lauantai 18. marraskuuta 2017

ei sitä vielä kai varsinaisesti kiusata



Palaan aina säännöllisesti siihen hetkeen kun istuin vertaistukiryhmässä Tättiksen diagnoosin jälkeen. Olen kirjoittanut siitä ennenkin, ja kirjoitan siitä taas koska itseäni vastapäätä istuneen äidin sanat ovat niin syvästi porautuneet jonnekin muistikuviin. Muistan omat ajatukseni siitä ettei minun lapseni koskaan, ja samalla kuin varkain peläten että ehkä sitten kuitenkin. Nainen puhui lapsensa isästä rumasti, niin kuin joskus niistä entisistä puhutaan ja lopulta totesi tyttärensä olevan ihan samanlainen. Meillä se lapsi taitaa muistuttaa enemmän kuitenkin äitiään. Seuraavassa lauseessa kuulin miten lapsen isäpuoli koppaisee teini-ikäisen tytön olkapäälleen, kantaa sen olalla bussipysäkille ja vahtii ettei se karkaa koulubussista. Niin, palaan tähän hetkeen kun katson omaa tytärtäni. Teini-ikää lähestyvää nuorta naista, joka muistuttaa päivä päivältä enemmän sitä lasta josta nainen puhui.

Keskiviikkona koulusta tuli kotiin itkevä lapsi. Torstaina koulusta tuli kotiin hysteerinen, itkevä lapsi joka ensin itki, sitten itki ja hengitteli paperipussiin ja lopulta otti ahdistuslääkkeen. Perjantaina ei ollut koulua. Maanantaina se löi heti aamusta jarrut kiinni ja ilmoitti ettei tosiaankaan lähde enää koskaan kouluun. Asiaa selviteltiin sanoin, kuvin ja kirjoittamalla. Laitoin kouluun pitkän sähköpostin ja sen lopussa ilmoitin lapsen olevan kotona toistaiseksi. Pyysin pikaista tiimipalaveria.



Lapsi oli kotona maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona. Keskiviikkona se keskustelu käytiin uudestaan ennen koulua. Lapsi jäi kotiin. Olen ollut taipuvainen ajattelemaan että vanhempi päättää meneekö lapsi kouluun vai jääkö kotiin. Enää en ole ihan varma. Olishan sen voinut kantaa, mutta tuskin sitä oltais vammoitta saatu kouluun saakka jos se olis ensin pitänyt kantaa autoon, köyttää kiinni ja lopulta kantaa taas autosta kouluun. Entä jos se karkaa? Kuinka paljon pitää pakottaa? Missä kohdassa pakottamisestakin tulee jo väkivallan muoto? Siitä ettei lapsen hätää kuunnella. Lapsi oli siis kotona. Ei lomalla, mutta ehkä hermolomalla. Aikaa käytettiin asioitten selvittelemiseen, ajatusten vaihtoon koulun kanssa ja tapaamiseen psykologin kanssa. Kyynelistä olis varmasti saanut kylpyammeen täyteen. Tarvittiin syliä ja läsnäoloa. Tilasin kirjoja ja puhuin niin koulun, Fredden kuin terapeutinkin kanssa.



Torstaina meillä oli palaveri koululla. Oppilaanohjaaja, erityisopettaja ja luokanopettaja. Tättis ja minä. Erityisopettaja avaa palaverin ja sanoo että Tättis on tärkeä, ja että he ovat kaikki olleet huolissaan kun Tättis ei halua tulla kouluun. Puhutaan siitä miten tärkeää koulunkäynti on ja erityisopettaja sanoo että heille on kaikista tärkeintä että koulusta saadaan sellainen paikka johon Tättis haluaa tulla. Välitunneilla ei ole pakko käydä jos se tuntuu mahdottomalta. Välitunnilla voi olla kirjastossa tai vaikka mukana opettamassa Kindereitä. Tättis lämpenee ajatukselle. Erityisopettaja muistuttaa että välitunneillakin pitää lopulta taas käydä, mutta Tättis saa määrittää tahdin. Tättis palaa kouluun torstaina ja torstai-iltapäivänä meillä on taas paljon kyyneleitä ja ahdistusta, mutta perjantainakin mennään taas kouluun. Olen helpottunut.




Kun lapsi tulee kotiin koulusta ja sanoo ettei kukaan puhu hänelle. Että hänelle nauretaan ja ettei paras kaverikaan usko enää hänen sanojaan, on se vanhemmalle aika tiukka paikka. Taistelen sitä vastaan kun ajatuksissani palaan omiin kouluvuosiini, muistan miten minua pidettiin outona, suljettiin ulkopuolelle ja käyttäydyttiin niin kuin mua ei oliskaan, paitsi jos siitä sai naurut. Yritän palata takaisin, muistaa ettei nyt olla mun lapsuudessa, ja samalla tarjota empatiaa ja tukea. Mut jätettiin yksin. Käskettiin pitää puolensa ja pärjätä. En pärjännyt. Olin koulukiusattu. 

Osa minusta ymmärtää niitä muita lapsia. Tietää ettei Tättis ole kaikista helpoin ystävä. Mustavalkoinen ja jyrkkä. Empatiaan kykenemätön ja monesti itsekäs. Kyllä mä sen tiedän että se on outo, ymmärrän aikuisena ettei muut yhdeksänvuotiaat ymmärrä ja samalla haaveilen että maailma olis pehmeämpi. Halaan. Pidän sylissä ja kuuntelen. Tilaan monta kirjaa tyttöjen välisestä ystävyydestä. Vannotan lukemaan ne. Kerron omasta taustastani ja lupaan kulkea mukana sen sijaan että jättäisin yksin. Me selvitään tästä. Me opitaan yhdessä miten tää hoituu. Vakuutan Tättikselle että sosiaalista kanssakäymistä voi opetella ihan samalla tavalla kuin matematiikkaa. Muistutan että monelle muulle matematiikka on huomattavan paljon vaikeampaa kuin Tättikselle. 

Keskusteluissa selviää ettei tilanne ole niin vakava kuin alkuun näytti. On enemmänkin kyse tyttöjen välisestä ystävyydestä ja sen vaativista nyansseista. Siitä ettei ketään voi omistaa ja että meillä jokaisella on se oma tahto ja kaikkien mielestä oma idea tuppaa olemaan se paras. Ollaan kuitenkin tilanteessa jossa lapsi tarvitsee tukea sosiaalisiin taitoihin ettei siitä tule ihan oikeasti se jolle kaikki kääntää selkänsä ja joka suljetaan tylysti ryhmän ulkopuolelle. Täytyy kirjaimellisesti opetella olemaan parempi ystävä. 



