saa huutaa ja että aikuisen pitää olla se yli-ihminen jonka kykenee 24/7/365 pitämään sen coolinsa ja tukemaan nuppustaan. Aikuisen pitää aina olla johdonmukainen – aikuinen. Lapsi traumatisoituu jos sitä syyllistetään, jos sitä ei aktivoida, jos sille huutaa. Aikuinen traumatisoituu lapsenkasvatuksen vaikeuden edessä. Jos et ole se hymisevä äitihahmo olet toiminut jonkun ammattilaisen mielestä väärin ja jos lapset ei tällä hyminällä ja ikuisella keskustelulla kasva äänettömiksi, näkymättömiksi mallikansalaisiksi ollaan menty metsään. Jään miettimään kasvatetaanko tällä kaikella hyminällä sukupolvea joka oppii syyllistämään itse itseään omista negatiivisista tunteistaan? Joka kokee riittämättömyyttä taantuessaan kolmevuotiaan tasolle kolmevuotiaansa kanssa? Joku uskoo epäonnistuneensa elämässä riidellessään puolisonsa kanssa?

Jari Sinkkosen ainoa ohje kerta toisensa jälkeen on ettei lapsen saa antaa lyödä itseään. Muuten lastenkasvatus on yhtä harmaata- aluetta joka riippuu siitä mistä roikkuu. Minkälainen on lapsen temperamentti? Entä aikuisen? Onko lapsella erityisvaikeuksia? Mikä on perheen tilanne? Minkälainen on perhe?

Meidän perheessä on kolme lasta. Ne on jokainen keskenään erilaisia ja kaikki omassa epätäydellisyydessään täydellisiä. Kasvattajana olen kaukana siitä täydellisestä hymisevästä kasvattajasta, mutta jos meillä lapsille huudetaan niin että niillä on tukka takana ja ovia paiskotaan myös aikuisten toimesta, niin kyllä meillä myös sovitaan, pussataan ja halataan. Aikuista ei tarvitse kunnioittaa, aikuisen kanssa voi keskustella ja aikuisen ratkaisuun on lapsella oikeus saada perustelut.  
Viimeisen kuukauden aikana meillä on saatu raivareita erilaisissa kaupoissa ja muissa julkisissa tilanteissa. Kertaakaan emme ole tilanteista poistuneet, vaan ratkaisseet tilanteen juuri siinä. Kertaakaan en ole miettinyt muitten ihmisten hermoja tai hermottomuutta vaan keskittynyt sen kasvatustilanteen ratkaisemiseen. Kukaan ei myöskään ole koskaan pyytänyt meitä poistumaan, tai edes luonut sen suuntaisia silmäyksiä. Enemmän tai vähemmän järkyttyneitä katseita olen kyllä sen sijaan saanut osakseni sen kuusijapuolivuotiaan – sen joka näyttää kahdeksanvuotiaalta – maatessa kaupan lattialla kiljuen elämäntuskaansa. Suomessa tämä asia ratkaistaan niin että lapsi siirretään jonnekin muualle. Paikkaan josta siitä ei aiheudu häiriötä kenellekään. Ongelma meidän perheen kannalta tässä ratkaisumallissa on se että M älykkäänä lapsena oppisi tästä ratkaisumallista sen ettei sen tarvitse mennä kauppaan, ja että sieltä pääsee pois jos vetää siellä hyllyjen välissä kilarit ja epäilemättä viikossa meillä oltais tilanteessa jossa M vetäis kaupassa kilarit aina kun sinne mennään. Lapset kun on erilaisia keskenään. M tarvitsee näissä tilanteissa aikaa ja tilaa ja aikuisen joka on jämäkkä peruskallio joka ei anna tuumaakaan periksi. Lopulta M rauhoittuu, asiasta voidaan puhua ja elämä jatkuu.

