maanantai 30. toukokuuta 2016

martta matkustaa - ja perhe myös



Sunnuntaiaamu aukeaa sateisena ja harmaana, lämpömittari näyttää 48F (9C). Mä tuijotan Freddeä kysyvästi kahvikuppini ylitse; ”Ihan aikuisten oikeestiko sä haluat lähteä ajamaan sateiseen saaristoon?” – kylmää, märkää, tuulista ja sade vihmoo harmaana vaakatasossa pilvien peittäessä näkyvyyden. Kolme lauttaa, jonoja ja harmaa maisema. Fredde katsoo takaisin, näppäilee sääennustetta koneelta ja huokaa. Sit se kysyy et jos me lähdettäiskin itään eikä länteen... mut vuorten yli on matkaa, mihin Martta? Mä olen jo syventynyt omaan näppäimistööni; Googlailen koirien pahoinvointilääkkeitä, sellaista käsikauppa kamaa. Eihän meidän eläinlääkäriäkään saa Memorial Dayn sunnuntaina käsiin, ainakaan autopahoinvoinnin takia. Bingo. Heitän pallon takaisin Freddelle; Ei me sitä mihinkään saada tällä varoituksella, on pitkä viikonloppu ja kaikilla on jo jotakin... mut jos me otettais se mukaan. Fredde laittaa Expediaan vielä yhden täpän: kaksi aikuista, kolme lasta, koira. Mä ajan apteekkiin ostamaan niitä pillereitä. Ennen lapsia me tehtiin näitä tempauksia jatkuvasti, viimeiseen kahdeksaan vuoteen tää on toinen kerta. 



Tuntia myöhemmin me ollaan autossa, ne kaksi aikuista, kolme lasta ja koira. Koira on saanut tabunsa ja nostettu puoliväkisin autoon. Lapset on pakanneet shortsit, t-paidan ja yöpaidan riemustakiljuen. Mulle riittää mukaan se yöpaita vaihtoalusvaatteilla. Martalla on mukanaan ruokaa, hihna ja pari siankorvaa. Hetken vouhkattuaan se käy nukkumaan.



Passilla sataa, korkeimmissa kohdissa on edelleen lumipälviä. Puiden vähetessä sade muuttuu auringonpaisteeksi ja elohopea nousee vähitellen sieltä viidestäkympistä kahdeksaankymmeneen. Vajaat kymmenen celsiusta vaihtuu vajaaseen kolmeenkymmeneen, harmaus siniseen. On pakko myöntää että kahdeksanpaikkainen perhekuljetin näyttää taas karvansa. Jannun keskirivillä omissa tuoleissaan, neiti puhelee kuorsaavalle Martalle haltiakielellään. Mä nauran Freddelle et keskiajalla ne olis jo polttaneet meidän tyttären roviolla.





Lauma kysyy koska me pysähdytään ekalla viinitilalla, ne on tehnyt tätä syntymästään saakka, ja tietää miten autiomaaretket etenee. Me arvotaan missä halutaan käydä. Voittajaksi pääsee tällä kertaa Fidelitas. Martta ulos autosta lauman mukana, lauma juoksee pihannurmikolla ja karkaa viinitarhaan, me istutaan aurinkotuoleihin lasillisten kanssa. Ohimennessäni huikkaan yhden kaukaloikäisen vanhemmille että hyvä siitä tulee, meidänkin kolmikko on aloittaneet tän touhun tuossa iässä. Ne vastaa ettää näyttää tosiaan omaksuneen hyvin tän viininmaistelusysteemin. Martta käy nurtsille istumaan.  Lähellä istuvat naiset kehuvat ensin meidän vauvan hyvää käytöstä, sen jälkeen toinen niistä kysyy miksi se on niin lyhyt. Hämmennyn kysymyksenasettulasta ja yhtäkkiä tajuan että ne tarkoittaa että miksi meidän koira on kääpiö. Vastaan että se on ”English Lab” ei ”Standard American Labrador” amerikkalainen labbis kun on keppanasti kolme kertaa englantilaisen sukulaisensa kokoinen. Lasken Martan irti ja se painelee viinitarhaan lauman mukana.





Valmistaudun nostamaan vastahakoisen koiran takaisin autoon ja yllätyn positiivisesti kun Martta hyppää ihan itse kuljetuskenneliin. Meidän pupulainen on viimeinkin oppinut että autoilussa on myös hyviä puolia. Seuraavalla pysähdyksellä Martta saa kaverin. Cooper toivottaa Martan tervetulleeksi ja ne peuhaa hetken Cooperin Budin kanssa.

ehkei tää autojuttu sittenkään ole niin kauhee...

Martta ja Bud




Vähän myöhemmin Martta kävelee Marriottin ovista sisään kuin kokeneempikin matkailija. Se istahtaa odottamaan Fredden hoitaessa ”paperityöt”, hämmästelee vähän hissiä, kulkee rinnalla huoneen ovelle ja testaa ensimmäiseksi yhden sängyistä. Illalla Martta editoi mun kanssa kuvia, lauma katsoo elokuvaa telkkarista ja Fredde surffaa viereisellä sängyllä. Yhden vuorokauden irtiotto tekee hyvää, nyt opittiin sekin että Martta on hyvä matkustaja, ja koira jonka voi hyvin ottaa mukaan kaikkialle. Länsirannikon hotelleihin saa yleensä tuoda mukanaan koiran. Osassa karvaisesta seuralaisesta peritään ”pet fee”, joka vaihtelee $10-$15/yö tai vaihtoehtoisesti karvakorvat ovat ilmaisia, mutta luottokortille tehdään siivousvaraus, jonka joutuu maksamaan vaan jos seuralaisesta tulee ylimääräistä sotkua. Länsirannikoiden hotelleissa ei saa tupakoida, joten koirahuoneet eivät ole niitä perinteisiä tupakkahuoneita, sitä en tiedä onko allergisille oma kiintiönsä, vai ohjataanko allergiset niihin harvoihin hotelleihin joihin pääsee vain kaksijalkaiset. 

