maanantai 24. marraskuuta 2014

mitä jumalalle joululahjaksi? lähimmäisenrakkautta?

Me ollaan lasten kanssa askarteluliikkeessä. Mulla on mielessä visio just tietynlaisista jouluvaloista jotka tahdon tehdä meidän olkkarin ikkunaan. Me ollaan menossa M:n kiipeilytunnille, tai siis M on menossa ja me ollaan menossa kotiin. M kulkee mun perässä ja jannut jossakin sen perässä. Ne kaikki hypistelee kaikkea ja aina välillä kuulen kun joku niistä sanoo; ”Mom, you gotta look at this...” M nykäisee mua hihasta ja mun eka ajatus on että se on löytänyt jotakin mitä se haluaa mun ihailevan, jokainen niistä kun tietää että meillä harvemmin ostetaan heräteostoksena leluja, saati sit joulukoristeita.

M on valmis kiipeilemään

Käännyn katsomaan tytärtäni ja se sanoo;”I have a lot to be thankful for... Like our home and my family and our cars.” Torstaina on kiitospäivä. Tiedän että jokaisen lapsen luokassa puhutaan kiitospäivästä, kiitollisuudesta ja pyhiinvaeltajista. O sanoi mulle aiemmin et se ei kauheesti välitä siitä pilgrimfoodista.

mun työpaikka
 - opin eilen et me ollaan yksi osavaltion kahdeksasta sairaalasta jossa ollaan valmistauduttu vastaanottamaan
Ebola-potilaita, minä mukaanlukien

Vastaan M:lle että se on ihan oikeessa, kerron että meidän perheellä on paljon sellaista mistä pitäis muistaa olla kiitollinen, meillä on perhe ja rakkautta, lapsilla kaksi vanhempaa. Meillä on ruokaa pöydässä, meillä on kaksi autoa ja koti, kaksi työpaikkaa, lapsilla jokaisella koulunsa, meillä on niin paljon enemmän kuin mitä me oikeesti tarvitaan. Me voidaan mennä lääkäriin joskus turhaankin, eikä se meidän maksama osuus aiheuta sen kummempaa tuskaa. Kun tiskikone menee rikki me ostetaan uusi. Meillä on rahaa ja varaa tehdä monia asioita sen kummemmin miettimättä niitä, siitä on syytäkin olla kiitollinen.

K tänään lääkärissä

Me puhutaan siitä miten halu ja tarve on kaksi erillistä asiaa, että loppujen lopuksi ihminen ihan oikeesti tarvitsee aika vähän, vaatteet, ruokaa, suojaa ja turvaa, rakkautta, terveyttä ja mahdollisuuden käydä koulua tai tehdä työtä. M saa kasvaa ympäristössä ja perheessä jossa se ei suoraan törmää köyhyyteen ja turvattomuuteen oikeastaan missään. M:n koululla on koulutilaistoissa se pyöreä kymppi. Vuoden 2012 tilaston mukaan M:n koulussa oli kaksi lasta jotka saivat kouluaterian ilmaiseksi tai alennettuun hintaan. En löytänyt uudempaa tilastoa, mutta uskoisin ettei lukema ole mitenkään radikaalisti muuttunut.

sairas lapseni katsoo telkkarista Lumiukkoa
Kerron M:lle että olen ilmoittanut meidän perheen sen koulun jouluprojektiin. Kerron että meidän perhe lahjoittaa joululomaruuat perheelle jolla ei ole varaa ostaa ruokaa. Siis ei jouluateriaa, vaan tarvikkeet aterioihin koko joululoman ajaksi. M katsoo mua, se miettii hetken ja toteaa sit et sehän on hienoa et me voidaan auttaa niitä joilla ei ole yhtään rahaa. Mä vastaan että niin on. Se kysyy et onks tää ”pantry pack thing” ja mä vastaan et joo. Viime viikolla M kantoi kouluun omenasosetta repullisen, ennen Halloweeniä se vei Pantry packin laatikkoon kaksi kassillista oransseja ruokia. M on konkari ruokalahjoituksissa. Sit kerron sille että mun jokaisesta palkasta menee yhden tunnin palkka varattomien lasten terveydenhuoltokuluihin. Kerron että me lahjotetaan joka kuukausi rahaa kirkon kautta erilaisiin hyväntekeväisyyskohteisiin, tarkennettuna autististen lasten terapiatarpeisiin. Kerron että lasten käytettyjä vaatteita ei meillä myydä eteenpäin, vaan ne lahjoitetaan niille jotka tarvitsevat vaatteita – L laski just verotusta varten että tänä vuonna me ollaan tehty vaatelahjoituksia liki tuhannen taalan arvosta.

