maanantai 20. helmikuuta 2017

presidentin päivä

Presidents Dayn aamuna avaan tutusti netistä uutiset. Siitä on tullut tuttua. Ennen kurkkasin ensin sähköpostin, sitten naamiksen. Nyt siirryn suoraan uutisiin - New York Times, Washington Post, The Guardian. Fredde täydentää samalla uusimmat twiittailut ja taas kerran kysyn ääneen että eikö kukaan saa siltä edes otettua puhelinta pois. En tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa...

Joku vääräleuka luettelee positiivisia puolia; jokainen amerikkalainen osaa nimetä senaattorinsa ja kongressiedustajansa ilman googlea, suurin osa on lukenut perustuslain ja tietää mitä siellä sanotaan. Jokainen amerikkalainen on oppinut kirjoittamaan uusia sanoja, vaikeita sanoja, sellaisia kuin holocaust, emoluments, narcissist, fascist, misogynist, ja cognitive dissonance. Uutisista on tullut monelle kiinnostavampaa kuin Kardashianin perheestä.

Arkikuvahaasteen eka kuva 1/7. Lauantaina hakemassa meidän klubiviinejä.
Viinialueella asumisessa on tiettyjä etuja. 

Arkikuva 2/7. Kirkossa on kastesunnuntai ja Pastor Ben puhuu suvaitsevuuden ja rakkauden puolesta.
Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi nuorisotyöhön. 

Elämä ruohonjuuritasolla jatkuu ennallaan vaikka poliittinen vastarinta on kaikkien huulilla ja siitä puhutaan samalla tavalla kuin ennen säästä ja viikonlopun kuulumisista. Hiihtolomaa, partiota, ystäviä, Martan koulutusta ja töitä koulussa.


Arkikuva 3/7. Aamulla on pakkasta ja päivällä elohopea hivuttelee kahtakymmentä astetta.
Martta kulkee mukana bussipysäkille jokainen aamu. 

Arkukuva 4/7. Parturin työkalupakki puhuu omaa kieltään. Opin että Rudy's:iin tullaan kauempaakin. Ne jotka haluaa jotakin muuta kuin sen tavallisen polkkatukan ja raitoja. Täällä tehdään irokeesejä, vaaleanpunaista, sinistä ja violettiä. Kaikkia sateenkaaren värejä. 

Istun työpöytäni ääressä arkisin ja kasaan liiketoimintasuunnitelmaa. Olen innoissani ja hetken päästä täysin vakuuttunut omasta hulluudestani. Lasken markkinointibudjettia, suunnittelen ja väännän ja käännän. Flowtilassa suunnitelmat näyttää hyvältä.  Epätoivon hetkellä Fredde muistuttaa että ei tästä tarvitse suurta menestystarinaa tulla heti eikä välttämättä koskaan. Kunhan nyt omilleen pääsis. Kaksi viikkoa kurssin alkuun.


Arkikuva 5/7. Keskiviikkoiltana päivällisklubi kokoontuu meille ja tein vaaleanpunaisen kukka-asetelman illan teemaan.
Me puhutaan taas kerran politiikkaa, mutta puhutaan me muustakin... lapsista, työstä, rakkaudesta. 

Arkikuva 6/7. Torstai on lasten ensimmäinen hiihtolomapäivä ja Ollipolli juhlistaa sitä oksentamalla. 

Siinä sivussa yritän kahlata läpi ArtHousen mulle lähettämää arvostelukappaletta, mun ensimmäinen ”blogiyhteistyön” tapainen. Alison Gopnikin Puuseppä vai Puutarhuri. Käytän sanaa kahlata koska mulla on mennyt viikko päästä sivulle 44. Kirja on helppolukuinen kepeäkin, mutta ehkä mun oma vaikeus tulee siitä että olen ihan oikeasti, siis silleen aikuisten oikeasti, lukenut kehityspsykologiaa enkä muutenkaan ole tainnut koskaan lukea yhden yhtä kasvatusopasta. Paikoitellen tökkii kehnohko käännös, pistääkö se silmiin siksi että voisin yhtä hyvin lukea sen alkukielellä ja siksi kiinnitän huomiota siihen että paikoitellen teksti maistuu käännetyltä. Kunhan olen saavuttanut sivun 319, palaan asiaan ja peilaan kirjaa omaan vanhemmuuteeni. Olenko minä puuseppä vai puutarhuri.

Viimeinen arkikuvahaasteen kuva 7/7. Perjantaina oli legopäivä.
Me raksattiin lauman kanssa koko päivä kaupunkia ja mä pääsin väkertämään kaupunkiin kahvilan. 

Tättis haluaa lähteä mun kanssa kaupungille. Sillä on jo suunnitelmat valmiina. Ostoksille ja lounaalle – ihan vaan kahdestaan. Mä haluan ostaa origamipaperia tän viikon matikantunteja varten. Keskiviikkona Kentsun luokka, perjantaina Ollipolli. 

Sit oli epäpoliittinen koirahaaste... yksi kuva. Tässä Martta. Martta on 19kk vanha labbis. Kaikki tuntee meidän Martan koska mä valokuvaan sitä jatkuvasti. Martasta tulee palveluskoira meidän Tättikselle. Martta on maailman paras. 


tiistai 14. helmikuuta 2017

keväisiä tuulia

etanamansikka


”Joo, kyllä mä laitan tän sun ansioluettelon eteenpäin niin pääsette keskustelemaan jatkosta... Onko sulla liiketoimintasuunnitelma valmiina?” – No, tota... ei vielä, mutta mä teen. ”Ensimmäisessä tapaamisessa olis hyvä olla liiketoimintasuunnitelma mukana pohjaksi keskustelulle. Käytte sitten läpi suunnitelmaa, muokkaatte sitä ja pohditte kustannusrakennetta.” – Juu. Selvä. ”Rick laittaa sulle meiliä ja sopii palaverin.”

Suljen puhelimen ja käännyn katsomaan Freddeä; ”Ne haluaa liiketoimintasuunnitelman! Mistä mä sellaisen saan?” – No, teet. ”Mutta enhän mä osaa. En mä ole mikään kauppatieteidenmaisteri, en edes kauppatieteiden yo tai merkonomi. Mä olen lastentarhanopettaja, lähihoitaja, data-analyytikko, tutkimusassari ja potilaskoordinaattori.” – No mutta olithan sä melkein kymmenen vuotta kirjakauppias. ”Kyllä joku ihan muu teki mulle liiketoimintasuunnitelmat, kunhan vähän värkkäsin puolivalmista budjettia.”



Muutamaa päivää myöhemmin kävelen lasten kanssa bussipysäkille aamuauringossa. Edellisviikon lumisade on pelkkä muisto lämpimän kevättuulen heilutellessa pensaita. Hetkeä aiemmin olen eteisessä riisunut kolmikolta talvitakit ja kiikuttanut ne takaisin kaappiin. On viisitoista astetta lämmintä. Me treenataan Martan kanssa matkalla kotiin ja koska ilma nyt vaan on niin kertakaikkisen mahtava me jatketaan matkaa ohitse meidän talon, kadun päähän ja lammen rantaan. Polku kiertää lammen ja sen takana olevan niityn. Martta käy uimassa ja mä käännän kasvoni kohti aurinkoa lintujen kilpalaulantaa kuunnellen.

Lenkin jälkeen keitän itselleni ämpärillisen kahvia, avaan Wordin ja aloitan tuijotuskilpailun sen kanssa. Mitä kirjoitetaan liiketoimintasuunnitelmaan. Turvaudun parhaaseen kaveriin Googleen ja mun tokaan bestikseen Bingiin. Seuraavat kolme tuntia vierähtää budjettia väsätessä ja markkinasuunnitelmaa tehdessä. Työvälineinä netti, kasa post-it -lappusia, lehtiö, lyijykynä ja Word. Lopulta havahdun siihen että Martta yrittää kiivetä mun syliin tunkien takapuoltaan ylöspäin pitkin mun jalkaa. Kaappaan koiran ylös ja kysyn onko sillä tylsää kun mutsi vaan kirjoittaa?

tuleva liiketoimintasuunnitelma


Ehkä tästä vielä tulee jotakin. Ehkä se Rick vielä joskus ottaa muhun jopa yhteyttä. Onpahan suunnitelma ainakin tehty. Kolmen viikon päästä alkaa kiinteistövälittäjäkurssi. Se kestää kolme viikkoa ja sen jälkeen pitää vielä läpäistä koe. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan voin huhtikuussa liittää nimeni perään tittelin LKV, laillistettu kiinteistövälittäjä. Jännää. Musta on tulossa yrittäjä. Täällä jokainen välittäjä on itsenäinen yrittäjä, vaikka nimellisesti työskenteleekin jonkun välitystoimiston alaisena.

Iltapäivällä saan sähköpostia koulupiiristä. Mun hakemus sijaisopettajaksi ja koulunkäyntiavustajan sijaiseksi on hyväksytty. Huomenna menen koulupiirin päämajaan täyttämään prujut ja viemään tutkintopaperitnäytille ja sen jälkeen voin aloittaa sijaiskeikkojen tekemisen.


Tästä se lähtee. Uusi elämä ja arki. Vähän sitä ja vähän tätä. 

kevättä ilmassa

lauantai 11. helmikuuta 2017

laidasta laitaan – loput

Keskiviikkoiltapäivänä vesisade ylettyy jo tänne mäellekin – foothills ne sanoo, kai niitä vois kutsua kukkuloiksi tai ylängöksi. Ehkä me ollaan tunturissa, korkeudeltaanhan me ollaan suunnilleen Rukatunturin laella. Mistä mä tiedän mitä nää on, korkealla kuitenkin.  Haen laumani koulubussilta. Poimin ne kyytiin ja talutan Tättiksen autolle. Tättis on täynnä epätoivoa. Sateenliukastama loska tekee kävelemisestä epämiellyttävää ja Tättis välttää epämiellyttäviä asioita. Muutaman kymmen metrin matka autolle on liian epämiellyttävä Tättikselle ja se itkee siinä vaiheessa kun olen saanut jannut autoon ja saavun pelastamaan sen jalkakäytävältä. Kentsu itkee autossa koska sen isä on poissa. Ollipolli miettii pitäiskö sen itkeä koska sitä ei itketä mikään ja se tuntuu epänormaalilta koska kaikki muut itkee. Muakin itkettää koska olen herännyt neljältä enkä just nyt jaksais itkeviä lapsia.

On vähän pelottavaa että mun on pakko pestä auto ennen kuin ajan sen talliin.
Yli kaksikymmentä vuotta mun autonpesijän kanssa tekee näköjään tehtävänsä. 


Kun Fredde matkustaa meillä on aina lettukestit. Pääruuaksi pinaattilettuja ja jälkkäriksi sitruunalettuja syksyllä säilötyllä persikkahillolla. Fredde ei syö pinaattilettuja. Fredde ei syö jälkiruokaa. Vois kai todeta ettei Fredde ole mikään lettumies.

Sade piiskaa ikkunoita. Kentsu kiemurtelee lattialla vatsakivuissaan ja vähitellen kipu vaihtuu isän ikävään. Se kieltäytyy puhumasta Fredden kanssa puhelimessa kun muut kaksi tarkastaa Fredden poreammetta ja höyrysuihkua. Kannan itkevän lapseni sänkyyn. Se ei halua nukkua mun kanssa. Se haluaa isän. Puhelimessa ystävä sanoo ettei hän koskaan kerro lapsille kun niitten faija on työmatkalla eikä ne siksi edes huomaa. Muistutan että mun lasten skandinaavinen osallistuva isä kuitenkin on läsnä lasten elämässä ihan jokaisena päivänä, ja näin ollen lauma varmaan huomais kertomattakin että faija puuttuu. Kuiskaan Kentsun korvaan etten mä pysty nukkumaan ilman sitä ja nyyhkyttävä poika nukahtaa mun kainaloon veljen pitäessä vahtia ja pyöritellessä silmiään toisella puolen. Kentsun nukahdettua Ollipolli kuiskaa että kyllä hänelläkin on ikävä. Vastaan että kyllä mä tiedän, ikävää on vaan niin monenlaista ja yhden ikävä näkyy enemmän kuin toisen.

