keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

elämä on ihanaa

Ei mulla mitään asiaa oo, mut sen vaan halusin sanoa että tänään on ollut ihana päivä. Aamun pikkupakkasesta on kivuttu liki viiteentoista asteeseen, aurinko paistaa ja lämmittää paljon enemmän kuin mitä lämpömittarin lukema antaa ymmärtää.

Aamun riemun hetken sain poliisin pysäyttäessä bussikuskin, sen joka kaahaa niin että lapset putoo penkeistä ja ilkeilee asiakkailleen. M on matkustanut tän tätsän kyydissä muutaman kerran ja kertonut että bussin etuosasta kuuluu jatkuva karjahtelu ja äkseeraus, se että liki poikkeuksetta meidän jonosta osa joutuu siirtymään tätsän bussiin kertoo siitä ettei kukaan lapsista edes halua mennä sen bussilla vaan ne kaikki toivoo mahtuvansa M:n bussiin. Maailmassa on siis sittenkin oikeutta, vaikka epäilemättä bussitätsä olis mieluusti jättänyt kohtaamatta poliisisedän kanssa liki kahden sadan oppilaan ja kymmenien vanhempien silmien edessä.

kertaus on opintojen äiti... kertauksena sama kuva uudestaan


Pojat keskittyi aamun leikkimään uimarantaa, samalla kun mä tein omia hommiani, jumppasin päivän jumpan ja laitoin lounasta. K halus tutusti oman maapähkinävoileipänsä, O tilas munakokkelia, tuoreita mansikoita, lampaanmaitojuustoa ja sellaisen siemenpatukan. Kukin tyylillään. Lounaan jälkeen jannut tyhjensi tiskarin ja puki päälleen sillä välin kun olin suihkussa, palkintona kummallekin kaksi tarraa ja mulle yllätyksenä muutama kymmen post-it lappunen liimattuna sinne ja tänne.

Me ajeltiin yhdessä joenvartta kauniissa laaksossa lankakauppaan, maltoin mieleni ja ostin vaan sen tarvitsemani langan vaikka siellä oli niin kutkuttavia uusia merinovillalankoja, ne oli mulla jo kädessä, mutta laitoin kuitenkin takaisin. En osaa olla neulomatta, en edes haluais osata.



Lankakaupasta koululle ja auringon lämmittäessä me unohduttiin siihen koulunpihalle hetkeksi leikkimään. Samalla tapaa kun O eilen yllättäin todisti osaavansa numerot 1-20 väitettyään mulle silmät kirkkaina ettei se voi laskea koska ei osaa numeroita, samalla tavalla päästin k:sta irti ja se meni itse ne apinapuolaansa päästä päähän ja takaisin. Sit se loisti kuin naantalin aurinko ja meni vielä uudestaan samalla kun mä kuvasin.





Kotimatkalla poikettiin kirjastossa hakemassa "vähän" täydennystä ja palauttamassa luetut. Ennen kuin ehdittiin kotiin, se oli jo lukenut niistä kaksi ja yhden koulunkirjastosta poimimansa.



Maljakossa kukkii narsissit ja ruoka kypsyy itsekseen uunissa. Elämä on - ihanaa.



meri tuli takaisin



Tiistaiaamuna olen ensin istunut tunnin vapaaehtoisena M:n kuoroharjoituksissa, katsonut kun yksi kuorolainen oksentaa kokolattiamatolle kesken harjoitusten, taluttanut lapsen terveydenhoitajan huoneeseen, ilmoittanut koulusihteerille tilanteesta ja palannut kuoroharjoituksiin ihailemaan musiikinopen kunnianhimoista kevätkonserttilauluvalikoimaa, onhan listalla Beatlesin Blackbird ja Bachin Jubilate! Alleluia! Vapaaehtoisen vanhemman tehtävänä on hoitaa kaikkien kuorolaisten sisäänkirjautuminen ja tarvittaessa oksentelijat ulos huoneesta ja hankkia paikalle siivousapu.



Vähän ennen yhdeksää olen toivottanut M:lle hyvää koulupäivää ja käynyt hakemassa itselleni opettajainhuoneesta kupin kahvia. Vaihdan kuulumiset erityisopen kanssa ja erityisope kommetoi M:n silmätulehdusta. Erityisopen kanssa nauretaan sitä tosiasiaa että M kertoo kaiken, siis oikeesti kaiken. Jos M:lla on ummetusta tietää siitä jokainen vastaantulija, samoin kuin meidän lomasuunnitelmista, mun allergisesta reaktiosta, Fredden töistä ja poikien siitepölyallergiasta. M ei suodata, se kertoo koko totuuden, juuri sellaisena kuin se on. On hetkiä jolloin en panis yhtään pahitteeks sitä suodatinta.