Mä odottelen autossa et M pääsee koulusta

Usein mietin että pitäis auttaa enemmänkin, mutta toisaalta niistä pieneltä tuntuvista asioista kasvaa yhteenlaskettuna aika paljon apua. Miten sinä autat niitä joilla on vähemmän? Vai autatko? Autatko ihmisiä lähellä vai kaukana? Itse koen niin että autan ensin mieluiten niitä jotka on tässä lähellä. Jos joskus vielä koittaa se päivä ettei Yhdysvalloista löydy enää yhtään avuntarvitsijaa suuntaan avun maan rajojen ulkopuolelle. Koetko että se on Suomessa yhteiskunnan tehtävä? Haastan "Oisko tulta" blogin bloggaamaan joulukalenterissaan antamisesta!


sunnuntai 23. marraskuuta 2014

sairaalan syke

Katsoin telkkarista – tai siis tietokoneen kautta telkkarista – suomalaista sairaalasarjaa ”Syke”. Sairaalasarjoja on muutenkin hulvatonta katsoa kun itse on töissä sairaalassa. Oli se sitten Syke tai Greyn Anatomia, vilisee sarjat villejä diagnooseja, mielenkiintoisia käytäntöjä ja kieltämättä esimerkiksi se ruokatorven korjausleikkaus johon – Grey – lähdettiin liki peräsuolen tasolta oli aika huvittava, mutta tuleehan se ruokatorvi sitäkin kautta lopulta vastaan. Jäin koukkuun siihen sykkeeseen huolimatta siitä että anestesiahoitaja on sattumalta myös traumapolin sairaanhoitaja ja noin muutenkin kaikki tuntuu olevan melkoisa jokapaikanhöyliä.

Mun mielikuvat suomalaiseen terveydenhoitoon perustuu anopin kokemuksiin, hamaan menneisyyteen ja telkkariin. Suokaa siis anteeksi jos oon väärässä. Näitten kolmen tietolähteen kautta totean että lähestyminen terveydenhoitoon ja potilastyöhön poikkeaa amerikkalaisesta lähestymistavasta. Lopputulos on epäilemättä sama, tapa tehdä toinen.

Amerikkalaisessa terveydenhuollossa mitataan tehokkuuden ja infektiotilastojen lisäksi asiakastyytyväisyyttä. Minkälainen oli potilaan kokemus? Oliko henkilökunta ystävällistä? Kohdattiinko potilas ihmisenä? Kuunneltiinko potilasta? Tai siis kuunneltiinhan sitä, täällä kun ei ketään leikata tai olla leikkaamatta ilman että asiakas itse on hoitotiimin kanssa samaa mieltä. Potilas on hoitotiimin päähenkilö, häntä puhutellaan etunimellä ja lääkärin tehtävä on tarjota potilaalle vaihtoehdot joista potilas sitten valitsee. Se toisen mielipiteen kysyminen on arkipäivää.

Esimerkki 1. M:aa odottaessa halusin sektion jos iitä päivästä kun ne kaksi viivaa ilmestyi tikkuun. Eka lääkäri sanoi et katsotaan. Vaihdoin lääkäriä ja sektiopäätös kirjattiin papereihin. Loppuraskaudesta lääkäri numero kaksi sit kysyi että vieläkö me ollaan menossa sektioon? Kyllä. Ei ole pakollista käyntiä pelkopolilla. En joudu miettimään saanko sektion vai en. Mun elämä. Mun vauva. Mun sektio. Riskeistä puoleen tai toiseen keskustellaan asiallisesti.

Esimerkki 2. Ennen sektiota keskustelen anestesialääkärin kanssa ja se kertoo että sektio voidaan tehdä epiduraalilla, spinaalilla tai nukutuksessa. Kysyn minkä lääkäri itse valitsis jos olis mun paikalla. Päädyn spinaaliin.

Esimerkki 3. Keskustelen hysterektomiasta lääkärin kanssa. Lääkäri antaa mulle kolme vaihtaria. Vaihtari 1: Yritetään vielä polttaa kohdun pinta ja toivotaan että tilanne rauhoittuis sillä. Vaihtari 2: Tehdään perinteinen hysterektomia joka on nopea leikkaus, mutta haava on sektiohaavan mittainen ja josta toipumisaika on hitaampi mutta toimenpiteeseen pääsee nopeammin. Vaihtari 3: Tehdään hysterektomia laparoskopisesti. Leikkaus on pitkä, mutta arvet pienemmät ja toipuminen helpompaa. Valitsen vaihtoehdon kolme.

Asiakastyytyväisyydellä tuntuu täällä olevan joskus turhankin suuri rooli, silloin kun yhdessä päässä osastoa on käynnissä elvytystilanne, toisessa päässä sekava potilas yrittää kirkuen karata lyöden, purren ja potkien kaikkea mikä eteen sattuu ja kolmannessa potilashuoneessa siivotaan liikuntakyvyttömän infektio potilaan ripulia sängystä ja potilaasta. Silloin joku haluaa lisää vettä vesikannuunsa. Silloin jokainen siellä kaaoksessa miettii sen sekunin sadasosan että tää näkyy meidän asiakastyytyväisyysluvuissa, se että se tyyppi siellä jossakin joutuu odottamaan vesilasiaan vartin tai kaksi.

Meillä myötäillään ja tuetaan. Harvemmin sanotaan mitään mikä potilasta ei miellytä, ainakaan sairaanhoitajatasolla, jos sanotaan pyydetään myöhemmin anteeksi. Yleensä mennään kulman taakse ja kiroillaan ja sit nauretaan yhdessä tiimin kanssa. Olen hymysuin ”saatanan huora” ja ”perkeleen narttu”. Väistelen teräviä kynsiä ja muistutan ettei potilaan käytös ole ”kivaa”. Eilen oli kuitenkin pakko kysyä. Se lipsahti ja tuli vaan ulos suusta...