Martta kirjautuu Marriottiin


editointipuuhissa

maanantaiaamuna me käydään kahdestaan Martan kanssa lenkillä, ja pysähdytään samalla kahdestaan hotellin aamiaishuoneeseen kahville. Muut nukkuu vielä. 

lauantai 28. toukokuuta 2016

rapaa, sikoja ja vuohia

rapa-roosa ryvettää itsensä ihan silkasta ilosta

Mä aina kuvittelin ettei niillä anonyymien kommenteilla ollut vaikutusta siihen miten, ja mistä kirjoitin. Kuitenkin sen jälkeen kun mahdollisuus kommentoitiin poistui, huomasin yllättäin olevani rohkeampi. Ei niin että tarkoitus on koskaan ollut erityisesti loukata ketään mutta ainahan on jossakin joku joka ottaa herneen nenään, sanoi sitten mitä tahansa mistä tahansa. Sehän ei sinällään ole muuttunut että niitä herneitä epäilemättä menee nenuun milloin mistäkin, tai että joku hiljaa paheksuu meidän elämäntapaa, perhettä, lastenkasvatusta tai milloin mitäkin. En ole koskaan kirjoittanut kommenttien toivossa tai niitä peläten, mutta sanan säilä on voimakas. Voimakkaampi kuin tahdoin myöntääkään. 

joskus sitä on tahtomattaan vähän lammas - tai vuohi

Toki vuorovaikutus on mukavaa ja edelleen mulla on lukijoita joilla on rohkeutta kommentoida joko avoimesti nimellään facebookissa, tai sitten sähköpostin kautta joko anonyymisti tai nimellään. Käyn mielelläni keskustelua näitten kanavien kautta. Kirjoittaminen on kuitenkin mulle aina ollut jonkinlainen terapiamuoto ja harrastus, tapa ajatella ”ääneen”. Hyllystä löytyy vino pini päiväkirjoja, osaan on liian kipeää koskaan palata, eikä niillä liene suurta kirjallista merkitystä. Bloginkaan tavoitteena ei ole sen enempää myydä kuin esitellä, se tuo jollekin vertaistukea, toiselle kurkistuksen ulkosuomalaisen- tai erityislapsiperheen elämään. Kolmas lukee ihan muuten vaan. Minä kirjoitan, koska tunnen tarvetta kirjoittaa. En koe olevani mielipidevaikuttaja, en edes halua olla sellainen.

Sunny on vanha tuttu. Läheisen kotieläintilan emakolla on ikää kuusi vuotta, ja muistan kun se oli pieni possu.

Metsässä on aikaa, aikaa minulle. Ei ole kiire mihinkään. Me seistään Martan kanssa kuralätäkössä ja syödään marjoja suoraan pensaasta. On aikaa ajatella ja pohtia asioita. Usein kirjoitukset syntyy näillä Martan ja mun retkillä.

alaskanvatukat on parhaimmillaan

Marttakin tykkää marjoista

osa alaskanvatuista on tummia, osa oransseja


Toisinaan mietin tätä meidän perheen omanlaista surrealistisuutta. Ehkä kaikkien muittenkin perheet on ihan yhtä absurdeja, mutta niihin mulla ei ole samanlaista näköalaa kuin omaani. Toisaalta me ollaan ihan tavattoman tylsä, kahden työssäkäyvän vanhemman kolmilapsinen perhe. Koirakin on sellainen vähän epämuodikas laboratorionhoitaja johon lankomieskin totes et, ai miksi te sellaisen hankitte... olis pitänyt olla jotakin raflaavampaa. Lapset käy alakoulua, vanhemmilla on sellaiset tylsät keskiluokkaiset työpaikat. Ei olla mitenkää erityisiä.

metsälammessa


Sit on kaikki se ”fluff” siinä ympärillä. Se että yhdeksään kuukauteen mahtuu kolme katkennutta raajaa, tai että me vanhemmat osataan yhdistää lasten käyttäytymistä niitten neurologisiin haasteisiin, että meidän vanhemmuus on ihan toisenlaista kuin se mitä me joskus silloin kuviteltiin, että lasten systeemeistä kertoessa viihdytän työyhteisöäni niin että ne nauraa vedet silmissä ja lopulta saa jostakin välistä kysyttyä et miten mä voin pysyä kaiken keskellä niin rauhallisena, et miten mä en ole edelleenkään menettänyt järkeäni. Fredde sanoo tähän, että lapsen vanhempien tärkein tehtävä on liittoutua yhdessä lapsiaan vastaan.



Eilen illalla oli koulun kevättanssiaiset. Koko koulu bailasi, osa ulkona ja loput sisällä jumppasalissa. Pojat oli kavereittensa kanssa ulkona. Mä istuin jakamassa ennakkotilattuja lippuja, ja olin täten estynyt vahtimaan näitten nuorten sankareitten touhuja. Kotimatkalla ne autossa avautui et ne oli yhdessä Jasonin ja Davidin kanssa juosseet pitkin pusikoita ilman housuja. Puolustuksena ne sanoi että Jason ja David pissaskin kilpaa. Ei niille ollut tullut mieleenkään et joku olis saattanut nähdä, ja pyllypaljaana juoksentelu koulunpihalla on täällä meidän nurkilla kohtalaisen vakava rikkomus, huolimatta siitä että suurin osa vanhemmista olis todennäköisesti salaa nauranut. Niin minäkin. Nauroin vedet silmissä kun kerroin tätä stooria Freddelle myöhemmin, ensin asianmukaisesti nuhdeltuani kaksikkoani. Pojat kun on poikia.

