perjantai 26. elokuuta 2016

persikkahilloa ja paahtoleipää

säilöin kymmenen kiloa persikoita


On ollu vähän ruuhkaa... Niin et on ollu vähän ruuhkaa. Töissä ja kotona. Kummassakin. Tasapuolisesti kaikkialla. Onneksi on perjantai.  Olisin tosin kai – ehkä – voinut ottaa vielä pari keskiviikkoa ja torstaita lisää tälle viikolle. Ei perjantaita. Perjantait on aina kaoottisia. Perjantaina potilaat päättää että ne kuolee. Perjantaina terveyskeskuslääkärit päättää että niitten potilaat kuolee jos ne ei heti pääse erikoislääkärille ja perjantaina radiologitkin saa paniikkikohtauksen ja soittaa joka toisesta tuloksesta  siihen asti kunnes klinikalla joku saa hermarin ja kieltäytyy puhumasta radiologin kanssa ja käskee sen soittamaan päivystävälle – sitä vartenhan sellainen päivystäjä on olemassa, hoitamaan radiologin paniikkikohtausta. Perjantaina mä roikun puhelinlangalla koko päivän vaihtamassa CTA:n CT:ksi ja CT:n MRI:ksi ja MRI:n joksikin muuksi. Perjantaina kaikki on aina kaoottista. Perjantaina ei koskaan ole leppoisaa.

keskiviikkona meillä oli klubi-ilta


Tällä viikolla on monesti ollut joulu. On ollut monta pientä joulua ja yksi suuren suuri joulu, niin suuri joulu että sitä juhlittiin puhelimitse Arizonassa konferenssissa olevien kanssa. Sellainen joulu, ettei sellaisia oikeasti ole edes kerran vuodessa. Tää joulu oli todellisuudessa lähempänä lottovoittoa. Mä sain puhelimitse hyväksyttyä kokeellisen toimenpiteen sellaisen vakuutusyhtiön kanssa jonka kanssa meillä ei edes ole sopimusta. Puhutaan sadoista tuhansista taaloista. Puhutaan toimenpiteestä jonka osavaltiossa pystyy tekemään viisi lääkäriä – kaksi meidän lääkäreistä. Toimenpiteestä jota me haetaan vuosittain ehkä 50 potilaalle ja saadaan hyväksyttyä yhdelle. Normaalisti prosessiin liittyy ryhmä juristeja, lauma ulkopuolisia ammattilaisia ja satoja sivuja paperia – lausuntoja, koetuloksia, määritelmiä. Mä oon edelleen sitä mieltä ettei ne oikein ymmärtänyt mitä ne hyväksyi kun mä puhuin ne pyörryksiin. Alunperin pyysin niiltä vaan lupaa tavata potilas, lopputuloksena sain maksusitoumuksen koko systeemille. Ne muut pienemmät joulut oli voittoja pienen ihmisen hyväksi; nikotiiniterapiaa kehkosyöpäpotilaalle, saman lääkkeen jatkuminen altzheimerpotilaalle sen sijaan että sen olis pitänyt opetella uudenlaisen inhalaattorin käyttö, astmalääkityksen hyväksyminen potilaalle jolla ei ole astmadiagnoosia, mutta tarvitsee sen silti.

Toast Skagen klubin leideille


Sivussa on selvitelty miten kierretään systeemiä niin että eläkeläisellä on varaa lääkkeisiinsä. Tätä samaa selvitystyötä teen viikoittain riippuen asiakkaan vakuutuksesta, iästä, lääkityksestä ja varallisuustasosta. Paljon on toki meidän asiakkaissa niitäkin joille viisisataa tai tonni ei tunnu missään, sit on niitä joilla on varaa vaan ei halua ja lopulta ne joilla ei kerta kaikkiaan ole mahdollisuutta maksaa lääkkeistään edes kymppiä kuukaudessa. Mun tavoite on löytää jokaiselle sellainen ratkaisu ettei lääkehoito katkea.

elokuun illat on ihania myös keskellä kaupunkia


Kotona ja töiden välissä on selvitetty kouluasioita, etsitty terapeuttia, pelattu lautapelejä, luettu iltasatuja, koulutettu teini-ikäisangstiaan potevaa koiraa joka hakee paikkaansa laumassa, hoidettu auringonpistosta, jostakin käsittämättömästä päähänpistosta kutsuttu kylään kasapäin lasten kavereita ja hoidettu useampaa migreenikohtausta.

