torstai 29. syyskuuta 2016

kuumetauti

Joskus kuuden aikaan mietin josko kehtais jo laittaa tekstaria ettei tuu töihin. Ei niin että nyt varsinaisesti kenellekään mikään yllätys enää tässä vaiheessa ole kun koko alkuviikon Tättis on ollut Fredden kanssa kuumeisena kotona, ja eilen olin itse töissä kuumeesta kiiluvin silmin kirjoittamassa vielä muutaman valituksen ja anomuksen ennen kuin lähdin kotiin puoliltapäivin.

Tietokoneen ruutu hehkuu sinistä valoa sen asentaessa jotain uusia päivityksiä, Martta kiipeää syliin ja mä siemailen mun aamukahvia; tummapaahtoista kahvia, kuumaa maitoa valinnan mukaan, lusikallinen kanelia, ripaus inkivääriä, maustepippuria, muskottia ja raakahunajaa. Maistuu syksylle. Mä oon jo vuosia laittanut kahviin vähän häpeillen hunajaa ja vasta täällä opin etten ole ainoa, että se on ihan tavallista.

sinne ne menee - kouluun


Jannut keskustelee syödessään aamiaista. Kentsu pohtii mikä siitä tulee isona ja veljensä mietiskelyyn Ollipolli tokaisee itselleen ominaisesti: ”Mistä mä voisin tietää mikä musta tulee, mä olen kuusivuotias.” Jannut sählää itselleen vaatteet päälle, Kentsu juoksee vielä viimeisenä hakemaan kirjaston kirjat ennen kuin hyppää autoon. Tättis nukkuu edelleen kun me Martan kanssa vilkutetaan kouluun lähtijöille kuistilla ja mä vetäydyn yläkerran sohvalle valitsemaan meille päivän ensimmäistä elokuvaa.

Sairaspäivissä on tietynlaista hidastempoista taikaa. On sohva, telkkari ja teekuppi. Vielä kaksi vuotta sitten se oli selviytymistaistelua. On vielä käsinkosketeltava muisto siitä miten haaveilin saavani sairastaa maatessani patjalla lattialla kolmen taaperoikäisen kiipeillessä mun päällä, siinä samalla mielessä tietoisuus siitä että niin kauan kun ne kaikki kolme on siinä, ne on turvassa. Muistan nauraneeni jollekin että uskalsin levätä niin kauan kuin ne istui mun päällä.


Ja yhtäkkiä se on tässä, lupa olla kipeänä. 

nyt enää Martta makoilee mun päällä

lauantai 24. syyskuuta 2016

lauantaista lauantaihin

syksyistä aamusumua työpaikan nurkalla


Aamulla ajaessani töihin usein mietin mistä kaikesta vois kirjoittaa. Aiheita putkahtelee mieleen ja runkoja syntyy viikon aikana kymmeniä, sitten ne menee, katoaa jonnekin päivän kiireeseen, sinne sadanteen puheluun tai sähköpostiin tai siihen etä väännän rautalangasta lääkärille ettei keuhkotuumoridiagnoosilla voi tilata magneettikuvaa aivoista, ei vaikka kuinka haluaa. Jos käsi on kipeä, ei voi kuvata jalkaa... ”No mitä sä sit haluut?!” tuhahtaa toinen turhautuneena, ja mä sanon että haluan diagnoosin joka kuvastaa mahdollisuuden siihen että potilaalla on etäpesäke aivoissa, jolloin aivojen kuvaaminen olis loogista. ”Aah, no käykö sulle levyepiteelikarsinooma?” – Kiitos, käy C34.90.

vahinkolaukaus leikkaussalin ulkopuolella


Kotimatkalla päätän kirjoittaa illalla kotona. Viitenä iltana viidestä se jää haaveeksi. Viitenä iltana viidestä illan nopeat tunnit menee päivän kuulumisiin, lukuläksyihin, koulupaperihin, koulusta tulleisiin viesteihin, ruuanlaittoon ja seuraavaan päivään valmistautuessa. Viitenä päivänä viidestä havahdun siihen että lapset meni taas kerran nukkumaan tuntia myöhemmin kuin niitten piti ja olen itsekin niin väsynyt etten jaksa edes katsoa telkkaria.


Kun Kentsu unohti kansionsa kotiin ja mä sain paluupostissa lappusen erityisopelta, otin siitä jonkin verran kierroksia. Lapsi kuitenkin oli koulussa. Sen hampaat oli harjattu, sillä oli puhtaat vaatteet, sen kirjaston kirjat löytyi repusta, eväät oli pakattu ja läksyt tehty. Kansio on epäilemättä tärkeä, mutta omalla prioriteettilistalla kieltämättä häntäpäässä. Kansiosta - tai oikeastaan siitä lappusesta - käytiin sähköpostikirjeenvaihtoa. Uusi erityisope sanoi halunneensa muistuttaa poikaa pakkaamaan kansion. Mun kysymys oli että miksei lappusta sitten osoitettu lapselle itselleen? Kävin melko yksityiskohtaisesti läpi sitä, millä tavoin meillä harjoitellaan oman toiminnan ohjausta kotona ja että tavoitteena on itsenäinen toiminta silläkin uhalla että joskus lapsi saattaa ilmestyä kouluun ilman kansiota.

