tiistai 18. heinäkuuta 2017

sarianna

Karvaiset työvarpaat Sariannalle! Sellaiset keski-ikäiset varpaat. 


Sarianna oli tuntenut mut omien sanojensa mukaan ”jo jonkin aikaa”, mä tutustuin Sariannaan huhtikuussa. Ensin tuli viesti, sitten toinen ja lopulta me tavattiin puolittaisen sattuman ansiosta kahvilassa. En ollut naista koskaan nähnyt ja silti tiesin siltä istumalta että siinä se nyt on – Sarianna. Ihanaa että tavattiin, mutta olis pitänyt tavata jo aikaa sitten! Yli vuosi meni ihan hukkaan, tai eihän se hukkaan mennyt, mutta nyt aika loppuu kesken. Sydämessä on yhtäaikaa onnea, iloa ja surua. 

Musta tuntuu että se tuntee meidän lapset ja mut, joskus paremmin kuin minä itse. Ainakin se ymmärtää puolesta sanasta ja tietää ihan aidosti ja syvältä mitä mä tarkoitan, kun sanon että pitää vahtia ettei se keskimmäinen katraasta hukuttaudu uskoessaan omiin uimataitoihinsa – siihen uimataitoon jota ei ole. Sarianna tietää minkälaista on kasvattaa lasta jolla ei ole sellaisia luojan asettamia rajoja, tietoisuutta siitä mitä voi ja mitä ei voi tehdä, lasta joka iloisesti nauraen luottaa itseensä, onhan se supersankari ja sillä supersankarin voimat.

Yhdeksänlapsisen perheen äiti – joo, on se sellainen, lestadiolainen – ihana, sydämellinen, herkkä ja pulppuileva. Rohkea, aito ja rehellinen. Ihan mahtava! Katsoo tiukasti silmiin ja kysyy suoraan, minähän vastaan. Minäkin kysyn ja saan vastuksen. Rehellisen, sydämellisen ja täyden. Tätä keskustelua olisin halunnut jatkaa vielä pitkään.

Paljon jäi puhumatta elämästä. Paljon jäi puhumatta vanhemmuudesta. Paljon jäi puhumatta avioliitosta ja parisuhteesta, ja paljon jäi puhumatta erityislapsen vanhemmuudesta.

Tänään olisin kertonut Sariannalle miten Tättis makasi olohuoneen lattialla tuskissaan. Ensin se tuli sisään ulkoa kyyneleet silmissä ja ilmoitti että pojat ei leiki oikein. Muistutin neitoa siitä että jannuilla on kaveri kylässä, ja ettei Tättiskään halua jannuja häiritsemään silloin kun sillä on ystäviä meillä. Rohkenin myös vihjailla neidin aavistuksenomaiseen tarpeeseen johtaa leikkiä ja kohdella muita leikissä mukana olijoita vähäin kuin nukkeja. Pettyneenä äidin typerään järkeilyyn, ja suoranaisiin loukkauksiin se asettui makaamaan Marttasen päälle itkien vuolaasti ja voihkien tuskiaan... ”Auts, auts, auts... sattuu, sattuu, sattuu ihan kamalasti!” Kun sen tyhmä äiti teki vaan töitä, se kuiskasi lopulta lattialta ettei sen jalat kanna koska niihin sattuu niin kamalasti; ”Voi rakas, mikä niihin jalkoihin niin sattuu?” – Se että David on meillä ja liukastuin eilen, ja ettei pojat tee niin kuin mä haluan, kuuluu koiran niskavilloihin suunattujen nyyhkytysten keskeltä. Mitä siihen voi äiti enää vastata, joskus hylätyksi tulemisen tunne on fyysistä kipua jaloissa. 


Sarianna on todiste siitä että ihmiseen voi tutustua pelkän tekstin kautta, lukemalla blogia. Niin Sarianna tutustui  muhun ja kutsuu meidän lapsia edelleenkin niitten nimillä; Tättis, Kentsu ja Ollipolli. Minäkin luen nykyään Sariannan kirjoituksia, niistä tulee hyvä mieli. 




torstai 13. heinäkuuta 2017

kesähömppää

Kevyttä kesähömppää väliin! Edelliset kaksi postausta on saanut suorastaan ennätykselliset lukijamäärät, kummallekin oli siis tarvetta. Kiitoksia jokaiselle lukijalle, ja erityiskiitos niille jotka avasivat sanaisen arkkunsa joko Facebookissa tai blogin kommenttilootaan. Mulla on tavoitteena kirjoittaa viisi blogipostausta viikossa; kaksi tänne, kaksi mun englanninkieliseen työblogiin ”The Life of a Real Estate Broker” ja yksi sen suomenkieliseen vastineeseen ”Asuntokauppaa Amerikassa”