Potilas ei halua auttaa itseään. Hän kieltäytyy liikkumasta, kääntymästä tai yrittämästä. Potilas laskee alleen vaikka voisi nousta ja istahtaa pytylle. Siivoamiseen tarvitaan potilasnostin ja kaksi hoitajaa. Makuuhaavat vuotavat verta. Potilas on sairaalloisen ylipainoinen eikä nyt, kieltäydyttyään fysioterapiasta ja liikahtamastakaan muutaman viikon ajan enää pysy jaloillaan. Yksikään jatkohoitopaikka ei vastaanota tämän kokoista potilasta joka on haluton osallistumaan omaan hoitoonsa. Ehdotan että potilas yrittäis, edes yrittäis ottaa vähän vastuuta omasta tilanteestaan ja potilas ilmoittaa lähtevänsä sit ”AMA – against medical advice”. Mun on pakko kysyä; Miten? Vastaus on – En tiedä.


M valmistautuu nielurisaleikkaukseen elokuussa 2013

lauantai 22. marraskuuta 2014

vaihtari bee

A) tarkkaile sen hengitystä iltapäivällä ja soita lastenlääkäriin ja pyydä kortisonia jos se tuntuu haukkuvan
B) voit pitää sen pystyssä ja odottaa et mä tuun töistä ja mä vien sen yöllä hakemaan kortisonia 
C) soitat mulle töihin ja mä tuun pelastamaan teidät


Vaihtoehto B) voit odottaa et mä tuun töistä ja vien sen yöllä ensiapuun. Jannu ei tosin ollut pystyssä vaan nukkumassa eikä L ollut ajatellut et mihinkään tarttis lähteä koska se oli voinut oikein hyvin koko päivän. Puoliyhden jälkeen kun mä avasin lastenhuoneen oven löysin sieltä pienen pojan jonka henki kulki sangen huonosti. Näin me hypättiin sen kanssa autoon ja ajettiin mäen alle ensiapuun, lääkkeeksi kortisonia ja vähän tukevampaa avaavaa kuin mitä kotilääkekaapista löytyy. Reilua tuntia myöhemmin me oltiin jo matkalla kotiin. Kiitos mun ammatinvalinnan meidän ei tarvinnut jäädä seurantaan vaan lääkäri luotti siihen että mä osaan jatkossakin katsoa jos se menee huonoon kuntoon. 

Mulle tarjottiin taas vaihteeks mahista tehdä tuplavuoro. Onneksi en jäänyt, vaan halusin nukkua enkä valvoa - päädyin kuitenkin valvomaan - ja ajoin kotiin. 
 

perjantai 21. marraskuuta 2014

meet Baby

M on sairastanut koko viikon, tai olis se ihan hyvin voinut mennä tänään kouluun, mut jääköön kotiin ja levätköön vielä yhden päivän kun on perjantaikin. Vuorokausi antibioottien aloittamisesta kuume oli poissa ja väri palannut kasvoille. Me tehtiin lääkärin kanssa oikea johtopäätös siitä että se oli bakteeri-infektio eikä virus. K sen sijaan heräs tänään haukkuen. Laitoin sen kuitenkin kouluun kun hengitys aukes ihan mukavasti pystyasennossa eikä se nyt muuten kovin kipeeltä vaikuttanut. L:lle annoin jo aamusta kuitenkin toimintaohjeet; tarkkaile sen hengitystä iltapäivällä ja soita lastenlääkäriin ja pyydä kortisonia jos se tuntuu haukkuvan TAI voit pitää sen pystyssä ja odottaa et mä tuun töistä ja mä vien sen yöllä hakemaan kortisonia TAI soitat mulle töihin ja mä tuun pelastamaan teidät. K:lla kun on tunnetusti taipumusta siihen että se tarttee apua hengittämiseen kurkunpääntulehduksen yhteydessä. Sipaisen taas vähän öljyä ranteisiin, ohimoihin ja korvantaukseen.

harmaata ja kaunista ja ihanan jouluista

Eilen sain yllättävän ja ylimääräisen vapaapäivän. Niin yllättävän että kerkisin jo töihinkin ja sain kellokortinkin leimattua ja kävelin raportille ylihoitajan kysyessä et olisinks mä ihan kauheen pettynyt jos se lähettäis mut kotiin. En ollut, leimasin itseni ulos ja ajelin joululaulujen soidessa takaisin kotiin, me pelattiin bingoa ja rakennettiin legokaupunki. Joku olis voinut olla vähän katkera siitä puolentoista tunnin autoajelusta, mulle se sopi oikein hyvin.

