torstai 23. maaliskuuta 2017

sitten kun on huomenna

Luokassa on hiljaista. Suurin osa on lounaalla jossakin, osa syö omia eväitään. Pöydillä on läppäreitä, joku puhuu puhelimeen. Näistä ihmisistä on kolmessa viikossa löytynyt uusia ystäviä, vähintäänkin tuttavia. Hengähdystaukojen aikana käy loputon puheensorina; mihin sä meet töihin? Mitä meinaat tehdä? Ai huvikseen vaan kävit kurssin? Oletko jo haastatellut? Minkälaiset ehdot sait? Entä koulutusohjelma? Katso, tässä on mun lapset-koira-koti! Parkkipaikan autot on yhdistyneet omistajiinsa. Osa kulkee kouluun useamman tunnin matkan päästä, muutama tulee läheltä. Moni kadehtii meidän lähellä asujien koulumatkaa. Tänään vielä viimeinen koe ja ensi viikolla toivottavasti siihen osavaltion omaan lisenssitestiin. Iltaisin treenaan siihen, sataneljäkymmentä kysymystä.

aamupäivän luento


Seinällä on kymmenen ohjetta aloittelevalle kiinteistövälittäjälle.

Me selvittiin. Tättis sanoi aamulla vähän harmistuneena että just kun hän on tottunut, pitääkin taas totutella siihen etten olekaan koulussa... Mä yritän sanoa että tiesithän sä että tää on vaan vajaat kolme viikkoa. – Silti, juuri kun ehti sopeutua uuteen, pitää taas sopeutua seuraavaan.

Ensi viikolla olen kaksi iltapäivää opettamassa tiedeaineita poikien luokassa. Perjantaina mulla on eka sijaisuus.

Kotona mua odottaa keittiön pöydällä parikymmensenttinen läjä papereita. Kirjeitä, postia ja koulusta kotiin kulkeutuneita monisteita. Meidän vaatehuoneen lattialla on pyykkikori täynnä puhdasta pyykkiä odotamassa paikoilleen laittamista.


Tuntuu siltä kuin olis ollut useamman viikon matkoilla. Kaikki on vähän rempallaan ja odottamassa, lykätty syrjään – sitten kun... Sitten kun on huomenna. Sitten kun koulu on ohi. Siihen on kolme ja puoli tuntia.


sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

kaikenlaisia vanhempia

Istun täydessä kahvilassa edessäni ämpärillinen kahvia. Kahvilassa on hälinää ja jokainen pöytä on täynnä sateisena lauantaiaamuna. Vastapaahdetun kahvin tuoksu leijailee kahvipaahtimon puolelta. Pöydän toisella puolella istuu toinen äiti. Sen toisen äidin lapset on mun lasten luokkatovereita, vanhempi kahdesta Tättiksen luokalla. Kaksi tuntia me istutaan siinä ja puhutaan lapsista, elämästä ja naiseudesta. Toinen meistä opettelee olemaan autistisen lapsen äiti. Mä kysyn miten se jaksaa. Se ei tiedä vielä. Mä sanon että muista pitää huolta itsestäsi, hanki myös itsellesi psykologi, kuuntele itseäsi ja muista että on oikeus tuntea kaikenlaisia tunteita. 



Illalla olen kutsuilla Tättiksen kanssa. Me sovitetaan vaatteita ja Tättis käy esittelemässä mulle löytöjään ja tuo mulle välillä sovitettavia. Alussa joku kysyi että missä sovitetaan, ja kun vastaus oli että ihan missä vaan, kaikki tosiaan sovittaa just tasan siinä - keskellä olohuonetta. Iso olohuone on täynnä eri-ikäisiä, näköisiä ja muotoisia naisia jotka kaikki juo skumppaa rennosti rintaliivisiltään tai pikkareissa. Useita en ole nähnyt aikoihin ja me halataan ja vaihdetaan kuulumisia. 

Me puhutaan taas lapsista, elämästä ja naiseudesta. Me puhutaan erityisopetussuunnitelmista ja toimintaterapiasta. Me puhutaan erilaisesta vanhemmuudesta. Ei kaikki puhu. Monella on niitä ihan tavallisia lapsia. Osalla on ihan tavallisia ja erilaisia sekaisin ja vähän erilaisia ja paljon erilaisia – kaikenlaisia lapsia. Lopulta joku heittää ilmaan kysymyksen, miksi meillä ei ole omaa ryhmää? Sellaista jossa vois kysyä ja puhua ja jakaa kokemuksia. Miksi me jokainen tehdään tätä yksin ja omilla tahoillamme? Miksei matkata yhdessä? Miksi me puhutaan näistä vaan silloin kun törmätään jossakin, eikä silloin kun tuntuu siltä?

Aamulla perustan meille ryhmän naamiksessa. Iltapäivällä jäseniä on jo toistakymmentä. Kaikenlaisten lasten kaikenlaisia vanhempia.

Säännöllisen epäsäännöllisesti saan sähköpostia vanhemmalta jonka lapsi on saanut, tai on saamassa diagnoosin. Näitä viestejä yhdistää tarve löytää joku joka kuulee ja kuuntelee, joku joka tietää ja tuntee, osaa neuvoa eteenpäin. Moni kysyy miten me ollaan päästy tähän pisteeseen, enkä mä oikeastaan osaa sanoa muuta kuin että työllä, rakkaudella ja kyyneleillä. Sattumalla on varmasti osansa ja tuurilla. Periksiantamattomuudella ja sisulla. Sillä että jatkaa silloinkin kun ei enää jaksa eikä halua. Ympärillä on ollut osaavia ihmisiä ja hyviä ystäviä, vertaistukeakin. Tärkeintä on ollut tietää ettei ole yksin.

