perjantai 21. helmikuuta 2020

sanoja lounaasta ja vähän suomenkielestäkin

Lähdössä kouluun pyörällä kauniina keväisenä aamuna. Matkaa 2,6km. 


Mietin pitkään kummasta kirjoittaisin, siitä pohjattomasta nolouden tunteesta kun änkytän jollekin ettei meidän lapset puhu suomea, ettei ne puhu suomea vaikka kaikki kolmesataakahdeksankymmentäkuusimiljoonaa tutkimusta kertoo siitä miten hyvä ihmiselle on puhua useampaa kieltä. Ettei meidän lapset puhu suomea vaikka minä olen kasvanut kaksikielisenä ja lisännyt aikuisena tämän kolmannen jota nykyään puhun lähes natiivin tasoisesti. Ettei meidän lapset puhu suomea vaikka niillä on kaksi suomalaista vanhempaa, jotka puhuvat keskenään noin keskimäärin suomea. Siis mit-vit. Joo, meidän lapset ei puhu suomea. Vai menisinkö siitä mistä aita on vähän matalampi ja vähemmän monimutkainen ja kirjoittaisin eväslaatikoista ja koululounaista. Valitsin tähän hätään jälkimmäisen.

Aina välistä pakkaan lounasta myös Freddelle. Tässä lapsille menossa jugurttia, naan-leipää, proteiinisuupaloja, tomaattia ja tummaa suklaata. Lisänä smoothiet. Freddelle salaatti, savulohimoussea ja naan-leipää. Kastikkeena sinihomejuustoa ja jugurttia. 

Ehkä vähän molempia. Kyllä minä oikein hyvin tiedän että niitten olis hyvä puhua suomea, että siitä olis iloa vaikkei suomenkieli nyt täällä ehkä kaikkein käyttökelpoisin olekaan. Olishan se aika kivaakin jos ne ymmärtäis isovanhempiaan ja isovanhemmat niitä, kätevää sen sijaan on se että meillä on salakieli – ainakin vähän. En voi kirjoittaa kirjoitusta siitä miten valtavasti meillä tehdään töitä lasten suomenkielen ylläpitämiseksi, että meillä luetaan iltasadut suomeksi ja katsotaan telkkariakin – suomeksi. Ei tehdä. Ei tehdä yhtään mitään. Tai, katsoi ne mun kanssa Tuntemattoman Sotilaan, sen uuden ja kolmannen tunnin alkaessa sohvalta kuului ihan kohtuullisen sujuvasti että ”Ampukaa perkele!”, Mäkelästä tuli kuitenkin McLaughie. Mutta kun joku sanoo ”moi” ne hymyilee kohteliaasti ja nyökkää. Soperran että asia on monimutkainen, ettei kyse ole meidän vanhempien laiskuudesta tai haluttomuudesta puhua lapsille sitä kieltä jota me aikuiset puhumme keskenämme. Meidän lapset ei puhu suomea, mutta ne syö koulussa lounasta. Puhutaan siis siitä.

Tämän lounaan pakkasi meidän Kentsu. Monijyväleipää, palvikinkkua, vihanneksia, tummaa suklaata ja smoothiet. Kentsulla myös se mozzarellatikku. Kotiin tullessa Ketsun lounas oli puoliksisyöty. 


Maksaisin mielelläni lasten koululounaasta. Koulu tarjoaa lounasta, eikä se ruoka nyt ole ihan niin surkeeta kuin ajatellaan, mutta meidän lapset kieltäytyy silti syömästä sitä. Niinpä minä pakkaan aamuisin kolmeen metallilaatikkoon eväät. Inhoan eväiden pakkaamista ja jos jossakin olis palvelu joka paketoisi noille edes kohtuullisen terveelliset eväät, sellaiset jotka ne kuitenkin söis ja toimittais ne meidän kuistille aina sunnuntaisin, maksaisin siitä oikein mielelläni.

Kiireisenä aamuna yhteen boksiin tuli proteiinipatukka, proteiinismoothie, kinkkua ja kurkkua. Jälkiruuaksi kaksi maitosuklaasuukkoa. 


Oli olemassa aika kun jaksoin pilkkoa kurkut sievästi, kananmunat oli puristettu hauskoihin muotoihin ja leipäkin oli leikattu junan malliin. Menin töihin ja palvelun taso huononi, ehkä eniten sen takia että parasta työaikaa, siis tuottavainta tekemisen aikaa on mulle aamut ennen kuin talo täyttyy äänestä ja käytän sen mieluummin muuhun kuin kasvisten muotoon leikkelyyn. Maapähkinävoileivät saa kaupasta valmiina, onneksi paljon muutakin.

Samana aamuna Tättiksen laatikossa oli vähäsuolaisia monivilja-nachoja, maapähkinävoileipä, kinkkua, kurkkua ja sitruunakeksi. 


Aina välillä saan jonkinmoisen innovatiivisuuden puuskan ja pakkaan lapsille kouluun jotakin uutta, kivaa ja mun silmissä herkullista. Keskimäärin tämä karahtaa siihen ettei kukaan syö sitä, että se kaikkien mielestä oli jotenkin outoa, tai kylmänä pahaa tai... varovaisesti piipitän että voihan sen lämmittää koulun mikrossa, mutta eihän näille kermaperseille kelpaa mikään mikrossa lämmitetty quesadilla vaan sen pitää olla tuoretta. Itsepähän olen itseni tähän ajanut. Luovuus on siis ollut laskussa viimevuosina ja kaikkien kannalta on sujuvampaa jos uskoo vaan siihen että vanhassa vara parempi.

Kentsulla ei yleensä ole päivällä nälkä, joten hänen laatikossaan kurkkua, kinkkua, proteiinismoothie, juustonaksuja ja sitruunakeksi. 

Hyvänä aamuna lounaslaatikot pakkaa joku jälkikasvusta ja keskimääräisenä aamuna homman teen minä. Tiedän kuka syö porkkanoita ja kuka ei. Kenelle kelpaa kurkku, mutta ei tomaatit ja tiedän ettei yksi syö juustoa ja toinen taas haluaa ehdottomasti sen mozzarellan.

Kesää, kärpäsiä ja kymmenen viikon taukoa odotellessa...

Iltapäivällä neiti polkee saman matkan takaisin. Sateella, kylminä päivinä ja sydäntalvella kun aamuisin on pimeää jompikumpi meistä aikuisista ajaa lapsen kouluun. 


maanantai 17. helmikuuta 2020

kohtaamisia

Fredden ja mun seuralainen - kahden tietokoneen välissä. 



