maanantai 1. syyskuuta 2014

lehmistä, kanoista ja muista maataloustuotteista

Viimekeväästä olen kasvattanut tätä allergisen lapsen äidin identiteettiä. Viikko sitten maitoallergisia tupsahti perheeseen yksi lisää. Ensiavun lääkäri neuvoi pitämään kaiken maitoon liittyvän kaukana pojasta ja muutamaa iltaa myöhemmin meidän oma lastenlääkäri soitti kysyäkseen O:n vointia ja antoi samalla samat ohjeet, vuoden verran – ainakin – ulosteen pehmentäjää, kaikki maitoon vivahtavakin pois ruokavaliosta ja vahingon sattuessa välittömästi kolmen päivän kuuri laksatiiveja suolitukoksen välttämiseksi. Ei mitään uutta, ja tässä asiassa kaksi menee siinä missä yksikin. Oikeastaan kaksi on helpompi kuin yksi koska nyt on aina se kohtalotoveri ja tukihenkilö sille jolle se jäätelön, keksin, voileipäkeksin, sipsin, pullan, karkin, suklaan skippaaminen just sillä hetkellä on kynnyskysymys.

Mihin sitä identiteettiä sit tarvitaan ja mistä se syntyy. Pakkausselosteiden lukemisesta. Omien eväitten pakkaamisesta leirille, pyhäkouluun, kouluun, lastenjuhliin, kylään kavereille, ravintolaan. Se syntyy siitä että osa ihmisistä tuntuu olevan sitä mieltä ettei nyt vähän maitoa voi ketään haitata. Voi se. Kesällä voissa paistettu pihvi ajoi M:n laksatiivikuurille. Se syntyy kirkon lasten pastorista joka on sitä mieltä ettei vaivaista maitoallergiaa tarvitse huomioida. Se syntyy siitä turhaumasta kun on huomannut että yllättävän monella ei ole aavistustakaan siitä mitä maito-maitotuote-maitoproteiini tarkoittaa. Eihän niitten tarvitse, oikeesti ei tarvitse, mutta hämmennyn kun joku kysyy et voiko se kuitenkin syödä marjoja? Joo. Mulla on vaan näitä keksejä, niissä ei oo maitoa mut vehnää on kuitenkin. Joo, se voi syödä viljoja. Mut tässä on hei kananmunaa... oikeesti?

Maito-maitotuote-maitoproteiini tulee lehmästä. Lehmä on nautaeläin ja sillä on neljä jalkaa. Se sanoo muu ja niitä näkyy kesäisin pelloilla. Laktoosi-intoleranssi on eri asia kuin maitoallergia. Laktoosi-intolerantti voi syödä maitotuotteita joissa maitosokeri on pilkottu. Maitoallergikko on allerginen maitoproteiinille eli kaseiinille. Viljat on heinäkasveihin kuuluvia siemenkasveja, ja ne kasvaa pellossa. Kana on kanalintujen lahkoon kuuluva kesy lintueläin joka munii kananmunia. Kanalla ja lehmällä ei ole juurikaan tekemistä toistensa kanssa. Hedelmät kasvavat noin keskimäärin puissa ja pensaissa, niillä ei ole mitään muuta tekemistä lehmän kanssa kuin että lehmätkin tykkää syödä niitä.

Olen kyllästynyt menemään ravintolaan missä mun lapset ei voi syödä mitään koska ravintolan henkilökunnalla ei ole aavistustakaan mitä niitten laittamassa ruuassa on. On kourallinen ravintoloita joista löytyy allergiakirja, siis tuoteseloste jokaisesta annoksesta. Kiitos siitä. Onneksi on aasialaiset ravintolat. Onneksi on aasialainen ruokakulttuuri jossa noin lähtökohtaisesti ei käytetä maitotuotteita ja meidänkin perhe voi syödä niissä normaalisti. Lukea ruokalistan ja valita mitä haluaa syödä ilman että pitää kysyä että mitä tässä annoksessa ihan oikeasti on? Onko leivässä maitojauhetta? Onko siinä Maitoproteiinia? Paistateko voissa? Laitatteko hampurilaispihviin korppujauhoja?


