keskiviikko 10. helmikuuta 2016

mitä laittais päälle?


Microsoftin CEO Satya Nadella pukeutuu töihin rennosti.

Uuden koneen myötä pääsen taas käsiksi kuviin, ja ennen kaikkea kuvankäsittelyyn. Keskiviikon kunniaksi, puolivälissä työviikkoa kun ollaan avaan vähän amerikkalaista työpukeutumista. Tai ei, avaan pohjoisen länsirannikon työpukeutumista. Työpukeutumisessa länsirannikko on rennompaa kuin muu maa. Osin huomattavasti rennompaa.

Rahoitusalalla täälläkin pukeudutaan työpaikalle ”business formal” – eli siihen tuttuun jakkupukuun, housupukuun, pukuun jne. Kun jossakin törmää mieheen tai naiseen tummassa puvussa on melko varmaa että tämä työskentelee pankissa, pörssissä, vakuutusyhtiössä tai rahoitusyhtiössä. Ei täällä kukaan muu.

Sitä toista ääripäätä edustaa teknologiatyöntekijät. Taannoin seisoin Fredden työpaikan hississä ja ihailin salaa yhtä takkutukkaa rikkinäisissä farkuissaan ja sandaaleissa paljasjaloin... jannun lätkässä tais lukea Senior Program Manager. Shortsit ja t-paita, ne sandaalit ja tennarit edustaa työpukeutumista Googlella, Microsoftilla ja Applella. Fredde käy työpaikallaan farkuissa silloin kun pitää olla erityisen siisti jonkun ison presentaation takia, muuten se kulkee kesät talvet shortseissa. Pukeutumiskoodi on ”casual”

Monissa yrityksissä ollaan ”business casual”, varmaan valtaosassa siis. Farkut ja paita, farkut ja neule, khakit ja neule jne. Tennarit on ihan jees, mutta reikäiset farkut jätetään kuitenkin kotiin.

Terveydenhuolto kuuluu sinne formaalimpaan, tai virallisempaan laitaan työpukeutumista. Meillä pukeudutaankin ”business professional”. Tässä kategoriassa luovutaan denimistä ja tennareista. Suomalaisittain ollaan edelleen rentoja, mutta paikallisittain vähintäänkin siistejä. Tatuoinnit pitää piilottaa ja lävistysten määrä on rajattu. Hiusten pitää olla ”luonnollisen” väriset, eikä rastaa varmaan katsottais kovin hyvällä. Sairaalahenkilökunnalla, sairaanhoitajilla ja lääkäreiden assareilla on päällään se tuttu sairaanhoitajan työasu. Lääkärillä on päällään valkoinen takki ja sen alla suorat housut ja paita, osalla solmiokin, ja naisilla hame tai suorat housut, ja neule tai paitapusero. Laskutuksen tytöillä on se telkkarista tuttu ”casual Friday”, meillä muilla ei.




Täällä ei myöskään mennä töihin, sen enempää kuin kouluunkaan samoissa vaatteissa kahtena päivänä perätysten, se on "gross" - ällöä. Niin, tai siis kahta kertaa saman viikon aikana, ja jos nyt oikein nipotetaan niin olis hyvä että yhdistellen pystyis rakentamaan erilaisia asuja ainakin kahden viikon ajaksi. Ei edes niissä teknologiayrityksissä.  Ei niitä vaatteita välttämättä pestä välissä, tuuletetaan. Eikä kenelläkään tarvitse olla kymmeneksi päiväksi erilaisia vaatteita, vaan yhdistelemällä eri tavoin rakennetaan erilaisia kokonaisuuksia. Likaiset tai nuhjuiset vaatteet on myös jättää työpaikan ulkopuolelle. Monella on työpöydän laatikossa tai kaapissa puhdas paita sen varalle että lounalla livahtaa ketsupit rinnuksille. 

Tässä sekalaisessa järjestyksessä sitä meidän "Business Professional" pukeutumista, ja omia työasuja...









sunnuntai 7. helmikuuta 2016

rikas, rakas, sunnuntai



Kone levis... mun rakas Surface Pro 3 kohtasi mut aamulla mustalla ruudulla ja kieltäytyi sanomasta mulle hyvää huomenta. Ikää vehkeellä on vajaa vuosi. Onneksi laitteen sisältö on pilvissä, eli mitään en menettänyt. Tiistai-iltaan mennessä Microsoft toimittaa mulle tilalle toimivan samanlaisen koneen – maksutta. Ja tiistaina illalla, silloin lataan sieltä pilvistä kaiken takaisin, ja mulla on taas se sama ihana tietokone. Tänään näpsyttelen M:n Dellillä, ihan jees joo, ja sieltä pilvistä saa tännekin sen minkä tarvitsee. Kuvankäsittelyohjelma tosin puuttuu, ja näppiksen näppylät on ihan väärissä paikoissa.

Mutta sunnuntai on tänäänkin ollut Martan päivä. Me käytiin yhdessä kaupassa. Me käveltiin se puolisentoista kilometriä ruokakauppaan, käytiin Starbucksissa sen kanssa kahvilla, vaellettiin metsissä, suolla ja poluilla pitkää kautta takaisin Fredden haettua meidän ostokset.

Vastaan tuli ensin se suo. En ihan ollut ajatellut että on talvi, ja että metsä tulvii muutenkin. Me kahlattiin – tai no, Martta loiskutteli – läpi pohjesyvyisten lammikoitten, sitä oletettua polunpaikkaa pitkin. Me ihailtiin eläinsiltaa ja kohdattiin muutama lenkkeilijä.

