perjantai 31. heinäkuuta 2015

se pienen suuri ero



Fredden lähtiessä aamulla töihin se jätti mut lukemaan blogeja kahvin kanssa. Kun se kohta palaa kotiin, se löytää mut todennäköisesti samasta paikasta kuin mihin se mut jättikin, tällä kertaa tosin kirjoittamassa. Just nyt kuuntelen näppäimistön naputuksen lomassa yläkerrasta kantautuvaa yltyvää kinastelua ja odotan koska on tarve mennä väliin.

Pullataikinan kohotessa ja lauman leikkiessä yläkerrassa, M oli lukemassa, mä deittailin Jillian Michaelsin kanssa ja puuskutin ja hikoilin. Mietin taas kerran kaikkia niitä kauniisti hikoilevia ihmisiä... en hikoile kauniista ja jälkihikeä pukkaa vielä pitkään. Naaman väri muuttuu sellaiseksi punajuuren sukulaiseksi, sellaiseksi et jos urheilisin julkisesti multa varmaan kysyttäis tarvitsenko kenties lääkintäapua.

Kun on kotona koko päivän ehtii paljon.

Yhteistyönä saatiin selvittyä varmaan kymmenen koneellista puhdasta pyykkiä. K lajitteli mun kanssa ja M ja O suoriutui yhdessä lastenvaatteiden paikoilleen laittamisesta. Operaation jälkeen on ehditty taas pestä kaksi koneellista. Haaveilen automaattisesta pyykinlajittelujärjestelmästä, onhan varastologistiikkakin onnistuttu pitkälti automatisoimaan???!!!!

Heinäkuun viimeisenä päivänä me rakennettiin legoista pilvenpiirtäjä. Jokainen teki vähintään oman asuntonsa, mutta loppujen lopuksi meillä oli kasassa talo, jossa on yhdeksän kerrosta ja kattoterassi uima-altaalla. Eka kerros on ymmärrettävästi Batmanin lepakkoluola. Toinen kerros liittyy edelliseen ja on näin ollen vankila. Muissa kerroksissa on asuntojen lisäksi leikkipuistoja ja paloasema.



Me ehdittiin myös maata lattialla ja sohvalla lukemassa kirjoja. Vuorokaudessa M on lukenut kymmenkunta kirjaa. Havahduin siihen että vihdoinkin myös mulla on mahdollisuus avata kirja keskellä päivää, käpertyä sohvalle ja lukea, vaikka vain hetkeksi. Luin ja aina välillä lisäsin mieleentulevia asioita siihen pitkään listaan joka matkaa meidän mukana aamulla psykologille. M olis varmaan lukenut koko päivän, mut jannut siirtyi kymmenen minuutin jälkeen rakentamaan kirjoista torneja portaisiin.



Kirjaa lukiessa ajatus lähtee lentoon ja oivaltaa. Siksi syntyy myös muistiinpanoja, lisään listalle psykologia varten asioita joita en näiden vuosien jälkeen edes osaa enää ajatella, jotka tuntuu ihan tavalliselta ja vasta kun joku ne osoittaa herää huomaamaan että toisinkin vois olla. Noin keskimäärin me eletään ihan tavallista arkea, autismi tai ADHD nousee esille lähinnä hetkittäin, silloin kun se on jotenkin erityisen silmiinpistävää. Ne on niitä hetkiä kun mä katson Freddeä tai Fredde mua ja me vaihdetaan keskenämme ”se” katse, erityisvanhemman katse. Tai kun mä illalla kerron Freddelle päivän parhaat palat. Usein elämä on ihan tavallista, meidän tavalla.


Sen lisäksi et me tehdään yhdessä kotitöitä, rakennetaan pilvenpiirtäjiä, luetaan idyllisesti yhdessä kirjoja, leivotaan ja tukehdutaan jonkun hiljaisiin kuolemiin aka piilopieruihin. Päivät täyttyy niistä meidän perheen lisämausteista, niistä jotka tekee meistä just me. Keskimäärin jokainen päivä kohtaa myös sen hetken kun harkitsen kolmen erillisen häkin ostamista, vuorille karkaamista tai vähintään toivon että tääkin päivä loppuis jo. Se tuleeko se hetki aamuyhdeksältä vai iltakuudelta riippuu päivästä. Tänään meillä on ollut hyvä päivä. 

Monesti kun me jutellaan lasten haasteista joku seurueesta, se niin sanotun tavallisen lapsen vanhempi tokaisee: "ihan samanlaistahan meilläkin on! Just tollaisiahan meidänkin lapset on!" Mahdollisesti joku antaa jopa kasvatusneuvoja. Usein on myös se vanhempi joka kuunnellessaan kahden tai useamman erityisvanhemman keskustelua on valmis tekemään omalle lapselleen diagnoosin.

Viimeksi eilen, siellä siivouskutsuilla oli mun hyvä ystävä Kim jolla on kolme ADHD-lasta ja ADHD-aviomies. Siellä oli Amy, jonka pojalla on ADD, kehitysviivästymä ja kohtuullisen vaativia sensorisen integraation ongelmia. Siellä oli Marloes, viisivuotiaitten kaksosten äiti ja me käytiin keskustelua niin monikkoudesta kuin erityisvanhemmuudestakin, ja puhuttiin Kimin ja Amyn kanssa meidän elämästä keskenämme. Keskusteluun liittyy vielä yksi äiti. Se on huolestunut omasta pojastaan, joka oli synttäreillään vetäytynyt syrjään ja halunnut leikkiä ystäviensä sijasta yksin. Poika täytti kuusi ja äiti oli huolestunut siitä että poika on autisti. Vastasin äidille että musta kuulostaa lähinnä siltä, että teillä oli isot juhlat ja lapsi ehkä hämmentyi suuresta määrästä kavereita. On aivan valtavasti ihan tavallisia ihmisiä, jotka eivät nauti huomion keskipisteenä olemisesta, se ei tee kenestäkään autistia. Neuvoin puhumaan lastenlääkärin kanssa jos asia huolestuttaa, mutta sanoin samalla että mun korviin se kuulosti aika tavalliselta reaktiolta.


Mikä tekee autistista sitten autistin, tai ADHD/ADD-lapsesta autistin tai tarkkaavaisuushäiriöisen. Miksi naapurin Eero tai kummin kaiman Kaisa, joka on ihan samanlainen ei ehkä kuitenkaan ole ihan samanlainen? Miksi Eero ei tarvitse lääkitystä, mutta Ohto tarvitsee? Se on kokonainen ryhmä asioita, ei yksi tai kaksi tai kolme asiaa. Se että paidan lappu hiertää ei tee kenestäkään SI-häiriöistä, mutta kun asioita on riittävän monta ja kyse ei ole yhdestä, kahdesta tai kolmesta kerrasta. Kun tietyt asiat toistavat itseään samalla tapaa kuin kuu kiertää maata ja maa aurinkoa. Kun näitä asioita on riittävän monta ja ne ovat riittävän laajalle levittäytyneitä, voidaan alkaa puhua diagnooseista. Se että viisivuotias syö huulirasvan tai tuubillisen hammastahnaa voi vielä olla ihan keskivertoa, mutta kun niitä huulirasvoja ja hammastahnoja on kymmeniä se lakkaa olemasta ihan tavallista. 


nälkä, karmaiseva nälkä

38C


Eilen oli 38:n asteen päivä. Siis ulkona, celsiusta. Ottaen huomioon että tänään jo kymmeneltä ollaan päälle kolmessakympissä, niin eiköhän se sama lukema saavuteta iltapäivästä.

