torstai 30. lokakuuta 2014

vote for Pedro!

Vuoden 2014 yleisten vaalien virallinen vaalipäivä on tiistaina, kalenterissakin se on “election day” vaalit kun on aina marraskuun 4. Ennakkoäänestys on kuitenkin jo hyvässä vauhdissa ja moni on jo äänestänyt.


Äänestyslippu on kaksisivuinen ja siinä äänestetään kerralla useampaa asiaa. Tueksi ja avuksi tulee liki 80-sivuinen "Voters' Pamphlet" joka esittelee valokuvan ja vaaliohjelman kera kaikki ehdokkaat ja muista asioista ne olemmat puolet; äänestämällä "kyllä" olet tätä mieltä, jos äänestät "ei" se tarkoittaa tätä.

vaalimainoksia sataa postiluukusta ja on meillä käynyt ehdokkaita ihan ovellakin


Tällä kertaa me valitaan kansanedustajia kaksivuotiskaudelleen ja osavaltiotason hallintoa. Washingtonissa on kymmenen vaalipiiriä ja niistä valitaan kymmenen edustajaa kongressiin. Kongressi pyörii kaksivuotiskausissa. Kongressissa on yhteensä 435 edustajaa. Senaattoreita on kaksi jokaista osavaltiota kohden eli 100. Senaattorin kausi on kuusi vuotta, mutta senaatti ei vaihdu aina kerrallaan vaan esimerkiksi meillä äänestetään osavaltion kahdesta senaattorista seuraavan kerran 2016 ja 2018.



Omassa äänestyskäyttäytimisessäni puolsin niitä ehdokkaita jotka kokivat koulutuksen tärkeäksi, siis niitä jotka olivat valmiita niistämään jostakin siirtääkseen määrärahoja perusopetukseen. Pääasiallisesti nojasin tutusti oikealle, mutta tais sinne yksi demokraattikin mukaan mahtua. Rintamalla "koti, uskonto, isänmaa" siis mennään.

Lisäksi tässä sopassa pyörii ne presidentin nelivuotiskaudet, joita voi olla korkeintaan kaksi. Presidentti Obama on tällä hetkellä toisella nelivuotiskaudellaan voitettuaan 2012 vaaleissa vastaehdokkaansa täpärästi (Obama 51% Romney 48%). Presidentti Obama on jäämässä näillä näkymin historiaan Yhdysvaltain epäsuosituimpana presidenttinä sitten toisen maailmansodan. Muualla maailmassa niin suosittu presidentti ei omassa maassaan ole kovin suuressa huudossa.









Lisäksi meiltä kysytään pitäiskö luokkakokoja pienentää etenkin niissä kouluissa joissa on keskimääräisesti enemmän alempien sosioekonomisten luokkien lapsia – TOTTAKAI. Ja sit niistä ampuma-aseista. Pitäiskö ampuma-aseen ostajalle tehdä ns. background check – KYLLÄ pitäis, ja pitäiskö poliisilla olla oikeus tarvittaessa takavarikoida ase – DUH, no JOO. Se etten usko aseen itsellään tappavan yhtään ketään ei tarkoita etteikö vois edes yrittää  pitää niitä poissa vääristä käsistä. Meillä sitä pyssyä nyt ei ennenkään ole voinut ostaa maitokaupasta samaan aikaan niitten jugurttien kanssa, mutta monessa paikassa näin voi tehdä.








kaikki ei ehkä selviä

Herään ulkona meuhkaavaan tuuleen joskus ennen viittä. Käännän kylkeä kerran, toisin ja kolmannenkin. Lopulta luovutan ennen puolta kuutta ja vaellan alakertaan. L on päässyt perille, se soittaa mulle Skypellä ja samalla tulee huhuiltua myös Anopin kanssa. Ennen puoltaseitsemää mulla on kurpitsateeleivät joo uunissa ja toinen kupillinen kahvia pöydänkulmalla.

En ole lukenut yhtään virallista uutista Suomen surullisista tapahtumista, erilaisia kolumneja ja blogikirjoituksia sitäkin enemmän. Kirjoituksia joissa äidin tekoa ymmärretään ja sit niitä toisia, niitä joissa äiti todetaan narsistiksi. En tiedä missä totuus on. En tiedä mitä siellä tapahtui. En tiedä miksi. Kukaan ei ihan tarkkaan tiedä miksi.

Tiedän että meidän sosiaalipolitiikan ja sosiologian proffa silloin joskus, sanoi meille nuorille opiskelijanplantuille, että kuka tahansa meistä kykenisi tietyissä olosuhteissa, tietyssä tapahtumaketjussa, nurkkaanahdistettuna tekoon jonka suoralta kädeltä tuomitsisi. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin pystyn näkemään että näin on. Pystyn ymmärtämään että Irmelin ehkä tiesi mistä puhui.

Viimeisen kuuden ja puolen vuoden aikana olen ollut epätoivoinen. Olen ollut niin väsynyt etten jaksanut enää soittaa kenellekään. Niin väsynyt etten saanut enää nukuttua. Niin ahdistunut ettei elämästä tullut enää mitään. Olen jaksanut ja puskenut ja yrittänyt. Olen itkenyt ja ollut itkemättä kun itku ei enää tullut. Olen kerännyt lavuaarista hiustukkoja, olen pelännyt etten jaksa. Olen huutanut ja raivonnut. Olen käyttäytynyt kuin uhmaikäinen. Olen rikkonut astioita suutuspäissäni ja heittänyt L:llää tuolilla – se väisti, ja siitä on jos neljä vuotta. Olen miettinyt mitä tapahtuis jos lähtisin enkä enää koskaan tulis takaisin. Olen ajatellut että haluaisin lyödä. Olen ajatellut että haluaisin jättää sen vaan huutamaan. Olen rukoillut että saisin nukkua edes yhden kokonaisen yön tai olla rauhassa yhden kokonaisen päivän. Olen sanonut ystävälle puhelimessa toivovani joutuvani sairaalaan, siksi että siellä sais nukkua. Olen kysynyt miksi? Olen kysynyt miksi ei?

Ajanjaksosta huhtikuusta 2008 jonnekin kevääseen 2012 muistan pätkiä sieltä täältä. Onneksi on kuvia. Muistan väsymyksen ja epätoivon. Muistan ne niin vahvasti että kavahdan edelleen nähdessäni äidin ja sen sylissä vauvan, tai äidin ja sen pienen taaperon. Katson valokuvista minkälaista meillä silloin oli. Valokuvissa se näyttää kauniilta.