Juoksen ruokakauppaan kaatosateessa ruuhkaisan parkkipaikan poikki. Sade vihmoo ja pyörii puuskittaisessa tuulessa kastellen tehokkaasti kaiken. Pidän sadetakkia kiinni yhdellä kädellä ja toisella vedän huppua päähän hyppiessäni suurimpien lätäköitten ylitse. Vastaan tulee nainen ostoskärryjen kanssa samalla hymyillen mun menolle ja huikkaa että vähän kuin oltais suihkussa vaatteet päällä. Nauran takaisin ja vastaan että niin on. Jatkan matkaani hymyillen vesilätäköitten keskellä.

Hetkeä myöhemmin kaupan kassa kysyy multa olenko jo maistanut ostamaani tuotetta, vastaan että joo, se oli se syy miksi tähän kauppaan tulin. Me jutellaan uutuudesta ja kerron miten käytän sitä ruuanlaitossa. Kassa lupaa kokeilla ja toteaa pakkauksen näyttävän herkulliselta. Kannustan ja annan vielä viimeiset vinkit samalla kun toivotamme toisillemme hyvät päivänjatkot.

Autossa tilaan mobiilisovelluksella itselleni kahvin kulman takana olevaan Starbucksiin. Baristalla on Starbucksin vihreät hiukset, mulla tänään kirkkaan siniset ja hetken aikaa kehumme toistemme huikeita sävyjä ja samalla vaihdamme tuotevinkit. Millä värjäät? Tykkäätkö? Onko kallis? Kommentoin että heillä on kiireinen iltapäivä ja barista vastaa ettei itsekään oikein tiedä mistä kaikki nää ihmiset tulla tupsahti, ettei heidän työvuorolistalla oltu varauduttu tähän lainkaan ja hän yksin vääntää näitä kymmeniä ja taas kymmeniä tilauksia, Kun mun kahvi valmistuu nappaan sen käteen ja toivotan hyvät päivänjatkot. Barista huikkaa takaisin että yritähän pysyä kuivana. Hymyilen matkalla autolle.

Kahvikaisat.


Mulla on vielä tovi aikaa ja käväisen mun lempi vaatekaupassa kurkkaamassa löytäisinkö toihin sopivaa valkoista yläosaa. Poimin muutaman ehdokkaan rekeiltä ja myyjä vie henkarit odottelemaan sovituskoppiin samalla kun mä jään selaamaan vielä muutamaa hyllyrivistöä. Sovituskopissa vetäisen ensimmäisen paidan päälleni ja hylkään sen samoin tein, se kinnaa sieltä ja täältä ja tuntuu muutenkin hassulta. Myyjä tyrkkää verhojen välistä vielä muutaman puseron lisää sovitettavaksi. Jatkan sovittelua ja kolmannen kohdalla tärppää, avaan verhot siirtyäkseni isommalle peilille. Naapurikopin sovittaja huikkaa että näyttääpä muuten hyvältä, voisit tosin kokeilla yhtä kokoa pienempää, mutta ihan sun näköinen vaate ja sopii loistavasti noitten housujen kanssa. Sulla on muuten tosi kivat hiukset, uskaltaisinpa minäkin... Myyjä lupaa tuoda pienemmän koon ja mä palaan hymyillen sovituskopin uumeniin.

Yläkoulun pihalla on tavanomainen sadepäivän kaaos. Ohjaan liikennettä toisen vanhemman kanssa ja ohitse kulkevat nuoret toivottavat mulle hyvää viikonloppua. Vastaan ja kehoitan nukkumaan pitkään lauantaina. Toivottavasti koko viikonloppua ei tarvitse viettää sateessa. Joku kehaisee taas mun hiukset, toinen tykkää mun kumppareista ja kolmas kiittää siitä että olen huolehtimassa siitä liikennekaaoksesta ja meidän vapaaehtoisten vanhempien ansiosta odottelu aika vesisateessa on lyhyempi kuin ennen. Reksi kysäisee saako musta ottaa valokuvan, annan luvan.

Photo credit - Reksi Timberline Middle School


Rehtoria lukuunottamatta jokainen näistä kohtaamistani ihmisistä oli minulle ventovieras. Koulun pihalla tapaamani nuoret kohtaan epäilemättä myös uudestaan, mutta nainen parkkipaikalla, nainen sovituskopissa, barista ja kaupan kassa jäänevät vieraiksi. Sen kummemmin kauppa kuin Starbuckskaan eivät olleet mun vakkaripaikkoja.

Niissä kahdessa Starbucksissa joissa käyn useammin, barista tuntee minut ja kyselee kuulumiset, huomaa uuden hiusvärin ja silmämeikin. Vastaavasti minä kysyn mitä hänelle kuuluu, koska hän pääsee kotiin ja miten tenttikausi meni koulussa. Omassa ruokakaupassa myyjät huikkaavat tervehdyksen jo kun kävelen sisään. Kukkamyyjä sanoo että hänellä on tuoreita ruusuja ja juustotäti tarjoaa uutuusjuustoa maistettavaksi. Kalamyyjä kysyy mitä lapsille kuuluu. Minä taas kysäisen kuulumiset hyllyttäjältä ja kehun uutuusjugurtin maasta taivaisiin kassalle.

Eläinruokakaupan omistaja tervehtii mua nimeltä ja kysäisee mitä Martalle ja Maevelle kuuluu, otanko ne tavalliset vai tulinko hakemaan jotakin muuta. Me puhutaan hetki yrittämisestä, palkoista ja elämästä noin yleensä. Kysyn mitä kauppiaan kissalle kuuluu, entä leipurin koira, miten sen jalka on parantunut? Panimossa kysytään mihin me ollaan jätetty meidän lapset, että hänen limunmyyntinsä on laskusuunnassa nyt kun kolmikko ei tule säännöllisesti mukaan lauantaiselle lasilliselle. Samalla jutellaan panimon muutosta uuteen osoitteeseen toukokuussa.

Kun lasten hammaslääkäristä soitetaan ja muistutetaan hammastarkastuksesta kysyy ääni puhelimessa samalla onko Kentsu jo tehnyt Hollywood läpimurron, muistuttaen samalla että hänen piti päästä mukaan sitten kun se tapahtuu. Lupaan muistuttaa poikaa. Lastenlääkärin vastaanotossa tervehditään ja sanotaan että mukavaa kun ei olla nähty pitkään aikaan, ei niin ettette saisi käydä useamminkin, mutta olette selkeästi olleet terveinä tänä talvena.

On mukavaa kokea olevansa osa yhteisöä. Nämä pienet kohtaamiset niin ventovieraitten kuin jokapäiväisten tuttujen kasvojen kanssa tekevät elämästä kivempaa. Kepeitä ja hyväntahtoisia, pieniä hetkiä jotka saavat hymyn huulille sateisenakin päivänä.