Tavalliseen arkeen mahtuu psykologeja ja testauksia, koulussa ja koulun ulkopuolella. Joskus on vaikeeta muistaa ettei se ole kaikkien tavallista arkea. On sen jouluna katkenneen jalan kuntoutusta ja rinsessan ortopedejä. Jossakin välissä tarttis kai itsekin päästä sinne ortopedille, mutta yritetään nyt ensin fysioterapiaa ja osteopatiaa. Hammaslääkärissäkään ei olla käyty miesmuistiin. Jos jostakin vaan sais vuorokauteen lisää tunteja, kun töissäkin tarttis käydä.

kukkia pomolle perjantaina

Perjantaina istuin pöytäni ääressä aamukuudelta, koska samalle aamulle oli edellisenä iltana varattu toimenpide sille yhdelle nuorelle naiselle jonka keuhkokuume oli sittenkin agressiivinen keuhkosyöpä. Mun homma oli jutskata sen naisen vakuutusyhtiön kanssa aamuvarhaisella ja kertoa että keuhkokuumeesta tuli syöpä muutamassa tunnissa, että yhdessä silmänräpäyksessä yhden ihmisen ja sen läheisten elämä oli muuttunut painajaiseksi. Mun tehtävä on tehdä niistä painajaisen lieveilmiöistä huomaamattomia. 

Ystävä kysyi eikö ole ihan kauheeta tehdä työtä klinikalla jossa osa potilaista kuolee kuitenkin. Hiljaa korjasin että klinikalla, jossa suurin osa potilaista kuolee. Se vaatii sitä että kykenee olla menemättä liian lähelle. Joskus on niitä jotka osuu ja pahasti, mutta jos niin kävisi kaikkien kohdalla olisi mahdotonta tehdä tätä työtä. Voitto on se kun saa sossulle perusteltua miksi niitten kannattaa maksaa jotakin sellaista mitä ne ei yleensä maksa. Voitto on se kun ihminen saa uuden keuhkon ja viisi vuotta lisää aikaa. Kuka tietää jos viiden vuoden kuluttua sairaus osataan jo parantaa. Vakavasti sairaan ihmisen elämässä viisi vuotta on pitkä aika. Aamupalaverissa kaikki myöntää että monesti illalla on antanut kaikkensa. Että illalla haluaa vaan istua ihan hiljaa ja nauttia kaikesta siitä minkä edessään näkee... puolison, lapset, kodin, lasin viiniä.

lauantaisella viiniretkellä lasten kanssa

 Me nauretaan paljon. Itku pitkästä ilosta, paha paljon nauramasta. Meillä uskotaan nauruun. Meillä uskotaan iloon, niin töissä kuin kotonakin. 

Marttaakin naurattaa vaan

tiistai 24. toukokuuta 2016

I need you now...

Jokainen työssäkäyvä vanhempi tietää sisäisen taistelun sairaan lapsen ja työn välillä. Sen kun pitäis olla kahdessa paikassa yhtäaikaa ja ollessaan toisessa miettii mitä siellä toisessa tarvitaan. Yleensä jako on meillä selvä. Fredde joustaa, sillä kun on työ jonka voi tehdä missä tahansa. Toisinaan jaetaan päiviä jos Freddellä on jotakin hypertärkeetä, mutta noin keskimäärin mä olen se joka antaa suukon otsalle, hyppää autoon, ajaa töihin ja jättää sydämen kotiin.

Myös mun työ joustaa, tai siis työpaikka joustaa, mutta työt jää odottamaan. Kaikkien työ ei jousta, syystä tai toisesta. Tai vaikka joustais tietää että joustoa saa pitkin hampain ja tietää sanomattakin että poissaoloa katsotaan karsaasti.


Tänä aamuna olin töissä ennen seitsemää. Tiesin että on paljon tehtävää, olinhan eilen kotona. Kotiin jätin pienen surkean tytön, me sovittiin jo että Fredde hakee sen puoliltapäivin koulusta. Lähtiessä se jäi telkkarin eteen nukkuvassa talossa. Me valvottiin yhdessä yöllä, käsi on kipeä. Työpöydällä mua odottaa kukkakimppu ja kortti, kortissa on terveiset jokaiselta tiimiläiseltä ja esimiehen sanat: ”Ihan mitä tahansa tarvitset... perhe on tärkeämpi kuin me – aina.”

M soittaa mulle kahdesti kahdeksan jälkeen. Se on oksentanut. Sanon että se jää kotiin, Fredde sanoo voivansa hyvin jäädä. M väittää pärjäävänsä, mutta kuulen sen äänestä ikävän. Soitan lastenlääkäriin ja jatkan hommiani. Ajatukset on kotona, pienen tytön kainalossa. Tunnen olevani väärässä paikassa. Se lähettää itsestään selfien – M ja sen nallet; nekin kuulemma tarvitsee äitiä kipeänä. Nousen työpöytäni äärestä ja huikkaan viereisestä ovesta että mä lähden nyt, mua tarvitaan kotona. Kukaan ei kysy, kukaan ei kyseenalaista. Esimies sanoo et laita tekstari jossakin vaiheessa.

Lapsi on tärkeämpi kuin työ.






maanantai 23. toukokuuta 2016

että silleen

koulun jälkeen sähläys


Mä olin ennen se vanhempi joka ajatteli et ne joitten lapsilla katkeilee luita ei anna lapsilleen riittävästi kalsiumia ja d-vitamiinia, tai ehkä ne on muuten jotenkin holtittomia vanhempina. Kunnes:

Elokuun 19. mä olen naapuruston naisten kanssa yhdellä ja Fredde soittaa mulle just kun on saanut kaljan eteeni – kyllä, juon kaljaa – se kertoo että meidän seikailijatar on hypännyt sohvalta ja landannut suoraan kädelleen. Kymmenen minuuttia myöhemmin ajan itkevää tytärtäni lastensairaalan päivystykseen. Värttinäluu on poikki. Neiti aloittaa kouluvuotensa käsi kipsissä. Onneksi käsi paranee hyvin ja kuuden viikon päästä se on entisellään.



Joulukuun 25. paimennan laumani pihalle riehumaan. Ne juoksee korttelin ympäri puhkuen joulun riemua ja tarmoa ja Martta juoksee niiten mukana. O pysähtyy. Martta ei pysähdy. Seuraava yö ollaan lastensairaalassa. Sääriluussa on spiraalimurtuma – käytännössä se on siis katkipoikki kahdesta kohtaa. Ensimmäiset viikot se on pyörätuolissa jalka kipsattuna varpaista nivustaipeeseen. Seuraavaksi se on sellaisesa monossa ja kulkee ympäriinsä rollaattorin avulla. Fysioterapia alkaa toukokuun alussa.