Muistan sen riidan kun L sanoi ettei se koskaan voi näitä rakastaa. Muistan että se sanoi ettei se halunnut kaksosia. Se oli se kerta kun heitin sen tuolin. Tiedän että se rakastaa niitä silti. Tiedän että sekin kulki oman jaksamisensa äärirajoilla monta vuotta. Tiedän että se pelkäs etten mä jaksakaan. Tiedän. Se tiesi et jos mä en jaksakaan kaatu meidän korttitalo, eikä kukaan enää pärjää. Muistan itse seisoneeni autotallissa ja huutaneeni sille etten ole onnellinen, ne sanat haluaisin edelleen ottaa takaisin.

Meillä oli haastava esikoinen. Meillä on edelleen haastava esikoinen. Me saatiin helpot kaksoset, tai siis ne oli helppoja kunnes K lähti liikkeelle joskus kahdeksan kuukauden aikaan. Ne hoidettiin, mutta niille ei ollut aikaa. M vei kaiken ja vähän päälle. Oli refluksia, mutta ei ollut allergiaa. Ne nukkui, mutta M ei nukkunut. Nyt meillä on kaksi erityislasta ja se kolmas joka käyt taas puheterapiassa ja josta mä jo näen et sen pitäis mennä taas fysioterapiaan. Se ei osaa edelleenkään niitä asioita joita sen pitäis. Se juoksee edelleen kuin kaksivuotias, se ei todellakaan seiso, saati hypi yhdellä jalalla, nelivuotiaan pitäis jo osata. Pitäis jaksaa varata aika K:n testeihin ja toimintaterapian evaluaatioon. Kohta kolme vuotta me ollaan laukattu Klinikalla ja lastensairaalassa ja terapiassa ja psykologilla ja psykiatreilla.



Koskaan en ole miettinyt että oikeasti vahingoittaisin lapsiani. Koskaan en ole ajatellut että tappaisin ne. Kertaakaan en ole ajatellut tappavani yhtään ketään, en edes itseäni.


Selvisin niistä vuosista. Kaikki ei ehkä selviä. Ehkä mulla oli lähtökohdat selvitä, en tiedä. Selvisin.





keskiviikko 29. lokakuuta 2014

viikko voi olla pitkä aika

Me haettiin M koulusta aikaisin, ajettiin lentokentälle ja tiputettiin L sinne. Me pussattiin ja halattiin ja hyvästeltiin se viikoksi, toivotettiin hyvää lomaa ja se virnisti. Jokainen kymmenen tunnin aikaeron päässä asuva tietää ettei viikko Suomessa ole varsinaisesti lomaa vaan se on fyysisesti hurja suoritus stressaavalla minuuttiaikataululla. Torstaina sinne ja sit tänne ja perjantaina tonne ja tänne ja sit vielä sinne. Lauantai aamu valkenee aikaisin ja taas mennään. Systeemi pysähtyy seuraavan kerran keskiviikkona lentokoneessa ja sit pitäis torstaina taas kyetä töihin. Kaikkialla pitää syödä ja olla hereillä ja jutustella. Välissä ryntäillään kaupoissa ostamassa tuliaisia; reiman sadetakki, muumilautasia, marimekon murokulhoja, marimekon yöpaitoja.




Mulla oli sellainen ruusunpunainen mielikuva siitä kuinka me ollaan lasten kanssa yhdessä. Me laitetaan ruokaa ja leikitään ja katsotaan yhdessä elokuvia. Taustalla soi sellainen ihanan pehmeä musiikki ja kaikilla on vaan tosi kivaa. VÄÄRIN.



Heti kun auto lähtee takaisin kotiakohti alkaa hillitön tappelu siitä kuka saa tabletin, kellä se oli viimeksi ja kuinka kauan kukin saa sitä käyttää. Yhden pelatessa ne kaksi muuta kysyy mlta viiden sekunnin välein kuinka kauan pitää vielä odottaa seuraavaan vaihtoon. Kaupan pihalla M kieltäytyy tulemasta ulos autosta. Se ei halua mennä kauppaan ja se haluaa jäädä autoon. Lopulta me kuitenkin ollaan kaikki siellä kaupassa ja pojat riehuu aivan hillittömästi. Huokaan ja lasken sataan ja lupaan ostaa niille tässä erityistilanteessa limua. M haluaa mansikkalemonadea ja pojat Jonesin greippisoodaa. Mä ostan sipsäkin olutta – viimeisen 45 minuutin kokemuksen perusteella se tulee varmasti tarpeeseen.





Kotona tilanne saadaan taas hallintaan. Me haetaan autotallista kurpitsat ja kaiverretaan ne, ekaa kertaa M kaivertaa itse omansa. Siemenet lävikköön, pesuun ja hetkeksi suolaveteen kiehumaan. Seuraavaksi oliiviöljyyn, pellille ja ripaus suolaa perään. Parikymmentä minuuttia uunissa 200C:ssa ja hyvää on. Valmiit kurpitsat kannetaan kuistille odottamaan pimeäntuloa. Mun siivotessa meidän sotkuja mä paimennan ne keittiön pöydän ääreen askartelemaan lisää kurpitsoja. Meteli on päätähuimaava, mutta kukaan ei onneksi enää tappele.










Päivälliseksi ne haluaa pannareita ja pekonia – sopii. Ehkä meillä on sittenkin ihan kivaa.


tiistai 28. lokakuuta 2014

perjantaista maanantai-iltaan

Yhdessä perheessä ehtii tapahtumaan paljon yhdessä viikonlopussa. Työpaikan lähialueen tapahtumien takia viikonloppu oli henkisesti rankka ja moni asia tuntui vähintäänkin vähäpätöiseltä siinä tilanteessa, ja tuntuu edelleen.

