Siirry pääsisältöön

Tekstit

satunnaisia asioita

Uusimmat tekstit

mitä kuuluu?

Ai mitä kuuluu? No, ihan hyvää. Siis, ihan oikeasti ihan hyvää. Sellaista tavallista arkea teinien kanssa. Aamulla ylös ja kouluihin ja töihin ja tanssitunnille ja koulupalavereihin ja… no, tiedättehän te. Kolmen lapsen ja kahden koiran kanssa nyt on aina jotakin. Fredde onneksi hoitaa itse itsensä ja auttaa silloin kun pystyy. Onneksi pystyy aika usein kun muutenhan tästä meidän arjesta ei tulis yhtään mitään. Ei ole kerta tai kaks kun vanhin tekstaa neljän aikaan, että pääsiskö vaikka koulusta kotiin… Ei niin että lapsi olisi unohtunut kouluun, vaan kumpikin meistä aikuisista on vaan kiinni omassa työssään eikä ole vielä ehtinyt koululle saakka. Tämä siis kuulostaa varmasti rajummalta kuin totuus. Koulu loppuu 15:20 ja moni nuori jää koululle harrastuksiin, kerhoihin tai ihan vaan tekemään läksyjä.  Torstaina tein aamupäivän töitä kotoa. Iltapäiväksi menin töihin koululle. Meidän High Schooliin on noin kymmenen kilometrin matka, joten laiskuudesta ei ole kyse. Koulubussit on yli täy

ei saa purra!

Pieni käsi ottaa kiinni mun kädestä ja käden omistaja katsoa tapittaa syvälle silmiin esittäen samalla kysymyksen: ”Missä Zahra on?” Vastaan etten tiedä, mutta olen täällä hänen tilallaan. ”En halua sinua! Mene pois. Missä Hana on?” Hymyillen kerron, että Hana on töissä ja viettää kysyjän kanssa välitunnit. Esittelen itseni uudestaan, kerron tekeväni töitä kaikissa kouluissa, kaikenlaisten lasten kanssa ja että minut kutsutaan paikalle, kun joku on poissa. Pieni käsi pitää edelleen kiinni minun kädestäni ja kysyy multa olenko mä keski-ikäinen. Vastaan että näin se taitaa olla. Lapsi nyökkää hyväksyvästi. Koulun kello soi ja me lähdetään yhdessä luokkaan. Päiväni erityistä tukea tarvitsevan oppilaan kanssa on alkanut. Monesti oppilas jonka kanssa työskentelen käyttää apuvälineenään kommunikaatiolaitetta tai viittomia ja usein päivä luokkahuoneessa sivuaa vain väljästi muiden oppilaiden päivää. Luokkatovereitten opiskellessa maantietoa, me harjoittelemme hienomotoriikkaa. Taukoja tarvita

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

tule joulu kultainen

On vuoden viimeinen koulupäivä, lukukausi ei toki pääty tänään vaan vasta tammikuun loppupuolella. Lukiolainen toivoo, ettei joululomalla tarvitsisi tehdä koulutöitä, ainakaan paljoa. Mutta miltä joulu sitten näyttää meidän perheessä? Onko se suomalainen vai amerikkalainen, vai ehkä jotakin siltä väliltä? Teini hyppää autoon ja toteaa hitunen sarkasmia äänessään miten hienoa on että mutsi vaalii pohjoismaista taustaansa näin joulunalla. Kommentti nousee autossa raikuvista joululauluista ja äidin hoilotuksesta:  Är du en av tusen små? Är du han de väntar på? Du mitt lilla barn En ängel givit namn Är du jordens dolda skatt Jag fått skydda denna natt? Är det själva himlen Som jag gungar i min famn? En ole laulaja ja uskon pyhästi siihen, että volyymin kasvaessa haittaa vähemmän, että menee ehkä vähän nuotin vierestä. Lapsi saattaa olla toista mieltä.  Kun olin lapsi, tuotiin kuusi sisään aatonaattona. Sitä ei toki koristeltu ennen kuin jouluaattona, juuri ennen kuin Suomen Turku julisti j

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän