keskiviikko 17. syyskuuta 2014

koululaiset

Mulla meni sukset ristiin K:n viimevuotisen opetustiimin kanssa jo kauan ennen kuin K oli edes kouluikäinen. Lähtökohdat viimevuodelle oli siis heikot, ja vasta kevään viimeisessä palaverissa tiimi myönsi että ongelma saattaa ehkä kuitenkin olla myös jossakin muualla kuin lapsen vanhemmissa. Vuosi meni siihen että yritettiin lähinnä olla asiallisia ja tulla edes jotenkin toimeen. Kaadoin siis lasiin kuohuvaa alkukesästä kun sain kuulla että yksi opettajista oli siirtymässä toiseen kouluun ja toinen jäämässä eläkkeelle. Tiedän etten ollut ainoa, aika moni muukin huokaisi helpotuksesta kevätjuhlassa.

Tämänvuotinen tiimi on mulle uusi, mutta olin kuullut paljon hyvää ystäviltä ja tuttavilta. Tiesin että toisen open sisko on ollut M:n ope aikanaan. Ensivaikutelma oli hyvä, siis silloin kun ajoin ennen koulunalkua puhumaan K:n ryhmäsijoituksesta. Neljän koulupäivän jälkeen koulusta tulee iloinen, hyväntuulinen ja puhelias lapsi. Viime vuonna sain käsiini väsyneen ja kiukkuisen pienen pojan, jota ei pidellyt yhtään mikään. Toki aikaakin on kulunut vuosi, koulunkäynti ei ole uutta ja nyt lapsella on lääkitys.

Maanantaina lääke jäi siinä aamun kaaoksessa antamatta ja kun koulun jälkeen kysyin et miten sillä oli mennyt, sain odotusten mukaisesti kuulla että aika levotonhan se oli ollut. Tiistaiaamuna K:n lääke tais olla ensimmäinen asia josta huolehdin ja hakiessani K:n koulusta kysyin taas miten sillä oli mennyt. Sekä erityisope että ope sanoivat että huikeeta miten valtava vaikutus lääkityksellä on K:hon. Niinpä.

Eilen pojat oli leikkineet aamun kahdestaan meidän muitten vielä nukkuessa. Jo maanantai-iltana K pyysi et rakennettais junarata ja mä sanoin et rakennetaan vaan – huomenna. Aamusta K oli tarttunut härkää sarvista ja kun avasin poikien huoneen oven oli junarata valmis. Katselin sitä hetken ja hain kameran, tästä pitää saada kuva. Vielä illalla pöytä oli ollut tyhjä.



M:lla oli eilen koulussa testipäivä. Testauksen tarkoituksena on selvittää jokaisen oppilaan lukemisen taso, jotta opetus voidaan parhaiten räätälöidä oppilasryhmän tarpeitten mukaan ja tarvittaessa myös antaa eritasoisille oppilaille erilaisia tehtäviä näitten tason mukaan. Tavoitteena on välttää turhautuminen liian vaikeista tai helpoista tehtävistä. Koulun jälkeen kysyin miten sillä oli sujunut huolimatta siitä ettei testituloksia kerrota oppilaille tai vastauksia kysymyksiin kommentoida mitenkään. Testi on ns. aikatesti ja tavoitteena selvittää kuinka monta sanaa lapsi ehtii lukemaan annetussa ajassa oikein. En ollut erityisen hämmästynyt kun M kertoi et sanat oli loppuneet ennen kuin aika. Sitä en tiedä oliko se lukenut kuinka monta sanaa oikein.


Siinä missä M saa ahdistuskohtauksia ja raivareita, ja on monin tavoin haastava, tiedän että olen yhtäaikaa sangen onnellisessa asemassa siinä ettei M koe lukuläksyjään läksyiksi. Sille se säädetty 10-15 minuuttia päivässä on lähinnä alkupala.


tänään matkalla koulubussille 
meillä on vielä kesä ja tuntuu huimalta että Suomessa odotellaan jo ensilunta.

tiistai 16. syyskuuta 2014

viidestoista yö ilman painajaisia

Kaikki alkoi valkosipulista viitisentoista iltaa takaperin. Me syötiin L:n kanssa päivälliseksi jotakin – en tosiaan enää muista mitä – ja siinä oli runsaasti tuoretta valkosipulia. Yöllä M herää meidän välissä, käy vessassa ja palaa takaisin meidän väliin. Se pyörii ja hyörii ja vaihtaa asentoa, ja lopulta se puuskahtaa ärtyneenä; ”mä en voi nukkua kun te haisette niin pahalle – molemmat.” Ensin repee L ja sit mä. L toteaa tyttärelleen kuivahkoon äänensävyyn et onhan sulla omakin sänky jos tää ei kelpaa, ja tyttö ottaa kainaloonsa tyynyn ja peiton ja painelee omaan huoneeseensa. Mä katson L:llää ja se katsoo mua ja sit me nukutaan aamuun saakka. Aamulla keittiöön astelee aamuäreä prinsessa joka yökkäilee, koska sen vanhemmat haisee edelleen aivan tolkuttoman pahalle.