Siirryn kouluterveydenhoitajan huoneeseen. Leikin muutaman tunnin terveydenhoitajaa. Lähetän kaksi lasta kotiin, soitan yhden vanhemmille liikuntatunnilla tapahtuneesta päävammasta, laastaroin muutaman naarmun ja tarjoan keskusteluapua yhden kipeän vatsan omistajalle. Lopulta vatsakipu helpottaa ja oppilas palaa luokkaan kirjoittamaan aineensa loppuun. Joskus pieni tauko helpottaa.



Hiljaisina hetkinä luen kirjaa puhelimen ruudulta. Hetkittäin nauran ääneen, toiset hetket pistää kipeästi ja nostaa esiin muistoja. Hyvän kirjan pitääkin koskettaa. Kirjan pojan autismi on vaikeampaa kuin autismi meidän perheessä ja silti niin katkeransuloisen tuttua. Vastahakoisesti lasken puhelimen pöydälle asiakkaan saapuessa kouluterveydenhoitajan huoneeseen.



Muistan elävästi miten autossa soi Ultra Bran Siili. Se soi loputtomasti. Se soi satoja kertoja, kerta toisensa jälkeen ja jokainen kerta kun Fredde päätti että meillä pitää olla sen verran selkärankaa että aikuisina valitaan mitä kuunnellaan, me lopulta palattiin aina siihen samaan – siiliin. Vain toinen autistisen lapsen vanhempi ymmärtää miksi. Ymmärtää miksi meillä ei ollut vaihtoehtoja.

Nykyään autossa soi K:n valinnasta sen lempilaulu. Tällä kertaa vahingosta viisastuneena oon onnistunut rajaamaan tilanteen niin että sitä soitetaan vain silloin kun Fredde ei oo autossa, mutta aika monta kertaahan tuo on silti jo tullut kuultua.



Naurahdin kun muistin miten mekin leikittiin samaa leikkiä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Hymyilin itsekseni niitä loputomia jonoja ja tarvetta järjestää asioita. Se on edelleen tallella. Ei niinkään ne jonot, vaan se tarve järjestää. Kun M ”leikkii” legoilla se järjestää ne koon ja värin mukaan tiettyyn järjestykseen. Kun se värittää tai piirtää pitää kyniä edelleen käyttää tietyn systeemin mukaan, M kutsuu sitä rytmiksi.

Muistan miten; ”meri tuli takaisin”, miten lapsi joka ei puhunut kommunikoi tällä lauseella. Se tuijotti ulos auton ikkunasta ja toisti tätä lausetta elokuvasta Muumipeikko ja pyrstötähti. Loputtomasti; ”meri tuli takaisin”. Se katsoi taivasta ja sanoi sen. Se osoitti metsää ja sanoi sen. Se juoksi puistossa syliin ja sopersi korvaan sen lauseen. Jossakin vaiheessa me lakattiin yrittämästä ymmärtää – meri tuli takaisin. Hyvä niin. Meri tuli takaisin. Edelleen Fredde joskus katsoo mua ja sanoo; ”meri tuli takaisin”

Mun heinäsirkka rajaton, ja siinä missä M kirkui ostoskärryissä vieraan ohittaessa meidät tai tullessa liian lähelle, K taas halasi kaikki ja moiskautti pusun poskelle. Niin kaupan kassalle kuin muille asiakkaille. Useimmista se oli suloista, joistakin selkeästi vähän ahdistavaa ja musta ihan puhtaasti pelottavaa. 

Nauran ääneen ja mietin miten K:lla on tapana kysyä kaikilta vastaantulijoilta kuinka vanhoja ne on. Nolostun ja muistutan lasta ettei se ole kohtelias kysymys. K ei ymmärrä miksi ja kysyy saman kysymyksen taas seuraavalta. K on valmis aloittamaan keskustelun missä tahansa ja kenen tahansa kanssa, valitsemastaan aiheesta, paitsi jos kyseessä on toinen lapsi. 