Autistilla on vaikeuksia ymmärtää sosiaalista kanssakäymistä ja ennenkaikkea sen miljoonia vivahteita. Autistiset tytöt ovat noin keskimäärin parempia kopioimaan tovereittensa käyttäytymismalleja ja siten kätkemään autistiset piirteensä, siksi poikien autismi on usein näkyvämpää ja tytöt ovat usein lähinnä vähän omalaatuisia.

Kyllähän meille silloin jo aikanaan sanottiin että sosiaalisten taitojen kanssa tulee vaikeuksia kun lähestytään teini-ikää, että ne sosiaalisen kanssakäymisen nyanssit ovat vaikeita, ja että etenkin tyttöjen maailma on niin monimutkainen että väistämättä tullaan taas tilanteeseen jossa kaikki se terapia, kaikki opitut käyttäytymismallit ja kaikki se panostus ei vaan yksinkertaisesti enää riitä. Lapsi joka koulutettiin tuntikausien terapialla osaamaan sosiaalista kanssakäymistä ei enää pärjäisikään ympäristössä joka vaatii sen että ymmärtää valtavan määrän nyansseja kommunikaatiossa. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa sitä vähemmän mustavalkoinen on kommunikaation maailma ja mustavalkoisen mielen on hankalaa nähdä kaikkia niitä harmaan sävyjä.

Edit: Kirjoitus on julkaistu Tättiksen luvalla. 








maanantai 13. marraskuuta 2017

viikonloppuvapaa



Se kolmipäiväinen viikonloppu teki kaikille oikeesti aika hyvää. Perjantaihan ei ollut mikään oikea vapaapäivä, ellet ole koululainen, posteljooni tai pankkivirkailija. Muualla paiskittiin töitä ihan normaalisti, paitsi allekirjoittanut joka tyhjensi kalenterinsa, laittoi aamupalaksi pannaria ja katsoi lastensa kanssa elokuvia sen sijaan että olisi kauheesti uurastanut. Illalla syötiin perinteistä perjantaipizzaa ja Fredde varasi meille hotellin lauantain ja sunnuntain väliseksi yöksi.



Aamulla me hypättiin autoon koiran ja pienen laukun kanssa, kohteena vuorten takaiset viinitilat. Ensin toki tarkastettiin vielä kerran säätiedotus sillä lumimyräkällä vuorten ylitse kulkeva moottoritie suljetaan. Huipulla oli sen verran lunta että hiihtokeskus oli auki, ei kai täydellä teholla, mutta auki kuitenkin päätellen siitä että parkkiksilla oli autoja ja hissit pelitti. Märkää lunta sateli muutaman mailin jättäen tien märäksi, mutta sekin vähä vaihtui pian vedeksi ja huipun lumipeite vaihtui muutamaksi läikäksi siellä täällä. Seuraavallakin passilla oli lumiläikkiä, laaksossa joen rannalla ei lumesta jälkeäkään ja lopulta aurinkokin pilkahti pilvenraosta.



Perillä – niin, me oltiin matkalla ostamaan ihan tiettyä Chardonnayta – Martta ja lapset jäi ulos leikkimään viinikoiran kanssa kun me halattiin viinintekijää ja saatiin lasit käteen. Välillä ne pyörähti sekalaisessa järjestyksessä sisällä hakemassa lisää kultakaloja, mutta pääsääntöisesti Martta, Bud ja lauma pysyi ulkona, jossakin viiniköynnösten välissä. Lasiseinän takana puristettiin viiniä rypäleistä, oli uuden Cabernetin päivä. Kertaalleen nousin tuoliltani ja kävin häätämässä Martan takaisin ulos valtavien terästynnyreitten alta. Viinihuoneen toisella laidalla istui perhe, vauva kaukalossa ja me Fredden kanssa muisteltiin miten joskus kauan sitten meilläkin oli peesissä ensin yksi kaukalo ja myöhemmin kaksi kaukaloa taaperon kanssa. Ajat on muuttuneet ja sen huomasi jopa tilan omistaja kommentoidessaan meille että enää niitten perässä ei tarvitse juosta vahtimassa – ei tarvitse ei. Näitten vuosien aikana viinikoira Budin parta on harmaantunut ja Neilin rinnalle on tullut Char, poikamiehestä on kasvanut entinen poikamies.




Reilun vuorokauden irtiotto latasi akkuja ihan ajatusten mukaisesti, huomattavasti paremmin kuin viikonloppu tutusti pyykäten ja asioita hoidellen. Sunnuntaiaamuna me lonnittiin aikamme hotellin aamiaisella Fredden katsoessa Formulaa huoneessa ja ehdittiin me uima-altaallekin tunniksi. Kotimatkalla sain keskeneräiset sukat melkein valmiiksi. Vuorille oli satanut lisää lunta.


perjantai 10. marraskuuta 2017

levon hetki nyt lyö, tai sit ei

Aamuisin ollaan monesti sumussa ihan kirjaimellisesti. 


Kello on jotakin kahden jälkeen aamuyöstä, en katso enää kelloa, enää ei tarvitse, eikä sillä ei ole edes mitään väliä sillä tiedän että peli on menetetty kun lastenhuoneesta kuuluu kolmannen kerran tunnin sisään: ”mammaaa...” Nousen ja kävelen käytävää lastenhuoneeseen. Jo mun askeleet hiljentää huutajan ja pian olen sängyn vieressä silittelemässä. Hetkessä se nukkuu taas, herätäkseen ennen kuin olen ehtinyt nukahtaa, tai ehkä hetkeä sen jälkeen kun olen vaipunut uneen. Seuraavalla kerralla luovutan. Vastoin kaikkia päätöksiä, sopimuksia ja suunnitelmia kävelen hakemaan lastenhuoneesta tyynyn ja peiton, nostan yläsängyn huutelijan lattialle ja kuiskaan että mennään. Olen onnekas ja se nukahtaa meidän, kahden turvallisen aikuisen väliin, mutta meidän aikuisten uni on nyt täynnä potkivaa ja pyörivää, hikistä poikaa. Huonona yönä ne se havahtuu edelleen monta kertaa tunnissa vain muistaakseen että se on jo turvassa. Aamulla kaikkia väsyttää. Muistutan enemmän persiilleen ammuttua karhua kuin äitiä, sanon sanoja jotka haluaisin ottaa takaisin ja puoleen päivään mennessä olen kääntynyt kahvin lisäksi päänsärkylääkepurkin puoleen. Illalla jännittää, nukutaanko tänä yönä?

Valvomista pidetään itsestäänselvänä asiana pienten lasten kanssa, mutta missään ei kukaan tunnu puhuvan isomman lapsen univaikeuksista, siitä kun koko perhe jännittää jo illalla miten yö menee ja jokainen nukuttu yö tuntuu lottovoitolta. Niitäkin on, siis nukuttuja öitä,  mutta harvakseltaan. Jotenkin mystisesti yöheräämiset tuntuvat katoavan ihmisten puheista viimeistään kolmannen ikävuoden jälkeen, ei meillä vaan.