meet Baby, myös O:n rättönen aka Baby pelas meidän kanssa bingoa

Idylli on taas hetken parhaimmillaan. Jannut on koulussa, L lähti käymään toimistolla ja vei mennessään O:n. M nukkuu yläkerrassa ruususen untaan ja mä haaveilen joulusta kuunnellen joululauluja – Rajaton; Jouluyö – kynttilöiden palaessa työpöydän kulmalla. Viikko tonttuun. Samanmoinen siihen että kuusi kannetaan sisään. Suunnittelen piparitaloja ja seppeleentekoa ja... I-H-A-N-A-A! Just nyt voi hetkeksi unohtaa kaiken muun, kuten sen presentaation joka M:n pitää tehdä kouluun. Kuusivuotiaan powerpointpresentaatio perheen joulutraditioista kun lankee aika isolta osalta perheen aikuisten harteille – lue MUN – ja se myönnettiin jopa siinä koulusta tulleessa ohjekirjeessä. Kiitti vaan. Sit on ne kolmet koulujen kiitospäiväjuhlat ja muu sivusäätö, kuten snäksit M:n elokuvabileisiin keskiviikkona. Sen M:n luokkaretkikirjeen onnistuin jo hukkaamaan eikä mulla oo aavistustakaan koska ne oli menossa sinne jonnekin teatteriin ja mitä siitä piti maksaa. Työnnän tän kaiken taka-alalle ja keskityn niihin kynttilöihin, joululauluihin ja piparitaloihin.


Koiran ja mun idylli

torstai 20. marraskuuta 2014

vapaus mennä naimisiin

Tasa-arvoinen avioliittolaki koskettaa etäältä. Meillä se meni läpi jo jokunen vuosi takaperin ja sen jälkeen on muita osavaltioita liittynyt mukaan matkaan tasaisena virtana. 35 osavaltiota 50 on hyväksynyt tasa-arvoisen avioliittolain, yhdeksässä osavaltiossa asia on tällä hetkellä vireillä. Se tekee yhteensä 44 osavaltiota niistä 50:stä.

http://www.freedomtomarry.org/states/

 Yhdysvaltoja on kai perinteisesti pidetty jotenkin vähintäänkin puoliahdasmielisenä, aika ”uskovaisena” eikä vähimmässäkään määrässä kovin edistyneenä näissä asioissa. Silti Suomessa, sivistyneessä ja edistyksellisessä Pohjoismaassa, eduskunnan lakiovaliokunta äänestää lakialoitteen nurin. Miksi? Onko tilanne ensiviikolla eduskunnan äänestyksessä toinen? Henkilökohtaisesti en taida tuntea ketään joka ainakaan rohkenisi ääneen myöntää tätä lakialoitetta vastustavansa. Onko siis niin etteivät päättäjät kuuntele kansalaisia?

http://www.freedomtomarry.org/landscape/entry/c/international



Ajattelen näin keskiluokkaisena heteroäitinä asiaa lasteni kannalta. Minä en tiedä tuoko joku lapsistani tulevaisuudessa kotiin samaa suokupuolta olevan tyttö- tai poikaystävän. Sen tiedän että toivon omille lapsilleni oikeutta mennä naimisiin ja muodostaa perhe, jos he näin haluavat. Toivon että heidän seksuaalisesta suuntautumisestaan riippumatta he saavat mahdollisuuden aviopuolisoon ja lapsiin. Toivon että heistä kasvaa onnellisia aikuisia, puolisolla tai ilman. 

Freedom to Marry

Mitä niihin mahdollisiin lapsiin tulee, lapsi kärsii siitä ettei hänellä ole rakastavia vahempia ja/tai turvallista ympäristöä kasvaa. Lapsi ei kärsi siitä että hänellä on kaksi isää tai kaksi äitiä, tai isä ja kaksi äitiä tai äiti ja kaksi isää. 




keskiviikko 19. marraskuuta 2014

ei aina käy niin

M palas kouluun ja koulusta kotiin - kuumeisena. Mä vaihdoin kauan odotetun paremman ravintolaillallisen istuntoon lastenlääkärin vastaanottohuoneessa. L haki onneksi jannut kotiin omalla kotimatkallaan ja haki mulle lohdutukseksi pullon parempaa skumppaa kotikaupasta.

tänne piti tänään mennä - Preservation Kitchen, kuva Facebook



Tunnin odottelun jälkeen tuomio, sinusiitti – poskiontelotulehdus. Avuksi kuuri tujumpaa antibioottia, toi kun on allerginen kaikille niille peruskamoille joita ens alkuun tarjoillaan. Keskusteltiin siitäkin että sinusiitit on viimeisimmän tiedon mukaan useimmiten virusinfektioita ja lopulta päädyttiin hoitamaan antibiooteilla sen jälkeen kun yhdessä kuitenkin kallistuttiin sen bakteeri-infektion suuntaan. Yli viikon kestänyt tauti, joka vasta tässä vaiheessa lyö päälle kuumeen, ruman näköistä ja sangen pahan hajuista eritettä, ja vähintäänkin vaisu lapsi. Vuorokaudessa selvinnee oltiinko me lääkärin kanssa oikeessa vai väärässä. M on elämänsä aikana syönyt vain kourallisen antibioottikuureja - toki yksi niistä kesti muistaakseni kuutisen viikkoa, sen lonkan bakteeritulehduksen jälkeen – eli ei meillä niitä jokaiseen infektioon popsita. Sängyn vieressä höyrystyy öljyt, thieves yhdessä muutaman buusterin kanssa.



lastensairaalassa tammikuussa 2013
Huomenna se on taas kotona, mä lähden töihin – toivottavasti.