Torstai-iltana töistä tullessani lykkäsin ohimennessäni tiskikoneen käyntiin. Aamulla avatessani sen huomasin että astiat oli kuivapesty. Kulutin vartin ongelmanratkaisuun, nostin kädet pystyyn ja totesin että rikki se on. Ei ole kodinkoneita tehty niin kuin joskus silloin ennen, tämä kone on neljä ja puolivuotta vanha. Se on korjattu jo kahdesti. Myönnän että onhan se ollut aika kovassa käytössäkin pyöriessään keskimäärin kai puolisentoista kertaa vuorokaudessa 365 kertaa vuodessa. Karkealla matikalla vois sanoa että vehje on pessyt meille noin 2500 lastia astioita. Illalla näen kännykästä et meille tulee uus tiskari tulevana torstaina. Olen onnellinen siitä ettei tiskikoneen hajoaminen ole meille enää taloudellinen katastrofi. Kysymys on enneminkin käytännön haasteista, siitä että joutuu tiskaamaan käsin. Perjantain tapahtumien jälkeen valittaminen tiskikoneen tyhjäksi tiskaamisesta tuntui ymmärrettävästi aika turhalta. Niinpä tiskasin mukisematta ja mutisematta. Välillä kuivasin ja sit taas tiskasin lisää, meillä kun ei ole kuivauskaappia sen enempää kuin kuivaustelinettäkään.



Lauantaiaamuna me ajettiin Seattleen hakemaan kaksi kirjahyllyä ja pari baarituolia. Laitan kuvia sisustuksen ehostuksesta myöhemmin.  Lähdin raskain mielin töihin.  Kahdeksan aikaan L oli valmis myymään lapset eniten tarjoavalle, riehuminen oli kuulemma ollut täysin tolkutonta L:n maalatessa yläkerran seinää. Ruokiksella tajusin naamispostauksista että ulkona oli aivan tolkuton myrsky. Sairaalan suojassa ei ulkona ujeltava, puita kaatava ja sähkölinjoja katkova myrsky tunnu. Kotimatkalla sen sijaan ajoin läpi valottomien naapurustojen ja pujottelin kaatuneitten puitten ja katkenneitten oksien keskellä. Noin 200.000 taloutta oli ilman sähköä. Lähestyessäni kotia totesin et meillä sentään on sähköt, toisaalta on meillä autotallissa se aggregaattikin, joten välitöntä hätää ei olis ollut kuitenkaan.

Diwalin valaistusta


myrskyn jälkiä meidän kujalla


Kotona olin ennen puoltayötä, päästin Koiran pissalle. Koira ei koskaan tullut takaisin. Huhuilin ja kiersin korttelin. Huhuilussa puolenyön jälkeen on kaksikin ongelmaa. A) naapurit ei kauheesti arvosta mun karjuntaa yrittäessään nukkua ja B) Koira on muutenkin lähes kuuro, joten se on melko turhaa touhua sikälikin. Mietin puolisokeeta ja kuuroa Koiraa yön pimeydessä, marssin takaisin sisään, kaadoin itselleni lasin viiniä ja parkkerasin koneelle. Eipä aikaakaan kun asukasyhdistyksen naamispalstalle postattiin parikin kuvaa Koirasta ja kysymys, kelle tää kuuluu? Me vastataan, hypätään lasten jäädessä nukkumaan autoon ja kurvataan paikalle. Ei näy koiraa. Laitan naamikseen mun puhelinnumeroni. Onneksi on Diwali ja monet intialaisperheet edelleen hereillä. Kohta soi puhelin ja me kurvataan taas matkaan. Vesiperä – taas. Vähän ennen kahta tulee kolmas puhelu. Nämä oli saaneet Koiran nakitettua autotalliin ja me käytiin poimimassa se kyytiin. Koira oli tyytyväinen oltuaan selkeesti aivan totaalisen eksyksissä. Kirjoitan vielä viestiketjuun kiitokset naapuriavusta ja me painellaan viimeinkin puolikolmen aikaan nukkumaan. On onnellista että toi kolmikko osaa jo aamulla nousta ilman meitä.



Sunnuntai-iltana töissä tuli viesti että ensimmäinen kahdesta tytöstä on  leikkauspöydällä ja häneltä kerätään elimet luovutusta varten. Samalla tuli pyyntö ettei kukaan kommentoisi tilannetta ulkona odottavalle lehdistölle. Perhe oli pyytänyt että he saisivat itse antaa lausunnon. Tunnelma osastolla laski taas. Toisaalta elinsiirtojen myötä tämän 14 vuotiaan elämä saa jatkua niissä jotka häneltä saavat lahjoitetun elimen. Toivon sen tuovan edes pientä lohtua perheelle.

Maanantaiaamuna herätyskello soi taas aivan liian aikaisin. Tajusin tiputtaessani O:n kouluun että sen Halloween bileet onkin tiistaina, eikä perjantaina. Kurvasin aamukahville ystävien kanssa ja samalla täydensin kaappeihin muroja, maitoa, jugurtteja, välipaloja ja tiskiainetta. Hain K:n koulusta ja me ajettiin seuraavaan kauppaan ostamaan kinkkua, paahtoleipää, ruusuja ja erilaisia tilpehöörejä tän viikon juhliin; juustottomia juustonaksuja, juustollisia juustonaksuja, leipää. Pikaisesti kurvattiin kotiin heittämään jääkaappia vaativat elintarvikkeet jääkaappiin, pakattiin lounas, napattiin kainaloon M:n kiipeilykamat ja lähdettiin hakemaan O.



Lounas syötiin Klinikan läheisessä Starbucksissa ja sit kurvattiin O:n ekaan puheterapiaan. Terapeutti on erikoistunut puheen sujuvuuden ongelmiin eli kansankielellä änkytykseen ja halusi meidät kaikki mukaan terapiaan. O ei halunnut sanoa mitään ja K puhui sen puolesta. Terapeutti kysyy multa et hoitaako K useinkin puhumisen broidin puolesta ja vastaan et joo. Ensinnäkin siksi et O:lla kestää saada ”palikat” järjestykseen eikä K malta odottaa ja toiseksi koska K nyt muutenkin tietää mitä O haluaa. Useampaan kertaan K:ta pitää muistuttaa et O:n täytyy nyt vastata itse. Alkuun puhe sujuu ihan hyvin, mutta kun O pääsee vauhtiin alkaa taas esiintyä sanan toistoa, lauseen keskikohdan kiirehtimistä niin ettei siitä saa selvää ja alkukirjaimeen jumahtamista. Kysymyksiin vastaaminen on hidasta puheen tuottamisen ongelmien takia. O:n puhe saattaa kuulostaa tältä: ”I think, I think, I think, I wanttohavelotsof b-b-b-b-b-berries for d-d-d-d-dinner.