Torstai


Torstai valkenee, tai itseasiassa torstai ei valkene. Torstai on sakean sateen harmaannuttama. Vajaassa vuorokaudessa liki kolmikymmensenttinen lumipeite on miltei kadonnut. Lunta on enää laikkuina siellä ja täällä. Maisema on karu. Vettä on aivan järjettömästi. Pakkaan eväitä ja laitan aamiaista. Me syödään yhdessä. Tättis kysyy ajanko ne kouluun ja vastaan että bussipysäkille vaan. Sade yltyy niin että on miltei mahdotonta nähdä kadun toiselle puolen.

Pysäkillä nostan lapsia mutalammikon ja vesilätänön ylitse bussiin. Toinen äiti pitää sateensuojaa lasten yllä. Ilman apua tie bussiin kulkisi ensin nilkkoihin ulottuvan saven ja sen jälkeen puoleen sääreen ulottuvan vesilätäkön läpi; ”Hyvää koulupäivää! Seuraavat seitsemän tuntia olet savinen ja läpimärkä.” Bussikuski kiittää avusta ja yhdeksän kymmenestä natiaisistakin sopertaa jonkinlaisen kiitoksen. Kysyn toki luvan jokaiselta ennen kuin kaappaan ne ilmaan ja nostan jalkakäytävältä suoraan bussin portaisiin.

Kotona pakkaan Martan autoon. Me lähdetään päivän retkelle. Tienvarrelle on lumen alta paljastunut karu maisema. Matkalla kaupunkiin lasken kymmenkunta irronnutta puskuria, ne jotka eivät osanneet, mutta lähtivät silti kesärenkain liikenteeseen. Vakuutusyhtiön suhtautuminen on tässä kohdassa vähintäänkin nuiva ja kolarikorjaamot hierovat karvaisia käsiään, ihan varmasti tuottavin viikko moneen vuoteen.



Kun iltapäivällä seison koulun toimistossa odottamasta katrastani törmään Reksiin. Reksi on juuri kutsunut kuutisensataa oppilasta sisään ukonilman takia kesken välitunnin. Lumisade, monsuuni, ukonilma... mitä seuraavaksi? Pyörremyrsky vai maanjäristys. Reksi huokaa ja sanoo selvittäneensä uransa aikana yhden maanjäristyksen eikä nyt tähän hätään tarvitse toista.

Lastensairaalassa on rauhallista. Meillä on aika gastroenteorologian osastolle Kentsun vatsaoireista. Tättis tekee matikanläksyjään ja Kentsu pelaa Nintendoa odotushuoneessa olevan pojan kanssa. Ollipolli puuhailee omiaan. Mä yritän päättää haenko kahvin Starbucksista vai en ja ennen kun osaan päättää Kentsu pyydetään sisään. Me jutellaan siitä miten viimeiset kuukaudet on menneet, lääkäri kysyy Kentsulta miten sen mielestä kulkee ja poika vastaa että ihan surkeesti sujuu. Me saadaan lähete psykologille. Sellaiselle joka hoitaa ahdistuneisuudesta aiheutuvia vatsaoireita, ja lisäksi lääkitystä säädetään taas vähän. Mä luulen että  meillä on ihan hyvät eväät taas seuraavalle kolmelle kuukaudelle. On onni asua osavaltiossa jonka lastensairaala kuuluu maan parhaimpien joukkoon.

Vähitellen sade hiipuu ja auton näyttö vilkuttaa myrskyvaroitusta. Näpäytän sormella näyttöä ja saan eteeni sääkartan tulimyrskyineen, mun ihana Volvo joka tietää ihan kaiken. Kerron laumalle että yöllä tuulee.

Perjantai



Aurinko paistaa ja lämmittää. Maanantainen lumi tuntuu kaukaiselta jos ei katso meidän lumiukon jäänteitä talon sivustalla tai katkenneita puita ja oksia. Tuuli on riepotellut naapuruston roskat pitkin katuja, mutta aurinko lämmittää kasvoja ja on perjantai – vihdoinkin viikonloppu. 


perjantai 10. helmikuuta 2017

laidasta laitaan – ekat kaksi ja puoli



Jos viikon aloittaa puoleen sääreen ulottuvalla lumihangella ja päättää perjantaina lumettomana auringonpaisteeseen voitaneen todeta että luontoäiti on tarjoillut antimiaan melko laajalla kattauksella. Väliin mahtui suuri tuhotulva kun lämmin sademyrsky sulatti ukkosen jyristessä lumet kaataen meidän kaikkien niskaan ämpärikaupalla vettä. Eilen illalla tilanne viimeisteltiin myrskytuulen heilutellessa puita. Tänään maisema on avarampi. Lumi katkoi ensimmäiset oksat ja puut, sade vei seuraavat ja tuuli viimeisteli tilanteen.

Maanantai


Sunnuntai-iltana hetkeä ennen vuorokauden vaihtumista puhelimeen kilahtaa tekstari koulupiiristä. Koulu on kiinni lumisateen vuoksi. Käännän herätykset pois päältä, sammutan valot ja käyn nukkumaan odottavaisin mielin. Ennusteessa luvattiin kolmesta kuuteen tuumaan – ehkä. Voi tulla enemmänkin, tai vähemmän.



Aamulla talon täyttää riemukas huuto: ”It’s a snow day!!!” ja sit etsitään sukkia ja housuja ja kumppareita ja lapasia ja takkeja. ”Saadaanks me mennä ulos!” – Joo, jos mä saan kahvia. ”Mä en löydä mun saappaita... Onko pakko laittaa sukat? Mä en halua sormikkaita...” – Laittakaa mitä lystäätte.



