keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

56.267 askelta ja 69 kerrosta




Ollaanhan me asuttu täällä kauan ja onhan sekin kai totta että ennemin tai myöhemmin ne asiat jotka alkuun sai ehkä kohottelemaan kulmiaan alkaa tuntua ihan tavallisilta, niin tavallisilta että kun eteen tulee poikkeus se puolestaan tuntuu oudolta. Kanadassa huomasin yllättäen olevani aika amerikkalainen, niin amerikkalainen että hetkittäin kanadalaisten tavat ja lait saivat kohottelemaan kulmia. Yritin kaivella mielen kiemuroista muistoja Suomesta, siitä että saiko Suomessa lasten kanssa istahtaa baaritiskin korkeisiin tuoleihin, en osaa sanoa... ei kai? Ehkä? No, täällä ei saa ja Kanadassa saa.

Toisaalta me naurettiin loman aikana monet kerrat että kanadalaiset tykkäävät kielto- tai siis varoitustauluista ja jokaisessa puistossa oli lista asioista mitä siellä ei saa tehdä, sellaisissa mittasuhteissa että yllättäen tuntui siltä että nämä amerikkalaiset viranomaiset luottavat enemmän ihmisten maalaisjärkeen kuin kanadalaiset naapurinsa. Yllättävää. Siellä se kuitenkin joen rannassa nökötti sekin kyltti jossa varoitettiin niin viraavasta vedestä, veden kylmyydestä kuin mahdollisista suppailijoistakin. Viereisessä kyltissä varoitettiin pyöräilijöistä pyörätiellä, koirista koirapuistossa ja muutamasta muusta itsestäänselvyydestä. Kieltokylteistä tuli mieleen 70-luvun Suomi ja mummin pihamaan kyltit joissa luki ettei nurmikolla saa kävellä ja että leikkipaikalla pitää leikkiä metelöimättä.

Tämä oli meidän kolmas kerta Whistlerissä, kerran ennen lasten syntymää, kaksi vuotta sitten ja nyt sit uudestaan. Joka kerta yhtä mahtava aktiivilomakohde myös kesällä jossa riittää tekemistä ihan varmasti jokaiselle riippumatta siitä miten liikunnallinen on tai minkä ikäiset lapset. Kanada on meille siitä kätevä lomakohde että sinne pääsee muutamassa tunnissa autolla (346km), siitä ettei lapsille tarvitse passia, vaan syntymätodistus riittää, ja että koiran saa rokotustodistuksella mukaan, ei niin että sitä paperia olis kukaan rajalla edes kysynyt – kumpaankaan suuntaan. Takaisin tullessa rajavirkailija naureskeli lasten vauvakuvia jotka oli olleet vanhentuneissa passeissa ja mun tuliaisostoksia (3 Starbucksin mukia).

Whistler on vielä ihan oma maailmansa, lomakylä kuin suuri ruotsinlaiva jolla ei edes tarvitse vaihtaa valuuttaa. Yhdysvaltain dollari on ihan yhtä kelpaava maksuväline kuin kanadalainen serkkunsa ja kurssikin on tällä hetkellä meille suosiollinen, nimimerkillä Fredde kävi kaupassa, maksoi satasella ja sai 120 CAD:ia takaisin. Kylästä löytyy ravintoloita jokaiseen makuun, tosin oma maku on mennä siitä pääkadulta vähän syrjään ja saada parempaa ruokaa edullisemmin.

Jopa meidän sähköjänikset alkoi hidastumaan kun mittariin kertyi toistakymmentä mailia (17+km) ja parikymmentätuhatta askelta, ei niin että se olis Kentsun ja Tättiksen riitelyä hidastanut, se kun on ollut tämän kesäloman juttu. Onneksi meidän kahden makkarin, kahden kylppärin, kuuden nukkumapaikan, keittiön ja olohuoneen sviitissä oli tilaa vetäytyä omaan rauhaan. Martallakin oli tilaa nukahtaa jonkun kolmesta kainaloon.

Me vaellettiin kahtena päivänä kolmesta, kertaalleen vuokrattiin polupyörät ja ajettiin kahdessa ryhmässä lenkki järven ympäri. Käytiin kahdesti uimassa luonnonvesissä, toinen näistä kerroista oli koirille ja niitten ihmisille tarkoitettu uimaranta ”Arfa Park”. Kivaa oli hyppiä laiturilta Martan kanssa yhtäaikaa järveen. Käytiin me hotellin uima-altaallakin, mutta kuumaan säähän se oli vähän turhan lämmin ja pojille liian syväkin. Ensi kerralla kun ne osaa uida vähän paremmin sekin lienee hauskempaa. Tällä kertaa mä keskityin lähinnä estämään noita kahta hukkumasta ja Tättis hyppeli altaaseen yksikseen.

Kotimatkalla me pysähdyttiin vanhalle kuparikaivokselle. Britannia Mine on aivan huikea museo, Martta nyt ei ollut ihan hirveen innoissaan siitä kaivostunnelissa kulkevasta junasta, mutta perusrauhallisena sen hermostuneisuus välitty lähinnä mulle. Joku multa jo ehti kysyä että miten palveluskoira voi hermostua missään? Vastaus, me ei olla kauheesti harjoiteltu kulkemista vanhoissa pimeissä kaivoksissa.