Meidän elämä on monessa tosi tavallista, sellaista meidän tavallista. Enkä mä ajattele meidän lapsia mitenkää erilaisina jokaisena hetkenä jokaista päivää. Noin keskimäärin ne on vaan meidän lapsia. Diagnoosit tulee eteen poikkeustilanteissa, lääkäreissä ja kouluarvioissa. Muuten me ollaan Fredden kanssa vanhempia joilla on kolme lasta. Keskenään erilaisia ja kaikki ihania. Tavoitteena tarjota niille turvallinen, mahdollisimman hyvä lapsuus. Hätkähdän kun kirjoitan sinne naamisryhmään meidän kolmikosta, tuntuu kummalta katsoa kokonaisuutta; kolme lasta ja liuta diagnooseja. Siinä tietokoneen näytöllä se näyttää pelottavalta vaikka arki on kuitenkin aika toimivaa – keskimäärin.


Vähän myöhemmin nojaan auringonlämmittämään seinään. Kädessä on kylmä olut ja aurinko lämmittää. Kolmikko leikkii Martan kanssa nurtsilla siinä meidän silmien alla. Me mietitään kevättä ja puutarhatöitä. On sunnuntai. 


perjantai 17. maaliskuuta 2017

tarpeellinen tauko

Ei mulla muuta kuin että tänään oli ihana päivä... koulu loppui ennen puoltapäivää, ehdin Martan kanssa lenkille. Ehdin päikkäreille – enkä edes nähnyt unta lainsäädännöstä - ja ehdin nauttia iltapäivästä tyhjässä kodissa.




Mun hakiessa lauman koulubussilta leprachaun oli käynyt jättämässä terveisensä lapsille. Oon vähän yllättynyt että se menee niihin edelleen ihan täydestä, kenelläkään ei ole epäilyksen häivääkään kun ympäri taloa löytyy pieniä muovipatoja täynnä suklaarahoja. Koulussakin oli ollut irlantilaisia tonttuja, vessanpöntöissä oli ollut vihreää vettä ja ikkunoissa pieniä jalanjälkiä.





Huomenna Tättis saa myydä sateessa partiolaiskeksejä. Samaan aikaan mä kahvittelen neidon luokkakaverin äidin kanssa. Illalla on vaatekutsut naisten kanssa naapurustossa.  


Ihana viikonloppu. 



torstai 16. maaliskuuta 2017

yhdeksän päivää



Viimeisen yhdeksän päivän kokemuksella palaan takaisin niihin viiteentoista kuukauteen kun olin täysipäiväisesti töissä. Olen hämmentynyt. Mulla ei ole aavistustakaan miten me ylipäätään selviydyttiin siitä ajasta, tai eihän me kai oikein selvittykään. Kaikki oli jatkuvasti rempallaan. Toisaalta Fredden työkin on elänyt ja muuttanut muotoaan, eikä sillä ole enää aikaa olla kodinhengettärenä. Se näkyy nyt kaikkialla, paperipinoina pöydillä, pyykkikoreina pitkin yläkertaa. Kaikki viisi kiukuttelee toisilleen väsymyksestä ja stressistä, ja Martta, Martta kaipaa huomiota ja löytyy yöllä sängystä. Viime sunnuntaista mulla on ollut migreeni – viisi päivää.



Me lasketaan kaikki päiviä, tunteja ja minuutteja siihen että tää on ohi. Se tuntuu hullulta, onhan maailma täynnä ihmisiä jotka käy töissä. Kävinhän mä itsekin täysipäiväisesti töissä. Mutta just nyt, just tässä elämäntilanteessa ja meidän perheen systeemeissä tää on kertakaikkisen toimimaton yhtälö. Vielä viikko niin tästä on selviydytty. Elämä huutaa joustavampaa aikataulua...


Mutta onneksi on kevät. Vaikka sade rummuttaa ikkunoihin herättää aamulla lintujen laulu ennen herätyskelloa ja illalla sammakkojen kuoro toivottaa hyvää yötä. Myöhäisestä ja kylmästä keväästä huolimatta narsissit kukkivat etupihalla ja aurinko lämmittää silloin kun se suo meille pilkahduksen harmaan verhon takaa. 


sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

pitääks sun aina

partiolaiset tekee keksikauppaa lauantaina


Mun kuvitelmissa kaikissa muissa perheissä – siis sellaisissa tavisperheissä - on ihan toisenlaista. Kun sellaisessa perheessä äiti aloittaa kolmen viikon kurssin elämä jatkuu jotakuinkin ennallaan, etenkin kun se varsinainen koulupäivä kuitenkin on suurinpiirtein samanmittainen kuin lasten koulupäivä, eikä kurssi tarkoita sitä että se toinen vanhempi olis vaikkapa kurssikeskuksessa toisella paikkakunnalla ne kolme viikkoa. Mun kuvitelmissa lapset ehkä osoittaa mieltään ja kiukutteleekin enemmän, mutta kaikenkaikkiaan elämä jatkuu. Saatan olla väärässä, mutta mun kuvitelmissa on näin.

Perheessä jossa jokainen muutos aiheuttaa kuohuntaa on mun kolmen viikon kahdeksasta neljään kurssi valtava, jättimäinen, elämän mullistava muutos. Kun muutos on jos se että koulussa oppitunnit vaihtaa paikkaa, tai että puheterapia peruuntuu. Siihen ei auta yhtään se että lasketaan kalenterista että tää koskettaa tasan neljäätoista arkipäivää. Tai että ne itse kolmantena päivänä huomaa että olen kotona suurinpiirtein samoihin aikoihin kun ne tulee koulusta, tai että aamulla ehdin hyvin suukottamaan kaikille mukavan koulupäivän ja pakkaamaan niitten koulueväät. Äidin kolmen viikon kurssi on meidän perheessä ihan kamala asia.