Puolivälin paikkeilla vastaan tuli ratsukko. Kutsuin Marttaseni tien sivuun, se istui niin kuin aina, mutta tällä kertaa se myös haukahteli. Ratsastaja naurahti ja vakuutti että ratsu on tottunut koiriin, huokaisin helpotuksesta. Se kysyi oliko vastassa Martan ensimmäinen hevonen... myönsin ja me juteltiin kunnes Martta rauhoittui ja siinä vaiheessa kun ratsukko ohitti meidät oli Martta lähinnä kiinnostunut tästä keskimääräistä suuremmasta koirasta.

Viimeisellä kolmanneksella tuli vastaan Sam ja Rex. Sam on M:n luokkatoverin isä. Loppumatkan Martta ja Rex leikki ja me parannettiin Samin kanssa maailmaa. Meidän teitten erotessa yhdessä polunmutkassa Sam totes, että tätä pitäis tehdä useimminkin, lähteä yhdessä lenkille kun Martta ja Rex selkeästi nautti toistensa seurasta ja meilläkin oli ihan mukavaa. Niin pitäis.


Huomenna on taas maanantai, uusi viikko... 

Add caption

lauantai 6. helmikuuta 2016

noloa... vai onko?



Lauantaina istun yhden nuoren herrasmiehen kanssa alakerrassa. Kello ei vielä ole kahdeksaa ja kaikki muut nukkuu. Olkkarissa Martta jyystää henkitorvea niin että rouske käy. Mun vieressä se nuorimies syö omenaa ja juttelee mukavia. 

Vika kuva kipsissä


Eilen se pääsi hirveellä huudolla eroon kipsistään, ja seuraavan neljän viikon tavoitteena on taivuttaa polvea ja nilkkaa – ne kun ei tällä hetkellä taivu, ja opetella astumaan jalalle uudestaan. Eihän se kipsin poistaminen satu, mutta kun muistikuva edellisestä kerrasta ilman kipsiä on siltä illalta kun onnettomuus tapahtui, on muistikuva kipsittömästä jalasta tuskallinen ja täynnä kipua. Kukapa siihen kohtaan haluaisi palata. Tulevat viikot miehen jalka on sellaisessa mustassa monossa, ja eilen illalla mies nautiskeli kylvystä ekaa kertaa viikkoihin.

Tältä näyttää iho kun se on ollut reilut kuusi viikkoa kipsissä

Viikolla istuin töissä syömässä lounasta, niin kuin jokaisena arkipäivänä. Pöytään istahtaa yks meidän lääkäreistä. Jim on lämmittänyt oman lounaansa mikrossa, ottanut laatikosta haarukan, laittaa ekan haarukallisensa suuhun ja kysyy puhunko mä ruotsia. Puhun, joo... kuinka niin? Jim on alottanut teini-ikäisen tyttärensä kannustamana ruotsin kielikurssin netissä. Mä tuijotan sitä oman soppani ylitse ja kysyn et ihan oikeestikko? Niin se sanoo... ja me edetään siihen miten Suomessa on kaksi virallista kieltä, ja miten Suomessa kaikki osaa kumpaakin virallista kieltä – ainakin auttavasti. Ja se kysyy miten mä vielä tätä kolmattakin kieltä, ja kerron että suomalaislapset opettelee niitten kahden virallisen lisäksi vielä ainakin kolmannen, jos ei myös neljännekin kielen. Kerron myös miten itse vaihdoin ranskan opinnot laajaan fysiikkaan.

Se kysyy mitä Suomelle kuuluu. Mä sanon että vähän on kai epävakaata. Se kysyy että Nokian kaatuminenko sen on aiheuttanut. Mä sanon että osin joo, ja sit vielä moni muukin asia. Se kysyy syyttävätkö suomalaiset Microsoftia, ja mä vastaaan soppani ylitse, että osa syyttää, ja osa näkee että Nokian alamäki alkoi jo kauan ennen Microsoftia ja Elopia. Me puhutaan Presidentti Niinistöstä, sen puheesta ja hallitsemattomasta pakolaistulvasta. Kuuluisa lääkäri kohottaa kulmiaan ja toteaa että toihan kuulostaa pelottavalle. Mä sanon että täältä kaukaa katsottuna Suomi on murroksessa. Niin taloudellisessa, kuin rakenteellisessakin, ja että olen ihan samaa mieltä sen Presidentin kanssa siitä, ettei Suomi kestä määrätöntä määrää avuntarvitsijoita, ei mikään maa kestä. Ei vaikka ajatus on jalo ja kaunis. Täytyy myös myöntää omat rajansa.

Lopulta lääkäri kertoo asuneensa Uppsalassa opiskeluaikoinaan. Olen hämmästynyt. Olen ilahtunut. Pyydän sitä kertomaan sit kun se haluaa keskustella ruotsiksi.

Mono


Pakolaiset, ja maahanmuutto on vaikeita asioita. Tämä maa on rakennettu maahanmuuttajista, meillä on pitkät perinteet. Silti moni haluaa sulkea rajan terrorismin pelossa. Meillä ei pelätä raiskauksia, meillä pelätään terrorismia. Kumpikin pelko on yhtä tosi. Kummallakin pelolla on perusteensa, ja silti, jokainen kai sydämessään tietää että avuntarvitsijaa tulee auttaa. Missä menee raja? Mistä tiedetään ketä autetaan, ja tarvitseeko avunpyytäjä apua ihan oikeasti? On helppoa sanoa että kaikkia pitää auttaa. Se on helpompaa, sillä on eettisesti oikeammin vastata kyllä kuin ei. Missä menee raja? Koska voi sanoa ettei pysty enää auttamaan? Milloin saa sanoa että pelottaa liikaa? Pitääkö avata oma kotinsa avuntarvitsijalle, sille tuntemattomalle? Avaisinko minä? En. Haluaisin sanoa kyllä, mutta totuus on että en avaisi. Kuulostais paljon kauniimmalta sanoa että majoittaisin meille kymmenen pakolaista – miehiä tai naisia, mitä väliä. En majoittais. Jos ne laitettais telttakylään tohon meidän jaliskentälle, olisin huolissani. Veisin keittoa ja leipää ja vaatteita, mutta olisin silti huolissani.