Eilen. Sunnuntai-iltana, toukokuun 22. M vetää jalkaansa rullaluistimet sisällä keittiössä. Se pistää kypärän päähänsä ja lakonisesti me vanhemmat todetaan että varmaan olis parempi odottaa niitä suojia, ja tyttö toteaa tomerasti et hän kokeilee vaan vähän. Olen lammas. En sano mitään. Neiti pitää keittiön saarekkeesta kiinni ja luistelee. Fredde on autotallissa ja mä poikien kanssa yläkerrassa kun kuuluu tömähdys. Tömähdystä seuraa itku. Juoksen alakertaan ja Fredde säntää sisään autotallista. Irroitan maassa makaavalta lapselta fillarikypärän ja käsken Freddeä repimään luistimet sen jaloista. Keijukaisprinsessa pitelee kättään. Se ilmoittaa että se on katki.

Suhtaudun ilmoitukseen vähän varauksella sillä itku on loppunut ja tyttö kampeaa itsensä istumaan. Kysyn että onko se varma että se on poikki? Lapsi kasoo mua ja vastaa: ”Äiti. Kyllä mä tiedän miltä tuntuu kun käsi menee poikki. Multa on katkennut käsi ennenkin.” Lastaamme lauman autoon, mä en relaksaattien takia halua ajaa, Fredde ajaa, ja me ajetaan päivystykseen. Puolessa tunnissa käsi on kuvattu. -Joo, ranteessa on koko luun poikki menevä kaunis värttinäluun murtuma. Me täällä lastotetaan, huomenna meette ortopedille. Laitan tekstarin töihin, olen huomenna hoitamassa yhtä katkennutta kättä.



Maanantaina ortopedi katselee kuvia. - Hienosti on mennyt. Ai mitä tapahtui? No täähän on ihan oppikirjatapaus, yleisin murtumatyyppi kahdeksanvuotiailla tytöillä. Viikko lastassa, ja sit kipsataan. Neitokainen päättää toisen luokan samoin kuin aloittikin. Vasen käsi kipsissä.




Siperia opettaa. Yhdeksään kuukauteen on mahtunut kolme kipsiä. Että silleen. Ensimmäinen on jo kysynyt että saako meidän lapset riittävästi kalsiumia ja d-vitamiinia, ei vissiin kehdannut kysyä siitä yleisestä holtittomuudesta vanhempana. 









sunnuntai 22. toukokuuta 2016

nehän osaa vaikka mitä!


Tää viikonloppu on avannut silmät. Kun mä olen kyvytön oikeastaan yhtään mihinkään, löytyy taloudesta yllättäin kolme osaavaa ja ahkeraa apulaista. On tyhjennetty tiskaria, laitettu ruokaa, katettu pöytää, pesty ja lajiteltu pyykkejä... ne on jopa siivonneet leikkihuoneen. Mun lapset jotka ei yleensä tee yhtään mitään. Ainakaan ilman uhkailua-lahjontaa-kiristystä. Nehän oikeesti osaa, jos vaan viitsii... Eilen M laittoi päivällistä, tänään O laittoi meille aamiaisen. K pyykkää kuin kokeneempikin kodinhengetär. 

M kävi kaupassa ja valkkasi näin... 


Muitten puuhatessa mä teen itse kevään lomaketalkoita. Metatyötä? Kolme lupakaavaketta eläintarhaan, kolme kaavaketta kevättanssiaisiin. Yks setti O:n opettajalle ja toinen paketti koulupsykologille K:n juttuja. Teen sivukaupalla testilomakkeita; Onko lapsi impulsiivinen? Aina, toisinaan, ei koskaan. Kuunteleeko lapsi ohjeita? Aina, toisinaan, ei koskaan. Kysymyksiä on satoja ja osa niistä toistuu yhä uudestaan ja uudestaan.

ehkei nyt kuitenkaan vielä saattohoidossa, mutta noin muuten sopii teemaan


Tilaan opettajien kevätlahjat netistä, järkkäilen jannujen synttäreitä. Metatyötä? Hoidan K:n tulevan leikkauksen paperisotaa ja täytän kaavakkeita omaa lääkäriäni varten. Yhdysvallat on kaavakkeitten, lupalappujen ja lomakkeitten luvattu maa. Ilman täytettyä, allekirjoitettua kaavaketta ei yksikään lapsista lähde eläintarhaan kevätretkelle tai tanssahtele perjantaina kevättanssiaisissa.  Huomenna on vitsipäivä. Vitsipäivänä jokainen tuo kotoota kouluun vitsin, sellaisen koulukelpoisen. Mä osaan vaan pissa, kakka ja pieru juttuja, ne ei kelpaa. Googlaan netissä lasten suuhun sopivia, koulukelpoisia vitsejä.

maljakossa kukkii oman pihan pionit



Martta on hukassa. Se haluaa lenkille MUN kanssa. Fredde lenkittää, mut se ei ole Martan mielestä yhtään sama. Lääkäri käski levätä viikonlopun. Googlaan senkin ja opin että SI-nivelen tulehtuessa ensihoito tosiaankin on lepo. Lepo ja kuuma. Lepo ja kylmä. Voisko joku jo pistää kortisonia tonne niveliin. Ei mulla ole aikaa maata oikealla kyljellä ja tuijottaa ulos ikkunasta. Portaat täytyy kiivetä kaiteessa roikkuen. Tuolista pääsee ylös vain avun kanssa. Uuniin-tiskikoneeseen-pesukoneeseen ei ole mitään asiaa. Huomaan miten epäergonomisesti meidänkin koti on suunniteltu. 

leiki mun kaa...

lauantai 21. toukokuuta 2016

blogisti on kännissä

Paljon puhutaan raskausvaivoista raskaana ollessa, mutta lapsen synnyttyä katse kääntyy lapseen ja lapsen äidin vaivat unohtuvat. Lukemattomia kertoja on tullut luettua siitä miten synnytyksen palkinto paransi kaiken. Tai sitten ei. Joo okei, kolme raskautta ja niistä viimeisenä monikot – kaksi kolmekiloista jannua viikolla 36, vähän ehkä heviä kamaa kenen tahansa vartalolle. Mutta miten heviä? Distasis recti on tuttu sanapari niille joilla se on, moni ei kuitenkaan ole koskaan kuullutkaan, ja nekin jotka siitä tietävät ajattelevat sitä usein lähinnä kosmeettisena ongelmana. Entä lantionalueen ongelmat? 