murkku

Viimeiseen voidaan todeta että MRI:ssä löytyi aivot ilman kasvaimia, aivoverenvuotoja, aivoveritulppia tai muuta merkittävää. Se mitä siellä näkyi oli se migreeni. Niin että mulla on tällä hetkellä enempi tai vähempi kestomigge. Onneksi pistoksia saa tarvittaessa puhelinsoitolla viereisestä talosta neurologilta.

jokainen aamu se kantaa kotiin kepin


Lauma on ollut leirillä tämän viikon. Kaksi leiripäivistä on vietetty uimarannalla polttavassa helteessä. Polttava helle tarkoittaa lämpötilaa joka huitelee jossakin 35 ja 40 Celsiuksen välimaastossa. Muuten ihan kiva, mutta kuusivuotias ei itsenäisesti ymmärrä että siinä lämpötilassa kaksi huikkaa vesipullosta päivän aikana ei ole riittävästi, ja että olis järkevämpää pysytellä varjossa kuin suorassa paahteessa. Tättis ja Ollipolli ui. K sen sijaan ei ui. K ei ui, koska se on vakuuttunut siitä, että on mahdollista että joku hai eksyy ja ui Meksikosta ylös Seattleen ja läpi Ballardin suluista ja päätyy eteläiseen Lake Washingtoniin uimarannalle syödäkseen yhden pienen pojan. K siis puuhaa rantahiekalla koko päivän juomatta ja käymättä vedessä. Iltapäivällä kun mä poimin sen kyytiin se huojuu harmaankalpeana vastaan, valittaa päänsärkyä ja huonoaoloa. Kotona mittaan sen kuumeen. Lämpöä on liki 39C.

toisinaan vähän isomman tikun


Koirasta on tullut murkku. Martta kokeilee rajojaan. Se uhittelee lapsille ja ottaa mittaa etenkin M:sta. Sille on selvää että mä olen lauman johtaja ja Fredde on varajohtaja. M raukka joutuu ottamaan sen kanssa yhteen päivittäin ja osoittamaan koiralle koiran paikan.


Mutta nyt on perjantai. Ensi viikko on kesäloman viimeinen viikko. Mulla on kuusi päivää ”lomaa”. Sain palkankorotuksen. Kysyin tekstarilla luvan mennä huomenna töihin. Saan mennä. Ihanaa istua ihan yksin tyhjässä toimistossa. 

palkankorotusskumpat

perjantai 19. elokuuta 2016

eteenpäin, sanoi mummo lumessa

Huhtikuussa 2011 - M on juuri täyttänyt kolme ja kello on melkein seitsemän aamulla. 


Mä en osaa sanoa mistä se johtuu, ehkä siitä kuuluisasta perhekeskeisyydestä, mutta täällä ameriikassa harvemmin korostetaan sitä kuinka kamalaa elämästä tulee lasten kasvaessa. Yksikään amerikkalainen ei ole kertonut kuinka ongelmat pienten lasten kanssa ovat pieniä ja suurempien kanssa suuria. Kukaan ei myöskään ole sanonut sitä kuuluisaa: ”Odotahan vaan...” Suomalaisista suista olen kuullut kummankin, liiankin usein. Olen kuullut kuinka tulen kaipaamaan pikkulapsivuosia, ja kuinka vielä ikävöin pikkulapsiajan pieniä murheita. Mulle on sanottu että; ”Odotahan vaan kun se alkaa syömään kiinteitä-konttaamaan-seisomaan-istumaan-kävelemään-juoksemaan-puhumaan-kiipeilemään-ajattelemaan-haluamaan...Odotahan vaan!”

Elokuussa 2012


Ja minähän odotan. Ja minähän odotin. Minä odotin että ne alkaa syömään kiinteitä, että ne alkaa ryömimään-konttaamaan-seisomaan-istumaan-kävelemään-juoksemaan-puhumaan-kiipeilemään-ajattelemaan-haluamaan. Odotin ja innostuin. Innostuin aina kun päästiin eteenpäin. Eteenpäin, oli se sitten terapiassa tai ihan omin voimin ja itsestään, osana luonnollista jatkumoa.