Se on ihan varmasti hereillä... avaa jo!


sunnuntai 9. helmikuuta 2020

ihminen vs. luonto 0-1

Kaksi päivää myöhemmin tämäkin tie suljettiin veden noustua turhan korkeaksi autoille. 


Mä olen kasvanut Helsingin kantakaupungissa ja viettänyt osan viikonlopuistani, kesistäni ja lomistani joko Sipoon saaristossa tai Vihdissä. Lapsuudessa luonnonmullistukseksi kelpasi ukkossade, mummin mökillä meni joskus kesäukkosella sähköt, mutta siinä se sitten olikin. Villieläimet asuivat Korkeasaaressa, mitä nyt Sipoossa tuli pariin otteeseen törmättyä hirveen. Yleensä kuitenkin eläimistöksi riitti koirien ja kissojen lisäksi siilit, rusakot ja kaupunkiketut. Oli aika ennen internetiä ja Helsingin Sanomista saattoi lukea maanjäristyksistä ja hurrikaaneista, jossakin kaukana sellaisiakin oli.

Monen kotimatka monimutkaistui.


Moni on mulle kommentoinut ettei ole tullut ajatelleeksi miten paljon Yhdysvalloissa on luontoa, eipä siitä kai paljoa puhutakaan, että maan pinta-alasta yli kolmannes on metsää, enkä silloin joskus tänne muuttaessa osannut itsekään ajatella että täällä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolassa, miljoonakaupungin laidalla elämä olisi avioliitto luonnon kanssa. Ruuhkien, väkivallan ja varkauksien kanssa kylläkin... niistä kolmesta todeksi osoittautui vain ensimmäinen, esimerkiksi työläppärini nukkuu useimmiten yönsä ulkosalla, auton takapenkillä – joo, pitäis muistaa ottaa se sisään.

Reilu maili meiltä tie sortui maanvyörymän takia ja on nyt tarkkailussa. 


Tammikuun lumisateet jotka pysäyttivät kaiken muutamaksi päiväksi muuttuivat vesisateeksi ja sen jälkeen on satanut vettä. Vettä aamulla, päivällä, illalla ja yöllä. Tuulta, vesisadetta, vesisadetta ja tuulta ja aika usein pelkkää vesisadetta. Vesisadetta laaksoissa ja kukkuloilla, vesisadetta myös vuorilla. Vesisade on ollut kaikken huulilla koska sitä on vain niin paljon. Joo, täällä sataa talvisin vettä, mutta tämä sade on ollut jotakin aivan muuta.



Se että laaksossa olevat pari siltaa suljettiin oli vielä ihan tavallista, ainahan siellä tulvii talvella, mutta siinä vaiheessa kun maanvyörymistä tuli arkipäivää alkoi vähän hirvittää. Liikenteestä tuli ruuhkaisan sijaan katastrofaalista kun sadattuhannet ihmiset tunkivat niille muutamalle pääväylälle ja sitten niitäkin alettiin sulkea koska vettä nyt oli vaan niilläkin ihan liikaa. Torstai-iltana tuli ilmoitus että koulu alkaa kaksi tuntia myöhässä tulvien takia. Tättis tokaisi että puolet opettajista oli puuttunut kun ei ne olleet päässeet töihin. Kivenheiton päässä on pikkukaupunki johon kuljetaan tällä hetkellä veneellä ja helikopterilla.

Lumi sulki koulut ja pakotti monet pysymään kotosalla. 


Vasta täällä asuessa olen oppinut miten armoton on luonnon voima, miten tuuli kaataa isoja puita kuin tulitikkuja, lunta tulee kerralla niin paljon ettei kukaan enää pääse mihinkään ja että vesisadekin voi lopulta olla uhka. Omassa ryhmässään on sitten ne isommat uhat, maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset. Pieniä järistyksiä on päivittäin, sen verran isompia että ne tuntee muutaman kerran vuodessa, mutta sitä isoa odotellaan. Edellinen isompi tulivuorenpurkaus oli kasarilla, mutta onhan meillä tuo oma aikapommi, rakas Reiska jonka ryppyilyä odotellaan ja vuori on jatkuvan tarkkailun alaisena.

Ihana, kaunis ja rakas Reiska. Mt Rainier. Komeilee maailman vaarallisimpien tulivuorien listalla


Ihminen on pieni luonnon edessä. Sen minä olen oppinut täällä asuessa. Siilit ja kaupunkiketut ovat vaihtuneet karhuihin, kojootteihin ja ilveksiin. Hirven sijaan ikkunasta katselee sisälle peura ja pihan kukkaset syö villikani.

Täällä eletään yhteiseloa luonnon kanssa, ja on ihan tavallista että välitunti peruutetaan koulussa, ei siksi että pelätään väkivaltaista ampujaa, vaan koska koulun kompostia kaivelee karhuperhe tai puuma on ajanut saalistaan pihan poikki. Villi Pohjola katsos. 



maanantai 3. helmikuuta 2020

puhutaan rahasta


Vai puhutaanko me oikeastaan sittenkään rahasta vaan jostakin ihan muusta. Parikin bloggaajaa (Satu ja Hanne), on kirjoittanut parisuhteen ja perheen rahankäytöstä, toinen heistä oli ulkosuomalainen toinen taas ei. Miten se sitten liittyy tähän asiaan? No, ainakin niin että täällä maailmalla tuntuu olevan tavallisempaa että perheen kaikki rahat ovat yhteisiä, ettei ole sellaista sun ja mun palkka, tai sun ja mun tili dialogia lainkaan. Monelle ulkomaille muuttavalle ensimmäinen kriisi tulee puuttuvasta tilipussista, siitä että tavan jolla katsotaan perheen taloutta täytyy muuttua toisen puolison taloudellisen itsenäisyyden päättyessä ainakin vähäksi aikaa.

Onko se sitten uhka vai mahdollisuus? Koska itse olen nainen, katson tätä aihetta tänään naisnäkökulmasta, vaikka myös miehiä on koti-isinä ja sitten on niitäkin perheitä joissa on kaksi isää tai kaksi äitiä, mutta lähestyn aihetta tänään siitä miten itse asiasta ajattelen. Noin kylmiltään veikkaisin että aika moni nainen maailmalla pitää vähintäänkin normaalina sitä että mies tuo talouteen rahat ja vaimo hoitaa kotona paitsi lapset ja ehkä kodinkin, niin niitä kaikenlaisia juoksevia asioita joita arki täällä maailmalla on täynnä. Oma perheeni on tässä asiassa enneminkin poikkeus kuin sääntö, onhan meillä tulojenkin puolesta kaksi aika tasapuolista aikuista perheessä.