Martan ja mun hetki on aamulla aikaisin



On siis taas lauantai. Kaksi nukkuu vielä. Yksi nautiskelee lauantaiaamustaan pelaamalla Xboxia. Martta sählää jaloissa, Fredde tekee itselleen aamiaista ja mulla on vihdoinkin aikaa kirjoittaa. Kaikki ne viikon aikana mielessä olleet mahtavat aiheet on tosian haihtuneet aikaa sitten ja edessä on lähinnä tyhjä ruutu. Wordillä näkyy edellisen postauksen viimeinen lause, joka alkaa sanoin; ”Minä rakastan tätä työtä...”

Lettipää lähdössä kiipeilemään viime sunnuntaina
Usein mietin meitä, keski-ikäisiä vanhempia. Mietin miten täyttä elämä on, ja toisaalta miten kaikki on tässä ja nyt. Monen läheisen ystäväperheen pesä on tyhjä, lapset ovat aikuisuuden kynnyksellä ja jäljellä on enää ne kaksi vanhaa varista. Siihen verrattuna oma kaaos kolmen alakoululaisen kanssa tuntuu oikeastaan aika täydelliseltä.

koulun syyskarnevaaleissa Ollipollin opettaja kastui



Kohta on jannujen jalkapallotreenit, illalla Kentsun paras kaveri tulee vanhempineen ja sisaruksineen meille kylään. Eilen oli koulun syyskarnevaali. Ulkona paistaa aurinko, päivästä tulee lämmin. On lauantai. Ihana viikonloppu. 

sunnuntaisin nukutaan päikkärit

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

duunista saa muutakin kuin rahaa

Kuva


Maanantaiaamuna vetäisen leikkaussalivihreät päälle ja meen mukaan toimenpiteeseen. Se olis kolmisen tuntia leikkurissa. Mä oon ihan liekeissä! Useimmat kai aloittaa maanantainsa mieluummin jotenkin muuten. Mulle bronchial thermoplastyn seuraaminen leikkurissa on kuin joulu. Näitä toimenpiteitä hyväksytään – ja siis tehdään -  vuodessa kourallinen. Saliin on usein tunkua. Jonakin päivänä tämäkin toimenpide on toivottavasti yhtä mielenkiinnoton kuin lonkkanivelen korjaus.

Multa kysytään usein et miten duuni, se nyt on sellainen vastaava kysymys kuin et mitä kuuluu, osa small-talkia. Onko liikaa vai liian vähän töitä, ylennyksiä, alennuksia, tulevaisuutta, näkyvyyttä vai näköalattomuutta. Työ on keskeinen puheenaihe, ja silti länsirannikolla arvostetaan tasapainoa työn ja vapaa-ajan välillä.

Kuva

Mun vastaus on yleensä, että mun suhtautuminen omaan työhön on intohimoinen. Ei väärällä tavalla, ei työ tekemällä lopu, mutta kun koen ihan oikeasti voivani vaikuttaa. Näen miten minä – pieni osa siellä rattaissa – vaikutan. Saan positiivista palautetta, mutta saan myös ihan yksinäisiä, hiljaisia, hurjia oniistumisen elämyksiä. Olen suunnannut omaa työtäni vähän toisin kuin edeltäjäni, toki siis teen sen mitä edeltäjäkin teki, mutta koska mun vastuulla on kaksi klinikkaa vähemmän, on aikaa mennä syvemmälle.

Osa mun duunista on hyväksyttää toimenpiteitä tai kuvantamisia. Jokainen tietokonetomografia, sydämen ultra, PET, bronkoskopian versio, keuhkobiopsia mikä meillä tehdään, kulkee mun käsien läpi. Moni niistä on läpihuutojuttuja. Tiedän jo kun katson keissiä että se menee läpi, eikä siinä ole mitään sen kummempaa. Mun tehtävä on tietää miksi toimenpide tai kuvantaminen tehdään. Mitä halutaan katsoa ja miksi? Mitä epäillään tai halutaan sulkea pois. Onko kyseessä keuhkoveritulppa, keuhkofibroosi, keuhkoahtaumatauti, sarkoidoosi vai syöpä? Onko edellisessä kuvantamisessa tehty löydös indikaatio tuberkuloosista vai jostakin muusta?

Toinen puoli mun hommasta on lääkkeet.

Lääkkeet on se puoli missä homma menee monimutkaiseksi. Ensinnäkin ne lääkkeet joita meidän asiakkaat tarvitsee on keskimäärin kalliita. Puhutaan satasista ja puhutaan tuhansista. Puhutaan tilanteista jossa sen jälkeen kun vakuutusyhtiö on jo maksanut lääkkeestä kiltisti 90%, jää jäljelle niin järjettömän iso summa ettei kenelläkään ole sellaiseen varaa, vai maksaisitko itse kolme tonnia kuussa lääkkeestä? Kalliisiin lääkkeisiin on olemassa valmiit systeemit. Asiakkaalle kirjoitetaan automaattisesti apurahahakemus ainakin kahteen tai kolmeen eri järjestöön ja keskimäärin asia hoituu näin.