Geokätköilemässä kolmikon kanssa lähimetsässä.


Yhdeksän vuotta, kuusi kuukautta ja kaksikymmentäneljä yötä on meidän sängyssä ollut ainakin yksi vieras, toisinaan useampi. Joskus toinen meistä on jakanut sängyn lapsen kanssa suodakseen toiselle kokonaisen yön. Vuosia meillä oli pinnasängyn patja lakanoineen meidän sängyn alla. Se oli helppoa nykäistä sieltä esiin kun isossa sängyssä loppui tila. Nyt ne ei enää mahdu sille patjalle. Tättiksellä on mittaa lähemmäs 150cm, ja on siis jo hyvinkin pienen aikuisen kokoinen, meidän nykyinen vakkarivieras on miltei 130 senttinen sekin. Niitä ei siis enää napata kainaloon ihon tosta noin vaan.

Tättiksen univaikeuksia hoidettiin melatoniinilla ja lopulta unilääkkein. Nykyään neiti hoitaa itseään kylpemällä viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa. Kuuma kylpy tuntuu rauhoittavan levottomat jalat ja noin keskimäärin meillä on ihan hyvin nukkuva tytär. Martta nukkuu Tättiksen kanssa, makaa tytön päällä tuoden turvaa. Tähän ollaan kuitenkin saavuttu vasta tänä syksynä, yli yhdeksän vuoden valvomisten jälkeen.



Mutta, mutta, jos veljensä seuraa sisaren jalanjäljissä on meillä vielä reilut kaksi vuotta jäljellä unettomia öitä. Sillä erotuksella että lääkärin määrätessä sille sen saman unilääkkeen kuin siskolle, ottivat pienen miehen toisin rakennetut aivot lääkkestä vauhtia unihiekan sijaan, ja yhden yön verran meillä oli sangen vilkas pilviveikko. Valvottuaan koko yön – oikeesti koko yön – se muisteli aamulla iloisena mitä kaikkea se näkikään yön aikana ja totesi lopulta että ei ollut hyvä lääke, no ei ollut joo. Ollaan siis takaisin lähtöruudussa. Tilanteessa jossa nukutaan keskimäärin iltayhdeksästä aamukahteen. Sen jälkeen alkaa suuri tuntematon ja yön arpajaiset. A) lapsi nukkuu aamuun asti B) lapsi herää kahdesta eteenpäin aamuun asti 15-30 minuutin välein C) lapsi nukahtaa meidän väliin mutta levoton uni huonontaa aikuisten unta. On aamuja joina peiliin tuijottaa yhtä harmaana niin lapsi kuin sen äitikin.




Seuraava askel on lähete uniapneatutkimuksiin – lapselle. Josko kita- ja/tai nielurisojen poisto rauhoittaisi meidän öitä? Unettomuus näkyy lisääntyneinä keskittymisvaikeuksina koulussa ja sen myötä arvosanoina jotka eivät vastaa lapsen todellista kapasiteettia. Kolmipäiväinen viikonloppu otetaan ilolla vastaan, saahan ainakin aamusta ottaa takaisin menetettyä yöunta.


keskiviikko 8. marraskuuta 2017

ei kahta ilman kolmatta - kai?

Viikonloppu meni töitä tehdessä ja mun kauniit ajatukset kirjoittamisesta valui tyhjinä hiekkaan. Koko viime viikon kuvasin meidän aamiaisia, ajatuksena tehdä niistä postaus kun se päivällisen kuvaaminen ei nyt vaan ota onnistuakseen kaiken arjen säätämisen keskellä, jos nyt kenenkään päivällinen muutenkaan on niin innostava aihe. Kuvat aamiaisista vastaa hyvin meidän arkea, kerran viikossa puuroa, tällä viikolla se oli riisipuuro (kuvassa se viimeviikon kaurapuuro), ainakin kerran tai yleensä kaksi kananmunaa, kerran pannareita tai vohveleita ja yhtenä aamuna lintsataan muroilla tai valmisvohveleilla. 

Maanantaina kaurapuuroa, chia-siemenillä ja pellavansiemenrouheella. Omani syön voisilmällä, mutta lapsilla on päällä kanelia, kookossokeria, rusinoita ja miniatyyrivaahtokarkkeja. 


Perjantaina lapsilla on vapaata koulusta sotaveteraanienpäivän kunniaksi. Odotan itsekin innolla hidasta aamua ja ainakin puolittaista vapaapäivää. Sairaalatyö tuntuu kivalta, mutta käytännössä se stressaa kun kalenteri on muutenkin täydenlainen ja useimmiten sen sairaalapäivän vois käyttää jos ei mihinkään muuhun, niin juoksevien asioitten hoitamiseen. Se viime viikkoinen vatsatauti ei ainakaan helpottanut tätä kaaosta, eikä se onnettomuus perjantaina matkalla asiakkaalle. Kiire on suhteellista ja mun kiire on aivan toisella tasolla kuin se oli silloin kun olin sidottuna sairaalaan ja omaan työpöytääni. Ehkä tänä päivänä se on enemmän sellaista satunnaista asioiden kasaantumista ja valinnan vaikeutta. Tänään mulla oli kolme asiaa kello kymmeneltä ja päädyin valitsemaan sen jota itse halusin eniten. Vaihtoehtoina oli kolmen tunnin koulutus työpaikalla, vapaaehtoistyö Tättiksen luokassa tai suomalaisten naisten kirjatapaaminen. Valitsin kolmannen vaihtarin nauttien suuresti aamustani kulttuurin ja kahvin äärellä.

Tiistaina aamiaiseksi on munakokkelia kalkkunatuoremakkaralla ja omenanlohkoilla.


Vuosien aikana kosketus etenkin suomalaiseen kirjallisuuteen on hiipunut ja näitten tapaamisten myötä on päässyt taas mukaan siihen mitä suomalaisessa kirjamaailmassa tapahtuu. Nappasin laukkuuni Lehtolaisen joka oli multa lukematta, kuulin hyvää Westön uusimmasta ja laitoin kiertoon lomalla lukemani Mooses Mentulan Jääkauden – odotin enemmän.

Keskiviikkona - valvotun yön jälkeen ne jotka eivät oksentaneet söivät muroja.