Teen testin meidän presidenttiehdokkaista... vaalikoneen. Vaalit on syksyllä, eikä ehdokkaatkaan ole selvillä. Tällä kertaa kaikki ehdokkaat tuntuu olevan enemmän tai vähemmän tärähtäneitä. Trump on täys sekopää, ja Marco Rubio on paljastunut niin avoimen avioliittolain, kuin abortinkin vastustajaksi. Jälkimmäisen siinä määrin, ettei edes insesti, raiskaus, sikiön kuin äidinkään terveyden vaarantuminen ole peruste raskauden keskeyttämiselle. Olen itse keskeyttänyt raskauden, en voi äänestää tätä ihmistä. Bernie Sanders puhuu vaaleanpunaisista elefanteista; ilmaisesta koulutuksesta ja terveydenhuollosta ilman veronkorotuksia. Se yrittää myydä ilmaista lounasta, vaikka jokainen kai kuitenkin tietää ettei mikään ole ilmaista. Sitten on Hillary – patologinen valehtelija. Mihin me vielä joudutaan... Aika moni sanoo muuttavansa Kanadaan. Tai ehkä Meksikoon.

mitäs tähän sit pitäis sanoa...



tiistai 2. helmikuuta 2016

sössötystä

Mulla on paljon lukijoita, joita ei kosketa erityislapsen vanhemmuus. Mulla on lukijoita, jotka seuraa blogia, koska heitä kiinnostaa elämä maailmalla, tai sisustus tai vaatteeta tai ihan vaan elämä yleensä, sellaisia joilla ei ole minkäänlaista kosketusta tai suhdetta erityislapsen vanhemmuuteen, tai ehkä vanhemmuuteen ylipäätään. Sitten on ryhmä lukijoita joita se erityislapsen vanhemmuus koskettaa, ja jotka seuraavat blogia siksi että silloin alussa erityislapsi oli kirjoitusten keskipisteessä.

Meillä on edelleen ne samat, kahdesta kolmeen erityislasta. Samalla me ollaan monesti ihan tavallinen perhe, sellainen jossa on helppoa aina välillä unohtaa että lapsilla on lista diagnooseja. Sellainen jonka elämä on monessa ja monesti aika tavallista. Me ollaan kasvettu pois ajasta jolloin seinät ja ovet oli täynnä kuvallisia ohjeita. Me ollaan kasvettu pois ajasta, jolloin väkersin autossa post-it lapulle sosiaalisia tarinoita, kun ruuhkan takia jouduttiin kääntymään vasemmalle sen sijaan että ajettais suoraan. Me ollaan kasvettu ulos ajasta jolloin erityisyys oli läsnä aina, kaikessa ja kaikkialla. Osin varmasti siksikin, että me ollaan kasvettu sisään siihen erityiseen ja monesta erilaisesta asiasta on tullut ihan tavallisia.

Meillä nukutaan siellä sun täällä, eikä kukaan nuku ainakaan siellä missä pitäisi. Meillä on välillä sääntöjä jotka vaikuttaa jäykiltä, ja kun lauantaina onkin ihan mukavaa, me ollaan Fredden kanssa yllättyneitä. Keskimäärin kun lauantait on kamalia, sellaisia joina purraan ja riidellään, sotketaan ja riehutaan.

Vähintään kerran vuodessa saan kouriintuntuvan muistutuksen siitä, että meidän lapset on toisenlaisia. Ne on monesti parempia kuin se keskiverto, mutta toisaalta niillä on omat ja omanlaisensa haasteet. Se muistutus tulee jokavuotisessa erityisopetussuunnitelma palaverissa. Siinä samassa palaverissa, jossa kuulen lapsistani aina sellaisia asioita joita kukaan ei ole aiemmin maininnut. Kuulen ne silloin osin siksi etteivät ne ole tavallisessa arjessa ehkä ylittäneet koulun uutiskynnystä, tais siksi että amerikkalaiselle opettajalle on luontevampaa sanoa että kaikki menee ihan loistavasti, ja meillä on aivan mahtavat lapset.

Olen samaa mieltä. Meillä on kolme maailman ihaninta ja parasta lasta. Silti olisin ehkä mielelläni kuullut osan näistä asioista jo aiemmin, ehkä jopa viime vuonna.

Tänään aloitin aamuni palaverissa erityisopettajan opettajan ja rehtorin kanssa. Ensin mukana oli M:n ope, sitten K:n.

M:n ope kehuu M:n kykyä luokkahuonetyöskentelyyn. Se toteaa ettei se enää heittäydy lattialle, raivoa ja revi koulutyötään. Kohotan kulmiani sillä kuulen asiasta ensimmäistä kertaa. Opettaja jatkaa ja kertoo miten eilen M unohti syödä välipalansa pulistessaan, ja sitten se ei saanut sitä auki ja hetkeä ennen sitä kohtaa missä heitellään tavaroita se kokosi itsensä ja totesi opettajalle ettei sillä nyt oikeastaan ole väliä. M on kypsynyt.