K on neljävee. Se saa edelleen raivareita milloin missäkin ja milloin mistäkin. Viimeksi eilen me oltiin legokaupassa ja jannu makas lattialla kun en ostanut sille satasen legoa. Myyjiä tilanne lähinnä huvitti ja muut liikkeessä asioivat jatkoivat elämäänsä korvaansa lotkauttamatta. K:lla on vaikeuksia hallita omia tunteitaan ja se on impulsiivinen. Meillä saadaan tiistaisin raivareita siksi ettei ole torstai ja keskiviikkoisin siksi että jouluun on aivan liian kauan. K haluaa kaiken heti, tässä ja nyt. K haluaa vaaleanpunaisen elefantin taivaalta ja eilisen päivän huomiseksi. K ei aina saa mitä haluaa, ja se ainakaan saas sitä sitä silloin kun se makaa kaupan lattialla ulisten ja itkee ja vaatii ja polkee jalkaa. Se tietää ettei huutamalla saa yhtään mitään, silti se huutaa. Se huutaa koska sillä ei ole ikätasoista kontrollia omiin tunteisiinsa, se tarvitsee edelleen aikuisen apua ja tilaa käsitellä niitä. Tilanteesta poistuminen ei ole ratkaisu. Meillä tilanne eletään läpi ja lapsen tunteita sanoitetaan: ”Olet vihainen ja pettynyt. Saat olla vihainen ja pettynyt. Otan sut syliin kun olet valmis tulemaan. Rakastan sinua huolimatta siitä että olet minulle vihainen.”


O, ihan yhtälailla neljävee, ei ole eläessään saanut yhtään raivaria yhdelläkään julkisella paikalla. Itkupotkuraivareita se on muutenkin saanut yhden käden sormilla laskettavan määrän. Kun se suuttuu se menee kirjahyllyn ja nojatuolin muodostamaan nurkkaan murjottamaan ja tulee takaisin sitten kun elämä tuntuu taas hallittavammalta. Jos O olis meidän ainoa lapsi, saattaisin elää sellaisessa harhassa että olen mallikelpoinen kasvattaja. Sellainen jonka lapset osaa aina käyttäytyä julkisilla paikoilla.

Onneksi tämän perheen lapset saavat kasvaa maassa jossa lapset saavat näkyä ja kuulua. Ei meistä olis muuhun.






perjantai 17. lokakuuta 2014

kuusjapuolvee

Illalla se sai luvan valvoa kunnes mä tuun töistä ja niinpä se seisoi kuistilla vilkuttamassa kun mä kurvasin kotiin varttia ennen puoltayötä. Aamulla se ilmestyi alakertaan kymmenen aikaan, edelleen hieroskellen unisia silmiään. Sitten se muisti; se täytti tänään kuusijapuolivuotta.


Se halus erityisen hienoa aamiaista ja mä ladoin pöytään normaalin aamiaisen – leipää, kinkkua, prosciuttoa, voita, hilloa, mandariineja, kaakaota – lisäksi kulhollisen kurpitsan muotoisia vaahtokarkkeja ja kynttilän. Kynttilä puhallettiin aamiaisen aikana kahdesti. Jannut kysyi onko myös lahjoja, ja sankari ratkaisi asian vastaamalla ise että lahjoja saa vaan tasapäivinä, sopii.

Ne siirtyi yhdessä olkkariin katsomaan Nalle Puhia ja palas vähän myöhemmin kirjoittamaan joululahjalistojaan. M toivoo lehtiä – siis aikakauslehtiä – leikkitonttua ja elsa pukua, batgirl pukua. K haluaa tosi yllättävästi batmanleluja, batman autoja, batman kaulakorun, tonttulelun ja transformerin. K on ollut batman nyt jo pian puolitoista vuotta. O haluaa mustan hämähäkkimiesasun ja legoja. 