Englanniksi kirjoittaminen on edelleen uutta, mutta johan se oli aikakin kaikkien näitten vuosien jälkeen. Taannoin kannustin yhtä uutta kirjoittajaa sanomalla, että paras tapa kehittyä kirjoittajana on kirjoittaa, ja huomaan taas kerran etten ollut ihan väärässä. Fredde toimii oikolukijana, sillä tulen itse auttamattoman sokeaksi omalle tekstilleni enkä huomaa sen enempää kirjoitusvirheitä kuin ajatuskatkoksiakaan, niitä lauseita joissa ei kertakaikkiaan ole päätä tai häntää. Aikaa työpöydän ääressä kuluu siis muuhunkin kuin sähköposteihin.



On siis vähintäänkin sopivaa törmätä haasteeseen omasta työpisteestä. Kysymys kuului: ”Missä kirjoitat?” – Täällähän minä. Kirjoitin ennen keittiössä, mutta muutin vastikään työpöytäni olohuoneeseen. Uusi paikka tuntuu kotoisalta. Kuulen lapset pihalla ja kahvinkeittimelle on edelleen kiitettävän lyhyt matka. Ikkunan takaa näkyy usein peuroja ja pupuja, toisinaan ilveksiä tai karhuja. Naapurin lapset tietää että lauman äiti tekee jotain tosi, tosi tärkeetä istuessaan siinä, olkkarin ikkunan edessä. Odotan aikaa, kun voin työpöydän äärestä katsoa lumoutuneena joulukuusta. Sen saman pöydän äärestä katson kun Fredde juttelee lauman kanssa niitten syödessä päivällistään ja mun kirjoittaessa – keittiöstä kuuluu kikatus.



Pöytä on ostettu Ikeasta. Sen alla on kaksi Ikean ikiaikaista yöpöytä-toimisto-hyllysysteemiä, joita on käytetty milloin missäkin. Yhdessä on tulostin, toisessa säilytyslaatikoissa vähän sitä sun tätä, Marimekon kortit on saatu rakkaalta ystävältä ja käytössä jatkuvasti. Jatkeena pöydälle on Bisleyn arkistokaappi ja sen sisällä kaikkea sekalaista. Tuolina on Crate & Barrel:stä ostettu tuoli, ergonomisesti ei varmasti kaikista parhain, mutta näyttää nätiltä. Pöydän alla, mun jaloissa tai vaihtoehtoisesti vieressä – lähellä – Martta, aina.




Tänä kesänä olen kirjoittanut satunnaisesti myös uimarannan laiturilla. 


tiistai 11. heinäkuuta 2017

tahtominen koetuksella?

Valokuvien elämä näyttää vain pieniuä viipaleita elämästä ja hervemmin kyyneleitä.


Me törmättiin eilen ruokakaupassa suomalaiseen pariskuntaan, vaihdettiin muutama sana ja jatkettiin matkaa. Hyvänpäivän tuttu. Fredde kysyy mistä me tunnetaan ja kerron, se kysyy ne tavalliset; onko ne molemmat töissä? Luulen niin. – Ei lapsia? Joo, ei lapsia. - Mitä ne tekee? En mä tiedä, siellä missä kaikki muutkin kait. Fredde kysyy tietääkö ne mitä hän tekee työkseen. Pysähdyn ja purskahdan nauruun, vastaan nauraen että mistä mä tiedän, en enää aikoihin ole määrittänyt itseäni mieheni työn mukaan, mutta että muistan vielä senkin ajan, sen kun elämä koostui mihen työpaikasta ja sen työtovereitten statuksista. Sellainen aika oli silloin kun me oltiin just tultu, omaa elämää ei vielä ollut ehtinyt rakentaa ja oli kotirouvana amerikassa. Olin sen ja sen vaimo ja rouvien sisäinen ranking meni puolison aseman mukaan.

Viikonloppuna istuin aamiaisella kolmen ihanan naisen kanssa. Suomalaisia äitejä, ulkosuomalaisia, kotirouvia, ekspatteja, miten niitä nyt tahtoo ajatellakaan. Me puhuttiin kaiken muun muassa elämästä täällä, minkälaista on olla kotiäiti tai kotirouva amerikassa. Omissa mietteissäni palasin ajassa viitisentoista vuotta taaksepäin, aikaan kun me oltiin muuttamassa tänne. Ajatuksiin ja ennen kaikkea muitten ajatuksiin siitä mitä mulla olis täällä maailmalla edessä. Tänäkin päivänä muistan sen yhden ystävän sanat siitä miten musta tulis täällä sellainen alkoholisoitunut kotirouva, tyyppi jolla ei ole muutakaan tekemistä kuin juoda muitten rouvien kanssa drinksuja ja lakkailla kynsiä – useimmiten kai auringossa uima-altaalla.