Puheterapiasta me ajetaan monistenippu kourassa seuraavaan bensa-asemalle, tankataan autoon 94 litraa bensaa ja jatketaan seuraavaan kauppaan hakemaan hedelmiä, vihanneksia, välipalapatukoita, viiniä, kosteuspyyhkeitä ja konetiskiainetta odottamaan sitä aikaa kun meillä taas on tiskikone. Pojat haluaa kävellä kaupassa, mutta kolmen minuutin kohdalla luovutan ja siirrän ne kärryyn reuhaamaan.

Seuraava pysähdys on M:n koululla. Onneks meillä on reilu vartti aikaa purkaa ylimääräisiä höyryjä koulun pihalla. Kun kello soi me poimitaan neiti kyytiin ja suunnataan nokka kohti kiipeilytuntia. M vaihtaa pukuhuoneessa vaatteet, Syö pikaisen välipalan ja me jatketaan jannujen kanssa matkaa. Ensin askarteluliikkeeseen ostamaan askartelutarvikkeet M:n koulubileisiin, sit juoksemaan ostoskeskuksen käytäville. Kaupat me jätetään suosiolla väliin kun tiedän oikein hyvin ettei noi kaks malta olla koskematta ihan kaikkeen tässä vaiheessa iltapäivää. Tunnin verran mä vaeltelen juoksevan kaksikon perässä ja välillä muistutan varomaan vastaantulijoita.

Kiipeilytunti loppuu kuudelta ja me ollaan sovittu L:n kanssa treffit viereiseen pizzeriaan. L lähtee keskiviikkona Suomeen ja haluttiin syödä yhdessä ulkona ennen sitä. Keskimäärin me syödään maitoallergian takia aasialaisissa ravintoloissa, mutta tästä pizzapaikasta löytyy listalta myös juustottomia pizzoja. M leikkii mun puhelimella. K:lla on L:n puhelin ja O:lla tabletti – ihana rauha.


Kun me viimeinkin ollaan kotona oon puhki. Niin puhki etten jaksa enää mitään. Häädän lauman yläkertaan kylpyyn. M yhteen ammeeseen ja jannut toiseen. M ei halua enää kylpeä riehuvan K:n kanssa. O menee kylvystä suoraan nukkumaan. K saa roikkua hetken pelaamassa Angry Birdsiä ja M katsoo kun mä laitan synttärikortin netissä L:n veljelle. Vähän ennen kymmentä me ollaan kaikki jo nukkumassa. 


lyhytversio aamusta ADHD:n kanssa

- Syö K, koulubussi tulee ihan just. Tässä on sun lääke, ota se.
- Älä pyöri. Syö!
- K rakas syö!
- Joo, oon pakannut sun eväät, mut syö nyt.
- Syö, oikeesti K, syö nyt.
- K syö.
- Lusikka käteen ja syö.
- K lopeta pyöriminen siinä tuolilla ja syö.
- K, sulla on viisi minuuttia aikaa syödä, syö!
- K, muista syödä nyt. Ota se lääke kans jooko. Syö.
- K, syö, syö, syö, syö... ja se lääke, älä unohda ottaa sitä. Ota se lääke nyt heti. Ota se lääke, ja syö ne murot.
- Syö K, ja ota se lääke.
- K nyt sulla ei ole enää aikaa syödä, pitää mennä pukemaan.

 ***

- K yöpaita pois ensin ja sit puet.
- K, joko sä oot pukenut? Eiku nyt lopetat sen pyörimisen ja puet. Yöpaita pois ja vaatteet päälle.
- Puethan jo?
- K noi ei oo sun vaatteet, ne on O:lle sen naamiaispuvun alle, vaihda kiitos.
- Kyllä sanoin, ja ojensin sulle sun oman pinon.
- Kyllä sä osaat ottaa sen paidan pois, ihan varmasti osaat! Otithan äsken yöpaidankin pois.
- Paita pois!
- Ota paita pois päältä!
- Nyt!
- Kiitos! Sit se toinen paita päälle.
- K laita nyt se toinen paita päälle, bussi on täällä ihan just. Nyt puet.
- Paita päälle K.
- Ihan oikeesti rakas, nyt pitää pukea. Paita päälle.
- Paita päälle.
- Paita!
- Joko laitoit paidan? Ai et, nyt paita päälle!
- K paita on väärinpäin. Huomaatko et kuva on takana? Käännetään, ja sit laitat housut. Älä unohda alkkareita.
- Kukkuu, K pue päälle nyt! Ai miten niin et osaa kääntää paitaa, kyllä osaat. Sit alkkarit ja housut.
- K, lopeta pyöriminen, käännä se paita ja pue päälle alkkarit ja housut.
- Okei, mä käännän sulle sen paidan. Mut nyt ne alkkarit ja housut.
- Joko laitoit alkkarit? Nyt ne alkkarit ja housut jalkaan. Ensin alkkarit.
- K...... pue. Älä pyöri vaan pue.
- Ihanaa sulla on vaatteet päällä, mut miks nää alkkarit on tässä lattialla? Ai unohdit? No onneksi on housut kuitenkin, nyt ei enää ehditä laittaa.

***

- Käy hakemassa kengät ja laita ne jalkaan.
- K Jimmy on melkein jo täällä, onko sulla kengät jalassa? Hae kengät kaapista ja laita ne jalkaan.
- K nyt haet ne kengät!
- Hae kengät K! Älä juokse.
- Hae kengät!
- Kiitos! Nyt laitat ne jalkaan.
- K, kengät jalkaan, kengät jalkaan, kengät jalkaan.
- Älä pyöri. Laita kengät jalkaan.
- Joko laitoit ne kengät?
- K, nyt ne kengät jalkaan.
- K, kengät!
- Hienoa! Nyt takki. Se on jo tässä. Laita takki päälle.
- K laita takki päälle.
- Joko laitoit? Eiku nyt se takki päälle!
- Kyllä osaat! Laita nyt se päälle.
- K bussi on nyt edessä eikä Jim voi odottaa. Takki päälle.
- Reppu kans hei. Miten sä edes pääset ovesta ulos ilman reppua kun se on oven edessä? Mä haen sen.
- Nyt bussiin. Ei voi pysähtyä. Sataa kaatamalla ja Jimmyn pitää lähteä.
- No koska sen pitää viedä teidät kaikki kouluun.