Lauantaina me käytiin perheen kanssa syömässä japanilaista. Oli hyvää. Oli helppoa. Tänään stressaan iltapäivän kyläilyä. Sain tekstarin, onko M edelleenkin maidottomalla ruokavaliolla? Joo on se, edelleen – allerginen. Kohteliaasti yritän pyytää jokaisen pakkauksen ja lukea meille tarjoiltavien ruoka-aineitten pakkausselosteet. Mietin pakkaanko varmuudeksi noille kahdelle kuitenkin omat eväät.

kuivaharjoittelua

M piirsi meidän perheen. Mulla on kaksi päätä - toinen ajatuksille.
K piirsi myös meidän perheen ja talon. Huomatkaa L:n kädessä pölynimuri.

O:n versiosta voi vain sanoa että lapset kehittyy eritahtiin.

Yaki Udon

K:n bentobox. Kanaa, parsakaalia, hedelmäsalaattia ja paistettua riisiä.

sunnuntai 31. elokuuta 2014

koulueväitä - osa II

Sunnuntaita on vietetty rennosti. Puolisentoista tuntia haudoin selkääni lämpötyynyllä katsoessani lasten kanssa elokuvaa ja siinä sivussa neuloessani. Merirosvokeiju oli ihan katsottava ja selkäkin voi kai vähän paremmin. Työviikonloppu meni kuitenkin sairastaessa ja seuraava työpäivä on keskiviikkona.

Iltapäivällä otin itseäni kiinni fliseenniskasta ja jatkoin koulueväitä pakkaseen projektia. Tänään vuorossa oli ne muffinsit ja päivälliseksi harjoittelin tekemään noille maidotonta Mac & Cheeseä. Päätellen siitä että kaikki söi, eikä kyökistä kuulunut yhdestäkään suusta – yök en syö – oli ruoka ihan onnistunut korvike aidolle kamalle.


maidottomasta maidosta ja juustottomasta juustosta


Muffinssi/leipä/kuivakakkutaikinan voi hyvin puolittaa jos määrä tuntuu liian isolle. Tästä taikinasta tulee 12 isoa muffinsia ja iso kakku 2,5 litran vuokaan. M:lle evästä 25:ksi päiväksi.



Kesäkurpitsa-omena-pinaattimuffinsit


Yhteensä 15 dl jauhoja, voit yhdistellä mitä jauhoja kaapista löytyy, tai haluat käyttää. Tänään käytin:
10dl täysjyvävehnäjauhoja
5dl vehnäjauhoja

2tl suolaa
2tl soodaa
2tl leivinjauhetta
2rkl kanelia
2tl inkivääriä

Sekoita kuivat aineet keskenään.

6 munaa
2 ½ ruokaöljyä
5dl sokeria (muista että tästä syntyy 25 annosta eli reilu 1rkl sokeria/annos) Itse käytän puolet raakasokeria ja puolet fariinisokeria.
1rkl vaniljaa
2dl mantelimaitoa

Sekoita aineet kulhossa.

10dl raastetta (omenaa, kesäkurpitsaa, pinaattia)

Sekoita ensin "märät" aineet kuiviin aineisiin ja viimeiseksi raaste.

Paista muffinseja 165C 15 minuuttia, sen jälkeen 10 minuuttia 150C.

Paista kakkua 165C 15 minuuttia ja sen jälkeen laske lämpötilaa 150C, ja paista noin 40 minuuttia.



kuivat aineet, "märät" aineet ja sokeri ja raaste omiin kulhoihinsa




valmis tuote

profiloitunut - minuksi

Mun blogi on tällainen profiloitumaton epälifestyleblogi, jossa on suloisessa sekamelskassa kaikkea matkailumainonnasta, erityislapsen vanhemmuuden ja ihan tavallisen perhe-elämän kautta politiikkaan, yhteiskunnallisiin asioihin ja sieltä taas materialismiin, merkkivaatteisiin ja sisustamiseen. Pohdin sitä ja tätä ja välillä taas porhallan iloisesti pohtimatta yhtään mitään. Toisinaan mietin että pitäis profiloitua ja lopulta palaan taas takaisin siihen ajatukseen että kaikki nämä asiat on osa mun elämää, osa meidän perheen elämää ja ne merkkivaatteet kuuluu siihen ihan siinä missä lapsen psykologikäynnit, puistossa leikkiminen tai luomuruokakin. Olen profiloitunut – minuksi.