Maistelemassa viinejä


Totuus on kaukana näistä mielikuvista, sillä arki on arkea kaikkialla ja huolimatta turvatusta taloudesta on kotirouvana oleminen sen verran rankkaa puuhaa ettei musta ollut siihen pidemmällä tähtäimellä. Menin töihin. Jäin lasten kanssa kotiin ja sen jälkeen olen palannut töihin jo kolmasti. Yhtälö kun on täällä ihan erinäköinen kuin Suomessa. Ei ole kunnallista päivähoitoa. Ei ole kunnallista iltapäiväkerhoa sen enempää kuin sitä suomalaisen itsenäistä lapsuuttakaan. Ei myöskään ole drinksuja uima-altaalla ja aika harvoin niitä kosteita lounaitakaan. Nostan siis kirjaimellisesti hattua jokaiselle joka ulkosuomalaiselle kotirouvalle.

Elämä täällä on ihanaa ainakin näin amerikkalaistuneelle suomalaiselle. Paikallinen koulujärjestelmä on ainoa jonka tunnen vanhempana ja sirpaleisuus yhdistettynä vanhempien tuen tarpeeseen on ainoa minkä tiedän. Meillä myös kummankin aikuisen arki on joustavaa, ja kun huikkaan oman pöytäni äärestä Freddelle että mulla on torstaiaamuna asiakaspalaveri kymmeneltä se vastaa et selvä. Fredde ei matkusta kuin satunnaisesti, ja silloin harvoin voin järjestellä omat hommani.



Muistan kuitenkin myös toisenlaisen ajan, sen kun Fredden työ ei joustanut ja minä joustin. Ehkä elävimpiä muistikuvia siltä ajalta on lääkärissäkäynnit lasten kanssa, kuten se kierukan asennus kolmen lapsen istuessa rattaissa samassa huoneessa mun hymyillessä rohkaisevasti lapsukaisille; ”kaikki hyvin lapsirakkaat, äidillä on vaan vähän ilon kyyneleitä silmäkulmassa!” Miten onnellinen olin kun pääsin satunnaisesti edes ruokakauppaan ilman kolmikkoani, jota vedin perässäni hammaslääkäriä myöten ihan jokaiseen paikkaan.


Vaikka Facebook täyttyy viikonloppuisista reissukuvista huikeisiin nähtävyyksiin, usein arki uudessa maassa näyttää kuitenkin karummat kasvonsa sen toisen aikuisen työpäivien venyessä pitkiksi, ja arjen ollessa erilaista kuin mihin Suomessa on tottunut. Monessa perheessä toinen aikuisista matkustaa työnsä takia useamman viikon kuukaudesta. Moni kokeekin olevansa vailla tukea ja yksinäinenkin sillä kaikkien hyvänpäiväntuttujen tulvassa niitten syvempien ihmissuhteiden luominen ottaa aikansa. Ei ole harvinaista että muutto ulkomaille laittaa parisuhteen koetukselle. 

Retkellä Northwest Trekissä



torstai 6. heinäkuuta 2017

ihanat naiset ei ui?



Mä oon monta kertaa miettinyt ihan typerää asiaa, merkityksetöntä mutta omalla tavallaan mielenkiintoista. Me ollaan lauman kanssa uimarannalla ja ranta on täynnä eri ikäisiä, kokoisia ja näköisiä ihmisiä. Nuorimmat kahlaa rantavedessä, seuraavassa laarissa on vähän isommat, mutta kuitenkin ne jotka joko eivät vielä osaa uida, tai jotka haluaa leikkiä matalammassa vedessä. Viimeisen köyden jälkeen alkaa syvä vesi ja sinne päästäkseen pitää alle 13-vuotiaitten suorittaa uimakoe, osoittaa uimavalvojalle että osaa uida noin 50 metriä rintaa tai vapaauintia. Teinit hengaa kavereittensa kanssa laiturilla syvän osan ulkolaidalla, nuorimpien äidit ja isät seisoskelee rantavedessä ja me muut, istutaan laiturilla. Yksi lukee kirjaa, toinen juo kahvia ja seurailee lapsiaan, kolmas juttelee ystäviensä kanssa ja neljäs ryhmä tekee töitä. Pienet ui, keskikokoiset ui, teinit ui, isät ui, mutta karkeasti arvioiden vai neljännes äideistä käy uimassa.