Mutta kun eläkeläinen soittaa mulle ja kertoo että apteekki on sanonut että sen astmalääkkeet maksaa tonnin, kun ne vielä viime kuussa maksoi kaksikymppiä. Se on se kohta missä mun roolista tulee tärkeä. Mun oma tavoite on ettei yksikään meidän asiakkaista ole käyttämättä lääkitystään siksi ettei niillä ole taloudellista mahdollisuutta  siihen. Siksi mä olen olemassa. Niinpä mulla on melko hyvä näppituntuma kaikista apurahaohjelmista, siitä minkälaiset tulorajat niissä on, onko tulorajoja, mitkä on vaatimukset, mitkä lääkeyhtiöt tukevat alennetuilla tai ilmaisilla lääkkeillä, mitä mikäkin lääke maksaa jos sen tilaakin Kanadasta jne. Joskus pelkkä lääkkeen vaihtaminen toiseen, vastaavaan valmisteeseen riittää ratkaisemaan ongelman. Toisaalta jos asiakkaalla on dementia, saattaa olla kohtuuton vaatimus opetella käyttämään uudenlaista lääkitystä.


Minä rakastan tätä työtä. Saan uutta virtaa jokaisesta kerrasta kun ratkaisen asiakkaan ongelman ja kuulen hymyn puhelinlangan toisessa päässä. 


lauantai 17. syyskuuta 2016

kuinka musta tuli partiolainen

jalaton Martta


Lauantaina sataa. Eka kokonainen kouluviikko on selvitetty kunnialla, kaikkia väsyttää, kaikilla on vähän nuhaa tai ahdistusta tai muuten vaan väsymystä. Märkä koira torkkuu lenkin jälkeen sylissä mun kirjoittaessa ja hellalla kohoaa pullataikina. Yöllä tuli taas valvottua yhden lapsen kanssa, aina niistä joku valvoo tai herää tai...



Koulun alkaessa alkaa kaikki muukin. Syyskuun ensimmäiset viikot on yhtä aloittamista. Moneen muuhun verrattuna meillä harrastetaan vähän. Hengästyneenä kuuntelen monen muun systeemejä, joissa illat täyttyy uimatreeneistä, taidekouluista, tassitunneista, karatesta, jalkapallosta, tenniksestä, kielikoulusta ja monesta muusta. Monessa perheessä harrastetaan myös aamulla ennen koulun alkamista. Mun mielestä on kohtuutonta vaatia lasta jaksamaan kaksitoistatuntisia päiviä, en jaksa itsekään.



Harrastusten lisäksi syksyllä alkaa myös terapia, ne tutut testaukset ja tänä vuonna Kentsun puheterapia. Me ollaan viimeinkin uskottu ettei sen ikioma ”aksentti” korjaannu itsestään, ja kun välillä oman perheenkin on vaikeaa ymmärtää mitä kuusivuotias tarkoittaa, ja lapsen äiti joutuu pyytämään sisaruksia tulkiksi on asialle ehkä syytä tehdä jotakin. Syyskuun alussa roikun työpaikalla puhelimessa ja yritän varata aikoja erilaisiin instansseihin mahdollisimman vähän "häiritseviin" aikoihin. Tottakai puheterapian testauksiin pääsee vain keskellä päivää arkipäivisin, onneksi työnantaja joustaa – taas. Tättiksen psykologiajat sain sentään edes semisti sopivaan väliin, keskiviikkoiltapäivään, kun muutenkin olisin lähtenyt töistä aikaisemmin ja koulukin päättyy jo kahdelta. Työnantaja joustaa kun Fredde lähtee työmatkalle Nevadaan. Työnantaja joustaa kun tättis menee testeihin yhtenä marraskuisena torstaina. Se joustaa kun laumalla on koulussa kehityskeskustelut ja silloin kun mulla on omat lääkäriaikani. Onneksi joustaa.

jalkapallotreenit


Viime viikonloppuna potkaistiin käyntiin jannujen fudis. Mä olen aina vannonut ettei musta tule sitä urheilukentän laidalla seisovaa mutsia joka roudaa jälkikasvuaan kaikki illat treeneihin ja aloittaa viikonloppunsa ennen päivänkoittoa turnauksessa jossakin kiven navalla. Ei tullut vieläkään. Jannut aloitti meidän naapuruston jalkapalloakatemiassa joka on perustettu vastalauseena tälle lasten järjestäytyneelle liigaurheilulle, jossa ihan tavallista liikuntaa harrastavista nappuloista yritetään kaikista leipoa Beckhameja, Ronaldoja ja Zidaneja. Miksei voi vaan harrastaa, kun aika harvasta kuitenkin tulee ammatilaispelaaja? No meidän akatemian treenit ja pelit on lauantaisin omalla kentällä yhdestätoista kahteentoista, satoi tai paistoi. Kaikki pelaa, kaikki treenaa. Kukaan ei joudu penkille, ja kaikilla on toivottavasti kivaa.