Illalla se oli jo matkalla omalle paikalleen meidän sänkyyn, ja mennessään totes et ette sit saa haista yhtä pahalle. L vastas taas että onhan sulla omakin sänky, nuku siellä. Sinne se meni. Siellä se nukkui. Me oltiin hämmentyneitä. 

Viime viikolla kun aloitin työputken olin varma että löydän sen yöllä kotiintullessani meidän sängystä. En löytänyt. Maanantaiaamuna kun se kömpi meidän väliin kasteltuaan oman sänkynsä olin varma et tässä tää nyt taas oli. Eilen illalla se halus taas tulla meidän sänkyyn, ja L kysyi sopiiko jos se siirretään omaan sänkyyn siinä vaiheessa kun me tullaan sinne haisemaan. Se sopi. Se nukkui taas yönsä omassa sängyssään. L kävi repimässä sen pystyyn ennen kahdeksaa.


Vuosien projekti näyttää siis ainakin toistaiseksi ratkenneen valkosipulin voimalla. Kyllä mä tiedän että valkosipulilla on runsaasti erilaisia terveysvaikutuksia, mutta että näin suuri unenlaatua parantava vaikutus? Kelpaa. En ole vuosiin nukkunut näin hyvin. Viisitoista yötä omassa sängyssä. Uusi patja eikä yhtään lasta. Kiitos valkosipuli.


maanantai 15. syyskuuta 2014

vastaus Annin kysymykseen

Anni kysyi miksi koulujen pitää olla niin kaukana. Koska vastaus tähän kysymykseen pitkä ja monitahoinen, vastaan siihen ihan omalla kirjoituksellaan.

”Miksi teillä ei oo koulut kävelymatkojen päässä? Yhdysvalloissa ei tietty kävellä/pyöräillä juuri minnekään, kun taas Helsingissä pääsen kaikkialle pyörällä, kun yli 10 kilsaakin taittuu helposti pyöräteitä pitkin, mutta onko koulujen pakko olla kaukana. Onko alue niin harvaan asuttua, että lähikoulu on siksi kaukana?”

Alkuun totean että Yhdysvalloissa on paljon alueita joilla ei kävellä tai pyöräillä mihinkään, mutta poikkeuksiakin löytyy. Etenkin täällä läntisen rannikon pohjoisosissa – Seattle, Portland, San Francisco – on ensinnäkin sangen toimiva ja kattava joukkoliikennejärjestelmä, samoin kuin kattava pyörä/kävelytietieverkosto. Meiltä pääsee bussilla kotinurkalta aina Seattleen saakka, samoin kuin periaatteessa pyörällä tai kävellenkin. Pyöräilijöitä on paljon ja pyörän voi jopa heittää bussin pyörätelineeseen maksutta. Toisin kuin Helsingissä, täällä etäisyydet ovat kuitenkin pitkiä, ja ennen kaikkea korkeuserot suuria. Me satutaan asumaan kukkulalla joka nostaa meidät noin 200 metriin merenpinnasta. Saman kaupungin keskustan korkeus on 36 metriä merenpinnasta ja vastaavasti Seattlen keskustan korkeuserot sieltä vesirajasta aina 160:een metriin.  Metropolialueen korkein kohta on Tiger Moutain Summit 430 metriä merenpinnasta. Vertailukohdaksi tarjottakoon vaikka Helsingin Malminkartanon täyttömäki 90 metrin korkeudella tai Jakomäen kallio 65 metriä merenpinnasta. Ensimmäinen näistä on Helsingin korkein maastokohta. Pyöräileminen Helsingissä on siis tästäkin syystä aika paljon yksinkertaisempaa kuin täällä.

bussipysäkki



Monet työnantajat tarjoavat työsuhde-etuna vuosilipun joukkoliikenteeseen, ja busseihin on aamuisin jopa jonoa. Itse kuljin ennen lasten syntymää töihin bussilla päivittäin, koska se oli edullisin ja nopein tapa päästä töihin Seattlen keskustaan. Seattlen sisällä bussimatkustaminen on ilmaista arkipäivisin. 