matkalla M:aa vastaan koulubussille


tiistai 18. marraskuuta 2014

lepopäivä

Tänään M sit sairasti ja mä sairastin sen kanssa. Samalla päätin taas kerran yrittää sellaista seesteisen tasaista supervanhemmuutta, sellaista joka ei huuda, ei hermostu, ei syytä, vaan ymmärtää ja piirtelee rajoja rakkaudella. Sellaista äitiyttä joka lähestyy lapsen ylivilkkautta ja keskittymisongelmia varmalla kädellä ja lempeällä ongelmanratkaisulla. Tiedostin kyllä ettei mikään ratkea kerralla. Tiedostin ettei mulla oikeesti ole mitään mahiksia lähestyä meidän elämää tästä näkökulmasta päivittäisellä tasolla. Luin artikkelin ranskalaisesta ADHD:n hoidosta ja toivoin jo jossakin vaiheessa selkäsaunaa kasvatusmetodiksi myös meidän sähköjänikselle. Kompastuin ja kaaduin rähmälleni, liimasin illan päätteksi toisen poikani kasaan laastareilla ja kuiskasin sen korvaan etten hyväksy sitä mitä sen veli tekee sille. En hyväksy. Pyydän anteeksi ja yritän taas paremmin ja enemmän. Yritän ettei sen toisen tarvitsis ottaa vastaan kaikkea sitä mikä sen osaksi näyttää tulleen.

meillä tuoksuu hyvältä


K lähti tutusti kouluun kahdeksan jälkeen. Sen jälkeen kun olin about kolmesataakuustkytkahdeksan kertaa muistuttanut sitä siitä miten puetaan ja kuinka se koulubussi ei oikeesti sitä odota – yhtään. O hiipi alakertaan K:n lähdettyä ja halusi aamaiseksi jotakin mitä mä valitsen muttei sit kuitenkaan yhtään mitään. Lopputulemana se söi aamiaisekseen omasta mielestään ihan väärän jogurtin koska mä kiusallani kätkin ne persikkajogurtit jonnekin jääkaapissa ja pahan makuisen muropatukan jonka se itse kuitenkin valitsi.

Me odotettiin O:n kanssa autossa M:n yrittäessä valita mitkä kengät sen  kannattais laittaa jalkaan yöpaidan kanssa tälle retkelle jonka aikana se ei edes poistuis autosta, ja sit me ajettiin kouluun ja M:n kanssa pois sieltä koulusta – sairastamaan.

Me syötiin M:n kanssa aamiaista. Se söi muroja ja maapähkinävoileivän. Mä söin kaurapuuroa, manteleita ja hedelmiä. Me tehtiin sen kanssa nettitesti ”Mikä kiitospäiväruoka olisit?” Mä oon kurpitsapiiras ja se on kalkkuna. Me pelattiin Kimbleä ja me pelattiin ristinollaa ja me pelattiin candylandiä. Me pelattiin bananagarammia ja taas lisää Kimbleä. Mä kävin suihkussa ja laitoin lounaaksi uuniin pannarin.



M poimi K:n bussista ja me käytiin kotikaupassa ostamassa M:n kouluun omenasosetta – ruoka-apusysteemi pyytää omenasosetta – ja olutta ja persikkajogurttia ja samalla mä ostin parsakaalia ja kukkakaalia ja porkkanoita. Mun kieroutuneet lapset rakastaa sekä vihreitä että lumisia puita (parsakaali ja kukkakaali).

Me ajettiin hakemaan O koulusta ja tultiin kotiin. Me syötiin lounaaksi sitä pannaria ja mä olin se ihana pullantuoksuinen äiti. Me laitettiin kolmeen kulhoon karkkeja elokuvaevääksi ja katsottiin untuvapeiton alla ”yö museossa” samalla mä otin torkut. Väliaikaista skismaa saatiin aikaan K:n syödessä kuin huomaamatta puolet siskonsa karkeista ja siitä että O:n karkit riitti pidempään kuin muitten. M ei tykännyt elokuvasta ja siirtyi alakertaan pelaamaan Kimbleä ihan vaan itsekseen.



Välipalaksi me syötiin popcornia ja K liotti omansa vesilasissaan ja laittoi ne sit takaisin sinne kulhoon. Ne muut ei tykänneet. K juoksi ja riehui ja huusi ja löi kumpaakin. Mä otin sen mun kanssa alakertaan, sivelin sen rauhoittavilla öljyillä ja juoksutin sitä pari kertaa korttelin ympäri. Me kaivettiin autotallista väritysvälineet ja väritettiin kaikki yhdessä. K söi omaan paperiinsa reiän, O:n motoriikka ei riittänyt tehtävään ja M:aa ärsytti kun ne kaksi muuta ei tehneet mitä niitten piti. Mä puhuin ystävän kanssa puhelimessa ja lopulta häädin jannut yläkertaan tappelemaan. Hyvä äiti olis varmaan ollut puhumatta puhelimessa ja keskittynyt aktivoimaan ja suuntaamaan poikien energiaa jotenkin järkevästi.

valittiin me lattiamallejakin

Pyysin ne takaisin alakertaan ja me pelattiin bingoa sillä lopputuloksella että K sai hillittömän raivarin ja viskeli bingon osaset ilmaan ja O siirtyi vessaan juttelemaan pissa-kakkajuttunsa loppuun. Häädin ne takaisin yläkertaan – paskamutsi – ja M istui koneen ääreen tekemään matematiikan tehtäviä. Tein tehtäviä sen kanssa ja hetkeä aiemmin kotiin tullut L asensi yläkerrassa jotain mediasysteemiä.