Erityisopettaja peesaa ja sanoo että sosiaalistentaitojen ryhmässä M on alkanut luopumaan rutiineistaan. Niistä joista se on pitänyt tiukasti kiinni oli aihe, tapahtuma tai mikä tahansa miten tahansa. Tästäkin kuulen ensimmäistä kertaa. Tähän asti olen aina kuullut ja sen myötä luullut että M pärjää ryhmässä hyvin. Vasta tänään kuulen että sen on tarvinnut suorittaa ne rutiininsa ja rituaalit ennen kuin se on voinut osallistua.

Suurin muutos suunnitelmaan oli se mikä me ollaan nähty kotonakin, M:n koenumeroissa näkyy usein kyvyttömyys keskittyä isossa ryhmässä, ja suunnitelmaan lisättiin kokeen pienemmässä ryhmässä. Me puhuttiin ahdistuneisuudesta ja siitä miten se vaikuttaa osallistumiseen liikuntatunnille, me puhuttiin siitä miten yksi iso harjoituksenaihe on kyky keskustella ryhmässä, olla keskeyttämättä muita ja pysyä aiheessa.

Siinä vaiheessa kun reksi repesi nauramaan erityisopen kuvaillessa K:n impulsiivisuutta kauniilla kapulakielellä, tunnelma oli jo vähintäänkin rento, jollei se ollut sitä jo aiemmin. Jokainen pöydän ääressä olijoista kun tiesi ettei K kykene olemaan hiljaa jos tietää oikean vastauksen. Sitä harjoitellaan nyt oikein erikseen. Myöhemmin keväällä me palaveerataan uudestaan, koska on jo selvääkin selvempää että tuen tarve kasvaa eksponentiaalisesti ensi syksynä, ja siihen on syytä varautua suunnitelmin jo keväällä. Me kerrattiin jo olemassa olevia tukitoimia, pienryhmäopetusta, lupaa seistä opetuksen aikana ja lupaa syödä kynsien sijaan purkkaa. Me puhuttiin myös siitä että K:n on vaikeaa osallistua keskusteluun, että se mieluummin puuhailee omiaan.

Muistan taas tovin että mun lapsilla on diagnooseja. Autisminkirjo, asperger, ADD, ADHD, ahdistuneisuushäiriö...

Illalla ravintolassa Fredde näyttää mulle artikkelin johon se oli aiemmin päivällä törmännyt. Se tietää että mä nappaan siitä roimat kierrokset – etenkin tänään. On totta että tarkkaavaisuushäiriö on diagnoosi, jota ehkä jaetaan myös turhaan. On totta, että on olemassa lapsia joiden keskittymisongelmiin auttaa vanhemman läsnäolo, ohjaus ja aika. On totta, että on vanhempia jotka ulkoistavat vanhemmuuden... Risto Lappeteläinen kirjoittaa näistä.


Nappaan kierrokset koska on myös olemassa lapsia joiden tarkkaavaisuushäiriö on todellisuutta. Se ei johdu vanhempien laihasta vanhemmuudesta tai siitä ettei vanhemmalla ole lapselle aikaa. Se johtuu siitä että lapsella on neurologinen poikkeavuus, eikä sitä poista yhdessätekeminen, läheisyys tai harrastusten poistaminenkaan. Mun lapsilla ei juuri ole harrastuksia. Mun lapset saivat diagnoosinsa kauan ennen kuin palasin töihin, eikä mulla ollut taloudellisia paineita ennen töihinpaluuta. Mun lasten vanhemmuutta ei ole ulkoistettu. Olen läsnä ja olemassa. Olen läsnä ja olemassa vaikka teen töitä. Lapset hakee koulusta vanhempi, lapset lähettää kouluun vanhempi.  Luen iltasadun ja lapset nukahtaa vanhemman kainaloon, yksi mun ja kaksi Fredden. Meillä tehdään yhdessä ja pidetään kiinni kun on paha olla. Silti niillä on diagnoosit, silti on tarkkaavaisuushäiriö, on autismi ja on kehitysviivästymä. 

Kuulen korvissani sen tietyn ryhmän hyminän ja nyökkäilyn. Niitten jotka uskoo tarkkaavaisuushäiriön parantuvan läsnäololla, koska niin heilläkin. Niitten joiden lapset eivät tarvitse lääkitystä, vaan pärjäävät ilmankin, koska heillä läsnäolo ja kiinnipitäminen auttavat. Niitten joiden lapset ovat "parantuneet", oli se sitten keskimääräistä paremmalla vanhemmuudella, rakkaudella tai homeopatialla. Kuulen hyminän ja murisen - sössötystä. Lappeteläisenartikkeli antaa ymmärtää että tarkkaavaisuushäiriöt poistuisivat vanhemmuuden palauttamisella. Se on sössötystä. Olen vähintäänkin ärtynyt ja ärsytetty. Se kai oli tarkoituskin. Valitettavasti on myös niitä lapsia ja perheitä, joissa tarkkaavaisuushäiriö on muutakin kuin merkki hukkuneesta vanhemmuudesta.



#leppeteläinen #tarkkaavaisuushäiriö 

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

luoteisrannalla



Aloitin bloggaamisen keväällä 2012, kohta neljä vuotta sitten. Näiden vuosien aikana on tapahtunut ihan valtavasti, mutta koko sen ajan olen kaivannut keinoa kertoa paikasta jossa asun. Minkälaista täällä on? Minkälainen on Yhdysvaltain luoteisrannikko – Pacific Northwest. Minkälainen on paikka, jossa koiran voi viedä niin hammaslääkäriin, sairaalaan, vaatekauppaan kuin parturiinkin? Minkälainen on paikka missä meri kohtaa lumisten tulivuorten huiput, missä pionit puskevat punaisia juurakoitaan mullasta tammikuussa ja metsä tulvii talvisin?



