perjantai 22. elokuuta 2014

illalla myöhään

Tänään olen käynyt kävelyllä vanhemman herrasmiehen kanssa vakuuttaen hänen kävelyttävän minua eikä minun häntä, vaihtanut toistakymmentä vaippaa aikuiselle ihmiselle, auttanut useamman ihmisen vessaan, pitänyt oksennusvatia oksentavalle, tullut syljetyksi, vaihtanut lukemattomia kertoja lakanoita ja yöpaitoja, pyyhkinyt takapuolia, laittanut peppurasvaa kipeään peräpukamaan, estänyt ihmistä kaatumasta, vakuuttanut yhden jäämään, saanut toisen uskomaan omiin jalkoihinsa, lohduttanut kohtunsa menettänyttä, keksinyt puuhaa eksyneille käsille, pitänyt kivuista kärsivää kädestä, ollut hetkittäin epätoivoinen, heittänyt unihiekkaa ja peitellyt toistakymmentä ihmistä unten maille.


On puoliyö, olen tullut kotiin hiljaiseen taloon jossa minua on vastassa vain Koira. Lämmittänyt perheen päivällisen tähteet ja korkannut oluen. Oma hetki yön pimeydessä. On perjantai, viikon viimeinen työpäivä. Muilla on vielä hetken torstai, mulla on jo perjantai. Tervetuloa viikonloppu.


torstai 21. elokuuta 2014

kuolema käy kylässä

Kirurgisella osastolla potilas harvemmin kuolee. Meillä keskitytään korjaamaan, leikkaamaan, parantamaan, ja kun lopulta ollaan siinä tilanteessa ettei paraneminen enää ole mahdollista siirretään potilas saattohoitoon toisaalle. Periaatteessa meillä ei hoideta terminaalivaiheessa olevia potilaita. Siinä missä toisilla osastoilla kuolema saattaa olla arkipäivää, meillä se on poikkeus joka koskettaa jokaista. Meillä ruumispaarit saa aikaan säpinää, kuka, missä, mitä tapahtui... kuolema ei ole hiljainen vaikka se tulisi hiljaa. 


Neljä päivää tein töitä läheisten kanssa, tai siis virallisesti sen potilaan mutta käytännössä jokainen meistä hoitotiiminjäsenistä tiesi että ainoa jäljellä oleva tehtävä oli saattaa läheisiä ja tehdä potilaan viimeisistä päivistä mahdollisimman kivuttomia. Me – hoitohenkilökunta – valmistettiin perhettä saattohoitoon ja saattohoidon puolella tapahtuvaan konsultaatioon ja samalla hellästi siihen ettei potilas tule sinne ehtimään. Aikuinen lapsi kysyi lääkäriltä; "Koska?" Lääkäri vastasi että olis rikas nainen jos osaisi vastata. Jokaisena päivänä töihin palatessani kysyin vieläkö potilas on meillä. Eilenkin hän oli siellä, ei minun potilaanani mutta osastolla. Kun illalla näin ruumispaarit tiesin kysymättä kuka niillä lähtee, kävin halaamassa omaisia ja toivottamassa voimia seuraavaan vaiheeseen. Kysyin miten he jaksavat, pidin aikuista lasta kädestä, surin hetken yhdessä.

www.medicalexpo.com

keskiviikko 20. elokuuta 2014

kulman takana uusi arki

Tänään on keskiviikko ja reilun kolmen tunnin päästä pitää lähteä töihin. Lauma sai luvan katsoa hetken etelkkaria kun mä kirjoitan, sit siivotaan ja rakennetaan junarata. Jos ehdin laitan pyykit ennen lähtöä, todennäköisempää on et teen sen huomenna. 76 päivän kesälomasta on jäljellä kaksitoista. Käytännössä niistä kahdestatoista seitsemän on arkipäiviä ja niistä seitsemästä arkipäivästä me tehdään jotakin koulunkäyntiin liittyvää neljänä. Perjantaina pitää kai mennä ostamaan lapsen kouluromppeet, värikynät, kumit, lyijärit ja penaalit. Maanantaina se palaveri erityisopen kanssa, keskiviikkona virallinen tutustumispäivä, torstaina vanhempainilta. Maanantaille landaa myös M:n evaluaatio ja testaus syksyn sosiaalistentaitojenryhmää varten, ja torstaina K:lla on puheterapian testaukset kun sillä edelleen on vaikeuksia l:än ja r:än kanssa. Tiistaina kesän viimeinen leikkideitti ja viimeiset jalkapalloharkat. Illalla mulla päivällinen ystävien kanssa. Täydeltä näyttää viimeiset lomapäivät.