Kipeästi muistan meidän muskarit ja miten M pakeni pianon taakse piiloon, kieltäytyi leikkimästä laululeikkejä muitten kanssa ja pelkäsi kuollakseen sitä kappaletta joka imitoi mehiläisiä. Eläydyn vahvasti myös kirjoittajan vanhemmuuteen, niihin hetkiin kun erityislapsen vanhempi joutuu luopumaan omasta mielikuvastaan kerta toisensa jälkeen. Oli kyse muskarista, jalkapalloharkoista tai synttäreistä. Ei ole elokuvien synttäreitä, on sellaiset synttärit kuin lapselle sopii. Harvemmin mielikuvat ja totuus kohtaavat ja kerta toisensa jälkeen luopuu hiljaa unelmastaan vaihtaen tilalle toisenlaisen totuuden. Ei huonomman, mutta erilaisen kuin omissa mielikuvissa.

Vähintään kerran päivässä joudun kirjaimellisesti edelleen tukkimaan K:n suun. O osaa jo tehdä saman, ja se sanoo veljelleen et älä kysele enää. K jää jumiin ja jankuttaa samaa asiaa rikkinäisen levyn lailla... Kuinka isoksi sun koira kasvaa? Kasvaako se näin isoksi? Mistä tiedät miten isoksi se kasvaa? Entä jos se jää pienemmäksi? Kuinka isoksi sen pitäis kasvaa? Mistä tiedät että se kasvaa sen kokoiseksi? Koska se on niin iso? Tuleeko siitä näin iso? Tämä jatkuu kunnes vastaaja läkähtyy kysymystulvaan tai joku auttaa K:ta jatkamaan seuraavaan aiheeseen.


Jos harmaassa on miljoonia - tai ainakin viisikymmentä - erilaista sävyä, on näin myös autismin kohdalla. Ei ole kahta samanlaista autistia, ei ole yksiselitteisiä vastauksia, ei edes yhden perheen sisällä. On autisminkirjo, ja autismilla yhtä monet kasvot kuin maailmassa on autistisia ihmisiä. Silti on olemassa tietty yhteenkuuluvuus, tunne yhteisymmärryksestä, tunne siitä että tietää mistä toinen puhuu vaikka omalla kohdalla tilanne olisikin toisennäköinen. 

Tänä aamuna bussipysäkillä herätti hilpeyttä se että sheriffi pysäytti koulubussin.
Toinen meidän bussikuskeista kaahaa niin että lapset tippuu penkeiltä, hyvä että pysäytti.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

sekalaisia totuuksia - osa 3

Ruoka on asia johon liittyy ravitsemuksen lisäksi loputon määrä erilaisia ja erisävyisiä tunnelatauksia. Osa niin alitajuisia tai syvällä virtaavia ettei niitä osaa edes nimetä. On se sisäänrakennettu, alkukantainen tarve ruokkia omaa poikastaan ja siitä kumpuava huoli lapsesta joka ei syö tai vastaavasti se hykerryttävä tunne siitä kun onnistuu. On kaikki ne tunteet ja elämykset joita jokainen meistä kantaa itsessään, se miten omassa lapsuuden kodissa syötiin, miltä mummolassa maistui, minkälaisen suhtautumisen sait itseesi ja ruokaan ikäänkuin kasvamisen sivutuotteena. Mitä ja miten kotona syötiin, minkälainen rooli ruualla oli? Oliko ruoka ruokaa? Oliko se palkinto? Lohtu?

Ruoka, ruokailu ja syöminen on kokonaisuudessaan niin täynnä tunnelatausta että kaikesta yrittämisestä huolimatta sitä on vaikeaa suoraviivaistaa ja rationalisoida. Silti ruokaan ja ruokailuun liittyy valtavasti erilaisia väitteitä, oletuksia ja sitä äidiltä toiselle kulkevaa tietoa siitä miten asiat ihan oikeesti on. Osa näistä käsityksistä tulee ammattilaisilta – lastenlääkärit, neuvolat, imetysasiantuntijat - osa taas sekalaisilta kasvatusoppaiden kirjoittajilta ja ihan vaan omasta tuttavapiiristä, unohtamatta sitä nykypäivän tietolähteistä ja asennekasvattajista suurinta, internetin vertaistukea.