Alue ei ole harvaan asuttua, vaan tiheään asuttua pientaloaluetta. Kerrostaloalueita löytyy lähinnä kehyskaupunkien keskustoista ja Seattlesta. Seattlen metropolialue ulottuu Everettin kaupungista aina Olympiaan, ja alueella asuu noin 3,5 miljoonaa ihmistä. Tähän metropolialueeseen mahtuu mukaan myös jonkin verran hajanaisempaa asutusta. Oma työmatka tämän metropolialueen sisällä on 48km suuntaansa, ja ainoa järjellinen tapa kulkea töihin on oma auto, huolimatta siitä että teknisesti olisi mahdollista kulkea myös bussikyydillä.

pyöräteline (Kuva täältä )



Toisaalta näinhän se on kai Suomessakin, kaupunkialueella joukkoliikenne toimii ja on helppoa liikkua kävellen tai pyörällä. Miten on tänäpäivänä, toimiiko joukkoliikenne esimerkiksi Helsingin kehyskuntien välillä? Onko mielekästä kulkea joukkoliikenteen välinein vaikkapa Tuusulasta Lähderantaan, vai tuleeko matkustusajasta kohtuuttoman pitkä?

Mutta ne koulut. Miksi kouluun mennään autolla? Miksi se ei ole ihan vieressä?

Paljon on niin sanottuja kävelykouluja. Meidän lähin koulu on kävelykoulu, ja sinne tulee oppilaat joiden koulumatka on maksimissaan 1,6km. Valitettavasti me ei mahduta sen 1,6 km:n ”renkaan” sisään ja lapset käy siis koulua toisaalla. Meidän kotikouluun on meiltä matkaa melko tarkkaan 5km. Tämänkin koulun alueella ne oppilaat joiden koulumatka on alle maili (1,6km) kävelevät kouluun. Alunperin meillä piti olla oma kävelykoulu. Koulupiiri omistaa tontinkin, mutta rahoitus uuden koulun rakentamiselle puuttuu. Jos koulu olisi rakennettu, olisi M:n koulumatka ollut vajaat 200m.

K taas käy eskaria koulupiirin järjestämässä eskarissa. Koulupiirin eskarit keskittyvät erityisopetukseen ja mukaan ryhmiin otetaan jonkin verran niin sanottuja tukilapsia. Näitä koulupiirin eskareita on meidän koulupiirin alueella kolme. K:n eskari on meille se lähin, ja sinne on matkaa se 7,4km suorinta tietä. Käytännössä aamun ruuhkaliikenteessä se suorin tie ei kuitenkaan ole nopein reitti. K:lla on alle viisivuotiaana erityislapsena lakisääteinen oikeus ovelta ovelle kuljetukseen, mutta käytännössä ison byrokratian suuret rattaat pyörivät hitaasti ja viimehetkessä tehty muutos iltapäiväryhmästä aamuryhmään viivyttää koulukyydin järjestymistä parilla viikolla.

Yhden koulun alue sellaisenaan lienee usein myös laajempi kuin suomalaisella siskollaan. Mun käsityksen mukaan, ja saatan olla autuaasti väärässäkin, on suomalaisen koulun alakoulussa keskimäärin parisataa oppilasta. Meillä taas M:n koulu luetaan pieneksi kouluksi reilulla 500:lla oppilaalla. Siinä läheisessä kävelykoulussa opiskelee vajaat 1000 alakoululaista. Koulupiirin alueella opiskelee yhteensä 26.000 koululaista 51:ssä koulussa.

koulupäivä on päättynyt


Koulukyydeillä on täällä pitkät perinteet, ja koulubusseilla on omalla tavallaan tärkeä rooli lapsen tietynlaisena itsenäistymisriittinä siinä missä suomalaisessa yhteiskunnassa se ehkä on se ilman vanhempia kävelty koulutie. Ensimmäiset koulubussit valmistuivat Indianassa 1880-luvulla, ja viime vuonna Yhdysvalloissa kulki 468.000 koulubussilla päivittäin 28.8 miljoonaa lasta.


Vastaus siihen koulukysymykseen lienee siis ensisijaisesti raha, toiseksi erilainen infrastruktuuri ja kolmanneksi perinteet. 


pelastakaa maanantait

Maanantaiaamuna oon nukkunut aivan liian vähän herätessäni kuuden aikaan siihen että M on koulustressissään kastellut sänkynsä. Se nukahtaa hetkeksi vielä meidän väliin mun maatessa sängyssä odottamassa pian soivaa herätyskelloa. M hyppää suihkuun mun tuijottaessa peilistä liian vähästä unesta punoittavia silmiä. Kaivan laatikosta silmätipat. Muistan sen harmaan hiuksen jonka löysin eilen illalla ja huokaan.

Alakerrassa eväslaatikoita ei löydy mistään ja uninen L mutisee ettei tiedä mihin on ne laittanut. Tarjoilen vasemmalla kädellä laumalle muroja, oikealla keitän kahvia ja sillä kolmannella kädellä – ai mikä kolmas käsi? – pakkaan niitä olemattomia eväslaatikoita. Kahvi jäähtyy mukiin mun latoessa sekalaiseen valikoimaan erilaisia rasioita välipaloja ja lounaita, kesäkurpitsaleipää, jogurttia, mantelimaitoa, kuivattuja hedelmiä, kuivattuja mandariineja, vettä. L on heittänyt M:n pissaiset lakanat kodinhoitohuoneen lattialle ja ohimennessäni lykkään ne pesukoneeseen ja koneen käyntiin. Samaan lastiin mahtuu mun viikonlopun työvaatteet. Tiskikoneessa on puhtaat ja aamiaistiskit jää keittiön työtasolle. Huikkaan L:lle et roskis pitää vetää ulos, onhan maanantai ja roskapäivä.

