torstai 28. huhtikuuta 2016

tykkäätkö?

Täällä
Juttelin eilen Fredden kanssa tovin jos toisenkin, ja sen jutustelun lopputulemana päätin siirtää blogin kommentoinnin kokonaan Facebookiin. Ajattelin ensin velvoittaa rekisteröitymään, mutta se taas on ehkä liikaa pyydetty... naamiksessahan kaikki kuitenkin on, ja siellä voi halutessaan jakaa ajatuksiaan jos siltä tuntuu. 

Miksi näin? Koska tuntuu reilummalta ihan kaikkia kohtaan ettei kukaan piiloudu nimimerkin tai puhtaasti anonymiteetin taakse, onhan meidän perhe kuitenkin blogissa esillä siten ettei tarvitse olla kummastikaan koulutettu propellipää, yhdistääkseen pisteet ja tietääkseen kuka minä olen.  Jos kysymys olis vain minusta itsestäni, kirjoittaisin ihan mielelläni omalla nimelläni. Lapsistakaan en niin huoli, ne kun kasvaa täällä eikä Suomessa. Fredde arvostaa sitä että se saa verhoutua ”nimimerkkiin” ja toisaalta, onhan meillä kummallakin kuitenkin perhe Suomessa. Ei niin, että täällä nyt muutenkaan mistään maailmansalaisuuksista puhuttaisiin. Rikkinäisiä perheitä on maailma väärällään.

Mulla on mielipiteitä. Kotiin ajaessani juttelin poikien kummitädin kanssa ja kerroin tapaavani lauantaina itselleni ventovieraan ihmisen, joka on kiinnostunut työskentelemään terveydenhuollossa täällä. Pohdin mitä sanoisin ja miten neuvoisin kun jannujen kummi totes, et se tuskin on sulle ongelma.

Aiemmin iltapäivällä esimieheni lähetti mut istumaan tilaisuuteen, jonka tarkoitus oli luoda keskustelua sairaalan hallinnon ja ihan tavallisen duunarin välille. Kylien saatesanat oli; ”Sä meet, koska sä et kuitenkaan malta istua hiljaa, vaan päädyt kysymään, kyseenalaistamaan ja ehdottamaan ratkaisuja...” Niinpä menin, kuuntelin, kysyin, puhuin, opin ja ehdotin.

Ensin käytiin läpi uuden sairaalasiiven rakentamista, muutaman jäljellä olevan kahden hengen potilashuoneen konvertoimista yhden hengen huoneiksi, uutta syöpäklinikkaa, rahoitusta edellämainittuihin - yksityishenkilö oli just heittänyt miltsin syöpäklinikan rahoitukseen, kun meillä on niin mukava henkilökunta. Keskusteltiin siitä miten sairaalan toiminta-alue uloittuu lähialueen lisäksi Montanasta, Utahiin, Nevadaan ja Oregoniin. Pohjoisessa Alaskaan. Että se siitä osavaltioitten tasavertaisuudesta taas kerran. Toki edellämainituista osavaltioista hakeudutaan hoitoon myös Denveriin ja Kaliforniaan. Oli pakko. Sori. 

Chief Medical Officer, Chief Financial Officer, Chief Community Reach Officer,
Chief Operations Officer ja CEO Mike Marsh. Kuvan ulkopuolelle jäi Chief Security Officer, Chief Human Resources Officer, Chief Clinical Management Officer, OMC Chief Operating Officer.



Huomenna on taas perjantai. Meillä on klinikalla tiimiaamiainen, ihan vaan tavallisten lätisemiseen. Lauantaina on perinteikkäät vappubileet. 

Tervetuloa kommentoimaan omalla nimellä Facebookin puolelle! Nimimerkillä jätetyt kommentit tullaan poistamaan. 










keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

äänet on laskettu


Muistatteko kun kirjoitin siitä että kouluissa on vähän tunkua meidän koulupiirissä, että me saadaan tuhat uutta naapuria viikossa? Että meidän koulupiiri kasvaa joka vuosi tuhannella oppilaalla, siis huolimatta siitä että toisesta päästä syydetään niitä oppilaita ulos ja kolmanne asteen oppilaitoksiin.

Päätin siihen että koulujen kohtalosta on menossa vaalit. Ensimmäiset kaksi kertaa koulupiirin ehdotus uusista kouluista, ja niitten vanhojen peruskorjauksista ei mennyt läpi. Täällä kun nämäKIN asiat päätetään suoralla kansanvaalilla, kuten aika moni muukin asia... kuka on osavaltion kuvernööri, tai kaupungin pormestari, tai poliisilaitoksen ylipäällikkö, tai koulupiirin johtaja tai...

