tiistai 27. tammikuuta 2015

E-ehkä, E-en tiedä, E-en osaa, A-apua!!!

Tuijotan edessäni olevaa kaavaketta. Inhoan kaavakkeita. Tunnen kaavakkeita kohtaan valtavaa vastenmielisyyttä ja ahdistun keskimäärin jo kolmannen kysymyksen kohdalla; nimi, syntymäaika, vanhemman nimi – siis kumman vanhemman, vai molempien? Onko sillä väliä? Mulla olis aina sen seitsemän kysymystä kaavakkeen laatijalle. Jos siinä prujussa kysytään lääkityksiä, niin laitetaan ko myös määrät ja aloituspäivät? Vai laitetaanko vaan lääkkeen nimi? Miten täytetään kohta; ”Does your child have special health care needs?” Siis jos jo aiemmin samassa paperissa on kerrottu sen diagnoosit. Onko sillä sit jotain erityisiä tarpeita vai kirjoitetaanko siihenkin ne samat diagnoosit kuin sinne ylemmäs? Mä en osaa täyttää tätä!



Seuraava paperi on vielä kamalampi. Kysymyksiä on 79. Niihin pitää valita vastaukseksi; E-ei koskaan, H-harvoin, U-usein, M-melkein aina. Mikä vaihtoehto näistä on J-joskus tai T-toisinaan. Sit nää samat vastaukset pitäis vielä merkata painoarvon mukaan; E-ei tärkeää, T-tärkeää, K-kriittisen tai ensiarvoisen tärkeää. EOS-en osaa sanoa loistaa poissaolollaan. Mistä mä tiedän miten tärkeetä on että se haaveilee sen sijaan että kuuntelis? Onko se K-kriittisen tärkeää vai ehkä vaan T-tärkeää? Sen osaan sanoa et sitä tapahtuu U-usein.



Miksi se ei voi olla sellainen keskinkertainen, sellainen ettei mun tarttis täyttää näitä kaavakkeita, joita en edes osaa täyttää? En halua täyttää kaavakkeita? Haluun et Fredde täyttää, ja sit jos se täyttää on se kuitenkin täyttänyt ne mun mielestä ihan väärin. Miksi ihmisen pitää näin olla kohtuuttoman epävarma kaavakkeen täyttäjä?

Tilaisuudessa josta kannoin nää kaavakkeet kotiin, istui saman pöydän ääressä M:n opettaja ja erityisopettaja Se kaavakenivaska oli siltä psykologilta jonka kanssa puhuin eilen. Yhdessä me käytiin läpi M:n loistavaa välitodistusta – jonka se sai eilen. Ei siinä paljoa puhuttavaa ollut, itsestäänselvyyksiä. Parhaat arvosanat asiatekstin lukemisesta ja kirjoittamisesta, fysiikasta, matematiikasta ja kaikesta missä pärjää logiikalla. Ikätasoinen tai vähän edellä kaunokirjallisuudessa, fiktiivisen tekstin luomisessa, musiikissa ja kuviksessa, kaikessa siinä missä ei pärjää puhtaasti loogisella ajattelulla. Liikunnallinen.


Keskityttiin ruotimaan niitä muita asioita, tärkeämpiä asioita. Sitä että sillä on tovereita tai kavereita, mutta ei ystäviä. Sitä ettei se osaa syventää sitä toveruutta kaveruuden kautta ystävyydeksi, vaan sille riittää se että se sen jonkun tyypin kanssa oli yhdessä kiipeilytelineellä. Riittäähän se tavallaan, mutta harvempi meistä kutsuisi sitä ystävyydeksi, vai onko kaupan lihatiskin myyjä tai se tyyppi jota tervehdit salilla koska se sattuu aina olemaan siellä samaan aikaan sun kanssa sun? Me puhuttiin siitä ettei M osaa erottaa koska mistäkin asiasta puhutaan, ja että siirtymät on hankalia, ja me puhuttiin sen ahdistuneisuudesta, siitä että se pelkää ettei se osaa,ehdi tai myöhästyy. Se pelkää ettei aikuinen hyväksy sitä tai että se tekee virheen huomaaamattaan. Näistä asioista me puhuttiin, näitä asioita mä yritän ilmaista laittamalla rasteja kohtiin E, H, U ja M, painoarvoin E, T, K. Akateemisesta puolesta ei tarvitse puhua, mutta miten mä viestitän nää asiat näillä annetuilla vaihtoehdoilla. 