Musta on tullut vahinkoilmoituksen tekemisen ammattilainen. Kolarikorjaamon kanssakin olen hyvää pataa. Niin perjantaina oli se bensa-asemakolari. Tiistaina matkalla töihin pysähdyin liikenteeseen noin tsiljoonan muun autoilijan kanssa, mutta se auto joka tuli takaa ei sitten pysähtynytkään. Taustapeilistä seurasin miten se jarrutti ennen kuin tömähti perään. Sen takanaolijan takana oli kaikeksi onneksi poliisiauto, joten tälläkin kertaa asiassa päästiin nopeasti eteenpäin. Syyllinen oli selvä, mutta pelti silti rutussa, tai siis eihän siinä Fredden autossa kauheesti mitään näkynyt mutta vahingot oli silti tuhansissa taaloissa. Volvon korjaus arvio on pitkälti toistaKYMMENTÄ tuhatta. Toimistolla uhkasin siirtyä bussimatkustajaksi, pyörälläkään en uskalla ajaa kun joku varmasti sais mut hetkessä hengiltä viimepäivien tuurilla. Nyt vaan toivotaan ettei tähän sovellu vanha sanonta: ”Ei kahta ilman kolmatta.”

Torstain aamiainen oli persikkapannareita kotitekoisella persikkahillolla ja kermavaahdolla. 



Huomenna ehtii viimeinkin rauhoittumaan tekemään juoksevia hommia ja sitten on taas viikonloppu. Saatan kiertää muutaman talon asiakkaitten kanssa lauantaina ja siinä se sit onkin, melkein vapaa viikonloppu. Palkintona viimeviikonlopun aherruksesta on kuitenkin taas yksi onnellinen perhe ja ”sold” kyltti kauniin talon edessä.

Perjantain aamiaislautaselta löytyi munakokkeli-cheddar quesadilla, parmankinkkua ja omenanlohkoja. 



sunnuntai 5. marraskuuta 2017

peltiä se vaan on!

Sunnuntaiaamu ja talviaika valkenee kirjaimellisesti talvisena. Maa on valkoisena märästä lumesta joka leijuu alas taivaalta suurina hiutaleina, sellaisina kuin satukirjoissa ja jouluelokuvissa. Martta, saatuaan mut ensin ylös sängystä vetää hurjia spurtteja nurmikolla nauttien kylmästä valkoisesta. Toisen elämäniloa on ihanaa katsoa vaikka itse pitäydyn visusti kuistin suojissa kahvikuppini kanssa.



Me ollaan menossa Tättiksen kanssa nukkekutsuille nukkekauppaan. Mun kummityttö täyttää seitsemän. Meille on varattu ajat nukkekampaamoon, nukkemanikyyriin ja lounaalle nukkeravintolaan. Tiet on sulat, eiköhän tonne voi lähteä kun on vielä sunnuntaikin. Käyn tarkistamassa että vuokra-auto on nelivetoinen. On se.

Vuokra-auto?


Perjantaina iltapäivällä olin matkalla asiakastapaamiseen ja kurvasin bensa-aseman kautta kun oli muutama ylimääräinen minuutti. Tankkaan aina samassa paikassa, meidän Costcon asemalla joss nyt on usein enemmän tai vähemmän härdelliä ja pumppuja on aina kolme peräkkäin. Pääsin etummaiselle pumpulle, tosin jouduin ohittamaan keskipumpulla olevan pikkukuorkin, sellaisen lava-auton joita täällä on työmiehillä raksoilla. Levennetty ja lavennettu.

Syötän luottokortin lukijaan, valitsen oikean bensan ja aloitan tankkaamaan. Takana oleva kuorkki on valmis ja mä katson sitä miettien että oikeestiko se meinaa yrittää mun ohitse. Bensamyyjä huikkaa sille että kannattais ehkä yrittää peruuttaa ulos ja mä melkein, mutta vain melkein sanon sille että odottaa hetken, ei mulla mene kauaa.

Kuorkki lähtee ja yrittää vääntää itseään mun ohitse ja kuin hidastetussa filmissä kuulen miten lavan kulma osuu mun autoon, auto siirtyy ja joustaa ja kuulen miten takavalon säpäleet putoilee maahan. Kiroilen ja kaivan esiin puhelimen. Yritän soittaa Freddelle mutta se ei vastaa. Perhana sentään, joutuu hoitamaan ihan itte. Valokuvaan kummankin auton. Valokuvaan oman auton vauriot. Otan muutaman todistajan ja kuvat vastapuolen ajokortista, rekisteriotteesta ja vakuutuksesta. Soitan poliisille vaikka tiedän ettei ne tule paikalle kun ei ole henkilövahinkoja, toinen osapuoli ei paennut paikalta ja meillä on ne todistajatkin.



Se kuorkin nuorimies, sillä nuorihan se oli, reilusti parikymmentä vuotta mua nuorempi, katsoo mun autoa ja sanoo että eihän toi kovin pahalta näytä. No siitä voi olla montaa mieltä. Takakulma, takavalo, takapuskuri, takaovi, vanne, rengas... Se sanoo että sen pomo ihan varmasti huutaa sille. Niin varmaan.

Linkutan viiden minuutin matkan tapaamiseen. Asiakkaat kahvittelee ja katselee mun tulostamia taloehdokkaista sillä aikaa kun mä teen puhelimitse vahinkoilmoitusta vakuutusyhtiöön. Nainen puhelimessa kysyy tuliko vastapuolen autoon vaurioita. Vastaan etten tullut katsoneeksi, olin enemmän kiinnostunut omastani. Nainen naurahtaa ja vastaa että niin hänkin olis.


Joskus kuuden jälkeen olen kotona. Fredde on jo sopinut peltipajan kanssa että tiputetaan mun Volvo sinne. Ne hoitaa vahinkotarkastajien ja vakuutusyhtiöitten kanssa. Fredde on tehnyt netissä vahinkoraportin poliisille. Avaan oluen. Mulla on lauantaina täys työpäivä. Fredde varaa mulle vuokra-auton lentokentän autovuokraamosta, asiakkaita kun ei voi ottaa vaurioituneeseen autoon, enkä muutenkaan ole ihan varma onko se oikeasti ajokelpoinen. Onneksi se on vaan peltiä. 



torstai 2. marraskuuta 2017

karkki vai kenties kuolema?




Mä katson vähän kateellisena muitten halloween kuvia tältä vuodelta. Meillä oli sit suunnitelmat jotka mureni sillä hetkellä kun yksi kolmesta peitti makuuhuoneen lattian oksennukseen eikä itselläkään nyt tottapuhuen ollut niin kovin hohdokas olo, mutta marttyyrina hyvänä äitinä olin ajatellut sit tarpeen vaatiessa oksentavani vaikka jonkun puskan juurelle pimeässä koska kyllähän karkit ja kepposet pitää päästä kiertämään – not. Ne kuvat olisin halunnut, olihan meidän Tättis niin täydellinen Evie yösinisinehiuksineen. 

Niitten hiusten värjääminenkin oli muuten ihan oma operaationsa maanantaina. Sininen hiusväri kun värjää kaiken mihin sattuu osumaan, mukaanlukien valkoiset kaakelit, kylpyammeen ja lapsen selän ihon. Ammetta ja kaakeleita suihkin valkaisuaineella, mutta lapsi oli hinkattava takaisin vaaleanpunaiseksi raa'alla voimalla. Ehkä sekin olis pitänyt valkaista?