Meillä on ollut ihana kesä. Me on ehditty leikkiä, uida ja retkeillä. On oltu lomalla, syöty puistossa ja käyty pyöräretkillä. Edessä viimeinen vuosi kun lauma on levitetty kolmeen eri kouluun. Vuodenpäästä ne on kaikki samassa, samalla bussipysäkillä, samaan aikaan. Vielä pari viikkoa takaperin en ollut valmis, nyt olen. En sillai et tunkisin ne syyskuun tokana ovesta ulos ja järjestäisin bileet kun oon päässyt niistä eroon. En laske aamuja tai päiviä, voisin pitää ne tässä kyljessä pidempäänkin. Olen kuitenkin valmis. Odotan uutta. Odotan ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen kun mulla on neljänä aamuna se vajaat kaksi ja puoli tuntia omaa aikaa, omaa aikaa mennä ja tehdä – mitä mä haluan. Tuntuu hurjalta ajatella että kaupassa tai lääkärissä voi viimeinkin käydä myös ilman lapsia. Voin varata silmälääkärin tai hammaslääkärin kysymättä ensin L:ltä et sopiiko se sille.

En erityisemmin odota eväitten pakkaamista. M vois joo periaatteessa syödä kouluruokaakin, mutta käytännössä maidottomat vaihtarit on aika vähissä ja homma jää mun harteille. Hyvä äiti ryhtyis siis armottomaan valmistamis-leipomis-pakastamisrumbaan ja poimis kouluaamuina sit lapselle pakkasesta mukaan pinaattilettuja ja lihapiirakoita, käytännössä saattaa olla että M:n lounas on tylsästi PB&J ja kun ne maapäähkinät on kuitenkin kiellettyjä niin ehkä cream cheese and J tai auringonkukansiemenvoi ja J.


Viikonloppuna pitäis kai alkaa kääntämään noitten rytmejä. Kesä on eletty kuin vasikat laitumella, menty nukkumaan myöhään ja nukuttu pitkään. On ollut iltoja kun mua on töistä tullessa tervehtinyt L:n lisäksi myös M. Reilun viikon päästä K:n pitää istua bussissaan vähän kahdeksan jälkeen, M pitää raahata pysäkille puoliyhdeksäksi ja O:n koululla pitää olla yhdeksältä. Iltaisin päitten olis hyvä olla tyynyssä yhdeksään mennessä eikä puoliltaöin. 

Tänä kesänä me ollaan ehditty...

ajaa monoraililla

katsoa maailmaa Space Needle:stä

käydä synttäreillä

katsoa maailmaa avaruussukkulasta

loikoilla auringossa

nukkua pitkään

syödä aamiaista rannalla

juosta viinitarhassa

riemuista vedestä

käydä lelukaupassa

hämmästellä kesähiihtoa

tutustua tulivuoriin

kiivetä korkealle

hyppiä trampoliinilla

ajaa polkuautolla huvipuistossa

sairastaa enterorokko

käydä pyöräretkellä

pelata jalkapalloa

istua nuotiolla

kiivetä korkealle ja löytää uusi harrastus




tiistai 19. elokuuta 2014

futarista kalliokiipeilijäksi tunnissa

Kaksi kuukautta se on kärttänyt päästä kokeilemaan... voitaisko me mitenkään mennä kiipeilemään? Mä oikeesti haluaisin kokeilla kiipeilyä? Koska me mennään kiipeilemään? Saako lapsetkin kiipeillä? Vastaukset alkoi sisällöllä; se on liian kallista. Ei sinne varmaan oteta lapsia. Katsotaan nyt. Ehkä. Ehkä tätä onkin mahdollista mennä kokeilemaan. Katsotaan nyt. Tänään mennään kiipeilemään.

Kiipeilijä valmistautui tulevaan koitokseen nukkumalla pitkään eli pitämällä huolta tarvittavasta levosta. Aamiaisen se nautti kiireessä – paahtoleipää ja soijajugurttia. Sen jälkeen se verrytteli suoritusta varten sosiaalistentaitojenryhmässä mun päivittäessä kalenteria, vastaillessa sähköposteihin ja poikien leikkiessä. Samalla vaihdoin kuulumisia M:n ryhmäkaverin ja ystävän äidin kanssa, aiheena lähinnä koulunalku ja siihen liittyvät huolet. Mulla ei just tähän hätään ollut liiemmälti huolia sillä yksi sähköposteista oli M:n erityisopen – Rva Enkelin – lähettämä palaverikutsu maanantaille. Palaverin lisäksi se lupasi tehdä parhaansa saadakseen M:n tulevan lukuvuoden opettajan osallistumaan palaveriin. Enempää en kai vanhempana voisi toivoa, kun virallisesti opettajat julkistetaan vasta tulevana tiistaina.