Väite 1 - riittävästi yrittämällä kaikki oppii syömään kaikkea


Ehkä yleisin väite johon törmää on se että lapsi oppii syömään samaa ruokaa kuin muukin perhe, jos vain sinnikäästi tarjotaan ja yritetään. Näinhän meitä opetetaan neuvolassa, lastenlääkärissä ja kirjoissa. Kun lapsi täyttää vuoden se maagisesti oppii syömään samaa kuin muutkin, toki ilman suolaa ja mausteita. Samalla tämä yleisin väite on ehkä se joka aiheuttaa eniten harmaita hiuksia sille ryhmälle vanhempia joiden lapset ei syystä tai toisesta opi syömään.

Silloin joskus, kun M aikanaan aloitti soseruokailun valmistin kaikki soseet itse, niin valmistin kyllä jannuillekin, mutta M:n kohdalla valmistin ne itse koska olin oppinut että purkkisoseet on ravintoarvoltaan kehnoja ja niissä saattaa olla jopa lisänä sokeria tai mausteita. Poikien kohdalla valmistin soseet itse siksi että syöjiä oli kaksi ja kulutus sen mukaista, ja samalla siksi että tykkäsin lisäillä lihasoseisiin valkosipulia, pippuria, yrttejä ja jopa suolaa.

Elin tiukasti kahdessa neuvolajärjestelmässä: Molemmissa syöminen aloitettiin suunnilleen samalla tapaa, 4-6kk:n iässä joko hedelmä tai kasvissoseilla. Olin innokas aloittamaan kiinteitä ja sinä päivänä kun M täytti 4kk, meillä syötiin ensimmäiset päärynäsoseet. Päärynästä bataattiin, bataatista porkkanaan, porkkanasta omenaan, banaaniin, avokadoon. 6kk:n kohdalla kompastuin ekaa kertaa. Suomessa lisättiin ruokavalioon viljat, täällä hapanmaitotuotteet. Täällä neuvottiin välttämään viljatuotteita, ja Suomessa kerrottiin ettei maitotuotteita voi antaa lapselle ennen vuoden ikää. Täh! Unohdin dilemman hetkeksi ja porskutin lihasoseisiin, lisäilin soseisiin herneitä, tomaattia, porkkanaa, jätin paakkuja jotta toinen oppii pureskelemaan ja tarjosin sormiruokana riisinaksuja. Lopulta päätin noudattaa ohjeita oman mieleni mukaan, siis sen mukaan mikä sopi omalle perheelle ja lapsi sai jugurttia ja puuroa. Kumpikin maistui, kumpikin sopi hyvin. Kummastakaan ei tullut oireita.

M oli koko ystäväpiirin mallisyöjä. Sille kelpasi kaikki paakkuineen ja palasineen. Kaikki kadehti ja kysyi miten mä olen onnistunut loihtimaan näin hyvän ruokailijan. Kiillotin sädekehää ja olin ylpeä. Minä, täydellinen äiti. Sit se täytti 13kk ja yhtäkkiä ruokavalio alkoi supistumaan, mua lohdutettiin että ne on kaikki nirsoja tässä vaiheessa ja kyllä se siitä... mutta ei se siitä. Ei sitten niin millään. Se pudotti ruokalistaltaan ruoka-aineen toisensa jälkeen, enää sille ei maistunut liha, eikä kala. Se ei missään tapauksessa syönyt hedelmiä eikä vihanneksia, puuro oli pahaa. Lopulta meillä oli lapsi joka söi paahtoleipää, kauramuroja, satunnaisesti jogurttia ilman mitään makuja, banaania ja hyvällä säällä juustoa. Paahtoleipää ei saanut paahtaa. Jälkikäteen ajattelen miten paljon tätä vaihetta olis auttanut jos me jo tässä vaiheessa oltais ymmärretty että M on erilainen. 



Väite 2 - oikea äiti imettää lastaan


Pojat syntyi. Päivän väitteeksi nousi lapsen tarve saada äidinmaitoa. Sairaalassa sairaanhoitaja kannusti muuttamaan mielen, kyllä sä voi imettää. Kyllä sä voit vielä muuttaa mielen. Äidinmaito on lapselle kaikista tärkeintä. Kaikkialla muualla paitsi lastenlääkärissä asia nousi aina esiin ja pojat sai osakseen sääliä ja minä kummeksuntaa. Kukaan ei kuullut että mulla oli haastava kaksivuotias ja kaksi vauvaa. Kukaan ei kuunnellut kun sanoin etten jaksa ettenkä halua. Silti tiesin että valinta oli meille oikea. En imettänyt. Edelleen paljastan tämän asian vähän varovaisesti, äiti joka ei imetä lastaan on omituinen , ainakin meidän kulmilla. Äiti joka imettää kolmevuotiasta menee ehkä hyvän maun rajoilla, mutta on vähemmän omituinen kuin se joka ei imetä ollenkaan.