Helmikuun 9. on K:n ja 19. M:n erityisopetussuunnitelmapalaverit, IEP tai HOJKS.


maanantai 26. tammikuuta 2015

pienet tiedemiehet metsässä

M:n luokka lähti tänään biologiantunnilla retkelle, ja kun se nyt sattui olemaan silleen sopivasti aamusta, lähdin mukaan vetämään yhtä ryhmää. Päivän teemana oli virtaavan veden ja ulkoilman lämpötila, ja se koska lohet voi laskea virtaan. En tiedä termejä, en oo kalankasvattaja. Elääkseen se lohenlapsukainen tarvitsee kuitenkin tietynlämpöistä vettä (7-18C) ja koululaiset käyvät aina välillä mittamaamassa koska ne lohet voi laskea virtaan. M:n opettaja opasti oppilaitaan pitämään hyvää huolta meistä vanhemmista siellä metsässä, aikuiset kun harhailee ja eksyy niin kovin helposti. Metsään olis menty säässä kuin säässä. Onneksi maanantaiaamulle sattui sopivasti aurinkoista ja 10C. Kumppareille oli kuitenkin käyttöä. Nyt iltapäivästä elohopea on kivunnut jo reiluun viitentoista.








Retken jälkeen piipahdin juttelemassa koulupsykologille ja kaappasin M:n luokasta laatikollisen matikan tehtäväkirjoja korjattavaksi.




Krookukset on kukassa etupihalla ja portaalle ostin eilen kevätesikoita ruukkuun. Maljakossa on tuoreita tulppaaneja tuomassa väriä kotiin. 




rokotukset ei oo mikään uskon asia

Istun puolitietoisesti muurahaispesään.

Maailmassa kasvaa uusi sukupolvi vanhempia. Maailmassa kasvaa uusi sukupolvi vanhempia, niitä jotka eivät ole nähneet mitä tapahtuu jos lapsi sairastuu polioon. Niihin jotka eivät tiedä että tuhkarokko on vaarallinen sairaus. Niihin jotka eivät tiedä että vihurirokkoon tai sikotautiin voi kuolla. Niihin jotka uskovat että rokotukset ovat vaarallisia, ja että maailma olisi parempi ilman. Niihin jotka eivät enää tiedä minkälainen maailma oli ennen. Niihin joilla on varaa olla rokottamatta, vai onko?

vaccine infographic created by Leon Farrant

Kuinka monta kertaa multa on kysytty että tiedänkö rokotteitten aiheuttavan autismia? Kuinka monta kertaa olen vastannut etten tiedä. Kuinka monta kertaa olen kertonut ettei se ole totta.

Tuhkarokkoepidemia alkoi huvipuistosta. Se alkoi sieltä minkä pitäisi olla ”the happiest place on earth.”  Siinä on jotakin kornia. Siis siinä, että se lähti just sieltä. Tosiasiassa on enemmän kuin todennäköistä että epidemia lähtee leviämään paikasta jossa sillä on loistava jalansija, sieltä missä käy päivittäin valtava määrä ihmisiä, viruksen paratiisi.

Kuinka monta kertaa joku on kysynyt multa miksi saastutan lapseni rokotteilla, ja kuinka monta kertaa olen antanut saman vastauksen. Siksi että maailma oli turvallisempi paikka ja jotta lapseni välttyisivät niiltä sairauksilta joilta rokotteet suojaavat. Olenko koskaan edes epäröinyt? En. Jokainen meidän lapsista on saanut rokotteensa siinä aikataulussa kun ne on meille tarjottu. Jokainen syksy me käydään hakemassa vielä kausirokotteet. Tänä vuonna me sairastuttiin influenssaan rokotteesta huolimatta. Rokote yhdistettynä lääkitykseen teki taudista kuitenkin lyhytkestoisen ja helpon sairastettavan. Samaan aikaan kun meillä sairastettiin sitä lyhytkestoista ja helppoa influenssaa, samaan tautiin kuoli kuusivuotias. Se kuusivuotias ei ollut saanut rokotetta sen enempää kuin lääkettäkään.