Lämpömittari keikkuu kolmenkympin paremmalla puolella, ja vaikka kevyt tuuli vilvoittaakin on rannalla silti kuumaa, jopa puitten varjossa. Pojat on vuoroin vedessä, vuoroin puistossa leikkimässä. Kentsulla on aina kylmä vaikka olis miten kuumaa eikä se siksi viihdy vedessä kovin pitkään. Tättis ui. Se ui samalla tavalla kuin mä itse uin lapsena. Se suorittaa heti ensimmäiseksi uimakokeensa, saa luparannekkeen ja sit se ui. Se sukeltaa, se ui, se hyppii ja se nauttii vedestä just tasan niin kauan kuin me ollaan rannalla – tunteja. Se käy välillä syömässä, mutta tekee senkin vedessä seisten ja laiturin reunalle kurottaen.



Mä hyppään veteen aina kun alkaa tuntumaan tukalalta. Välillä opetan poikia uimaan, väliin meen Tättiksen seuraksi, mutta missä vaiheessa 75%:sta naisia tulee liian vanhoja uimaan? Missä kohdassa farkut tai shortsit ja t-paita voittaa uikkarit paahteisella rannalla? Eikö niitten tule ihan järjettömän kuuma? Eikö viilentävä vesi oikeasti houkuttele vai onko se liian hankalaa , siis vaihtaa niitä uikkareita kesämekkoon pukukopissa? Eihän se nyt rantamuodistakaan voi olla kysymys, uikkareita kun kuitenkin löytyy jokaista kokoa ja mallia, teineillä on tänä kesänä muodissa sellainen bikinialaosa joka on takaa rutussa kuminauhalla, mulla on päällä uimamekko. Ne liian lyhkäset shortsit ei kuitenkaan spagettiolkaintopin kanssa peitä yhtään enempää kuin uikkarit. Osa seisoo vedessä vyötäisiään myöten farkuissaan, eikö uikkarit olis mukavammat? Onko niillä autossa vaihtofarkut? Mä oon kertaalleen joutunut uimaan täydessä vaatetuksessa, uimaopettajakoulutuksessa. Se on muuten raskasta puuhaa ja vielä rankempaa on kuoria niitä märkiä farkkuja pois päältä.

Tämän kesän teinibiksut saa vaikka Etsystä

 
Jos teinibiksut ei tunnu omalta, voi ostaa tällaisen koltun Michael Korsilta tai vaikka Targetista.
Oman mekkoni ostin Macy's:ltä.

Onko maailma täynnä naisia jotka ei ole koskaan tykänneet uida ja nyt ne on kaikki lasten myötä pakotettuja seisomaan rantavedessä ja kuin protestiksi kohtalolleen, vailla uima-asua? Onko jossakin 75% tyttölapsia jotka ei halua lähteä rannalle lapsenakaan?



tiistai 4. heinäkuuta 2017

amerikkalaisia

Ootteks te amerikkalaisia? Vastaan et joo, ja pysähdyn hetkeksi miettimään ennen kuin jatkan, kohta kahdeksan vuotta. Miten se aika meneekään, presidentin vaaleissakin on tullut äänestettyä täällä jo kahdesti, kummallakaan kerralla se oma kandidaatti ei kuitenkaan tullut valituksi. Pojilla ei edes ole Suomen kansalaisuutta, ei niin että se olis tarkoituksellinen valinta, vaan koska se vaatii aikaa kärsivällisyyttä, nivaskan papereita ja tukun seteleitä. Ei olla saatu aikaan, ehtiihän tuota.

Oi mikä ihana aamu!


Viikonloppuna asuntonäytössä vanhempi nainen kysyy multa mistä mun nimi on peräisin, vastaan olevani Suomesta ja nainen kysyy että olenko koskaan käynyt siellä. Naurahdan että syntynyt ja kasvanut vaan. Puheesta päättelen naisen oman äidinkielen olevan espanja ja nainen kysyykin että missä mun aksentti on. Onhan se, jossakin siellä taka-alalla. Viidentoista vuoden vaimentamana. Olen aikaa sitten oppinut että osa korostuksista ja aksentista on kuulijan korvassa sillä vain viikko takaperin mulle kommentoitiin mun aksenttia, kuinka joskus on vaikeaa ymmärtää mua. Yksi kuulee, toinen ei.