sosiaalistentaitojenryhmän tehtävänä on haastatella puheterapeutti Ericiä




Sosiaalistentaitojenryhmästä suunnistettiin tukevalle lounaalle S:n ja R:n kanssa, tosin tukevin lounas taisi olla allekirjoittaneen lautasella – parmankinkkupatonki ja jälkkäriksi suklaamantelicroissant. – eipä se S:nkään lounas paljoa mun lounaalle hävennyt.

oli muuten hyvää

Kiipeilyaika oli 13:30 ja hetki meni kaavakkeita täytellessä, kenkiä valitessa ja mun vakuuttaessa O:lle ettei sen ole pakko kiivetä vaikka mä haluan et se vaihtaa jalkaansa kiipeilykengät. Vielä viimeisen kerran muistutin M:aa siitä että tässä lajissa kaksi tärkeintä taitoa on 1) kuunnella ohjaajaa 2) luottaa ohjaajaan.




M ilmoittautui heti ekaks vapaaehtoiseksi ja saatuaan pikakurssin laskeutumisesta se kiipesi oravan lailla suoraan huipulle. Seuraavaksi oli R:n vuoro. R kiipesi muutaman metrin korkeuteen, totesi olevansa ihan tarpeeksi korkealla ja laskeutui takaisin alas. Alhaalla odotti K jo vuoroaan. O muisti jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa välissä ilmoittaa ettei hän todellakaan ole ajatellut kiivetä yhtään mihinkään.




K puettiin valjaisiin ja kiinnitettiin köyteen. Sen jälkeen harjoiteltiin ohjaajan kanssa laskeutumista ja lopulta K kapusi siskonsa tavoin suoraan huipulle lätkäisten intopiukassa sitä yläreunan lappusta mitä piti koskettaa ennen laskeutumista. Alas tultuaan se ilmoitti olevansa ”super good” ja olevansa valmis kiipeämään ihan mihin tahansa. Vastasin kuivahkoon äänensävyyn että niin varmaan. Ohjaaja totes että se on vain kahdesti aiemmin nähnyt nelivuotiaan kiipeävän kyseisen seinän.





Sit kiipesi taas M ja sen jälkeen R ja sit taas K ja sit M. M:n kolmas kerta oli jo vaativampi kiipeilyseinän kallistuessa myös ”väärään” suuntaan. Sinne se kuitenkin paineli ja oppi laskeutumaankin hyppien köyden varassa. K väsähti ja R:lle iski korkeanpaikankammo aina muutamssa metrissä.





Tunnin kiipeilyn jälkeen M kysyi voidaanko me tulla uudestaan. Mä kysyin samaa siltä tiskillä olevalta tyypiltä, tosin mun kysymys sisälsi myös taloudellisen aspektin; onko tätä mahdollista tehdä säännöllisesti kohtuulliseen hintaan? Tuntia myöhemmin seisoin jalkapalloharkoissa. Lasten pelatessa kävin peruuttamassa syksyn fudiksen ja soitin takaisin kiipeilypaikkaan. Syyskuun alusta meidän futarista tulee kalliokiipeilijä tätinsä lailla. Kerran viikossa 90 minuutin treenit 5-8 vuotiaitten ryhmässä.

Vanhempana mä katson tätä ”cool factor”:n ylitse ja näen tän jalkapalloa parempana jatkeena sekä fysioterapialle että toimintaterapialle. Harrastus jossa treenataan näppivoimia, ylitetään toistuvasti vartalon keskilinja ja joka perustuu oikeastaan kokonaan ”motorplanningiin”. Voisko enää olla parempaa lajia! Salaa hihkun riemusta.


Illalla meidän superurheilija pyöräili vielä L:n kanssa kauppaan, matkaa 1,6km suuntaansa. Tunti kiipeilyä, tunti jalkapalloa ja pyöräretki. Mä hengästyn jo ajatuksesta.


virallinen arvonta

Luvatusti blogin kaksveesynttäreinä suoritetaan amerikanpaketin arvonta. Onnettarena toimii M. Paketin sisältö julkistetaan viikonloppuna kun  ehdin Seattleen, sillä olennaisen osan paketin sisällöstä saa vain Seattlen sydämestä.

arvontaan osallistui 30 lukijaa


prosessi on erittäin salainen

kaikki on valmista onnetarta varten ja onnetar voidaan kutsua paikalle

tadadadadadadadada......

"mom, what does it say?"

...ja onnellinen voittaja on "salaperäinen!
Salaperäinen laitatko mulle yhteystietosi sähköpostitse tahdonasiat(at)gmail.com