Mä laitoin niille ruuaksi paahtopaistia ja lehtipuita ja lumipuita ja pikkuperunoita uunissa. K rakastaa paahtopaistia, O rakastaa puita ja M söi perunat – jokaiselle jotakin. K joutui luovuttamaan kolmanneksen jälkiruuastaan M:lle ks. aiemmat tapahtumat ja siitä kiitollisena se puri O:ta selkään. Itkien se ilmoitti et se oli vahinko L:n kantaessa sitä yläkertaan mun harkitessa vakavasti sitä ranskalaista lähestymistapaa ADHD:en, sitä missä lapsella ei ole tilaa epätoivottuun käyttäytymiseen. Sitä missä lapsi saa tarvittaessa myös remmistä. Tyydyin hengittelemään ja ilmoittamaan sille että juttelen sen kanssa sit kun oon rauhoittunut.




Huomenna M palaa kouluun, torstaina mä palaan töihin – onneksi. 



maanantai 17. marraskuuta 2014

ruuhkakakkaa

Mä uskon, ja luulen että joudun tunnustamaan eläväni niitä kuuluisia ruuhkavuosia. Kuten jo useampaan kertaan on tullut mainittua, mä inhoan kyseistä ilmaisua ja haluun ajatella eläväni vaan elämää pienten – tai kohtuullisen pienten – lasten kanssa, mutta kyllä tää aina hetkittäin vähän kohtuuttomalta kaikessa kohtuullisuudessaankin tuntuu.

Torstaina työtoveri kysyi voinko vaihtaa sen kanssa työvuoroa. Kaivan laukusta kalenterin, nostan kädet pystyyn ja totean että ne päivät kun en tee töitä on melko tarkkaan pyhitetty kaiken maailman lääkäreille ja terapioille ja lasten harrastuksille. Jos ei mitään muuta, niin ainakin oon vapaaehtoisena jonkun lapsen koulussa. En voi vaihtaa, siis en voi vaihtaa ilman että joudun peruuttamaan tai siirtämään sekalaista määrää kaikkea muuta. Tänään saan sähköpostin M:n musiikinopettajalta. Siinä kerrotaan että joulujuha on perjantaina, joulukuun 19. klo 14. Kivaa, olen töissä. En pääse. En pääse mitenkään, enkä millään ilveellä. Sattuneista syistä en voi niin vaan vaihdella niitä työvuoroja.

Ensi vuonna ne on ainakin samassa koulussa, kaikki kolme. Parhaassa tapauksessa saan maksaa $600/kk siitä ilosta että ne on samaan aikaan, samassa koulussa. Ilmaiseksi saa sekalaisen aikataulun pieniä hetkiä satunnaisessa järjestyksessä. On hetkiä jolloin se tuntuu pieneltä rahasummalta.

***

M on palannut meidän sänkyyn. Aamuviideltä seurueeseen liittyy K ja viidestä varttiavaille seitsemään esitän nukkuvaa oikealla kyljelläni, kunnes kuullessani yksinäisyyteen heränneen O:n itkun nousen ja riennän lohduttamaan pelokasta lasta.

M jää kotiin. Sillä oli illalla vähän lämpöä, ääni viikon nuhan jälkeen enemmän ja enemmän käheänä ja kurkkukin tosi kipeenä. Laitan sähköpostin opelle ja koulusihteerille, ja soitan poissaolopuhelinnumeroon. M:n nukkuessa pakkaan K:n koulubussiin 08:07 ja vähän myöhemmin O:n L:n kyytiin. Aamu tuntuu leppoisalta koska L vie O:n ja mun tarvitsee pakata vaan kaksi eväslaatikkoa.

Uninen M valuu alakertaan käheine äänineen yhdeksän jälkeen. Tenttaan sen vointia hetken, samalla kun se keikkuu mun sylissä ja varaan sille lääkärin. Saan ajan 11:10. lasken mielessäni että jos me poimitaan K sen koulusta koulun päättyessä klo 11. meidän pitäis ehtiä hyvin lääkäriin ja lääkäristä hakemaan O klo 12.

Me syödään M:n kanssa aamiaista, pelataan pari erää hirsipuuta ja vähän Angry Birds versiota vanhasta kunnon Kimblestä. Mun lapsi saa sairastaa ainakin aamun. Suihkuun hyppään kymmeneltä ja M hyppää sinne mun perässä. Voitelen ja sivelen meidät molemmat paksulla rasvalla ja kuivaan M:n tukan hiustenkuivaajalla. Alakerrassa pakkaan pikaisesti meille mukaan lounaan ja me ollaan autossa sopivasti klo 10:42.