Jäin lähinnä miettimään sitä miten moni suomalainen kokee tasa-arvoksi sen että kumpikin osapuoli panostaa yhtä paljon, lasketaan se yhtä paljon sitten puhtaana rahana tai prosenttiosuutena. Minun mielestäni tämä on kaukana tasa-arvoisuudesta, paitsi siinä tilanteessa jossa perheen tulot ovat samankokoiset. Useimmissa perheissä todellisuus lienee se että toinen puolisoista tienaa enemmän kuin toinen.

Huhujen mukaan – no okei kyselytutkimusten (HS ja MeNaiset) – osassa perheissä eletään tilanteessa jossa toisella puolisoista on varaa lomailuun ja ravintolaillallisiin, toisen istuessa kotona hernekeiton kanssa. Miten tällaista ratkaisua voidaan edes kutsua parisuhteeksi? Blogien kommenttiosiot kertovat tarinaa siitä miten töissäkäyvä puoliso hyvittää kotonaolijalle prosenttiosuuden tulonmenetyksestä, bonareista ja jopa eläkekertymästä, tasa-arvon nimissä. Minä luen ja mietin että miten jotkut jaksaa.



Suo siellä, vetelä täällä. Jos rahat jyvitetään niin mitä muuta kuuluu tähän samaan kategoriaan? Kumpi maksaa jos toinen haluaa syödä kalliimpaa voileipäleikkelettä tai tykkää paremmasta juustosta? Kumpi maksaa ne kalliimmat talvirenkaat tai kurahaalarit? Entä jos toinen haluaa lomalle Thaimaaseen ja toinen Afrikkaan? Miten nämä jaetaan? Entä jos Jussi syö aina isomman osan jauhelihakastikkeesta?



Meidän osavaltio on siitä kummallinen paikka, että lain edessä aviopuolisoiden rahat ovat yhteisiä. Vain ennen avioliittoa olemassa olleet varat voivat olla erillisiä, mutta esimerkiksi avioliiton aikana saatu perintö on yhteinen ellei parilla ole avioehtoa. Tästä johtuu se ettei täällä meillä voi esimerkiksi ostaa asuntoa ilman puolison lupaa.

Omassa perheessä rahat tai sen puute ovat olleet yhteisiä aina. Ne olivat yhteisiä silloin kun minä olin töissä ja Fredde koulussa. Ne olivat yhteisiä silloin kun Fredde oli töissä ja minä viikkasin pyyhkeitä kuntosalilla vapaaehtoisena ja silloin kun olin kotona kolmen lapsen kanssa. Ne olivat yhteisiä myös sinä vuonna kun leijonanosa meidän perheen tuloista meni terveydenhuoltoon ja mun yrityksen perustamiskuluihin. Ne ovat yhtä yhteisiä tänä päivänä koska se on parisuhteen tasa-arvoa. Mitä jos kerron teille että minä ostin Freddelle auton ja Fredde osti mulle kissan? Taloudellista tasa-arvoa tässä ei ole, mutta ilo on meille kummallekin yhteinen. 



Tässä kohdassa joku vetää aina esiin avioerokortin. Äiti opetti ettei miehen pidä koskaan saada päättää saanko minä ostaa sukkahousut. Onneksi en käytä sukkiksia, mutta vaikka käyttäisinkin en kysyis Freddeltä vaan ostaisin ne meistä tykkään. Aina voi asiat mennä pieleen. Aina voi rakkaus loppua, talo palaa, firma mennä konkurssiin tai tulla kuolema. Pahinta peläten ei kuitenkaan voi elää elämäänsä. En minäkään herää jokaisena aamuna onko tänään se päivä kun tulee maanjäristys tai tulivuorenpurkaus. Entä jos kaikki meneekin ihan hyvin? Entä jos maanjäristystä ei tulekaan ja rakkauskin jatkuu kunnes tulee vanhuus? Niinkin voi käydä.

Ymmärrän että itselliselle suomalaiselle tämä voi olla vaikea ajatus, mutta pitäkää nyt hyvät ihmiset huolta siitä että sen sijaan että molemmat maksavat yhtäpaljon, kumpikin perheessä saa saman. Se on oikeesti ihan ainoa reilu tapa jakaa ne massit jos ne kerran täytyy jakaa sun ja mun rahoihin.



sunnuntai 2. helmikuuta 2020

aina yhdessä




Hyvää kaksosten päivää! Siis hyvää mitä? Niin, kaksosten päivää, toinen toista – tiedäthän! Mun ei ollenkaan pitänyt kirjoittaa kaksosuudesta, vaan kalenterissa oli kaikenlaisia muista ideoita, paljon hohdokkaampia ja kantaaottavampia mutta jotenkin vaan se 0202 2020 upposi tänä aamuna ja lapsillekin esittelin meidän hauskaa palindromipäivämäärää. Kissa pureskelee mun hupparin nauhoja ja pyörii vuoroin sylissä ja näppiksellä mun kirjoittaessa, mä yritän napata kissan aiheuttamat kirjoitusvirheet lennossa, mutta eiköhän muutama ylimääräinen tai puuttuva kirjain kuitenkin jää huomaamatta.

Muistan miten melkein kymmenen vuotta sitten otin monen muun monikkovanhemman kanssa melkoisen ruuhkan kolumnista, jossa kerrottiin että kaksi menee siinä missä yksikin. Ei tosiaan mennyt silloin, nykyään ehkä enemmän, mutta sekin kai riippuu kaksosista. Kaikki kaksoset kun ei ole samanlaisia ja vanhemmatkin on vähän erilaisia – ehkä.



Kaksosuus kiehtoo ihmisiä. Luonnonoikku. Usein multa edelleen kysytään onko meillä suvussa kaksosia, onhan niitä ja onhan meidän jannuilla jopa kaksosserkut. Omalla isoäidilläni oli kaksosia parikin settiä. Tättiksen elämän suurin tragedia taitaa olla se ettei hän sattunut olemaan kaksonen.

Puhunkin siis vain omasta kokemuksestani ja meidän kaksosista. En niistä joitten kanssa kävin koulua ja jotka tekivät kaikkensa sabotoidaksensa toistensa elämää alkaen purkasta hiuksissa päättyen salaperäisesti ilmestyneisiin reikiin vaatteissa ja varastettuihin poikaystäviin. Meidän kaksoset eivät ole sellaisia. Meidän kaksoset, jostakin tuntemattomasta syystä ovat kuin vanhempi aviopari, hitsattu kiinni toisiinsa ja kun toinen on jossakin on kuin siltä jäljelle jääneeltä puutuisi raaja. Onhan ne joskus tapelleetkin, mutta harvinaista se on ja paljon tavallisempaa – jokapäiväistä – on se meillä on pojat vastaan Tättis tilanne, että ne kaksi on taas yksi yksikkö ja sisko parka se kolmas pyörä.