lämmittelemässä



Sunnuntaina alkoi kiipeilykoulu. Tiistaina tättiksen partio, torstaina poikien. Jotenkin hupaisaa että kahden epäpartiolaisen lapsista on tullut partiolaisia, ja mä tilailen netistä sudenpentujen käsikirjoja ja univormuja. Vähän mua hirvittää se että poikien leireille – joo niitä on useampi – pitää lähteä aikuisen mukaan, ja Freddehän ei telttailemaan mene, joten se on sit allekirjoittanut talvitelttailemassa ja kesätelttailemassa ja... Niin et mä oon nyt sit ruvennut harrastamaan poikapartiota. Me ollaan ekassa partiokokouksessa ja Tasos katsoo mua pöydän ylitse. Mies virnistää ja kuiskaa kaavakkeita täytellessään että saattaa joutua tappamaan mut, koska houkuttelin sen tähän touhuun. Totean että hoidan homman ihan itse... Tasos muuttaa mielensä; ei, pääsisit liian helpolla... et kyllä jätä mua yksin partiolaiseksi. 

partiolainen koirakuiskaajana



lauantai 10. syyskuuta 2016

kouluruokaa Tyynenmeren rannalla

Koulu alkoi tiistaina ja sähköposti täyttyy viesteistä kolmelta eri opettajalta. Kolmelta oppilaalta puuttuu vielä sakset – ei ollu meidän lapsukaiset. Maanantaina on pyjamapäivä, täytyy ostaa pyjama - joo, me ollaan amerikassa. Pitää muistaa maksaa t-paidat. Allekirjoittakaa retkilupa. Kansiossa on muistutus terveydenhoitajalta  kaikille vanhemmille. Kotiläksynä on tulostaa perhevalokuvia – no mistä me nyt niitä tähän hätään revitään...

Koulussa syödään päivittäin lounas ja lounaan lisäksi välipala. Osa viesteistä liittyy ruokailuun, ruokarajoitteisiin ja siihen mitä saa, ei saa ja mitä pitää syödä. Välipaloihin liittyvät viestit ovat omiaan ajamaan vanhemman ahtaalle, mutta puhutaan nyt ensin siitä lounaasta.



Lounaan voi ostaa koulusta, tai mukaan voi pakata omat eväät. Meillä on ollut tapana ostaa lounas kerran viikossa, ja muutoin syödä kotona pakatut eväät. Tänä syksynä lauma on alkanut pakkaamaan lounaansa itse. Lounaslaatikossa on kylmäpakkaus pitämässä ruuan kylmänä. Itsepakattuja eväitä ei meidän koulussa voi lämmittää. Toisissa kouluissa on mahdollista lämmittää kotoa tuotu lounas. Osa tuo mukanaan lämpimän lounaan termoksessa, valtaosalla taitaa tosin olla kylmä lounaspaketti. 

Meillä lounaslaatikkoon pakataan:

  • Juoma; vesi, maito tai maustettu vesi
  • Hedelmä tai vihannes; porkkanoita, paprikaa, kurkkua, tomaattia, mandariini tai omenanlohkoja
  • Juusto tai jogurtti
  • Leipä; välissä juustoa ja kinkkua tai maapähkinävoita ja banaania
  • Jos ei halua leipää, voi pakata mukaan myös kuivalihaa ja juustoa. 
  • Jälkkäri; pala suklaata tai keksi


Koulun lounas ei ole kolmen ruokalajin ranskalainen gourmet lounas, mutta se on oikeastaan ihan jees. Ainakin jos onnistuu kaitsemaan lapsukaisensa pois siitä päivittäisestä pizza- ja burgerilistasta. Siinä varsinaisessa ruokalistassa ei ole mitään vikaa.

syyskuun ruokalista
aina tarjolla


Välipalaan liittyy sääntöjä. Noin periaatteessa ne on ihan järkeenkäypiä. Käytännössä nämä välipalasäännöt ajaa vanhemmat toisinaan jonnekin hulluuden rajamaille.

Välipala, ei saa sisältää:
  • Sokeria kolmen ensimmäisen ainesosan joukossa – daa!
  • Pähkinöitä


Välipalan, pitää olla sellainen että:
  • Sen voi syödä viidessä minuutissa.
  • Lapsi osaa avata sen itse.
  • Siitä ei tule sotkua – siis ei hedelmiä, vihanneksia, mitään mikä murustaa.
  • Sen jälkeen ei tarvitse pestä käsiä – mitään mikä jättää sormet tahmeiksi.
  • Se säilyy repussa pitkään – siis ei juustoa, jogurttia, valmiiksi leikattuja hedelmiä tai vihanneksia.
  • Lapsi pitää siitä.