Kurssia edeltävällä viikolla me katsottiin Fredden kanssa toisiamme sen keittiön pöydän ylitse ainakin kymmenen kertaa, toisen meistä todetessa että: ”Se on se kurssi. Kaikki tää johtuu siitä kurssista.” Tättis haastaa riitaa taukoamatta, eikä sillä ole mitään väliä mikä on aihe tai kuka vastassa. Kaikki saa osansa koiraa ja koulutovereita myöten. Kentsu törttöilee ja riehuu, ja jannun ääni kantautuu luihin ja ytimiin sen tehostaessa elämäänsä korkeataajuisella kiljunnalla. Jokainen meistä pyytää yhdessä ja erikseen jannua olemaan hiljaa, mutta volanappi on irronut ja se menee vaan täysillä.

On painajaisia, on univaikeuksia. Yksi kävelee unissaan. Toista pelottaa kaikki ja kaikkialla. Vaatteet hiertää ja hankaa, eikä mikään ei ole hyvin. Ruoka on  pahaa ja lautasen vierelle ilmestyy taas useampi haarukka. Tättis ei voi antaa kenenkään maistaa sen juomaa, koska yhtäkkiä on taas todennäköistä että bakteeri ja viirus, ja kuolemantauti joka tulee siitä että joku on edes koskettanut sen lasia. Bakteerikammo kun kasvaa aina ahdistuksen myötä ja jokainen muutos lisää ahdistuneisuutta.

Tättis lukee viimeiset myyntipäivät ja tuntuu olevan vakuuttunut siitä että mä yritän myrkyttää sen pilaantuneella ruualla. Jos päivämäärää ei löydy, ei ruokaa voi syödä. Kun kysyn siltä epäileekö se että mä yritän salaa myrkyttää sen, se on hämmentynyt ja sannoo ettei todellakaan. Päivämäärä pitää kuitenkin saada nähdä. Neito muistaa myös kertoa kuinka erilaisia potentiaalisia bakteerilukemia... koiran suu, ostoskärryt, vessan vesihana jne.

Perjantaina niillä ei ole koulua. On opettajain koulutuspäivä ja ne jää aamulla Fredden kanssa kotiin. Edellisenä iltana me ollaan taas katsottu kalenterista niitä päiviä, montako niitä on jäljellä ja puhuttu tulevaisuudesta. Siitä ettei mulla enää ole sellaista tavallista toimistotyötä ja sen mukanaan tuomia työaikoja. Periaatteessa kaikki kyllä ymmärtää, mutta periaatteet on vaan periaatteita, eikä järki ja mieli useinkaan kulje yhtämatkaa. 

Fredde laittaa alkuiltapäivästä tekstaria ja kysyy koska mä pääsen? Onneksi pääsen aikaisin. Kotona tilanne on eskaloitunut ja Tättis ja Kentsu on tapelleet. Kentsu on ollut äänekäs ja ärsyttänyt siskoa. Siskolla on pinna kireellä ja se on vetänyt totaaliset pultit. Lopputulos näkyy hampaanjälkinä Kentsun poskessa. Kentsu on ymmärrettävästi syvästi loukkaantunut tästä väkivallanteosta ja Tättis itkee edelleen. Se on yrittänyt saavuttaa tasapainoa puremalla rangaistuksekseen itseään. Fredde on jo selvitellyt tilannetta ja jutellut kummankin osapuolen kanssa niin yhdessä kuin erikseenkin. Kotona mä jatkan siitä mihin Fredde on jäänyt.



Ollaan siinä kohdassa että on aika kaivaa se lyhytvaikutteinen ahdistuslääke esiin. Sitä meillä ei ole tarvittu moneen kuukauteen. Vanhempana en voi olla miettimättä miten valtava vaikutus mun haaveilla on meidän lapsiin, ja miten kohtuuttomalta se tuntuu. Miksi kaiken pitää aina olla näin vaikeeta? Miksi kaikella on hintansa.

Me jutellaan ja jutellaan ja jutellaan. Me pohditaan ja mietitään ja pohdiskellaan. Tättis on totaalisesti tolaltaan pahan olon purkauduttua näin kurjalla tavalla. Kentsu on jo valmis antamaan sisarelleen anteeksi. Itseasiassa Kentsu haluaa ostaa sisarelleen lahjan – lohdutukseksi.

Lauantaina Tättis istuu autossa meidän käydessä kaupassa. Tilanne on räjähdysherkkä ja se haluaa että mä pidän sitä lähellä. Toisaalta se haastaa riitaa mun kanssa ja lopulta onnistuu. Valtakunnansovittelija Fredde asettuu väliin ja saa tilanteen rauhoittumaan. Mun tekee mieli kysyä lapseltani että pakkoko sen on aina olla niin vitun vaikee? Vaikka mä tiedän ettei se tahallaan. Vaikka mä tiedän ettei se tarkoita. Vaikka mä tiedän että sille tää viikko on ollut kohtuuton niin monella tavalla.


Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä Tättis nukkuu kahdentoistatunnin unet. Ehkä se auttaa.



perjantai 10. maaliskuuta 2017

vihdoinkin viikonloppu

koulumatkalla on rakennustarvikeliike ja sen kyltissä tämä teksti... sopii hyvin tähän viikkoon


Fredde venyy ja paukkuu kun mä käyn koulua. Se hoitelee sairaat lapset, tekee töitä ja lopulta sairastuu itse. Se ajaa Kentsun puheterapiaan ja takaisin. Mä käyn vaan koulua. Maailman paras Fredde. Maailman paras mies. Puhelin välähtelee pitkin päivää viestittäen mulle uusia lukemia kuumemittarissa; Ollipolli 37.8C, Fredde 38.6... Tättis on onneksi jo palautettu takaisin kouluun.

Lainsäädäntö on monimutkaista noin ylipäätään. Yhdysvalloissa kulkee vähintään kaksi lainsäädäntöä rinnakkain. On liittovaltiolaki ja sen alla osavaltion oma lainsäädäntö. Sen alla saatetaan vielä tiivistää ensin piirikunnalliseen lainsäädäntöön ja lopulta kuntatasolle. Mikä meidän kaupungissa ja kunnassa on sallittua, saattaa naapurikunnassa olla kiellettyä. Osa säädöksistä on aika ikiaikaisia, kieli on vanhaa ja asiat ilmaistu niin että mun aivoilla niistä joutuu piirtämään kuvan. 



Kiinteistövälittäjä ei ole juristi, mutta saattaa aina välillä toimia tilanteessa jossa oletetaan välittäjän toimivan kuten juristi. Neuvoa ei saa, mutta lainsäädäntö on silti syytä tietää, tuntea ja tunnistaa. Koska ollaan Yhdysvalloissa on päivien punaisena lankana se miten välttää oikeuteen joutuminen. Kun toivottavasti muutaman viikon kuluttua olen oikeutettu lisenssiin, olen oikeastaan ainoastaan oikeutettu kahden vuoden oppisopimuskoulutukseen. Kaksi vuotta mun jokaista liikettä seuraa, ja mun jokaisen liikkeen hyväksyy välitystoimiston Principal Agent.

Yhden iltapäivän vietän koulupiirin päämajassa. Kuuntelen ne pakolliset luennot turvallisuudesta ja taas kerran siitä miten vältetään se etten jonakin päivänä istu oikeudessa tai ettei koulupiiri mun toiminnan takia ole oikeudessa. Mitä saa laittaa naamikseen, mitä tekstiviestiin. Entä sähköposti? Netin kautta voi ilmoittautua ensiapukurssille ja erityislastenkanssa toimimimiseen liittyvään lisäkoulutukseen. 



Kahden viikon päästä olis Tättiksen partioleiri. Ulkona. Mä oon aika heikko partiolainen ja ajatus päivästä jäätävässä kaatosateessa, ja sitä seuraavasta yöstä laavussa on kieltämättä aika luotaantyötävä. Tättis haluaa mennä. Mä näen mielessäni lähinnä keuhkokuumeen. Onhan toki mahdollista, ja vähintään toivottavaa että sää lämpenee ja ettei ainakaan sada.

Kelataan alkuun. Ensin vietetään koko päivä aamuyhdeksästä ulkosalla. Tämän talven huomioonottaen on oletettavaa että on märkää ja sataa. Lämpötila huitelee todennäköisimmin jossakin viiden ja kymmenen asteen välimaastossa. Sen jälkeen nukutaan yö ulkona laavussa ja lämpötila laskee yöllä joko lähelle nollaa tai jopa pakkaselle. Varusteet on olleet ulkosalla päivän, toki muoviin käärittynä. Jotenkin musta tuntuu etten halua juhlistaa kolmen viikon rutistuksen päättymistä näin ja vielä vähemmän kerätä mukaan seurauksia vuorokauden palelusta. Joo varusteistahan se kaikki on kiinni, mutta märkä on märkää ja kylmä on kylmää.


On perjantaiaamu. Kahvi on loppu ja kupissa jotain kamalaa maustettua varakahvia. Fredde on pyörähtänyt alhaalla hakemassa lisää buranaa. Lapsilla on vapaata koulusta. Selailen naamista ja luen muutaman blogin. Tänään me väännetään sopimuksia kahdeksan tuntia putkeen ja sit on onneksi viikonloppu mullakin. 





maanantai 6. maaliskuuta 2017

kumpi perii matin maan?



Eilen illalla pakkasin laukkuun lyijykyniä, kuulakärkikynän ja korkkaamattoman vihkon. Edessä kolmen viikon tehokurssi - sellainen kuin joskus lukiovuosina oli valmennuskurssit – tavoitteena läpäistä se LKV koe meidän osavaltiossa. Mulla ei ole aavistustakaan siitä mitä on edessä. 

Niin kuin jokainen vanhempi tietää on lapsilla taianomainen taito sairastua aina silloin kun ei pitäis ja niinpä minäkin jätin tänään kuumeisen lapsen kotiin. Kaksi kuukautta mulla on ollut aikaa hoitaa niitä. Kaksi kokonaista kuukautta, ja kun mun lopulta oikeesti pitää olla jossakin tärkeessä niin tottakai ne on kipeenä – aina.



Perjantaina kun koulusta soitettiin ja käskettiin hakea Tättis kotiin kesken päivän, mä olin totaalisen vakuuttunut että sen sairaus on puhtaasti henkistä laatua ja liittyy mun kurssin alkamiseen. Kotona kuumemittari puhui karua kieltään ja valitettavasti todisti että se on ihan oikeasti sairaana. Sunnuntaina kiikutin sen lopulta lääkäriin toivoen salaa että ne löytää siltä vian joka vaatii antibiootteja, niin että se paranis nopeemmin ja mä saisin tuupattua sen takaisin kouluun. Ei löytynyt. Ei ollut pissistä sen enempää kuin korvatulehdusta tai angiinaakaan. Viirus. Perhanan viirus. Ei auta kuin potea ja kärsiä.