Jokainen itsenäisyyspäivä, postaan feisbuukkiin videon Helsingistä – minun Suomestani. Tänään löysin vastaavan videon täältä, minun maailmastani, minun luonnostani, järvistä, joista ja merestä, elämästä Yhdysvaltain luoteisrannalla. Tällaista täällä on. Näissä metsissä samoilen Marttani kanssa, näiltä rannoilta poimin meritähtiä, ja näitä vuoria ihailen ajaessani töihin aamuruuhkassa. Eurooppa on meiltä kaukana ja Aasia lähellä. O:n lempiruoka on sushi, M:n dumplingit... niin, Aasia on lähellä ja keittiön laatikostossa on oma lokeronsa syömäpuikoille.


M:n lempiruokaa




lauantai 30. tammikuuta 2016

teho-osaston lääkärit

kuva


Lääkäri marssii lounashuoneen ovesta sisään puhisten mennessään; ”On se nyt jumalauta ettei ihmiset usko että kiropraktikot tappaa...” Kysyn siltä silleen puolivarovaisesti, et kuka nyt on kuollut, ja se jatkaa puhinaansa: ”just kerroin potilaalle ettei se pysty hengittämään siks et sen kiropraktikko on manipuloinut sen pallean solmuun... Älä sä vaan perkele sano et sä käyt kiropraktikolla!!!” – Ei en käy. ”Hyvä, äläkä mene. IKINÄ” Sit se istuu mua vastapäätä syömään lounastaan, ja me puhutaan siitä mitä laittais päivälliseksi. Kumpikin meistä arvostaa hyvää ruokaa ja viiniä.

Meillä on hauskat lääkärit. Musta on ihanaa kuunnella niitten lounasjuttuja ja välillä osallistua keskusteluun, niin kuin silloin kun ne hifisteli intuboinnista ja Amy totes että se ei halua käyttää mitään apuvälineitä, kun se pelkää että siltä menee tatsi jos se intuboi apuvälinein. Mä totesin, että tällainen tavis kuin mä voi rinnastaa tähän sen että mä taskuparkkeeraan aina ilman niitä tukia ja kameroita ja ilman sitä automaattiparkkisysteemiä, koska mä pelkään et mä en muuten enää osais parkkeerata taskuun. Koko pöytä repeää nauruun.

Amy on mun naapuri, ja sen kanssa me välillä ruoditaan näitä meidän asukasyhdistyksen juttuja, niin kuin sitä että hallitukseen pyrki aika kirjava joukko asukkaita. Käytännössä varteenotettavia ehdokkaita oli kaksi, toinen niistä kiropraktikko tossa meidän ostarilla. Amy toteaa et joo, mä oon oikeassa ja se John on muuten ihan täyspäisen oloinen, ja osaa miettiä asioita myös yrittäjän näkökulmasta, mutta kun se on kiropraktikko, ja manipuloi jopa omia lapsiaan... Niin – kiropraktikko.

Mulla on jonkinlainen kutina siitä, mitä mieltä nää miehet ja naiset on muista luontaislääketieteen muodoista. 

Nää meidän tohtorit on kovia luita. Ne työskentelee kaksi kolmasosaa kuukaudesta sairaalanpuolella, teho-osastolla. Ne on niitä jotka ihan oikeesti pelastaa henkiä ja silloin kun ei enää ole mitään pelastettavaa pitää omaisia kädestä ja kertoo miksi niin kävi. Ne tukkuu kaikki vuorollaan Toddin huoneen sohvalla siellä teho-osastolla, koska se päivystävän lääkärin huone on liian kaukana niitä tilanteita varten kun lääkäriä tarvitaan. Teho-osastolla jokaisella potilaalla on vähintään yksi sairaanhoitaja vuorossa, tavallisella sairaalaosastolla jokaisella sairaanhoitajalla on neljä potilasta.

Toisinaan ne soittaa sairaalasta, varaa toimenpidehuoneen ja juoksee kesken päivän hoitamaan muutaman pleuriitti potilaan, siis imemään neulalla nestettä pois keuhkopussista. Tai ilmoittaa mulle jonkun trakeostomian mitat.


kuva

Ennen kuin lähden töistä kotiin, nappaan näytekaapista mukaan uuden nenäkannun, kortisonisuihkeen ja suolaliuossuihkeen. Näytekaapin varastot säästää mulle kymmeniä taaloja. On potilaita joiden lääkehoito perustuu pitkältä näiden näytekaappien sisältöön ja on potilaita joille me haetaan tukea ja apurahoja kalliisiin lääkehoitoihin, sellaisiin jotka vakuutusyhtiön jälkeenkin maksaa potilaalle vielä useita tuhansia kuukaudessa. Lääkehoidon hinnan kohtuuttomuus on yksi suurimpia tämän maan terveydenhuollon ongelmia ja moni jää ilman tarvitsemaansa hoitoa tämän takia.


Olen mä käynyt kiropraktikolla. Mun mielestä oli aina jotenkin kummallista et mun luut menee muka epäjärjestykseen jos en käy niitä niksauttelemassa ainakin kerran viikossa. En ole enää niksautellut niitä useampaan vuoteen ja ihan hyvin noi tuntuu pysyvän paikoillaan. 





keskiviikko 27. tammikuuta 2016

epätavallinen on aika tavallista

Iltaisin tää on ihan tavallista...