Meillä on kaksi lasta jotka tekevät melkein kaiken yhdessä. Kaksoset.



Kuulen kuinka ajattelet että teidänkin lapset on läheisiä. Varmasti ovat. Vastaan että meidänkin kolme lasta on läheisiä keskenään. Se mitä pojilla on, on toisenlaista. Se on jotakin sellaista mitä on vaikeaa ymmärtää jos sitä ei ole nähnyt.

Ollipollilla on migreeni. Annan pojalle lääkkeen ja kannan edelleen höyhenenkeveän lapsen yläkertaan. Suljen makuuhuoneen verhot, avaan ikkunan ja silittelen toisen uneen. Kun lapsi on nukahtanut hämärään huoneeseen lähden takaisin alakertaan. Makuuhuoneen oven toisella puolella istuu poika. Huolesta kalpeana ja kyyneleet poskia pitkin valuen. Halaan lasta ja lupaan että veljellä on kaikki hyvin.



Lapsi tulee kotiin syntymäpäiväkutsun kanssa. Kutsu on luokkatoverilta jonka vanhemmat eivät tiedä että niitä on kaksi, ovathan pojat aina olleet eri luokilla. Sanon että vain se joka on kutsuttu voi mennä, toinen miettii hetken ja sanoo ettei hän haluakaan mennä, ei ilman veljeä.

Me katsotaan olkkarin sohvalla elokuvaa. Kaikilla on kädessä pussillinen karkkia. Tättis syö omansa, jannut lajittelee karkit ja jakaa ne sen mukaan kumpi tykkää mistäkin, ne mistä tykkää kumpikin jaetaan ristillisesti tasan. Siitä ylimääräisestä syntyy keskustelu, ota sä tää, eikun ota sä, eikun sä, eikun sä, eikun sä... lopulta se annetaan äidille. Jo taaperoina ne dilkkas ruokansa lautasella. Ollipolli söi kurkut ja tomaatit, Kentsu lihapullat. Tänäpäivänä Kentsu syö pihvin ja Ollipolli parsat. Oman kirjoituksensa voisi tehdä tästä meidän sisäsyntyisestä kasvissyöjästä jolle nykyään tarjotaan pihvin sijasta kasviproteiinia.



On Kentsun vuoro tyhjentää tiksikone. Sitä harmittaa ja se veli tulee hätiin... tehdään yhdessä, menee nopeammin. Pojat tyhjentää koneen kimpassa. Siskolle harvemmin tarjoillaan vastaavaa.

Ei ne mitään pyhimyksiä ole, tappelevat siskon kanssa niin että oksat pois. Tekevät töllöntöitä ja nyysivät karkit ruokakomerosta. Mutta kaikki sekin tehdään yhdessä. Yhdessä ne keksi senkin leikin jossa juotiin vessanpöntöstä, yhdessä ne laski pulkalla metsässä pulkkamäen sijaan. Yhdessä ne kaatoi kaikki hiustenpesuaineet kylpyvaahdoksi. 

Toinen toista. Kaksoset. Yhdessä niin hyvässä kuin pahassa. Perheen sisäinen herja on se että ne asuu aikuisenakin samassa talossa. Yhdessä. 



keskiviikko 22. tammikuuta 2020

olet ihana!


Saanko auttaa nutturan kanssa? – Ei tartte, osaan itse. Niinhän sinä osaat. Saanko laittaa nutturan, vai teetkö itse? – Auta vaan. Ennen se vielä yksi tehtävä muitten joukossa on yhtäkkiä rakas ja tärkeä... minua tarvitaan ehkä vielä vähän ja vaikkei edes tarvita, saan auttaa. Kiitos siitä. Olet rakas, olet ihana. Katson sinua ja minun sydämeni pakahtuu ylpeydestä.



Maailmassa on ollut aika kun rakastin sinua, mutten juuri pitänyt sinusta. Olit haastava, niin haastava että väsyin. Elämä oli yhtä taistelua, taistelua jossa tuntui että minä olen tappiolla hetkestä toiseen vaikka sinun tulevaisuutesi tuntui olevan minun käsissäni. En riittänyt ja liian usein itkin turhautumisen kyyneleitä. Mietin usein pidänkö sinusta koskaan...


Katson sinua. Sanon sinulle että kun joku jonakin päivänä sanoo sinulle ettet ole kaunis – älä usko. Olet kauneinta maailmassa. Olet täydellinen. Yhtäkkiä se poika johon olet ihastunut näyttää pikkupojalta, samalta kuin meidän jannut. Osaan viimeinkin kohdata sinut ja kaikkien näitten vuosien jälkeen puhumme viimeinkin samaa kieltä, ainakin hetken. Ehkä vielä tulee aika joka vie sinut taas kauemmaksi mutta minä otan tämän. Minä otan tämän hetken kun yhdestä katseesta tiedän mitä haluat, ymmärrän miksi paiskaat oven, miksi suutut ja mikä saa sinut tuntemaan itsesi riittämättömäksi. Ostan sinulle kahvin. Sinä valitset meille musiikin ja me lauletaan yhdessä autossa.


Minä tiedän että sinun pitää vielä lähteä, mutta anna tämän hetken kestää... anna sen kantaa meitä sen ikuisuuden ylitse kun sinun tarvitsee löytää oma tiesi. Minä muistan miten kamala sinä olit ja jokainen hetki tuntuu huikealta. Mietin miten kukaan voi sanoa että pienet lapset ovat parhaita, sinä olet miljoona kertaa ihanampi nyt, nyt kun meillä on yhteys.



Sinä istahdat autoon ja tiedän että olet väsynyt, turhautunut ja surullinen. Sinä huudat minulle. Sinä itket ja huudat. Haukut minut, nimitteletkin kai... minä kuuntelen. Sanon että olen tässä, että ymmärrän miten haastavaa sinun elämäsi on juuri nyt. Että olen onnellinen siitä että luotat minuun niin paljon että uskallat sanoa kaiken sen minkä sanot. Jokainen meistä tarvitsee turvallisen ihmisen lähelleen, sen jolle voi kiukutella. Sen jolle ei tarvitse esittää että kaikki on hyvin. Sen jonka kanssa voi vähän myöhemmin nauraa, sen jälkeen kun on ensin itketty jä niistetty räät toisen olkapäähän. Sen ihmisen jonka kädestä voi pitää kiinni kunnes nukahtaa. Olen onnellinen että tänään se olen minä. Jonakin päivänä sinä löydät itsellesi uuden ihmisen, sen jonka kanssa voit olla paljas, mutta nyt se olen minä.