En osaa sanoa koska lakkasin tuntemasta olevani muualta, ulkomaalainen. Jossakin vaiheessa kuitenkin. On helppoa kuulua joukkoon paikassa valtava määrä ihmisiä on kuka mistäkin, jostakin muualta. Toisesta maasta tai toisesta osavaltiosta. Michiganilainen naapuri kertoi miten ensimmäiset vuodet meni täällä siihen että opetteli puhumaan Northwestiä niin ettei kaikki kokoajan kysyneet mistä hän on kotoisin.Lapsia aina säännöllisesti kiusaan näillä; bag: bäig vai bäg, garage: garaach vai gäridch, roof: ruuf vai ruff, route: ruut vai räut, lista lienee loputon. Täällä meidän nurkilla: bäig, garaach, ruuf, räut.

Aivan mahtava video!


Kevyt tuuli heilauttelee lippua aamuauringossa. Päivästä tulee ihana, lämmin mutta ei tuskaisen kuuma. On itsenäisyyspäivän aamu. Lasten lopulta valuessa alakertaan jokainen muistaa ensimmäisenä; it’s 4th of July! Perhetapahtumia, paraateja, grillausta ja ilotulituksia.Juhlapäivä! Jääkaapissa kuohuva odottelee avaamistaan ja ribsit grillaamista. Mansikkakakkua jälkkäriksi. Alkuillasta asukasyhdistys tarjoilee lapsille pomppulinnoja, leikkejä, juna-ajeluita ja hattaroita. Illan hämärtyessä naapuruston asukkaat kerääntyvät jalkapallokentälle katsomaan asukasyhdistyksen omaa ilotulitusta. On siellä paikalla food truck:kin, ei hodareita vaan intialaista ruokaa. Lienee helppo päätellä mistä moni naapuri on kotoisin. 

Kaksi vuotta sitten oli ihan järjettömän kuuma, pallokentän nurmi oli palanut tomuksi
ja isovanhemmat juhli meidän mukana. 

perjantai 30. kesäkuuta 2017

heräämisiä

Tättis on murjottanut kohta viikon. Se tiuskii ja se äyskii. Se vetäytyy omaan yksinäisyyteensä lukemaan, eikä vastaa kun puhutaan. Kaupassa se vilkuilee meitä vihaisesti kulmainsa alta ja yhtäkkiä tajuan mistä on kysymys. Potkin itseäni nilkkaan kun olen ollut niin hölmö ja sokea, ja kysyn varovaisesti että voitaisko me jutella. Me maataan Tättiksen sängyllä ja mä kysyn siltä onko se meille – mulle ja Freddelle – vihainen. Se nyökkää ja poskelle vierähtää kyynel.

Aikuisen maailmassa voi aina jossitella, voi järkeillä ja ajatella suuremman kokonaiskuvan kautta, mutta lapsen, ja etenkin Tättiksen maailmassa asiat on suoraviivaisia ja minä olen vanhempana pettänyt sen luottamuksen. Äitinä ja vanhempana mun tärkein tehtävä on suojella lastani ja siinä tehtävässä olen pahasti epäonnistunut. Siinä sängyllä maatessani ymmärrän silmänräpäyksessä tilanteen ja valtaisa syyllisyyden aalto hyökyy ylitseni – kyllä, minä en osannut. Kyllä, minä en suojellut sinua rakkaani. Anna minulle anteeksi.

Kun lääkäri määräsi penisilliiniä, muistutin yliherkkyydestä, mutta kuuntelin lääkäriä. Järjellä kun oli todennäköisempää että reaktio, jos sellaista edes tulisi, olisi lievä. Järjellä katsottuna hoitamaton koiranpurema on vaarallisempi kuin mahdollinen kutiseva ihottuma. Järjellä katsottuna. Aikuisen maailmasta katsottuna, ja silti voi käydä näin. 

Lapsen maailma on toisenlainen. Lapsen maailmassa minä en suojellut häntä, vaan annoin tämän tapahtua. Puhuin vielä ympärikin ja sanoin että on ihan mahdollista ettei reaktiota penisiliiniin tule enää, vakuutin että tämä on varmasti hyvä vaihtoehto. Tättis on vihainen ja kun katson tilannetta lapsen näkökulmasta, on sillä syytäkin olla vihainen. Perusturvallisuuden tunne on pahasti järkkynyt ensimmäistä kertaa lapsen elämässä. Yhdessä hetkessä äidistä tuli vajavainen, äiti ei olekaan kaikkivoipa vaan erehtyväinen ja maailma sen jälkeen pelottava paikka.