Uimarannalla oli ihan jees, niin kauan kun pysyi varjossa ja piti kengät jalassa. Paljaita varpaita kuuma hiekka poltti. Välillä kävin uimassa ja silti varjossakin oli kuuma. M ui neljä tuntia putkeen ja jannut rakenteli ystävän lasten kanssa hiekkalinnoja, kahlaili vedessä ja M ajelutti niitä kaikkia ympäriinsä jättimäisellä uimarenkaalla. Mä laskin lapsia – 1, 2, 3... M, K, O... 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7... M, K, O, Josiah, Caedmon, Ella, Ethan - ja vaihdoin kuulumisia kahden hyvän ystävän kanssa.

Me puhuttiin vähän kaikesta. Me puhuttiin elämästä ja työstä, Angela on sairaanhoitaja ja Amy valokuvaaja. Angela palaa syksyllä osa-aikaisesti - kolme päivää kuukaudessa - työhönsä saattohoitoon, Amy tekee keikkahommia. Käytiin läpi äitiyden suuria tunteita, pohdittiin maanjäristyksiä, kesälomia, käsilaukkuja, kesämuotia, maailmaa, maailmanpolitiikkaa ja yhteiskuntajärjestelmää noin yleensä. Yhtäaikaa pieniä ja suuria asioita.  Kolme naista ja kolmen naisen yhteensä kahdeksan lasta, nuorimmainen neljä kuukautta.

O saattaa vihdoinkin kasvaa, tai sit sillä oli vaan nälkä isolla N:llä. Siellä rannalla se söi kolme leipää, kaksi mandariinia, omenasoseen, kaksi keksiä ja valitti että sillä on edelleen aivan karmea nälkä. Se siirtyi naapurin apajille syömään vesimelonia ja riisikakkuja. Edelleen sillä oli nälkä.

Kirjastosta tarttui mukaan 35 kirjaa. M lainasi kaksi kokonaista sarjaa, K lainasi kasan Batmaneitä ja Tuomas Vetureita. O itselleen läjän sekalaisia opuksia. Mä poimin kassiin M:lle kirjoja maanjäristyksistä ja tulivuorista, ja K:lle kirjoja tunteista ja niiden käsittelemisestä. Yhteiseksi otin muutaman koirakirjan.

Kotona kuurasin kolmikon kylpyammeessa pesulapulla ja saippualla. Pesin niitten hiukset ja ristin sormet ja varpaat toivoen ettei meillä taas olis kutisevia lapsukaisia. Ei ollut. Se urheiluaurinkosuoja teki tehtävänsä – luin artikkelin jonka mukaan vedenkestävä aurinkosuoja ehkäisee myös järvisyyhyä - jos koko kutinaa nyt tässä järvessä edes olikaan.

O söi välipalansa ja päivällisensä mukisematta ja kun me M:n kanssa oltiin potkulautailtu itsemme takaisin naapurin siivousbileistä mua odotti keittiössä nuorimies jolla oli karmaiseva nälkä. Se söi kasan riisikakkuja, päärynän ja mandariinin, nukahti sänkyynsä ja heräsi ensimmäisenä... karmaisevaan nälkään.


Ennen puoltapäivää ulkona on 36 celsiusta, taitaa mennä neljäkymppiä rikki iloisesti. On perjantai. Me leikitään sisällä ja leivotaan pullaa. M makaa sohvalla uppoutuneen kirjaan, K tanssii baarituolilla ja laulaa vesipulloon.




torstai 30. heinäkuuta 2015

meneeks viel kauan?



Aamulla herätessäni kurotan yöpöydälle, kohti puhelinta jo ennen kuin avaan silmät. Joku sanoo että se on mediariippuvuutta. Olkoon. Silti teen niin. Ensin avaan sähköpostin, siis sen normi inboksin ja deletoin kaiken turhan. Turhaan lukeutuu lähinnä mainoksia. Sit avaan mahdolliset tärkeät. Aamulla niitä ei yleensä ole, tärkeät tulee myöhemmin – virka-aikaan. Kun inboksi on käyty läpi kurkistan onko kansioissa mitään, tää on vähän kuin joulukalenteri. Avaan blogikansion ja lasken mahdolliset kommentit. En lue niitä vielä, säästän ne aamukahville. Jokaisen kommentin avaaminen jännittää vähän. Tuleeko risuja vai ruusuja. Saanko kannustusta vai lunta tupaan. Nautiskelen. Vastaan jos ehdin. Vastaan jos mulla on vastus. Joskus vastausta pitää haudutella hetken, miettiä mitä sanoa ja miten asettaa sanansa. Toisinaan aamulla on kiire ja vastaaminen jää tuonnemmaksi.

Kirjoittaessani pyrin rehellisyyteen. Yritän olla siloittelematta, kaunistelematta tai vääristelemättä. Usein ajatukset kasvaa ja muuttuu, ja eilisen totuus näyttää tänään jo vähän toisenlaiselta. Ajatukset kumpuaa usein hetkestä, jonkun innoittamana ja siksi joskus on hyväkin palata takaisin samaan aiheeseen, sillä tapa lähestyä aihetta muuttuu ajan myötä. On asioita ja aiheita jotka jää blogin ulkopuolelle ja niitten puuttuminen epäilemättä taas muuttaa lukijan kuvaa mun tai meidän maailmasta.


Tänään me mennään uimaan ja kirjastoon. Illalla mut on kutsuttu jonnekin siivousvälinekutsuille. En siivoa. En tarvitse siivousvälineitä. Menen silti. Mukavaa kuitenkin juoda lasillinen naapureitten kanssa. 


keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

melkein



Valitan että on rankkaa. Hetken uskon etten jaksa, ja jaksan taas. Tottakai jaksan sillä rakkaus on ihmeellinen voima, se on ehtymätön. Ne on mun. Ne on mun vaikka elämä on kuinka sekavaa ja täynnä liian paljon ääntä.

Usein ne on aamulla heti herättyään – vielä unisina, ennen ensimmäistä ”tilannetta” – parhaimmillaan. Tai ehkä illalla. Silloin kun ne on jo sängyssä ja mä kerron niille iltasatua pienestä koirasta joka on viikon vanha, tai kun M salaa vakoilee mun katsomaa telkkarisarjaa ja luulee etten mä huomaa.  Silloin ne on  parhaimmillaan. Joskus ne on parhaimmillaan kun ne huutamisen sijaan keskustelee keskenään takapenkillä.  Niiden ajatukset on moniuloitteisia ja mahtavia. Silloin ne on parhaimmillaan. Joskus kun me puuhataan jotakin ihan vaan kahdestaan. Kun M auttaa mua järjestämään meidän noin tsiljoonaa paperia, järjestäjä rakastaa järjestämistä ja lykkää paperin toisensa jälkeen just oikeeseen riippukansioon; erityiopetussuunnitelmat, koulupaperit, lääkereseptit, lausunnot. Ne on parhaimmillaan paljon.