Erityisopetussuunnitelma palaverissa vararehtori tarttuu minua kädestä, onnittelee, sanoo että meillä on aivan mieletön tytär. Hymyilen ja kiitän. Vararehtori jatkaa, kiitos teidän lapsen ihanuudesta kuuluu teille, lapsen vanhemmille. Yhden ohitsekiitävän hetken mietin kaikkia niitä kilometrejä, tunteja ja kymmeniä tuhansia dollareita. Se on ollut sen arvoista. En minä sinua tehnyt, sinä itse rakensit sinut. Minä vain ajoin autoa. 

Olet ihana nuori nainen. Miten onnellinen olenkaan että saan olla sinun äitisi. 







keskiviikko 15. tammikuuta 2020

lukekaa ihmiset lukekaa!


Maanantai.


Mulla on tällä viikolla keskimääräistä noin tuhat kertaa enemmän aikaa lukea koska – lumi. Maanantaina maa oli valkoisen peitteen alla ja sen jälkeen koulut ovat olleet kiinni ja elämä tavallaan jonkinlaisessa välitilassa. Ei asiakastapaamisia, ei työpalavereja, ei lääkäreitä, terapeutteja, harrastuksia... vain luminen maa, tietokone, elokuvat ja pulkkamäki. Ja muualla maailmassa joku miettii että miten niin kaikki päättyy lumisateeseen... ei tarvitse edes mennä kovin kauas, ne tuolla Idahossa miettii jo sitä että miten me ei täällä osata, mutta täällä nyt vaan on tällaista. Kun silloin parikymmentävuotta takaperin näin kävi ensimmäisen kerran me katsottiin tilannetta Fredden kanssa huulipyöreenä ja mietittiin että johan tää nyt on, että kolme senttiä lunta pysäyttää kaiken, laitettiin talvikengät jalkaan - kun sellaiset silloin vielä omistettiin - ja lähdettiin ulos.

Tiistai.


Viimepäivinä on kirjoitettu ihan valtavasti hyviä blogipostauksia ympärimaailmaa, postauksia joita kannustan jokaisen lukijan lukemaan jos et vielä ole ehtinyt! Eikä kuulkaa ole kuin vasta keskiviikko, mitä tässä ehtiikään vielä tapahtua ja syntyä.

Nämä ei ole missään muussa järjestyksessä kuin siinä mistä ne satuin poimimaan Ulkosuomalaisten Blogeista. Maailma on täynnä loistavia blogeja ja jokainen meistä kirjoittajista kirjoittaa välillä jotakin mikä kolahtaa ja toisinaan kevennetään pohtimalla milloin mitäkin, kestovaiposta suklaan kautta hotelliin viidakossa. Tämä ei siis tarkoita sitä etteikö muissakin blogeissa olis totaalisen timanttista sisältöä, mutta täällä lumen keskellä istuessa, nämä nyt kolahti tällä viikolla.



Rakennuspuuhissa. 


Koska mulla ei tällä viikolla ole mitään sen kummempaa sanottavaa – ainakaan vielä – kuin että lukekaa ihmiset lukekaa, niin toteutan tähän postauksen joka on ollut mielessä jo hyvän aikaa.

Joskus silloin kun meillä vielä oli kolme alle kouluikäistä lasta, tein postauksen omankäsilaukkuni sisällöstä. Kaunistelematta ja kuvin. Siitä on aikaa jo jonnin verran ja mietin että mun käsilaukun sisältö lienee tänäpäivänä aika erilainen. Katsotaan ja verrataan. 2012 vs 2020, miten käsilaukun sisältö on muuttunut kahdeksassa vuodessa vai onko?

Aloitetaan laukusta itsestään


Käsilaukku 2012

Käsilaukku 2020 - kissa ei kuulu laukkuun

Laukku näyttää samanlaiselta ja olen vähän itsekin yllättynyt siitä että kahdeksassa vuodessa suurin muutos lienee laukun väri. Oonko mä aika tylsä ihminen?

Edetään laukun ulkonäöstä sisältöön

Sisältö 2012
Sisältö 2020


Ainakin olen nykyään järjestelmällisempi. Ainakin osan tästä voi laittaa sen piikkiin ettei meillä enää oli kahta kaksivuotiasta. Tämän päivän laukusta uupuvat myös kuvassa näkyvät vaippa, peppurasva, kosteuspyyhkeet, pikkuautot ja tarrat. Tilalle on tullut kissanlelu, nippuside, Starbucksin kahvistopparit ja käytetty hammaslanka. Tämän perusteella voisi kuvitella että hammashygienia on jotenkin korostuneessa roolissa mun elämässä. Tosiasia on se että lankaan hampaita usein autossa asiakastapaamisten välissä enkä mä sitä käytettyä lankaa voi autoonkaan jättää, joten se päätyy ja unohtuu käsilaukkuun - yök.

2020 käsilaukku on selkeästi järjestäytyneempi.

Vaaleanpunaisessa pussissa on seuraavat asiat:
  • kahdet auton avaimet
  • kodin avaimet jotka on siellä lähinnä hätätilanteisiin meidän ovet kun aukeaa koodilla
  • lyijytäytekynä, kuulakärkikynä, korostustussi ja lyijyä
  • huulikiilto, huulirasva, käsivoide, naamarasva ja nenän limakalvojen kosteuttaja (viimeinen kuuluis oikeastaan siihen valkoiseen pussiin)
  • pippurisumute lähinnä työjuttuja varten. Mun ammatissa kun ollaan välillä tyhjässä talossa ventovieraitten ihmisten kanssa
  • kissan rabiesmerkki
  • airpodit
  • suklaakonvehti hätätilanteisiin


Valkoinen pussukka on vähän sellainen mukana kulkeva apteekki. Siellä on:
  • eri vahvuisia migreeni nenäsumutteita erilaisille tyypeille
  • terveyssiteitä jos Tättis tarttee, mä en ole tarvinnut siteitä vuoden 2012 jälkeen
  • antibioottirasvaa,
  • laastareita jokaisessa koossa ja mallissa
  • huulirasva. Koskaan ei voi olla liikaa huulirasvaa matkassa.
  • päänsärkylääkettä
  • närästyslääkettä
  • silmätippoja silmien kosteuttamiseen
  • hammaslankaa



Myös 2012 syksyllä käsilaukussa oli kalenteri. Nykyään niitä on kaksi, tai toisessa on myös markkinointisuunnitelmia ja muuta. Tavoite on luopua tosta harmaasta pikkuhiljaa. Lisäksi siellä käsilaukussa on aina nippu käyntikortteja, siis AINA.

Entäs lompsa-lompakko-kukkaro?