Se tuli taas todettua että sairastaminen on kallista. Sen sijaan että lähtee töihin, pakkautuu lääkepöhnässään perheen kanssa autoon ja lähtee ostamaan lapselle lenkkareita jumppatunnille. Siellä tavarataivaassa oli kätevää aina välillä naukkailla erilaisista pilleripurkeista lisää lääkettä ja jatkaa taas. Olisin mä ihan varmasti pärjännyt ilmankin sitä villapaitaa, ja L olis voinut elää ilman uutta fliseetään. Lasten ostokset tuli toki tarpeeseen vaikka M:n takin olis ihan varmasti saanut edullisemminkin jos olis halunnut.

M:n uudet lenkkarit jumppatunneille tiistaisin ja perjantaisin

nämä sen oli pakko saada kun kaikilla muillakin on just tällaiset... no ainakin kahdella muulla

L on etsinyt just tällaista

M tarvitsi hyvän takin koska matka koulubussilta luokkaan on tänä vuonna pitkä. Ns Tri-climate takki joka on samassa syssyssä sadetakki, toppatakki ja sadetoppatakki. Täydellinen tähän ilmastoon.



Ostaminen on ollut onnistunutta kun ostetuista tavaroista tulee hyvä mieli jo pelkästä ajatuksesta että ne tuli ostettua. Vuosien saatossa oon oppinut olemaan ostamatta jotakin vain siksi että se on halpaa tai siksi että muutkin tai siksi että se nyt vaan on tyrkyllä. Ne asiat kun tuppaa homehtumaan käyttämättöminä kaapissa. Nyt maltan tuskin odottaa ekaa viileää aamua että saan pukea päälleni uuden villapaidan. Tiedän että tätä paitaa rakastan vielä vuosienkin kuluttua.

se on ihanan pehmeä - Eileen Fisher

pellavaa - Bryn Walker



En pukeudu yhtään mihinkään siksi että se on muodikasta, trendikästä tai siksi että joku muukin tekee niin. Ne vaateliikkeet joista ostan omat vaatteeni ei ole isoja ketjuja, eikä mulla ole yhtään ystävää joka asioisi samoissa liikkeissä. Ne on myös kauppoja joista ostetaan yksi asia kerrallaan, joskus harvoin kaksi. Ei kerran viikossa tai kuukaudessa, vaan ehkä enneminkin kerran tai kahdesti vuodessa. Kotona nuhjustan yöpuvunhousissa, virttyneessä kirkosta saadussa t-paidassa jonka selkäpuolella lukee ”follow me” ja siinä samassa Peak Performancen reikäisessä fliseessä jonka olen esitellyt jo aiemminkin, siinä joka taitaa pian täyttää kaksikymmentä. 

sunnuntaiaamun asukuva

se virttynyt t-paita

lauantai 30. elokuuta 2014

parempia huumeita kiitos!

Eilisen kirjoituksesta ja sen postaamisesta oli mennyt ehkä vartti, korkeintaan puolisen tuntia kun kurotin pöydän yli ottamaan maitotölkkiä - väärä liike. Tunsin sen heti, sellaisen pienen terävän kivun ja ajattelin aamukiireissäni et tästä ei nyt taida seurata mitään hyvää.

Autosta matkalla M:n psykologille soitin lääkäriin ja sain ajan yhdeksitoista. Ajaminen sattui. Kahvikupin nostaminen sattui. Pään kääntäminen sattui. Hengittäminenkin – sattui.