Eilen oli viimeinen mahdollisuus äänestää. Ja tänään me tiedetään... me saadaan uusi alakoulu ja uusi yläkoulu, ja koulupiirin alueella aika moni muukin saa uuden tai korjatun koulun. Syksyllä 2018 meidän lauma siirtyy upouuteen alakouluun ja koulumatkaa niillä on 548 metriä, vähemmän kuin bussipysäkille tällä hetkellä, eikä matkalla ole edes yhtään kadunylitystä. Yläkouluun niillä on tulevaisuudessa matkaa maili – 1.6km ja senkin voi hyvin kävellä.


On kuulkaa hienot fiilikset... pian päättyy parakkien ja ahtauden aikakausi, ja kaikki oppilaat mahtuu taas ruokalaan, ja niin erityisopetus, kuvis kuin musiikinopetuskin saa pitää omat tilansa. Huikeeta!




maanantai 25. huhtikuuta 2016

hiukset on naisen kruunu



Lauantaina järkkäsin ensin vaatekutsut naapuruston ja koulun frouville. M oli sillä aikaa ystävän synttäreillä, ja Fredde hoiteli asioita jannujen kanssa. Asioiden hoitoon sisältyi myös parturissakäynti toiselle pojista. Me juotiin frouvien kanssa skumppaa ja syötiin lounasta ja sovitettiin iso rekillinen vaatteita. Oli hauskaa, ja löytyihän sieltä kaikkea kivaakin – etenkin kuin kutsujen järjestäjänä sain tuhdin 50% alennuksen.




Iltapäivällä käväisin vuorostani M:n kanssa parturissa. Kyllä. Me käydään parturissa eikä kampaajalla. M leikkautti tukkaansa sentin verran, sen verta että vähän tasoitettiin. Mä katsoin peiliin ja keräsin rohkeutta hetken. Mun vakkari parturi Erin lähti kotiin, Erin kannusti ja sain tilalle Barbaran. Barb kysyi et mitä laitetaan... sanoin et vedä kutosella päältä ja kakkosella sivut.

Olin tyytyväinen radikaaliin lopputulokseen. M kokeili mun sänkeä ja sanoi että se tuntuu pehmeälle. Parturin ovella mua tuli vastaan kahden pienen pojan äiti. Sillä oli sellainen standardi äitipolkka, oli tuomassa omia poikiaan parturiin. Se katsoi mua hetken, kysyi sit et justko mun tukka on leikattu, ja lisäsi perään et makee... oikeesti – sikamakee, ja kaunis. Sit se sanoi et haaveilee sitä et sillä itsellään olis rohkeutta samaan.

Fredden mielestä ei ollut makee. Me saatiin mun ajellusta päästä aikaseksi varmaan tukevin riita viimeiseen viiteen vuoteen. Fredden mielestä näytin naisvangilta, tai syöpäpotilaalta... tai ehkä naisvangilta jolla on syöpä. Mä olin häkeltynyt ja Fredde järkyttynyt. En ollut osannut kuvitellakaan että tästä tulis näin iso juttu, nehän on vaan hiuksia, mutta Fredden mielestä ne ei tosiaankaan ole vain hiuksia.

Maanantaina töissä sateli kehuja. Kerroin Fredden reaktiosta. Sanoin myös ettei Fredde usko et oikeesti tykkäätte – Fredde ei tykkää. Fredden mielestä tää on karsee. Fredde on tässä asiassa avoimesti se mies, joka haluaa että vaimo kysyy myös häneltä mielipidettä siihen miltä vaimon hiukset näyttää. Mä taas olen se nainen jonka mielestä mä saan itse päättää siitä miltä näytän. Ahmad sanoi että hänen vaimonsa meinas ottaa hänestä avioeron kun hän kehtas mennä sanomaan että vanha tukka oli parempi, nauroin että meillä se meni toisinpäin.


Perhesovun nimissä lupaan Freddelle että se saa kasvaa vähän, sivulauseessa kuitenkin muistutan että siksi et perhesopu, ei siksi ettei Fredde tykkää. Jonkinlainen kompromissi. Tilasin neitistä M:lle pyynnöstä hiusvärejä.


sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

ei kannata mennä Kaniin

Matkailutoimittaja Calle Matkakassi on tunnettu Yhdysvaltain asijantuntija, onhan hän käynyt kahdesti syyslomalla New Yorkissa, ja kertaalleen perheen kanssa Floridassa kahden viikon huvipuistoturneella. Matkakertomuksiaan hän on julkaissut hesarin nettisivuilla ja opiskeluaikoina hän oli ylioppilaskunnan lehden, Ylin Oppilas, matkailutoimittaja. Calle Matkakassi käyttää artikkeleissaan parasta kaveriaan googlea, lukuisia tutkimuksia ja kattavaa Yhdysvaltain asiantuntemustaan. Hän välttää haastattelemasta paikallista väestöä sillä ne raukathan on sokeutuneet elämän tosiasioille eikä ne mitään elämästä amerikassa tiedä. 

