keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

se olis kesä

Tättis ja hoitokoira Lilli relaa sohvassa. 



Meillä on kesä. No niin toki on teilläkin, mutta nyt puhutaankin meidän kesästä, niistä pitkin pihoja ja kujia juoksentelevista lapsista, lattialla tai sohvalla peiton alla makoilevista tubettajista ja äidistä ja isästä ja koirasta. Meidän kesästä.

Cokis ja Mentos on...


Aamulla on harvemmin kiire ja jos jollakin on, on se lasten sijaan jompikumpi meistä aikuisista, silloin jannut jää peiton alle pelaamaan ja Tättis nukkumaan, mä annan viimeiset ohjeet ja kerron koska palaan. Kahdesti ne on nyt olleet kotona keskenään kun olen piipahtanut asiakkaalla viemässä tai tuomassa papereita. Kerran vähän pidempään kun olin aamun kuntotarkastuksessa (asiakkaan talon, en itseni). Jos on enemmän ohjelmaa ne kulkee perästä ja jos ei ole ohjelmaa lainkaan, tavataan iltapäivällä ystäviä puistossa tai mennään uimaan.

...räjähtävä yhdistelmä.


Ollipolli on uimakoulssa viimeinkin päässyt eroon pelostaan vettä kohtaan. Tättis on jo pätevä uimari ja Kentsu hioo taitojaan. Tavoite on että koulujen alkaessa kaikki kolme osaa uida sujuvasti. Mulle on aika iso voitto se että Ollipolli kysyy koska me mennään taas uimaan sen sijaan että kysyis; ”Ei kai me mennä uimaan?” Poika joka on itkenyt kaikki kahdenksan vuotta hiuksia pestessä on ruvennut vapaaehtoisesti sukeltelemaan kylpyameessa.



Meidän lapsista on tullut hyvää seuraa ja sen sijaan että olis koko ajan kylmä rinki persauksissa kun ne raahaa palaveriin tai toimistolle tai kahvilaan, mulla on mukana kolme lasta joista kaikki tykkää. Autossa Tättis ja Ketsu toimii DJ:nä ja Ollipolli viihdyttää meitä sarkastisilla kommenteillaan.

Tämä mies ei ennen halunnut mennä edes kylpyyn. 


Pojat syö raparperipiirakkaa keittiössä aamiaiseksi ja mä katselen niitä täältä mun työpöydän luota salaa. Ne heittää herjaa, juttelee ja kikattaa aina välillä. Kentsu murjaisee veljelleen vitsin:” There was a red man, in a red suit, with a red gun… Hey, must have been a red neck!” Aina välillä ne kääntyy mun suuntaan ja kysyy saako sanoa kirosanan, ne perustelee että se kuuluu kontekstiin ja annan luvan. Kirosana kuiskataan ja sen jälkeen nauretaan yhdessä.

Kentsun luokka istutti keväällä 2017 valkosipulia muovimukeihin,
tänä kesäänä ne pihalle siirretyt ja sittemmin unohtuneet istutukset kantoivat yllättäin satoa.


Kaksosuus on edelleen kiehtovaa. Puiston penkillä ystävä katsoo mua kateellisena kun sanon ettei noi kaksi juuri koskaan tappele keskenään, siskonsa kanssa kyllä senkin edestä, mutta toistensa kanssa harvoin. Ehkä ne on riittävän erilaisia jotta saumaton yhteiselo on mahdollista. En tiedä, mutta onhan noi aika mahtava kaksikko.

Kentsu haluaa korviksen... tää on tällainen kokeilukappale ennen varsinaista lävistämistä.


Huomenna lähdetään lomalle Kanadaan. Pakataan autoon kamat ja lapset ja Martta ja ajetaan pohjoiseen, rajan ylitse ja Vancouverin läpi kohti Whistleriä.




maanantai 2. heinäkuuta 2018

Viimeisin...


…juoma? Georgetown Idawhooo 2 double IPA. Käytiin Georgetownin panimossa lauantaina ja ostettiin mukaan growler, eli 1.75 litraa olutta. Panimossa soi metalli ja olut virtasi maistiaisina.



Viimeisin…

…tekstari?  Kuntotarkastaja vahvisti huomisaamuisen tapaamisen asiakkaan talolla. 

…leffa, jonka katsoin? Jurassic World Fallen Kingdom. Poikien mielestä mailman paras leffa, me tytöt sen sijaan todettiin että seuraavaksi me valitaan mitä katsotaan. En muista koska olisin viimeksi kirkunut elokuvateatterissa.

….uusi sovellus? Mä oon aika heikko sovellusihminen. Taisin Fredden käskystä ladata BMW:n sovelluksen jota en ole koskaan edes avannut. Käytössä on Starbucksin sovellus jota käytän päivittäin, liikennelaitoksen (WSDOT) ruuhkasovellus jota käytin ennen päivittäin, mutta nyt auton oma sovellus on niin hyvä että se hoitaa ruuhkaliikenteen varoitukset automaattisesti. Instagram, Facebook, LinkedIn , Twitter ja Google. Työpuhelimessa taas asuntokauppaan liittyvät sovellukset.

…päähänpisto? Lukea laumalle Viisikot ääneen. Me luetaan kaksi kappaletta jokainen ilta, en ole lukenut lapsille ääneen sen jälkeen kun kaikki kolme oppi lukemaan. On ollut kivata palata iltasatuaikaan ja yhteiseen hetkeen jonkun sängyssä ennen nukkumaanmenoa.

…uusi elämys? Kesäsateen tuoksu metsässä aamulenkillä. Sateen tuoksu (englanniksi petrichor) on yksi mun lemppareista, se maan ja kosteuden ihanuus. No ei se mikään uusi elämys ole, mutta ihana silti. 

…ostos? ToryBurchin loaferit alennusmyynnistä. 



…puhelu? Soitin Freddelle kun lähdettiin lastensairaalalta ja kerroin miten lääkärissä oli mennyt. Kerroin myös miten lääkäri tiedusteli oliko mun veritulppaongelma alkanut ennen vai jälkeen kun täytin 60. Niin, ennenhän se tais alkaa kun en edelleenkään ole lähelläkään kuuttakymmentä. Lääkäri tajus itsekin mokansa ja me molemmat purskahdettiin nauruun.

…onnistuminen? Peruutin jääkaappitilauksen kun kauppa yritti taas kerran siirtää toimitusta. Sain toisesta kaupasta hienomman jääkaapin huikealla alennuksella. 