K marssii ulos luokastaan opettajansa käsipuolessa 10:58. Se juoksee mun syliin ja me kävellään autolle. Matkanvarrella on tietyö ja me ollaan lastenlääkäriasemalla 11:07. Lääkäri on myöhässä. Me odotetaan ja odotetaan ja odotetaan ja lasketaan M.n ja K:n kanssa kolmeenkymmeneen ainakin kymmenen kertaa samalla kun mä viluilen kelloa huolestuneesti. Lääkäri saapuu vihdoinkin paikalle klo 11:40 ja toetaa että kyllä vaan, sillä on laryngiitti. Lääkkeeksi sairaanhoitaja kiikuttaa tovin odottelun jälkeen kortisonia.

Me ollaan autossa 11:53 ja kurvataan talla pohjassa O:n koululle. Luokkaa talutetaan ulos opettajan johdolla just kun me saavutaan paikalle. Jannu autoon ja lounaalle Whole Foodsiin. Meillä on ruhtinaalliset 25 minuuttia kerätä pakolliset ostokset ja syödä lounas. Meidän pitää olla klinikalla varttia vaille yksi.

Päivän aikataulut toimii ainakin toistaiseksi loistavasti ja me kurvataan klinikan pihaan 12:43. Mä ilmoitan tiskillä et me ollaan siellä O:n toimintaterapian evaluaatiota varten ja koordinaattori kantaa mulle pumaskan papereita täytettäväksi. M lukee kirjaa ja jannut leikkii. Vähän vaille yks O:n puheterapeutti tulee kyselemään kuulumisia ja mä kerron sille mihin tulokseen oon viikossa tullut O:n änkytyspäiväkirjan kanssa, yllätys, yllätys jannu änkyttää vain ja ainoastaan stressaantuneena, paineen alla – kiire puhua - tai silloin kun sillä on paljon ja tärkeetä asiaa. Suurin ongelma on se että se lakkaa yrittämästä ja päätyy olemaan hiljaa jos mä en ole raivaamassa sille ja sen asialle tilaa ja tietä.

Tuttu toimintaterapeutti tulee tasan yhdeltä. Me jutellaan ensin, ja sit ne lähtee tekemään testejä. Klinikan odotushuoneessa kuluu tovi jos toinenkin. K riehuu ja tappelee ja sit me luetaan kirjoja. Välissä mä neulon ja täytän kaavaketta jossa on vaatimattomat 125 kysymystä O:n sensorisesta integraatiosta. M käy hakemassa koordinaattorilta saman prujun ja ryhtyy täyttämään sitä itsensä osalta. Lopulta ne palaa odotushuoneeseen joskus puoli kolmen aikaan ja me jutellaan vielä testeistä ja huolenaiheista ja raportoinnista.

Kello on lopulta kolme siinä vaiheessa kun me istutaan autossa. Vaihtarit on joko ajaa kotiin, syödä siellä välipalaa ja sit palata takaisin kulman taakse M:n kiipeilytuntia varten. Me päädytään jäämään. Ajan sinne Kiipeilypaikan kulmille ja me syödään siellä välipalaksi maidotonta jogurttijäätelöä, ostetaan vaatekaupasta M:lle kiipeilyvaatteet sen omien ollessa kotona ja mekossa on vaikeeta kiivetä ja kavuta. Me ehditään vielä pikaisesti karuselliin ennen kuin me lampsitaan kiipeilysalin ovesta sisään. K on tässä vaiheessa aivan tiltissä ja mä oon valmis vääntämään siltä niskat nurin. Mä kaivan M:n kanssa sille hyllystä kiipelykenkiä ja luovutan kaksikon suhteen, suljen niitten aiheuttaman häiriön jonnekin taka-alalle ja toivon et ne olis jonkun muun lapsia.

16:30 alkaa M:n kiipeilytunti ja me palataan poikien kanssa autolle. Ne saa alkajaisiksi aikaan riidan siitä mitä musiikkia me kuunnellaan. Me ajetaan ruuhkaliikenteessä kotiin ja jossakin vaiheessa huomaan O:n nukahtaneen. Postilaatikko on tyhjä, koti on kylmä ja pimeä. Kello on 17:10. Olen sulkenut kotioven aamulla 10:40. Tänään on M:n sairaspäivä, sellaista rentoa ja löysää. Vähän unista. No ei tosiaan ole.

Unestaan herätetty O vetää pultit ja ilmoittaa et sillä on kylmä ja nälkä ja et sen elämä on kauheeta. Me vaihdetaan yhdessä yläkerrassa päälle kotivaatteet, laitetaan pyykkikone taas kerran päälle ja tyhjennetään kuivausrumpu. Laitan pojille päälle telkkarin ja siirryn alakertaan maustamaan paahtopaistia.


Soitan muutaman puhelun, maustan paistin, tarkistan sähköpostit, seuraan naamiksesta naapuritoraa ja avaan oluen. L ja M tulee kotiin hetken ennen seitsemää. L avaa itselleen oluen, M tekee viikonlopun läksyt ja mä päätän että se ”sairastaa” huomennakin. Toivottavasti paremmalla onnella.


vessassa

Me ollaan tavaratalon naistenvessassa O:n kanssa. O käy ensin pissalla ja sit se odottaa mua samalla repien omia housujaan ylös. Vessan seinään on kiinnitetty tyylikäs rosterinen pikkuroskis siteille ja tampooneille – naistenhuoneessa kun ollaan – ja roskiksen kyljessä on tyylitelty kuva tampoonista. O katsoo sitä kuvaa ja toteaa mulle, et tosi kätsää kun tänne voi samalla kun käy vessassa tuoda pattereita kierrätykseen. Mä yritän nieleskellä naurua ja samalla päättää sadasosasekunnissa miten tätä kommenttia pitäis lähestyä. Lopulta tyydyn toteamaan et ehkä vähän outo paikka paristokierrätykselle mut tosiaan aika kätevää.