***

- Valkkaa paikka.
- K, ihan mikä vaan paikka. Eiks tää oo hyvä?
- Istu.
- K istu alas.
- K istu.
- Istu!
- Ai miten niin et saanut lääkettä? Mähän annoin sen sulle käteen!
- Ai et huomannut? Ootko nyt ihan varma ettet ottanut sitä?
- Puhutko nyt totta? No ei se mitään. Mä tuon sen sulle kouluun.
- Tottakai vilkutan! Katsot tosta ikkunasta niin vilkutan. Rakastan sua! Nähdään pian.


Tällaista meillä aamuisin. Ja sit niitä on vielä kaksi lisää, tosin ne saa yleensä syötyä ja puettua aika paljon vähemmällä. Tässä sivussa pakkaan kolmet eväät, tarkistan että kaikilla on repuissa kaikki mitä pitääkin, harjaan hiuksia ja hampaita. Tänä aamuna lyhensin myös sen O:n naamiaispuvun lahkeet. 


sunnuntai 26. lokakuuta 2014

unohdimmeko olla vanhempia?

Perjantaina oli hiljaista. Kukaan ei nauranut, moni itki. Poissa oli kepeä jutustelu ja meidän hoitajien puolimakaaberi musta huumori. Oli vain hiljaisuus ja aamun tapahtumat.

Hisseissä ja käytävillä oli itkeviä omaisia ja järkyttyneitä yhteisön jäseniä. Kaikkialla oli ihmisiä joita tragedia oli koskettanut läheltä tai vähän kauempaa. Sairaalan ulkopuolella oli tv-kanavien lähetysautoja kylki kyljessä ja kirkkaissa valoissa seisoi meikattuja toimittajia sadetakeissaan kameramiehen edessä. Jokaisen potilashuoneen telkkarissa pyöri samat asiat, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Sairaalan kellarikerroksen neukkarista lähetetyt lehdistötilaisuudet näkyivät telkkareissa ympäri sairaalaa. Vielä puoliltaöin lähetysautot seisoivat ulkona sateessa ja mulle tuli mieleen linnut haaskalla. Jokainen kilpaili siitä murusesta tietoa, jota naapurilähetyksellä ei ehkä ollut. Jokainen odotti uhrien perheenjäseniä tai oikeastaan ihan ketä tahansa, joka olisi ollut valmis sanomaan jotakin.



Alun epätietoisuus vaihtui tiedoksi. Meillä teho-osastolla kaksi ammutuista tytöistä, kumpikin vain neljätoista. Yksi uhri oli jo kuollut ja kaksi siellä parhaassa mahdollisessa sairaalassa. Niin uhrien kuin ampujankin nimet annettiin julkisuuteen. Osa uhreista oli ampujan serkkuja, kaikki saman intiaaniheimon jäseniä. Osa koulutovereita samasta intiaaniheimosta. Oliko tämä intiaaniheimon sisäinen välienselvittely? Tuskin.


Miksi näin kävi? Vastausta voi vain arvailla, onhan se ainoa henkilö joka vastauksen voisi antaa kuollut. Ampujalla ei kuitenkaan tällä tietoa ollut mielenterveysongelmia. Ampuja ei ollut koulukiusattu, vaan yksi niistä koulun suosituista oppilaista. Ampuja oli myös metsästäjä, joten hänellä olisi ollut aseenkantolupa myös sen uuden lainsäädännön mukaan josta ensi viikolla äänestetään. Liitän tähän linkinkirjoitukseen, jossa pohditaan näitä vastuksia ja olen taipuvainen yhtymään kirjoittajan näkemykseen. Ollaanko me vanhemmat unohdettu olla lapsillemme vanhempia?


perjantai 24. lokakuuta 2014

elämä pysähtyy hetkeksi

Yhtäkkiä elämä pysähtyy. Yhtäkkiä koulukiusaaminen saa ne kasvot joita kukaan ei halua nähdä. Lukion oppilas kaivaa esiin aseen koulun ruokalassa ja ampuu kerran, toisen, kolmannen...

On edelleen perjantai. Maailma on kaunis, aurinko paistaa ja jannut leikkii yläkerrassa. Tiskikone on rikki. Paakkaan eväitä hiljaisuuden vallitessa. Kolme uhria on vastassa työpaikalla, yksi vietiin yliopistosairaalaan, sinne minne lennätetään ihmisiä toiselta puolelta maatakin. Mietin koulun oppilaita, mietin työntekijöitä. Mietin miten jokaisen elämä on peruuttamattomasti muuttunut., myös niitten joita tämä tragedia kosketti vain välillisesti.

Mietin miten M kertoi kai eilen että ne oli koulussa harjoitelleet miten piiloudutaan karhuilta. Valot sammutetaan, verhot suljetaan, ovet lukitaan ja istutaan lattialla - ihan hiljaa. Mietin silloin että vai "karhuja". Olen kiitollinen siitä etteivät tämän päivän uutiset koskettaneet meitä. Olen kiitollinen että se oli vain harjoitus. Tänään se on ollut todellisuutta yhdessä koulussa. 

Rukoilen. Ajatuksissani epätietoiset vanhemmat, aviopuolisot ja perheenjäsenet. Rukoilen. Ajatuksissani ampujan perhe ja miten valtava tämä tragedia on heille. Miltä tuntuu olla se vanhempi, jonka lapsi ampui koulutoverinsa. Rukoilen. Ajattelen omia työtovereitani. Tiedän että tämä on varmasti koskettanut useampaa heistä, ystävien, naapureitten ja omien lasten ja puolisoitten kautta. Rukoilen.


Maailma jatkaa menojaan, mutta elämä on hetkeksi pysähtynyt. Suren. 

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Unity Day – ”vain siksi että olen minä”

M:n koulussa on tänään Unity Day. Ne pukeutuu oranssiin ja kävin koulun säännöistä pikaisesti tarkistamassa voiko se laittaa päälleen sen viimekesän oranssin leiripaidan, sen missä lukee ”God made Me Awesome”. Sanoma ei voisi sopia päivään paremmin, mutta saako koulussa tunnustaa pukeutumisessaan uskontoa? Sääntöjen mukaan saa.

Tämän vuoden Unity Day nostaa pöydälle koulukiusaamisen. Näppituntumalta sanoisin ettei ongelma ole kovin suuri meidän koulussa, mutta jokainen yksittäistapauskin on liikaa. Yksikin niistä: ”läski, lehmä, ruma, tyhmä” lausahduksista tai huudoista on liikaa siinä missä kaveripiirin ulkopuolelle sulkeminenkin. Tai se ohimennessä, kuin ”vahingossa” tönäisykin.