Viimeisin…

…kauppa, jossa kävin? Elintarvikkeita lukuunottamatta valtaosa kaikista tarpeista tilataan netistä, mukaanlukien pesuaineet, vaatteet, kengät, kirjat, koulutarvikkeet, kodinkoneet jne. Eilen käytiin kuitenkin lasten kanssa kirjakaupassa ja jokainen sai ostaa itselleen kirjan.

…nolo juttu? Kaadoin eilen ravintolassa lasillisen vettä päälleni.

…nauru? Lääkärissä naurettiin lääkärin hassulle kysymykselle ja autossa jannujen vitsille: ”I see a red guy, with a red suit and a red gun... Must be a redneck.”

…kirja, jonka luin? Margaret Atwoodin The Handmaid’s Tale. Menossa, Viisikko ja salakuljettajat joka on kyllä ihan yhtä jännä kuin lapsenakin.

…herkku? Jäätelö eilen illalla jälkkäriksi.

…itku? Itkin viime maanantaina rakkaitten ystävien ja naapureitten muuttoauton lähtiessä kohti Michiganiä.



Viimeisin...

…halaus? Kentsulta aamulla kun oltiin yhdessä lenkillä koirien kanssa. Meillä on tällä hetkellä kaksi hoitokoiraa ja lapset ovat innokkaita ulkoiluttajia.

…uusi juttu, jota kokeilin? Laitoin raparperinpalasia aamun vohvelitaikinaan. Hyvin maistui kaikille.

…suoritettu juttu to do listalta? Varasin itselleni lääkäriin vuositarkastuksen, vaihdoin lasten hammaslääkäriajan toiselle päivälle ja varasin Kentsulle ajan erikoislääkärille. Kaikki kolme on olleet "hautumassa" vähän aikaa. 

…uusi juttu, jonka opin? Opin tänään Tättiksen reumalääkärissä että syy jatkuviin mustelmiin saattaa olla yliliikkuvissa nivelissä. Opin myös että jatkuvat nivelkivut johtunevat siitä että rinsessan nivelet lipsahtelevat itsekseen pois paikoiltaan.


Meriannen mielessä kirjoitti oman listansa ja tartuin siihen koska nää nyt on vaan niin hauskoja.

perjantai 29. kesäkuuta 2018

ei kahta ilman kahdeksatta


Muistatteko vielä miten muutama viikko takaperin meidän autotallin ovi otti ja hajosi jousen katketessa ja oven pudotessa täydellä painolla alas? Sattuuhan noita sanoi ja jatkoi matkaa, onneksi kukaan ei jäänyt alle ja olihan se aikakin että se jousi katkes kun ikääkin jo alkoi olla. Meillä ei edelleenkään ole uutta autotallin ovea sen enempää kuin tietoa siitä koska sellainen mahdollisesti tulee. Uusi tilattiin kyllä heti samana päivänä kun edellinen meni rikki. Tämähän oli vasta alkua...



Muutamaa päivää myöhemmin Tättis yrittää päästä autotallista meille sisään mutta ovi ei aukeakaan. Avaan lukon ja käännän kahvaa. Lukitsen lukon ja käännän kahvaa. Avaan lukon uudestaan ja käännän kahvaa mutta kiinni on ja pysyy. Kierrän ulkokautta autotalliin ja kiitän taas kerran meitä siitä älynväläyksestä että tilattiin silloin rakentaessa autotalliin myös ihan tavallinen ovi talon sivulle, man dooriksi ne sitä täällä kutsuu, ihmisen mentävä ovi. Kaivan työkalupakista ruuvimeisselin ja kätevänä emäntänä avaan lukon katsoakseni mikä mättää. Pikadiagnoosiksi tulee irronnut ja jumittunut kieli. Saadakseni oven auki puran lukon atomeiksi ja väännä pihdeillä jumittuneen kielen ulos. Nyt meillä on rikki niin autotallin auto-ovi kuin sekin ovi mistä tullaan sisään taloon, tai jälkimmäisestä lukko vaan. Aamulla käyn ostamassa rautakaupasta uuden lukon. Asentelen sitä hyvä tovin huomatakseni lopulta ettei lukko toimi meidän hälytinjärjestelmän kanssa. Puran lukon takaisin pakettiin, päästellen muutaman perkeleen samalla ja palautan lukon kauppaan. Oikeanlaista lukkoa ei saa kaupasta vaan sellainen pitää tilata. Kun nyt näitä lukkoja tässä tilaillaan niin vaihdetaan sit samalla myös sen ”man doorin” lukko. Uudet lukot tulee pikatoimituksena ja asentelen illalla taas uusia lukkoja, nyt paremmalla onnella. Jatkossa voin lisätä taitovalikoimaan lukkojen asentamisen. Ennestäänhän siellä on jo ollut simppelit putkityöt, sekoittajan vaihtaminen, tiskikoneen tukkeutuneen poistoletkun avaaminen, ilmastoinnin asentaminen, maalaustyöt, huonekalujen kokoaminen...



Seuraavaksi kämähtää autotallin jääkaappi. Tietysti just sinä päivänä kun mulla on illalla kahdeksan frouvan illalliskemut ja yllin kyllin ruokaa sinne jääkaappiin laitettavaksi. Ladon tärkeimmät kylmälaukkuihin. Soitan Freddelle töihin ja Fredde ryhtyy jääkaappiostoksille. Tässä kohdassa, noin sivuhuomautuksena totean että amerikkalaiset pakkauskoot yhdistettynä kolmeen lapseen ja kahteen aikuiseen johtaa siihen että yhden jääkaapin kanssa elämä on. Niin, elämä on. Seuraavan viikon käyn ruokakaupassa päivittäin ostaen kerrallaan kolme jogurttia, yhden maidon, ruokaa yhdeksi päiväksi. Kertaalleen melkein unohdan ja ladon kärryyn viisitoista jogurttia ja pari gallonaa maitoa. Muistan ja ladon tavarat takaisin kaupan kylmäkaappiin.