Tuoreimmassa artikkeleissaan Calle Matkakassi kertoo matkailijoille mitä Yhdysvalloissa kannattaa välttää. Toki hän ensin kertoo että Yhdysvalloissa on valtavasti mielenkiintoisia kohteita ja paljon nähtävää, kunhan muistaa että suuressa maailmassa on syytä olla varuillaan.

Listan ensimmäisellä sijalla on Detroit. Sinne ei kannata matkustaa koskaan. Se on rappeutuneen keskilännen sydän, ja siellä slummiutuneet entiset tehdastyöläiset ryöstelevät ja mellakoivat. Moni on tehnyt itselleen uuden tulonlähteen huumeista tai parittamisesta. Paikalliset asukkaat eivät pääse pois kaupungista siellä vallitsevan poliisiväkivallan ja köyhyyden takia. Muiden Yhdysvaltain kaupunkien asukkaat kiertävät Detroitin kaukaa.

Numero kakkosena listalla on Kani. Kukaan ei oikeastaan tiedä missä Kani on ja moni veikkaa että Calle tarkoittaa itseasiassa kaupungilla Kansas Cityä. Calle Matkakassi varoittaa matakailijoita Kanin kaupungista. Kanissa myydään huumeita ja turistilla on valtava uhka joutua ryöstömurkhan uhriksi. Kanissa yhteiskunta on eriarvoistunut ja rikkaat kanilaiset asuvat omilla alueillaan sulkien silmänsä muitten kurjuudelta ja eriarvoisuudelta. Kanilaisten lapset ovat niin elävät jatkuvasti väkivallan, lapsikaappausten ja pedofiilien uhan alla. Niin lapset kuin heidän vanhempansa ovat kasvaneet tähän pelon kulttuuriin eivätkä ymmärrä minkälaisessa helvetissä he asuvat. Seksuaalinen väkivalta on Kanilaisen naisen arkipäivää, ja Kanin naiset pukeutuvatkin mieluiten haarniskaan. Jokaisen kanilaisen kotona on kasapäin aseita ja niillä sitten ammuskellaan ohitseajelevia naapureita tai oveen koputtavaa jauhojen lainaajaa. Älkää koskaan matkustako Kaniin.

Listalla kolmantena on Chicago. Chicago on jo 1900-luvun alkupuoliskolta ollut tunnettu gangstereistaan, eikä se meno siitä ole miksikään muuttunut.

Listan neljänneksi vaarallisin kaupunki on New Orleans. Siitä puhutaan usein historiallisena kohteena, mutta vähä se mitään on. Kytät tappaa kaikki jolla on ruskea tukka tai kiharoita, saati jos nillä on vielä rusketuskin. Kaikki on kännissä aamusta iltaan ja historiallisen kaupungin katujen sokkeloihin eksyy kokenutkin kartanlukija. Ainakin iltahämärissä on syytä palata hotellille, sillä pimeässä on vaikeata nähdä kadunkulkijan ihonväriä.

Listan hännähuippu on Boston. Bostonissa on jengiväkivaltaisuuksia eri yliopiston opiskelijoitten kesken. On harhaa kuvitella että eliittiyliopistoissa opiskeltaisiin sulassa sovussa. Kaupunkia värittää jengitappelut Harvardin, Tuftsin ja Wellesleyn opiskelijoitten kesken. Kodittomat ja sairaat makaavat kaduilla vauraan valtaväestön hyppiessä esteitten tottuneesti.

Loppukaneettina Calle Matkakassi ilmoittaa rakastavansa amerikanmannerta. Hänellä on jo suunnitelmissa Karibian risteily Floridasta, ja kyllähän hänellä ihan syvempääkin kokemusta on, asuihan Callen naapurin perhe vuoden verran ekspatriaatteina San Josessa.

Myöhemmin New York Timesin toimittaja törmää netissä Callen uusimpaan artikkeliin ja julkaisee version siitä englanninkielisenä lehden liitteessä. Valtaosa amerikkalaisista nauraa vedet silmissä ja toteaa että ”hulluja nuo ulkomaalaiset”. Pieni osa närkästyykin; mitä tollainen Calle tietää elämästä Kanissa tai missään muuallakaan.


Hesarin matkailuliitteessä julkaistiin toinenkin artikkeli Kanista. Jos et vielä ole lukenut, se kannattaa käydä lukaisemassa täältä




elämää intiaanialueella



Mä oon ehkä viimeinen ihminen maan päällä kirjoittamaan tietoon perustuvaa artikkelia amerikan alkuperäisväestöstä, tieto kun on hyvin pinnallista ja ylimalkaista, osin senkin takia että täällä alkuperäisväestö on sekoittunut meihin muihin – implantteihin. Sen varsinaisen asiatiedon minkä mä osaan kertoa, voi selvittää myös pikagooglauksella. Toisaalta ehkä kuitenkin pystyn porautumaan vähän enemmän tähän tavalliseen arkeen alueella jossa on valtava määrä intiaaneja, ja heimoja laidasta laitaan.

Washingtonissa on 29 rekisteröityä heimoa, niistä kolme tässä ”kulmilla”. Ne yleisemmin tutut Siouxit, Navajot ja Cherokeet on muualla. Täällä et välttämättä edes tiedä olevasi reservaatissa kun käyt ravintolassa tai ostoksilla, tai yövyt hulppeassa kasinohotellissa.

Heimonimet heijastuvat täällä paikannimiin; Seattle, Tulalip, Snoqualmie, Cowlitz, Yakima kun ovat myös paikannimiä. Seattlen kaupunki on nimetty intiaanipäällikkö Si'ahl:n mukaan. Me ollaan asuttu täällä Iassaquah:ssa ja Klahanie:ssa. Redmondin kaupungissa on ollut asutusta yli 10.000 vuotta.

Kun puhutaan amerikan alkuperäiskansoista tulee ensimmäisenä usein mieleen alkoholi- ja huumeongelmat, köyhyys ja autonromut hökkelikylissä. On sitäkin. Toisaalta on vaurautta ja koulutettuja ihmisiä. Heimojen liiketoiminnasta virtaa osavaltion hallintoon satojen miljoonien dollareiden rahavirta, hotellitoimintaa, kasinoita ja ostoskeskuksia. Meillä intiaaneja ei voi käydä pällistelemässä turistirysissä. Intiaanit ovat osa yhteiskuntaa.

Reservaattialueilla on oma lainsäädäntönsä, ja oikeutta käydään heimo-oikeudessa. Isoimmilla heimoilla on omat poliisilaitoksensa ja käytännössä koko yhteiskuntajärjestelmä minikoossa. Osalla reservaateista on omat heimokoulunsa, kuitenkin iso osa lapsista käy ihan tavallista koulua. Intiaaneja on kaikkialla siinä missä intialaisia, kiinalaisia, korealaisia, mustia, valkoisia, keltaisia, vaaleanpunaisia... Jos yksi isovanhemmistasi on heimon jäsen, olet intiaani. Intiaaneille tarkoitettuihin etuuksiin olet oikeutetu mikäli olet heimon rekisteröity jäsen. Osa intiaaneista asuu edelleen reservaattialueilla, moni ei.

Intiaanit eivät täällä meillä useinkaan näytä intiaaneilta. Eivät sen enempää pukeutumiseltaan kuin ulkonäöltäänkään. En ole koskaan törmännyt siihen kyömynenäiseen pitkähiuksiseen ylvään näköiseen intiaanimieheen, sen enempää kuin lettipäiseen naiseenkaan, ei kun olen – Arizonassa, Navajo reservaatissa. Samalla tapaa kuin Suomessa kukaan ei pukeutuisi saamelaispukuun naamiaisiin, ei täällä kenellekään tulisi mieleenkään esittää intiaania halloweeninä. 

Quileute on yksi niistä heimoista jotka pyrkivät ylläpitämään myös sitä perinteistä heimokulttuuria. Se on myös se heimo, josta tuli kuuluisa Twilight sarjan mukana. Quileuteista tuli Suomessa kuuluisia heimon otettua yhteyttä Aalto yliopistoon.

Hyviä linkkejä:






perjantai 22. huhtikuuta 2016

väsymystä hikisessä jumppasalissa



Yksis – yyy niinku yrjö, k kuin kalle, s niinku sipuli, i kuin iita, s niinku sipuli... Kiitos; Lucy, Melanie, Rachel, Michelle, Lisa, Melissa. Jään miettimään ettei tavaaminen vissiin ollut vastapuolen vahvimpia puolia. Aina kun saan uuden nimen, kirjoitan sen post-it:lle ja liimaan lappusen mun toimiston oveen.

36C


Esitän asiani vakuutusyhtiön virkailijalle, joka siirtää mut seuraavalle virkailijalle, joka seuraa mut seuraavalle, joka sanoo että se edellinen tyyppi olis kuitenkin ollut se oikea ja sit mut taas siirretään. Jokainen kerta esitän asian uudestaan, Yksis; y niin ku yrjö, k kuin kalle... potilaan vakuutuksen numero, nimi ja syntymäaika ja miksi soitan. Lopulta saan puhelimeen sen vakuutusyhtiötyypin joka on vastuussa juuri tämän vakuutustyypin lupakäsittelyistä. Diagnoosi; krooninen keuhkoembolia. Hengitysvaikeuksia, suorituskyvynlaskeminen, yskä ja rintakipuja. – Laskutuskoodi? – 78815 ventilaatio-perfuusio-kartoitus. Onko potilaalla syöpä? – Ei. Onko potilas tupakoitsija? – Ei. Siis ei ole kasvainta? – Ei ole. Siis haluat tän. Vintlointaatio... siis toimenpiteen 78815? Joo. - Tässä ei kyllä nyt täyty kriteerit. Voitais laittaa tietokonetomografia? – Ei kiitos. Sehän on ihan eri asia. Haluan edelleen sen ventilaatio-perfuusio-kartoituksen. Miten niin kriteerit ei täyty? – no kun täällä sanotaan (lukee listaa) että hyväksytyt oireet tälle veltinaatio... eh, toimenpiteelle 78815 on kehkoembolia.  Mut se tietokonetomografia, sen kriteerit täyttyis.

Mä istun tuolissani kysymysmerkinmuotoisena ja yritän olla purskahtamatta nauruun. – Niin siis potilaan päädiagnoosihan on krooninen keuhkoembolia! – Ai jaa, no joo. Siis tää vetilitaatio ... toimenpide 78815. Hyväksyntä koodi on A190786256 ja se on voimassa toukokuun 22. asti. Kiitos. Tän ihmisen ammatti – sairaanhoitaja – on arvioida radiologisten toimenpiteiden tarpeellisuutta. Toivottavasti sillä oli vaan huono päivä. Joskus vakuutuksen kanssa kannattaa jutella kahdesti, ekalla kerralla tulee hylky seuraavalla hyväksyntä. Ainoa muuttuja on siihen langanpäähän sattuva tyyppi. Isoimmat firmat on toki ulkoistaneet radiologiahyväksyntänsä muille yrityksille, sellaisille joilla on nettipalvelut joissa homman saa hoidettua kätevästi, paitsi ettei ne vastaukset ja kysymykset aina oikein kohtaa: Onko potilaalla a) pienisoluinen keuhkosyöpä, b) ei-pienisoluinen keuhkosyöpä c) potilaalla ei ole keuhkosyöpää – Vastaus: potilaalla on keuhkosyöpä, mutta me ei vielä tiedetä minkälainen ja siksi me halutaan tää kuvantaminen. Sellaista vaihtoehtoa ei ole.




Torstai-iltana menee myöhään. Koulussa on taas se kansainvälisyysilta. Samalla myydään koululaisten tekemiä taideteoksia. Laitan listaan tarjoukseni omien lasteni luokkien taiteesta ja olen hämmentynyt siitä miten huikeita luomuksia lapset on saaneet aikaan opettajiensa kanssa. Jumppasalissa on aivan järkyttävän kuuma ja hirvittävä meteli.

Jannujen luokkien töissä oli heijastava lasi, joten niistä ei saanut kuvia.

M:n luokan taideteoksessa oli jokaisen lapsen silhuetti


Useampikin pöytä soittaa oman kansallisuutensa musiikkia, kiinalaiset esiintyvät tanssien ja toisella puolella salia myös intialaiset tanssivat. Koko viikon on ollut poikkeuksellinen sää elohopean pyyhkiessä jossakin 35-40C:n välimaastossa. Yleensä tähän aikaan vuodesta on 15-20C eikä koulussa ole ilmastointia. K luokkalaiset esittää kansainvälisiä lauluja. O:n luokka laulaa kiinalaisen lohikäärmelaulun ja K:n luokka laulaa hepreaksi. Muut luokat laulaa portugaliksi, ranskaksi ja afrikaansiksi.



Mun suomipöytä on tylsä. En ehtinyt tekemään mitään kivaa. Ajatus oli paistaa lettuja, mut aika loppui kesken. Lakuakaan en ehtinyt hakemaan kaupasta ja ruotsalaisilla on kuitenkin näkkäriä. Mun pöydässä on valokuvakirjoja Helsingistä, suomalaista lastenkirjallisuutta, Marimekkoa, Iittalaa ja Arabiaa. Aikuisille suunnattu pöytä, ja paratiisisarjaa jää ihastelemaan usempikin. Intialainen mies kertoo asuneensa Raahessa puolitoista vuotta, on kuulemma siitä asti kaivannut sinne takaisin. Sen miehen paratiisi on Raahe. Se sanoo että jonakin päivänä se näyttää Raahen vielä vaimolleen ja lapsilleen.