Äitinä mun pelko on yhtälailla että ne joutuu kiusatuksi, kuin että ne kiusaa. M puolustaa heikompiaan, M puuttuu rohkeasti vääryyteen ja kertoo pontevasti viidesluokkalaiselle pojalle kun se kiilaa pienen pojan ettei se voi etuilla jonossa. Mutta M:lla on vaikeuksia ymmärtää niitä lausumattomia sosiaalisia sääntöjä. Se ei ymmärrä tyttöjen välisiä pelejä eikä se osaa niitä pelata. Se muistuttaa mua, mäkään en ymmärtänyt miksi joku joka leikki mun kanssa puistossa ei tervehtinyt mua koulussa tai et miksi mä en päässyt mukaan leikkiin. Sillä on kuitenkin kavereita. Kun se istuu koulubussissa penkille, istuu sen viereen joku. Toivon ja rukoilen että sillä on koulussa kavereita myös jatkossa. Toivon ja rukoilen ettei sen tarvitse seistä pihalla yksin.

K on potentiaalinen kiusaaja. Se haluaa olla muitten silmissä hauska ja hakee huomionsa monesti kyseenalaisella tavalla. Eilen sain sen kiinni puistossa lällättämässä pienelle tytölle. Se kutsui sitä haisevaksi kakkavaipaksi. Kukaan ei osallistunut, yksikään ei nauranut. Oli vähällä ettei jannu saanut ympäri korviaan allekirjoittaneelta. Se marssitettiin pyytämään tytöltä anteeksi ja leikit loppui siihen. Sit me puhuttiin siitä miksi se mitä se teki oli väärin. Mä jäin miettimään miksi? Eikö se koe olevansa riittävä ilman?

Joku sanoo ettei se osaa kirjoittaa kiusaamisesta koska aihe ei oo koskaan koskettanut sitä. Mun on vaikeeta kirjoittaa tästä koska se edelleen, 24 vuotta koulun päättymisen jälkeen koskee. Koska ne arvet on edelleen tallella. Ala-asteella odotin et pääsisin yläasteelle. Yläasteella toivoin että lukio lopulta armahtaisi ja lukiossa tiesin että sitä on enää jäljellä kolme vuotta. Sen jälkeen olisin vapaa, ja niin olin. Lukion jälkeen mua ei ole koskaan kiusattu. Mua ei ole kiusattu keskiasteen oppilaitoksissa sen enempää kuin yliopistollakaan. Mua ei ole kiusattu työpaikoilla tai muuallakaan. Kiusaaminen jäi taakse kun kouluvuodet loppuivat. Olinko niin erilainen? Tuskin.

Ala-asteella olin kaveri Petrin kanssa. Kukaan muu ei ollut. Jengi heitti Petrin roskikseen välitunnilla eikä kukaan tehnyt mitään. Olin heikko ja pelkäsin että mä oon seuraavana roskalistalla ja käänsin Petrille selkäni. Liikuntatunneilla seisoin Kaarinan kanssa vierekkäin ja joukkueet kapteeneineen riiteli siitä kumman on pakko ottaa kumpi. Opettaja seurasi vierestä eikä sanonut mitään.

Yläasteella meidän luokan pojista kaksi heitti Kaarinan käytävän lattialle ja Kaarinan käsi murtui. Pojat joutui puhutteluun, mutta siihen se jäi. Toisen pojan isä titesi ettei hänen kullannuppunsa moista tekisi, että tyttö valehtelee. Ei se valehdellut. Mä seisoin vieressä kun se tapahtui. Me oltiin Kaarinan kanssa kavereita. Asuttiin samassa talossa ja leikittiin yhdessä. Lopulta en uskaltanut enää olla Kaarinan kaveri, halusin ”turvallisempaan” ystäväpiiriin. Tilalle tuli Hertta. Hertta oli hevoshullu. Sen äiti oli alkoholisti. Se asui niissä isoissa taloissa kadun päässä ja siellä oli paljon lapsia. Olin läski. Olin lehmä. Mun kanssa ei ollut hyvä puhua jos ei halunnut samaa leimaa itselleen.


Lukiossa kuuluin vähän kaikkiin ryhmiin, enkä oikeastaan mihinkään. Tiukan paikan tullen mut jätettiin aina ulkopuolelle. Lopulta sairastuin anoreksiaan. 

En oikeastaan tiedä miks just mua kiusattiin. Olin erilainen. Olin mutsin pukema. Halusin kuulua joukkoon, mutta en osannut. En tiennyt miten systeemi toimii. En osannut olla oikeanlainen. Olin outo. Halusin olla pidetty. Kukapa ei haluaisi. Entinen koulukiusaaja – ei mun kiusaaja, mutt ihminen joka muistaa olleensa kiusaaja - sanoi kerran kahvikupin äärellä että kiusaaminen on kiusattujen oma syy. Vedin kahvit niin syvälle väärään kurkkuun etten saanut sanottua mitään. Aikuisena tiedostan että myös kiusaaja tarvitsee apua, mutta että kiusaaminenko on uhrin omaa syytä? 


tiistai 21. lokakuuta 2014

nälkä

Oikeesti mun pitäis olla yläkerrassa liimaamassa jannujen seinään järjettömän kokoista batmantarraa, tai ehkä mun pitäis seistä tossa kyökin puolella tyhjentämässä tiskikonetta tai ainakin leikkiä ton kaksikon kanssa sen sijaan et ne katsoo telkkaria. En jaksa. Sen sijaan keitän itselleni uuden kupin kahvia ja otan keksin – kolmannen keksin. Jalat lykkään L:n ostamalle hirontavehkeelle, paras herätesostos aikoihin.



Aamu tuli tänäänkin ihan liian aikaisin. Ei ihmistä – ainakaan mua – ole tarkoitettu nousemaan pimeässä. Siinä vaiheessa kun istuin hiljaisessa kouluterveydenhoitajan huoneessa neulomassa oli vähällä ettei otsa kolahtanut pöytään. Harkitsin vakavasti siihen lepopedille käymistä, mietin mitä koulusihteeri ja reksin assari teksi jos ne löytäis mut sieltä nukkumasta, herättäiskö vai antaisko uupuneen äiti-ihmisen nukkua? Kaksi asiakasta vähän herätteli mua ja loppuajan tyydyin neuloessani haaveilemaan kaikesta mitä vois syödä. Mulla on aina aivan tolkuton nälkä jos oon väsynyt ja on helppoa uskoa unenpuutteen ja lihavuuden liittoon.