Valveutuneen, ja ehkä vähän vähemmän valveutuneetkin tietää ettei raskauden jälkeen pidä lähteä treenaamaan vatsaa täydellä teholla, ei vaikka kuinka mieli tekis. Mutta mitä sitten? Kukaan ei ainakaan mulle ole koskaan tehnyt yhdenkään raskauden jälkeen vatsalihastarkastusta, kertonut koska vatsoja voi alkaa tekemään tai jopa sanonut että ongelma saattaa olla ikuinen. Ihan itse olen katsonut netistä kuvia ja naamiksessa jututtanut tyyppejä ja päätynyt siihen että mulla on varmaan sellainen patonkivatsa, oppinut olemaan vähän varovainen. Navan vieressä on silminnähtävä pienen pieni tyrä. Ei sellainen kun kerran näin yhdellä potilaalla – lasten jaliksen kokoinen möhkäle, vaan ehkä peukunpään kokoinen. Ja kun treenaa vatsoja ja tekee muodikkaasti lankkuja, treeni tuntuu alavatsalla ja jossakin siellä kyljissä.

Mitä haittaa siitä sit on? Ryhtivirhe? Ruma vatsa? Merkkejä elämästä ja äitiydestä naisen vartalolla. Mulla tää on tällainen yhdistelmäongelma. Raskauden aikana kun venyy muukin kuin vatsalihakset. Lantio valmistautuu synnytykseen ja liikkuvuus lisääntyy. Ryhti muuttuu ja selän notko syvenee. Periaatteessa kaikki menee synnytyksen jälkeen takaisin. Tai sitten ei. Muutaman kerran vuodessa. Just sen verran ettei asialle ole kauheesti jaksanut tehdä mitään. Lonkka tulee kipeäksi. Osteopaatti korjaa sen hetkessä. Vähän vääntää ja kääntää ja toteaa että häpyluu on vähän viturallaan, jalat erimittaiset ja SI-nivel vinossa. Se perhanan SI-nivel. No osteopaatti korjaa ja pari päivää on paikat hellinä ja matka jatkuu. Kunnes kaikki tapahtuu uudestaan.



Se alkaa aina niin että pissalle pitää mennä H-E-T-I! Seuraavana alaselässä on jomottava särky ja oikea lonkka kipeytyy. Valelen itseäni tiikeribalsamilla ja syön panadolia. Tiedän että ibuprofeiini olis parempaa, mutta en voi sitä syödä. Syön siis panadolia. Lopulta tilanne rauhoittuu, tai käyn osteopaatilla ja tilanne - kaik on taas hyvin.

Tänä keväänä otin härkää sarvista, menin lääkäriin ja pyysin lähetteen fysioterapiaan. Sain lähetteen, varasin ajan ja kerroin fyssarille miten mulla on kolme raskautta, tytär ja kaksospojat. Kerroin ettei tässä nyt melkein kuuteen vuoteen ole ollut aikaa tehdä yhtään mitään, muuten kuin pikaratkaisuna, koska minä – minä itse – tuppaan jäämään tärkeysjärjestyksessä viimeiseksi. Fyssari kuuntelee ja kokeilee ja mittaa. On joo vähän erkaantuneet nää vatsalihakset. Ylhäältä enemmän kuin alhaalta. Aika paljon arpikudosta. Jalatkin on tuuman verran erimittaiset ja se häpyluu, se on ihan jellullaan. Hierotaan ja jumpataan. Se kysyy lupaanko jumpata, ja minä lupaan.

Tiistaina selkä on vähän kipeä. Jumppaan. Keskiviikkona jumppaan vähän lisää. Sanoihan se että ensin mennään huonompaan, ennen kuin päästää parempaan. Torstaina jumppaan jumppani irvistellen, mutta minähän jumppaan. Perjantaiaamuna en meinaa päästä ulos autosta töissä. Ennen puoltapäivää varaan ajan lääkäriin. Iltapäivällä kävelen kuin mulla olis kakka kalsareissa sinne lääkäriin. Hetken harkitsen rollaattoria, niitähän meillä on. Lääkäri määrää mulle kunnon pöllyt viikonlopuksi, maanantaina mietitään ortopediä jos tää ei ole rauhottunut. Ja se jumppa. Vähään aikaan ei jumpata. Seuraava askel on kortisonipistoksia SI-niveleen bilateraalisti – kummallekin puolelle.


Liian moni ei ole koskaan kuullutkaan ettei raskaudesta ehkä toivu koskaan.  Ainakaan ilman leikkausta. Titaaninauloja lantioon ja abdominoplastia vatsaan. 



sunnuntai 15. toukokuuta 2016

yltäkylläisyyteen oikeutetut lapset

Meidän lapset kasvaa vaarallisessa ympäristössä, siitä puhutaan vanhempien keskuudessa paljon, siitä että nämä lapset kasvavat keskellä yltäkylläisyyttä, hiljaisesti oikeutettuna sellaiseen mistä monet aikuisetkin vain haaveilevat. Minkälaisia aikuisia näistä kasvaa?