Vesirokko ei ole leikinasia. Vesirokko ei ole leikinasia yhtään sen enempää kuin rotavirus, influenssa tai poliokaan. Jokaiseen näistä sairauksista on olemassa rokote. Jokaisen meistä velvollisuus on huolehtia omiemme lisäksi yhteiskunnasta, siitä etteivät ne jotka eivät rokotteita voi ottaa, sairastuisi näihin tauteihin siksi että me uskomme niitten olevan selätettävissä.


Olen sairastanut vesirokon. Olen sairastanut tuhkarokon. Olen sairastanit sikotaudin. Olen sairastanut ne siksi ettei niihin ollut rokotetta silloin kun minä olin lapsi. Kävi tuuri. Olen edelleen hengissä. Naamiksessa leviää kampanja toisensa jälkeen, tällä kertaa rokotusten puolesta.



sunnuntai 25. tammikuuta 2015

kummallisia perheitä

Meidän lapset ”tietää” että niillä on kaksi setää ja yksi täti, neljä serkkua ja sit niillä on isoisä ja B, ja isoäiti ja P. Tai oikeastaan mä en usko että ne tietää kuka se P on. En oo ihan varma tietääkö ne edes että se on. Isoäitikin on sellainen puolimystinen hahmo, siltä tulee paketteja ja kortteja ja joskus sille voi sanoa hein puhelimessa, mutta eihän niillä oikeesti ole minkäänlaista suhdetta ihmiseen jota ne ei ole koskaan tavanneet. Käytännössä ne kuitenkin tietää että niillä on sukulaisia siellä jossakin kaukana, ja ne tietää miltä ne näyttää. Ne tietää et Freddellä on kaksi veljeä ja sisko, ne osaa nimetä nimeltä Fredden siskon koska se on laumalle ihan oikeasti tuttu. Samalla tavalla kuin ne tietää Isoisän ja B:n. Freddellä on perhe ja Fredden perhe on myös meidän perhettä.

Mulla ei ole perhettä. Ekaa kertaa vasta tänään tajusin ettei meidän lapsilla ole minkäänlaista mielikuvaa mun perheestä, vaan meidän perhe on me ja sit Fredden puolen suku. Ne on rakkaita ja tärkeitä. Tajusin sen kun aamusta K ensin kysyi et koska mun vanhemmat on kuolleet? Olinko jo aikuinen? Kerroin että faija on kuollut. Etsin netistä valokuvan ja esittelin sitä lapsille. Ne ei olleet koskaan aiemmin nähneet kuvaa mun faijasta. Sanoin että mun äiti kyllä elää vielä, ja ne kysyi kuinka vanha se on. Vastasin että kohta 66-vuotta. K sanoi; ”Mut se ei koskaan oiken osannut olla äiti.” - Ei niin. Se ei koskaan oikein osannut.

Sit M kysyy onko mullakin sisaruksia, ja tajuan ettei siitäkään ole ikinä puhuttu. On mulla. Mulla on sisko ja kaksi veljeä. Siskolla ja veljellä eri äiti, ja kummallakin vielä eri äiti keskenään, ja yhdellä veljellä eri isä. Tavallaan korneinta on se että tunnen parhaiten siskon. Sen joka yhtenä päivänä pari vuotta takaperin kirjoitti mulle kirjeen ja kertoi olevansa olemassa. Näytin laumalle naamiksesta Annan kuvia. Me ollaan Annan kanssa säännöllisesti yhteydessä. Kummastakaan veljestä mulla ei ole edes valokuvia. Toinen muistutti liikaa isäänsä, oli parempi ottaa välimatkaa ja toinen taas on äitisä poika. Äitinsä poika viimeiseen hengenvetoon. Välillä tuntuu epätodelliselta että me kuitenkin kasvettiin samassa perheessä. Lauma jää maistelemaan informaatiotulvaa, niillä on siis neljä setää ja kaksi tätiä, muutama serkkukin lisää.