Muistan omia ajatuksiani keuhkoveritulpan jälkeen. Muistan sen oman pakokauhun ja pelon siitä että niin käy uudelleen lääkityksestä huolimatta. Kuinka monta kertaa me kurvattiinkaan päivystyksen kautta koska pelotti ja mun piti kuulla lääkärin suusta että kaikki on ihan hyvin. Minun lapseni on nyt samassa kohdassa ja ennen kuin luottamus elämään palaa, voi vierähtää tovi jos toinenkin. Se kysyy multa olenhan varmasti laittanut sen leiripapereihin että se on allerginen? Olenhan minä, ja vielä korostanut allergian vaarallisuutta, mutta silti Tättis kirjoittaa asian vielä itse omaan paperiinsa. Ranteessa on nykyään ranneke, se tuo onneksi vähän turvaa. 





tiistai 27. kesäkuuta 2017

ihanat tyypit rannalla

Kesän ekat pärskeet!


On kesäloman toinen päivä ja vasta kertaalleen olen uhkaillut lapsiani sisäoppilaitoksella, tai vaihtoehtoisesti kahdentoista viikon kesäleiriputkella. Sellaisella kuin viime kesänä, aamulla leirille, illalla kotiin. Tosiasiassa mä tiedän että tää helpottaa pian, kun kolmikko tottuu taas kesäarkeen ja uuteen rytmiin. Mä oon selkeesti itsekin vielä vähän kesäruosteessa, aikataulut venyy ja paukkuu ja kahdessa päivässä oon jo ehtinyt juosta niin palaveriin kuin lääkäriinkin, silleen sopivasti – kolme minuuttia myöhässä.



Kahdesti olen jo kaivanut tietokoneen esille, kerran puistossa ja nyt uimarannalla. Ne on nyt just sopivan ikäisiä, tarpeeksi vanhoja siihen ettei enää tarvitse taukoamatta laskea päitä, vaan riittää kun katseen nostaa aina välillä ruudulta ja tarkistaakseen missä ne menee. Sitäpaitsi Kentsun pulina on jonkinmoinen Luojan poikaan asentama turvavaruste, ja puheen tauotessa on aika tarkistaa mitä jäbä puuhailee, se kun selittää taukoamatta jokaista liikettään. Seuraan puolella korvalla poikien keskustelua, Tättis on laiturilla ja hyppii veteen uimavalvojan silmien alla. Muutenkin se säätökerroin on aika alhainen, kylmälaukussa on ruokaa ja juomaa, kolmikko vetää roipekaravaanin rantaan ja rannalta autoon, laiturilla ei tuu edes hiekkaa varpaisiin.



Vastailen sähköposteihin ja tarjoilen toisella kädellä lounasta.Etsin muutamalle asiakkaalle asuntoa tietokannasta ja valmistaudun viikonlopun näyttöihin. Oikeastaan tää on aika ihanaa. Tättis kysyy koska tuun uimaan... saattaishan tässä vaikka pulahtaakin kohta. Jotenkin musta tuntuu että tästä saattaa tulla tapa tänä kesänä.




Mä tiedostan että olen viimeiset viikon lähinnä hehkuttanut mun työn ihanuutta, ja ihan varmasti kuherruskuukausi vielä loppuu jossakin vaiheessa, mutta mulle, tyypille joka ei koskaan ennen ole saanut tehdä työtä joka ei edellytä työpaikalla kökkimistä tää on aika autuasta.  Olen haltioissani siitä että duunia voi tehdä ihan missä tahansa, uikkareissa rannalla, lääkärin odotushuoneessa, ruokakaupassa, kahvilassa ja aamulla kun kaikki vielä nukkuu... ja nehän nukkuu. Ensimmäinen heräs tänään yhdeksän pintaan, viimeinen reilusti kymmenen jälkeen.  Eilen illalla tein töitä vielä iltayhdeltätoista, olishan se sähköposti varmasti voinut aamuakin odottaa.



torstai 22. kesäkuuta 2017

kahdeksantoista kirjettä



Huomenna se sit alkaa – kesä. Ihana, ihana kesä. 73 päivää hitaita aamuja ilman eväslaatikoita, paljon likaisia varpaita, päiviä rannalla ja iltoja leikeissä naapuruston lasten kanssa. Yhtä innolla kun tiedän elokuussa odottavani taas kouluvuoden alkamista, huokaisen helpotuksesta koulujen päättyessä. Huokaisen helpotuksesta aikataulujen vapautuessa ja ah, ennen kaikkea koska ei tarvitse pakata niitä eväitä.