Heinäkuussa 2013

Toistaiseksi jokainen kehitysvaihe on ollut enemmän iloinen yllätys kuin karmaiseva vastoinkäyminen. Silloin kun on tarvittu omia harmaita aivosoluja siihen että on ratkaistu tilanteita oman jälkikasvun kanssa.

Heinäkuussa 2014


En ole koskaan väittänyt pitäväni pikkulapsista. Kuulun niihin ihmisiin joille lapsen ensimmäinen vuosi oli pelkkää selviytymistaistelua. Ensimmäisellä kierroksella haastavan autistisen vauvan kanssa, toisella kerralla kahden kanssa. Siinä oli jonkun tokaisema odotahan vaan kunhan... aika laiha lohtu, lähinnä teki mieli vetää litsari. Edelleen muutamaa vuotta myöhemmin, kun muitten syödessä päivällistä minä juoksin kolmen holtittoman kakaran kullannuppuni perässä, tai huokasin etten edelleenkään saa nukkua, ja joku muistutti ongelmien kasvaessa lasten ikävuosien karttuessa, tuntuivat kommentit lähinnä vittuilulta. Siltä ne tuntuvat edelleen. Tottakai murrosikäisen törttöilyt, kännäilyt ja autoilu saavat vanhemman valvomaan sydän syrjällään. Se ei kuitenkaan pienennä minun murheitani kahden kuusivuotiaan ja yhden kahdeksanvuotiaan kanssa. Ihan yhtä suuria murheita ne on – koulukiusaaminen, lukemaanoppiminen, ystävyyssuhteet ja meillä erityislasten kanssa vielä sitten siihen liittyvät paljon isommat asiat. Minä kadehdin niitten teini-ikäisten vanhempien elämän vapautta, ne taas kaipaavat sitä aikaa kun joku kiehnäsi vielä kiinni kyljessä ja tarvitsi. Juuri nyt mun on vaikeeta uskoa että koskaan, että ikinä, että milloinkaan kaipaisin takaisin siihen aikaan kun jonkun piti koko ajan olla iholla. En pidä vauvoista. En pidä pikkulapsista. Mun mielestä näistä tulee vuosi vuodelta parempia.

Rannalla vappuna 2015


Mitä sitten tulen kaipaamaan näistä vuosista. Vaikka kuinka nukun huonosti, niin sitä että ne kömpii yöllä viereen. Vaikka toisinaan sitä epäilenkin, niin jotenkin uskon ettei ne sellaisina kuusitoistakesäisinä enää nuku meidän kanssa – aika näyttää. Kaipaan sitä kun ne aamulla tulee syliin unen tuoksuisina, ne tulee vielä. Kaipaan vielä sitä että ne haluaa syödä aamiaista mun kanssa, että ne tilaa muroja ja munakokkelia vaahterasiirapilla tai ketsupilla. Haluan uskoa että vuosian saatossa ne kasvaa ja itsenäistyy, että ne lähtee lentoon ja jos teen asiat oikein ne aikanaan palaa takaisin istumaan syliin ja syömään aamiaista.

Elokuun 15. 2015



Täällä kaikesta – siis niistä haasteista - sanotaan että se on vain vaihe, se on vain vaihe, ja se menee ohitse – ”This too shall pass.” Ja niinhän se on, ja niihin sanoihin takerrun vanhemmuuden synkkinä epätoivon hetkinä, sydänyön syvimmässä pimeydessä kun olen menettämässä uskoa itseeni. Silloin kun kukaan ei saatana nukkunut. Silloin kuin syötin kahta alle vuodenvanhaa sadetakissa. Silloin kun pyyhin salaa kyyneleitä päivälliskutsuilla ja kaduin koskaan poistuneeni kotoa. Toistaiseksi se on toiminut, ja toiminee jatkossakin. Tulee suvantoja, tulee myrskyjä, ja niin sen kuuluu ollakin. Lopulta miistä kasvanee ihmisiä – toivottavsti. Just nyt mun mun kahdeksan ja kuusivuotiaat riitelee yläkerrassa – taas – eteenpäin, sanoi mummo lumessa.  

Viinimatkalla 2016 - viisi päivää sitten
Onneksi, onneksi ne kasvaa!

torstai 18. elokuuta 2016

pitäiskö muuttaa maalle?

Viimeinen rivi - meillä ei ole osavaltiontuloveroa lainkaan. 