Kuulin kokemuksia siitä miten korvikelapsista tulee ylipainoisia kun ne ei opi luonnollisesti säätelemään syömisensä määrää. Luin miten korvikelapset sairastelee jatkuvasti koska ne ei saa elintärkeää immuniteettia rintamaidosta. Kaikilla oli korvikeruokinnasta joku totuus, yleensä negatiivinen sellainen. Huvittavintahan näissä totuuksissa oli se että esikoistani imetin 10kk ja olisin imettänyt pidempäänkin ellei me oltais päätetty aloittaa taas lapsettomuushoitoja. 

Neljän kuukauden kohdalla perustin taas sosekeittiön ja kaksi kasvavaa miestä söi. Ne söi kaiken ja ne söi kaikkea. Ne söi valtavia määriä soseita ja mua suorastaan nolotti kertoa että mun puolvuotiaat vetää kumpikin 2.5dl sosetta jokaisella aterialla. Niitten syöminen oli kaukana maistelusta, ne söi ja ne kasvoi. Ehkä siksi että se korvike oli varmasti aivan sairaan pahaa.

Yhdeksänkuisena kumpikin lopetti korvikkeensyömisen kuin seinään. Se ei mennyt maanittelulla eikä pakolla. Se ei kelvannut sen enempää aamulla kuin illallakaan. Korvikkeeseen sekoitettiin vaniljaa, siihen sekoitettiin sokeria. Siihen sekoitettiin viimehädässä jopa kaakaojauhetta.  Lastenlääkäri kohautti olkiaan ja käski antamaan täysmaitoa sen sijaan ja katsomaan mitä tapahtuu. Ei tapahtunut mitään. Jannut joi maitoa, alle kaikkien suositusten, mutta ne joi. Mieluummin vettä mutta kyllä ne sitä maitoakin joi. 




Epäonnistuminen


Oman lapsen ruokkimisessa epäonnistuminen, tai epäonnistumisen tunteen kokeminen nostaa pinnalle kaikki ne alitajuiset ruokaan liittyvät tunteet. Oli kyse imetyksestä tai imetyksen jälkeisestä ajasta. Ehkä se on - ainakin omassa sisimmässä - se vanhemmuuteen liittyvistä salaisista häpeänaiheista se suurin, se mitä on kaikista vaikeinta puolustaa ja selittää. 

Kirjoitan taas massiivisella kolmen lapsen kokemuksella, ja ainoa mitä voin sanoa etten vakaasta päätöksestä ja suuresta päättäväisyydestä huolimatta tiedä miten lapsesta tehdään kaikkiruokainen. Sellaisiakin lapsia epäilemättä on, ja niitä perheitä joissa siinä maagisessa yhden vuoden iässä on siirrytty samaan ruokaan muun perheen kanssa ja elämä on loppunut siitä lähtien iäti onnellisena. En koe epäonnistuneeni. Meillä on tavallaan edetty vaikeuksien kautta voittoon. Kaikki syö. Kaikki kasvaa. Kaikki voi hyvin. Lopputulos ei ole se mitä ajettiin takaa mutta näinkin pärjätään.

Oma suhtauminen ruokaan on intohimoinen. Ruoka on niin paljon enemmän kuin ravintoa ja kun taannoin kuulin että Fredden työtoveri oli käynyt vatsalaukun pienennysleikkauksessa en voinut olla ajattelematta että mulle olis moninkertaisesti kamalampaa ettei vois nauttia ruuasta kuin se että on lihava. Jos olisin oikeasti sairaalloisen ylipainoinen, olisin kuitenkin ehkä toista mieltä.



Ehkä ongelma on ollut siinä oman suhtautumisen intohimoisuudessa, siinä ettei meillä syödä sitä ihan tavallista perusruokaa, mitä se ikinä sitten onkaan. Ne kerrat kun meillä on tarjoiltu makaronilaatikkoa, perunamuusia tai lasagnea on vastaanotto ollut lähinnä ehkä jotakin tragikoomisen ja dramaattisen välimaastosta. Ehkä jos meillä syötäis aina vaan sitä samaa ja samoja tavallisia mietoja ruokia, ehkä ne söis, en tiedä. Rohkenen epäillä.