Keitän itselleni kupillisen maitokahvia, vedän kumpparit jalkaan ja toppatakin yöpaidan päälle. Lasken Martan lasten ja Fredden perään. Fredde juttelee naapurin kanssa. Tättis vetää naapurin Emmiä pulkassa ja pojat työntää. Kentsulla on jo kylmä koska saappaat on hörpänneet lunta. Mulla on kahvikuppi yhdessä kädessä, kamera toisessa ja viivain kolmannessa. Naapurin Arska mittaa myös. Me päästään yhteisymmärrykseen lukemasta – 8 tuumaa (reilut 20cm) – ja lisää sataa. Ravistelen painavaa lunta pihan puista ja pensaista, kadun varrella näkyy jo katkenneita oksia ja kaatuneita puita. Fredde tekee lumityöt ja meidän jalkakäytävä näyttää hassulta kaikkiin muihin verrattuna.




Naamiksessa asukasyhdistyksen jäsenet peräänkuuluttaa lumiauroja, ajokieltoa ja roska-autoja. Yhtäkään edellämainituista ei tipahda. Ei tule lumiauroja – meidän kunnan kymmenkunta pikkuauraa keskittyy kyllä ihan muihin hommiin kuin yhden omakotitaloalueen auraamiseen. Maantiekarhuista täällä ei ole kukaan kuullutkaan. Ne ajaa jotka uskaltaa ja osaa. Useimmat ajaa vaikka ei osaa ja kenelläkään ei ole talvirenkaita. Roska-autot jää parkkiin, ne ei tällä kelillä pääse tänne mäelle.



Mä kävelen kauppaan umpihangessa ja muistan miten raskasta lumessa kulkeminen on. Me käydään Martan kanssa apteekissa ja kahvilla. Lauma katsoo yläkerrassa leffaa ja pelaa alakerrassa lautapelejä. Lumi oli kylmää ja märkää ja sitä oli ihan liikaa.



Tiistai


Koulu on edelleen kiinni. Edellisenä päivänä satanut lumi on jäätynyt koppuraksi tielle ja kaduille. Fredde ottaa mun auton ja lähtee toimistolle. Sen autolla ei ole mitään asiaa lumihankeen. Me jäädään lasten kanssa kotiin. Liukastelen Martan kanssa metsään. Paikoitellen lumi on kinostunut liki polvenkorkuiseksi hangeksi joka on jäätynyt mukavan rapsakaksi pinnalta. Kukaan ei halua mennä ulos. Me ollaan sisällä ja rakennetaan ja pelataan ja luetaan kirjoja. Välissä askarrellaan ystävänpäiväkortteja koululle. Lumipäivän hohto vähenee selkeästi.





Fredde on lähdössä keskiviikkoaamuna Nevadaan. Me mietitään miten se pääsee lentokentälle. Lähdetäänkö me aamuyöllä viemään se sinne lasten kanssa, vai hellittääkö sää siihen mennessä niin paljon että se voi ajaa sinne omalla autollaan.

Keskiviikko


Nousen Fredden kanssa neljän jälkeen. Me leivotaan yhdessä teiden kuntoa ja säätilaa. Meillä ollaan vielä pakkasella, mutta jo oman kaupungin keskustassa pitäis olla ihan jees. Jos omalta asuinalueelta pääsee ulos rikkomatta autoa pitäis olla ihan jees, mutta pääseekö edes autotallista kadulle ilman että etupuskuri jää siihen? Fredde pääsee autolla kadulle ja lähtee matkaan. Mä istun juomaan Martan kanssa kahvia.

Ne on luvanneet vesisadetta. Jos tää vihdoinkin tänään lähtis sulamaan. Koulukin on vihdoin auki. Sataa taas lunta. Lumi pöllyää taivaalta sakeana pyrynä ja mä napsuttelen hiirellä koulupiirin nettisivua viiden minuutin välein tarkistaakseni pysyykö koulu auki. Kyllä pysyy. Bussit kulkee lumireittejä, oppilaita ja vanhempia kehotetaan noudattamaan varovaisuutta, koulu alkaa normaaliin aikaan. Kentsun opettaja kysyy olenko edelleen tulossa pitämään matikantuntia, joo olen. Katua pitkin ajaa yksinäinen lumiaura. Mun on pakko ottaa siitä kuva, sillä tämänkaltaista ihmettä ei täällä ole vielä koskaan nähty. Lauma ryntää ikkunaan tuijottamaan, ne ei ole koskaan nähneet lumiauraa ja kuuntelee silmät pyöreinä kun kerron niille tarinoita suomalaisista tiekarhuista, niistä ihan oikeista aura-autoista, joita kulkee moottoritiellä muutama rivissä.



Kentsua pelottaa. Se on sitä mieltä että lumessa ajaminen on vaarallista. Muistutan sitä että ehdin kuitenkin ajaa autoa yli kymmenen Suomen talvea, ja aikanaan sain ajokorttini joulukuisessa Helsingissä lumen peittäessä maan paksuna kerroksena, sillä sinä syksynä oli lumista ja kylmää.

Puolet oppilaista on myöhässä koska bussit on myöhässä ja vanhemmat on myöhässä ja lumisade on sakeaa. Kaadan itselleni kahvia opettajainhuoneessa ja siirryn kopioimaan päivän matikantehtäviä kahvikupilliseni kanssa. Luokka on jaettu kahteen. Eka kymmenen lapsen ryhmä on levoton ja mä sovellan suunnitelmaa. Vedin saman oppitunnin Ollipollin luokalle perjantaina ja meillä oli tosi kivaa, keskiviikon ekan ryhmän kanssa ei ole kivaa. Käytän jokaisen kikkakolmosen ja vinkkiviitosen. Toisen ryhmän kanssa menee paremmin. Ehkä ne on kerinneet jo vähän asettua ja muistaa että on koulupäivä. Kesken opetuksen mun pienryhmähuoneeseen ilmestyy keski-ikäinen nainen joka ilmoittaa olevansa mukana avustamassa Kentsua. Taputan Kentsua olkapäälle ja kerron että sillä on seuraa, Kentsu esittelee mut riehakkaasti tulijalle. Nainen vaikuttaa hämmentyneeltä. Kättelen ja hymyilen.