Alakerran pettynyt kaksikko lähti kierrokselle naapureitten kanssa ja minä hoivasin sitä kaikken pettyneintä yläkerrassa. Sitä joka kyyneleitten välistä hoki vuorotellen ettei halua edes nähdä karkkia ja että on niin väärin ettei se päässyt kiertämään. Me vaivuttiin jonkinmoisessa horteessa sänkyyn arviolta viidentoista peiton alle kuumeen noustessa meillä kummallakin kilpaa. Alakerrasta kantautui aina väliin ovikellon ääni, kun joku ei suostunut uskomaan että sen kuistille jätetyn karkkivadin on nyt pakko riittää. Olis varmaan pitänyt laittaa oveen merkintä siitä että meillä on rutto, mutta sekin olis kai mennyt vaan juhlahuumorista, “Tervetuloa! Täältä saa kepposeksi oksennustaudin!” – Hehee... En oikeastaan jaksanut välittää edes siitä että tiesin ettei Fredde ollut muistanut sytyttää kurpitsalyhtyjä liittyessään sairastuneiden komeaan kavalkadiin.


Jos nyt laitetaan asioita vähän mittasuhteisiin niin ei tosiaan voi valittaa. Me ei olla mikään vatsatauti perhe ja meillä näitä pöpöjä vierailee harvakseltaan. Vain kerran se on käynyt koko perheen läpi ja se oli se surullisenkuuluisa kerta kun meillä oli kaksi kuivuvaa vauvaa, yksi taapero ja kaksi aikuista keittiössä odottamassa kuolemaa ja mä heittelin oksennusten päälle pyyhkeitä. Se oli kauheeta se, mutta niin on ollut vain yhden ainoan kerran. Se joka oksensi yläkerrassa sairasti ensimmäistä vatsatautia sitten sen kauhukerran, eikä sillä ollut mitään käsitystä siitä miten kurja tauti on kyseessä. Raukka oli täysin vakuuttunut kuolevansa, eikä siihen auttanut mun lupaukset siitä että se menee kyllä ohi. Niin että me ei olla mikään vatsatautiperhe. Siis sellainen joka kerää kotiinsa jokaisen liikenteessä olevan oksun. Näitä on meillä harvoin ja silloinkin aika valikoidusti. Tälläkin kertaa näyttäis siltä että kolmesta lapsesta vain yksi sairastui. On olemassa tutkimustuloksia joiden mukaan osa ihmisistä tosiaan sairastuu vatsatauteihin herkemmin kuin toiset. 


Mutta halloween kuvia meillä ei tältä vuodelta ole. Ei ole lapsia naamiaisasuissaan, ei ole karkkikasoja tai hymyileviä yhteiskuvia. Se oli tiistaina. Tänään on torstai ja mulla on lihakset edelleen niin hellänä että hengittäminenkin sattuu. Jäin kotiin tekemään töitä. Lapsi meni kyllä jo kouluun ja Fredde töihin, mutta toisaalta mä kävin tiistaina lääkärissäkin kun olin varma että mun selkä on lopullisesti tekemässä kuolemaa ja sain jopa lähetteen ortopedille. Selkäkipu kuitenkin parani mystisesti, joten tais vaan alkaa tauti sieltä heikoimmasta kohdasta – selästä. 




sunnuntai 29. lokakuuta 2017

aamuisin

Kuvassa lauantaiaamiainen


Siinä vaiheessa kun aurinko nousee arkisin olen istunut jo miltei kaksi tuntia tietokoneen kelmeässä valossa Martan pyöriessä jaloissa pallonsa kanssa. Välillä pallo vinkaisee ja koira tyrkyttää sitä mulle haaveilessaan palloleikistä sisällä. Ojennan pallon takaisin ja pettyneenä Martta jatkaa leikkiään. Aina välillä se kiipeää hetkeksi syliin hakemaan huomiota ja lopulta käpertyy mun jalkoihin pöydän alle.

Meilailen sinne ja tänne. Pankin lainaneuvoja on yhtä aikainen kuin minäkin, ja vastaa sähköposteihin kauan ennen aamun valkenemista. Luen uutisia etsiessäni sopivia artikkeleita someen, ja kertaan vielä päivän ohjelmaa. Katson asiakashallinta ohjelmasta mitä pitikään tehdä, suunnittelen markkinointia ja aikataulutan päivää. Päivän aikana olellinen osa ajankulua on ajomatka paikasta toiseen. Mihin aikaan ja minne. Ajomatka samaan lokaatioon kun voi kellonajasta riippuen tuplaantua helposti.  

Puhelimen herätys pärähtää vähän seitsemän jälkeen, on aika pakata lounaita ja laittaa aamiaista laumalle. Keittiössä Martta vierittää mulle palloa ja mä vieritän sen jalalla takaisin. Lounaslaatikkoon menee tälläjertaa lavash-leipää, jogurttia, kinkkua ja sokeriherneitä palkoineen. Ruokajuomaksi maitoa, jälkiruuaksi suklaakonvehti.  Aamiaiseksi teen ne lupaamani kurpitsapannarit. Ollipolli on herännyt ja auttaa kääntämään pannareita lastalla. Kuten monessa muussakin perheessä, lapsille tarjottu aamiainen on monipuolinen ja lämmin. Lounas taas vastaavasti ylläkuvatun kaltainen.

Me syödään keittiössä aamiaista yhdessä ja jutellaan mistä milloinkin. Muistutan laumaa mahdollisista heihin vaikuttavista asioista; silmälääkäreistä, flunssarokotteista tai terapia-ajoista samoin kuin siitä jos olen itse menossa illalla johonkin. Vähän ennen kahdeksaa mun on lähdettävä yläkertaan pukeutumaan. Laitan keittiönpöydälle sen saman listan kuin jokaisena arkiaamuna, listan siitä mitä pitää tapahtua seuraavan puolen tunnin aikana:

  1. Syö aamiainen loppuun
  2. Laita astiat tiskikoneeseen
  3. Pese hampaat
  4. Pue päälle
  5. Ota kaapista välipala
  6. Pakkaa koululaukku

  • Onko tänään kirjasto tai liikuntatunti?
  • Etsi silmälasit!




Välillä huutelen kylppäristä väliaikatietoja, harjaan hiuksia ja vastaan kysymyksiin. Kyllä, pitää olla takki, tai ainakin huppari. Saat laittaa shortsit. Lasit oli viimeksi telkkarin vieressä... Jos koko lista on tehty voitte leikkiä. Kyllä, autan etsimään sen kirjan...