Itse tehdyt saippuat. 

Tänään kiikutin jannujen kanssa kassikaupalla itse tehtyä saippuaa lahjoiksi opettajille ja koulun henkilökunnalle. Iltapäivällä ojennettiin vielä viimeinen pussukka bussikuskille, iki-ihanalle Tamille joka tietää jokaisen lapsen nimen ja muistaa aina perjantaisin toivottaa kaikille mahtavaa viikonloppua. Aamulla on vielä koko koulun yhteinen kevätjuhla lauluineen, luokkahuoneitten siivous ja tyhjennys, ja lopuksi lähtö kesälaitumille.




Eilen kiikutin rinsessan luokkabileisiin syömään pizzaa ja jätskiä koulukavereitten kanssa, vastaanotto oli riemukas lukemattomine halauksineen ja tervetulotoivotuksineen. Tuntia myöhemmin me ajettiin kotiin mukana tukku kirjeitä luokkakavereilta. Niitä kirjeitä Tättis luki illan sohvalla makoillessaan. Mä oon edelleen vähän suomalaisen jähmeä ja huono kirjoittamaan kiitoskortteja, tai lähettämään mitään kortteja noin ylipäätään, mutta onhan se aika kivaa aina saada kiitoskortti luokalta kun on ollut mukana luokkaretkellä samoin kuin nyt ne parane pian ja voi hyvin viestit jokaiselta luokan oppilaalta. Opettelen tätä taitoa, koska täällä sitä ihan oikeasti arvostetaan.






Amerikkalainen välittäminen tuntuu hyvältä. On kivaa kun koulun talkkarikin kyselee multa mitä Tättikselle kuuluu. Tuskin se unettomia öitä viettää yhden oppilaan ollessa poissa koulusta kouluvuoden lopun, mutta osoittaa kuitenkin muistavansa kolmasluokkalaisen tytön, yhden yli 600:sta oppilaasta. Kuulumisia kyselee myös toimiston väki, samoin kuin jannujen opettajat ja miltei jokainen vanhempi joka tulee käytävillä vastaan. Se ei tunnu pinnalliselta tai epäaidolta, vaan sydämelliseltä, aidolta ja lämpimältä. 



tiistai 20. kesäkuuta 2017

tuplavee, äks, yy ja zeta


Koulua on jäljellä neljä päivää ja viimeisten viikkojen aakkoskalenteria on seurattu vähintäänkin vaihtelevalla menestyksellä, keskimäärin kuitenkin aika huonosti niitten päivien osalta kun mun olis pitänyt muistaa jotakin. Viimeisellä kouluviikolla on aakkosten lisäksi koko koulun teemaviikko. 

Facebook paljastaa etten ole yksin. Yksi äideistä oli kääntynyt koulumatkalla vielä kertaalleen takaisin, koska on uimarantapäivä ja pyyhkeet ja uikkarit oli unohtuneet. Muuten hyvä, mutta uimarantapäivä on huomenna, tänään on urheilupäivä. Mä meinasin vetää omat aamukahvit väärään rööriin kun hetken aikaa ajattelin että ne olis sittenkin pitänyt lähettää uikkareissa kouluun. Kivaa lapsille, mutta monen äidin painajainen. Näitten viimeisten koulupäivien kaaoksessa yrittää vielä muistaa mikä teema on minäkin päivänä. Eilisistä supersankari ja prinsessafestareista ne onneksi kieltäytyi kumpikin, eikä mun onneksi tarvinnut dyykata meidän naamiaisasuvarastoa aamukiireessä. Huomenna ne uikkarit, torstaina jotakin sinistä ja perjantaina... no katsotaan sitä sitten lähempänä.

Tättiksen kouluvuosi päättyi jo viikko sitten. Viimeiset kokeet ja tehtävät vaihtuivat lepoon ja sohvaan. Niitten myötä mun kalenteri tyhjeni tapaamisten ja palavereitten saadessa tilalleen elokuvat ja lautapelit. Tänään tehdään saippuaa jos jaksetaan. Elämästä tuli yhtäkkiä taas hidasta kun viimeisen yhdeksän päivän aikana olen poistunut kotoa kahdesti, lääkärissä olen tosin käynyt lapsen kanssa jo viidesti. Kosketus ulkomaailmaan rajoittuu lastenlääkäriin, sähköpostiin, nettiin ja puhelimeen. Pyykit on viikattu ja olohuone sisustettu uudelleen.