Yhdeltätoista istuin lääkärissä ja selitin Jamekselle et mun pitäis mennä töihin muutaman tunnin päästä, se tyytyi hymähtelemään. James on osteopaatti, se kääri hihat ja ryhtyi hommiin. Tilanne oli selkeästi sille nautinnollinen kun se riemuissaan hihkui ja hehkutti mun lihasjumia; ”Hmmmm, you really did it this time, did you! Look at this bad boy over here!!! Are you sure you didn't drag one of the kids over the table? This is gonna hurt you...” Parikymmentä minuuttia se runnoi ja survoi ja mä voihkin ja irvistelin M:n pitäessä mua kädestä. Sanoi suunnilleen että; ”Saathan sä mennä töihin jos uskot pystyväsi, mutta pidä panadolit lähellä”

Kotona haudoin kylmällä ja kuumalla ja otin sitä panadolia. Ajoin töihin tuskasta irvistellen ja ajattelin että kyllä se lääke siitä pahimman terän taittaa. Leimasin kulkukortin, osallistuin raportille, tulostin potilaslistan ja ryhdyin hommiin. Puolen tunnin päästä seisoin ylihoitajan työpöydän ääressä, kerroin tilanteen ja tulin suurin piirtein heitetyksi ovesta ulos. Se juoksi vielä mun perässä hissille ja sanoi et soitat sit huomenna – tänään - heti aamusta työvuorojärjestelijälle ettet tuu töihin.

Matkalla autolle soitin ensin L:lle ja sit Jamekselle ja ilmoitin tarvitsevani parempia huumeita. Puoliviideltä istuin taas Jameksen luona ja se suihkutti selkään jääsuihketta ja lähetti apteekkiin reseptin – parempia huumeita. Vikaks se muistutti että lasillinen tai kaksi viiniä ei varmaan olis myöskään pahasta.


Tänään heräsin nukuttuani suloisessa lääkepöhnässä ja tunnustelin hetken tilannetta sängyssä. Matkalla alakertaan soitin työvuorojärjestelijälle ja sit osastolle, en tule töihin tänäänkään. Aamukahvin kanssa nappasin taas vähän lisää niitä hyviä huumeita.

mun uudet parhaat kaverit

hyviä huumeita

perjantai 29. elokuuta 2014

ihan itse!

Viikon kouluaikatauluun harjoittelu on selvästi tehnyt tehtävänsä ainakin mun osalta kun herään 6:15 aamunhämärään. Käytän Koiran pikaulkona ja keitän itselleni aamun ekan kahvikupillisen. Istun tähän omalle paikalleni ja Koira hakee paikan sylistä.

Käyn läpi eilen illalla vanhempainillasta saatuja papereita. Lukujärjestystä vilkuillessani opin että lounasvälitunti on itse asiassa tunnin mittainen, ensin syödään ja sit leikitään. Koululiikuntaa on näköjään kahdesti viikossa, samoin kuin musiikkia. Edessä on seuraava pino kaavakkeita, tällä kertaa opettajaa varten. Mietin erityisopen sanoja eiliseltä illalla, sitä miten ihanaa on että on vanhempia jotka tukee lapsen koulua ja kouluntyötä, tukee oppimista, kouluun sopeutumista  ja osallistuu oman lapsensa asioihin. Vaikka tiedän vastauksen en voi olla miettimättä että onko tosiaan muunkinlaisia vanhempia? Onhan niitä.

siellä me istuttiin illalla, vanhemmat lasten pulpeteissa



K ilmestyy alakertaan, tuuppaa Koiran pois mun sylistä ja asettuu itse Koiran paikalle. Se kysyy voidaanko katsoa netistä batmankuvia. Sit se kysyy saako se laittaa itse itselleen aamiaista. Annan luvan ja jannu hakee ruokakomerosta keksilevitteen – joo ei ehkä se kaikkein terveellisin vaihtoehto – ja ottaa keittiöntasolta paketin täysjyväleipää. Annan sille leikkuulaudan ja se hakee laatikosta veitsen. Kaadan vielä lasiin maitoa ja jään sivusta tarkkailemaan tätä tapahtumaa. Mun lapsi. Se joka ei vielä keväällä osannut oikeastaan mitään muuta kuin juosta, kiertää itse purkin kannen auki, ottaa kaksi palaa leipää ja levittää veitsellä leiville keksitahnaa. Kuin kokenutkin tekijä se liimaa leiväpalaset vastakkain ja syö. Sit se tekee itselleen toisen samanlaisen mun seuratessa tilannetta koneen ääreltä. Sydän pakahtuu suuresta rakkaudesta ja ylpeydestä, se osaa, se osaa – ihan itse!




torstai 28. elokuuta 2014

koulueväitä - osa I

Eilen sain viimeinkin otettua itseäni niskasta kiinni ja aloitettua sen koulueväitten valmistelemisen. Aiemmin olin tosin jo keittänyt riisit munariisipiirakoihin ja tehnyt lihakastikkeen lihapiirakkaan. Lisäksi tarvittiin kovaksi keitettyjä munia ja se taikina.