4 yötä, 56.267 askelta, 45 kilometriä (jalan), 69 kerrosta kiivettynä. Aika hyvin ei vain lapsilta vaan myös meiltä aikuisilta.

Muutamassa päivässä otin toista tuhatta valokuvaa ja eilisen kävin niitä sitten läpi. Jäljelle jäi vajaat sata kuvaa. Tässä osa niistä:

Sea to Sky Highway Vancouverista Whistleriin on huhujen mukaan yksi maailman kauneimmista.


Pakollinen kuva olympiarenkaista.

Tää hissi ei ole heikkohermoisille.

Tättiksellä oli vähän vaikeuksia ritiläpohjaisen ja tuulessa heiluvan riippusillan kanssa.



Välillä oli pakko poiketa reitiltä ja kiivetä vähän korkeammalle.




Viime talvena vuorelle satoi 11 metriä lunta, vähän oli vielä jäljellä kun ajattelee että tättiksellä on pituutta vajaat 150 cm.



Alla tyhjää liki puoli kilometriä.

Uimaan!!!



Sisko auttaa veljeään kastautumaan... kaikella rakkaudella tietysti.




Olympia-aukiolla oli aina kaikenlaista ohjelmaa.

Ilmapallomies on Australiasta ja on asunut Whistlerissä nyt 7 vuotta. Vapaa-ajalla hiihdetään.




Käännyin ottamaan kuvaa pojista ja huomasin että meitä seurataan... Murmelihan se siellä.





Menossa kuparikaivokseen.



Tää ei ollut Martan juttu.



Ei sen hermostuneisuus kuitenkaan tämän kummemmalta päällepäin näyttänyt.




Kultaa huuhtomassa. 




keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

se olis kesä

Tättis ja hoitokoira Lilli relaa sohvassa. 



Meillä on kesä. No niin toki on teilläkin, mutta nyt puhutaankin meidän kesästä, niistä pitkin pihoja ja kujia juoksentelevista lapsista, lattialla tai sohvalla peiton alla makoilevista tubettajista ja äidistä ja isästä ja koirasta. Meidän kesästä.

Cokis ja Mentos on...


Aamulla on harvemmin kiire ja jos jollakin on, on se lasten sijaan jompikumpi meistä aikuisista, silloin jannut jää peiton alle pelaamaan ja Tättis nukkumaan, mä annan viimeiset ohjeet ja kerron koska palaan. Kahdesti ne on nyt olleet kotona keskenään kun olen piipahtanut asiakkaalla viemässä tai tuomassa papereita. Kerran vähän pidempään kun olin aamun kuntotarkastuksessa (asiakkaan talon, en itseni). Jos on enemmän ohjelmaa ne kulkee perästä ja jos ei ole ohjelmaa lainkaan, tavataan iltapäivällä ystäviä puistossa tai mennään uimaan.

...räjähtävä yhdistelmä.


Ollipolli on uimakoulssa viimeinkin päässyt eroon pelostaan vettä kohtaan. Tättis on jo pätevä uimari ja Kentsu hioo taitojaan. Tavoite on että koulujen alkaessa kaikki kolme osaa uida sujuvasti. Mulle on aika iso voitto se että Ollipolli kysyy koska me mennään taas uimaan sen sijaan että kysyis; ”Ei kai me mennä uimaan?” Poika joka on itkenyt kaikki kahdenksan vuotta hiuksia pestessä on ruvennut vapaaehtoisesti sukeltelemaan kylpyameessa.



Meidän lapsista on tullut hyvää seuraa ja sen sijaan että olis koko ajan kylmä rinki persauksissa kun ne raahaa palaveriin tai toimistolle tai kahvilaan, mulla on mukana kolme lasta joista kaikki tykkää. Autossa Tättis ja Ketsu toimii DJ:nä ja Ollipolli viihdyttää meitä sarkastisilla kommenteillaan.

Tämä mies ei ennen halunnut mennä edes kylpyyn. 


Pojat syö raparperipiirakkaa keittiössä aamiaiseksi ja mä katselen niitä täältä mun työpöydän luota salaa. Ne heittää herjaa, juttelee ja kikattaa aina välillä. Kentsu murjaisee veljelleen vitsin:” There was a red man, in a red suit, with a red gun… Hey, must have been a red neck!” Aina välillä ne kääntyy mun suuntaan ja kysyy saako sanoa kirosanan, ne perustelee että se kuuluu kontekstiin ja annan luvan. Kirosana kuiskataan ja sen jälkeen nauretaan yhdessä.

Kentsun luokka istutti keväällä 2017 valkosipulia muovimukeihin,
tänä kesäänä ne pihalle siirretyt ja sittemmin unohtuneet istutukset kantoivat yllättäin satoa.


Kaksosuus on edelleen kiehtovaa. Puiston penkillä ystävä katsoo mua kateellisena kun sanon ettei noi kaksi juuri koskaan tappele keskenään, siskonsa kanssa kyllä senkin edestä, mutta toistensa kanssa harvoin. Ehkä ne on riittävän erilaisia jotta saumaton yhteiselo on mahdollista. En tiedä, mutta onhan noi aika mahtava kaksikko.

Kentsu haluaa korviksen... tää on tällainen kokeilukappale ennen varsinaista lävistämistä.


Huomenna lähdetään lomalle Kanadaan. Pakataan autoon kamat ja lapset ja Martta ja ajetaan pohjoiseen, rajan ylitse ja Vancouverin läpi kohti Whistleriä.