Seuraan tytärtäni tavaratalossa jonka toiminta rakentuu puhtaasti asiakaspalvelulle. Se on kasvanut tässä ympäristössä, se osoittelee kenkämyyjälle tottuneesti ne kengät joita se haluaa sovittaa ja asettuu sen jälkeen pehmeään nojatuoliin istumaan ja odottamaan. Pikkutakkiin pukeutunut mies istuu lattialle ja pujottaa ensimmäisen parin tytön jalkaan. Se auttaa soljen laittamisessa ja pyytää neitiä kokeilemaan jalkineita  kävellen ja juosten. Sen jälkeen kokeillaan vielä viittä paria ennen kuin lapsi osoittaa pöydällä olevaa mallikenkää ja tokaisee: ”Vielä noi... kiitos.” Lopulta pieni prinsessa on valinnut itselleen kengät, se pyytää myyjää viemään ylimääräiset pois ja keskittyy puhumaan meidän kanssa; ”Daddy, will you buy me these...”

Seuraavaksi se siirtyy vaateosastolle. Tuttu myyjä kyselee kuulumiset ja ehdottelee tytölle niitä vaatteita joista tietää sen tykkäävän. Neidin valitsemat vaatekappaleet viedään sovitushuoneeseen odottamaan sillä välin kun tyttö poimii vielä lisää sovitettavaa. Kahdeksanvuotias on täysivaltainen asiakas siinä missä aikuisetkin. Kahdeksanvuotias päättää mitä haluaa ja tietää mistä tykkää. Kahdeksanvuotias kuluttaja on tulevaisuutta. 

Pidän tärkeänä että meidän kolmikko huomaa tarjoilijan-kenkämyyjän-vaatemyyjän, että se muistaa että ne on ihmisiä työssään, että ystävällisyys on tärkeää. Nämä ihmiset eivät ole näkymättömiä, kiitos on tärkeää, ja silmiin katsominen – toisen huomaaminen.

M harrastaa tennistä ja kalliokiipeilyä. Lauantaisin tiputan sen Fredden Audilla tai omalla Bemarilla tennishallille, enkä osaa olla pohtimatta tilanteen tietynlaista absurdiutta. Huomenna sillä on koulussa liikuntapäivä. Se ostaa itselleen uuden asun liikuntapäivää varten. Kieltäydyn kutsumasta niitä urheiluliiveiksi – lapsi on kahdeksan – mutta topin, juoksulegginsit ja puseron.

M ostaa Zellaa. Mä ostan saman merkin naisten mallistosta itselleni urheiluvaatteet. 

Saman tavaratalon alakerrassa näytelmä toistuu. Tällä kertaa minä osoittelen mieleisiäni kenkiä ja Sam hakee ne. Sam tuo samalla muutaman muunkin mallin – ihan vain kokeiltavaksi. Viisitoista vuotta sitten tää systeemi ahdisti mua. Olin tottunut suomalaiseen itsepalvelukulttuuriin, ja lattialla konttaava myyjä joka sääti kenkiä mulle sopivaksi tuntui jotenkin ylettömältä. Kaikkeen tottuu. Nykyään se että Diorin meikkimyyjä soittaa mulle kotiin ja tarjoa uusinta ripsaria kokeiltavaksi tuntuu ihan tavalliselta – ei miltään.


Mutta meidän lapset kasvaa tähän. Raha ei silti kasva puissa. Miten ne kasvatetaan ymmärtämään ettei tämä tule itsestään, ettei heillä automaattisesti ole syntymäoikeutta tähän, että sen eteen pitää tehdä työtä, ja sittenkin pitää vielä sattua olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Toisaalta mä itse kasvoin tämän maailman suomalaisen version laitamilla. Fredde miltei sydämessä. Kun katson omia koulutovereitani, voin todeta että malli pärjäämisestä siirtyy eteenpäin. Valtaosasta tuli samanlaisia kuin meistä. 

TOMS lahjoittaa jokaisesta myydystä kenkäparista yhden parin kenkiä tarvitsevalle lapselle. Sopii. M katsoo mun kenkäostoksia ja haluaa itsekin korkokengät. Me sovitaan et odotetaan kuitenkin vielä muutama vuosi.
Mä olen vähitellen palaamassa korkokenkiin kahdeksan vuoden tauon jälkeen. 


miksi haluaisit elää sata vuotta?

Useampikin blogisti (Helena, Petra)on kirjoittanut oman maansa naisten suhteesta ruokaan ja vartaloonsa, samalla sivuten sellaista yleistä lähestymistapaa elämään, kotiin, lapsiin ja työhön. Kaikissa kirjoituksissa tulee esiin se sama, että me pohjoismaisen luterilaisessa kulttuurissa kasvaneet lähestytään elämää, itseämme ja toisia kurinalaisesti, kannustaen ainakin osittaiseen kärsimykseen, ja että elämästä nauttiminen leimataan hedonismiksi ja sitä tulee sallia korkeintaan pieninä annoksina. Mitä siitäkään nyt tulis jos aina olis kivaa.

Yhdysvaltain länsirannikolla on muodikasta juosta puolikkaita maratoneja, ja joogata ja jumpata. Moni pukeutuu vain juoksuleggareihinsa, jos ei muuten niin edustaakseen liikunnallista elämäntapaa, liikkui tai ei. Liikunnan kulttuuri vaihtelee osavaltiosta ja jopa osavaltiotasolla kaupungista toiseen. Perinteisesti yliopistokaupungeissa ollaan hoikempia, syödään terveellisemmin ja liikutaan enemmän. Colorado oli vielä ainakin muutama vuosi sitten Yhdysvaltain tervein osavaltio.

Toisaalta sillä kolikolla on kääntöpuolensa. Arki ei ole harmaata, se ei ole erityisen kurinalaista ja siitä saa nauttia. Joku tuo aamulla töihin laatikollisen tuoreita leivonnaisia, kursaillen sanotaan ettei pitäis ja sit syödään. Illalla ennen kotiinlähtöä keskustellaan siitä minkälainen viini on illan aterialla; ”Löysin tosi hyvä roseen, kannattaa kokeilla...” – Mut mulla odottaa vuoden se ja se punkku sieltä ja sieltä, me juodaan se tänään. Jos ei jaksa laittaa ruokaa haetaan valmista tai syödään ulkona, koska pitäähän arjen pysyä tasapainossa ja elämästä tulee nauttia myös maanantaisin.