Mäen alla lumisade vaihtuu vesisateeksi. Me mennään Martan kanssa harjoittelemaan kaupassakäyntiä. Auto parkkiin. Koiralle liivi päälle. Pikasulkeiset siitä että ollaan töissä ja sisään kaupan ovista. Ekaa kertaa ikinä en osta mitään. Kävelen Martan kanssa ympäri kauppaa, pysähdyn ja koira istuu. Muistutan ettei saa haistella. Me ohitetaan muita asiakkaita – lapsia, aikuisia, ihailevia katseita ja sanoja. Joku yrittää tervehtiä Marttaa ja muistutan että Martta on töissä. Lopulta matka käy kassojen läpi ulos kaupasta, takaisin autolle ja kotiin. 


sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Martta menee töihin

Martta työasussaan


Mulla on aina ollut koira. Vähintään yksi. Parhaimmillaan tai pahimmillaan kolme. Ne on kaikki olleet keskenään erilaisia, kaikki seitsemän. On ollut enemmän ja vähemmän sählää, arkaa, rohkeaa, väistyvää ja dominoivaa. Tavallisia perhekoiria, tavallisen tavattomia huolimatta siitä että mulla on olevinaan maine jonka mukaan mun tarvitsee vain katsoa koiraa jotta se tietää mitä siltä halutaan.

Voimakkaan metsästysvietin omaavan lintukoiran kanssa tottelevaisuuskoulutus on haastavaa. Koira sählää ja riistan nähdessään unohtaa kaiken keskittyessään näyttämään lintuparvea pellolla. Noin muutenkin ne oli sellaisia sählääviä sähikäisiä. Lempeitä ja ihania, mutta aika paha ADHD:han niillä oli.

Kettukoira taas. Se kuunteli paremmin ja oli huomattava edistysaskel edeltäjiinsä. Se kulki mun kanssa usein ilman remmiä, tiesi rajansa ja osasi hyvin sellaiset peruskäyttäytymissäännöt. Mutta auta armias jos silmä vältti, se lähti retkilleen ja paineli jonkun pupujussin perässä kilometrien päähän. Kymmeniä kertoja sitä etsittiin ja onneksi aina löydettiin. Viimeisellä kerralla me käytiin hakemassa sokea ja kuuro vanhus naapurin autotallista.



Martta ei tullut meille vahingossa. Martta oli mun pitkän haaveilun lopputulos ja haaveen toteutuminen vaati taustatyötä, suunnittelua, oikean kasvattajan etsimistä. Ei me sattumalta tavattu Martan kasvattajaa etukäteen. Ei me vahingossa käyty katsomassa Martan vanhempia. Mä halusin Martasta  harrastuksen. Perhekoiran joo, mutta itselleni myös harrastusvälineen.

Mahtava pentu. Rauhallinen, rohkea, oppivainen ja iloinen. Sopivassa suhteessa kaikkea. Mietin monesti että meitä lykästi ja kasvattaja toisti että hän kasvattaa tasapainoisia koiria. No joo, tasapainoisia tosiaan. Eläinlääkäri oli vaikuttunut niin pennun sukutaulusta kuin käyttäytymisestä.



Me treenattiin. Jokainen päivä. Monta kertaa päivässä. Samoja vanhoja juttuja – istu, maahan, seuraa, seis, tänne – ja vähän uusia. Nykyään Martta pysähtyy jo matkan päästä ja istuu alas pyydettäessä. Jatkaa matkaa ja pysähtyy uudestaan. Lähestyy pyydettäessä joko hitaasti tai nopeasti. Se tervehtii vastaantulijoita vasta luvan saatuaan, oli vastaantulija sitten ihminen, koira, polkupyörä tai hevonen. Ovikellon soidessa se menee omalle paikalleen sen sijaan että se ryntäisi ovelle.

Naapurin rouvan koira ulkoiluttaa naapurinrouvaa ja naapurinrouva sanoo että hänestä on mukavaa kun koiralla on tahdonvoimaa. Hymyilen ja sanon että niin varmasti. Rouva kysyy haukkuuko Martta, vastaan kieltävästi ja rouva sanoo että hänestä tuntuu turvalliselta että koira kertoo kun joku on ulkona – myös jänikset.

Jossakin vaiheessa työkaveri kysyi että oonko mä koskaan ajatellut palveluskoirakoulutusta Martalle. No en ollut. Sanoin että olen aika haluton luopumaan Martasta. – Mutta senhän vois kouluttaa suorittamaan tehtäviä Tättikselle? Eiks teidän Tättis ole autisti? Sehän on oikeutettu palveluskoiraan. Tästä lähti käyntiin ajatuspolku jonka tuloksena posti toi eilen Martalle koulutusliivin. On mahdollista ettei siitä koskaan tule palveluskoiraa, mutta toisaalta siinä on kaikki tarvittavat elementit ja jos kaikki menee hyvin vaihtuu liivin merkintä ”Service Dog In Training”  merkintään ”Service Dog” ja Martan kaulapantaa koristaa palveluskoiramerkki silloinkin kun se ei ole töissä.




Seuraavaksi me siirrytään harjoittelemaan kaupassakäyntiä, bussimatkustamista, ravintolakäyttäytymistä. Martta ryhtyy opettelemaan mitä tarkoittaa se että ollaan töissä. Että silloin tehdään vain töitä eikä katsella maailmaa, että ruokakaupan juustotiskillä jätetään juustot haistelematta ja bussissa muille matkustajille ei jutella edes salaa. Viimeinen harjoitus tulee olemaan lentokenttä ja lentomatkustaminen. Jos tästä unelmasta tulee totta, on mahdollista että Tättiskin pystyy lopulta lentämään ilman paniikkikohtausta Martan pitäessä siitä parempaa huolta kuin meistä vanhemmista kumpikaan ikinä kykenee. 



torstai 2. helmikuuta 2017

minä en tunne sinua enää

Toisen naapurin ikkunassa. 