Lihakastikkeeseen tulee paistettua jauhelihaa, johon sekoitan tavallista marinaraa, valkosipulia ja basilikaa. Suurustan kastikkeen ripauksella vehnäjauhoja niin ettei se ole valuvaa.

Munariisitäytteeseen tulee liha/kasvis/kanaliemessä keitettyä täysjyväriisiä ja kovaksi keitettyä kananmunaa pilkottuna. Riiseihin sekoitin myös kananmunan valkuaisen sitomaan täytettä.

300g maidotonta margariinia
4dl täysjyvävehnäjauhoja
2dl vehnäjauhoja
2 munankeltuaista (toinen valkuainen riisiin, toinen voiteluun)
1 1/2dl maidotonta tuorejuustoa tai maidotonta maustamatonta jugurttia
tarvittaessa 1/2-1dl manteli/soija/kookosmaitoa

nypi rasva ja jauhot sekaisin, itse raastan margariinin jauhojen sekaan raastinraudan karkeimmalla terällä

sekoita tuorejuusto/jugurtti ja keltuaiset taikinaan

valmis taikina näyttää tältä, anna levätä jääkaapissa vähintään puolisen tuntia

huomaa että täytteen lihasose on kiinteää eikä kastikemaista

kauli puolet taikinasta ohueksi 2-3mm suorakaiteeksi ja leikkaa se yhdeksään suorakaiteesen

laita jokaisen suorakaiteen toiseen laitaan pari ruokalusikallista täytettä

taittele ja sulje haarukalla, voit voidella suljettavan reunan vedellä


valmista munariisipiiraat samalla tavalla

ennen paistamista voitele piiraat ja paista 180C noin 17 minuuttia kunnes piiraat ovat kullanruskeita. Pakasta jäähtyneet piiraat ja laita kouluaamuna eväslaukkuun tai omaan eväsrasiaasi töihin. 
Edit. Reseptin voi valmistaa myös maitotuotteita käyttäen.

yhdeksän taloa ja toistakymmentä perhettä

Petra kirjoitti kerrostaloasumisesta Turkissa ja kannusti samalla miettimään omaa naapurustoaan. Meidän naapureista ei tasan irtoa yhtä hulvatonta tarinaa, mutta yritetään kuitenkin. Meidän asuinalaue on suuri, mutta tässä meidän kadunpätkällä on yhdeksän taloa.

Ekana meidän naapurissa asuu kanadalaiset. Mä en enää muista mistä me pääteltiin et ne on kanadalaisia, mutta niin ne vaan on. Ulkonäöstä päätellen perheen isä on töissä levy-yhtiössä tai ehkä se on jonkun sortin manageri. Töihin se lähtee raflaavassa liituraitapuvussa, lierihattu päässään ja vapaa-aikana sillä on korisshortsit, sellainen hihaton aluspaita ja kaulassa paksut kultaiset vitjat jotka roikkuu melkein napaan. Perheen äiti starttaa auton aina kahdeksalta ja lähtee housupuvussa töihin, ehkä se on rahoitusalalla kun ei täällä kukaan pukeudu toimistotöissä niin virallisesti – paitsi rahoitusalalla. Äidin auto on sellainen tavallinen perheenäidin auto, mutta sen auton renkaissa on enemmän vannetta kuin kumia. Perheen kaksi poikaa pelaa jenkkifudista ja korista. Pojat on 12 ja 16, ne soittaa kirkon bändissä ja perhe painelee sunnuntaiaamuisin kirkkoon pyhähepenissä jo kauan ennen kuin muut naapurit herää. Ne tervehtii asiallisesti, mutta pitäytyy omissa oloissaan. Nuorempi poika Jordan soittaa ovikelloa unohdettuaan avaimet ja soittaa mun kännykästä faijalle töihin. L on sitä mieltä että ne syö ostoksensa pakkauksineen koska niillä ei ole roskia. Ehkei ne syö ollenkaan. Kaikesta huokuu kurinalaisuus ja puritaanisuus.