Kaahasin hakemaan K:n koulusta ja sain sen kiinni kun se istui jo bussissa. Se oli seitsemännessä taivaassa tästä yllättävästä tilanteesta ja me lähdettiin kahdestaan kauppaan. Koko matkan autossa se hoki mulle et oon paras äiti ikinä ja et se rakastaa mua. On vaarallista käydä kaupassa sellaisena päivänä kun on aamun istunut haaveilemassa kaikesta mitä vois ehkä syödä. Kaupan kassalla K hoiti itsepalveluskannerilla maksamisen ja mä avustin vähän tavaroitten pussittamisessa. Sit se kantoi yhden kassin autoon.



Kotimatkan O:n koululta äsken vielä niin iloinen, osallistuva ja joviaali K karjui kuin jalopeura koska O:n koululla oli ollut palomiehiä ja ne oli saaneet sellaiset palomiehen kypärät. Jossakin vaiheessa O huomautti et sitä vähän häiritsee K:n karjunta ja kirkuna ja mä totesin et niin muakin. Kotona K jäi riehumaan autoon mun kantaessa O:n kanssa kauppakassit sisään ja mun suureksi yllätykseksi O hyvin kohteliaasti tiedotti et hän vois vaikka auttaa mua ja purkaa kassit. Se totes että mun tarttee varmaan keskittyä hoitamaan tilannetta K:n kanssa niin hän tekee tän. Niin se teki. Purki kassit, laittoi oikeisiin paikkoihin kaiken minkä yletti laittamaan ja sit ne tyhjät pussit kierrätykseen. Juttelin K:n kanssa ja tuijotin sisäisen hiljaisuuden vallitessa keittiössä toimivaa pientä poikaa. Tapahtuuko näin myös huomenna? Tuskin. Tuleeko tästä tapa? En usko. Mulle se yksikin kerta kun se ihan vaan puhtaasti haluaa huomioida mua on palkinto joka kantaa pitkälle, ei siksi että se teki mun hommat vaan siksi että se halusi auttaa.


M ilmoitti eilen päivällisaikaan ettei mahdu enää istumaan poikien välissä keittiössä koska on niin lihava. Korjasin että ehkei kuitenkaan lihava, vaan vaan iso. Se katsoo mua hetken ja sanoo mulle et oikei, mä (M) oon oikeastaan aika luikku, mut sä (allekirjoittanut) oot lihava. Nieleskelen röhönaurua ja siirryn keskustelemaan siitä mitä se lihavuus oikeastaan tarkoittaa, ja ettei ole kohteliasta kommentoida ihmisten painoa tai pituutta oli niitä sit paljon tai vähän, ja että monet kokee sen loukkaavana vaikkei M ehkä tarkoittaiskaan sitä niin. Puhuttiin myös siitä mitä voi sanoa. 


eikö se ollutkaan maailman paras ja tasa-arvoisin?

Julkaisen tämän kirjoituksen Uusisuomi -lehden kirjoituksen kanssa, ennen kaikkea vastauksena blogiini tulleisiin kommentteihin. Alkuperäisen kirjoitukseni kommentoi Iltalehden kirjoitusta, ja Suomen osin jopa lapsivihamielistä ilmapiiriä. Tämä kun on asia joka aina säännöllisesti pulpahtaa esiin suomalaisessa mediassa. Tarkoitukseni ei ollut herättää USA-Suomi vastakkainasettelua mutta näin kuitenkin taas kävi.

Meidän perheemme asuu Yhdysvalloissa. Minä pidän tästä maasta ja viihdyn täällä kaikista ongelmista ja eriarvoisuudesta huolimatta. Se että asun täällä ei tee Suomesta huonoa maata asua. Suomi on hyvä maa, monessa asiassa varmasti yksi maailman parhaista. Vastoin kommenttien kirjoittajien käsityksiä myös Yhdysvalloissa on paljon hyvää.

Tämän jälkeen tarkoitus on palata taas niihin tavallisempiin aiheisiin, meidän perheeseen, lasten juttuihin, kouluasioihin ja terapioihin. On tarkoitus kirjoittaa taas syksyn tullessa puraisseesta sisustuskärpäsestä ja kertoa ennen kaikkea meidän elämästä.


***

Eikö suomalainen terveydenhuolto järjestelmä olekaan maailman paras? Eikö se olekaan tasa-arvoisin, sellainen missä tarjotaan kaikille samaa iästä, väristä, varallisuustasosta ja maantieteellisestä sijainnista riippumatta? Onko tämä sittenkin vain yhden ihmisen mielipide? Eihän se kai mitään voi tietää, sehän on vaan THL:ssä töissä.

Tarkkailen suomalaista terveydenhuoltojärjestelmää ulkopuolelta. En ole tarvinnut suomalaisia terveydenhuoltopalveluita sen jälkeen kun muutin maasta yli kymmenen vuotta sitten. Tiedän vain sen minkä luen lehdistä, blogeista tai kuulen palveluiden käyttäjän välityksellä. Henkilökohtaisesti olen yllättynyt siitä että tilanne Suomessa on näin surkea.

Leijonaemojen blogi antaa karun kuvan suomalaisesta vammaispalvelusta. Se kertoo siitä miten laissasäädettyjä palveluita jätetään tarjoamatta, loputtomasta valituskierteestä ja paperisodasta. Se kertoo vanhempien uupumisesta byrokratian viidakossa. Yksittäistapauksia ehkä, mutta silti tosia niille ihmisille jotka byrokratian myllyssä pyörivät.

Amerikkalainen terveydenhuoltojärjestelmä on kaukana täydellisestä, saati tasa-arvoisesta ja meillä on täällä paljon työtä, niin taitaa kuitenkin olla myös Suomessa. Yksi osoitus meidän järjestelmämme epätäydellisyydestä on se tosiasia että tänäkin aamuna minä lähden leikkimään kouluterveydenhoitajaa M:n kouluun. Samaa leikkiä saa leikkiä halutessaan kuka tahansa vanhemmista, ilman minkäänlaista terveydenhuoltoalan koulutusta.