Haluaisin olla kirjoittamatta politiikasta, mutta kun se on kaikkialla. Juuri nyt tämä maa elää ja hengittää politiikkaa meidän jokaisen eläessä keskellä jonkinlaista kornia tositeeveeohjelmaa. Ihan sama se millä puolella olet, vai yritätkö olla olematta, se ulottaa lonkeronsa kyllä sinuunkin – halusit tai et.

Samassa korttelissa, sen toisessa päädyssä asuu naapuri, ystävä vai entinen ystävä. En tiedä mikä. Ikkunassa on edelleen ne Trumpin vaalikyltit ja jokainen aamu ja iltapäivä kävellessäni lasten kanssa koulubussille ja sieltä takaisin tuijotan niitä kylttejä. Mietin osataanko me enää istua alas viinilasilliselle. Osataanko me enää puhua jostakin muusta. Osataanko me enää koskaan olla mitään muuta kuin puolesta ja vastaan. Yhtäkkiä välissä on ammottava kuilu – TRUMP. Minä en tunne sinua enää, vai enkä minä koskaan tuntenutkaan sinua. Olenko mä koskaan edes tuntenut tätä ihmistä jonka kanssa olen istunut niin monta mukavaa iltaa. Jonka kanssa olen naljaillut, jonka lapset on aina olleet läheisiä ja tärkeitä.

Bussipysäkillä katson lasten koulutovereitten vanhempia, omia naapureitani, enkä osaa olla miettimättä kuinka moni niistä pyskillä seisovista äideistä ja isistä on peloissaam tai vähintäänkin huolissaan perheensä tulevaisuudesta. Uusitaanko viisumeita? Perutaanko kansalaisuushakemus? Uskaltaako maasta poistua, jos ei enää pääsekään takaisin. Täällä on perhe, koti ja elämä. Tuntuu epäreilulta olla suojassa, turvassa – uloittumattomissa. Olenhan itsekin emigrantti. Lähinaapurit – valkoinen perhe Puolasta – huokaisee helpotuksesta, kansalaisuushaastattelu oli viimeviikolla, he ovat turvassa. Kadun toisessa päässä amerikkalais-hollantilainen perhe miettii miten perheen käy, jatketaanko isän viisumia vai joutuuko perhe muuttamaan takaisin Hollantiin koska isän vuositulot eivät ole riittävän korkeat uusien sääntöjen mukaan.

Koulussa ne on puhuneet poikien kesken muurista. Kuusivuotiaat keskenään pohtii välitunnilla asioita joiden ei pitäisi koskettaa kuusivuotiaan amerikkalaislapsen maailmaa, ja silti se koskettaa. Lapset keskenään, kreikkalainen, iranilainen, intialainen, pari suomalaista, yksi kolmannessa polvessa suomalainen - ystävät. Yhtäkkiä jokainen tietää mistä kukakin on kotoisin ja mikä on kenenkin emigraatiostatus.


Kyllä minäkin haluan työllistää jo täällä olevia työikäisiä työnhakijoita ennen kuin palkataan maailmalta lisää. Kyllä minäkin haluan asua turvallisessa maassa. Kyllä minäkin olen sitä mieltä että sotaveteraanit ovat tärkeitä ja että omistakin pitää huolehtia. Kyllä minäkin... mutta ei näin. Tämä ei ole oikein. En marssi muitten mukana koska pelkään. En marssi muitten mukana koska minulla on kotona kolme lasta ja haluan nähdä niitten kasvavan aikuiseksi. Pelkään silmitöntä väkivaltaa. Pelkään äärioikeiston väkivaltaisia hyökkäyksiä. En pelkää muslimeja. En pelkää pakolaisia. En pelkää mamuja. Minä olen mamu. 

Onneksi on aurinko ja metsälenkit.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

uhmaikäinen aikuinen

On kahdeksankymmentäluvun alku. Helsingin Korkeavuorenkadun kasvisravintolassa haisee vähän kummalliselta ja ruoka on varhaisteinin mielestä pahaa. Haju tulee selleristä. En tänä päivänäkään syö selleriä. Korvapuustit on hyviä, niitä saa viereisestä kaupasta. Ne on leivottu voilla täysjyvävehnäjauhoon. Sipulileipäkin on ihan jees. Mutsi käy ravintolassa kursseilla ja keittää kotona ruokaa linsseistä. Kukaan ei syö. Pyydän varovaisesti josko se vois taas tehdä sitä kalakeittoa ilman kalaa, se on sentään syötävää ja jos syö tarpeeksi leipää tillimaitoliemen kanssa tulee vatsakin täyteen.

Mutsi on emansipoitunut. Se on kasvissyöjä ja kuuluu naisliikkeeseen ja rauhanliikkeeseen. Kesällä se käy festareilla jossakin Tanskassa. Mua hävettää. Koulussa muissa perheissä kukaan ei ole kasvissyöjä tai kuulu mihinkään liikkeeseen. 

Oli kylmänsodan aikakausi. Oli Amerikka ja oli Neuvostoliitto ja maailman yllä leijui uhka ydinsodasta. Maailma seurasi suurvaltojen tapaamisia ja neuvotteluita henkeään pidätellen ja Helsingissä marssittiin rauhan puolesta. Ensin mentiin pimeässä illassa Helsingistä Pariisiin. Sitten Tukholmasta Minskiin. Minä kuljin mukana. Marssin rauhan puolesta Helsingin kaduilla ja hoin iskulauseita muitten mukana.




Aikanaan kylmä sota loppui. Rauhan marssit vaipuivat hetkeksi unholaan. Aina välillä osoitettiin mieltä mutta mittakaava oli toisenlainen, pienempi. Puhuttiin marginaali-ilmiöistä.