Lapsityövoimaa


Uusi jääkaappi tulee tänään. Ei tullut. Keskiviikkona tiskikoneen poistoputki meni tukkoon sen tsiljoonannen kerran. Sen sijaan että olisin kätevänä emäntänä avannut tukoksen itse, kuten yleensä teen, valitsin soittaa putkimiehelle joka konttasi eilen muutaman tunnin meidän tiskikaapissa. Aamun aloitin tyhjentämällä sen tiskarin ja tiskaamalla ne samat astiat käsin. Oikeastaan aika terapeuttista. Sen jälkeen tyhjensin ja pesin jääkaappipakastimen jotta sen voi siirtää autotalliin uudeksi autotallijääkaapiksi kun se uusi jossakin välissä sattuu saapumaan meille saakka.



Ihan oma lajinsa on täällä erilaiset toimitukset ja korjaajat. Olin yllättynyt kun putkimies tuli silloin kun lupasikin ja vielä soitti matkalla meille. Jääkaapin piti tulla ensin klo kahdentoista ja kuuden välillä. Sen jälkeen aikataulua tarkennettiin eilisaamuna yhden ja kolmen välille. Istun kotosalla lasten kanssa. Siivoan sitä jääkaappia ja katselen kun putkimies tekee hommiaan. Välillä katson puhelinta kuin kysyen miksi mitään ei kuulu. Vähän ennen neljää me lähdetään lasten kanssa uimakouluun – ei jääkaappia. Tulen kotiin viiden jälkeen kun Fredde on puhelimessa jääkaappitoimittajan kanssa: ”Siis ei tule tänään lainkaan? Tiistaina seuraava aika? Mutta eihän se nyt oikein käy...” Muutaman tunnin soittelun ja riitelyn jälkeen jääkaappi saapunee maanantaina. Paas kattoo ny. Pitkin hampain ladon tavarat kylmälaukuista takaisin jääkaappiin. 

Kätevä emäntä on ollut aika kätevä nyt vähäksi aikaa. Seuraavaksi sit kai lämminvesivaraaja? Tai ehkä pesukone tai kuivausrumpu...

Kesä ja uimakoulu... 


sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

kultalusikka suussa syntyneet




Oppilaanohjaaja seisoo keskellä musiikkiluokkaa, rehtori naurahtaa ja kehottaa miestä seisomaan violetilla täplällä, koko huone remahtaa nauruun, mutta opo siirtää itsensä seisomaan violetille täplälle, onhan asia tärkeä ja parempi tehdä kuten käsketään. Opon liikkeitä seuraa parikymmentä vanhempaa, rehtori ja opettajakunnanedustaja, ollaan vanhempainyhdistyksen kokouksessa. Oppilaanohjaaja on silminnähden hermostuneen oloinen, niin olisin kyllä minäkin. Puheenjohtaja katsoo opoa, ja aloittaa:

- Jatkossa vanhempainyhdistys toivoisi että tällaiset kysymykset käsiteltäisiin aiemmin. Koulu päättyy viikon päästä, eikä vanhempainyhdistykselle jää aikaa miettiä mikä olisi paras tapa toteuttaa sinun pyyntösi. Onko mahdollista että ensi vuonna asiaa lähestytään hyvissä ajoin?
- On.
- Selvä. Voitko kertoa miksi tätä rahaa tarvitaan? Vanhempainyhdistys on ollut siinä käsityksessä että avustusjärjestöllä on myös kesäohjelma joka kattaa perheitten tarpeet. Onko tämä käsitys väärä, vai onko tässä tapahtunut muutos josta vanhempainyhdistys ei ole tietoinen?
- Kuten vanhempainyhdistys tietää on koulussa noin 15 lasta jotka saavat lounaan alennettuun hintaan, ja joille tarjotaan myös ruoka-avustusta. Kesäaikana avustukset loppuvat ja koska lapsilla ei ole kouluruokailua kesällä on huoli siitä että lapset eivät saa riittävästi ravintoa kesäaikaan. Koulu on muitten lomien aikana huolehtinut näistä lapsista keräämällä avustuspaketteja.

Muistan että me ollaan aina ennen joululomaa koottu luokkien kanssa näitä paketteja. Maapähkinävoita, säilykkeitä, hedelmiä, vihanneksia, puuroa. Lapset ovat tuoneet tarpeet kotoa ja niistä on koottu ruokakasseja.

- Vanhempainyhdistys toivoisi että vastaavanlainen keräys järjestettäisiin ensi keväänä ja lapset osallistuisivat. Nyt on kuitenkin liian myöhäistä ryhtyä mihinkään. Olet pyytänyt vanhempainyhdistykseltä tänä aamuna $1.000 avustusta, miten tämä raha käytettäisiin ja kuinka sillä katetaan näitten lasten tarpeet?

Opo näyttää siltä että olisi mieluummin jossakin muualla kuin vanhempainyhdistyksen hallityksen grillattavana, mutta vastaa kiltisti kysymyksiin.

Hän on laskenut että viikoittainen avustus on kouluvuoden aikana $10 per lapsi, kesälomaviikkoja on kahdeksan. 

- Ajattelin hakea perheille ruokakaupan lahjakortteja ja bensakortteja, jotta he voivat viedä lapset kesäleireille ja uimarannalle.
- Siis, viisitoista lasta, kahdeksan viikkoa ja $10/lapsi/viikko. Eihän tämä matematiikka täsmää. Entä miten lahjakorttien käyttöä valvotaan?
- Ei kai sitä oikein voi valvoa, mutta toivottavasti rahat käytetään siihen mihin ne on tarkoitettu.
- Nii-in, ruokapakkausten kerääminen lasten kanssa olisi epäilemättä paras ratkaisu. Silloin väärinkäytösten mahdollisuus olisi pienempi. Palataan kuitenkin tähän summaan, miten päädyit tähän lukemaan?

Opo selittää uudestaan miten tonni jaettaisiin jos hän sen verran saisi. Vanhempainyhdistys esittää vielä muutaman lisäkysymyksen ja  kiittää oppilaanohjaaja tämän ajasta. Opo kävelee ulos musiikkiluokasta vähän lannistuneen oloisena. Vanhempainyhdistys jatkaa keskustelua.

- Voiko joku laskea uudestaan tämän summan?
- Luulen että olemme kaikki samaa mieltä siitä että tämä on tärkeä asia ja avustus on aivan liian pieni.
Ehdotamme summan korottamista $2.000. Vastustaako kukaan?

Rahapyyntö hyväksytään yksimielisesti kaksinkertaisena. Rehtori naurahtaa että opon pitäisi varmaan käydä näissä kokouksissa useamminkin jotta hän tietäisi ettei missään vaiheessa ollut kyse siitä saako hän rahansa vaan kuinka paljon hän saa.