Ennen puolta yhdeksää lähdetään bussipysäkille. Me kävellään yhdessä naapureitten kanssa, usein kaksi aikuista, Martta ja seitsemän lasta. Jos sataa, ajan lauman koululle ja jatkan siitä matkaa omiin menoihini.


Aamut on vuosien saatossa hioutuneet toimivammiksi. Ensinnäkin meillä aikuisilla on harvemmin minuuttiaikataulua itsellä. Lapset taas on kasvaneet ja kun pojillakin on jo kolmas kouluvuosi menossa, on harjoitustakin saatu jo jonnin verran. Niitäkin aamuja on kun kaikki on yhtälailla huonotuulisia ja myöhässä, eikä sujuvuudesta ole tietoakaan mun lopulta karjuessa ja puolen tavaroista unohtuessa. Koulubussi kun ei odota ja perusoletus on kuitenkin se että bussilla mennään, vaikka sitten ilman reppua ja yöpaidassa. 

Lainaus Facebookista. Tekijä tuntematon. 

maanantai 23. lokakuuta 2017

onko muualla helpompaa olla mutsi?

Kävelen Espan puistossa rattaissa reilu vuoden ikäinen lapsi. On toukokuu, lapsella päällään housut, tikkitakki, puuvillapipo ja jalassa kengät, käveleehän hän jo. Me ollaan kävelemässä puiston lävitse kohti anopin kotia Ullanlinnassa. Havahdun siihen että tuntematon nainen puhuu lapselleni: ”Voi sua ressukkaa... ei ole äiti laittanut edes käsineitä käteen ja raukka palelet siellä rattaissa...” Olen sanaton, vanhemmuuttani on juuri arvosteltu suomalaisessa aurinkoisessa kevätsäässä, enkä ole tottunut siihen.

Helsingissä 2009.


Amerikkalainen vanhemmuus tuntuu monesti helpommalta. Kenellekään ei tarvitse selittää että kun se repii ne rukkaset jatkuvasti käsistään. Vanhemmuutta ei mitata synnytystavalla, imetyksellä tai lapasilla. Vanhemmuus on toisenlaista kun eletään noin tsiljoonan kulttuurin sulatusuunissa jossa ei ole yhtä muottia sille oikealle vanhemmuudelle.

Kaksosista toinen nukkui päiväunensa ”ulkona” autotallissa sillä se oli ainoa paikka missä se nukkui. En uskaltanut laittaa sitä kuistille vaunuihin lastensuojeluviranomaisten ja villieläinten pelossa. Tättis söi rintaa, kaksikko taas vastiketta. Kukaan ei kyseenalaistanut kumpaakaan vaihtoehtoa. Yksi taaperoimettää, toinen ei ole imettänyt koskaan. Monikulttuurisessa ilmapiirissä on tilaa monenlaisille vaihtoehdoille. Itse huomaan hiljaa tuomitsevani vanhemman jonka vauva on paljain varpain koulubussipysäkillä pakkasaamuna. Toisaalta äidilläkin on varvastossut ja mun omalla lapsellani shortsit – koska iltapäivällä on kuitenkin liian lämmintä auringossa... Fredden mukaan Suomessa pukeudutaan päivän kylmintä hetkeä ajatellen, täällä taas lämpimintä. 

Kaupan kassalla.

Olen Stockmannin ravintolassa lounaalla lapsen kanssa. Kerään osan ruuasta tarjottimelle ja tilaan loput, maksan kassalla ja tasapainottelen rattaiden ja tarjottimen kanssa. Kysyn pöytää pyyhkivältä henkilökunnan jäseneltä mistä löytyis syöttötuoli ja saan vastaukseksi viittauksen jonnekin tonne, jos niitä on. Hylkään ajatuksen syöttiksestä ja otan lapsen syliin löytäessäni vapaan pöydän. Rattaissa yhdistettynä tarjottimeen on riittävästi tekemistä. 

En ole hämmästynyt, tämähän on Suomi, mutta piloille hemmoteltu kyllä. Kun käyn lapsen kanssa omassa kotitavaratalossani – Nordstromilla – lounaalla, tilaan lounaani kuten Stockallakin, mutta kassa kantaa tarjottimeni pöytään koska mullahan on ne rattaat. Tarjoilija tuo pyytämättä syöttötuolin ja rasiallisen rusinoita.

Lapset kuuluu tähän maailmaan samoin kuin vanhemmuus. Lapsia on kaikkialla; ravintoloissa, kaupoissa, lääkäriasemilla ja työpaikokoilla. Monet isommat yritykset järjestävät tapahtumia lapsille teemalla: tuo lapset mukaan töihin! On perhetapahtumia, perhejuhlia, perhe, perhe, perhe... 


Mun kokemus suomalaisesta vanhemmuudesta on ihan valtavan rajallinen. Olenhan käynyt Suomessa vain kahdesti lapsen kanssa. Moni asia on varmasti ihan valtavan paljon paremmin kuin täällä maailmalla, mutta oma mielikuvani suomalaisesta äitiydestä ei ole kovin lapsiystävällinen. Lisäksi se on epäilemättä vanhentuntut sillä vimeisimmästä kerrasta on jo reilusti yli kuusi vuotta, näiden kahden esimerkin tilanteesta reippaasti päälle kahdeksan.

Viiniä maistelemassa.


Meidän kolmen lapsen lauma kulkee monesti mukana kaikkialla. Alkuun ne oli mun mukana oikeesti kaikkialla hammaslääkäristä gynekologin kautta kauppaan ja ravintolaan. Nykyään ne kulkee mukana sairaspäivinä ja lomilla. Ne on tuttuja naamoja työpaikalla, istumassa palavereissa syöden jonkun tarjoilemaa pullaa ja mehua. Ne kulkee tarvittaessa mukana asiakastapaamisissa ilman asiakkaan ilmeen värähtämistäkään. Lapset kun on täällä kiinteä osa elämää. Tästä syystä lapset myös huomioidaan kaikkialla. Kysytään onko mutsin duunissa tylsää ja tarjotaan se kaakao, kohdellaan kuin ihmistä ikään. Jos kysyisin esimieheltäni olisiko parempi jäädä kotiin vai ottaa lapset mukaan, on vastaus poikkeuksetta että ota mukaan vaan... Tämä sopii ihan yhtälailla kiinteistövälitykseen kuin sairaalatyöhänkin, eikä ole kerta tai kaksi kun olen koulun toimistossa törmännyt huomattavan nuoreen sihteerikandidaattiin jonkun open lapsen ollessa ilman hoitajaa.

Töissä.