Usein on ”tilanne” päällä. Silloin kun Fredde soittaa ja me ollaan kaupassa ja K kiipeää lihatiskille ja M päättää tansiia ja tanssiessaan pudottaa kaikkien ohikulkijoitten lounastarjottimet. Usein on ”tilanne” päällä kun kuulen miten M:n ääni kohoaa falsettiin ja on jo aika juosta yläkertaan ennen kuin tulee ruumita. Usein on ”tilanne” päällä ja K makaa lattialla raivosta punaisena ja yrittää olla oksentamatta suutuspäissään... ehkä siksi että leipä oli vääränmuotoista, tai lautanen vääränvärinen, koska se AINA syö siltä tietyltä lautaselta sen saman asian. Usein on ”tilanne” päällä. Usein on ”tilanne” päällä koska K on repinyt kaiken irtilähtevän lattialle; vaatteet, lelut, huonekalujen tyynyt, peitot, lakanat.

kaaos joka saa järjestäjän sormet syyhyämään


Sit me istutaan leikkipuistossa. Siellä on paljon ihmisiä. Siellä on enemmän ihmisiä kuin yleensä ja huomaan että puistossa on ryhmä kehitysvammaisia lapsia vanhempineen ja avustajineen. Lasten ikä vaihtelee arviolta viiden ja viidentoista välillä. Kun avustaja nappaa telineen huipulta hyppäävän pojan kiinni ilmasta, tunnen yhteenkuuluvutta. Toisen telineen huipulla on nuorimies joka heiluttaa käsiään silmiensä edessä ja vaikuttaa rauhattomalta – autisti. Muutama äiti siirtää lapsensa turvaan ja tavallaan ymmärrän. Kun pitkälti toisellakymmenellä oleva poika leikkii nelivuotiaanlailla on vaara että ne pienet jää alle. Teini-ikäinen poika hyppää ilmassa roikkuvalle matolle, K istuu matolla ja lentää ilmaan. K nauraa. Se katsoo poikaa ihaillen ja haluaa lisää. Jos matolla olis ollut kaksi tai kolmevuotias, olis lopputulos todennäköisesti ollut toisenlainen. K pelkää teinityttöä joka on kiinnostunut K:n leikeistä. K tulee mun luokse ja me jutellaan. Kerron pojalleni että joskus käy niin että melkein aikuisen lapsen sisällä on ihan pieni lapsi, pienempi kuin K. Sellainen joka haluaa hyppiä ja kiivetä ja liukua liukumäessä eritavalla kuin ne puiston äidit ja isät.

valmis ja pakko todeta että klassinen Bisley peittoaa Ikean Billyn kuusnolla



Tunnen kiitollisuutta siitä että meille annettiin vähemmän huolta, ja samaan aikaan pientä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ihan vähän, nolona ja aika salaa. Silloin kun mun lapsi saa paniikkikohtauksen leikkipuiston kiipeilytelineessä tai silloin kun rajaton on niin rajaton että sen huomaa kaikki. Silloin tunnen yhteenkuuluvuutta. Samalla tajuan kitiseväni tyhjästä. Ymmärrän että omat on lähempänä normia ja samalla ajattelen salaa sen ajatuksen siitä että joskus olis helpompaa - niille ei mulle - olla näkyvämmin erilainen. Erilaisempi sen sijaan että olis outo. Erilaisempi sen sijaan että olis ulkopuolinen. Erilaisempi sen sijaan että joutuu suoraan lokeroon ilkeä-agressiivinen-huonostikasvatettu. Puiston lapsista kenellekään ei jää kysymystä. Ne on erilaisia. Puiston lapsista tietää että niitten elämä tulee aina olemaan toisenlaista, ei huonompaa tai parempaa. Ei vähempää tai enempää. Ei kauniimpaa tai rumempaa. Erilaisempaa. Niitten vanhemmilla on suurempi huoli. Mun lapsista kasvanee itsenäisiä aikuisia, sitten joskus. 

M otti ehkä kaksisataa luokkakuvaa sen beanie beibeistä; slushie, curly, cancun, pepper, owlie, booboo, groovy, bloom, hoppity, dobbie, mousie, cubbie... yläkerrassa on vielä ainakin otis, tuffy, whisper ja baldie

parasta a-ryhmää



Eilen oli hammaslääkäri, siis laumalla. Täällä hammaslääkärissä käyminen aloitetaan vaihtoehtoisesti silloin kun tulee ekat hampaat, tai viimeistään vuoden ikäisenä. Vuoden iässä pitäis mennä hammaslääkäriin oli hampaita tai ei. Näin siis täydellisessä maailmassa. On valtavasti lapsia jotka eivät ole minkäänlaisen hammashoidon piirissä, mutta me jotka ollaan tehdään kai pääsääntöisesti näin.

Se ekan hammaslääkärikäynnin jälkeen, hammaslääkärissä käydään kuuden kuukauden välein, ja näinpä me suunnataan hammaslääkäriin heinäkuussa ja tammikuussa. Hammaslääkärinsä jokainen valitsee ihan itse, useimmat ystävän-tuttavan-toisenäidin-naapurin suosituksesta. Niin mekin. Me käydään lastenhammaslääkärissä, siellä samassa missä kaikki jotka mä tunnen käy. Yhtä hyvin voisin viedä ne omaan hammaslääkäriini, mutta lastenhammaslääkärissä on hauskempaa, ja näin ollen hammaslääkärikokemus on positiivisempi kuin ne omat muistot kouluhammashoitolasta.

Kahdesti vuodessa hampaat puhdistetaan, puhutaan harjaamisesta ja lankaamisesta, hammaslääkäri suorittaa tarkastuksen ja sivelee kaluston fluorilla. Tarvittaessa hammaslääkäri antaa lisäohjeita tai määräyksiä ksylitolista tai fluorihuuhteesta.



Kun nää syntyi elin kahden neuvolajärjestelmän ja kaksien suositusten välillä. Suomessa korostettiin että karies leviää jos lasta pussaa suulle, se syö samalla lusikalla jonkun kanssa tai vanhempi epähuomiossa puhdistaa lattialle pudonneen tutin omassa suussaan. Koska sekä Freddellä että mulla on todistettavasti olemassa karies (tosin kummallakaan meistä ei ole hoitamattomia reikiä), olin vakuuttunut että näitten hampaat putoo suusta kuuteen ikävuoteen mennessä. Suomessa vouhkattiin että tutista täytyy luopua jo ennen kuin täyttää vuoden, koska hampaat. Täällä kukaan ei mesonnut sen enempää karieksesta kuin niistä tuteistakaan. Mehuista kyllä puhuttiin ja iltamaidoista sängyssä – kumpaakaan ei meillä harrastettu. Hammaslääkäri sanoi että parempi luopua ensin vaipasta ja sit tutista. Viesti oli että harjatkaa, harjatkaa ja antakaa lapsen leikkiä hammasharjalla.