Kokouksen edetessä vanhempainyhdistys hyväksyy seuraavia pyyntöjä: uudet äänentoistolaitteet koululle ($18.000), uudet verhot juhlasalin näyttämölle ($5.000), pesukone ja kuivausrumpu koulun talonmiehelle jotta hänen ei tarvitsisi enää viedä rättejä pestäväksi omaan kotiinsa, uusi vesiletku koulun piha-alueitten ja kukkapenkkien kasteluun, uudet penkit koulun pihalle, rahalahjoitukset kummallekin uudelle koululle. Meidän nykyisellä koululla on varakas vanhempainyhdistys.



Olen oppinut vanhempainyhdistyksen toiminnasta paljon tänä keväänä. Kuulun meidän uuden koulun vanhempainyhdistyksen hallitukseen. Uuden vanhempainyhdistyksen perustaminen ja nyt hallituksessa istuminen on avannut silmiä. Koulujen toiminta nojaa vanhempainyhdistykseen paljon muussakin kuin vapaaehtoistyössä, harrastustoiminnassa tai  niissä kivoissa tapahtumissa joita yhdistys järjestää.

Meidän uusi koulu, se joka avataan syksyllä, on ihan valtavan hieno ja kaunis rakennus. Koulupiiri on sen meille rakentanut ja koulupiiri tarjoaa meille myös opettajat. Vanhempainyhdistyksen tehtävä onkin sitten melkein kaikki muu. Meidän käsissä on tehdä piha-alueesta toimiva leikkipaikka, ostaa kirjastoon kirjoja, kuvisluokkaan materiaalit, matematiikan tunneille matikkapelejä ja lisenssit kaikkiin niihin ohjelmiin joita käytetään matematiikan ja lukemisen opettelussa. Lista on pitkä ja uuden vanhempainyhdistyksen pankkitili on tyhjä. Viimeiset viikot onkin palaveerattu varainkeruusta, siitä miten päästään alkuun jotta meidän lapsilla olisi oikeasti toimiva koulu, sellainen jossa vanhempainyhdistys voi tukea niitä lapsia joilla ei välttämättä ole seuraavasta ateriasta tietoa, ostaa talkkarille pesukoneen ja kuivurin tai maksaa opettajan opintomatkan.

Amerikkalainen koulu syntyy monin osin vanhemmista, vapaaehtoistyöstä ja yhteen hiileen puhaltamisesta. Valitettavasti se puolestaan lisää alueellista eriarvoisuutta. On helpompaa tukea koulua alueella jossa apua tarvitsevia lapsia on 2% koulun oppilaista sen sijaan että apua tarvitsisi 30%, 40%, 50% tai suurin osa lapsista.  Lähtökohdat näillä meidän lapsilla on ihan toisenlaiset, paikassa jossa isä hakee poikansa synttäreiltä Ferrarilla ja äiti tiputtaa lapset aamulla kouluun Range Roverilla. Ei ole olemassa yhtenevää amerikkalaista koulua, on vain meidän koulu, teidän koulu ja se koulu siellä jossakin muualla.





sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

yksin kotona kaksin


Talossa on hiljaista. Tiskikone pyörittää eilisiltaisten päivällisten laseja ja lautasia puhtaaksi, Fredde nukkuu ja mä kirjoitan Martan nukkuessa mun jaloissa pöydän alla. Lapset on yökylässä ”serkuillaan” jannujen kummivanhemmilla, ystävillä joista on kasvanut meidän perhe täällää maailmalla. Ystävilllä joiden vanhemmatkin lähettää meidänkin lapsille synttärikortit. Ystävillä joiden vanhemmat on pitäneet meidän lapsia sylissään ihan alusta asti. Ystävillä joista meidän lauma puhuu nimin auntie and uncle. Somessa näkyy ihania kuvia synttärikakuista ja iloisesta seurueesta ja kun ei sitä iltamyöhän tekstariakaan kuulunut, niin eiköhän ne jopa nukkuneet. 

Mietittiin illalla nukkumaanmennessä ettei olla taidettu olla yötä keskenämme tammikuun 2013 jälkeen, siis yli viiteen vuoteen. Silti sellainen muutaman vuoden takainen pohjaton riemu siitä että sai olla hetken ilman lapsia on poissa, ne on jo niin isoja ettei sellaista vain aikuisten aikaa edes kaipaa samalla tavalla ja toisaalta vastahan me viime viikolla oltiin keskenämme lounaalla ja sen jälkeen viinilasillisella lähitilalle ennen kuin haettiin lapset koulusta. Yhteinen aika ei enää tunnu harvinaiselta herkulta ja juhlatilaisuudelta. Päinvastoin siellä tunnelin päässä alkaa jo häämöttämään se päivä kun me ollaan taas ja aina vaan kahdestaan. 

Vankkurikaravaanin matkassa.


Meidän autotallinovi otti ja hajos jossakin vaiheessa viimeviikolla, ei tässä hässäkässä enää voi mitenkään muistaa että mikä niistä aamuista se oli kun autotallista kuului jokseenkin karmaiseva ääni joka syntyy siitä kun autotallin oven jousi katkeaa ja ovi rämähtää koko painollaan alas. Onneksi kukaan ei jäänyt alle. Onneksi ne lentelevät vaijerit eivät osuneet autoon. Autotallin ovi tosin oli aika surullinen näky. Siinä me sit seisottiin Fredden kanssa autotallissa, raavittiin päitä ja mietittiin miten auton saa ulos autotallista joka ei enää aukea. Kätevä emäntä kiipesi jakkaralle, irroitteli ne vaijerit sieltä mekanismeista, purki puolet koneistosta ja sit me nostettiin ovi kahdestaan auki, ei olis uskonut miten painava sellainen värkki on. Fredde piteli ovea supermiehenvoimin sillä aikaa kun mä peruutin auton ulos. Matkalla kouluun Tättis toteaa että olipahan ”sticky situation” – olihan se. Muutamaa tonttua myöhemmin uusi ovi koneistoineen on tulossa, joskus heinäkuulla. Kätevää. Ei todellakaan, mutta me tavallaan jo odoteltiin sen jousen katkeamista, onhan naapureilla pamahdellut niitä pitkin vuotta, tosin muilla on ollut enemmän onnea matkassa ja pelkkä jousen vaihtaminen on riittänyt.