Jäin miettimään Salamatkustajan Sadun postauksesta sitä, että minkälaista on ihan tavallinen arki. Minkä päivän videoisin - en videoi, ikinä, mitään, tai mistä päivästä kirjoittaisin... siis jos haluaisin tavoittaa ihan vaan sen tavallisen. En tiedä. En osaa sanoa. Just nyt arki ei ainakaan ole tavallista. Koska se sitten on? Ei se ollut tavallista maanantaina, eikä se ollut tavallista eilenkään. Huomennakaan ei ole ihan tavallista. Entä ensi viikolla, tai ensi kuussa? Koska olis ihan sellaista tavallista? Ehkä sitten kun kenelläkään ei ole jalka poikki? Mut sit jollakin voi olla jotakin muuta, tai töitä liikaa tai joku muu mullistus menossa.

Ei meillä taida koskaan olla – ihan sellaista tavallista.

Mun mielikuvissa tavallisena päivänä kaikki herää aamulla ja pukee ja syö aamiaista ja lähtee tavallisesti töihin ja kouluun. Työpäivä ei ole erityisen tapahtumarikas, eikä tapahtumaköyhäkään. Tavallinen työpäivä olis sellainen keskimääräinen, sellainen jossa ei oikeastaan olis kauheesti tarttumapintaa. Koulupäiväkin olis tavallinen ja illalla tultais ihan tavallisesti kotiin ja tehtäis tavallisia asioita ennen kuin mentäis tavallisessa järjestyksessä nukkumaan ja herättäis seuraavaan tavalliseen päivään.

Miksi musta oikeesti tuntuu että meidän tavallinen aina rikkoontuu jollakin epätavallisella elementillä. Oli se sitten töissä, koulussa, aamussa tai illassa. Sellainen keskivertopäivä tuntuu itsessään olevan poikkeus.

Tää viikko on poikkeuksellinen koska on konferenssi-vasu-viikko kouluissa ja lapset vain puolet päivästä koulussa. Tää viikko on tavallisuudesta poikkeava koska K on kipeenä ja kotona kokonaan. Tää viikko on poikkeuksellinen, koska olen kahtena päivänä tehnyt töitä enemmän kuin tavallisesti, ja tänään taas vaihtanut lennossa Fredden kanssa sairaan lapsen hoitajana. Käytiin me lääkärissäkin hakemassa vähän lisää kaikenlaista avaavaa... ventolinea ja kortisonitabletteja ja inhaloitavaa kortisonia kuurina. Lisäksi ylähengitysteitä avataan suolaliuoksella huuhtomalla ja duactilla. Aamulla mietin hetken jo ambulanssin soittamista.  

DIBELS mittaa lukemista ja luetun ymmärtämistä


Ensi viikolla meidän tavallinen rikkoutuu kahden lapsen erityisopetussuunnitelmapalavereilla ja sillä, että sillä kolmannella on taas ortopedi ja ehkä uusi kipsi. Sen jälkeisellä viikolla on hiihtolomaa ja mun tavallinen työarki katkeaa taas erilaisiin tapaamisiin erilaisten ammattilaisten kanssa.

K taas on edennyt siitä että se tunnisti vuoden alussa yhden kirjaimen, siihen että se lukee 28 sanaa minuutissa. 


Ehkä sitä tavallisinta arkea kuvastaa jonkinlainen riittämättömyyden tunne, se joka kumpuaa kahdesta työssäkäyvästä vanhemmasta, jotka yrittää pallotella työelämää, koiranpentua ja kolmea lasta. Sitä ettei mikään koskaan ole oikeastaan niin kovin sujuvaa ja aina on jotakin mikä olis jo pitänyt tehdä, tai olis voinut tehdä paremmin. Just nyt mulla on tuolla työlaukussa vino pino papereita, jotka olis oikeastaan pitänyt palauttaa jo aikaa sitten iltikseen, ja siellä on kolmikon välitodistukset ja tukku kipsijalan kipsipapereita. Yläkerrassa on pyykit lajittelematta, hellalla kiehuu kalakeitto. Sitä en tiedä mitä lauma syö. Maanantaina ne söi muroja ja paahtoleipää, tiistaina tarjoilin pakastelihapullia, juustoa ja omenanlohkoja. Tänään ehkä mac&cheese, tai vaan makaronia.


Elämä on sellaista tavallisen epätavallista. Aina. 


M on lukija... se lukee 155 sanaa minuutissa.




sunnuntai 24. tammikuuta 2016

sunnuntaina on martanpäivä

Jos lauantaina oli aika autistista, oli sunnuntaina vuorostaan Martan päivä. Pääsi Martta toki lauantainakin lenkille, mutta sunnuntaina me mentiin pitkälle lenkille ja leikkideitille ja käytiin me koirakaupassakin sen kanssa. Martta pääsi kauppaan ostamaan herkkujaan; henkitorvia ja pikkukeksejä. Me katseltiin myös tuoretta peuransarvea ja kauriin sääriluuta. Martta kävi koirakaupan puntarissa ja painoi 19 kiloa.

Sää oli keväinen ja metsässä etsin jo ensimmäisiä merkkejä tulevasta vehreydestä... Raparoosa roiskutteli kuralätäkössä.








Seuraavaksi se päästeli loput höyrynsä Topin kanssa.