M tais olla alle tunnin ikäinen kun pussata moiskautin sitä ekan kerran suoraan suulle. Kun se oli vajaan vuoden ikäinen se itse jakeli kielareita kaikille halukkaille. Oli helppoa kuitenkin olla tunkematta sen tuttia tai lusikkaa mun suuhun, mutta mun lusikka saattoi käydä sen suussa kun se maistoi mun ruokaa – hups. Sit syntyi toi kaksikko. Ajatuksen siitä että niillä pitäis kaiken olla omaa, koska karies ja koska bakteeri, kuoli aika nopeesti. Olihan meillä yks kaksivuotias joka rakasti veljiensä tutteja ja kaksi vauvaa jotka ei olleet koskaan kuulleetkaan hammashoidosta vaan onnellisesti jakoivat kaiken kuolasta alkaen keskenään. Kun yksi sai sammaksen, toinen sai sammaksen päivää myöhemmin. Samoin kävi virustautien, kaikki jaettiin. Edelleen ne syö kaikki kolme samalla lusikalla.

Lauma leikki hammaslääkärin kehoituksesta hammasharjalla, periaatteella sun hammasharja saattaa maistua paremmalta kuin mun. Yhden harja oli kaikkien harja ja toisinpäin. Odotin kauhulla koska hammaslääkäri toteaa että peli on menetetty. Pojat luopui tuteistaan vähän vahingossa alle vuodenvanhoina, ja koska ne ei edes huomanneet kyseisen vehkeen katoamista niistä oli helppoa luopua. M sen sijaan luopui tutistaan vasta kolmevuotiaana ja olin varma ettei sen purentaa saada millään määrällä oikomista korjattua. Hammaslääkäri katseli suuta ja totes lakonisesti että kattellaan.

Nyt M on seitsemän. Jannut on viisi. Yhdelläkään niistä ei ole ollut yhtään reikää, ei edes reiänalkuja. Eilen hammaslääkäri totes että M:n purenta näyttää korjaantuvan itsestään. M ja jannut harjaa hampaansa vähintään kerran päivässä, vähintään kerran koska se aamuharjaus on se jonka ne tekee itse ja mulla on tunne, että aika usein se jää kehoituksista huolimatta tekemättä. M lankaa hampaansa iltaisin ja fluorihuuhdetta me käytetään kun muistetaan. Hammashoidosta ei oteta turhia paineita. Ksylitolia ei syödä kuin satunnaisesti jos silloinkaan koska siitä tule maha kipeeksi.


M kerkis hukata oman todistuksensa ja teki mulle kopion...


Mun suussa on varmasti enemmän paikkoja kuin ehjää pintaa. Tähän ikään mennessä kaksi hammasta on juurihoidettu, mutta kaikki hampaat on edelleen omia. Viimeksi pari kuukautta sitten paikattiin kaksi pientä reikää, tosin ekat moneen vuoteen. Mun hampaat on myös oiottu useampaan otteeseen, täällä korjattiin se mikä kouluhammashoitolassa jäi puolitiehen, varmasti osin siksi että parissakymmenessä vuodessa oikomishoitokin on mennyt jonnin verran eteenpäin. Freddeltä kaikki kysyy kuka on oikonut sen hampaat kun ne on niin hyvännäköiset, vastaus on – ei kukaan, tai luonto itse. Sormet ja varpaat ristissä me ollaan toivottu alusta asti että lauma sais Fredden hampaat, ei mun. Toive näyttää käyvän toteen.


Mitä mä sit tahdon sanoa? Että vaikka suomalainen hammashoito on ihan varmasti oikeassa omalla tavallaan, niin ehkä se syyllistäminen ja pelottelu on kuitenkin turhaa. Ehkei karies sittenkään tartu ihan niin helposti, ainakaan hoidetusta suusta? En ole hammaslääkäri, en tiedä. Mutta jos se oikeasti siirtyy  pusuista tai jaetusta lusikasta, niin silloin kolmikolla kaiken järjen mukaan olis suu täynnä reikiä, ja me juostais hammaslääkärissä paikkaamassa hampaita alvariinsa. Tai sit meillä on vaan käynyt suorastaan satumainen munkki.

fluorilakan hyydyttyä hampaisiin me mentiin jätskille

tiistai 28. heinäkuuta 2015

sekalaista



Herään kuudelta. Ei aavistustakaan miksi, mutta herään. Alakerran täyttää ilmastointilaitteen tasainen humina joka voimistuu aina välillä kompuran käynnistyessä. Tuoli natisee ja seinäkellosta kuuluu tasainen naputus. Etupihalla käyskentelee peura joka aina välillä vilkaisee ikkunaa kuin arvellen onko se nähty. Naapuri oli eilen nähnyt ison ilveksen. Onneksi se naapuri jonka mielestä on makeeta asua täällä luonnonhelmassa. Kirjoittaminen puhdistaa ilmaa. Sen avulla on helpompaa ottaa etäisyyttä asioihin ja jatkaa taas eteenpäin.

Korjasin meidän tiskikoneen. En niinkään taidolla vaan enneminkin päättäväisyydellä ja vähän onnenkantamoisellakin. Tiskikone on alle vuodenikäinen ja tää on toka kerta kun se menee rikki. Ekalla kerralla odotin takuukorjaajaa viikon ja kuulin ettei vika oikeastaan edes kuulu takuuseen. Tällä kertaa päättelin että siinä on sama vika, poistoputki tukossa ja päätin ettei se ota jos ei annakaan, siis yrittää korjata se. Tunnin lattialla konttaamisen, allaskaapissa kykkimisen, muutaman ärräpään ja parin laastarin jälkeen tiskikone oli irroitettu paikaltaan, kytketty pois vesijohtoverkosta, poistoletku rassattu ja kiinnitetty takaisin. Käynnistin huuhtelun ja kappas, se toimi. Voin lisätä ansioluetteloon aloittelevan tiskikoneen korjaajan. Kuvia en saanut taistellessani likaveden, putkien ja työkalujen kanssa.

Se Billy minkä kokosin Fredden kanssa. Sen myin eilen ja tänään haen takaisin. Huomenna taidan ajaa takaisin Ikeaan ja palauttaa sen. Keitän toisen kupin kahvia. Peura on mennyt menojaan. Peuran tilalla on pari kania.

Eilen me oltiin puistossa pitkälti toista tuntia. Kaikki nauttii näistä muutamasta viileämmästä päivästä ja maailma on taas täynnä ihmisiä. Perjantaina naamis ja insta täyttyi sadekuvista, ja paikassa jossa sataa legendan mukaan likipitäin aina, se on jo paljon. Itsekin istuin kuistilla ihailemassa sadetta ja haistelemassa kesäsateen huumaavaa tuoksua. Ilmiö oli samankaltainen kuin Suomessa ensimmäiset auringonsäteet helmikuussa. 


Myöhemmin lapsilla on hammaslääkäri. Ei meillä tänään muuta. Paitsi että kuuma on tullut takaisin ja me ollaan taas kai sisällä. Puiston liukumäet on polttavan kuumia. Puiston leikkitelineitten alustan kumimassa polttaa jalkoja kenkienkin lävitse. Suomessa on niin kylmä ettei mitään voi tehdä. Täällä on liian kuuma mihinkään järjelliseen. 


maanantai 27. heinäkuuta 2015

viimepäivinä tapahtunutta


Olli Immonen aukoo päätään ja saa arvattavasti aikaan melkoisesti hälinää. Hyvä että saa. Aito Avioliitto kansalaisaloite saa kasaan tarvittavat äänet nitkahtaakseen eteenpäin ajatuksenaan kumota tasa-arvoinen avioliittolaki. Niputan molemmat tapahtumat yhteen, ovathan ne sukua toisilleen vaikka Aidon Avioliiton kannattajat ehkä kieltäytyvät sitä näkemästä.