Oli hyvä viikko. Paljon töitä. Retki eläintarhaan ja retki Yhdysvaltain historiaan neljäsluokkalaisten kanssa. 

Tokaluokkalaisten kanssa eläintarhassa. 

Kunhan päivä lähtee tästä käyntiin, on lasten hakemista, vähän töitä, partion kevätjuhlaseremoniaa, Tättiksen ensi viikon koulujuttujen valmistelua kun se oli reippaasti mennyt lupaamaan että mutsi leipoo sadalle lapselle keksejä – ai leipoo vai? -  ja illalla vielä ystäviä. Tulkoon seuraava viikko, taas askeleen lähempänä kesää. 





maanantai 4. kesäkuuta 2018

täyttä vauhtia eteenpäin




Tää oli taas niitä viikkoja kun elämään mahtui aika paljon elämää. Hyvää ja täyttä. Onnellista, mutta paljon.

Ihana, loma. Rentouttava loma. Kolme päivää avaamatta tietokonetta – ihan huikeeta – siis ihan oikeeta lomaa ja sit tiistaina sukeltaen takaisin töihin, alkaen siitä hetkestä kun puhelimen kenttä palasi takaisin vuorenhuipun ylityksen jälkeen ja sähköpostit vilkkui ruudulla kuin joulukuusi parhaimmillaan tai pahimmillaan. Voitko? Oletko? Kuka maksaa? Onko sovittu? Olet varmaan vielä matkalla, mutta... Pankki, escrow, asiakkaat, vastapuolen välittäjät ja oma toimisto. Tuntui jotenkin hullulta törmätä meidän uuteen rehtoriin siellä viiniköynnösten keskellä mutta siellä me sit juteltiin uudesta koulusta ja lomasta, viinilasit kädessä. Rehtorin lapset ja meidän lapset ja muitten lapset ja viinikoirat kaikki.




On ollut koulun kevättanssiaisia ja muita loppuvuoden tapahtumia. Tokaluokkalaisten puistokemut, neljäsluokkalaisten uima-allasbileet, opettajine sitä ja vapaaehtoisten tätä.  Uuden koulun vanhempainyhdistyksen kokouksia – kun jotenkin mä tietty päädyin sen hallitukseen sillein puolivahingossa. Viimeisiä viedään, koulua tässä koulussa enää 14 päivää.

Jannut täytti tänään kahdeksan. Siis miten ihmeessä ne on jo kahdeksan? Ihanaa että ovat, mutta huikeeta! Yksi halus tietokoneen, toinen ihan oman polkupyörän (ei jonkun vanhaa, vaan uuden). Kumpikin sai mitä halus, ja pesismailan ja räppänän, ja jotain ton ikäisten hilavitkuttimia ja legoja ja kirjoja ja... Vastahan ne oli sellaisia vaippapyllyjä ja natiaisia. Nyt ne on menossa kolmannelle luokalle. Bileet on onneksi vasta myöhemmin ja jotenkin musta silti tuntuu että ne on liian pian.




Talon edustalla kukkii vaaleanpunaiset pionit kilpaa rhodojen kanssa. Karhut juoksentelee pihoilla ja punapäinen tikka naputtelee reikiä läheiseen koivuun. Kuistin alla asuvalla kanilla on pesueensa ja kohta toinen, sitten kolmas. Alaskanvatukat notkuvat painavina pensaitten oksilla ja raparperinvarret kasvavat nopeammin kuin niistä ehtii tehdä piirakkaa-hilloa-pannaria. Luonto on runsaimmillaan.




torstai 24. toukokuuta 2018

loman tarpeessa

Onneksi on Martta ja onneksi on metsä.



Nyt jos koskaan on tämä äiti loman tarpeessa. Viimeiset viikot on olleet melkoista haipakkaa ja kun siihen päälle heitetään vielä menneet seitsemän päivää alkaa tilanne olla aika kohdillaan. Olen ehtinyt muunmuassa useasti pohtimaan yön pimeinä tunteina miksi kukaan ylipäätään haluaa lapsia ja vielä vapaaehtoisesti. Vaikka eihän tämä lapsiin liity vaan järjestelmään.

Amerikkalaisessa koulujärjestelmässä, ei kun meidän koulupiirissä ja vielä tarkemmin meidän lasten koulussa on ihan valtavasti hyvää. Lapsia ei lokeroida, heitä kuunnellaan, opetusta muokataan jokaisen lapsen tarpeisiin sopivaksi silloinkin kun luokassa on 29 oppilasta, pieneenkin kiusaamiseen puututaan rakentavasti ja järeästi,  ja kaikki mahtuu mukaan oli kysymys sitten kielipuolesta kiinalaislapsesta, autistista, sähköjäniksestä, huippuälykkäästä tulevaisuuden maailmanmullistajasta, tavallisesta taapertajasta tai siitä jolle koulunkäynti ei oikein iske. Retkeillään paljon, opitaan tekemisen kautta. Tehdään projektia, esiinnytään, lauletaan, leikitään, liikutaan, tehdään taidetta... oikeesti ihan super, hyper huippua. Läksyjäkin on todella maltillisesti. Just nyt neljäsluokkalaiset kasvattaa luokassaan sammakoita ja valmistautuvat vankkurivaellukselle villiin länteen. Ne siis oikeesti lähtee vankkureitten kanssa, roolivaatteisiin pukeutuneena taivaltamaan metsään päiväksi jotta voivat eläytyä uudisraivaajien elämään.

Siis katsokaa nyt näitä tyyppejä! Mittaa reilu sentti... kudusta kasvatettu ja kun ovat tarpeeksi isoja palautetaan nää tyypit takaisin luontoon. Ihan mieletön projekti.


Mutta sitten se kolikon kääntöpuoli, ne perhanan testit. Tokan luokan loppuun niillä on ihan selkeä tarkoitus, selvittää lapsen taso jotta opetsta voidaan sitten taas kohdentaa paremmin lapselle sopivaksi. Tästä hyvänä esimerkkinä Dibels, lukemisen ja luetunymmärtämisen testi auttaa bongaamaan lukihäiriöitä, löytämään lapselle lapsen tasoon sopivaa luettavaa jne. Kolmannesta luokasta eteenpäin niillä on sen sijaan jokainen kevät monta päivää testausta, Washington State Smarter Balanced Assessment Consortium eli kotoisammin vaan SBA-testit. Näiden testien tarkoitus on selvittää opetuksen tasoa eri kouluissa, koulupiireissä ja osavaltiotasolla. Siis huom, ei lapsen tasoa, vaan opetuksen tasoa. Jotta koulu ja opettaja saa hyvät arvosanat lapsia prepataan näihin välillä oikein olan takaa.