Mun totuus


Laitan satunnaisesti blogiinkin kuvia siitä kun O syö. En siksi että paukuttelisin aiheella henkseleitä, vaan siitä yksinkertaisen syvästä onnesta että edes yksi näistä nauttii ruuasta, että edes yksi arvostaa kylmäsavulohileipää, mustekalaa, japanilaista tempuraa, äyriäisiä tai sushia. Edes yksi. Kolmannes meidän lapsista syö ruokia joista itse saan nautintoa. O rakastaa laittaa ruokaa. Se on aina paikalla kun mä laitan ruokaa. Se pilkkoo, silppuaa, mittaa ja sekoittaa. Monesti olis nopeempaa laittaa ruokaa ilman vähän kömpelöä nelivuotiasta, mutta O on meidän lapsista se jonka kanssa voi jakaa rakkauden puhtaisiin raaka-aineisiin, kattilaan ja valurautapannuun.



Jos paistan sisäfilepihvin tai kaivan uunin uumenista paahtopaistin on syytä kutsua paikalle K, olenhan monesti nauranut että O on sisäsyntyinen ”pescetarian” – sellainen joka syö kasviksia, kananmunia ja kalaa. K syö kokonaisen pihvin, K syö viitisen viipaletta paahtopaistia tai kananluita – K:n oma nimitys siiville ja reisinuijille. K syö vihanneksia ja hedelmiä valikoiden. O taas mielellään eläis vihanneksilla ja hedelmillä, ja niillä äyriäisillä ja raa’alla kalalla. Pihvin lisäksi K:n ykkösvaihtari on keitetty pasta, ilman mitään tai paahtoleipä mansikkahillolla. Ihan oikeasti, puhtaasti syvästi ja tosissani uskon että toi jannu eläis ihan mielellään pelkillä maapähkinävoileivillä. Sellaisen se syö noin keskimäärin sekä aamiaiseksi että lounaaksi viitenä päivänä viikosta, viikko toisensa jälkeen. Olen lakannut kysymästä, teen sille leivän ja se syö sen ”JamJam Sandwich”. Vastaavasti O:lla on aina mielipide siitä mitä se haluaa aamiaiseksi tai lounaaksi. Se tilailee keitettyjä munia, munakkaita, kinkkuleipiä, suolakurkkuja, jogurttia chian siemenillä...

M opetteli uudestaan syömään terapiassa. M istui psykiatrilla ja psykologilla ja toimintaterapiassa ja ryhmäterapiassa ja opetteli taas syömään. Edelleen M syö lähinnä kai siksi että muuten kuolis nälkään. Se ei tunne ruokaan minkäänlaista intohimoa vaan ruoka on sille puhtaasti polttoainetta. Toisin kuin veljensä se ei osaa nimetä lempiruokaansa, kaikki ruoka on – ruokaa. M:n suhtautuminen ruokaan on omalla tavallaan mutkaton. Minä sen sijaan koen surua siitä etten pysty jakamaan lapseni kanssa rakkautta ruokaan.

Ruoka on vaikea asia. Jos K:n ja O:n vois jotenkin yhdistää olis meillä lapsi joka söis samaa kuin aikuisetkin. M keskimäärin syö mitä eteenkannetaan, mutta vain siksi että ihmisen on syötävä, ja siksi et sais jälkiruokaa. Olisinko voinut tehdä jotakin toisin. En tiedä.

Yhteenveto



Rohkenen kuitenkin väittää ettei tähänkään onneen ole olemassa vain yhtä avainta. Ei vaikka niin moni uskoo ratkaisseensa ruokailun mystiikan. Ei ole yhtä oikeaa tapaa, yhtä ratkaisua, yhtä vastausta. Tähän, yhtään sen enempää kuin uneen tai ulkoiluunkaan. 




maanantai 2. maaliskuuta 2015

vihreitä munia ja kinkkua - maistuisko?

Jokainen suomalainen lapsi tietää muumit. Uskaltaisin väittää että jokainen suomalainen lapsi on yhtälailla perehtynyt Peppi Pitkätossuun, Vaahteramäen Eemeliin ja Melukylän lapsiin. Oma ikäluokka ainakin tietää kuka on Minttu ja Mintun vähän räjähtäneen näköinen, ihanan kotoisa äiti.