Puoliltapäivin M ryhtyi leipomaan. Kuusjapuoliveen kunniaksi se sai leipoa ihan itse ja mä toimin lähinnä valokuvaajana ja tarkkailijana.





ehkä meidät pelastaa batman

Me puhuttiin eilen töissä isosta eestä. Siis silleen vaan jutusteluna työkavereitten kesken eikä mitenkään virallisesti. Virallisesti tiedän aiheesta jotakuinkin sen minkä ihan kuka tahansa voi lukea netistä tai selvittää telkkaria katsomalla. Töissä meille on jaettu monisteet ebolan varhaisista oireista ja jokainen meistä tietää jo ihan muitten tartuntatautien perusteella suojautumisprosessin, ihan samalla tavalla kuin jokainen meistä saattaa pistäytyä eristyshuoneessa ilman kyseisiä suojavarusteita JOS tauti tarttuu vain kosketuksella, eikä itse koske mihinkään.

Useimmat näistä yleisimmistä (MRSA, VRE, cdiff) tarttuvat nimenomaan koskettamalla, ei välttämättä potilasta, vaan ovenkahvaa, lakanaa, tietokoneen näppäimistöä. Influenssapotilaan huoneeseen voi mennä suojautumattakin jos pysyy riittävän kaukana, ja vatsataudit ja sairaalaripulit ei lähde käsistä käsidesillä – sillä millä kädet putsataan automaattisesti aina huoneeseen tultaessa ja sieltä lähdettäessä - vaan ne pitää oikeesti pestä pois hankaamalla, veden ja saippuan kanssa. Noron saat siis vaikka liottaisit käsiä alkoholissa aamusta iltaan, jos et pese käsiä kunnolla. Tuberkuloosipotilas on alipainehuoneessa ja sinne mennään siinä nyt jo kaikille tutussa maskissa, siinä jossa moottori puhdistaa hoitohenkilökunnan hengittämän ilman. Jokainen meistä tietää myös ettei eristyshuoneessa pyyhkäistä otsatukkaa silmiltä, rapsuteta nenää tai kaiveta korvaa.

Jokainen meistä siis periaatteessa osaa toimia oikein. Virallinen taho sanoo että ebola tarttuu huonosti. Päätellen siitä miten vähän tapauksia on nähty länsimaissa olen taipuvainen yhtymään tähän näkemykseen. Toisaalta ne suojapuvut maskeineen kertovat toisenlaista tarinaa. Totuus lienee jossakin puolivälissä tai sitten siinä ettei kukaan kuitenkaan ole ihan, ihan varma siitä miten. Jos jo aivan, aivan varmasti tiedettäisiin että ebola tarttuu kuten HIV, eli äärimmäisen huonosti ei kenelläkään olis enää tarvetta vetää ylleen avaruuskaapua maskeineen ja moninkertaisine hanskoineen.

Sitten se toinen puoli. Ebolan varhaisiin oireisiin kuuluu kuume, päänsärky, lihassärky, yskä, vatsakivut, ripuli, oksentaminen, yhdessä tai erikseen. Lokakuusta huhtikuulle sairaalaan hakeutuvista potilaista noin pääsääntöisesti on oirekenttä joka täsmää ebolaan ihan yhtälailla kuin mihin tahansa talviseen virustautiin. Tosiasiassa ei ole mahdollista lähteä liikkeelle siitä oletuksesta että jokaisella ensiavun ovista sisään astuvasta ihmisestä on ebola, vaan lähdetään liikkeelle siitä perusoletuksesta että kyseessä on joku meille tutumpi virustauti. Jos ebolan leviämisen estäminen oikeasti vaatii sen hurjan suojautumisen mitä lehdissä, telkkarissa ja valokuvissa nähdään on peli menetetty jo aikaa sitten. Entä sitten ne ensiavun ovista sisäänastujat, miltä meillä näyttää ensiavussa tänä talvena? Onko siellä jatkuvasti satoja ihmisiä nuhakuumeen takia, siksi että hoitoon hakija itse pelkää saaneensa ebolatartunnan?

Itse siellä potentiaalisessa eturintamassa työskentelevänä, olen taipuvainen ajattelemaan ettei kukaan vielä tiedä mitä tulee tapahtumaan. Kukaan ei tiedä miten laaja tästä epidemiasta tulee länsimaissa, vai tuleeko siitä epidemiaa lainkaan. Jos siitä tulee pandemia ei auta muu kuin pitää pää kylmänä ja Jumala mielessä, paniikki ei auta ketään.