Ennen kanukkien talossa asui Joyce ja Joseph Chicagosta. Ne oli sellainen mukava vanhempi pariskunta joiden tytär tosin seisoi kuistilla tupakalla aamusta iltaan, ja tupakoidessaan se puhui taukoamatta puhelimessa. Sen tyttären lapsi ajoi pyörällä ympäri naapurustoa ilman että se äiti jaksoi puuttua asiaan, tytär oli neljä. Tyttären mielestä lapsi oli selkeästi ihan riittävän vanha itsenäistymään. Joycella ja Josephilla oli myös poika. Max oli kaksytjotakin ja asui edelleen kotona. Se ei käynyt koulua koska sitä ei kiinnostanut mitään ja se ajoi työkseen pizza-autoa. Muistan miten innoissaan Joyce oli kun Maxillä oli viimeinkin tyttöystävä. Päällimmäisenä on kuitenkin muistikuva siitä että Max ja sen tyttöystävä istui Maxin autorämässä meidän talon edustalla vuorokauden ympäri. Toinen muisto Joycen ja Josepin ajasta oli Joseph, se kun oli meillä ihan vakiosti kylässä ja lukemattomia kertoja meidän päivällinen kuivahti grilliin Josephin jaaritellessa ja mun huokaillessa kuuluvasti.  Lopulta tytärkin muutti pysyvästi lapsineen taloon ja Joyce ja Joseph joutuivat ostamaan isomman talon.

Kanadalaisten naapurissa asuu inkkarit. Niillä oli ongelmia viisumin kanssa, ja yli vuoden inkkareitten talossa asui Andy ja sen tyttöystävä. Andy ja sen tyttöystävä istui aina kuistilla imuttamassa, ne oli kaikkien puheenaihe. Inkkarit muutti taloonsa reilu vuosi sitten ja mulla meni varmaan nelisen kuukautta, ennen kuin tajusin että niitten tytär on O:n luokalla. Inkkareillakin on kaksi lasta, nuorempi lapsista on selkeesti erkka ja naapurin Jessica on sitä mieltä ettei inkkarit ole itse asiaa vielä tajunneet. Inkkarit on mukavia ja kohteliaita ja nekin pysyy enemmän tai vähemmän omissa oloissaan.

Seuraavassa talossa asuu Jessica ja Aaron. Jessica on erityisopettaja ja Aaron joku maanmittausmies. Ne on highschool sweethearts Michiganin takamailta, ja ne on tunteneet toisensa kehdosta. Aaronin äiti oli niitten koulun koulusihteeri ja Jessica oli kaupungin kaunotar. Meidän K:n mielestä Jessica on ehkä universumin kaunein nainen. Jessica ja Arska on meidän kavereita. Ne kuuluu meidän viiniklubiin ja meidän lapset leikkii keskeään huolimatta siitä että niitten lapset on 3v ja kohta 2v. Meidän lasten mielestä ne on söpöjä ja niitten mielestä meidän lapset on aika lähellä supersankaria. Jessican ja Arskan toinen lapsi on seurausta viini-illasta meillä ja nykyään kaikki viini-iltoihin osallistujat muistavat kannustaa nuortaparia käyttämään ehkäisyä myös muutaman viinilasilisen jälkeen. Jessica on just nyt kotiäiti. Se hoitaa ystävänsä kahta lasta omiensa sivussa ja on siis tavallaan PPH.

Sen jälkeen tulee Kenialaiset. Janet ja Lawrence ja niitten lapset Celestine ja Yolanda. Yolanda on kolmannella luokalla ja M:n mielestä korttelin makein tyyppi. Janet pitää päiväkotia kotonaan ja Lawrence on töissä sairaalassa. Janetillä on aina kylmä ja sillä on toppatakki päällä vielä silloinkin kun muut kulkee hellemekossa. Mä kysyin niiltä kerran että onko ne koskaan miettineet palaavansa Keniaan. Kysymys oli selkeesti tyhmä, ne katsoi mua hämmentyneenä ja kysyi et miksi kukaan haluaisi asua Keniassa. Yolanda hyppää usein koulubussilta meidän autoon, etenkin jos sataa. Matkaahan tossa on vain muutama sata metriä, mutta sateessa on kurjaa kävellä painavan repun kanssa.