Suorat sanat Suomelle: ”Järjestelmämme on Euroopan pohjasakkaa”

Linda Pelkonen
Teppo Ovaskainen
Luotu: 10.10.2013 14:40

THL:n johtava asiantuntija Pia Maria Jonsson antaa murska-arvion Suomen nykyisen terveydenhuoltojärjestelmän toimivuudesta.

KOTIMAA

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n johtava asiantuntija Pia Maria Jonsson arvostelee Suomen terveydenhoitojärjestelmää kovin sanoin.
THL:n viikko sitten julkaisema ratkaisuehdotus, yksityisten yritysten palveluiden ottaminen julkisesti rahoitetun perusterveydenhuollon tueksi, on herättänyt sekä poliittista vastustusta että kannatusta. Etenkin SDP:ssa on oltu huolissaan siitä, että mallissa perusterveydenhuolto ”näivettyy entisestään” ja alueellinen eriarvoisuus kasvaa.

THL:n Jonssonin näkemyksen mukaan Suomen terveydenhuoltojärjestelmässä ei ole kauheasti näivettymistä, jos verrataan muun muassa naapurimaihin.

–Meidän terveydenhuoltojärjestelmämme on Euroopan pohjasakkaa. Meillä on lähes kaikkein epätasa-arvoisin järjestelmä. Meillä on hyvä kapasiteetti muille paitsi niille, jotka niitä palveluita todella tarvitsevat, Jonsson sanoo Uudelle Suomelle.

–Kaikista sairaimmilla, vanhuksilla, työttömillä ja vähävaraisilla on pääsy pelkästään kunnalliseen perusterveydenhuoltoon, jossa saatavuus on huono. Varakkaammilla on muut vaihtoehdot, hän lisää.

”Poliitikkojen puheet ovat aivan kummallisia”

Suomessa on siirrytty Jonssonin mukaan ”täysin kontrolloimattomaan”, yksityiseen rahoitukseen pohjautuvaan terveydenhuollon suuntaukseen ilman kunnollista suunnittelua.

Hänen mukaansa järjestelmä on Suomessa jakanut kansan kahtia niihin, jotka joutuvat jonottamaan julkiseen terveydenhoitoon, sekä niihin, joilla on varaa yksityisen puolen ohituskaistaan tai jotka ovat työterveydenhoidon piirissä.

–On aivan kummallista, että poliitikot puhuvat, että meidän julkisesti rahoitettu tasa-arvoinen järjestelmämme on uhattuna, koska se on jo nimenomaan menettänyt julkisesta rahoituspohjastaan aika paljon ja se on hyvin epätasa-arvoinen, Jonsson sanoo.

THL uudistaisi Suomen terveydenhuoltoa niin, että julkisesti rahoitetun perusterveydenhuollon palvelujen tuottajiksi hyväksyttaisiin myös yksityisiä ja kolmannen sektorin palveluntuottajia. Laitoksessa uskotaan, että tämä helpottaisi ”jonottamatta hoitoon” -tavoitteen saavuttamisessa.

”Tätä on epäilty, mutta ei Ruotsissa ja Norjassa ole ainakaan vielä merkkejä siitä”
–Tavoitteena on, että potilas voi valita kunnallisen rinnalla myös yksityisen yrityksen hoitoa. Tämä muistuttaa niin sanottua palvelusetelimallia, Jonsson sanoo.

Ruotsissa on hyviä kokemuksia yksityisten terveyspalveluiden ottamisesta julkisen terveydenhuollon rinnalle. Malli toimii niin sanotulla ”raha seuraa potilasta” -periaatteella. Tarkoituksena on, että asiakas ”voi samalla maksulla hakeutua haluamaansa hoitopaikkaan riippumatta siitä, mikä taho tuottaa palvelun”.

–Kokemukset ovat pääsääntöisesti hyviä, Jonsson sanoo.

THL:n mukaan terveydenhuollon kustannukset eivät ole Ruotsissa nousseet. Lääkäreitä on muutoksen jälkeen siirtynyt julkiselta puolelta yksityiselle. Ongelmana Jonssonin mukaan on sama asia kuin ennenkin, eli harvaan asutuille seuduille on edelleen vaikea saada lääkäreitä.

–Ei tämä uusi järjestelmä mikään taikasauva kuitenkaan ole, Jonsson sanoo.

Ruotsissa ei näyttöä kustannusten salakavalasta noususta

Muun muassa Uppsalan yliopiston dosentti Ulrika Winbland on tutkinut Ruotsin yksityistämismallin seurauksia. Esimerkiksi vanhusten hoidossa yksityistäminen on hänen tutkimustensa mukaan saanut aikaan huomattavia eroja. Henkilöstön määrä on pienempi hoidettavaa asukasta kohden, mutta hoidon laadussa on tapahtunut parannuksia ja muun muassa aterioiden välinen yöllinen tauko on lyhentynyt.

Winblandin mukaan yksityistämisen seurauksia täytyy kuitenkin jatkuvasti tarkkailla.

Suomessa yhtenä vaarana on pidetty sitä, että kustannustehokkaamman yksityisen sektorin palveluiden kustannukset alkavatkin nousta sitten, kun julkinen sektori on tullut niistä riippuvaiseksi.

Pia Maria Jonssonin mukaan näin ei ainakaan toistaiseksi ole naapurimaissa.

–Tätä on epäilty, mutta ei Ruotsissa ja Norjassa ole ainakaan vielä merkkejä siitä. Jos sellaista olisi näkyvissä, siihen kyllä ehdittäisiin reagoida, Jonsson vastaa.

Suomessa THL:n aloitetta ovat tukeneet etenkin kokoomuksen poliitikot. Muun muassa kansanedustaja Lenita Toivakka on kirjoittanut Puheenvuoron blogissaan Ruotsin mallista.

–On selvää, että meidän on otettava mallia Ruotsin hyvistä kokemuksista, mutta oikeasti meidän on räätälöitävä Suomeen aivan oma malli. Valinnanvapaus lisääntyy Suomessakin uuden lainsäädännön myötä ensi vuoden alussa. Ongelma on se, että meillä ei aidosti ole mistä valita. Kun Ruotsin mallin mukaisesti meilläkin raha seuraisi potilasta, palvelujen tuottajien määrä todennäköisesti kasvaisi, Toivakka kirjoittaa blogissaan.

Henkilöt:
Pia Maria Jonsson, Lenita Toivakka
Muut asiasanat:

Kotimaa, Politiikka