Amerikkalainen ei elä lomasta lomaan ajatuksella että lomalla sit relataan ja nautitaan. Lomia on vähemmän ja on syytä tarttua hetkeen.

Täällä on tärkeämpää olla terve ja terveellinen – viini ja luomupullat on terveellisiä – kuin laiha. Kauneutta on monenlaista, se on kauniita vaatteita, liikunnallisuutta ja hoidettua ulkonäköä. Kauneuteen ei vaadita tiettyä painoindeksiä. Sairaalloinen lihavuus on sairaalloista lihavuutta, mutta noin muuten, monenlainen vartalo on kaunis. Bikinit kuuluu kaikille ja juoksuleggareissa voi liikkua myös keski-ikäinen pyylevä punkkari (allekirjoittanut).

Yhdysvaltain länsirannikolla tehdään työtä ja uraa, jotta voidaan myös nauttia elämästä. Työ on – ainakin keskimäärin – väline enemmän kuin itseisarvo. Työ mahdollistaa ne viinit ja viinerit. Se mahdollistaa ravintolaillalliset ja aamiaiset. Se mahdollistaa kaikkea kivaa. Ihminen joka elää työlleen on vähän epäilyttävä, ehkä sen pitäis asua vaikka itärannikolla?

Hesari kirjoittaaartikkelin suomalaisesta naisjohtajasta Laura Tarkasta. Hedonistisen länsirannikon linssien läpi katsottuna Lauran elämä näyttää ankealta. Se on aina töissä, se ei koskaan näe lapsiaan ja puolisoaan. Kuka sitä muistaa kolme viikkoa sen jälkeen kun se on saanut kenkää - kuollut - jäänyt eläkkeelle - sairastunut vakavasti? Ei kukaan. Miettiikö Laura viimeisinä päivinään että olis pitänyt istua vielä muutamassa palaverissa ja kirjoittaa muistiot vähän paremmin, vai miettiikö Laura sitä aikaa perheen kanssa mikä jäi viettämättä?

Perjantaiaamuna me kokoonnuttiin taas tavan mukaan syömään rapeita croisantteja yhdessä. Yksi klinikan lääkäreistä kertoo vitsin. Vapaasti käännettynä se menee jotenkin näin:


”Mies tulee lääkärin vastaanotolle ja kysyy lääkäriltä mitä hänen pitää tehdä, jotta voisi elää satavuotiaaksi. Mies on tunnettu terveellisestä elämästään ja lääkäri kysyy mieheltä; Juotko viiniä tai olutta? Mies katsoo lääkäriä kauhuissaan ja vastaa ettei tietenkään juo. Lääkäri kysyy mieheltä syökö hän hyvää ruokaa, hellii itseään leivonnaisilla ja pekonilla? Mies vastaa että hän välttää epäterveellistä ruokaa ja syö vain terveellisiä asioita, niitäkin niukasti. Lääkäri kysyy miehen ystävistä ja perheestä, viettääkö mies aikaa iloisesti jutustellen perheensä ja ystäviensä kanssa? Mies kieltää ja vastaa ettei ehdi. Hän arvostaa säännöllistä ja terveellistä elämää. Lääkäri katsoo miestä ja toteaa; Miksi helvetissä sä edes haluat elää satavuotiaaksi, sun elämä kuulostaa ihan kamalalta!”


lauantai 14. toukokuuta 2016

stressiä ja härkäsammakoita

Jannuilla oli koulussa teemana pukeutua tulevaisuuden ammattiin...
K:sta tulee poliisi, ja sen veljestä Microsoftin pelikonsolipuolen johtaja. Et silleen. 


On taas ollut sellainen viikko ettei tiedä mistä aloittais...
  • Puolitoista päivää kotona sairaan lapsen kanssa
  • Järjettömän kiire töissä, koska amerikkalaisen terveydenhuollon vinouma, ja sairaan lapsen kanssa ollessa työt kasautuu inboksiin ja stressikerroin nousee hiljaa järjettömäksi.
  • Toinen lapsi ensin akuutisti lastenlääkäriin, ja kaksi päivää myöhemmin kirurgin konsultaation. Leikkausaika sovitaan maanantaina.
  • Metsässä ihan mielettömän rauhallista, rentouttavaa ja ihanaa. Huolimatta siitä että joku kojootin-puuman-ilveksenryökäle söi naapureitten pissapussin.




Lapset sairastaa, ja aikuisetkin sairastaa aina välillä. Ei mitään vatsanväänteitä ja lihaskolotuksia vakavampaa. Ja siinä samalla ehti hyvin askarrella 48 kutsukorttia jannujen synttäreille, täyttää nivaskan papereita sitä O:n psykologikeikkaa varten, ja muutenkin hoitamaan pöydälle makaamaan jääneitä asioita.

Martta tykkää katsoa telkkaria, menossa "Marley and Me"


Töissä. Se amerikkalaisen terveydenhuollon yksi suurimmista kipukohdista, se mihin me törmätään aina joulun alla ja sit uudestaan toukokuulla. Amerikkalaiset vakuutusyhtiöt kun hieroo sopimuksia lääkefirmojen kanssa puolivuosittain, aiheuttaen ihan järjettömän määrän työtä kaikille osallisille.

Mun käsityksen mukaan kun Suomessa mennään lääkäriin, lääkäri määrää lääkkeen ja resepti lähtee apteekkiin – oletan että reseptit kulkee Suomessa nykyään sähköisesti. Apteekissa farmaseutti laittaa lääkkeen valmiiksi, ja jos lääkäri on laittanut ruksin kohtaan; saa korvata edullisemmalla rinnakkaisvalmisteella, lääke vaihdetaan tarvittaessa saman lääkkeen edullisempaan versioon. Asiakas käy hakemassa lääkkeen apteekista ja maksaa sen osan jota Kela tai asiakkaan vakuutus ja Kela yhdessä eivät maksa. Jos kyseisellä henkilöllä on paljon lääkekuluja saavutetaan jossakin vaiheessa lääkemaksukatto ja sen jälkeen lääkkeet on asiakkaalle ilmaisia. Ainakin karkeesti se toimii näin?