Tällaisena iltana huomaa miten kansainvälisessä ympäristössä me eletään, siinä Kanadan ja Brasilian välissä. Moni maa ei edes osallistunut ja silti sieltä löytyy ainakin; Puola, Ruotsi, Norja, Iso-Britannia, Peru, Equador, Jordan, Pakistan, Israel, Tiibet, Alankomaat, Guatemala, Palestiina, Kreikka, Meksiko, Kiina, Taiwan, Intia, Ranska, Kenia... Puuttumaan jäivät lasten luokkatovereitten edustamista maista ainakin Korea, Japani, Kroatia, Venäjä, Ukraina, Irlanti, Italia, Turkki, Etelä-Afrikka.





Ilta päättyy O:n hermoromahdukseen. Se istuu mun esittelypöydän alla sopertaen että se haluaa kotiin. Pakkaan kamat laatikkoon ja kannan sen autoon. Yöllä se pissaa sänkyyn – en ole yllättynyt. Muutamaa tuntia myöhemmin palohälytin alkaa piippaamaan patterin loppumista. Metsästän oikeaa hälytintä – ne kun on perhanat kytketty verkkoon – varhaisessa aamussa. Vähän viiden jälkeen piippaus loppuu, keitän kahvit Martan kanssa ja lähden töihin auringon noustessa. Onneksi on perjantai.








Perustelen yhden valtavan vakuutusyhtiön apteekkipalveluille miksi lääkettä a ei voida vaihtaa lääkkeeseen b – koska potilas syö lääkettä homeallergian aiheuttamaan keuhkosairauteen eikä hoida sillä jalkasientä... sitä varpaaseen voideltavaa litkua kun on vaikeeta nauttia sisäisesti, eikä potilaan keuhkot parane varpaita voitelemalla. Siksi. Lähden kotiin aikaisin. Laumasta kaksi meni suoraan kouluista kavereilleen, käyn O:n kanssa sohvalle. O pelaa Xboxia, mä otan torkut. 



tiistai 19. huhtikuuta 2016

viskin viemää - lasten ulkoistaminen

työlounaalla tiimin kanssa huhtikuisessa helteessä


Tiistai-iltani iloksi istun Fredden kanssa keittiönpöydän ääressä ja pähkäilen kesää... kokonaisedullisin ratkaisu olis ottaa loparit kesäkuun alussa ja ryhtyä taas hakemaan töitä elokuussa. Sehän meidän alkuperäinen suunnitelma olikin.

Mutta nyt on toi duuni. Se josta nautin, ja jossa opin ja kehityn. Se duuni mistä saan positiivista palautetta ja tänään valloitin pienen vuoren saadessani hyväksynnän sossulta, että ne maksaa bronkiaalisen termoplastian potilaalle, joka sairastaa vaikeaa astmaa. Sossu maksaa sen kokonaan, perusteena että toimenpiteellä on mahdollisuus vähentää potilaan sairaalajaksojen ja astman pahenemisvaiheitten määrää. Lääkärin kanssa lyötiin yläviitoset ja se kysyi saako tarjota oluset, vastasin et jos mä pääsisin seuraamaan toimenpidettä... Vastaus oli et tottakai, ja sen jälkeen ne oluset.

Se lopareiden ottaminen ei siis ole vaihtari. Vaihtari on passittaa lauma kesäleireille, ja ottaa niitten leirien lomaan vähän – lomaa. Koulujen kesäloma kestää yksitoista viikkoa. Meillä on kolme lasta. Leiriviikon hinta vaihtelee $165 ja $600 välillä... per lapsi. Minimissään siis vajaat viissataa viikossa, maksimissaan – en uskalla edes laskea. Me valitaan leirejä sieltä edullisimmasta päästä; muutama viikko kaupungin luontoleirillä, muutama NMKY:n puistoleirillä. M menee viikoksi partioleirille ja...


Mä vingutan korttia ja Fredde kaataa lasiin bourbonia ja huokaa – kerran se vaan kirpasee.



sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

kahdeksan lyhyttä-pitkää vuotta

puistobileet auringossa


Pitäis olla jotenkin hienoja sanoja, sellaisia yleviä ja syvällisiä. On vaan ihan tavallisia, ja ihan valtavasti tunteita – kaikenlaisia tunteita, laidasta laitaan. Päällimmäisenä rakkaus, rakkaus silloinkin kun on ollut vaikeaa rakastaa. Silloinkin, kun arki on ollut niin haastavaa että olen istunut makuuhuoneen lattialla ja itkenyt kun en muutakaan enää osannut. Silloinkin kun mietin voiko äitiyteen uupua oikeasti, siis niin ettei enää oikeasti jaksa. Rakkaus, silloinkin kun se on sekoittunut kaiken alleen peittävään pelkoon, pelkoon siitä ettei tästä ikinä tuu mitään, että en osaa, etten tee oikein, valitse oikein, teen liikaa tai liian vähän.