Fredde järjestelee kalenterinsa uudestaan ja jää kotiin mun ajaessa aamulla kurssille.

Meitä on koolla sekalainen seurakunta ihmisiä. Kiinalainen joka on muuttanut maahan muutamaa viikkoa aiemmin. Nainen joka näyttää siltä että sen ehdonalaisvalvoja on vaatinut sitä hankkimaan koulutuksen. Poika joka näyttää korkeintaan kolmetoistavuotiaalta. On posteljooni, baarimikko, sairaanhoitaja. Talkkari, kotiäiti, sisustussuunnittelija. On juristi, on johtaja. Yksi ajaa aamuisin kouluun monta sataa mailia. Toinen tulee kulman takaa. Kolmas lautalla saaristosta. Aika monella ei ole koskaan aikomustakaan tehdä töitä kiinteistövälittäjänä.



Päivä on täynnä kiinteistö- ja sopimuslainsäädäntöä. Mitkä on vuokraisen oikeudet? Entä vuokrasopimustyypit? Kenelle kuuluu maa-alueelta löytynyt öljy? Entä voiko osavaltion haastaa oikeuteen äänimelusta? Jos Mari testamenttaa talonsa Samille, kuka perii Samin? Kuka omistaa joessa virtaavan veden? Kotitehtäväksi tulee perehtyä huomisen materiaaliin, kerrata tämänpäiväiset ja tehdä 70 tehtävää.


Kotona mua odottaa yhden kuumeisen lapsen sijasta kaksi kuumeista lasta. Tottakai just nyt. 


lauantai 4. maaliskuuta 2017

koirajuttuja

Aamulla pestään hampaat.


Muutaman kerran viikossa pakkaan Martan aamulla autoon. Martan mukana kulkee sen työasu – palveluskoiraliivi – remmi ja herkkupussukka, ja koira joka ennen inhosi autoilua hyppää nyt Volvon perään reippaasti. Se tietää lähtevänsä hommiin.

Me tehdään Martan kanssa ihan tavallisia asioita, tai siis ei koirille tavallisia, mutta meille ihmisille arkipäiväisiä. Saatetaan käydä ruokakaupassa, ostoskeskuksessa ostamassa vaatteita tai vaikka sovittelemassa kenkiä. Toisinaan käydään kahviloissa tai ravintolassa. Martta opettelee olemaan huomaamaton. Se osaa jo liikkua sujuvasti ostoskärryjen vieressä ja jättää ruokakaupan herkut haistelematta ja maistelematta. Lattialle tipahtanut herkku jää lattialle. Istuessani kahvilassa murustelen tavattomasti jotta saan tarjotuksi Martalle kiusauksia ja kerta toisensa jälkeen koira väistelee mun asettamat ansat.

Ruokaostoksilla.

Kun sisustusliikkeessä istahdan valitsemaan maalimalleja sisustusneuvojan kanssa, istahtaa Martta pyytämättä mun tuolin viereen. Jutun venyessä se käy makuulle, mutta pysyy paikallaan huolimatta toisen asiakkaan koirasta ja ohikulkevasta pariskunnasta. Koira ei myöskään yritä tervehtiä myyjää, myyjä sen sijaan ihastelee koiraa työtoverinsa kanssa, mutta kunnioittaa Martan työasua eikä tervehdi koiraa. Välillä Martta vilkaisee mua, ja mä tarjoan sille vahvistavan lauseen; hyvin menee! Haastavan ohituksen kohdalla se saa palkinnon suoritettuaan tehtävänsä. Portaikossa iso peili hämmentää ja Martta yrittää päättää onko siellä toinen koira töissä.

Se iso peili.


Kahvilassa se jonottaa mun kanssa kahvia tervehtimättä ketään. Yritän valita paikkoja joissa on ihmisiä ja jossa jonossa seisoo joku niin edessä kuin takanakin. Meidän istuuduttua Martta hakeutuu pöydän alle tai mun tuolin viereen makuulle sen sijaan että kerjäisi vieressä istuvan lapsiperheen murusia. Välillä se vilkaisee kysyäkseen että kauanko mä meidään hörppiä sitä kahvia ja juoruilla ystävän kanssa. Hetki venyy vartista tuntiin ja toiseenkin. Martta jaksaa odottaa. Se käy mun mukana vessassa ja palatessa asettuu takaisin samaan paikkaan.

Vaateliikkeessä se kulkee rekkien välissä ja istuu aina kun pysähdyn. Sovituskopissa se istuu ja odottaa mun kokeillessa erilaisia yhdistelmiä. Se odottaa mua kopissa kun käyn isomman peilin luona, tai haen vielä ne yhdet housut.

Vessoissa on äänekästä ja ahdasta.

Martan koulutus nojaa puhtaasti onnistumisiin. Käytännössä se tarkoittaa sitä ettei Martalta vaadita enempää kuin mihin se pystyy ja kun se saa kokemuksia hyvin menneistä tilanteista, on työnteko kivaa ja rentoa. Koiran saaman palutteen tulee olla positiivista, sillä positiivisesta palautteesta ja onnistumiskokemusten vahvistamisesta syntyy paras tulos. Pakottamalla, kieltämällä ja vaatimalla sellaista mihin koira ei pysty syntyy vain stressaantunut ja ahdistunut koira jolla ei ole aavistustakaan miten sen pitäis toimia.