Lompakko 2012

Kukkaro 2020

Lompakko on vaihtunut kukkaroon, mutta muuten sisältö lienee aika samantapainen; vakuutuskortteja, rahaa, luottokortti, kanta-asiakaskortteja ja nykyään myös työpaikan avaimet. Miksi ne on kukkarossa? No koska kukkaro on aina mukana, silloinkin kun käsilaukku jää kotiin.

Roskat



2012 roskakasassa oli sekalaisia asioit... ylimääräisiä nenäliinapaketteja, käytettyjä laastareita, kuollut muropatukka, tyhjä käsidesi, käytetty kosteuspyyhe, arpalippu, lego ja dinosaurus.

2020 siitä löytyi reilusti hammaslankaa - yök, kahvin stopparita (noi vihreet tikut), kauppalista, yksinäinen nippuside - nippusiteet on kiinteistövälittäjän paras ystävä, poskipunahuisku - mä en edes käytä poskipunaa, kukan hoito-ohjeet, kissan lelu, auton näytön mikrokuituliina, käyttämätön pilli - tähän liittyy tarina, tyhjä migreenilääke ja kissan lelupallo.
Roskatkin on näköjään aika erilaisia nykyään, aikuisempia. Pilli ja nippuside eivät oikeastaan olleet roskia. Pilli odottaa kehystämistä sillä se on meidän Ollipollin valtaisa edistysaskel terapiassa. Nippusiteen laitoin takaisin laukkuun ja lisäsin niitä sinne kokonaisen nivaskan, koska ne on - kuten jo sanoin - kiinteistövälittäjän paras ystävä. Nippusiteillä kun voi kiinnittää milloin mitäkin. 


sunnuntai 12. tammikuuta 2020

miten meistä tuli amerikkalaisia

Helsingistä Seattleen


Helsinki-Vantaan lentoasemalla on hiljaista. On varhainen aamu ja me jonotetaan lähtöselvitykseen neljän matkalaukun ja kolmen eläinlaatikon kanssa. Jännittää ja väsyttää yhtäaikaa, takana on huonosti nukuttu yö patjalla tyhjässä asunnossa. Koti Lauttasaaressa on tyhjennetty, avaimet jätetty ystäville, auto on myyty ja tavarat seilaavat kontissa jossakin maailman merillä matkalla uuteen kotiin. Lähtöselvityksessä virkailija kysyy äänekkäästi toiselta virkailijalta että ei kai noi meille ole tulossa osoittaen meitä. Kauhu hiipii pitkin selkärankaa ja mietin että tänhän piti olla selvä, SAS ei ottaisi kolmea eläintä samalle lennolle, mutta KLM oli luvannut ottaa...laatikoissa on kaksi kissaa ja nelikuinen koiranpentu, ja minähän en niitä jättäisi odottelemaan seuraavaa lentoa. Lopulta me ollaan kuitenkin kaikki onnellisesti lentokoneessa, katson kun ne lastaa pakkasaamussa meidän lapset viimeiseksi ja lentoemäntäkin tulee kertomaan että kyydissä ovat. On joulukuu 2002.

Mt Rainier on yksi osavaltion seitsemästä tulivuoresta. 

Mutta miten tähän on päädytty, tähän joulukuiseen aamuun ja alkavaan seikkailuun. Matka lentokentälle kesti vuosia ja alkoi Kaliforniasta vuonna 1995, meidän ekasta yhteisestä matkasta Yhdysvaltoihin ja yhteisestä päätöksestä lähteä maailmalle. Ihan sama mihin, kunhan jonnekin lähdetään. Siitä hetkestä kaikki tähtäsi tähän, ulkomaille lähtemisestä tuli jonkinlainen punainen lanka. Meidän piti ensin lähteä Hollantiin, sitten Kaliforniaan ja sen jälkeen tuli se kolmas kerta toden sanoo hetki kun saatiin vihiä mahdollisuudesta lähteä joko Teksasiin tai Seattleen. Seattlesta tiesin lähinnä että se on jossakin länsirannikolla, musiikkia ja huumeita – en muuta. Teksasissa oli Nokialla iso konttori ja valtavasti suomalaisia siihen maailmanaikaan, valitsimme Seattlen. Fredde haki paikkaa ja me jäätiin odottamaan. Ei kuulunut mitään kuukausiin, me ajateltiin että ohitse meni tämäkin, että olis varmaan pitänyt yrittää sitä Teksasia. Silloin ei vielä tiedetty että tässä maassa työpaikkaprosessit saattaa hyvinkin viedä kuukausia. Niinpä lokakuisena iltana tuli puhelu Amerikasta, työhaastattelu olisi seuraavalla viikolla Helsingissä. Joulukuussa me istuttiin lentokoneessa matkalla Seattleen, passit ja viisumit tiukasti kourassa ja samassa nivaskassa tukku eläinlääkärintodistuksia ja osoite väliaikaiseen asuntoon.

Me ollaan siellä vasemmassa yläkulmassa, Kanadan kainalossa.
Monelle suomalaiselle Washington on se toinen Washington.

Toisin kuin ne kaikki muut, tai siltä meistä ainakin tuntui, me ei oltu ekspatteja – lähetettyjä työntekijöitä – vaan meillä oli paikallinen sopimus johon ei kuulunut kaiken kattavia vakuutuksia, vuokra-asuntoa ja lomamatkoja Suomeen. Me saatiin relotyyppi kahdeksi päiväksi ja sen kahden päivän aikana piti avata pankkitili, hoitaa ajokortti ja löytää asunto. Budjetti oli rajallinen, vuokra kun piti maksaa ihan itse.

Meillä on täällä ihan oma vesiputouskin. Snoqualmie Falls on ne Twin Peaks tv-sarjan vesiputoukset. 

Asunto löytyi Redmondin keskustasta, vajaat 25km Seattlesta ja 18km Fredden työpaikasta, olkoonkin että Seattle oli länteen ja työpaikka pohjoiseen. Redmond vuonna 2002 oli aika kaukana vuoden 2020 Redmondista. Turvallinen alue toki silloinkin mutta matkaa nykyisen lempinimen ”Rich Redmond” saamiseen oli paljon. Kaupungin keskusta oli sanalla sanoen rähjäinen, ruma ja kannusti lähinnä ajamaan nopeasti lävitse. Meidän uutta ja kaunista rivaria vastapäätä oli kunnan tukemia asuntoja joissa tuntui jokaisessa asuvan pitkälti toistakymmentä meksikolaista ja saman kadun päässä oli vuokrataloyhtiö jossa asui lisää enemmän tai usein vähän vähemmän laillisia meksikolaisia puutarhureita, hotellityöntekijöitä ja pikaruokapaikkojen kassoja. Rehellistä työtä tekeviä ihmisiä kuitenkin eikä meidän nurkilla koskaan tapahtunut mitään jännää. Aamulla puutarhurit lähtivät matkaan avolavoineen, haravoitten hypätessä ilmaan hidasteen kohdalla meidän makuuhuoneen ikkunan alla ja iltapimeällä sama toistui toiseen suuntaan. Näitten vuosien asuntojen arvonnousu on ollut 184.54% ja tähän mahtuu mukaan asuntojen hintakuplan puhkeaminen 2009 ja lama.