Keskityn ennemmin meidän viikonloppuun, sen kohokohtiin ja rimanalituksiin ja mitä niistä sitten seurasi.



Eilen illalla konttasin Fredden kanssa olohuoneen lattialla meidän kootessa Ikean Billyä ruokailutilan seinustalle. Epäinsinööri Fredde tunkee puutappeja vääriin reikiin, K riehuu, M kiukuttelee ja O:sta lähtee sellainen epämääräinen narina. Ne on väsyneitä lauantaista, mä olen väsynyt lauantaista. Mä olen väsynyt mun perheeseen, päästän muutaman suomalaiskansallisen ärräpään niin että kaikki ympärillä pysähtyy. Viimeisenä mun huulilta tasi päästä ilmoille; ”Enkö mä v**tu sanonut että ulommaisiin reikiin!!!” Sen jälkeen itken. Mä istun lattialla ja itken. Lapset katsoo mua hiljaisuuden vallitessa. Sit ne katsoo Freddeä ja Fredde toteaa että mutsi sai hermoromahduksen. Mä itken ja nyyhkytysten välistä totean ettei ole mitään hätää, joskus vaan pitää vähän itkeä.



Meillä oli rankka viikonloppu. Mä itken rankkaa viikonloppua. Mä itken rankkoja viikkoja. Mä itken viimeisten vuosien haasteita ja sitä etten osaa enkä jaksa auttaa ja ymmärtää K:ta. Mä näen että se on turhautunut. Mä olen turhautunut. Sen elämä täyttyy yrittämisestä, epäonnistumisesta ja kyynelistä. Mun elämä täyttyy niistä samoista yrityksistä ja epäonnistumisista ja samalla ymmärtämiseksi ja tueksi väännetyistä hetkistä kun mun tekee vaan mieli huutaa että etkö sä ****ana koskaan opi! Koko kesä kun o ollut yhtä murmelin päivää. Jokainen päivä toistaa K:n kanssa itseään ja jokainen aamu me aloitetaan alusta. Ei kehitystä. Lista asioista joita ei ole hyvä tehdä kasvaa päivä päivältä. Muistan että elämä M:n kanssa oli samanlaista vielä kaksi vuotta sitten. Lasken päiviä psykologin aikaan. Lasken päiviä siihen että saan oksentaa tän kaiken sen psykologin niskaan. Se että Fredde tunkee puutappeja vääriin reikiin sattui nyt vaan olemaan se viimeinen korsi joka katkaisi kamelin selän.






Tänä aamuna mut kohtaa peilissä turvonneet silmät. Kahden tunnin päästä mulla on työpaikkahaastattelu paikkaan jonne en halua mennä. Menen silti. Onpahan käyty.




Lauantaina me ajettiin vuoristoon Kummitäti K:n perheen kesämökille. Me ajettiin ensin ostamaan laatikollinen donitseja, pari pulloa viiniä ja sit me lähdettiin. Matkaan meni puolisentoista tuntia. Ekan vartin jälkeen olin valmis kävelemään loppumatkan. Ekan vartin jälkeen Fredde oli valmis karkaamaan, mutta me ajettiin ja päästiin perille. Meillä oli ihana päivä. Me käytiin kävelyllä joen rannassa. Me syötiin kolme kertaa se mikä ihmisen on hyvä syödä. Me katsottiin kuinka lapset ui uima-altaalla ja lauma tutustui ekaa kertaa elämässään niiltä pimitettyyn aarteeseen nimeltä Xbox. Ne päätti kaikki yhdessä kirjoittaa joulupukille. Mä päätin että tätä uutta aarretta voi ja tulee jatkossa käyttää kiristysvälineenä... ensin läksyt, sitten kotityöt ja lopulta hetki peliaikaa.



Illan hämärtyessä me ajettiin takaisin kotiin. Oltais me voitu jäädä yöksikin, mutta kun meillä on M ja meillä on K, on parempi kaikkien kannalta ajaa takaisin kotiin. Puolitoista tuntia K valitti pimeässä autossa ettei se näe mitään. Puolitoista tuntia M kiukkusi ja kitisi ja paremman tekemisen puutteessa keskittyi kiusaamaan niitä kahta lähimpänä istuvaa matkustajaa. Vartin kohdalla mä halusin karata ja kävellä kotiin. Vartin kohdalla Fredde huusi mulle metelin ylitse ettei tässä ole mitään järkeä. Keskityin katsomaan edessä mustina yötaivasta vasten kohoavia vuorten silhuetteja ja lopulta me oltiin kotona.



Sunnuntaina me peruutettiin jo tehdyt hotellivaraukset. Sunnuntaina me peruutettiin meidän vuotuinen kesäturnee, koska kumpikaan meistä ei halua istua autossa neljää tuntia kaksikon kanssa joka ei kykene istumaan autossa kymmentä minuuttia pidempään. Neljä tuntia vuorten ylitse viinitiloille olis tässä tilanteessa vain ja ainoastaan tyhmää. En halua istua noitten kanssa autossa. En halua ahtautua hotellihuoneeseen. En halua syödä ravintolassa ja toivoa ettei satu mitään isompaa vahinkoa. En halua maksaa useampaa satasta siitä että mä olen hirviö joka yrittää olla olematta hirviö ja mulla on kaksi lasta jotka yrittää ja epäonnistuu ja yrittää ja epäonnistuu ja meillä kaikilla on ihan kamalan kamalaa. Katsotaan ensi kesänä uudestaan. Me ollaan palattu siihen kohtaan missä autistit ei matkusta.


Sunnuntaina ennen nukkumaanmenoa sähköpostiin kolahtaa valokuva viiden päivän ikäisistä koirista. Ne on ihania. 


perjantai 24. heinäkuuta 2015

yksi kymmenistä miljoonista

M leirin päättäjäisissä tänään


Sain niin osuvan kommentin että vastaan siihen erikseen. Vastaan siihen erikseen, koska olin muutenkin ajatellut tänään tavallaan sivuta aihetta, en ehkä juuri niihin kysymyksiin vastaten, mutta tavallaan kuitenkin.

Meidän perheessä on kolme lasta. Yhdellä on ihan virallisestikin autisminkirjon diagnoosi ja sen rinnakkaislahjana ahdistuneisuushäiriö. Sit on se toinen, K jolla tiedetään jo olevan tarkkaavaisuushäiriö. Se ei ole sellainen vähän vilkas, sellainen joka menis muitten joukossa jos antais mennä. Se on sellainen joka itse kärsii omista oireistaan ja lääkityksestään huolimatta itki mun sylissä eilen, sopertaen ettei tiedä miksi sen on koko ajan pakko tehdä kaikkea kamalaa. K:lla on puolentoistaviikon päästä testipäivä ja sen tuloksena me ollaan toivottavasti viisaampia ja osataan katsoa kokonaisuutta lapsen kannalta järkevämmin. Kolmas on koko elämänsä tullut vähän jälkijunassa. Se oppi kaiken myöhemmin kuin ikätoverinsa, mutta oppi kuitenkin. Osin puheterapeutin, fysioterapeutin ja toimintaterapeutin tuella, mutta oppi. Poika kävelee, kiipeää, juoksee, pukee, riisuu, syö, hyppää... omatoimisesti. Leikkipuistossa O on meidän lapsista ainoa jolla on kyky ratkaista konfliktitilanne vieraan lapsen kanssa. Se on myös meidän lapsista ainoa joka osaa kiusata toista.