Koska en ole ollut koskaan vanhempi Suomessa en voi sanoa että vanhemmuus täällä on parempaa, mutta monesti se kuulostaa siltä. Ehkä se on lähinnä toisenlaista, mutta se tuntuu vähemmän kahlitsevalta kuin se suomalaisen median tarjoilema vanhemmuuspaketti. Olen kokenut vanhemmuuden vain täällä, paikassa jossa parhaimmassakin ravintolassa löytyy lapsille värityskuvia, tai ainakin valkoista paperia ja kuulakärkikynä. Paikassa jossa vanhemmuudella on niin monet erilaiset kasvot, ettei kukaan edes ehdi tuomitsemaan toisen tapaa olla äiti tai isä. Äitiysloma on monesti olematon, mutta edelläkävijäyrityksissä sekä isällä että äidillä on kuuden kuukauden vanhempainvapaa. Naurettavaa miettii suomalainen äiti ja isä, mutta toisaalta täällä lapset saavat näkyä ja kuulua, ja ehkä tämän takia kulkevat mukana myös työmaailmassa. Niin tai... sellaista lasten ehdoilla juostaan pitkin ravintolaa tällä ei ole. Meillä ne on olleet mukana niin ravintoloissa kuin viinitiloillakin kaukaloikäisestä saakka, ja ehkä siksi tapa toimi kaupassa-ravintolassa-panimossa-viinitilalla-hotellissa on itsestäänselvyys. Lapset saavat näkyä ja kuulua, mutta se ei tarkoita etteikö muita pitäisi ottaa huomioon. 

Panimossa.


Tämä kirjoitus lähti liikkeelle ulkosuomalaisten blogien sivustolta, Anu Mataran kirjoituksesta vanhemmuudesta maailmalla. Se sai ihan valtavasti vastakaikua niin äideiltä kuin isiltäkin, sellaisilta jotka kokivat vanhemmuuden kepeämmäksi ja helpommaksi jossakin muuallla kuin Suomessa. Toivottavasti moni muukin osallistuu keskusteluun. 



Kaupan kassalla. 
Muita samasta aiheesta kirjoittaneita:

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

on ollut tuuria



Lomille lomps ja takaisin arkeen pomps vai miten se nyt menikään. Vielä ei tosin ole arki, vaan sunnuntai-iltapäivä ja yläkerrassa rumpsuttaa pesukone ja kuivausrumpu. Mutta miten loma meni?

Vuosikaudet meillä oli aivan armottoman hyvä tuuri säiden suhteen, ollaanhan me lomalla paikassa jossa vuoden keskimääräinen sademäärä on reilut 1900mm ja jopa heinäkuun päivän korkein lämpötila keskimäärin vain 18C:sta. Vertailuksi, meillä kotona Redmondissa heinäkuussa on keskimäärin 28C:sta ja vuodessa sataa 1000mm. Sateisimmat kuukaudet Seasidessa Oregonissa ovat talvikuukaudet marraskuusta tammikuun loppuun, mutta jopa kesäkuukausina sataa. Meillä on kuitenkin menneiltä vuosilta valokuvia auringosta, kesävaatteista ja jopa siitä kun ollaan uitu tyynessämeressä. Meriveden lämpötila vaihtelee yleensä jossakin 9:n ja 15C:en välimaastossa. Ehkä jotain perspektiiviä Oregonin rannikon ilmastoon antaa se tosiasia että Columbia-joen suisto on yksi maailman vaarallisimmista vesialueista ja sen lempinimi on "tyynenmeren hautausmaa". Jokainen Yhdysvaltain rannikkovartiolaitoksen meripelastajista harjoittelee Cape Disappointmentin asemalla ennen valmistumistaan oppiakseen työskentelemään voimakkaitten viratusten ja arvaamattoman sään kanssa. 



Niin että on ollut tuuria. Monta vuotta aurinkoa. Joskus vähän tuulista ja viileää, mutta aurinkoa kuitenkin. Se tuuri loppui viime keväänä, kun me vietettiin viikko vesisateessa ja koettiin se historiallisesti kovin kevätmyrsky niin puutarhahuonekalujen kuin lastenkin lennellessä. Realiteetit tuli tarkastettua myös tällä reissulla kiinanmyrskyjen myötä. Toki sateeseen saatiin taukoja ja hetkittäin oli jopa aurinkoista, mikäs siinä. Sadevaatteille saatiin kuitenkin käyttöä ja eilen satoi niin ettei ulos oikeasti voinut mennä edes sadeasussa. Sadeasu tarkoittaa sydvestiä, sadetakkia, kauluria, sadehousuja ja kumisaappaita. Rankkasade yhdistettynä puuskaiseen myrskytuuleen piti huolen siitä että kastuit kuitenkin. Kokeilin. Kävin lenkillä Martan kanssa. Kuvittele olevasi pesukoneessa, siis ei suihkussa vaan pesukoneessa. Tuuli puhalsi rannalla hiekkaa ja suolavettä, on muuten uskomatonta että läpimärkä hiekka jaksaa edelleen lentää tuulen mukana.




Kerrankos sitä tuumattiin, ja nautittiin takkatulen loimusta. Takkatulen loimu käy vaan nopeasti vanhaksi kun tilaa on rajallisesti, lautapelit pelattu, kirjat luettu ja kolmikolla loputtomasti aikaa riehua ja riidellä. Riidanhan saa riidankylväjä aikaiseksi ihan mistä tahansa, jopa kesken sen elokuvan jonka kaikki halusi katsoa.




Fredde muistuttaa vähän kissaa. Se loikoilee mielellään punkkulasin ja juustolautasen kanssa takan edustalla, mutta ulos sitä ei sateella saa muuten kuin autolla. Fredde on kesänlapsi joka tarvitsee aurinkoa ja lämpöä, eikä nyt muutenkaan ole mikään varsinainen ulkoilmaihminen. Fredde on pesunkestävä kaupunkilainen jonka perheellä ei edes ollut kesämökkiä. Toisin kuin minä se ei viettänyt lapsuudenkesiään maalla lantaa lapioiden ja ratsastaen, vaan kaupungissa tai korkeintaan asuntovaunuillen. Metsässä se kulkee mun perässä, koska se ei voi kulkea hämähäkinseitin läpi; siinähän on hämähäkki ja hämähäkit puree! Myönnän. Hämähäkit tosiaan saatta purra. Rakkaudesta se kai kuitenkin kulkee mun mukana myös metsissä – silloin kun ei sada.

Autollakin voi ulkoilla!




Sitten tuli se aamu kun mun piti kattaa aamiaispöytään edellisen päivän pullanjämät. Donitsilaatikko oli viettänyt yön keittiön tasolla ja kun avasin sen, oli sen sisällä ehkä noin miljoona sokerimuurahaista. Muurahaisia oli myös laatikon alla ja seinällä. Kiikutin pullalootan ulos roskikseen ja siivosin ötökät pois. Voitte arvata miten Fredde pärjää muurahaisten kanssa. Tämän jälkeen kaikki ruoka säilytettiin jääkaapissa sillä tarkemmalla katselulla löysin mustia kuusijalkaisia myös maustekaapista ja tuulikaapista. Muissa asuintiloissa niitä ei vaikuttanut olevan ja kun vakuutin Fredden ja lapset siitä että ne eivät syö ihmisiä me selvittiin tästäkin vastoinkäymisesta.