Mitä jää jäljelle? Viinirypäleet ja suupalan kokoiset suolarinkelit tai popparit. Omenasose pussissa. Anarkismi. Kauan eläköön anarkismi ilman pähkinöitä ja sokeria!




perjantai 9. syyskuuta 2016

jane doe - tuntematon

Minä en oikeastaan tiedä kuka sinä olet. En tiedä miltä sinä näytät. En tiedä minkä väriset hiukset tai silmät sinulla on. En tiedä mitä sinä tunnet tai ajattelet. En tiedä mitä pelkäät tai ketä rakastat, mistä haaveilet vai haaveiletko mistään. En tiedä ja silti tiedän varmasti paljon enemmän kuin haluaisit. Tai ehkä olet tottunut. Turtunut. Et enää välitä.

Minä en tiedä miksi sinä kosketat minua. Ehkä siksi, että voisit olla minun lapseni. Ehkä siksi että olet kuitenkin jonkun tytär. Olen puhunut puhelimessa sinut äitisi kanssa. Sinun äitisi ei tiedä missä sinä olet. Sinun äitisi on väsynyt ja huolissaan. Jätät jälkeesi jonkun toisen puhelinnumeroita, ja silti, kerta toisensa jälkeen löydän sinun nimesi edestäni. Minun pöydältäni. Et ole koskaan ollut meillä potilaana. Useasti sinun olisi pitänyt. Aina kun näen viestilapun jossa on sinun nimesi tiedän että olet taas ollut sairaalassa.

Luen päivystävän lääkärin kirjaamia sanoja. Sinut on tuotu sisään ilman henkilöllisyystodistusta. Poliisi toi. Lääkäri luulee tunnistavansa sinut muttei ole varma. Sinun sydämesi pysähtyy ja sinut elvytetään taas kerran. Intuboidaan ja siirretään teho-osastolle. Siirryn lukemaan sosiaalityöntekijän lausuntoa. Sinulla on nimi, sinulla on poikaystävä. Poikaystävä lupaa viedä sinut katkaisuun. Poikaystävä käyttää itsekin – heroiinia. Te kumpikin käytätte heroiinia. Lääkärin raportin mukaan kerran tunnissa. Sosiaalityöntekijä saa selville että sinulla on vakuutus, sosiaalivirasto maksaa sinun terveydenhuoltosi. 

Lähetän apteekkiin reseptin. Vakuutus haluaa vaihtaa sen toiseen. Vastaan vakuutukselle etten tiedä voidaanko me vaihtaa. En tiedä mitä olet ennen kokeillut. En tiedä onko sinulla lääkeaineallergioita. En tiedä sinusta oikeastaan mitään. Tiedän että olet nuori. Tiedän että olet jonkun lapsi. Tiedän että tarvitset apua.

Muutamaa päivää myöhemmin olet taas sairaalassa. Tiedän koska mun pöydälle ilmestyy lappu. Siinä lukee että olet taas kerran jättänyt jälkeesi jonkun toisen puhelinnumeron, ja ettet vieläkään ole hakenut lääkettäsi apteekista. Tiedän ettei sinun äitisi tiedä missä sinä olet. Minä tiedän enemmän kuin sinun äitisi. Enkä minäkään tiedä juuri mitään. Minä tiedän miten sinut elvytettiin. Minä tiedän että poliisin elvytystilanteessa murtamat kylkiluut ovat kipeät. Tiedän mikä sinun verenpaineesi ja pulssisi on. Tiedän paljonko painat ja kuinka pitkä sinä olet. Tiedän että sinulla on vaikea, hoitamaton astma ja ettet ainakaan juuri nyt kykene sitä hoitamaan.

En tiedä miksi juuri sinusta tuli heroinisti. En tiedä miksi sinun maailmastasi tuli tällainen. Miksi tarvitset heroiinia kestääksesi elämän ja mikset ymmärrä että sinun elämäsi on loppusuoralla ennen kuin se alkoikaan. Tai ehkä sittenkin ymmärrät.


Minä haluaisin ottaa sinut syliin. Halata ja rakastaa. Minä haluaisiin huutaa sinulle, ja ravistaa. Minä haluaisin että heräisit. Minä haluaisin että ottaisit vastuun elämästäsi. Niin sinun äitisikin haluaisi. Maanantaina voi olla että olet jo kuollut.

Kuva on nyysitty täältä 

torstai 8. syyskuuta 2016

Entäs jos?

Tänään maailma on vaarallisempi kuin eilen. Vai onko tiedotus vaan niin paljon tehokkaampaa ja median voima niin valtava, että maailma tuntuu vaarallisemmalta? Onko se oikeasti vaarallisempi, vai onko vaara median ja terrorismin yhdessä luoma illuusio? Kuka tietää? Tietääkö kukaan? Jos mun lapset eläis terrorismin pelon arkipäivässä en osaa sanoa miten toimisin, mitä sanoisin tai mitä tekisin. Minkälaisia keskusteluita meillä käytäisiin? Mun lapset ei vielä tiedä että maailmassa on silmitöntä väkivaltaa. Ihmisiä jotka tekee järjettömiä tekoja joko hulluuttaan tai tai jonkun nimissä. Ne ei tiedä. Ne ei osaa kysyä. Niille ei tule mieleenkään etteikö ne olis turvassa.