L lupaa tiputtaa M:n koululleen. Mä hoputan jannuja pukemaan ja laittamaan kengät jalkaan samalla kun käytän Koiran pissalla ja yritän ohimennessäni hörppiä jäähtynyttä kahvia. Tarkistan että kaikien repuissa on kaikki tarvittava, pakkaan kaksi poikaa reppuineen autoon ja suuntaan kohti ekaa koulua. Siellä koulun pihalla tajuan ettei K saanut koskaan lääkettään. Katson sitä kun se seilaa pitkin pihaa sen sijaan että seisoisi jonossa. Muistutan sitä noin kolmisenkymmentä kertaa siitä että reppu pysyy selässä kunnes se on päässyt luokkaan – turhaan.

Puhelin soi ja L kysyy onko sen lompakko mun autossa. Käyn tarkistamassa, ja onhan se. Ajan etuajassa O:n koululle, saan jättää sen etuajassa luokkaan ja sen sijaan että kaahaisin hakemaan sähköjäniksen lääkettä kaahaan M:n koululle viemään L:lle sen lompakkoa. Väsymys painaa silmissä ja kaipaan sitä juomatonta aamukahvia. Katson kelloa ja totean että kahvit saa jäädä juomatta koska mulla alkaa M:n koululla palaveri varttia yli yhdeksän, enkä mitenkään kai kerkeä ensin viemään lompakkoa ja sit ostamaan kahvia, K:n lääkityksestä puhumattakaan.


L saa lompakkonsa ja lähtee töihin. Mä käyn moiskauttamassa pusun prinsessan poskelle ja suostun heti toisen äidin ehdotukseen lähteä kahvikauppaan palaverista myöhästymisen uhallakin. Wendy ajaa ja me jutellaan samalla niitä näitä. Lopulta meillä on kahvit kourassa ja me ollaan takaisin koululla vaan viitisen minuuttia myöhässä. Raiteiltaan suistunut aamu saadaan vähitellen takaisin raiteilleen. K saa lopulta lääkkeensä koulun päätyttyä open todetessa et olihan se aika levoton, niin varmaan.







sunnuntai 14. syyskuuta 2014

vuorovedoin

Mä oon ollut töissä. Mä oon ollut töissä torstaina, perjantaina, lauantaina. Meen töihin tänäänkin. Tunnin päästä lähden ja tulen takaisin talon jo nukkuessa.

K on stressaantunut koulun alkamisesta, uudesta ryhmästä ja kolmesta uudesta opettajasta. Se riehuu ja haastaa riitaa. M on ahdistunut siitä että mä meen töihin. Se ahdistaa sitä edelleen. Se ahdistaa sitä vaikka mä oon ollut töissä jo puoli vuotta. Se ahdistaa sitä koulupäivinä, koska se ei näe mua kuin aamuisin mun työpäivinä. Se ahdistaa sitä viikonloppuisin koska se nyt vaan ahdistaa sitä. Se kiukuttelee, se riehuu, se haastaa riitaa ja on, miten sen nyt sanois, rajaton ja intensiivinen. Se vaatii katkeamattoman huomion ja pitää huolta että myös saa sen. Mikään ei riitä. Mikään määrä huomiota ei ole tarpeeksi.

Tätä kouluelämää on takana vasta kaksi viikkoa. Katsotaan tämä syksy. Jos keväällä edelleen ollaan tässä kohdassa, yritän siirtyä aamuvuoroon. Nyt en halua. Mulla on ihana työ, ihana tiimi, mielenkiintoisia potilaita ja mahtavat työvuorot. Katsotaan josko tää tästä ajan kanssa taas helpottais.

Aamu on täytetty koulupapereita, tehty yhdessä läksyjä, pelattu pelejä, rakennettu legoilla ja leikitty. Me ollaan L:n kanssa pidetty palaveria autotallissa niin että L pitää ovea kiinni toisella kädellä M:n kirkuessa ja potkiessa oven toisella puolen.

Töissä on ollut tänä viikonloppuna aivan tolkuton kiire. Sellainen kiire ettei enää tiedä mihin suuntaan juoksis tai mistä aloittais. Kotona L repii hiuksiaan päästä kaksikon kanssa. Yhdistelmä stressaantunut, riehuva K, ja huomiohakuinen, ahdistunut ja intensiivinen M on sellainen että se suistaa kenet tahansa hermoromahduksen partaalle. Osa minua haluaa jäädä kotiin, ottaa syliin ja pitää kiinni. Se toinen osa taas on helpottunut kun pääsen töihin ja saan jättää meidän kullannuput L:n iloksi.