Entä voiko kaikista koirista tulla opaskoiria jos niitä oikein kasvattaa ja kouluttaa? Ei. Sinnikkyydellä ja työllä pääsee pitkälle, mutta loppujenlopuksi palataan samaan kysymykseen, miten koira itse suhtautuu työhön? Stressaantuuko se meluisissa paikoissa? Miten se pärjää ympäristössä jossa on hälinää, ihmisiä ja arvaamattomia kolahduksia? Ärsyketulva kun on koulussa, kauppakeskuksessa tai täydessä ravintolassa aika ääretön, ja loppupeleissä harva koira kestää sitä.

Palveluskoiria näkyy täällä verrattain paljon jo ihan senkin takia että palveluskoiran käsite on laaja. On terapiakoiria sairaaloissa, lentokentillä ja vanhainkodeissa. Henkistä tukea tarjoavia eläimiä "emotional support animal" joiden tehtävä on auttaa psyykkisesti sairaita ja erilaisiin tehtäviin koulutettuja perinteisiä palveluskoiria. Toisaalta koiria on muutenkin kaikkialla, ja suhtautuminen ihmisen neljalkaiseen kaveriin on mutkatonta ja lämminhenkistä. Töissä olevaa koiraa kunnioitetaan samaten kuin sen työrauhaa, eikä työtätekevään koiraan kukaan ota kontaktia. Vanhemmat neuvoo lapsiaan; katso, sillä on päällä liivi jossa sanotaan että se on töissä, eikä koiran työrauhaa saa häiritä.

Joskus pitää odottaa pitkään. 



Mulla sen sijaan löytyy juttuseuraa oikealla ja vasemmalla. Koulutuksessa oleva koira kiinnostaa ja vastailen kysymyksiin laidasta laitaan. Keskimäärin katselen myös kännyköitten ruuduilta valokuvia kaupan kassan, ohikulkijan tai kahvilassa istujan koirista. Multa kysytään mistä tietää voiko koirasta kouluttaa palveluskoiran? Mitä koulutus maksaa? Paljonko valmis koira maksaa jos sellaisen tarvitsee? Mistä mä tiedän mitä sille pitää opettaa? Millainen se on vapaalla? Mihin Martta menee sit kun se on valmis? Moni vaikuttaa helpottuneelta kun kerron että Martta jää meille, Tättiksen avuksi. 

Illalla ahdistunut ja kipeä lapsi tarvitsee Marttaa. Martta käy makuulle kuumeisen tytön päälle ja tarjoaa turvallisuudentunnetta painollaan, kaikilla 23 kilollaan.

Vapaalla Martta on ihan tavallinen koira, tai ainakin melkein. 








torstai 2. maaliskuuta 2017

kun mutsilta paloi käämit

Ja sitten tuli se maanantai kun multa paloi käämit. Itkua tihrustava tyttö istuu tutusti keittiön jakkaralla puhuen kohtuuttomuudesta. Kohtuuttomuudesta tilanteessa jossa sille on seitsemänä edeltävänä päivänä tarjottu mahdollisuus, muistutettu ja yritetty pedata onnistumista. Vielä samana aamuna, kun koulu oli sään takia muutaman tunnin myöhässä – joo täällä koulunalkua saatetaan siirtää sään vuoksi – mä ehdotin Tättikselle että se tekis ne läksynsä, kun meillä kerran on aikaa. Neiti sanoi laittavansa ajastimen päälle ja tekevänsä ne sitten kun ajastin soi. Ajastin soi iltapäivällä yläkerrassa neidon ollessa jo iloisesti siellä koulussa. Koulun jälkeen me aloitettiin taas sama vanha keskustelu, ja lopulta tuli ilta ja kyyneleet.

Tässä meidän nurkilta esimerkki siitä MIKSI koulu perutaan tai myöhästyy.
Kesärenkaat, mäkinen maasto ja kymmenen senttiä lunta tunnissa on huono yhdistelmä. 


En ollut hyvä ja osallistuva vanhempi. Olin välinpitämätön ja ilmoitin peseväni kädet koko touhusta. Sanoin suoraan ettei mua oikeastaan jaksa just nyt kiinnostaa tekeekö se ne läksynsä vai ei, ja että mun puolesta se voi jättää ne tekemättä. Keittiönjakkaralla istuva lapsi jatkaa riitelyään – yksipuolisesti. Kolmasti sanon sille, etten aio käydä aiheesta keskustelua ja hän voi tehdä just niin kuin haluaa. Neljännellä kerralla ilmoitan laittavani kouluun sähköpostin.

Avaan uuden meilin ja luen ääneen samalla kuin kirjoitan. Teksti menee suunnilleen näin:

Hei,

Läshestyn sinua taas Tättiksen koulutehtävissä. Kuten aiemminkin ollaan puhuttu, tuntuu läksyjen tekeminen olevan Tättikselle ylivoimaista ja on meillä perheessä jatkuva riidanaihe...

Yksi koulun tarjoilemista apuvälineistä. 


Tässä kohdassa Tättis lopettaa itkun ja kysyy huolestuneena että enhän mä oikeesti lähetä sitä? Vastaan lapselleni, että TOTTAKAI mä lähetän sen, enhän mä nyt harjoituksenvuoksikaan sähköposteja kirjoittele. Keittiönjakkaralla istuva tyttö alkaa hädissään tehdä läksyjään. Se yrittää käydä mun kanssa kauppaa ja kysyy että enhän mä lähetä jos se tekee kaiken nyt heti? – Kyllä lähetän. En jaksa enää riidellä. Jatkan kirjoittamista:

Meillä on kokeiltu erityisopen antamia valmiita kysymyspohjia, niitä joissa on mallikysymyksiä. Me ollaan myös kokeiltu erityisopen kotiin lähettämiä valmiita monisteita, joiden avulla on helpompaa pohtia kirjan henkilöiden toimintaa. Me ollaan asetettu läksyjentekoa varten selkeät ajat ja päivät joina niitä tehdään. Poikien kanssa tämä sujuu. Tättis kuitenkin järjestään kieltäytyy tekemästä tehtäviään ja alkuviikon nalkutan, maanantaina meillä riidellään. 