Tää on nyt tällainen totaalinen kermaperse valitus. Kumpikin meistä tiedostaa että on etuoikeutettua, kun on varaa valittaa siitä että asiat on niin perhanan hyvin. Liian hyvin. Että liian moni antaisi ainakin vasemman kätensä, jos ei jopa oikeaa saadakseen kasvattaa lapsensa juuri tässä ympäristössä ja silti me kitistään ja rutistaan.

Tässä listassa me ollaan viidentenä. Ykkönen, kakkonen ja nelonen on lähinnä miljonäärejä (miljardöörejä) varten.
Muun muassa Bill Gates (Microsoft) ja Jeff Bezos (Amazon.com) asuu nelosessa.


Aina säännöllisesti, yleensä näihin aikoihin vuodesta me mietitään että onko tässä mitään järkeä, että mä saisin töitä ihan mistä tahansa ja Fredde nyt voi tehdä omia hommiaan vaikka puhelinkopissa. Että lasten olis parempi kasvaa jossakin muualla, kaukana täältä, kaukana tästä järjettömästä kilpailuttamisesta ja keulimisesta jossa tiikeriäidit riitelee keskenään siitä kenen lapsi käy eniten koulua ja on paras missäkin.



Naamis täyttyy kesäisin naapuruston äitien ottamista kuvista joissa lapset ovat suorittaneet matematiikka-ohjelmointi-taitoluistelu-kilpatanssi-viulunsoitto-konserttipianisti-taidemaalaus-shakinpeluuleirin kunniamaininnoin ja paremmin kuin kukaan. Samalla ylistetään kuinka meidän alakoulu on koko osavaltion kolmanneksi paras koetuloksiltaan. Kouluvuodenaikana kukaan ei kerkiä synttäreille koska ne käy viikonloppuisinkin koulua tai pitsinnypläyskurssia tai opiskelee vaikka mandariinikiinaa ollakseen etulyöntiasemassa muihin nähden. Viidesluokkalaiset kiertää jo tutustumassa osavaltion pääkaupungissa ja maan eliittiyliopistoissa. Puhutaan viisi – yksitoistavuotiaista lapsista. Eikö ne kuitenkin ole lapsia. Eikö niitten pitäis kesällä saada käydä uimarannalla ja ratsastusleirillä?

Toisella sivustolla meidät nostetaan neloseksi. 



Meidän koulun suhtautuminen on ollut järkevää, mutta vanhempien luoman paineen täytyy olla hirvittävä. Vanhemmat kun eivät täällä vaadi pehmeämpiä keinoja vaan lisää ja lisää ja aina vaan vaativampaa. Kyllähän ekaluokkalaisen pitää olla jo kolmasluokkalaisen tasolla, vai pitääkö? Minkälaisia ihmisiä kasvaa lapsista tässä ympäristössä? Loppuunpalaneita kolmikymppisiä? Kyynärpäätaktiikalla eteneviä munapäitä? Kuinka paljon koti ja vanhemmat voivat vaikuttaa yhteisön luomissa paineissa, vai imevätkö lapset kavereilta itseensä sen järjettömän paineen? Olisiko näitten parempi kasvaa jossakin muualla, jossakin missä olis vähän keskinkertaisempaa ja tavallisempaa. Jossa hyvään vanhemmuuteen riittäis pillimehu ja mahan päristely, sen sijaan että lapsen täytyy osata viisivuotiaana piin likiarvo ja vähintään alkeet neljästä kielestä?



Jokainen tasapainoinen ja terve vanhempi haluaa kai lapselleen parasta. Yhden paras on antaa lapselle paremmat lähtökohdat kuin itselle. Toiselle se on lämpöä ja rakkautta, kolmannelle koulutus ja neljännelle jotakin muuta. Huomaan että omat arvot sotivat monen muun arvoja vastaan, vaikka tavoite meillä kaikilla on varmasti lapsen paras, näkemys siitä mikä se on on vain erilainen. 


Ja siellä se meidän koulu komeilee kolmantena. Kai tätä pitäis tuulettaa, mutta onhan se vähän surullistakin. 


keskiviikko 17. elokuuta 2016

kesähäät



On keskiviikko. Kesälomaa on jäljellä vielä 19 päivää liikaa. Kateellisena seuraan suomalaisten lasten kouluvuoden alkua. Kuvia ensimmäisistä aamuista, koulutiestä ja repuista. Ulkona on kuuma. Kesä on ollut meidän mittapuulla koleahko, mutta nyt siellä lämmin. Niin lämmin että sisällä ilmastoinnissa on kivempaa.




M ja viinikoira Bud


Kun kuuntelen menoa yläkerrassa ja erotuomaroin riitoja alakerrassa, rohkenen väittää että niitten on korkea aika palata kouluun. Ne on olleet yhdessä aivan liian monta viikkoa. Riitakerrointa siivittää myös lähestyvä muutos, tietoisuus epätietoisuudesta. Tulevat uudet opettajat, uudet luokkatoverit ja vaikka koulu ja sen rutiinit on tuttuja on muutos silti suuri. Perheessä jossa vessapaperimerkin muuttaminen johtaa kriisitilanteeseen, on suuret muutokset jo vähintäänkin käsinkosketeltavia.  Matka uuden alkuun tuntuu ikuisuudelta.







Aamulla työpöydän äärestä laitan meiliä Reksille, käytännössä anelen taas armoa, joko me saatais tulla käymään. Joko me saatais aloittaa laskeutuminen kouluvuoteen. Iltapäivällä makaan vällyjen välissä sairastamassa lasten pelatessa ännättä tuntia Minecraftia. Fredde tekee töitä kotoa, leiri on vasta ensi viikolla, ja mun päätä särkee sen verran että mulle on melko yhdentekevää että ne pelaa sen sijaan et tekis jotakin sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Seuraavat kaksi päivää ne saa pelata. Ensi viikon ne on taas leirillä. Me ollaan loppusuoralla... Mä otan muutaman lomapäivän viettääkseni ne viimeiset päivät ennen kolujen alkamista tavaten opettajia ja järjestellen asioita.  Listaan mahtuu vanhempainiltoja, silmälääkäreitä, synttäreitä.

jätskillä Walla Wallan keskustassa

M maistaa Merlota suoraan köynnöksestä





Eilen me tultiin lomalta. Takana on ihanat neljä päivää viinialueella viiniretkeilemässä ja kesähäissä. Me harkitaan yleensä vähintään kolmasti ennen kuin lähdetään ristiretkelle häiden kaltaisiin tilaisuuksiin tän kolmikon kanssa. Lähinnä koska aika ennen ja jälkeen on usein kohtuuttoman haastavaa saavutettavaan hyötyyn nähden, ja siksi me ollaan monta kertaa kiitetty kauniisti ja kieltäydytty. Tällä kertaa hääpari oli läheinen ja tärkeä, häät tutun kesälomareitin varrella ja kaikki vaikutti siltä että retkellä on hyvät mahikset onnistua.







Mun on pakko myöntää etten ole koskaan ollut yhtä hauskoissa häissä. Paria juhlittiin kolme päivää putkeen, tosin me roikuttiin mukana vain kahden päivän verran. Välissä käytiin viiniretkillä, jätskillä, lelukaupoissa ja prinsessan paratiisissa – kirjakaupassa. Kirjakauppa on osoittautunut ratkaisuksi myös autoiluun. Ei se mikään pohjaton ja loputon onnela ole, mutta sillä saa ostettua muutaman tovin aikaa jolloin neidin ei ole ihan pakko tukistaa edessä istuvia sisaruksiaan tai lyödä niitä tai huutaa niin että pojatkin rukoilee että se olis hiljaa. Matkoilla parhaiten pärjää O. Meidän tasainen Ollipolli. K:lla taas tahtoo mennä överiksi jäbän ollessa vaaraksi niin itselleen kuin ympäristölleen.








Vihkiseremonia on ohi. On kuuma. Niin kuuma että mun silkkimekon aluskangas on läpimärkä, siis niin märkä ettää siitä tippuu hikeä mun säärille, kun kävelen nurmikon ylitse kohti puutarhan coktailtarjoilua. Me ollaan istuttu nelisenkymmentä minuuttia suorassa auringonpaisteessa 40 celsiuksen lämmössä. Pelkäsin että pappi pyörtyy. Me haetaan Fredden kanssa drinksujen sijaan vettä, ja sit lisää vettä. M valittaa että sillä on huono olo ja käsken sen varjoon istumaan. Luotsaan sen sisälle ilmastointiin istumaan ja irvistän hääsuunnittelijalle joka yrittää häätää meidät ulos, yksi morsiusneidoista rientää avuksi ja sanoo happamalle naiselle et me ollaan perhettä samalla kun tuo M:lle kylmän pyyhkeen. 