Huomenna on taas mun vuoro. 


perjantai 12. syyskuuta 2014

kohtaamisia

Koskaan ei ole kahta samanlaista iltaa. Joskus on tasaisempaa, usein vaihtelevaa. Yksi tulee, toinen menee. Eilen kun hoitelin koko osaston potilaita oli edessä vähintäänkin mielenkiintoinen paletti. Leikkauspotilaitahan ne kaikki periaatteessa on, mutta potilas kun ei tule  leikkaukseen pelkkänä umpisuolena-suolitukoksena-kohdunpoistona-avanteena-infektiona vaan omana kokonaisuutenaan, ihmisenä ihan kaikkineen. Mukana mennyt, tuleva ja tämä hetki.

Siinä kahdessakymmenessäyhdessä ihmisessä oli monta vatsanalueen leikkausta, oli pari ortopedistäkin potilasta, mutta se ei oikeastaan tehnyt näistä ihmisistä mielenkiintoisia, vaikka on myönnettävä että näin hoitotyön näkökulmasta oli mielenkiintoista avustaa virtsarakon huuhtelussa. Koko kerros haisi mätänevälle lihalle bakteeri-infektion tuhotessa potilaan kudosta. Piparmintun, kahvinporojen ja mätänevän lihan haju tuntui nenässä vielä kotonakin.

Kahteenkymmeneen yhteen elämään mahtui vanki kahden vartijan seurassa. Oli se tyyppi joka oli syönyt viisi kynää. Oli yksi jolla oli syyhy, toinen jolla satoja, vai tuhansia täitä, nainen joka koki itsensä mieheksi ja mies joka odotti kuolemaa. Kohtasin naisen joka itki kuollutta kissaansa – kolme vuotta sitten kuollutta – ja puhumattoman autistisen pojan. Oli koditon skitsofrenoapotilas, meidän vakkariaisiakas jonka kaikki jo tuntee, ja se lääkkeiden sekoittama mies joka kirjaimellisesti nakkas mut niskapersotteella ulos huoneestaan ja päätyi vartijan rauhoittelemaksi. Ei sattunut. En edes säikähtänyt. Sen miehen vaimo oli kauhuissaan. Tapasin perheitä ja perheenjäseniä, näin riitaa ja rakkautta, huolta ja huolehtimista. Oli nekin ihmiset joita ei enää kotona muista, ne hiljaiset helpot potilaat.


Yksikään ilta ei ole samanlainen kuin edellinen tai sitä seuraava. Saa nähdä kenet kohtaan tänään. 




torstai 11. syyskuuta 2014

lentomatkalla

Herätyskello soi seiskalta mutta O on jo kerinnyt kiipeämään mun kainaloon muutamaa minuuttia aiemmin.

Kymmenisen minuuttia myöhemmin Koira on päässyt päässyt pissalle ja K ja M on ilmestyneet alakertaan. Mulla on pöydällä auki sarja eväslaatikoita. Jokainen saisi koulussaan ruokaa ja/tai välipalan, mutta maidoton perhe tekee eväänsä itse. Samalla kun pakkaan lasten eväitä tarjoilen niille aamiaista. Soijajogurttia, mantelimaitoa, kesäkurpitsamuffinseja. Kirjoitan M:n eväslaatikkoon päivän lappusen, ja lopulta paimennan koko lauman yläkertaan pukemaan. K:n bussisysteemit alkaa sitten joskus. L tekee lähtöä tärkeeseen palaveriin ja mun hommaksi jää kääntää vähintäänkin puolimahdotonyhtälö mahdolliseksi.

M:n lounas: kurpitsaleipää, viinirypäleitä, riisikakkuja ja vaniljamantelimaitoa

Starttaan auton tasan 8:15. Takapenkillä istuu kolme iloista lasta ja ne haluaa mennä kouluun lentokoneella; ”Hyvää huomenta matkustajat. Kiinnittäkää ystävällisesti turvavyönne ja huolehtikaa että käsimatkatavaranne ovat jalkatilassa. Lentosää on tänä aamuna hieno, mutta matkanteko saattaa viivästyä suuren lentoliikennemäärän takia, ja on mahdollista että joudumme muuttamaan reittiä kesken matkan mahdollisen turbulenssin vuoksi. Ensimmäinen pysähdyksemme on Emily Dickinson Preschool. Miehistö toivottaa matkustajille leppoisaa lentomatkaa.”

K:n koulu alkaa 8:30. Matkaa sinne on meiltä ilman ruuhkaa 7,6km, mutta ruuhkan takaia aamulla joudun reitittämään ajon uudestaan ja matkaa tulee sivuteitä pitkin 9,3km. Olemme perillä 8:27.