Meillä puhutaan tulipaloista. Ne kysyy; ”Äiti, voiko meidän talo palaa?” – Rakas, kyllä se voi, mutta olemalla varovainen se ei ole todennäköistä. Tekemällä suunnitelman voi pelastautua ja ehkä jopa sammuttaa palon. Tiedätkö missä meidän vaahtosammuttimet on? Tiedätkö miten yläkerrasta pääsee ulos? Tiedätkö miten soitetaan apua? Meillä mietitään maanjäristyksiä, tulivuorenpurkauksia, murtovarkauksia, auto-onnettomuuksia... todennäköisyys näistä jokaiselle on pieni, mutta yhdestäkään en voi sanoa etteikö niin voisi tapahtua. Elämme paikassa jossa on valtaisan maanjäristyksen riski ilmassa. Tapahtuuko se tänään, huomenna vai kahden sadan vuoden päästä, sitä ei kukaan tiedä. On todennäköistä että joku alueen tulivuorista päättää jossakin vaiheessa purkautua ja meillä on tuhkaongelma. On mahdollista että työmatkalla joudun auto-onnettomuuteen, on mahdollista että meidän talo palaa, tai että joku murtautuu meidän kotiin.

Sen voin luvata että meillä on suunnitelma. Meillä on pelastautumissuunnitelma niin tulipalon kuin maanjäristyksenkin varalta. Meillä on ensiapuvälineet ja ruokatavaroita. Laavaa ei meille saakka pääse, tuhkaa kyllä. Tsunamia meille ei voi tulla. Senkin olen luvannut ettei järvessä kerta kaikkiaan voi olla haita. Kun kuusivuotias kysyi voiko hän saada syövän kun naapurin pojallakin on halusin sanoa ettei voi, mutta ei sellaista voi sanoa. Me päädyttiin puhumaan siitä ettei kukaan oikeastaan osaa sanoa miksi joku meistä saa syövän ja toinen ei. Me puhuttiin syövalle altistavista tekijöistä, kuten tupakoinnista, ja se sama kuusivuotias huokaisee helpottuneena että just siksi hän onkin päättänyt lopettaa tupakoinnin.


Mutta mitä tekisin ja miten vastaisin jos lasteni koulun edessä seisoisi sotilaita vartioimassa lasten koulupäivän turvallisuutta? Mitä tekisin jos vanhemmalla ei olisi kouluun asiaa. Mitä ajattelisin, miten vastaisin lapselle. Meidän kouluun voi lampsia sisään. Vastassa on Kathy ja Beth, ei varsinaisia ninjoja, tiukkoja tätejä kyllä. En tarvitse henkilöllisyystodistusta vaan pääsen peremmälle pärstäkertoimella. En osaa sanoa onko se hyvä vai huono asia että ne tuntee mun lapset nimeltä, onhan koulussa kuusisataa oppilasta. Kun käyn maksamassa niitten kaunokirjoitusprujut ja tilaamassa retkipaidat, kysyy Beth miten koulu on lähtenyt käyntiin. Tiivistän tunnelman seuraavasti; ”Vain yksi päävamma joka ei ooikeastaan edes ansaitse mainitaa, ei yhtään puhelua Reksiltä, ketään ei ole tarvinnut pakottaa kouluun – siis loistavasti.”

siinä ne on - koululaiset 

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

hyvä kesä - onneksi se on ohi

Lauantai-iltana Fredde surffailee netissä omia juttujaan, lauma katsoo telkkarista Disneyn sitcomia – joo ne on siirtyneet kesän aikana tähän vaiheeseen – ja mä keskityn tekemään jonkinlaista tilinpäätöstä kesästä. Aikaa koulujen alkamiseen on 39 tuntia ja 10 minuuttia. Mä luulen että me selvittiin hengissä ja suuremmitta vaurioitta.

tiedekeskuksessa


Ne kävi leireillä. Niillä oli kuusi viikkoa joko kaupungin hippileiriä, partioleiriä tai ihan vaan tavisleiriä. Viisi viikkoa lomailtiin tai hengailtiin.

banaanipuu


Me käytiin useamman kerran elokuvissa. Fredde vei lauman katsomaan Doryn ja Ghostbustersin. Yhdessä me käytiin katsomassa se pätkä missä koirat ja kissat puuhailee päivän keskenään, mikä ikinä sen nimi olikaan. Kotona me katsottiin yhdessä kaikki Harry Potterit. Fredde vei lapset ilmailumuseoon. Mä käytin ne legonäyttelyssä ja tiedekeskuksessa. 



Se legosysteemi oli ihan mieletön. Juristi oli päättänyt sit päätyökseen alkaa raksata. Meidän Tättis oli innoissaan, kun se tunnisti sieltä yhden jos toisenkin taideteoksen. Jannuja kiinnosti se kauanko rakentamiseen oli mennyt.