Viimevuonna meillä oli opettaja joka suhtautui tähän rumbaan olankohautuksella ja asenteella että tulee mitä tulee. Kehoitti leikkimään ulkona treenaamisen sijasta. Tunnelma välittyi myös lapsille eikä Tättis stressannut lainakaan vaan pärjäsi itselleen tyypillisen loistavasti. Tänä vuonna sen sijaan näistä on puhuttu kuin YO-kirjoituksista konsanaan. Opettaja lähetteli jo tammikuussa linkkejä harjoituskokeisiin ja luokassa harjoiteltiin testausta monta viikkoa. Arvatkaa harjoiteltiinko me kotona? No, ei tasan harjoiteltu. Meillä tehtiin ne tavan läksyt ja sit leikittiin kavereitten kanssa ulkona kuten ennenkin. Viikkoa ennen kokeita alkoi yövalvominen, painajaiset ja kiukuttelu. Ei auttanut vaikka kuinka hoin ettei näillä kokeilla ole tuon taivaallisen merkitystä. Ne eivät vaikuta lapsen arvosanoihin. Ne eivät vaikuta tasoryhmiin koulussa. Niillä testataan vain ja ainoastaan koulua ja opettajaa.


Tuli testiviikko. Ei nukuttanut. Ei nälättänyt. Itku oli herkässä ja kaikki kiukutti. Paniikkikohtauksista tuli taas arkipäivää ja sieltä täältä löytyi jonoja... legoja järjestyksessä värin ja koon mukaan, kyniä jonoissa, vaatteita jonoissa. Mä uhkasin erityisopettajalle että vedän tytön pois testeistä, ne kun ei aikuisten oikeesti ole edes pakollisia. Koulu vaan ei halua ettei lapset tee niitä, koska silloin lapsen arvosana on hylätty ja se alentaa koulun arvosanaa. Tättis on vielä yksi niistä lapsista joka vetää sitä koulun arvosanaa ylöspäin. Aivan sama.

Perjantaina homma oli ohi ja lapsi lopen uupunut.

Raukka nukahti yläkerran lattialle.


Tuli lauantai ja tanssikoulun näytöspäivä. Ehkä huonoin mahdollinen viikko. Lasten piti olla esiintymispaikassa ennen kolmea ja tilaisuus kestäisi iltayhdeksään. Meillä oli liput iltanäytökseen. Pakkasin eväät, kampasin hiukset, puettiin näytösasut jokaiselle ja mentiin. Kentsu muistutti enemmän kännistä oravaa kuin ihmislasta. Tättistä oksetti ja itketti. Onneksi se kolmas vihelteli lakonisesti niitten välissä. Sanoin ettei ole pakko mennä, mutta kaikki halusi kuitenkin esiintyä, olihan tätä tanssia jo kuukausia harjoiteltu. Sinne ne meni, äidin sydän huolesta nyrjähtämäisillään kun vielä viimeiseksi pyyhittiin poskilta muutama kyynel. Ovessa lappu: Ei vanhempia.  – Pysykää yhdessä, kysykää aikuisilta apua, syökää eväitä... tulen käymään ennen kuin iltanäytös alkaa.

Illalla törmään teatterin aulan ihmisivilinässä meidän jannuihin joista toinen itkee koska ne on eksyksissä eikä löydä sitä huonetta jossa niitten tavarat on. Toisella on ihan hirvittävä pissahätä koska se ei tiedä missä vessa on. Tättis itkee koska se ei koskaan päässyt meikkiin. Murisen sisäänpäin, viittä veisaan oven kieltolapuista ja etsin sen huoneen ja vessan ja hoidan tytölle huulipunat. Kun aulassa tuttu äiti sanoo miten hän rakastaa näitä näytöspäivä mun tekee mieli läimäyttää naispoloa. Mutisen jotakin olemattomista turvajärjestelyistä, yksikseen vaeltelevista lapsista ja valvonnan puutteesta – joo mä oon vähän amerikkalainen – kuka tahansahan voi kävellä ihan mihin tahansa, napata pari lasta kainaloon ja kadota.



Tättis nukahtaa vasta aamuyöstä. Sitä ennen on hengitelty paperipussiin, kylvetty, tehty jonoja, kuunneltu musiikkia, itketty, raivottu ja riehuttu. Jannut oli syytä pitää vähän kauempana ja Fredde päätyi nukkumaan Kentsun kanssa Tättiksen sängyssä koska Kentsu ei ollut kovin paljoa paremmassa hapessa kuin siskonsa.

Testien päättymisestä on tänään viikko. Tanssinäytöksestä viisi päivää. Eilen illalla oli ensimmäinen ilta kun meidän prinsessa nukahtaa illalla järkevään aikaan rauhalliseen uneen. Tänä aamuna oli ensimmäinen aamu kun kouluunlähteminen sujui kohtuullisen järjestelmällisesti ilman järjetöntä riitaa. Yhden päivän Tättis oli kotona. Silloin se nukkui iltapäiväyhteen. Aika monta kertaa olen itselleni sanonut viimeisten päivien aikana ettei tässä ole mitään vitun järkeä – anteeksi. Ensi vuonna saattaa testit jäädä tekemättä ellei opettajan asenne ole yhtä lakoninen kuin ekalla kierroksella. Tanssinäytöksestä en osaa sanoa mitä ajatella mutta se ei ainakaan ole: “My most favorite day of the year.”

Lauantaina lähdetään lomalle. Odotan autiomaan auringon lämpöä, viinilasillista ja viiniköynnösten keskellä kirmaavia lapsia.

Tätä tulossa viikonlopulle!


perjantai 18. toukokuuta 2018

äidin kieli - äidinkieli



Oh baby, what’s wrong honey!!! – I don’t know… kyyneleet valuu pitkin pieniä poskia ja lapsen ahdistus on käsinkosketeltavaa. ”Did something happen at school?”  Itkun tyrskähtelyiden seasta kuuluu surkea vastaus: ”But, I don’t know... I don’t think so, maybe... I just don’t know...” – Come here sweet pea, let’s sit down and talk. You tell me everything, and I’ll listen…” Me istutaan sylikkäin sohvalla, silittelen lapsen hiuksia ja vähitellen itku korvataan sanoilla.