”Valmistaudumme laskeutumaan ensimmäiseen kohteeseemme. Kohteessa on tänään aurinkoista ja lämpötila on tällä hetkellä noin 13C:sta. Pyydämme lennolla jatkavia matkustajia pitämään turvavyöt kiinni ja olemaan poistumatta lentokoneesta. Poistuvia matkustajia kehoitamme keräämään käsimatkatavaransa ja poistumaan koneesta pikaisesti. Miehistömme toivottaa poistuville matkustajille hyvää päivää ja kiittää seurastanne aamulennollamme.”

Vien K:n jonoon, otan lakisääteiset ekan aamun kuvat. Tervehdin tuttua bussikuskia ja päivittelen koulunkäyntiavustajan kanssa sitä ettei bussikyytiä muka saa järjestettyä ennen kuun vaihdetta. Moiskautan pusun poikani poskelle, huudan heipat opeille ja juoksen takaisin autoon.


M:n koulussa pitää olla viimeistään 8:55, mutta O:n koulu alkaa 9:00. Matkaa K:n koululta M:n koululle on 8,7km ja ajamme onneksi muuta liikennettä vastaan.

”Hyvät lentomatkustajat. Seuraava kohteemme on Laura Ingalls Wilder Elementary. Lentosää on edelleen hyvä ja odotamme tälle seuraavalle etapille vähemmän ruuhkaista matkaa. Olkaa hyvä tarkistakaa että turvavyönne ovat edelleen lukittuina, ja että käsimatkatavaranne ovat jalkatilassa”

”Lähestymme seuraavaa määränpäätämme. Miehistö haluaa kiittää poistuvia matkustajia mukavasta lentomatkasta. Sää kohteessa on aurinkoinen ja lämpötila edelleen noin 13C:sta. Toivotamme poistuville matkustajille oikein mukavaa päivänjatkoa. Haluamme muistuttaa aamulennollamme jatkavia matkustajia pysymään paikallaan, turvavyöt lukittuina.”

M hyppää ulos autosta koulun pihalla klo 8:46. Pikaiset pusut ja halit ja rutistukset. Lupaan soittaa sille töistä iltapäivällä. Juoksen perään, ja halaan vielä kerran; ”Nähdään aamulla rakas!” M hyppelehtii reppu selässään kulman taakse.

M:n koululta on O:n koululle periaatteessa se sama 8,7km kuin K:n koululta M:n koululle, ovathan O:n ja K:n koulu saman kadun varrella toisiaan vastapäätä. Käytännössä matkaa tuli kuitenkin 14,2km koska se sama tie jota niin joutuisasti ajettiin M:n koululle on täysin tukossa aamuisin siihen toiseen suuntaan ja pitää ajaa toista kautta.

”Hyvät matkustajat. Tervetuloa viimeiselle lentoetapillemme. Seuraava kohteemme on Living Hope Preschool. Lentomatkalla on odotettavissa runsasta turbulenssia ja hurjia määriä lentoliikennettä. Joudumme reitittämään lentomme uudelleen välttääksemme viivästyksiä lentomatkallamme. Lentosää on aurinkoinen. Kohteeseemme on luvattu hyvää säätä ja lämpötila kohteessa on tällä hetkellä noin 13C:sta. Miehistömme ja lentoyhtiömme kiittää matkustajia, ja lentää myös jatkossa mieluusi teidän kanssanne. Toivotamme matkustajille oikein mukavaa päivää kohteessa.”

Kurvaan O:n koulun pihaan 8:59. Olen hämmästynyt siitä ettei kukaan myöhästynyt, vaan oikeasti onnistuin ajamaan tän 23,9km lenkin alle puoleen tuntiin haleineen ja pusuineen. Saatan O:n luokkaan, moiskautan poskelle pusun ja vilkutan. Kerron opeille ylpeänä aamun saavutuksesta ja saan aplodit. ”Go Mom!” Saan luvan tiputtaa O:n koululle aamuisin etuajassa jos opet on paikalla. Se säästäis ajoaikaa ja matkaa melkoisesti.

Parkkeeraan auton meidän pihaan 9:15. Tasan tuntia myöhemmin kuin lähdin. Olen ajanut tunnissa 39,8km, tiputtanut kolme lasta kolmeen kouluun. Halannut, pussannut, valokuvannut ja saattanut. Leikkinyt lentokapteenia ja ansainnut aamukahvini.


Kotona on hiljaista. Liian hiljaista. Vastassa on hämmentynyt Koira. Se tuntuu kysyvän et mihin mä jätin ne. Keitän kupin kahvia, laitan aamiaiseni ja istun alas. Hetken mietin et lähtisin lenkille metsään mutta valitsen kahvin ja blogin ja hiljaisuuden. Parinkymmenen minuutin päästä pitää taas olla autossa, lähteä hakemaan K. Ihanaa että ne on kaikki koulussa.


keskiviikko 10. syyskuuta 2014

elämäntuskaa

Aamulla kävelin hyppelihiiren kanssa kahdestaan koulubussille. Me pysähdyttiin jokaisen etanan kohdalla ja pohdittiin elämää siinä kävellessä. Yöllä se oli nähnyt taas unta tulipalosta. Käsikädessä me seistiin siinä pysäkillä ja sovittiin että koulunjälkeen me leikitään. Lupasin rakentaa sille legoista avaruusaluksen.