Kun Syyrian pakolaiskriisi nousee ihmisten tietoisuuteen, alkaa uusi tietoisuuden aikakausi. Samaan aikaan Yhdysvalloissa marssitaan taas mustien oikeuksien puolesta poliisiväkivaltaa vastaan. Syyria ja Black Lives Matters täyttää sosiaalisen median. Ollaan astuttu uuteen tietoisuuden ja pienen ihmisen vaikuttamisen aikakauteen.

Active Pause


Marraskuisten presidentinvaalien jälkeen Yhdysvalloissa herää poliittinen vastarintaliike. Se on äänekäs ja näkyvä, mutta valtaosa on kuitenkin odottavalla kannalla. Valtaosa haluaa antaa tilanteelle mahdollisuuden. Katsotaan mitä tapahtuu sanoo moni.

Viikko sitten koko maailman naiset kokoontuivat marssimaan naisten oikeuksien puolesta ”pillupipoissaan”.  Arviolta 673 marssia ja vajaat viisi miljoonaa marssijaa. Naiset naisten puolesta. 

Getty Images - Teresa Kroeger


Yhdysvaltain uusi presidentti on pelle. Yhdysvaltain presidentti käyttäytyy kuin uhmaikäinen ja kutsuu valheeksi kaikkea mikä ei miellytä. Arvostetuista sanomalehdistä tulee valehtelijoita, televisio-ohjelmista roskaa ja näyttelijöistä huonoja. Yhdysvaltain presidenttiä maanitellaan omiin virkaanastujaisjuhliinsa koska presidenttiä suututtaa eikä presidentti halua leikkiä enää. Presidentti haluaa huomiota ja huomiota hän saa. Koko maailma pidättää henkeään ja odottaa uhmaikäisen maailmanvaltiaan seuraavaa siirtoa, ja sehän tulee...

Uhmaikäinen kieltää seitsemän maan kansalaisilta pääsyn Yhdysvaltoihin. Ei auta viisumi sen enempää kuin pysyvä oleskelulupakaan. Perusteena Islam ja terrorismi. Maa nousee takajaloilleen. Nyt saa jumankekka riittää tää pelleily. Some täyttyy kirjoituksista ja nyt myös ne jotka ennen olivat hiljaa ovat äänessä. Moni lainaa Martin Niemölleriä, niin minäkin:

Ensin ne tulivat hakemaan sosialistit, enkä puhunut mitään, koska en ollut sosialisti.
Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysaktiivit, enkä puhunut mitään, koska en ollut ammattiyhdistysaktiivi.
Sitten ne tulivat hakemaan juutalaiset, enkä puhunut mitään, koska en ollut juutalainen.
Sitten ne tulivat hakemaan minut, eikä ollut enää ketään, joka olisi puhunut puolestani.

Useammassa osavaltiossa päätös kumotaan väliaikaisella lainmääräyksellä perustuslainvastaisena. Lentokentät täyttyvät mielenosoittajista ja lakia noudattavat virkamiehet tekevät selväksi mitä mieltä ovat määräyksestä. Meidän kuvernöörin puhe leviää koko maailmaan, se on avoin sodanjulistus, eikä jätä epäselväksi mitä mieltä meillä ollaan.

Groopspeak Facebook


Uusi kansalaisaktivismin aikakausi on alkanut. Vastarintaliike on herännyt. Sana kiertää. Erottakaa presidentti! 








perjantai 27. tammikuuta 2017

ihan tavallinen talo



Pysäytän auton talon eteen. Talon edessä on parkissa uusi Range Rover. Takapenkillä istuva kolmikko katsoo taloa ja kysyy kuka siellä asuu, Kentsu kutsuu taloa kartanoksi. Ollipolli jyrää sen ja sanoo että ei, kyllä toi on jo linna. Talo on Tättiksen luokkatoverin koti. Käyn jättämässä taloon kassillisen käytettyjä vaatteita hyväntekeväisyystapahtumaa varten. Talon eteinen on suunnilleen samankokoinen kuin meidän koko alakerta.



Tiistaina toistasataa naista kokoontuu Country Clubille juomaan shampanjaa – ei kuohuviiniä - ja syömään sormiruokia lastensairaalan hyväksi. Siinä sivussa shoppaillaan niitä käytettyjä vaatteita. Jokainen maksaa pääsylipustaan muutaman satasen. Viimevuonna tilaisuuden tuotto oli reilusti yli kymmentuhatta taalaa.



Ollipolli kertoo ruokapöydässä että Adamin kotona on hissi. Mä vastaan pojalle että kauheinta tässä on että mä uskon että Adam saattaa hyvinkin puhua totta. Kentsu kysyy miksi meidän kotona ei ole hissiä. Vastaan ettei me tarvita hissiä yhtään mihinkään. Jokainen meistä kykenee oikein hyvin kulkemaan portaat yläkertaan ja taas alakertaan. Ollipolli sanoo veljelleen että meidän talo on liian pieni hissille. Minä muistutan poikiani siitä ettei koko maailmassa noin yleisesti ottaen kovinkaan monella ihmisellä ole hissiä omassa kodissaan, ellei kyseessä ole hissi vamman takia.



Mun lauma kasvaa epänormaalissa ympäristössä. Paikassa jossa meidän parisataaneliöinen omakotitalo on pieni ja sangen vaatimaton. Niin pieni ja vaatimaton että se on meillä toisinaan puheenaihe päivällispöydässä. Miksi meidän talo ei ole isompi? Sillä ja tällä on paljon hienompi talo? Adamillä on hissi! Caitlinillä on oma uima-allas. Jasonilla on kolme olohuonetta ja Aavikilla on kokki!




Fredde kertoo että sen tiimi järjestää tiimipalaverin yhden tiimiläisen kotitilalla jossakin syvällä maaseudun sydämessä, lähellä Idahon rajaa. Miehen vaimo on luvannut laittaa kaikille päivälliseksi kalkkuna-aterian. Miten ihanan maanläheistä ja kotoisaa, kaukana hors d'oeuvreista ja shampanjasta. 