Lapsella on eri äidinkieli kuin minulla ja sen myötä ole itsekin oppinut vähitellen uuden tunnekielen joka on ihan yhtä vahva ja tärkeä kuin suomikin. Toki ne murtaen suomeksi sanotut muutamat lauseet läikähtävät äidin sydämessä, soivat ihan omalla tavallaan, mutteivät kuitenkaan tarkoita enempää kuin se sama soperrettuna mun korvaan lapsen omalla kielellä. Lapsen rakkaus on yhtä lujaa kummallakin kielellä, ehkä lujempaakin lapsen omalla kielellä lausuttuna. Ihan samalla tavalla kuin joskus teininä oli helpompaa sanoa: ”I love you” ja ”minä rakastan sinua” oli ehkä miljoona kertaa vahvempi ilmaisu jota ei poikaystävälle sanottu on se lapsen mielessä toisinpäin.  



Mutta miltä se tuntuu kun lapsi puhuu toista kieltä kuin minä ja Fredde. Miltä tuntuu kun sylissä soperretut itkunsekaiset sanat tulevatkin toisella kielellä. Mä haluaisin sanoa että se tuntuu jotenkin ja joltakin, mutta jos joltakin niin korkeintaan luonnolliselta. Meillä on näin. Meillä on aina – melkein aina – ollut näin. En osaa sanoa koska englanti lakkasi olemasta vieras kieli. Kyllä se sellainen alussa oli, aika pitkäänkin. Sellainen että piti ajatella mitä sanoo ja miten sanoo, opetella kuuntelemaan vivahteita ja ymmärtämään eroja äänenpainossa. Kyllä sellainenkin aika on ollut. Koska se loppui? Sitä en muista. Koska helpotus siitä että sai puhua suomea katosi ja tilalle asettui tunne siitä että sanat ovat hukassa eikä ole ihan varma osaako kuitenkaan ilmaista itseään. Koska kahden kielen navat keikahtivat toisinpäin?



Ehkä se liittyy siihen että mulla on aina ollut kaksi kieltä. Ehkä siksi tähän kolmanteenkin oli helppoa kasvaa. Ehkä siksi rakastaminen tuntuu tänä päivänä ihan yhtä syvältä myös englanniksi. Ehkä siksi lapsen tunteet osaa kohdata lapsen omalla kielellä. Ehkä siksi se että lapsen kieli ei ole se oma ensimmäinen kieli ei tunnu muulta kuin siltä että näin sen kuuluu olla. On Fredden ja mun kieli, ja on lasten kieli. Vain harvoin jos milloinkaan me Fredden kanssa puhutaan englantia sillä meidän kieli, parisuhteen tunnekieli on suomi. Ehkä onkin mahdollista että ihmisellä on monta tunnekieltä, ruotsinkieleen liittyy isä ja famo. Siitä on tullut kaukainen, menneisyyden kieli joka tuntuu kankealta, vieraaltakin vaikka se on aikanaan ollut rakas ja läheinen. Suomenkieli on mun ja Fredden, ja englanti mun ja lasten.

Lohdun sanat löytyvät kummallakin kielellä. Polven naarmuun voi puhaltaa ja pussata molemmilla. Yhtälailla niillä voi samanarvoisesti kohdata surun ja ahdistuksen, rakkauden, onnen, ilon, vihan, kiukun, turhautumisen, tuskan ja pelon. En ole koskaan ollut lapsilleni ”äiti” eikä Fredde ole ollut ”isä, isi tai iskä”. Meidän perheessä on aina ollut mamma ja pappa silloin kun puhutaan oikeista asioista ja samalla tapaa, kuin mutsi ja faija jollakin muulla, on meillä mom ja dad arkisiin hetkiin. Kyllä ihmisellä voi olla monta tunnekieltä.  






maanantai 14. toukokuuta 2018

pum, pum... ja totuus




Kaiken äitienpäiväsiirapin, kaikkien someen ladattujen kauniitten kuvien ja korusanojen jälkeen katsotaan hetki eiliseen ja siihen miten se ihan oikeasti meni. Ja kyllä mulla oli ihana äitienpäivä, oli se ihana siitä huolimatta että taisin jossakin vaiheessa tokaista että ensi vuonna jätetään väliin koko typerä juhla. Illalla multa varovaisesti kysyttiin että voitaisko me kuitenkin ensi vuonnakin yrittää...



Se äitienpäivä, kuten elämä yleensäkin, oli sangen elämänmakuinen ja täynnä tunteita. Arjen komiikaltakaan ei vältytty. Kaukana todellisuudesta oli se mitä some tyrkyttää, kahveja sänkyyn, hymyileviä lapsia, säteilevää onnea... vaikka oli meillä ripaus sitäkin.



Fredde heräsi joskus ennen kukonlaulua katsomaan Formulaa isänsä kanssa valvottuaan ensin yön meidän esikoisen kanssa, sen jota äitienpäivä jännitti, ilahdutti ja ahdisti. Löysin siis Freddeni keittiönpöydän äärestä tuijottamassa luurit päässä sinisenä vilkkuvaa ruutua. Jossakin vaiheessa se tajuaa että mä olen hereillä ja huikkaa: ”Kuule, se puhelu johon mä en eilen illalla vastannut... se oli sieltä leipomista josta mä unohdin hakea sun kakun... Haluutsä hakea sen vai hanks mä kun tää loppuu...” Fredde saa hakea, mutta mä soitan leipomoon etteivät myy sitä. Lapset nukkuu.



Kumpikaan jannuista ei muista että on äitienpäivä kun ne ilmestyy unisine hiuksineen alas. Ensin tulee toinen padinsä kanssa, kääntää lämmityslaitteen nupit kaakkoon jo valmiiksi kuumassa talossa ja käpertyy lämmittimen puhaltimen eteen peiton alle. Vähän myöhemmin toinen tulee perästä, kaivaa kaapista muroja ja ryhtyy tekemään itselleen aamiaista – kato ku täällä näköjään mitään palvelua saa... Kainosti kysyn et voisko odottaa että syödään yhdessä äitienpäiväaamiaista sit kun Fredde saapuu kakun kanssa. Saan vastaukseksi hymyn ja pusun ja sanat, mutkun mulla on ihan hirvee nälkä.