Mona Lisa Legoista 1:1




The Art of The Brick


Me käytiin meidän viiniretkellä ja häissä. Me lomailtiin Kanadassa. Tättähäärä pääsi ekaa kertaa ihan aikuisten oikeesti ratsastamaan ja on päättänyt lähteä ratsastusleirille ensi kesänä. 

kesälunta





Ehdittiin uimarannallekin, sekä Martan kanssa, että ilman. Ja useampaan uima-altaaseen. Meillä oli hyvä kesä. 







Vain yksi auringonpistos, vain yksi kesäflunssa. Yksi suunniteltu leikkaus ja siitä huikean nopea toipuminen. Jälkitarkastus on edelleen hoitamatta kun ei ole ollut mitään tarkastettavaa. Martta hoiti tätä sairastuspuolta kaikkien edestä. Kesä alkoi kipsissä, tällä hetkellä näyttäis siltä ettei kenelläkään ole kipsiä kesän päättyessä. 







Loppuhuipennuksena rapujuhlat perjantaina. Toistasataa saksiniekkaa, paljon laulua ja meteliä tyhjästä. Kun me seuraavan päivän puolella pakattiin lauma autoon ja ajettiin kotiin – joo, ihan itte – ne oli sitä mieltä et aivan liian aikasin lähdettiin, siis lauma. 

Raputyypeille täytyy kertoa että nää on paikallisia jokirapuja, kappalehinta 0.40 euroa. 

ekalla ja kolmannella

Ekan luokan vanhempainiltaan onnistuin kunniakkaasti tekemään entreen tunnin myöhässä, siis silloin kun muut pakkailivat monistenippuja kasseihinsa ja tekivät lähtöä. Ratkespa siinä sekin dilemma että kumman opettajaa istuis kuuntelemaan, kun ei tarvinnut kuunnella kumpaakaan. Kävin hakemassa monisteet, tervehdin kummankin opettajaa vielä toistamiseen.

Kentsun opettaja opetti meidän Tättistä kaksi vuotta niin etten ole kauheen huolissani, tiedän miten sen systeemit toimii, ja itseasiassa pyysin tätä opettajaa Kentsulle. Samalla kun jonotin siinä kysymään et onko vielä jotain kaavakkeita jotka mahdollisesti missasin kuuntelin edellä olevaa isää joka haastatteli opettajaa:

Isä: Meidän Annikki on kyllä jo viidesluokkalaisen tasolla. Oletko varma ettei Annikke tylsisty luokassa ja kykenet haastamaan Annikin älyllisesti?
Ope: Lapset on tässä iässä monella eri tasolla ja olen kyllä valmistautunut ohjaamaan jokaista lasta tämän omien tarpeitten mukaan.
Isä: Mutta Annikkihan on siis poikkeuksellisen älykäs, ja tarvitsee vaativia tehtäviä.
Ope: Opetin ennen lahjakkaiden lasten luokkaa ja kokemukseni mukaan ne lapset jotka ovat kovasti omaa ikätasoaan edellä tarvitsevat monesti harjoitusta toisenlaisissa asioissa, kuten ryhmässä toimimisessa, itseohjautuvuudessa tai sosiaalisisssa taisoissa. Katsotaan miten Annikin kouluvuosi lähtee käyntiin.
Isä: Hmph...

Siirryn juttelemaan Opelle ja tokaisen kuuluvasti että meidän lapsi on harvinaisen tavallinen ekaluokkalainen ja akateemisilta taidoiltaan ehkä vähän ikätasoaan jäljessä. Ope nieleskelee nauruaan.

Kurvaan Ollipollin luokkaan hakemaan monisteläjän, vaihdan muutaman sanan opettajan kanssa. Ms Nelson näyttää neljätoistavuotiaalta, mutta tiedän et se oli jäbän kinderopen ykkösvalinta ja uskon että se osaa asiansa. Puhun muutaman sanan pojasta kyyneleet silmissä. Jostain syystä mun on vaikeeta puhua nuorimmaiseni oppimisvaikeuksista tirauttamatta pientä itkua. Mulla ei ole mitään ongelmaa ruotia niitten kahden muun asioita, mutta tää kolmas...

Kotona luen läpi ne monisteet ja yllätyn iloisesti. Läksyt on peruutettu. Tai siis lukea pitää päivittäin vartin verran. Lienee tarpeen tarkentaa miten lapsi joka ei vielä lue, lukee vartin. Luenko minä, luetaanko me yhdessä. Valitseeko opettaja kirjan, vai lapsi vai minä? Mut siis se mun pelkäämä läksymaratoni on peruutettu. Muutenkin kummankin opettajan prujuissa luki, et jos tehtäviä joskus tuleekin kotiin, niin niitten tekemiseen ei saa mennä 20 minuuttia kauempaa. 20 minsan kohdalla lopetetaan ja opelle voi laittaa lapun tai sähköpostia ettei päästy pidemmälle.

Kumpikin ekan luokan opettajista käyttää Haikua. Haiku on meidän Wilma. Mä oon aina ollut surkea käyttämään sitä, musta sähköposti nyt vaan on kätevämpi.