Ollaan tultu tilanteeseen, jossa joudun vanhempana myöntämään että en kykene tukemaan lapseni koulunkäyntiä. Mulla ei enää ole keinoja, muuta kuin antaa Tättiksen epäonnistua ja kärsiä seuraukset. 

Onko ideoita?

Tättiksen Äiti

Kun viesti on valmis, on Tättiksen läksyt tehty. Fredde käy Tättiksen kanssa ikuista keskustelua siitä että meillä kaikilla on läksymme, asioita joita emme halua tehdä mutta jotka on kuitenkin tehtävä. Aikuisen elämässä niitä on vaikka veroilmoituksen tekeminen, pyykinpesu tai laskujen maksu. Fredde näyttää – taas kerran – Tättikselle että me aikuiset tehdään myös ihan työtyötä kotosallakin. Fredde vastailee sähköposteihin, minä rakentelen sitä liiketoimintasuunnitelmaani. Jatkossa suurin osa mun duunista tehdään tämän saman pöydän ääressä. Lapsen elämässä työtä on läksyjen ja kotitöitten tekeminen. Fredde puhuu vastuullisuudesta ja velvollisuuksista joita tulee vuosien mukana enemmän, jos vuodet tuovat mukanaan vapauksiakin. Tättis ilmoittaa ettei hän halua kasvaa aikuiseksi. Hän haluaa olla kahdeksanvuotias. Hän ei halua sen enempää vapauksia kuin vastuutakaan.

Keskustelua kuunnellessani lähetän sähköpostini Tättiksen opettajalle ja erityisopelle. Tättis on edelleen vähän järkyttynyt siitä että lähetin viestin.

Seuraavana aamuna istun autossa kun saan viestin erityisopelta. Erityisope toteaa että läksyjä on ensi vuonna huomattavasti enemmän kuin kolmannella luokalla. Hän sanoo aamulla puhuneensa Tättiksen opettajan kanssa ja että he puhuu tästä tytön kanssa. Erityisopen mielestä läksyt on tehtävä, siinä missä me joikainen hoidamme omat velvollisuutemme, myös ne vähemmän mieluisat. Erityisope tuntee meidän Tättiksen myös sen verran hyvin, että se tietää varsin hyvin ettei uhkailu arvosanojen laskemisella pure tähän naiseen, Tättishän kohauttaa vaan olkapäitäin ja toteaa että senkus laskette.

Opelta tulee viesti muutamaa minuuttia myöhemmin. Se on pitkä viesti. Opettaja on valmis ottamaan erityisopen kanssa ohjat käsiinsä. Itseasiassa opettaja pyytää että me vanhemmat lopetetaan läksyistä puhuminen ihan kokonaan. Niin kokonaan ettei neitiä enää muistuteta, ettei sille tarjoilla aikaa niitten tekemiseen – tai siis fyysisesti tarjotaan, mutta ei tyrkytetä – ja että me ollaan ihan niin kuin koko läksyjä ei oliskaan:

No more nagging from you…She knows what to do. Let’s see if she can accomplish it this week. If not, we will enforce the consequence at school. Thanks so much for helping her to become self-reliant and responsible for her own actions. Tough life lessons that are so important!! Good job MOM!

Multa kysytään usein mikä erityisvanhemmuudessa on positiivista, siis sillä tavalla positiivista ettei siihen ehkä muut törmää. Yksi suurista asioista meillä on ollut yhteistyö kodin ja koulun välillä. Kodin ja koulun välinen yhteistyö kun on väistämättä tiiviimpää erityislasten kanssa. Onhan lapsella siellä koulussa tiimi osaajia; opettaja, erityisopettaja, koulunkäyntiavustaja, toimintaterapeutti, puheterapeutti, koulupsykologi... Monella lapsella koulussa on opettaja ja opettajalla luokassa kaksikymmentä lasta. Vanhemmat tapaa opettajan kerran tai kaksi vuodessa.

Mä tapaan näitä erityisosaajia usein, saan sähköpostia ja palautetta ja kun koulussa joku menee vinoon tiedän siitä jo ennen kuin lapsi tulee kotiin ja kertoo. Monesti tiimi kyselee mun mielipidettä jostakin tai johonkin kesken päivänkin. Toki koululla itselläänkin on väliä ja meitä on siunattu joukolla ihania ihmisiä ja toimivalla tiimityöskentelyllä. Meidän kommunikaatio pelaa kumpaankin suuntaan ja meidän kaikken lähestymistapa vanhemmuuteen, lapseen ja kasvatukseen on samankaltainen, on helppoa tehdä yhteistyötä kun ollaan suurinpiirtein samaa mieltä.


On positiivista että kun mä nostan kädet pystyyn ja parahdan etten mä osaa-pysty-jaksa, että mun resurssit ja vaihtoehdot on käytetty, ja että mä olen vanhempana lapseni kanssa umpikujassa, ottaa koulu kopin ja sanoo hellästi; ”me hoidetaan tää.”