Odottelen aamiaiseni valmistumista ja kun Fredde kiroilee keittiössä, lapset riitelee siitä kuka laittaa lautaset ja kuka haarukat riennän hätiin. Avaan vastahakoisen leikkelepaketin Freddelle, leikkaan hedelmät kulhoon ja jakelen ohjeita lapsille. Tättis vetää ensimmäiset kilarinsa kun se ei osaa käyttää sytytintä ja tulitikut on liian lyhyitä... tehdään yhdessä sanon ja hetken on rauha maassa.



Kun me viimein päästään pöytään Kentsu kiemurtelee kuin mato koukussa ja puhuu tauotta. Sen takapuoli ei pysy tuolilla sekuntia kauempaa ja lopulta uhkaan sitä ilmastointiteipillä: But I have really bad wiggles mom... – I know honey, but is there any chance you could wiggle on the chair and not everywhere? Ei näköjään ole. Olen päättänyt nautiskella tästä juhlavasta hetkestä huolimatta siitä että yksi kiukuttelee, toinen kysyy taukoamatta koska saa kakkua ja kolmas toteaa aamiaisen syömäkelvottomaksi – murot olis olleet parempia. On kuitenkin perhe ja kakkua, sunnuntairauha vaan uupuu.



Lähden Fredden kanssa lenkille. Suutuspäissäni meinaan astua säikähtäneen käärmeen päälle. Martta löytää jostakin kakkaläjän, syö sen salaa ja haisee aika mehukkaalle. Poltan olkapääni toukokuisessa auringossa siitepölyn kutittaessa kurkkua mutta hei, ei sada ja kyllä tää lämpö oikeesti hyvältä tuntuu vaikka hiki valuukin pitkin selkää mun kaivaessa kuoppaa uudelle rhodolleni ja kantaessa tyhjää kaasupulloa kauppaan vaihtoon. Kun toisesta suunnasta tuleva auto kaupan pihassa kurvaa siihen paikkaan johon itse olin menossa on äitienpäiväidylli täydellinen.



lauantai 12. toukokuuta 2018

annetaan pois




Annetaan eniten tarjoavalle tai mahdollisesti ilmaiseksi kelvoton äiti. Käyttöönotto omalla vastuulla. Ei useista lupauksista huolimatta ole siirtänyt juomalaseja paikkaan josta niihin ylettyy kiipeämättä keittiön tasolle. Tekee toisinaan usein liikaa töitä. Pyykkihuolto takkuaa toistuvista huomautuksista huolimatta ja ruokakomerossa vallitsee kaaos. Yhteydenotot sähköpostilla.

Aika usein saan kuitenkin kuulla olevani maailman paras äiti, täydellinen juuri tällaisena, pyykkikasoineen päivineen.

Mikä on kaikkein kivointa äidin kanssa? Kierrän kaikki kolme lasta ja kysyn jokaiselta saman kysymyksen, saan kolme erilaista vastausta. Legoilla rakentaminen, elokuvissa käyminen, shoppailu. Lienee helppoa arvata että viimeinen oli meidän esiteini.

Minä rakastan teitä. Minä rakastan teitä kaikkia enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä rakastan teitä silloinkin kun kaikki menee pieleen, väsyttää ja kiukuttaa. Minä rakastan meidän omia juttuja, jokaisella omansa. Nämä on mun mielestä ne kaikkein kivoimmat jutut, meidän pienet yhteiset hetket.

Can I watch some tv with you mom? – What are we watching? – Can we watch Chicago Fire or Chicago Med? – Sure baby… Se käpertyy mun kainaloon ja kuiskaa ohjelman alkaessa: “Can you you give me a massagee mommy? A back massageee...” Me katsotaan yhdessä telkkaria ja mä silittelen samalla pienen pellavapään selkää, sitten jalkoja ja viimeiseksi päätä. Kun ollaan noin puolivälissä ohjelmaa se katsoo mua silmiin ja sanoo: ”I think it’s time for me to go to bed now. Let’s stop watching.”

Good Night, sleep tight, don’t let the armpit bugs bite… kutitus ja kikatus. Äiti syö löytyneet ötökät. Ne on mehukkaita ja rapsahtelee hampaissa. Muistan sanoa nam. Mom... you’re the best mom in the entire universe! – And you my dear, you are the best Ollipolli in the entire Galaxy and the next galaxy and the next galaxy, and if there was a planet filled with boys just like you, you would still be the best one. Kisses, and hugs, and rubba-dub-dubs. Good nite! I love you… ja lentopusut jotka napataan ilmasta kiinni vielä loppuun.

Ajan lapset kouluun matkalla toimistolle. Meillä on hetki aikaa kuunnella musiikkia koulun parkkipaikalla ennen kuin ajan jonoon pudottaakseni ne koulun etuovelle. Etuovella ne hyppää ulos autosta, viimeinen kääntyy ympäri ja sanoo: ”Mama... minnä rrakasstan sua!” – Niin minäkin sinua kultaseni... ”Mmoi!” – Moi! See you after school, have a great day!

Äitiyttä on miljoona erilaista! Yhtä monenlaista kuin äitejä ja äitejäkin on kaikenlaisia... biologisia äitejä, äitipuolia, isoäitejä, adoptioäitejä, sijaisäitejä, varaäitejä, naapurinäitejä... suuria, pieniä, lihavia, laihoja. Helposti lähestyttäviä ja sydämellisiä, pelottavia, ankaria, lepsuja. Kaikki äitejä. Ihania, rakkaita äitejä.

On äitejä joiden lapset eivät koskaan päässeet syliin saakka. On äitejä jotka ovat menettäneet lapsensa. On lapsia jotka ovat menettäneet äitinsä. Viime vuonna kirjoitin naapurin perheestä. Perheestä jossa vanhemmuuden tavoittelusta oli jo kauan aikaa sitten loppunut ilo, jossa jokainen raskaus päättyi suruun. Perheeseen syntyi muutama viikko takaperin lapsi, sijaiskohdussa kasvanut biologinen lapsi. Matka äitiyteen oli pitkä, siinä oli mutkia eikä se ollut sellainen kuin useimmilla äideillä. Mietin miltä ensimmäinen ihan oikea äitienpäivä tuntuu siinä perheessä. Minä itkin ensimmäisenä äitienpäivänä, koska en edelleenkään ollut ihan varma siitä että olin viimeinkin äiti.