K oli koko aamun kuin tulisilla hiilillä. Se kiukkusi ja itki, maailmaa kaatui pienimpäänkin vastoinkäymiseen. Sen jännitys kouluuntutustumisesta oli todellakin käsinkosketeltavaa. Se ei halunnut valokuvia, se ei halunnut koulua, se ei halunnut uusia opettajia, uutta luokkaa tai koulubussia. Sitä lohdutti kun kerroin että ajan sen kouluun ekat kaksi viikkoa. Kerroin että yksi sen opettajista on ollut myös M:n ope, ja että ne kaksi muuta on opettanut R:rrää, lasten ystävää. Kerroin et ne on tosi mukavia ja että luokkakin on tavallaan entuudesta tuttu koska M kävi eskarinsa siinä luokassa. Lopulta tajusin vetää oikeasta narusta ja kysyin siltä auttaisko jos se sais ottaa tutun mukaan. Tutu pakattiin reppuun ja reppu selkään. Loppupeleissä koko reppu tutuineen unohtui autoon, mutta ajatus tutun läsnäolosta tiukassa paikassa teki tehtävänsä. Huomenna on ensimmäinen oikea koulupäivä. Uskon että tästä tulee hyvä vuosi, ja olen ihan varma että tää uusi opetustiimi sopii meidän perheelle satakertaa edellistä paremmin. Tiedän jo että me puhutaan erityisopen kanssa samaa kieltä.



Muutamaa tuntia myöhemmin olen taas siellä bussipysäkillä. Me jutellaan äitien kanssa niitä näitä. Tai oikeastaan me puhutaan ihan oikeita asioita. Yhden lääkityksestä krooniseen sairauteen, toisen muutosta uuteen maahan, kolmannen uupumuksesta ja mun taistosta byrokratiaa vastaan. Lopulta bussista hyppelee ulos mun prinsessa. Se juoksee puistoon leikkimään, kiipeää kiipeilytelineen korkeimpaan kohtaan ja mä juttelen Melodyn äidin kanssa kun herään siihen että M istuu siellä kiipeilytelineen huipulla kirkuen puhdasta paniikkiaan. Kaikki tuijottaa taas. Se yrittää potkia muita kyypeilytelineessä kiipeileviä ja hokee vaan että se ei ymmärrä mitä kukaan puhuu, ja että se putoaa. Kiipeän sinne kiipeilytelineeseen, autan itkevän lapsen alas. Kaikki kysyy tarvitsenko apua, ja vastaan että mun tarttee vaan saada tää lapsi kotiin. Se vuoroin itkee, raivoaa ja kirkuu koko matkan kotiin. Päästän pojat autosta, jätän M:n autoon. Soitan siitä auton vierestä Klinikalle ja peruutan puheterapian; ”me ei tulla tänään”

Avaan auton oven ja otan mun hyppelihiiren syliin. Me istutaan puutarhatuoliin ja se itkee mun olkaa vasten. Mä kysyn miksi se on niin surullinen ja vihainen. Se ei halua että mä meen töihin. Se ei halua että mä meen töihin ikinä, tai jos on ihan pakko niin lauantaisin saa mennä. Se haluaa et mä oon sitä vastassa koulusta aina. K tuo sille mehujään, ja M istuu mun sylissä ja me jutellaan ja itketään ja syödään mehujäätä ja jutellaan kunnes sille tulee kylmä ja se haluaa mennä sisään istumaan sylissä. Mä lupaan soittaa sille töistä jokainen työpäivä. Se sanoo et mun pitää ehkä soittaa jouluun asti. Lupaan soittaa. Se miettii olenko töissä jouluna ja sanon etten tiedä.

Lopulta sen ei enää tarvitse istua sylissä. Me rakennetaan legoista avaruusalus. Sit me rakennetaan legoista teltta. Me ei mennä tänään mihinkään. Me leikitään vaan, ja vähän järjestetään asioita jonoihin.



itsepäinen jäärä vai periksiantamaton

Epäilemättä jos siltä koulupiirin Pikku Pomolta kysyy olen jääräpää. Mahdollisesti myös itsepäinen, hankala, hullu, epämiellyttävä ja kaikinpuolin ikävä tyyppi. Ison Pomon mielestä oon ehkä vaan taas yksi ylihuolehtiva vanhempi. Ystävän mielestä olen lapseni paras asianajaja. Itse käyttäisin sanoja määrätietoinen, sinnikäs, periksiantamaton - äiti. Niin, kuka niitten ja meidän puolia pitää jos en minä. Lasten äiti. 