Herään kiitollisena siitä että voin nyt itse päättää teenkö töitä vai olenko tekemättä. Pakolliset ehtii hoitamaan aamuisin prinsessan nukkuessa ja sillä aikaa kun se lepää sohvassa pelaten kännykällään. Mihinkään ei tarvitse lähteä, kukaan ei vaadi läsnäoloa yhtään missään. Fredde tipauttaa jannut koulubussille, minä keitän toisen kupillisen kahvia, kirjoitan ja valvon lapseni unta. Vihdoinkin se nukkuu. Vihdoinkin sen uni on levollista, eikä se herää siihen että maailma pyörii ympärillä tai että kaikkialle sattuu. Vihdoinkin lepo on lepoa. Nukuin itsekin kokonaisen yön ja uskallan taas hengittää.


Taas muisto lisää elämän helminauhaan, tämä oli se kevät kun Tättistä puri koira ja se sai allergisen reaktion penisilliinistä. Vuosi sitten sillä oli käsi kipsissä. 


torstai 15. kesäkuuta 2017

lämpimässä kesäyössä

Aikaa myöten tunne ja muisto haalistuu, siitä tulee pehmeämpi ja pyöreämpi – armollinen – kun tänään se on vielä raaka ja kulmikas - veitsenterävä. Kun adrenaliini on poissa, on jäljellä väsymys, suurempi kuin nukkumattomista öistä, sellainen kaikenkattava joka särkee lihaksia ja sameuttaa ajatuksen. Kurotan ja kosketan sinua, sinä hymyilet peiton alla ja minä pyyhin taas salaa kyyneleen.

Itken kun lääkäri kysyy puhelimessa miten minä jaksan. Saan ohjeita milloin palata takaisin sairaalaan. Kerron lääkärille miten pelkäsin ja lääkäri vastaa pelänneensä itsekin. Olit jo aamulla poissaoleva. Ajattelin väsymyksen johtuvan valtavasta määrästä antihistamiineja. Valitit että sinuun sattuu ja kun iltapäivällä ihottumasi muuttui punaisesta purppuraiseksi, etkä halunnut nousta edes istumaan vein sinut lääkäriin. Makasit vastaanottohuoneen tukimuspöydällä peiton alla, ja anelit poikia olemaan hiljaa koska kaikkialle sattuu.

Eilen minä pelkäsin. Minä pelkäsin että sinä kuolet. Minä pelkäsin ettei sinun sydämesi jaksa. Minä tuijotin sitä sinistä nappia seinässä, sitä jota piti painaa jos lakkaisit hengittämästä, sitä nappia jota sairaalassa työskennellessä harjoiteltiin sitä varen että joku sattuu ”koodaamaan”. Katselin  johtoja jotka rönsyilivät paitasi kauluksesta; vihreä, valkoinen, musta,  ja katsoin taas monitoria, sinä hengitit aivan liian nopeasti eikä sinun sydämesi ei totellut vaan oli jatkuvasti eteisvärinässä. Verenpaineesi oli hälyyttävän alhainen kun harhailit jossakin tajunnan ja tajuttomuuden välitilassa. Välillä juttelit ja sitten taas väsyit. Halusit katsoa elokuvaa ja et jaksanutkaan. Minä hymyilin ja vakuutin sinulle että ihan pian on kaikki taas paremmin.

Neljä lääkäriä hoiti sinua. Kysyit jokaiselta koska saisit lähteä kotiin veljiesi ja Fredden luokse. Katsotaan oli kai paras vastaus. Fredde on huolissaan kotona ja soittaa vartin välein. Välillä ehdin soittamaan Freddelle. Ylilääkäri pitää sinua mielenkiintoisena. Yksi sadasta miljoonasta se sanoo. Yksi sadasta miljoonasta lapsesta saa tämänkaltaisen reaktion penisilliinistä. Näytät siltä kuin joku olisi pieksänyt sinut perinpohjaisesti. Kysyt missä minä nukun ja lupaat minulle paikan vierestäsi. Valvon sinua ja samalla lähetän pimeässä huoneessa sähköposteja sinne ja tänne. Yön hiljaisina tunteina tyhjennän kalenteria sairaalavuoteen vierellä, sillä sinä tarvitset minua nyt enemmän kuin kukaan muu. Sairaanhoitaja tuo mulle kupin teetä ja kysyy haluanko jotakin muuta. 


Lämpimässä kesäyössä työnnän sinut pyörätuolissa autolle. Kukkien tuoksu on huumaava. Menee vielä aikaa ennen kuin olet terve, mutta me selvitään tästä.