O opettelee numeroita


Maailmassa on karkeasti arvioiden 7,125 miljardia ihmistä. CDC:n tietojen mukaan heistä noin 1% osuu autisminkirjolle. Maailmassa on siis jotakuinkin 71,25 miljoonaa autistista ihmistä. Autismi on noin viisi kertaa yleisempää pojilla (1/42) kuin tytöllä (1/189). Sanotaan että autismia on yhtä monenlaista kuin autisteja, ja tavattuasi autistin olet tavannut yhden version autismista. Kärjistäen voitaisiin sanoa että autismia on noin 71,25 miljoonaa versiota.

Monille autisminkirjolaisille yhteistä on ongelmat sensorisen prosessoinnin kanssa. Tähän ryhmään liittyy taas niin sensorinen yliherkkyys, kuin aliherkkyyskin. M kuuluu tässä ryhmään joka pääsääntöisesti hakee aistielämyksiä, ja tarvitsee tavallista voimakkaamman kokemuksen ”kokeakseen”. M nauttii painepeitoista, nopeasta tai intensiivisestä liikkeestä ja törmäilee asioihin saadakseen niistä aistipalautetta. Käytännössä tämä näkyy niin että meidän seitsemänvuotias makaa lattialla tai kieriskelee lääkärin tutkimuspöydällä lääkärikäynnillä. Se kylpee polttavan kuumassa vedessä ja istuu niin lähellä telkkaria että hahmot tulee sisään, niin kuin se itse asian ilmaisee. M:n kipukynnys on myös pelottavan korkea. Toisaalta alushousut tuntuu niin epämukavilta että oon lakannut riitelemästä aiheesta, menkööt ilman. Samoin vaatteista vain muutaman merkin vaatteet toimii, koska ne ei ole liian karkeita.

K hakee aistipalautetta hyppimällä portailta


K taas hakee vastaavasti aistielämyksiä, mutta syö ruokansa mieluiten maustamattomana ja kylmänä. Musiikin pitää olla täysillä, vauhdin pitää olla täysillä, ajaa ja juosta pitää... no, täysillä.  Jo suola tuntuu kuitenkin K:n suuhun mausteiselta. Sensorista integraatiota katsoessa O on meidän keskimäärin aisti-yliherkkä. O peittää korvansa kun K vetää sille vessan. O tarvitsee ruokapöytään kosteuspyyhkeitä, koska se ei voi koskettaa ruokaa, tai jos koskettaa pitää kädet pyyhkiä heti. Yhden ruokailun aikana kosteuspyyhkeitä menee helposti kymmenkunta. O ei kävele paljainjaloin, ja inhoaa edelleen vettä kasvoilla tai ylipäätään päänalueella. Myös kylpyvesi on aina O:n mielestä liian kuumaa. Toisaalta sillä on aina vaatteet kierteellä ja väärinpäin päällä.

K "istuu" katsomassa M:n esiintymistä


Mitä mä haluan tällä sanoa. No sitä ettei ole olemassa yksiselitteisiä vastauksia. Jos katsotaan M:n autismia kokonaisuutena nähdään monta asiaa.

M ahdistuu, stressaantuu ja ylikuormittuu jatkuvassa sosiaalisessa kontaktissa, kuten kesäleirillä tai sukulaisvierailujen aikana. Leirillä tätä ei kuitenkaan huomaa, eivätkä ne vierailevat isovanhemmat pääse näkemään tätä tilannetta. M suorittaa sosiaalisen kanssakäymisen niillä tiedoilla mitä sillä on. Kokemattomampi kuvittelee että se katsoo silmiin, kokenut tietää että sen katsekontakti tulee ja menee ja mieluiten sitä ei olis ollenkaan. M välttää katsekontaktia, koska niin läheinen kosketus toiseen ihmiseen tuntuu ahdistavalta, ja on sille puhtaasti mekaaninen suoritus.

M ei ymmärrä sosiaalista kanssakäymistä muuten kuin sen minkä on opetellut. Se tietää miten pitää toimia, mutta ei tiedä mitä tehdä jos vastapuoli toimii toisin kuin sen sisäisen manuaalin mukaan on odotettavaa. Usein aikuiselle M:sta välittyy äärimmäisen miellyttävä, hyväkäytöksinen ja tasapainoinen mielikuva. M hakeutuu sosiaaliseen kontaktiin mieluummin aikuisen kuin ikätoverin kanssa ja saattaa hetkittäin olla jopa aika päällekäyvä ja huomiohakuinen. Ei siksi että se olisi oikeasti sellainen, vaan koska siltä puuttuu ne sosiaaliset taidot ja kyky hahmottaa itsensä osana ryhmää. M ei ymmärrä missä kohdassa on aika vetäytyä. M kokee olevansa ainoa niin leirillä kuin luokassakin.

Agressiivisuus liittyy usein – ei aina – autismiin. Se on yleisempää pojilla kuin tytöillä, ihan kuten noin yleensäkin sukupuolten välillä. On yleisempää että mies kuin nainen on agressiivinen. M on aina suhtautunut veljiinsä manipulatiivisesti ja jos pojat ei tee mitä käsketään M on valmis tekemään melkein mitä tahansa saadakseen tahtonsa läpi. Tasapainoittaakseen omaa elämäänsä tilanteessa jossa se kokee olonsa stressaantuneeksi se haluaa valjastaa pojat tavallaan välineiksi. Ne on kuin pelinappuloita, joiden pitäis tehdä mitä M:n sisäiseen kuva seuraavaan skeneen määrittää. Jos näin ei tapahdu, on seuraava vaihe väkivalta. M ei koe tekevänsä väärin, vaan sen mielestä pojat toimii väärin kun ne eivät tee mitä hän käskee. M:n empatiakyky on rajallinen.

Empatiakyvystä, tai sen puutteesta hyviä esimerkkejä löytyy kaksi. Se kerta kun M työnsi veljensä naama edellä piparkakkumuottiin. O itki kivusta ja sillä oli piparipoikaposkessa. M pyysi että se siirrettäisiin jonnekin muualle koska meteli häiritsi sitä ja poika oli sitä paitsi likainenkin – verinen. M oli kaksivuotias. Toisella kerralla mä itkin makuuhuoneenlattialla elämän epäoikeudenmukaisuutta. Olin itkenyt piilossani hyvän tovin ennen kuin M löysi mut. Se ei kysynyt miksi itken. Se ei edes huomannut että mä itken. Se tarvitsi mua johonkin ja ainoa sen tekemä huomio, ja siitä seurannut kysymys ole et miksi meidän matto on märkä. M taisi olla kolme, vai oisko ollut neljä. M osoittaa empatiaa tilanteissa joissa se on oppinut että pitää osoittaa kykyä empatiaan. Näissäkin tilanteissa empatia on opittua eikä sisältä kumpuavaa, todellista empatiaa. 