Mietin lasten pelikortteja, mä pääsisin aika pitkälle sarjassa kummallisia perheitä. Paljon on perheenjäseniä, mutta kukaan ei tunne ketään tai ainakaan puhu kenellekään. Liian paljon on vaiettuja totuuksia, asioita joista ei vaan puhuta. Kaikilla on keskenään eri isä tai äiti, kaikilla on rikkinäiset välit vähintään yhteen suuntaan.

Kasvoin niin kaukana perinteisestä ydinperhemallista kuin ikinä on mahdollista. Mietin millä tavalla tätä asiaa tullaan käsittelemään jatkossa. En voi olla ajattelematta omaa laumaani, miten niihin vaikuttaa se ettei mulla ole tarjoilla niille muuta kuin muutama valokuva netissä, muistoja ja muistelmia. 

tänään matkalla jumalanpalvelukseen





lauantai 24. tammikuuta 2015

pienen elämän pirstaleet

Keskiviikkona olin illalla muutaman tunnin poissa kotoa istuessani illallisklubin naisten kanssa päivällisellä. Eilen lähdin jo heti neljän jälkeen, Fredden sanoin, hömppään. Lähdin Dare to Be tilaisuuteen naisryhmän kanssa. Dare to Be on sekoitus pidennettyä jumalanpalvelusta, Jari Sarasvuon ”life coaching” tapahtumaa ja rockkonserttia. Grammyehdokas Natalie Grant lauloi ja brittipastori Charlotte Gambill puhui. Se puhui elämästä, se puhui naiseudesta, se puhui yhteiskunnallisista asioista, se kehoitti lopettamaan kitisemisen ja keskittymään elämään vinkumisen sijasta. Oli muuten hyvä ilta. Oli kivaa ja kannustavaa, ja enhän mä koskaan käy missään. Hyvä että menin, mutta olis kai kuitenkin pitänyt jäädä kotiin.






Lähdin neljän jälkeen ja jätin kotiin kiukuttelevan tytön. Näin jo aamulla että sitä ahdisti normia enemmän. Koulusta tullessa se oli kiukkuinen ja ärhenteli oikealle ja vasemmalle. Se halus olla yksin ja se halus olla sylissä ja se halus kai olla yhtäaikaa yksin ja sylissä, ja että siihen kosketaan ja ei kosketa. Kun kysyin, se vastas et sitä ahdistaa ensviikko ja puolikkaat koulupäivät. Tiesin että jos vaikka sekin ahdistaa, ahdistaa sitä myös joku muu, isompi asia. Viimeiset yöt se on taas herännyt painajaisiin. Viimeiset yöt se on ollut levoton ja päivät kiukkuinen.



Tulin kotiin ennen puoltayötä. Fredde sanoi et ne oli jutelleet M:n kanssa. M:aa ahdistaa mun töihin meneminen. M:aa ahdistaa se että oli kaksi iltaa poissa. Ei. Ahdistaa on väärä ilmaisu. Ahdistaa kuulostaa hallittavalta. Ahdistaa kuulostaa siltä että siitä voi päästä ylitse, ja että siitä selviää kyllä. Ahdistuksesta selviää kyllä. Ehkä parempi ilmaisu olis sanoa että mun lapsen maailma hajoaa pirstaleiksi kun olen kaksi iltaa samalla viikolla omissa menoissani. Mun lapsen maailma hajoaa pirstaleiksi kun mun kahteen iltamenoon yhdistetään ajatus siitä et mä meen jossakin vaiheessa töihin ja että koulussa on ensiviikolla toisenlaista, erilaista. 