Kohta me ollaan takaisin puutarhassa. Kuulen kuinka miehen ääni huutaa apua. M:n kirkas ääni kaikuu kaikkien ylitse kun se ilmoittaa että sen äiti osaa auttaa. Maassa makaa nelikymppinen nainen tajuttomana. Taputan poskea ja kaunotar avaa silmänsä. Kysyn ympäröiviltä ihmisiltä mitä tapahtui samalla kun jakelen komentoja ja taputtelen kaunottaren poskia ja kiellän naista sulkemasta silmiä. ”Jäätä... tuokaa jäätä!” Joku ojentaa kourallisen jääpaloja. Ei kun PALJON jäätä. Kokeilen naisen pulssia, lasken hengityksen  ja juttelen. Pyydän kahta herrasmiestä kantamaan kaunottaren sisälle. Paikalle rientää myös sulhasen työtoveri, joka on koulutukseltaan ensihoitaja. Lämpöhalvaus. Me aloitetaan raivokas viilentäminen ilmastoidun olohuoneen sohvalla. Jääveteen kasteltuja pyyhkeitä, pahoittelen menetettyä kampausta  ja meikkiä. Kyselen vointia, päivämäärää, nimeä ja muistikuvia tapahtuneesta. Pyydän ämpäriä ja nainen naurahtaa ettei hän ajatellut oksentaa, hymähdän että tää on tässä vaan varmuudeksi. Naisen puoliso tyrkyttää vesipulloa. Otan sen pois ja pyydän tilalle jääpaloja. Vähän kerrallaan, hiljaa hyvä tulee. Varttia myöhemmin alkaa raivokas oksentaminen. Kaunotar naurahtaa että mä olin oikeassa, me nauretaan yhdessä samalla kun jatkan viilentämistä. Kun tilanne on vielä tunnin jälkeen sama lähetetään potilas sairaalaan, nesteitä lähinnä, ja löihän tuo kuitenkin päänsä kaatuessaan.... Ihan vaan varmuuden vuoksi. Illan pimetessä saan kuulla että kaunotar on päässyt sairaalasta takaisin hotelliinsa.






Tällä retkellä me opittiin jotakin uutta meidän tyttärestä. Jotakin sellaista joka on tavallaan itänyt jossakin taustalla, mutta jolle ollaan lähinnä hymähdelty ja kuitattu se sillä että se on - lapsi. M on kasvosokea. M ei erota ihmisiä toisistaan eikä tunnista edes tuttuja ihmisiä väärissä ympäristöissä. Tää oli helppoa huomata kun häähumussa oli läsnä valtava joukko M:n tavallisessa arjessa mukana kulkevia ihmisiä, nyt vain juhlakampauksissa, meikeissä ja koltuissa. M:lla ei ollut aavistustakaan keitä nää ihan tuiki tutut ihmiset oli, sille ne oli morsiusneitoja ja sulhaspoikia, meidän handyman, naapurin Lisa ja Jamie ja moni muu. Autossa kysyin siltä onko sillä joku systeemi millä se tunnistaa kaverinsa, vastaus oli hiustenväri. Samalla retkellä varmistui myös että on tullut aika etsiä M:lle kongnitiiviseen psykoterapiaan erikoistunut terapeutti, jotta ahdistuksen purkamiseen löytyy vähemmän vahingollisia keinoja. Mä jäin miettimään että sekin on varmaan aika ahdistavaa, elää maailmassa joka on täynnä ihmisiä joita ei osaa erottaa toisistaan. 





Keskiviikkoaamuna kerron töissä mun seikkailuista ensihoitajana. Se oli mun eka kokemus työpaikan ulkopuolella. Tuntui jotenkin huikeelta että kaikki vaan seisoi siinä ympärillä tumput suorina kun niillä ei ollut aavistustakaan mitä pitäis tehdä. Yhtälailla tuntui huikeelta miten ne kaikki opitut asiat tuli jostakin selkäytimestä vaikkei niitä tavallisessa arjessa tule käytettyä yhtään mihinkään.





K haki morsmaikun tanssimaan




Juhlat jatkuvat pitkälle iltaan. Lauman näkemys oli että ne meinaa kaikki mennä naimisiin tässä samassa paikassa sitten kun ne on aikuisia.