Kahdeksan vuotta. Kahdeksan lyhyttä-pitkää vuotta. On ollut hetkiä kun minuutit on olleet pitkiä, niin kuin silloin kun me odotettiin puhelua leikkaussalista tai silloin kun lapsen ahdistus ja raivo on ollut niin kaiken kattavaa ja läpitunkevaa että minuuttikin on paljon. On ollut pitkiä päiviä, loputtoman pitkiltä tuntuvia päiviä. Valehtelisin jos sanoisin että rakastin koko ajan, tai rakastin mutta usein se on peittynyt jonnekin sen tunteen alle etten pidä omasta lapsestani, että olisin halunnut jotakin muuta – helpompaa. Ja sitten en kuitenkaan. Halusin juuri sinut.

Autistisen lapsen onni on kovan työn takana. Ei ole vapaalippuja tai ilmaisia lounaita. On työtä. On loputtomalta tuntuvia tunteja terapiassa, on palavereita kouluissa ja lääkäreissä. On kahdeksanvuotias, joka on käyttänyt mielenterveyspalveluita kolmevuotiaasta. On kahdeksanvuotias jonka arkeen kuuluu lääkitys ja psykiatri.

Sitten on se ihan tavallinen pieni tyttö. Se joka nauraa nähdessään saippuakuplia. Se joka halaa riehakkaasti meidän Marttaa, rakastaa kaikkia koiria ja joka rakastaa mennä puistoon leikkimään, uimaan tai lelukauppaan. Se joka haluaa ilmapallon syntymäpäivänä ja juhlii päiväänsä koululuokkanasa ja partiokavereitten kanssa. Se ihan tavallinen tyttö. Se ihan tavallinen tyttö inhoaa tehdä läksyjä ja tykkää tenniksestä. Se tavallinen tyttö nauttii siitä kun aurinko kutittaa sen varpaita ja se juoksee kikattaen nurmikolla. 

Kahdeksan vuotta. Kahdeksan lyhyttä-pitkää vuotta. En minä ole kahdeksaa vuotta vanhempi tänään kuin silloin... enhän? Viisaampi en ainakaan ole, tiedän vähemmän kuin silloin. Silloin tiesin kaiken. Tiesin miten lapsia rakastetaan, miten niitä kasvatetaan ja miten niistä tulee hyviä ja oikeanlaisia. Kahdeksassa vuodessa olen hukannut sen tiedon. Tänään tiedän että siitä on kahdeksan vuotta, että on kevät ja aurinkoista, liki kolmekymmentä astetta iltapäivällä. Silloin satoi lunta. Historian myöhäisin lumisade. Tiedän että rakastan. Tiedän ettei se riitä, ja että se riittää.


Onnea rakas! Olet ihana. Rakastan sinua silloinkin kun olet ihan mahdottoman kamala. Minä lupaan tehdä parhaani. Minä lupaan yrittää muistaa sen ettet sinä ole minä ja että sinun on tehtävä omat valintasi. Minä lupaan seistä sinun rinnallasi silloinkin kun valitset toisin kuin minä olisin valinnut. Minä lupaan, rakastaa – aina. 

kohta se herää ja sit me juhlitaan

perjantai 15. huhtikuuta 2016

TGIF FGOW 0

perjantaiskumppaa


Niin... minkälaista on töissä loman jälkeen? Siis, siinä uudessa duunissa, siinä jota oot tehnyt kaksi viikkoa ja sit lähtenyt miltei viikon lomalle? Siinä duunissa jota kukaan ei tee sillä aikaa kun olet lomalla, ja se kerääntyy, ja se kasaantuu, ja se löytyy maanantaiaamuna ennen kello seitsemää sähköpostista.

Kaikki viestit ei oo hienotunteisesti kirjoitettua. Osasta ei tarvitse lukea rivien välistä, vaan se on ihan suorasanaisesti kirjoitettu, se että olet kokematon, etkä osaa. On muutama suoranainen virhekin, eikä ne kaikki ole edes omia, mut hei, väliäkö tuolla... syyllinen on syytä löytää ja nimetä. Yhdeksään mennessä tekee mieli käpertyä työpöydän alle, tunkea peukalo suuhun ja tirauttaa muutama kyynel. Pomolle hymyilen urheasti ja sanon et kyl tää tästä. Pomo toteaa et muista et silloin kun hän aloitti omassa hommassaa hänkään ei tiennyt edes mikä on keuhkoahtaumatauti, ja usein on päiviä kun ei edelleenkään oikeastaan tiedä mitä tekee, mut tekee vaan.