Ensin surin itseäni. Surin menetettyä vapaata aikaa. Lopulta surin kuitenkin enemmän sitä ettei pojilla ole aikaa leikkiä yhdessä. Surin sitä etten ole kotona K:n tullessa koulusta. Surin sitä etten saisikaan osallistua M:n koulunkäyntiin. Surin sitä ettei K:lla olisi tuttuja lapsia ryhmässään.

Kertaakaan en ollut asiaton, vaan vain ja ainoastaan korostetun asiallinen. Perustelin oman kantani ja jopa myötäilin vastapuolen perusteita päätökselleen, ja sitten taas perustelin oman kantani. En korottanut ääntäni. En vaatinut, pyysin. En kiukutellut. En polkenut jalkaa. Perustelin asiani uudestaan ja pyysin. En kuitenkaan antanut periksi. En antanut periksi tuumaakaan tarjotun kompromissin ollessa älytön. Sain myös vastapuolen ymmärtämään ettei kompromissi olisi palvellut sen tärkeimmän – lapsen – etua. Kysymyshän on kuitenkin lapsesta. Erityislapsesta erityisopetuksen yksikössä.

Lopputulos on kuitenkin se, että kannatti pitää kiinni asiastaan. Kannatti olla aktiivinen. Kannatti valittaa. Kannatti kirjoittaa sähköposteja, jättää kymmeniä viestejä puhelinvastaajiin, käydä koululla viidesti. Kannatti puhua Pikku Pomolle, Pikku Pomon kolleegalle, Isolle Pomolle, Sihteerille, Opettajalle, Erityisopettajalle.


Huomenna K aloittaa koulunsa siellä missä pitikin, aamuryhmässä. Säköpostia lukiessani – autossa, liikennevaloissa – tuuletin äänekkäästi. Illalla nostin maljan. Tänään huokaisen helpotuksesta ja hymyilen hiljaa. 


tiistai 9. syyskuuta 2014

"syysaamun" kurpitsamieliteko

Kosteassa aamussa tuoksuu syksyltä. Tuoksuu vaikka kotona tuli vilkaistua sääennustetta eikä se kovin syksyiseltä näytä. M menee tänä aamuna sillä mustalla bussilla koska sen kaikki kaverit menee sillä, siinä bussissa on Ally, Kennedy, Declan, Noah, Matilda, Melody... Musta bussi tulee vartin myöhässä ja mä vakuutan M:lle ettei sillä oo mitään väliä, opettaja tietää et bussi on myöhässä. Ope kyllä näkee että puolet luokasta puuttuu ja tulee paikalle yhtäaikaa – myöhässä. M rauhoittuu. Kun M vihdoinkin on kavunnut bussiin uudessa mekossaan, me viiletetään O sen kouluun ja kotimatkalla mä soitan taas kerran sen koulutyypin puhelinnumeroon ja jätän viestin. Jos en muuta mahda, niin ainakin kiusaan sen hengiltä ja osoitan etten ole ajatellut antaa periksi.



Tekee mieli syksyisiä makuja. Tekee mieli kurpitsaleipää. Tekee mieli kanelin tuoksua. Matkalla kotiin me käydään K:n kanssa kaupan kautta. Haetaan kahvimaitoa Taideopen kahviin ja ajetaan kotiin leipomaan. Kotona viritän aromaterapiahöyryttimeen kanelia, appelsiinia ja inkivääriä - ihanaa!

Kurpitsaleipä



7 1/2dl kurpitsasosetta (2 purkillista)
3dl ruokaöljyä
2 1/2dl sokeria
2 1/2dl fariinisokeria
6 kananmunaa

Yhdistä kulhossa. Toisessa kulhossa yhdistä kuivat aineet.


7 1/2dl täysjyvävehnäjauhoja
2dl vehnäjauhoja
1 1/2tl leivinjauhetta
1 1/2tl ruokasoodaa
1 1/2tl suolaa
1 1/2tl neilikkaa
1 1/2tl inkivääriä
1 1/2tl muskottia jauhettuna
1rkl kanelia

Sekoita kuivat aineet kurpitsaseokseen. Jaa taikina kahteen 1,5 litran vuokaan ja paista 175C:ssa noin tunti.







Myöhemmin pysähdyn taas hetken mielijohteesta K:n koululla. Löydän K:n tulevasta luokkahuoneesta koko opetustiimin ja puhun taas kerran aiheesta K:n ryhmä. Erityisopettaja allekirjoittaa mun näkemyksen ja ekaa kertaa musta tuntuu että joku oikeasti kuuntelee. Se sanoo jo aiemmin puoltaneensa pojan sijoitusta aamuryhmään ja lupaa tehdä töitä asian eteen. Se tarkistaa että sillä on oikea puhelinnumero ja lupaa soittaa vielä tänään. Kiitos. Aika näyttää kuinka käy.