Niitä pirstaleita me ollaan sit raavittu kasaan tänään. Niitä mun lapsen elämän pirstaleita. Joku ajattelee että mene vaan, kyllä se tottuu ja sopeutuu. Liian monta kertaa ollaan kuitenkin jo nähty että se ei sopeudu. Ulkopuolisen silmissä meillä on lapsi joka saa tahtonsa läpi. Sisältä katsottuna meillä on lapsi jonka maailma on hauras, se on kuin korttitalo joka kaatuu kun pöytää tönäistään tai ikkunanraosta tuleva tuulenpuuska osuu siihen. M itki aamulla kun se heräsi. M itki kun se puki päälle. Se itki kun mä vein jannut synttäreille. Se ei itkenyt sitä että sitä ei ollut kutsuttu, onhan se lukemattomia kertoja ollut kutsuilla ilman jannuja. Se itki sitä että mä vein jannut sinne; ”Mama, but I only want you...” Ei se tee sitä tahallaan. Ei se tee sitä saadakseen huomiota. Sen maailma on vaan toisenlainen, ja usein se tarvitsee mua pysyäkseen edes jotenkin kasassa.

Kyllä sen pitää joo harjoitella sitäkin että mä oon poissa. Mun kuukaudet töissä kuitenkin rikkoi siinä jotakin. Ennen kun menin töihin, oli ihan jees et menin omien ystävieni kanssa. Nyt sen maailma menee pirstaleiksi, ja mun iltameno palauttaa sen takaisin siihen menettämisenpelkoon ja paniikkitilaan jossa se vietti ne kuukaudet kun lähdin ennen kuin se palasi koulusta ja palasin yöllä. Jonakin päivänä me ollaan taas päästy siihen kohtaan että mä voin mennä. Nyt on aika olla kotona, rakentaa perusturvaa takaisin yksi palanen kerrallaan. Katson kalenteria ja vedän viivan. Yhden sinne ja toisen tänne.


Muistutan hiljaa itselleni, tämä on vain hetki. Tämä on vain pieni pisara meressä. Tämä on vaihe, eikä vaiheet kestä ikuisuutta. Mun vuoro on myöhemmin. Illalla se tekee mulle muovailuvahasta keksin, punaisen sydämen jossa lukee "mama". 


Mä laitan Spotifysta levyn soimaan. Natalie Grant laulaa, "Burn Bright" 




erilaisia eskareita

Anna kyseli jannujen eskarista. 

Eskareita meillä on kaksi kummankin pojan käydessä omaa kouluaan.  O käy yksityistä Pre-K luokkaa pienessä luterilaisessa koulussa. K taas on koulupiirin erityisopetuksen eskariyksikössä tien toisella puolella. K:n koulun toimintaa sääntelee koulupiirin opetussuunnitelma, kun O:n koulussa noudatetaan luterilaisen kirkon omaa esiopetuksen opetussuunnitelmaa. K:n koulu on tarkkaan valvottu ja O:n koulu taas ns. ”villi” koulu, jonka opetustuloksia ei oikeastaan valvo kukaan tai mikään.

O:n koulu on sellainen mukava ja pieni, pienen seurakunnan koulu. Toiminta on pienimuotoista, vanhemmat ja opettajat tuntevat kaikki toisensa. Luokkia on koulussa kolme, 3 vuotiaiden ti/to ryhmä, 3-4 vuotiaiden ma/ke/pe ryhmä ja sit se Pre-K, 4-5 vuotiaiden, koulunsa aloittavien ryhmä jossa useimmat lapset on valitsemanaan neljänä päivänä viikossa. Opettajia on jokaisessa luokassa yksi,  tai siis opettaja ja sit opettajalla avustaja.