Lätäkön makua?

Aika usein tonne haystack rockille voi kävellä! Ei tällä kertaa. 


Lauantaiaamuna me syötiin jälleen kerran maailman paras aamiainen Osprey Cafessa ja yhtenä iltana simpukoita U Street Pubissa. Kaupungin ylivoimaisesti parhaat ravintolat kaukana keskustan turistimestoista. Karkkikaupan irtarit oli yhtä hyviä kuin aina ennenkin; Kouvolan laku, merkkarit, ja hunajalakritsi. Suklaahyllystä löytyi edelleen suklaanälkäiselle Fazerin suklaata useampaa sorttia ja suklaamestarin itsensä tekemiä tryffeleitä. Donitsikaupasta sai edelleen ne parhaat donitsit. Ja paikallisissa panimoissa oli mukavaa hengailla sateelta suojassa muitten kanssa. Neljään päivään mahtui neljä panimoa, kolme vanhaa tuttua ja yksi uusi. Ehdittiin me käymään merimuseossakin.



Kotiin tultua purin kassit autotallissa muurahaisia etsien. Kannoin laukut pihalle odottamaan myrkkyä ja pesin jokaisen vaatekappaleen ulkovaatteita myöten. Ruokalaatikon kävin läpi vielä varovaisemmin ja listin armotta sieltä löytyneet kaksi kaveria. Onneksi vain kaksi.


Kuvissa näkyy aurinkoa koska sateella satoin niin paljon ettei voinut kuvata. Oli meillä ihanaa ja tulipahan luettua pari kirjaa, neulottua yhdet sukat, aloitettua toiset, ja kaulaliinakin sai varmasti ainakin parikymmentäsenttiä uutta neuletta. Freddelle tosin jouduin lupaamaan että keväällä mennään jonnekin missä paistaa aurinko. 



torstai 19. lokakuuta 2017

#metoo



Ketäpä nyt ei olis joskus ahdisteltu, oli ensimmäinen ajatus kun törmäsin #metoo kampanjaan. Onhan se aika kyseenalaista että se tuntuu niin arkipäiväiseltä, jopa asiaankuuluvalta koska sellainenhan maailma nyt vaan on. Mutta jos se oliskin toisenlainen? Voidaanko maailmaa muuttaa?

En jaksa, enkä halua listata jokaista tilannetta tai avautua isommin siitä kerrasta josta olisi pitänyt tehdä rikosilmoitus koska olin alaikäinen ja ahdistelija aikuinen sukulaismies. Siitä olen kertonut lähemmin vain Freddelle ja psykologille. Siitä en taida kyetä kirjoittamaan koskaan. Puistojen runkkarit ja itsensäpaljastajat olivat arkipäivää nuorelle kaupunkilaistytölle, samoin kuin sporassa huutelijat ja ehdottelijat. Ei niistä siis sen enempää.

Onhan se ollut suorastaan ikuinen keskustelunaihe miten ahdisteltu tai seksuaalisen väkivallan uhri kerjäsi kohtaloaan juomalla liikaa tai vetämällä päälleen minihameen. Samoja keskusteluja käydään myös täällä. Teinityttöjen rintsikat on haluttua kamaa kouluissa, raiskaukset taas yleisiä yliopistomaailmassa. Jonkinlaisena valjuna poikkeuksena työmaailma, jossa en täällä ole ahdistelua koskaan toisin kuin Suomessa. Suomessa ahdistelu työpaikalla oli niin arkipäiväistä ettei siihen oikeastaan edes kiinnittänyt huomiota. Täällä seuraamuksen on niin kovia, että harvempi viitsii kokeilla miltä rasvaiset vitsit tai pyllylletaputtelu tuntuu. Työntekijä on turvassa työtovereiltaan ja esimiehiltään, vaan ei asiakkailta.

Sairaalassa se nyt oli aika itsestäänselvää että lääkepöllyiset miehet ehdottelivat yhtä sun toista, tai että dementoitunut vanhus esitti kosinnan uhatakseen mua poliisilla seuraavassa lauseessa. Mutta sitten on se stoori lääkäriasemalta, se joka on yhtäaikaa vähän pelottava, surkuhupaisa ja koominen. Tilanne alkaa siitä kun lääkäriaseman puhelin soi, eikä puhelinvaihde ehdi vastaamaan ja poimin sattumanvaraisesti puhelun jonosta.

Minä: Lääkäriasemalla hyvää huomenta, puhelimessa Yksis, miten voin auttaa?
Asiakas: Haluaisin varata ajan. Olen lääkäri sen ja sen potilas ja sain postissa kirjeen.
M: Syntymäaika?
A: xx-xx-xxxx
M: Pieni hetki kun katson potilastiedoista minkälaisen ajan lääkäri halusi.
A: Selvä.
M: Näyttää siltä että lääkäri on tilannut spirometrian,  ja labrat. Minä voin varata sen spirometrian ja lääkäriajan, laboratorioon voit mennä noin viikkoa ennen lääkäriaikaa ilman ajanvarausta.
A: Vitsi että sulla on seksikäs ääni!
M: Hmmm... onko viikonpäivää tai kellonaikaa joka on parempi kuin muut? Tohtori työskentelee keskiviikko aamuisin, torstaisin ja perjantaisin iltapäivällä.
A: Ei väliä. Ensimmäinen vapaa aika sopii! Oletko sä siellä kun mä tuun? En ole ennen puhunut sun kanssa. Sillä tavallisella puhelintytöllä ei ole yhtä makee ääni. Näytätkö yhtä seksikkäältä kuin sun ääni?
M: Ensimmäinen vapaa aika on neljän viikon päästä torstaina. Spirometria ensin ja lääkäri heti sen jälkeen. Mikäli tarvitset akuuttiajan voin laittaa viestin sairaanhoitajalle.
A: Joo, se sopii, ei tarvitse akuuttiaikaa, mutta voinko mä tulla tapaamaan sua, vai ootko sä siinä vastaanotossa.
M: Ei, en ole vastaanotossa enkä yleensä tapaa potilaita. (Huokaan helpotuksesta että mun toimisto ei ole potilaitten ulottuvilla ja harkitsen hetken lähteväni kaukomatkalle neljän viikon kuluttua)
A: Ei mut hei, sä vaan kuulostat nii-iin hyvältä!
M: No kiitos. Hyvää päivänjatkoa.


Suljen puhelimen enkä tiedä itkeäkö vai nauraa. En edes halua ajatella mitä mies langan toisessa päässä mahdollisesti teki puhelun aikana.