Mitä sääntöihin tulee, M:lla on tarkka sisäinen säännöstö. Ne jotka eivät seuraa tätä säännöstöä - pojat - ansaitsevat tulla palautetuksi ryhmäkuriin. Tämä taas johtaa agressiiviseen käyttäytymiseen. Kaksikosta O saa useammin nenilleen, koska on pojista se joka uhmaa M:n sisäistä koodistoa ja tekee mitä tahtoo huolimatta mahdollisista seurauksista. Kyllä M tietää ettei näin saa tehdä. Kyllä siitä puhutaan ja siitä seuraa toisinaan myös jäähyjä. Syy ja seuraussuhde ei toisaalta toimi M:n aivoissa samoin kuin useimmilla. M on loppuun asti sitä mieltä että hän oli oikeassa ja se vastapuoli väärässä, ja näin ollen hänellä oli täysi oikeus käydä toiseen käsiksi. M on siis sääntöorientoitunut, mutta koodisto ei välttämättä ole se mitä saattais olettaa.

Miksi tämä sitten ulottuu vain omiin perheenjäseniin. Siksi että M välttää sosiaalista kanssakäymistä muiden kanssa ja joutuessaan tilanteeseen jossa sitä ei voi välttää, M valitsee passiivisen tai väistyvän osan. Sille on helpompaa ja luontaisempaa myötäillä näissä tilanteissa.

Eilen illalla Fredde laittoi meille ruokaa. Lapset kutsuttiin pöytään, M vilkaisi lautastaan ja ilmoitti että hänhän on ainakin sata kertaa sanonut ettei syö tota. Fredde sanoo, että tää nyt kuitenkin on tänään tätä ja M työntää lautasen kerta toisensa jälkeen pois. Lopulta Fredde hermostuu, ottaa lautasen ja tyhjentää sen roskikseen. M kirkuu. Se huutaa ja kirkuu ettei sen ruokaa saa heittää pois ja Fredde muistuttaa että neitihän just sanoi ettei se ole ajatellut sitä syödä – IKINÄ. M ilmoittaa kuolevansa nälkään ja Fredde pyytää sitä poistumaan pöydästä. Lattialla makaa kirkuva lapsi, joka kieltäytyy lähtemästä mihinkään ja joka yrittää satuttaa itseään samalla kun kirkuu saadakseen huomiota ja empatiaa.

Fredde kysyy M:lta lähteekö se itse ulos keittiöstä, vai tarvitseeko se apua – pitääkö kantaa? – M kieltäytyy menemästä ja potkii ja kirkuu lattialla hysteerisenä. Tää on se tilanne missä kumpaankin vanhempaan asettuu syvä rauhallisuus. Ainoa keino selvitä näistä tilanteista on lehmänhermot ja rajojen asettaminen; ”Sinä et voi käyttäytyä näin. Sinä häiritset muita. Saat aamulla ruokaa. Sinä et kuole nälkään. Kun olet rauhoittunut me voimme keskustella. Minä rakastan sinua. Me olemme tässä.”

Kun tilanne on rauhoittunut me jutellaan. M:n käytös on viikkoja kestäneen ylikuormituksen tulosta. Siihen sekoittuu isovanhempien vierailu, kaksi viikkoa kesäleiriä, maitoproteiini, uimarinkutka, koiran syntymä ja toisen kuolema, ja moni muu asia. Se on stressaantunut, se on ylistimuloitunut ja räjähtelee. M:n käytös on odotettua ja oletettavaa. 

K saa vastaavia raivareita päivittäin. Sekin on stressaantunut yllämainituista syistä ja siksi sen sietokyky vastoinkäymisille on olematon. Se sai sellaisen autossa, kun isoisä oli täällä. Myöhemmin isoisä puhui asiasta ja B totes että kyllähän maailmaan kiukkua ja ääntä mahtuu. Kyllähän kaikki lapset välillä saa raivarin. Isoisällä on neljä lasta ja seitsemän lastenlasta, se totes ettei ole nähnyt moista aikaisemmin. Niinpä. Nää on vähän eri kaliiperia kuin keskimääräiset kiukut. Jos ei olis näitten vuosien aikana tottunut, olis se itsestäkin pelottavaa. M sai tällaisen raivarin ensimmäisen kerran vuodenikäisenä. Se kesti pitkälti toista tuntia ja kaikki jotka sitä seurasivat olivat... hämmentyneitä ja vähän järkyttyneitäkin.

K löytää sisäisen rauhan kuten sisarensa - tekemällä jonoja.


Autismi on kasvanut osaksi meidän perheen elämää. Se on meidän tavallista, eikä sitä osaa enää edes ajatella jotenkin erilaisena. Meidän lapset on tällaisia. Ne tarvitsee vähän erilaiset käyttöohjeet.

Tän perusteella vois kuvitella että M on pelottava villi-ihminen, mutta se on maailman paras ja ihanin. Kaikki pitää siitä. Se käyttäytyy hyvin. Se noudattaa sääntöjä. Se haluaa miellyttää muita ja olla pidetty. Se on koko koulun henkilökunnan lemmikki. Silläkin pitää vaan olla se areena missä se voi purkaa stressiä, rentoutua ja hakea jonkinlaista sisäistä rauhaa. Se paikka on kotona. Kotona ei päde ne samat säännöt kuin maailmassa. On hedelmällisempää ohjata M omaan rauhaan järjestämään legoja tai kyniä kuin rangaista. Rangaistus kun ei M:n aivoissa toimi samalla tavalla kuin on tarkoitus.


M:n ideaalissa maailmassa jokainen päivä olisi samanlainen. Muutos lisää epävarmuutta ja epävarmuus stressiä. Jokainen tavallisesta arkipäivästä poikkeava päivä on muutos. Tähän kategoriaan muutoksesta mahtuu kesälomat, lomat, kyläilyt, vieraat, joulut, pääsiäiset, koulujen alkamiset ja päättymiset – KAIKKI mikä poikkeaa keskimääräisestä päivästä. Stressin aikaansaama häiriökäyttäytyminen lisääntyy siis väistämättä muutostilassa ja 75:n päivän kesäloma on jatkuvaa muutosta – jatkuva stressitila. Jokainen autistisen lapsen vanhempi kavahtaa ajatusta kesälomasta. 


torstai 23. heinäkuuta 2015

martta ja uimarinkutka

On torstai. Torstai, heinäkuun 23. Martan syntymäpäivä, tosin aamulla en sitä vielä tiennyt. Siis silloin kun alakertaan tupsahti tyttölapsi joka valitti että sitä kutittaa ihan armottomasti ja kaikkialta. Pyysin että se näyttää mistä ja kuuliaisesti se näytti nilkkaa jossa oli hyttysenpurema, ja reittä jossa oli kolme hyttysenpuremaa, ja vatsaa jossa niitä oli neljä, ja käsivarsia joissa hyttysenpuremia oli useampia. Kaivoin kaapista allergialääkettä ja sellaista paikallisesti levitettävää liuosta rauhoittamaan kutinaa. Se sanoi et se yrittää olla raapimatta, mutta raapi silti... vatsaa, jalkaa, toista jalkaa, selkää, käsivarsia.