 Kotona mä editoin kuvia ja meidän sylikoira on mukana...




lauantai 23. tammikuuta 2016

ihan vahingossa mä vaan



Viikolla vetäisin hihasta autismikortin mun kullannuppuni myydessä partiolaispipareita työpaikalla. Me myytiin päälle viiskymmentä laatikollista. Kortin käyttäminen kannatti. Kannatti se muutenkin, autismi ja erityislapsikorttia heilutellessa kun oppii yleensä kaikenlaista. Tällä kertaa opin että diabeteshoitaja Lesalla on autistinen sisko, ja me puhuttiin pitkään siitä miten ympäristö piti Lesan vanhempia curlingeina ja helikoptereina, kun ihan oikeesti niitten tavoite oli lähinnä yrittää rakentaa edes jotenkin toimivaa perhe-elämää.

Tänä päivänä on helpompaa. Silloin kukaan ei tiennyt miksi Lesan sisko oli toisenlainen. Nykyään jumppaopejen kanssa voi jutella, ja koulusihteerin ja... koska kaikki tietää miksi. Mä opin että jumppatunnilla on kolme luokallista lapsia; 21 + 22 + 20 = 63 pientä jumppaajaa. Muakin saattais vähän kutittaa.

Fredde myi meidän kuorkin. Meillä on taas kolme autoa. Yhteen autoon mahtuu kaksi. Mun autoon mahtuu neljä, siis siinä ei oikeasti ole istuimia enempää kuin neljä. Fredden hothatchiin me kyllä mahdutaan – kaikki viisi ja marttakin. Ostokset on toki syytä jättää kauppaan, ja takapenkillä on kyllä tilaa, mutta vähän klaustrofobista.



Takapenkin tilannetta Fredden lelussa voi kuvailla myös näin:

Lauantaina hoidettiin asioita niin kuin nyt lauantaisin aina hoidetaan. Me käytiin ensin silmälääkärillä tilaamassa Freddelle uudet lasit ja varattiin samalla O:lle aika silmälääkäriin, Martta kun nyt sattui syömään sen silmälasit – sellaista sattuu. M seisoi silmälääkäriaseman ulkopuolella mun kanssa, koska niin paljon kiukkua ja ääntä ei mahdu silmälääkäriaseman sisäpuolelle.

Vähän myöhemmin M puree autossa K:ta poskesta, koska K on niin rasittava. Kyllähän me kaikki autossa tupataan kai puremaan vieressä istujaa jos se hölisee liikaa... Ai, ei vai? M ilmoittaa että se oli puhdas vahinko. Mä kysyn siltä, et miten mä en koskaan vahingossa pure ketään, en edes puolivahingossa, saati sitten tarkoituksella. Fredde on lapsena purrut hammaslääkäriä ja parturia – ehkä se on perinnöllistä.

Ennen kun me ollaan selvitty kotiin meidän retkeltä on M onnistunut kynsimään sitä toisella puolella istuvaa O:ta. O itkee, M sanoo ettei se tehnyt mitään ja K sanoo että kyllä se sitä raapi. Mä mietin että M:lle pitäis ostaa peräkärry, sellainen perässävedettävä systeemi - jullikka. Fredde surffailee pikkubusseja, siis niitä mihin kolmikon voi jakaa kolmelle riville meidän taakse ja Marttakin mahtuu vielä mukaan. Fredde ei tule koskaan oikeesti ajamaan sellaisella.

Mun tytär nyt ei vaan ole mikään autoilija. Sitä kutittaa jo pelkkä ajatuskin autossaistumisesta. Jonakin päivänä se on niin vanha että sen voi jättää kotiin. Toistaiseksi meidän on kaikkien kärsittävä yhdessä.

Kirjoittaessani kysyn et onko sillä sillä vielä tallella sitä paperilappua jonka se sai ruokakaupassa ”fortune cookiesta”. Vähän hämillään se sanoo syöneensä sen... Fredde löytää auton takapenkiltä O:n keksin viestilapun puoliksi imeskeltynä. Oneksi paperista saa lähinnä kuituja.


M:n keksissä sanottiin jotenkin näin: ”You have someone who really likes your weirdness”


perjantai 22. tammikuuta 2016

sovinistisika on nainen



Väestöliiton joku tyyppi oli kirjoittanut jonkun kirjoituksen jota en ole lukenut. Siihen joku toinen tyyppi kirjoitti feministien vastineen josta jaksoin lukea ehkä puolet. Riippuen kirjoittajasta puhutaan noin kärjistetysti joko suomalaisen miehen perheestä ulkoistetusta asemasta, tai vastaavasti siitä miten suomalainen nainen joutuu kantamaan kohtuuttoman vastuun ja osan perhe-elämästä ja miten epää se on. Kumpikin kirjoitus on epäilemättä kärjistetty, eikä päde kaikkiin – tietenkään.

Katson asiaa suomalaisen avioparin, kolmen lapsen vanhemman, amerikkalaistuneen perhe-elämän kulttuurista. Olen jossakin välimaastossa. Tunnistan naisvalituksen myös täältä. Täälläkin naiset valittaa siitä miten äijä vaan käy töissä eikä koskaan vie edes roskia, ja jos vie roskat niin käyttäytyy kuin olis just siivonnut koko huushollin. Tunnen itseni ulkopuoliseksi. En osaa naisvalittaa, koska asun perheessä jossa vois ehkä muodostaa miesvalituksen kulttuurin sillä jos mä satun viemään roskat, teen epäilemättä tiettäväksi että olen vienyt roskat, koska näin tapahtuu ehkä kerran kuukaudessa – jos silloinkaan.

Meillä ei ole kotityö exceliä. Meillä ei mitata omia menoja. Meillä ei ole vapaa-aikaa tai vapaailtoja tai... Meillä ei ole. Meillä ei edes riidellä siitä kuka tekee mitäkin. Meillä vaan tehdään.