Maanantaina olin töissä reilut yksitoista tuntia. Tiistaina tulin töihin ennen kuin koko rakennus oli virallisesti edes auki – onneksi mulla on kulkulupa 24/7/365 – ja lähdin ajoissa koska O piti viedä lääkäriin hakemaan astmalääkitystä siihen astmaattiseen yskään joka sillä on ollut viimeiset kaksi kuukautta. Keskiviikkona olin töissä vajaat kaksitoista tuntia, torstaina olin jo aika varma etten selviä hengissä ja tein vain yksitoistatuntisen päivän.

Torstaina homma alkoi olemaan taas hallinnassa. Hymyilyttikin taas ja aloin taas uskomaan että ehkä sittenkin kykenen tähän duuniin.

Siinä sivussa olen edes yrittänyt olla äiti. Olen yrittänyt olla läsnä silloin kun en ole ollut töissä. Olen järjestänyt tyttäreni synttärijuhlia lauantaille ja perjantaina tajunnut että sille varmaan tarttis ostaa joku lahjakin. Perjantaina kävin sit ostamassa ruokiksella sille lahjan.

synttärivalmisteluita


Perjantai oli hulvaton. Vastasin sattumalta puhelimeen, vihainen hautaustoimiston johtaja  kyseli kuolintodistuksen perään... mahtipontisesti se sanoi että he on lähettäneet allekirjoituspyynnön jo yli viikko sitten. Kysyn potilaan nimen ja syntymäajan, avaan potilastiedoston. Tutusti se muistuttaa että potilas on kuollut, haluatko jatkaa... haluan. Potilas on kuollut keskiviikkona, myöhään illalla. Kuivakkaasti totean hautaustoimiston johtajatyypille et ne taitaa olla hyviä ennakoimaan, kun tää tyyppi on kuollut alle kaksi vuorokautta takaperin.

Lähdin kotiin ennen viittä ja uskoin taas et tästä tulee ihan hyvä. Onneksi on perjantai.


TGIF FGOW 0 - Thank God it’s Friday First Glass of Wine 0 minutes

tyytyväisen potilaan tuoma kakku

maanantai 11. huhtikuuta 2016

perhe on pahin



Istuin tänään lounaalla Maidan kanssa. Maida on endokrinologi – diabeteslääkäri. Se kyseli meidän lomasta, oli naamiksessa katsonut kuvia ja ihaili miten ihana sää meillä oli ollut ja miten suloiset meidän lapset on ja... Puhuttiin perheestä ja lapsista ja kaikesta, ja se kysyi minkä ikäisiä noi heinäsirkat on; sunnuntaina kahdeksan, ja kohta kuusi, ja kohta kuusi. – Ai kaksoset? No, joo. Nimien myötä puheisiin tuli se neljäskin, lääkäri tietää että on elämää ja kuolemaa.

Maida kysyi käydäänkö usein Suomessa, vastasin että Fredde käy – kerran vuodessa, suunnilleen. Se käy kun sen äiti ei lennä. Maida täydentää ettei tule koskaan lentämäänkään? – Joo, ei tuu. Sit se kysyy et miks mä en käy?

Amerikkalaiselle perhe on tärkeä. Maida on filippiino. Filippiinoille perhe on tärkeä. On vaikeeta sanoa etten ole missään tekemisissä oman perheeni kanssa. Onhan täällä tietty muistakin joilla on ”dysfunctional families”, mutta silti perheet on keskimäärin tärkeitä ja niistä puhutaan paljon. Sellaisia kuin elokuvissa. Vähän sekoja ja silti ihania ja rakkaita ja tärkeitä. Nolostumista korvaa se että mulla on läheiset suhteet Fredden vanhempiin. Että Fredden isä käy täällä, ja sen siskot ja veljet. Mun kilpi ja puolustuspuhe. Se tasottaa vähän sitä että mun faija on kuollut, äidin kanssa on helpompaa pysytellä äitienpäiväkorttien etäisyydellä ja että mun kolmesta sisaruksesta olen tekemisissä vain sen kanssa jota en ole koskaan tavannut, sen josta sain tietää vasta nelikymppisenä. Tai että mun lapsilla on isovanhempia joita ne ei ole koskaan tavanneet.

Muiden puhuessa suurista perheistään. Minä olen hiljaa. Mulla on vain Fredden iso, ja ihana perhe – ja Anna.


Maida on vähän hämmentynyt. Se yrittää kätkeä sen hämmennystä, ja mä tasoitan että faija on kuollut jo aikaa sitten ja kaikki muut on siellä ja täällä. Vaikeetahan niihin edes olis pitää yhteyttä. Me palataan vaivihkaa takaisin siihen koska rannalle on kätevintä ajaa, ja mistä se talo olis parasta vuokrata. Sivulauseessa Maida sanoo ettei niilläkään ole täällä perhettä, ei edes lapsia.