Täällä. Etenkin, kun puhutaan erikoislääkäreistä, ja erikoislääkäreitten määräämistä vähän tyyriimmistä lääkkeistä homma menee näin:

Asiakas menee lääkäriin ja kertoo lääkärille käyttäneensä lääkkeitä D ja E. Lääkäri keskustelee asiakkaan kanssa ja lääkitystä päätetään vähän muuttaa. Lääkäri tulee mun huoneeseen ja kysyy multa et mitä tälle voidaan määrätä, kun sillä on tämän yhtiön tämä vakuutus? Harvinaisemmassa skenessä mä sanon että voit määrätä tän tai tän tai tän ryhmästä F, lääkäri valitsee lääkkeen ja homma jatkuu. Useimmiten mä kerron tohtorille ettei F ryhmän lääkitystä voida määrätä ennen kuin meillä on näyttöä siitä ettei A ja B lääkitys toimi, se että se on asiakkaalle edullisempaa tai kätevämpää ei ole mikään syy. Mun täytyy kyetä todistamaan asiakkaan vakuutukselle että A ja B ryhmän lääkkeet on joko tehottomia tai hengenvaarallisia asiakkaalle. On myös se vaihtari jossa F ryhmän lääkkeen voi määrätä, mutta ryhmästä ainoastaan valmisteen 1, koska vakuutusyhtiö korvaa vain kyseisen lääkevalmistajan tuotteita. Mikäli lääkäri haluaa määrätä F ryhmästä jonkin toisen valmisteen, pitää mun todistaa vakuutusyhtiölle että se valmiste 1. On joko tehoton tai aiheuttaa hengenvaaaran asiakkaalle. Usein tässä kohdassa tulee myös todistaa ettei asiakas voi käyttää mitään ryhmien A, B, D tai E lääkkeitä.



Peruskauraa, eikö? Tähän kun lisätään että vakuutusyhtiöitä on kymmeniä ja niillä kymmenillä vakuutusyhtiöillä on satoja ellei tuhansia erilaisia vakuutuksia on soppa jo aika mielenkiintoinen. Eläkeläisten vakuutukset on vielä ihan oma ryhmänsä, koska niitä säätelee yksityisten vakuutuksentarjoajien lisäksi myös liittovaltion hallinto ja sen asettamat säännöt.

Kaiken voi oppia? Nämä säännöt siitä kuka korvaa mitä ja minkä verran ja missä marssijärjestyksessä, niitä muutetaan kahdesti vuodessa. Käytännössä siis asiakas joka tammikuussa vaihdettiin käyttämään F ryhmän valmistetta 2, saattaa kesäkuussa joutua vaihtamaan koko lääkerepertuaarinsa.



Nämä sääntömuutokset kahdesti vuodessa johtaa siihen että mun faksi suoltaa apteekeilta pyyntöjä vaihtaa asiakkaiden lääkityksiä ja-tai osoittaa vakuutusyhtiölle ettei lääkitystä voida vaihtaa. Pyyntöjä tulee päivässä kymmeniä, sen lisäksi että mummelit ja papat soittaa meille hädissään kertoakseen että se lääke joka viimekuussa maksoi kakskymppiä maksaa nyt viisisataa, tee nyt jotakin!!!!

Että stressikerroin on vähän nousujohteisena...

Keskiviikkoaamuna mulla on jo työvaatteet päällä, kun toinen pojista kertoo että sitä sattuu. Ai, mihin sattuu... jannu osoittaa nivustaipeeseen ja mä kysyn edelleen viileenä et ulos vai sisään, ajatellen että laastari ja vaseliini parantaa paljon. Valitettavasti sattui sisään eikä ulos. Töissä soitan lastensairaalan klinikalle, sille lääkärille joka leikkas jannun viime kesänä. Saan ajan kesäkuun loppuun ja pääsen peruutuslistalle. Soitan meidän omalle lastenlääkärille ja saan ajan illaksi. Me mennään jannun kanssa lääkäriin ja lääkäri on mun kanssa samaa mieltä ettei tän kanssa voi odottaa kesäkuun loppuun. Se lupaa soittaa leikanneelle kirurgille. Perjantaina saan lastensairaalasta puhelun et Dr Burns haluais nähdä meidät klinikalla lauantaiaamuna, ilmoitan kiitollisuudella että me ollaan paikalla. Käytännössä tiedän miten tää toimii... perusajanvaraus antaa ekan vapaan ajan. Yleislääkäri soittaa spesialistille ja kertoo missä mennään ja lääkäri järjestää ajan kiireelliselle konsultaatiolle. Meidän omalla klinikalla tavallisilla hengitysvaikeuksilla voi odottaa kuutisen viikkoa, kasvaimella pääsee sisään viikossa, ilmarinnalla tai todetulla keuhkosyövällä pääsee klinikalle 48 tunnin sisään. Tiedän siis perjantaina että me mennään lauantaina vaan varmistamaan että tarvitaan aika leikkaussaliin. Tapaaminen on rento, tohtorilla on jalassa farkut ja se juttelee jannun kanssa sammakoista lattialla kontaten. Leikkurin ajanvaraus soittelee meille maanantaina.


tää löytyi polulta vähän aamukohmeisena - härkäsammakko


Se stressikerroin... Toimenpide on onneksi pieni .


Metsässä on onneksi rentouttavaa ja rauhallista.  On lauantai ja me syötiin extempore aamiaiset paikallisessa Savoyssa, kun ei muuallekkaan mahduttu. M oli kiipeilytunnilla tenniksen jälkeen ja meitä oli vaan neljä. Jannujen pannarit oli taivaallisia. Amerikkalainen viikonloppu on pieni loma, luksusta ja irtiottoa. 


tätä aamiaista kannatti hetken odottaa... villimustikkapannareita, vaahterasiirappia ja pekonia