Ekaluokkalainen on käynyt koulua vuoden. Meillä koulupäivä alkaa kaikilla alakoululaisilla (K-5) 8:55 ja päättyy keskiviikkoa lukuunottamatta 15:30. Keskiviikkoisin koulupäivä päättyy kello 14. Ekaluokkalaisten koulupäivä menee näin:

8:55 eka kello
9:00 opetus alkaa
Englantia
10:25-10:45 välitunti
Matematiikkaa, Yhteiskuntatieteet, Luonnontieteet
12:30-13 lounas
13-13:30 välitunti
Aineopetusta (liikunta, kirjasto, musiikki)
14:25-14:14 välitunti
Matikkapelejä, kuvaamataitoa, luontoretkiä tai jotakin muuta vähän kevyempää, kuten synttäreitä.
15:30 koulupäivä päättyy

Liikuntaa ja musiikkia on kahdesti viikossa. Englantia ja matikkaa opiskellaan jokaisena aamuna, ja koulupäivä kevenee loppua kohden. Perjantaisin niillä on ”Fun Friday” iltapäivällä.

Kolmasluokkalaisen koulupäivän rakenne on suunnilleen sama. Välituntien ja ruokiksen paikat vaihtelee, mutta pituudet on edelleen samat – välituntia 65 minuuttia ja 30 minuutin lounas. Koulutyöskentely on kuitenkin kolmasluokkalaisella jo huisin paljon vakavampaa.

Kolmasluokkalaisten vanhempainilta tekee muhun vaikutuksen. Siinä missä vuosi sitten järkytyin siitä miten iso hyppäys ekalta luokalta oli tokalle luokalle, tuntui kolmas luokka mukavalta paikalta. Tottahan niitten opetussuunnitelma oli laaja ja osin aika vaativakin, mutta viime vuoden jälkeen se ei enää pelota ja se miten sitä lähestytään kuulosti niin hauskalta, että voisin vaikka itsekin palata kolmannelle luokalle.

Olen yllättynyt kun meidät ohjataan luokkahuoneen sijasta koulun kirjastoon. Vastassa on kaksi opettajaa, Tättiksen opettaja Mrs Rouse ja sit viereisessä luokassa asustava Mrs Sigel. Vieressä istuja kuiskaa mulle et ne opettaa yhdessä. Niin tänä vuonna tättiksellä on kaksi opettajaa. Sen ”oma” opettaja opettaja opettaa kummallekin luokalle englantia, mikä pitää sisällään fonetiikkaa, lukemista, luetun ymmärtämistä, kirjallisuutta, kirjoittamista. Vuoden loppuun mennessä niitten pitäis kuulemma pystyä kirjoittamaan puolisen tuntia keskeytyksettä. Mrs Sigel puolestaan opettaa matemaattisia aineita sillä aikaa kun Mrs Rouse hoitaa tätä englanninkielen sarkaa ja sit ne vaihtaa luokkia päikseen. Matikassa on vuorossa kerto ja jakolasku. Yhteen ja vähennyslasku tuhansilla. Murtoluvut ja kai niillä oli vielä jotakin muutakin.


vasemmalla Mrs Sigel ja oikealla Mrs Rouse, Melora vaan


Yhdessä ne matkustaa. Kouluvuoden aikana ne kiertää Yhdysvallat. Ne tutustuu eri osavaltioihin, niitten kulttuurieroihin, ilmastoeroihin, ekonomiseen tilanteeseen, ruokakulttuuriin, teollisuuteen. Vuoden lopussa jokaisen pitäis osata sijoittaa osavaltiot kartalle karkeasti, tyyliin Florida sijaitsee etelässä, itärannikolla.

Yhteiskuntatieteitä ne opettelee kahden luokan omalla yhteiskuntajärjestelmällä. Niillä on poliisi, pankki, verovirasto, työnantaja, kauppa jne. Koulutyöstä maksetaan palkkaa, mutta palkasta maksetaan ensi veroja, jotta luokkahuoneeseen saadaan valot. Sen jälkeen jokainen oppilas maksaa palkastaan pulpettivuokran. Uuden lyijykynän, kumin, vihkon,paperia... voi käydä ostamassa kaupasta. Jättämällä tehtävät temättä tai rötväilemällä saa sakot, tekemällä erityisen hyvää työtä saattaa saada bonuksen. Ylitsejäävällä rahalla voi halutessaan ostaa huvituksia joko itselleen tai kavereilleen.

Myöskään Mrs Rouse ja Mrs Sigel eivät usko läksyihin. Tästä tulee maailman paras vuosi. Mä oon paniikissa odottanut sitä sunnuntaista painia läksyjen kanssa, ja nyt yhtäkkiä mulle on selvinnyt että läksyt on korkeintaan satunnaisia lukemista lukuunottamatta. Tättiksen lukemisessa suurimmat paineet tulee sen kirjaamisesta, ja pakkojan noitten jannujen on joskus oppia lukemaan.


Tervetuloa uusi kouluvuosi!