Viini... Washingtonin osavaltio on Yhdysvaltain toiseksi suurin viinintuottaja. 

Mä tein töitä ensin vapaaehtoisena pyyhkeenviikkaajana YMCA:n kuntosalilla ja kun viimeinkin sain työluvan sain sieltä työpaikan. Olin YMCA:lla töissä kunnes jäin sieltä kotiin Tättiksen syntyessä 2008 keväällä. Aina välillä me oltiin muuttouhan alla ja mä opin suhtautumaan rauhallisesti muuttojen kariutuessa erilaisista syistä yksitellen. Me ei koskaan lähdettykään Dallasiin, Atlantaan, Kansasiin ja lopulta New Yorkiin. New Yorkiin lähtö oli niin lähellä että etsittiin sieltä jo asuntoakin.

Oregonin rannikko on ollut meille rakas lomailukohde jo kauan.

Me asuttiin meidän ensimmäisessä asunnossa vuosia ja muutettiin vasta syksyllä 2007 kun Tättis ilmoitti tulostaan. Asuntojen hinnat oli tähtitieteellisiä ja vuokramarkkinakin sen verran lämmin että asuntoa hakiessa omistaja ilmoitti ettei kannata vaivaantua jos ei ole pitkää listaa erilaisia vaatimuksia täyttäviä kohtia. Valtaosa vuokralle tarjotuista asunnoista meidän hintaluokassa oli ihan kamalia ja useimmiten me jatkettiin matkaa käymättä edes sisällä. Onni kuitenkin potkaisi ja me löydettiin pieni vastaremontoitu omakotitalo kivalta alueelta. Meitä ei haitannut että takapiha osoittu suoraan ruokakaupan lastauslaiturille, ei ennen kuin me tajuttiin että ne kuorma-autot on aika kovaäänisiä, samoin kuin lastauslaituria pitkin vedettävät rullakot. Sijainti oli kuitenkin meille loistava sillä Fredde oli vaihtanut työpaikkaa ja työmatka uudesta kodista oli nopea ja kivuton. Vuokraisäntä osoittautui sangen omistushaluiseksi ja hiippaili pihalla kurkkimassa meille sisään siinä pelossa että me tuhotaan sen talo. Fredde ei viihtynyt uudessa työpaikassaan sillä työ jonka piti sisältää satunnaista matkustamista osoittautui hommaksi jossa mies käytännössä asui Kentuckyssa ja kävi kotona viikonloppuisin, mun työpaikka oli onneksi tässä vaiheessa Seattlen keskustassa ja pääsin sinne kohtuullisen kätevästi julkisilla, mutta meistä ei ollut asumaan Issaquahissa. Fredde vaihtoi työpaikkaa ja nyt sen työ oli Redmondissa, siellä missä me asuttiin ennen ja työmatka venähti helposti ruuhkassa melkein tuntiin.

Täällä meidän Tättis oli leirillä viime kesänä. 

Nousukausi oli kuitenkin parhaimmillaan eikä meillä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia palata Redmondiin. Asuntokupla puhkesi, alkoi lama ja jokainen päivä kun Freddellä oli töitä alkoi tuntumaan lottovoitolta. Minä olin kotona Tättiksen kanssa ja ajelin tunnin jos toisenkin vauvatapaamisiin, muskariin ja ystävien luokse. Tie Issaquahista Redmondiin oli vaarallinen jo silloin ja kertaalleen osuin itsekin ensimmäisten joukossa kolaripaikalle tilanteeseen jossa nainen kuoli auton suistuttua tieltä.

Kesälomalla ystävien mökillä. 

Paluu Redmondiin mahdollistui kun Fredde yhtenä syysaamuna löysi meille tontin rakennuttajalta joka oli kohtuuhintainen. Talot olivat pienempiä kuin monella muulla rakennuttajalla ja finanssikriisin myötä talojen hinnat olivat romahtaneet. Oli viimeinkin meidän hetki ostaa ihan oma koti, meidän jotka olivat lähteneet maailmalle mukanaan enemmän velkaa kuin mitään muuta. Meidän joiden vuokraa ei koskaan ollut maksanut työnantaja.

Retkellä saaristossa helmikuussa 2018.

Me rakennettiin talo käytännössä keskelle metsää, alueelle josta kukaan ei jouluna 2009 tiennyt tultaisiinko sitä koskaan rakentamaan loppuun. Lama oli syvimmillään ja asuntokauppa täysin seisahduksissa pankkien suljettua rahahanansa. Me oltiin samana syksynä saatu kansalaisuus ja meistä oli tullut amerikkalaisia.

Me rakennettiin talo keskelle metsää... näin metsään ja oikeesti tänäpäivänä ihan taajama-alueelle.
Tämä kuva on meidän pihanurmikolta, onneksi nää tyypit on aika leppoisia. 

Meidän koti. Aika usein meiltä kysytään koska me muutetaan. Ei me muuteta. Tämä on meidän koti. Tämä on se talo jossa lapset on kasvaneet, missä niitten kaverit on naapurissa ja ne voi leikkiä ulkona ilman aikuisen valvontaa. Meillä on metsä vaellusreitteineen, loistavat koulut ja talo joka täyttää meidän tarpeet oikein hyvin vaikka pieni onkin. Vuosien myötä alakerran kokolattiamatto on vaihtunut parkettiin. Yläkerran matto on vaihdettu uuteen, seiniä on maalattu ja Tättiksen huoneesta on tullut jannujen huone. Läheisessä ruokakaupassa törmään tuttuihin sillä intensiteetillä että muu perhe kysyy aina välillä että voisinko mä jäädä autoon ettei koko ajan tarttis pysähtyä juttelemaan jonkun kanssa.

Seattle - minun kaupunkini. 

Suuremmassa mittakaavassa meistä on tullut seattlelaisia. Tämä kaupunki kaikkine haasteineen ja ongelmineen on rakas, vähintään yhtä rakas kuin Helsinki. Tämä on meidän koti kaikkine kummallisuuksineen tai ehkä juuri siksi.

Meidän koti ei mahdu tälle kartalle ja Seattlesta katsottuna me asutaan kaukana maaseudulla.
Maaseudulta katsottaessa me ollaan tällaisia kummallisia teknologiahippejä joilla on aivan liikaa rahaa. 

Tämä kirjoitus sai alkunsa Miian blogikirjoituksesta Gran Canarialta