Kyllä sieltä kerran kuukaudessa jotakin lappusia tulee kotiin, jos ne vaan muistais lukea. Sen tiedän että ne aloittaa aamunsa harjoittelemalla kirjoittamista ja kirjaimia. Tällä hetkellä aiheena on erilaisten ilmastoalueitten eläimet. Maanantaisin niillä on köksää, torstaisin pastorin tunti. Retkillä ne käy suunnilleen kerran kuukaudessa. Koulupäivän aikana keskitytään akateemisten taitojen lisäksi koulunkäyntivalmiuksiin eli oman vuoron odottamiseen, siirtymisiin, pukemiseen, riisumiseen, koululaukun pakkaamiseen jne. O ei saa koulustaan kotitehtäviä.

Koulumaksu O:n koulusta on täkäläisittäin puoli-ilmainen $295/kk.

K:n luokka on integroitu erityisryhmä. Valtaosa lapsista on erityislapsia ja joukkoon on sekoitettu kourallinen tukilapsia. Opettajia on kaksi, opettaja ja erityisopettaja. Sen lisäksi ryhmässä on koulunkäyntiavustaja ja kahdesti viikossa näitten lisäksi toimintaterapeutti, puheterapeutti ja fysioterapeutti.

Ryhmän lasten ikä vaihtelee 3-5 vuoden välillä. Tukilapset ovat kaikki 4-vuotta täyttäneitä.

Koulusta tulee kotiin raportti joka perjantai. Samassa kansiossa tulee viikon kotitehtäväpaketti. Sen lisäksi erityisopelta tulee viikonlopun aikana sähköpostia jossa kerrotaan tärkeimmät, tarvitaanko luokassa jotakin? Viimeksi pyydettiin vesivärejä. Tän viikon kirjeessä kannustettiin kotona harjoittamaan lapsen kouluvalmiuksia, pukemista, riisumista ja niitä aakkosia.



viikon läksyt...



Suurinosa koulupäivästä on pienryhmätoimintaa. Lapset on tavallaan jaettu tasoryhmiin. Päivän aikana erityisope keskittyy myös erikseen lasten erityistarpeisiin. Luokassa opetellaan isot ja pienet kirjaimet, kirjoittamista, hienomotoriikkaa, silmän ja käden koordinaatiota. Niillä on erikseen matikkatuokio, jossa tällä hetkellä harjoitellaan yhteen- ja vähennyslaskua numeroilla yhdestä viiteen.



Tämänhetkinen teema luokassa on maatalous, ja viikon aihe oli maatilan koneet. Tämän teeman puitteissa tehdään sit ne muut asiat. Akateemisiin taitoihin ja ryhmässätoimimisen taitoihin panostetaan paljon, onhan suurimmalla osalla näistä lapsista monenlaisia haasteita koulunkäynnin suhteen. Viimeisessä kirjeenvaihdossa open kanssa puhuttiin siitä että akateemisesti lahjakas K ei jaksa keskittyä tehtäviin, ja että K:n sosiaaliset taidot ovat jo pari vuotta ikätovereita jäljessä.

Valtaosa luokasta kulkee kouluun bussilla. Bussi hakee lapset kotoa kouluun ja palauttaa koulun jälkeen takaisin kotiovelle. Bussilla kulkeminen on olennainen osa koulunkäynnin harjoittelua ja siihen kannustetaan.



K:n koulu ei maksa meille mitään. Tukilapset maksavat kuukausittaisen koulumaksun $350.


Kummallakin pojalla on hyvä ja kokenut opetustiimi. Lähestymistapa on kouluissa erilainen, onhan ryhmäkoossakin aikalailla eroa. O:n luokassa on kymmenen. K:lla seitsemäntoista. K:n luokan lapsista valtaosalla on erityistarpeita. 

O:n kouluvuoden eka haaste oli opettajan nimi. Mrs Heimbigner kun ei oo helpommasta päästä sen enempää lausua kuin kirjoittaa. K kutsuu sitä edelleen purilaiseksi, Mrs Hamburger. O tykkää eniten Ms Brennasta, Brenna kun on nuori ja kaunis; "She's so pretty!" K:lla on aina ollut silmää naiskauneudelle ja K tykkää omasta opettajastaan koska; "Oh Ms Michelle, she has such beautiful long hair..."