Tällä viikolla täällä vietetään kouluissa Read Accross America –viikkoa, ja kymmenet- ellei sadat tuhannet lapset lähtivät tänään kouluun pyjamassa ja repussa ainakin yksi Dr Seuss. Yhtälailla kuin suomalainen lapsi tietää Pikku Myyn, tuntee jokainen amerikkalainen koululainen sen kissan jolla on raidallinen hattu; ”The Cat in the Hat” ja sen kaverit Thing 1 ja Thing 2:n.






Jos en vielä viisitoistavuotta sitten ollut koskaan kuullutkaan Dr Seussista on se kissa ja tohtorin kirjat meidän perheissä nyt rakkaita. Pakko myöntää että ne on rakkaampia kuin muumit tai Peppi tai Eemeli. Dr Seuss kylvää hauskoissa ja värikkäissä tarinoissaan tärkeitä elämänviisauksia, niin tärkeitä että niistä on ohjenuoraksi ihan kenelle tahansa.





Tunnetuimmat – uusimmat - Dr Seuss elokuvat on ehkä lukijallekin tuttuja. Meillä on toki katsottu myös ne vanhat piirretyt.




Koko perheen yhteinen suosikki on Green Eggs And Ham ja arvoisan Dr Seuss:n synttäreiden kunniaksi syötiin meillä tänään lounaaksi vihreitä kananmunia, kinkkua ja paahtoleipää. Kaikkea kannattaa maistaa!






sekalaisia totuuksia - osa 2

Väite 1, 2 ja 3 


Lapsen täytyy ulkoilla kahdesti päivässä.
Lapsi nukkuu paremmin ulkoiltuaan.
Runsas ulkoilu on hyvän ruokahalun avain.

Pohjoismaiset lapset ulkoilee. Ne ulkoilee etenkin ennen kouluikää, ja hyvä äiti pitää huolta siitä että puistossa seistään niin aamulla ja iltapäivälläkin. Toki ulkoiluun soveltuu myös oma piha tai retki lähimetsikköön, pulkkamäki, luistelu tai muu mukava aktiviteetti, niin kauan kuin se tapahtuu – ulkona. Ulkona ollaan satoi tai paistoi. Ulkona ollaan oli kylmää tai kuumaa, viimaista tai märkää. Säähän ei tunnetusti koskaan ole huono, vika on varusteissa.

Mutta


Muualla maailmassa saa sateisessa leikkipuistossa seistä lapsen kanssa ihan yksinään. Muualla maailmassa ulkoillaan silloin kun on ulkoilusää. Pitänee tulkita että tässä kohdassa sää mätsätään varusteitten mukaan.

Joudun tunnustamaan että alkuun yritin olla hyvä Pohjoismainen äiti. Sellainen, jonka lapset ulkoilee päivittäin, ja puistossa tönötetään kiltisiti jo täysin liikuntakyvyttömän lapsen kanssa. M syntyi huhtikuussa. Puistoilu oli helppoa ja sään puolesta suotuisaa ensimmäisen puolisen vuotta. Mitä nyt kesällä ne puiston kiipeilytelineet oli niin polttavan kuumia ettei siellä voinut liukua tai keinua kuin aamuvarhaisella tai illalla päivän alkaessa painua mailleen. Tuli syksy ja alkoi satamaan. Suomesta oli tilattu Reimatecin välikausivaatteet ja lapsi pakattiin niihin. Vaatetta oli niin paljon ettei se, nyt jo sujuvasti liikkumaan oppineena kyennyt liikkumaan yhtään mihinkään. Vettä tuli kuin saavista kaataen ja mulla oli omasta teknologiahifistelyasustani huolimatta märkä ja kylmä. Liukumäki oli sateesta hengenvaarallisen liukas, eikä puistossa ollut ketään, ikinä, koskaan. Seisoin vesisateessa, katsoin kelloa ja odotin koska saa mennä sisään leikkimään.

Lopetin puistoilun. Siirryin puistoilemaan silloin kun muutkin puistoili. Silloin kun sää soveltui ulkoiluun niin että se oli edes jotenkin miellyttävää.