Meidän "pieni" ja ihana koti.
Kiinteistöjen kuvat Zillow.com. Jokainen näistä taloista on meidän koulun alueella ja kun katsoo kuvia on ymmärrettävää että myös allekirjoittaneen lapsilla on hivenen vääristynyt mielikuva siitä miltä tavallisen ihmisen koti näyttää. Ei hissiä, ei uima-allasta eikä henkiläkuntaakaan. 

torstai 26. tammikuuta 2017

koulussa kaikki hyvin

Martta saattaa lapset koulubussille aamuisin


Sunnuntaina Tättiksen on vaikeaa saada unta. Sitä jännittää ihan kamalasti, eikä siihen auta yhtään vaikka mä kuinka sanon sille ettei mua kyllä huoleta yhtään pätkää. Se kysyy olenko huolissani pojista ja vastaan etten ole huolissani niistäkään, mutta vähiten kyllä Tättiksestä. On välitodistusten aika. On kehityskeskusteluviikko.

parkourissa treenataan myös voimaa


Jos ihan totta puhutaan olen ollut vähän huolissani Ollipollin koulunkäynnistä. Ei niin että siitä nyt varsinaisesti pitäis tässä vaiheessa vielä huolehtia, huidelkoot menemään, mutta kun kotoa katsottuna fiilis on ollut se ettei jannua ihan kauheesti kiinnosta mitä koulussa tapahtuu. Odotukset ei olleet kovin korkealla maanantai-iltapäivällä kirjekuorta avatessa. Kun muissa perheissä juhlitaan kymppejä, mä olin valmis skoolaamaan jokaiselle kuutoselle. Olin pyllähtää takapuolelleni kun pojan kirjekuoresta paljastui sangen oivallinen välitodistus ja lukuaineiden keskiarvokin oli 7.5. Katsoessani jannun lukutaidon terstituloksia kyyneleet silmissä, kaikki mun kehityskeskustelua varten varaamat palopuheet valui tyhjinä hiekkaan, sehän pärjää aivan loistavasti – ei muuta sanottavaa.



Kentsun palaverissa on läsnä opettajan lisäksi erityisope. Olen pyytänyt pilkkomaan ajan kahtia niin että Kentsu on mukana ekan puolikkaan ja toka puolikas voidaan puhua asiaa ilman ylisanoja. Sen ekan puolikkaan Kentsu pohtii itse omaa koulunkäyntiään ja miettii mahdollisia kehityskohteita, kuten pulpetin järjestystä, tai sitä että tehtävät vois ehkä tehdä ekalla kerralla niin että niihin vähän paneutuukin. Toka puolikas me mietitään näitä aikuisten kesken. Sitä että opettaja palauttaa saman tehtävän Kentsulle kahdesta neljään kertaan ennen kuin se on tehty oikein, ei siksi ettei se osais vaan koska sillä nyt vaan on niin kiire. Opettaja esittelee mulle monisteita jotka on sateenkaarenkirjavia erivärisistä tusseista – jokaiselle korjauskierrokselle omansa. Ekalla kierroksella se on tehnyt uudelleen kaiken, tokalla puolet, kolmannella neljänneksen, viimeisellä vähän hienosäätöä.



Me muokataan sen erityisopetussuunnitelmaa vähän ja siirretään se tekemään kaikki kokeet kahdestaan koulunkäyntiavustajan kanssa, niin että sillä on vieressä aikuinen joka voi muistuttaa sitä että sen pitää hidastaa ja tarkistaa vastaukset eikä vaan arpoa seuraava vastaus. Tää päätös tehtiin siltä pohjalta että ennen Kentsun pitkää sairauspoissaoloa se teki kokeen muitten kanssa luokassa ja tulokset oli enemmän tai vähemmän surkeita. Palattuaan kouluun se teki useamman kokeen jälkikäteen kahdestaan koulunkäyntiavustajan kanssa, koska oli ollut poissa koulusta koepäivänä ja veteli pelkkiä kiitettäviä – hiljainen tila ja aikuinen muistuttamassa että pitää hidastaa.



Tättiksen palaverissa on toisenlaista. Erityisopetussuunnitelmaa hiotaan ensiviikolla. Nyt puhutaan vaan välitodistuksesta ja tavoitteista loppukeväälle. Paikalla on Tättiksen erityisope, opettaja ja opettajaharjottelija. Matematiikan ja tiedeaineidenopettaja on laittanut viestiä ja koulupsykologi laittoi mulle erikseen sähköpostia. Reksi piipahtaa luokassa ja sanoo yrittävänsä olla paikalla maanantain palaverissa. Opettaja kysyy saako harjoittelija seurata keskustelua, vastaan että tottakai saa.



Opettaja avaa tilaisuuden kertomalla harjoittelijalle että Tättiksen keskustelu poikkeaa monista muista oppilaista koska kehittämiskohteet löytyy varsinaisen opetussuunnitelman ulkopuolelta. Tättis harjoittelee ryhmässä toimimista, vuorovaikutusta, läksyjen tekemistä, ja ilmeiden ja eleiden  tunnistamista – mikä on sopivaa, mikä ei? Matematiikanopettajan kirjeessä todetaan että Tättis on lahjakas, tekee kovasti töitä ja tykkää olla oikeassa.  Oma opettaja kehuu miten Tättiksen ryhmätyöskentelytaidon on parantuneet.




Tästä on hyvä jatkaa. Maanantaina palaveerataan Tättiksen tarvitsemista tukitoimista, mutta jokainen meidän kolmesta viihtyy koulussa. Jokaisella on ystäviä ja jokainen näistä on edennyt omalla polullaan joko odotusten mukaisesti tai ylittäen kirkkaasti niin koulun, kuin meidän vanhempienkin mielikuvan siitä mitä on odotettavissa.