Kuva on Kentsun luokasta. Siinä se istuu vierekkäin toisen vipeltäjän kanssa keikkumassa tuoleillaan. 



maanantai 27. helmikuuta 2017

maanantairiita



Läksyjen kannalta tämä kouluvuosi on ollut tähänastisista helpoin. Tai sitten ei.

-Ootko tehnyt läksyt?
-Mä teen ne myöhemmin... mulla on aikaa tiistaihin saakka.
-Niin, niin, mutta jos tekisit tänään osan ja vaikka ylihuomenna seuraavan olis kaikki tehty ajoissa.
-Joo. Mä teen vähän myöhemmin.
-Tänään on konekirjoituspäivä.
-Joo. Mä teen illalla.
-Nyt on ilta.
-No myöhemmin illalla.
-Eiku nyt.
-Miks? Mä teen kohta.
-Mitä jos tekisit nyt vaan heti.
-Eiku myöhemmin.
-Kymmenen minuuttia... laitan ajastimen. Se menee äkkiä.
-Eiku mä tee ihan kohta.

Yllä oleva keskustelu toistuu päivittäin ja lopulta on maanantai ja läksyt on edelleen tekemättä. Keskustelun sävy muuttuu kun lapsi istuu keittiössä ja itkee ensin sitä että mä olen ilkeä. Sitten sitä ettei kukaan ole muistuttanut läksyistä ja lopulta sitä kuinka kohtuutonta on joutua tekemään läksyjä aka vastata neljään itse laadittuun kysymykseen ja tehdä kymmensormijärjestelmätreeniä puolisen tuntia.

-Mä en pysty tähän.
-Pystyt kyllä.
-Miksi mun pitää tehdä kaikki kerralla?
-No kun olet lykännyt ja lykännyt.
-Mutta ei mulla ole edes muistiinpanoja ja mistä mä voisin enää muistaa mitä kirjoittaa.
-Sitä varten sulla on se pinkka niitä post-it lappuja illalla siellä sängyn vieressä että voi tehdä muistiinpanoja.
-Mut mä unohdin ekä nyt tiedä enää mitään.
-Et siis tee läksyjä? Mä voin laittaa opettajalle viestin etten tehnyt läksyjä.
-No et laita!
-Tee siis ne läksyt.
-Mä teen kohta.
-Ei vaan nyt. Tai sitten jätät tekemättä.
-Miks mun pitää AINA tehdä läksyjä. Miksei pojilla ole KOSKAAN läksyjä.
-On niillä. Ne vaan tekee läksynsä jokaisena päivänä koulun jälkeen ja täyttä sen lokinsa ja sit se on tehty.
-Mut miks niitten ei tartte tehdä nyt?
-Kun ne on jo tehty.

Nämä kaksi keskustelua toistuvat meillä käytännössä päivittäin ja viikoittain. Viikko toisensa jälkeen. Tilanteesta on puhuttu niin opettajan kuin erityisopenkin kanssa. Tättikselle on tarjottu valmiita kysymyspohjia, jos se kysymyksen laatiminen on se ongelma. Mutta kakanmarjat. Muija ei vaan halua tehdä koulutehtäviään koska ei koe niitä motivoiviksi. Se valitsee itse lukemansa kirjat ja lukee tälläkin hetkellä opusta rotusorrosta etelävaltioissa viimevuosisadan alkupuolella. Lukeminen ei ole se ongelma. Ongelma on se että sen mielestä läksyt on turhia ja tyhmiä. Puhutaan lapsesta joka itse osaa kahdeksanvuotiaana päätellä monia sellaisia asioita jotka tuottavat monille aikuisille vaikeuksia, abstrakti syy ja seuraussuhde ja looginen päätely kun kuitenkin ovat aika monimutkaisia asioita. 



Jokainen maanantai muistan sen naisen autististen lasten vanhempien vertaistukiryhmästä. Sen joka kertoi kuinka sen aviomies käytännössä kantaa lapsensa koulubussipysäkille jokaisena aamuna, koska lapsen mielestä koulunkäynti ei ole mielekästä. Niin. Meillä on uhkailtu, lahjottu ja kiristetty. On vedottu järkeen ja logiikkaan. On oltu ystävällisiä ja osallistuvia. Tarjottu apua, tehty yhdessä ja suututtu. Tuloksetta. Järjellä ymmärrän ettei kahdeksanvuotiasta oiken voi jättää yksin vastuuseen kotitehtävien teosta, mutta turhautunut lapsi minussa huutaa että aivan se ja sama... jätä tekemättä, jää vaikka luokalle, mä pesen nyt käteni tästä pelleilystä.

Meillä on kaksi ekaluokkalaista ja yksi kolmasluokkalainen, mutta käytännössä alakoulua on käyty jo kaksi tai neljä vuotta; K-1-2-3. Varsinaista koulua edelsi kaksi vuotta eskaria. Meidän lapsukaisista Ollipolli on ainoa joka kävi sen perinteisen eskarin, kaksi muuta kävi eskarinsakin erityisopetussuunnitelman alaisina integroidussa erityisryhmässä koulupiirin omassa esikoulussa.

Tämä on ensimmäinen vuosi kun kenelläkään ei ole perinteisiä läksyjä – ollenkaan. Jannut pitävät kirjaa lukemisesta ja satunnaisesti koulusta ilmestyy kotiin jotakin mitä ei ole ehditty koulupäivän aikana tehdä. Kummankin pojan lukuläksyt tulee tehtyä koulun jälkeen ja/tai illalla sängyssä ilman sen suurempaa keskustelua. Ennen kuin läksyt on tehty ja tiskari tyhjennetty on turha haaveilla peliajasta.


Mutta Tättis. Meidän lapsi joka lukee kirjan illassa. Niin Tättis.