Tarjoilin ensihätään paahtoleipää ja istahdin parhaan kaverini googlen pariin. Eilen illalla me ei oltu ulkona. Eilen me oltiin uimassa. Eilen me uitiin koko iltapäivä. En huomannut rannalla hyttysiä. En huomannut puistossa tai keinuilla tai kiipeilyseinällä hyttysiä. Silti olin aika vakuuttunut siitä et joku sitä puri. Toisaalta... onhan se ollut koko viikon leirillä, ja viime viikonkin. Ja eilen illalla se valitti tukkoista nenää. Nenä huuhdeltiin suolavedellä ja perään suihkautettiin ensin allergialääkettä ja sit rasvaa ja ongelma hoitui sillä. Mutta miksi se on täynnä kutisevia paukamia. Google tarjoili vastauksia, ja vaikka olin melko vakuuttunut siitä että päädyin oikeeseen diagnoosiin varasin silti ajan lääkärille, ei muuten mutta Tohtori netti ei kuitenkaan ihan aina osaa ajatella kaikkea.

lääkärissä


Puolisentuntia myöhemmin me istuttiin lastenlääkäriaseman vastaanottohuoneessa. Ne kaikki kolme istui rivissä siinä pöydällä ja jokainen luki kirjaa. Otin ekan mahdollisen ajan jotta prinsessa pääsis leirilleen ja Tohtori Larsen astui huoneeseen. Kerroin tohtorille oman mielipiteen tilanteesta, vastailin kysymyksiin ja tohtori tutkaili paukamia. Se kysyi kysmyksiä myös M:lta ja M vastili kuuliaisesti. Kuten arvelinkin, neidillä on sorsien parasiittien levittämä ”uimarin kutka” vaaraton, mutta äärimmäisen kiusallinen ja kutiseva järvisyyhy. Miksi me muut ei saatu sitä? Koska se on niitten parasiittien toukkien aiheuttama allerginen reaktio, eikä kaikki ole allergisia niille mikroskooppisen pienille toukille. Periaatteessa järvisyyhy pitäis voida välttää käymällä suihkssa uinnin jälkeen. Periaatteessa. Ei aina. M sai syyhynsä suihkusta huolimatta.

Ei sille varsinaisesti mitään voi tehdä. Järvisyyhy paranee itsestään, mutta kutinaa voi lievittää antihistamiineilla ja samalla litkulla ”calamine lotion” millä lievitetään Myrkkymuratin ja Myrkkysumakin aiheuttamaa ihottumaa. Vastusteluista huolimatta ajoin kutisevan lapsen leirille, ajatuksena että kutina ehkä vähän unohtuis leirin aikana. Hyvä ajatus. Antihistamiinit yhdistettynä leiriin helpotti oloa ja kotiin tuli vähemmän kutiseva lapsi.

iltapäivällä me käytiin pyöräretkellä


M:n jäätyä leirille me ajettiin apteekkiin ostamaan sitä edellä mainittu litkua. Silmäkulmasta näin että puhelimessa oli muutama uusi sähköposti ja ennen auton starttaamista – valhe, starttasin auton ja käänsin ilmastoinnin nupit kaakkoon – katsastin meilikansion, deletoin kolme ensimmäistä ja avasin viimeisen:

“Hi Yksis,
Yes! We have puppies! We have 2 yellow females - I think you were leaning toward a female? Let me know if you are still interested please. Oh goodness but you have a lovely family!!
Lucy”


Martta on syntynyt. Tyttöjä tuli kaksi, molemmat keltaisia. Kahdeksan viikon päästä meillä on taas koira. Vastaan kasvattajalle ja laitan viestin eteenpäin Freddelle. 





keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

muista lukea tuoteseloste!



Muutaman päivän me ollaan Fredden kanssa mietitty miksi meidän rakkaasta prinsessasta on taas kerran tullut kuin myrskyn merkki. Se pätkii poikia turpaan, pyörittelee silmiään, tiuskii ja kiukuttelee, noin kaiken kaikkiaan ihan kaikki on huonosti ja jos ei just nyt ole niin kohta ainakin. Se ei itsekään tiedä miksi se on niin huonolla tuulella... kunnes.


siellä oli rapu - oikeesti


Kunnes me istuttiin uimarannan laiturilla luomassa sitä ikimuistoista kesää ja mä kaivoi kylmälaukun uumenista eväitä. Kaivoin lounasleivät, pakastekuivatun parsakaalin ja riisimaidosta tehdyt juustotikut. Sen jälkeen kun löysin ne muutama viikko takaperin niitä on syöty paljon. Lauma söi eväitään ja mä ihan vaan silmäkulmastani huomasin sen riisijuuston tuoteselosteen; vettä, tummaa riisiä, vaaleaa riisiä, kaseiinia... Niin, kaseeinilla on toinenkin nimi. Kaseiini on maitoproteiinia. Kaseiini on just se asia jota mun lapsen elimistö ei kykene käsittelemään. Kaseiinista tulee epämääräisen huono-olo, se katkoo yöunia ja aiheuttaa mun lapselle vatsakipuja. Miksi, oi miksi en lukenut tuoteselostetta vaan tyydyin uskomaan siihen pussin etupuolen mainoslauseeseen; ”Riisijuusto, maidoton ja gluteeiniton!” Uskoisin muistavani taas muutaman kuukauden että jokainen, siis JOKAINEN tuoteseloste pitää lukea. M saa maitoproteiinista allergiareaktion, täällä sitä sanotaan viivästyneeksi reaktioksi (delayed reaction) se ei uhkaa henkeä mutta meidän perheen hyvinvointia kyllä.

vihdoinkin ne osaa keinua - ITSE!



Ja sit ne ui ja ne ui ja ne ui. K ei uinut. K pelkää sorsia ja rapuja. Mä uin myös - olen se äiti joka ui niin uima-altaassa kuin uimarannallakin. Opetin M:lle miten seistään käsillä vedessä ja miten rintauinnissa hengitetään oikein. M kokeili ja totes että nykyinen tyyli sopii sille paljon paremmin. Se missä ei tartte lykätä naamaa veteen. Neljä uimavalvojaa kävin erikseen kertomassa mulle että mulla on ihana tytär. Olen samaa mieltä, se on ihana ja täydellinen ja maailman paras ja kaunein ja... mun pitää lukea tuoteselosteet vähän paremmin.






Kotona se sama prinsessa nostaa ensin armottoman metelin siitä että printteristä on paperi loppu. Kysyn onko tää nyt ihan oikeasti hätätilanne? - Kyllä on. Ymmärrettävästi se suuttuu mulle kun esitän henkilöä joka kuolee koska tulostimessa ei ole paperia. Varttia myöhemmin se on rahoittunut ja piirtää meidän perheportrettia. Kynät on asetettu tarkkaan järjestykseen ja siinä samassa järjestyksessä niitä myös käytetään. Järjestys ajaa logiikan ja mielekkyyden edelle - aina. Lopputulos on mielenkiintoinen.