M:n koululla oli eilen infotilaisuus koulunsa aloittavien vanhemmille. Kävin hakemassa nivaskan lomakkeita täytettäväksi reilun viikon päässä olevaa kouluun ilmoittautumista varten. Koulun jälkeen K kaivoi koulurepustaan muutaman lisäpaperin tähän lomakenivaskaan. Helmikuun 11. me tiedetään meneekö ne kokopäiväryhmään vai puolipäiväkouluun ekaksi vuodeksi. 




perjantai 23. tammikuuta 2015

legoland - legoplääh

Legoland nyt oli Legoland. Onneksi ei päätetty olla siellä päivää pitempään. M oli selkeästi liian vanha, mutta toisaalta kun juttelin tänään yhden äidin kanssa odotellessani O:ta koulusta oli se äiti pyllähtää takapuolelleen kuullessaan että M on edelleen vain kuusi. Tämä äiti kun oli ajatellut että M on vähintään yhdeksän. Ehkä Legoland olis ollut sopiva kohde sille toisenlaiselle kuusveelle. Pojille kohde oli mahtava, paitsi O:ta tietty pelotti vähän jokapaikassa, mutta se nyt oli vähintäänkin oletettavaa ja ehkä olis ollut järkevämpää aloittaa päivä jostakin muualta kuin siitä kaikkein rajuimmasta vuoristoradasta – joka ei nyt niin kovin raju ollut sekään. Ehdottomasti suurimman vaikutuksen O:hon teki Minilandin pienoismallit Yhdysvaltain kaupungeista ja se olis epäilemättä seissyt katselemassa niitä vaikka koko päivän.















Amerikkalaiseen nysväykseen tottuneelle paikka tuntui vähän nuhjuiselta ja epäsiistiltä, ja se että maksettuaan jo pääsylipusta olis vielä pitänyt erikseen maksaa siitä ja tästä ja tosta, tuntui vähän kohtuuttomalta. Niin pä me jätettiin vuoret kiipeilemättä ja muutama muukin juttu tekemättä.










Kymmeneltä aloitettiin ja viideltä lopetettiin.

Viimeisenä iltana me päätettiin syödä kalaa tai äyriäisiä. Lapset kysyi mitä me syödään ja kun vastasin et kalaa ne oli sitä mieltä et sen on pakko olla vitsi. M vaipui jo miltei epätoivoon viimeisellä rivillä ja ilmoitti et sit se ei ainakaan aio syödä yhtään mitään. Yelpistä ja omenapuhelimesta löytyi vaihtareita, mutta niistä ei meille kelvannut yksikään. Meillä oli kummallakin mielessä kalaravintola meren rannalla, sellainen pieni ja vähän hikinen, se mistä saa maailman parasta kalaa. Ajaessamme rantaa kohti etelää me sit lopulta löydettiin ”se” ravintola. Fish101 oli Encinitaksessa. Ruoka tilattiin tiskiltä, juomat tuotiin lasipurkeissa ja pitkien pöytien ääreen mahtui useampi seurue kerrallaan. Poikien kalapuikot oli ehkä parhaita kalapuikkoja I-K-I-N-Ä. M:lle löytyi listalta luomulihahampurilainen. Mä söin grillattuja tiikerirapuja ja Fredde tilas itselleen ravunpyrstöleivän. Kannatti etsiä!







Encinitaksesta me taidettiin löytää meille myös lomakohde tuleville vuosille. Jossakin välissä jos vuokrais sieltä talon viikoksi tai kahdeksi. Tekis itse töitä ja antais lasten juosta ja uida rannalla. Pikkukaupungista löytyi myös se tärkein, Whole Foods Market.  

Maanantaina aamuyöstä koitti kotimatka. Kotimatkalla meillä oli vaihto Portlandissa, mikä osoittautui hyväksi kokemukseksi. Aamiaista ja loppumatka potkurikoneella kotiin. Potkurikoneessa jannut istui vierekkäin,mä jaoin rivin M:n kanssa ja Fredde teki töitä itsekseen. Pojat oli polleina kun ne sai istua ja tilailla juomansa ihan itse.