Olin kotona, kotiäitinä monta vuotta – keväästä 2008, käytännössä lokakuuhun 2015. En laske sitä pientä horjahdusta töihin välissä, se oli virhe ja onneksi se loppui. Se on 91 kuukautta kotiäitinä, niistä se kahdeksan osa-aikaisesti töissä, ja ihan puhtaasti 82 kuukautta pääasiallisesti vastuussa meidän lapsista.

Sinä aikana minä vastasin lasten terapioista, lääkäreistä, kouluista ja kasvattamisesta. Fredde teki töitä. Lapset ei kuuluneet Fredden vastuualueeseen sen enempää kuin niitten terveyskään. En naisvalittanut. Fredde toi pöytään leivän, musta jako oli vähintäänkin reilu. En olis kehdannut valittaa, tekihän toinen duunia käytännössä 24-7-365, ihan kuten allekirjoittanutkin.

Tuli lokakuu 2015. Mä sain unelmieni työpaikan ja Fredde otti homman hoitaakseen. Kertaalleen lähetin Fredden lauman kanssa lääkäriin. Siitä ei tullut yhtään mitään. Fredde joo fyysisesti vei ne lääkäriin, mutta se ei oikeastaan osannut sanoa että miksi se oli siellä, mikä oli tavoite, saati sitten lopputulema. Sen jälkeen mä oon hoitanut lääkärit. Lääkäreitten lisäksi mä hoidan edelleen palaverit opettajien, erityisopettajien, koulupsykologien, lukiopejen, jumppaopejen, toimintaterapeuttien ja reksien kanssa. Mulla on edelleen ne narut käsissäni, mutta Fredde... Fredde joka ei vielä viime keväänä edes oikeastaan tiennyt missä meidän kolmikko käy kouluaan, mihin aikaan koulu alkaa ja koska se loppuu, saati että koska koulut on lomalla. Se sama Fredde hoitaa lapset aamulla kouluun ja illalla kotiin. Se hoitaa lapset poissaolot, puolikkaat päivät, lomapäivät ja juhlapyhät. Se sama Fredde on nykyään bestis kummankin koulusihteerin kanssa. Opettajatkin on oppineet muutamassa kuukaudessa että lapsilla on myös isä – muutenkin kuin paperilla. Fredde hoiti O:n koulukuljetuksen pyörätuolissa ja Fredde palaveeras niin sihteerikköjen, erityisopetuksen kuin Reksinkin kanssa jotta se pyörätuolibussi löytäisi tiensä meidän eteen aamuisin.

Mä lähden aamulla töihin, vähän aamusta riippuen joskus aamu kuuden ja kahdeksan välimaastossa. Kotiin ilmestyn vastaavasti ilta viiden ja seitsemän välillä. Fredde hoitaa ja tekee samalla töitä. Mä laitan ruokaa ja saatan lauman nukkumatin maille. Mä valvon läksyt ja hoidan edelleen ne lääkärit ja palaverit. Mä kysyn toisen mielipiteen katkenneesta luusta – hyvin luutuu - ja hoidan myös jumpaopet – hyvin hoitui sekin. Usein hoidan niitä töissä, joskus työmatkalla.

Keskiviikkoisin meillä on armahdus. Lauma menee iltapäiväkerhoon ja kumpikin saa keskittyä töihinsä. Silloin mua ei yhtään stressaa. Haen lauman kirkolta joskus kuudenaikaan.

Noin muuten kumpikin menee mielensä mukaan silloin kun menee. Kunhan nyt ei mene samaan aikaan. Kumpikaan ei mene kovin usein. Fredde siivoa, pesee ja huollattaa autot. Fredde vie ne roskat ja kuuraa vessanpöntöt. Fredde hoitelee laskut ja talouden. Mä pesen pyykin ja toimitan ne oikeisiin osoitteisiinsa kerran viikossa. Mä hoitelen meidän sosiaalista elämää, laitan ruokaa ja vastaan siitä lasten terveydenhuollosta ja koulunkäynnistä. Edelleen me riidellään siitä kenen on pakko tyhjentää tiskari - joskus lauma saadaan valjastettua hoitamaan homma.

En naisvalita. Rohkenen väittää että meillä jako on ehkä 65-45, niin että Fredde hoitelee 65% meidän talouden. Samalla se tienaa kuuskertaa sen minkä allekirjoittanut. Kesällä Fredde ajetteli pitää lomaa ja hoitaa lauman, jotta mä voisin keskittyä mun työhön. Fredde vois miesvalittaa - ihan aiheesta. Ehkä meidän perhe on poikkeus joka vahvistaa säännön? Ehkä mua on sitten siunattu poikkeuksellisen mahtavalla Freddellä, vai olisko naisten ehkä kuitenkin syytä lopettaa se nariseminen? Ei täällä kukaan pääse helpolla, ja jos pääsee niin pitäiskö sen ukon kuitenkin antaa osallistua omalla tavallaan eikä niin kuin akka haluaa?

Tottakai on niitäkin perheitä joissa miehen ainoa homma on tuoda leipä pöytään. Muuten se makaa sohvalla, piereskelee ja katsoo urheilua. Mutta onko se todella sääntö? Vai ehkä kuitenkin poikkeus?

Freddeä ajaa se, että se haluaa että sen lapset tietää kuka se on. Että sen lapset haluaa olla sen kanssa. Että sen lapset ei ajattele, että se on se se tyyppi joka aina joskus käy meillä. Tämän voi tehdä myös ilman exceleitä ja militaristista työnjakoa.