Luther Burbank Park on äänestetty Seattlen alueen parhaaksi leikkipuistoksi


Ennen kuin jatkan, haluan todeta että satutaan asumaan sellaisessa maailman kolkassa, josta yleispohjoismaiseen malliin löytyy liki poikkeuksetta kaikilta kaapista ne teknologiahifistelyvarusteet, vaelluskengät, sukset tai kahdet tai vähintäänkin lumikengät. Yhdysvaltain läntinen ylänurkkaus kun on tällasta ulkoilualuetta. Täällä ulkoillaan, pyöräillään, kävellään, haikataan, lenkkeillään, vaelletaan, murtomaahiihdetään, lumilautaillaan, lasketellaan, lumikenkäillään... on noloa sanoa ettei varsinaisesti harrastais edellämainittuja. Silti – tai ehkä juuri siksi – leikkipuistossa on ihmisiä vain silloin kun on kiva sää seisoskella puistossa.

Kukaan ei ole kuullutkaan siitä että kasvaakseen lapsen pitää olla kaksi kertaa päivässä ulkona useita tunteja kerrallaan.

Marraskuun puolivälistä keskimäärin maaliskuulle me ulkoillaan korkeintaan satunnaisesti. Tämä talvi on ollut poikkeus, ja me ollaan ulkoiltu melkein päivittäin, paitsi silloin kun sataa ja puistossa on märkää, tai niinä muutamana päivänä kun on ollut liian kylmää ulkoiluun, eihän kukaan hiihtovarusteissa lähde lähipuistoon seisoskelemaan. Hiihtovaatteet säästetään hiihtämiseen ja vuorille, lunta kun löytyy tasaisen tehokkaasti reilun puolen tunnin ajomatkan päästä. Sateella me ei ulkoilla edes koulubussimatkan vertaa, vaan kaikkien muiden tavoin pakkaan lapset autoon, me ajetaan se 600 metriä meiltä bussipysäkille ja jannut odottaa autossa mun kanssa kunnes M hyppää bussista autoon ja sit me ajetaan 600 metriä takaisin kotiin.




Maailmalta kantautuu korviin tarinoita siitä että myös muualla maailmassa – Pohjoismaiden ulkopuolella – saa siellä puistossa seistä ihan yksinään jos sää ei ole puistossa seisoskelulle myönteinen. Myös kaikissa näissä muissa huhujen paikassa kasvaa ihmisiä lapsesta aikuiseksi ilman sitä päivittäistä ulkoilupakkoa.




Fredde kertoo lapsuudestaan tarinaa että se oli yrittänyt kysyä miksi ne ei voi leikkiä sisällä ikkuna auki. Ei kuulemma voineet koska ne tarvitsi raitista ilmaa. Fredden puistoilun sietokyky on edelleen alhainen. Viimeistään kymmenen minuutin kohdalla se alkaa vaihtamaan hermostuneesti jalkaa, selaa kännykkää ja katsoo kaipaavasti parkkipaikalle. Mä sentään saatan hyvällä tuurilla viihtyä puistossa ehkä jopa tunnin, ainakin jos sinne ei oo pakko mennä päivittäin.

Kesää en laske. Kesällä uimarannalla, pihalla ja muuten vaan ulkona menee helposti kokonaisia päivä. Jaksan siemailla kahvia auringossa ja katsoa lasten leikkiä.

Yhteenveto



Sarkastisesti voisin todeta että Pohjoismaiset lapset tarvitsee kasvaakseen ulkoilmaa vähän kuin kukat vettä siinä missä muunmaalaiset lapset kasvaa myös ilman ulkoilmaa. Toisaalta meidän lapset on geeniperimältään ihan puhtaasti suomalaisia, ja silti ne kasvaa ihan hyvin ilman jatkuvaa ulkoiluttamista. Onko mahdollista että kyseessä on puhtaasti tapa? Ei välttämättä huono tapa, mutta tavallaan aika orjuuttava. Pakko mennä ulos. Pakko mennä ulos, aina. Tuohan se ulkoilu tavallaan rytmiä pitkään päivään, mutta voi aikaa rytmittää muutenkin. 

Muumaailma todistanee ainakin kyseenalaistamisen arvoiseksi näkemyksen siitä että runsas ulkoileminen on avain onneen, hyvin nukuttuihin öihin, hyvään ruokahaluun, iloon, onneen ja terveyteen. 

En sinällään halua kyseenalaistaa ulkoilua. Haluan kyseenalaistaa pakon ulkoilla. 


maaliskuun 1. kuvina














































































Hiiri!!!!




































poikia, poikia...