Samalla tajuan että mun lapsilta puuttuu luontainen kosketus kuukautiskiertoon. Ei ole niitä kiusallisia tilanteita kun lapsi kysyy yleisessä vessassa miksi musta valuu verta, tai sitä hetkeä kun se tiedottaa sen saman asian kaupankassalle tai opettajalleen. Helppoa, mutta toisaalta yksi olennainen osa elämää puuttuu kun meidän kaapeista ei löydy terveyssiteitä tai mutsin tampooneilla ei voi salaa tehdä ”tieteellisiä” eksperimenttejä kylppärissä. Oli meillä kerran M:n kanssa se keskustelu et mä en enää voi saada lapsia koska mulla ei ole kohtua. Jatko-osat tähän keskusteluun täytyy käydä myöhemmin.

viikonloppuna oli kahdet synttärit



Pojat on kouluissaan ja M sairastaa kotona. Meillä on mukavaa ja huomaan miettiväni taas kerran et meillä pitäis olla enemmän aikaa olla ihan vaan kahdestaan. Tällä hetkellä sellaista aikaa ei ole koskaan. Siis jos sitä ei erikseen järjestä. Eilen just puhuttiin L:n kanssa et meidän pitäis järjestää näitten kanssa yksitellen ”date night”, viedä K syömään pihviä brasilialaiseen, O japanilaiseen sushiravintolaan ja M jonnekin... en tiedä minne.

käytiin hakemassa kiitospäivän viinit





Me lasketaan M:n kanssa että kiitospäivään on kymmenen yötä. Siitä alkaa joulu. Joulukuusi tuotaneen tupahan alle kahden viikon päästä. Ihanaa.


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

merilevää kortisoni ja punkkua

Tää menee aina samalla tavalla. Yhdistelmä ”yllättäin” - tapahtuu vaan kerran vuodessa - kylmenevä sää, laiska mutsi ja joku salainen toive siitä et tää vuosi kuitenkin ehkä olis erilainen. Taistelu atooppista ihottumaa, kuivaa ihoa ja kortisonirasvaa vastaan tulee yhtäkkiä ja puun takaa.

eilen aamulla, 13,8C sisällä ja 4C ulkona auringossa


Tosiasia kun on kuitenkin se että silloin joskus aikanaan, Suomen talvessa ja keskuslämmityksen kuivuudessa mun oma garderoobi rajoittui talvisin pehmeisiin vaatteisiin, sellaisiin jotka ei – ehkä - hiertäneet ihoa rikki ja ehtymättömään varastoon eri versioita apteekin rasvoista joita ostettiin litroittain.  Eihän tän siis mikään yllätys pitäis olla.

Säätiedotus lupasi kylmää säätä viime viikonlopusta alkaen. Kylmä tarkoittaa siis yöpakkasta ja päivällä aurinkoa ja muutamaa lämpöastetta. Mä ostin kaupasta jotakin merilevämerisuolakylpysysteemiä noille ja samalla purkillisen merilevärasvaa. Piti olla parasta kuivalle ja atooppiselle iholle.

ostin mä silloin myös huulipunaa - ekaa kertaan varmaan kymmeneen vuoteen - ja tollasta kulmakarvageeliä

Haalea kylpyvesi, pois kylvystä sormenpääindikaattorin mukaisesti ja runsaasti rasvaa päälle. Ei auttanut merilevät. Eilen kaikki kolme jo raapi itseään ja autossa M mumelsi tuskin ymmärrettävästi et sen huulet vuotaa verta. Aamulla mun suihku kirveli iholla.

Lauantaina ajetaan siis sen paremman kosmetiikkakaupan kautta kotiin. Mukava kassillinen CeraVe:n pesuaineita ja eripaksuisia rasvoja ja e-vitamiinihuulihoidetta. Näillä meillä on lääkärinmääräyksestä hoidettu atooppista ihoa jo vuosia. Taas haaleaan kylpyyn, hellä pesu sillä rasvapesulla ja päälle paksua rasvaa. Paljon paksua rasvaa. ”Älkää koskeko mihinkään! Älkää ainakaan koskeko seiniin!”



Tänään sama hoito. Huomenna saatan joutua soittamaan lääkäriin ja pyytämään taas sitä kortisonivoidereseptiä.


Onneksi tätä jatkuu meillä vaan hetken. Viimeistään maaliskuussa voi rasvaamisen taas lopettaa ja olla jokavuotisen yllättynyt tilanteen iskiessä päälle muutamassa päivässä marraskuussa. Ehkä tältä vältyttäis jos en olis niin laiska ja muistaisin aloittaa sen rasvaamisen ajoissa?

onneksi kuitenkin on viini

pullo numero #979