Kenialaisten naapurit on Laxman ja Ushma. Ne on inkkareita. Laxman on insinööri ja tekee kaiken insinöörimäisellä tarkkuudella. Laxmanin mielestä on vääryyttä että vain erityislapset saa koulukyydin ovelta ovelle. Ushma on kotiäiti. Kerran vuodessa ne järjestää sellaiset bileet että oksat pois, muuten niistä ei koskaan kuulu mitään.

Seuraava talo on tyhjä. Siinä asui ennen yksinhuoltaja Alicia ja sen poika Isaiah. Alicia muutti kuitenkin inkkareitten vuokralaisten Andyn kanssa tohon muutaman sadan metrin päähän kun inkkarit sai viisumiasiansa kuntoon ja tuli takaisin Intiasta. Andyn tyttöystävä sai siis selkeästi lähteä. Meille asianlaita selvisi kun kävin hakemassa M:n naapurin trampoliinista ja Andy siemaili kasuaalisti Alician kanssa olutta samasta pullosta. Siihen saakka me oltiin vaan ajateltu et Andy on avulias ajaessaan yksinhuoltajaäidin nurtsia. Alician Yorkshiren Terrieri Joey oli meillä vakkaristi kylässä Alician unohtaessa että Joey oli edelleen pihalla.  Toisaalta, kun koira painaa hädintuskin kilon, sen voi kai helposti unohtaa.

Alician talon naapurissa on kiinalaiset. Ne ei tykkää meidän uudesta pihasta. Ne haravoi omaa nurtsiaan aamusta iltaan ja muuten niistä ei kuulu mitään. Kyllä ne aina iloisesti tervehtii ”ni hao” ja hymyilee. Oikeastaan mä en edes tiedä keitä kaikkia kiinalaisten talossa asuu, eikä mulla ole aavistustakaan mitä muuta ne tekee kuin hoitaa puutarhaa.

Viimeisenä on Ian ja sen tuleva vaimo Amy. Ian on etsivä, siis sellainen poliisietsivä ja sen työ on ottaa kiinni pedofiilejä. Ian on irkku ja se juo paljon viskiä ja viiniä, siis paljon viskiä ja viiniä. Kotona sillä on parikymmentä pulloa viskiä, ja viinit sillä on excelissä ja kai kolmessa vai neljässä kylmiössä. Sanomattakin lienee selvää että Ian ja Amy on viiniklubilaisia. Ianilla on kaksi lasta edellisestä avioliitosta ja Amy on jo ilmoittanut Ianille haluavansa lapsen. Viini-iltojen kestopuheenaihe onkin Amyn vauva ja Ianin tuleva leikkaus. Ian kun oli pistänyt kahden lapsen jälkeen pillit pussiin ja nyt ne pussit pitäis taas avata. Ian on poliisi henkeen ja vereen, tosin se mielellään opettaa meitä tavallisia kansalaisia siinä miten välttää ylinopeussakot. Kun Ian ja Amy alkoi seurustelemaan oli naapuruston puheenaihe Amy. Tai oikeastaan naapuruston puheenaihe oli pedofiilipoliisin tyttöystävän ikä, Amy kun näyttää korkeintaan viistoistaveeltä. Kaikkien helpotukseksi kuitenkin selvisi että Amy on kuitenkin täyttänyt kolmekymmentä.

Tässäpä nämä meidän lähimmät. Kadun ylitettyään kohtaa polakit ja toisella puolella on Fred ja Louise ja niitten lapset Heather ja Heidi. Heatherilla ja Heidillä on pihalla oma liukumäki ja keinut. Puistoon mennään rattaissa. Kesällä niillä on uima-allas. Fred ja Louise ei käytä beibisittereitä, vaan toinen on aina lasten kanssa kotona, ja lomallakin käydään erikseen. Louise on päivät lasten kanssa kotosalla. Muuten ihan jees, mutta Heather ja Heidi on koiria.

Voin vain kuvitella mitä meistä ajatellaan. Kiljusen herrasväen lapset juoksee pitkin maita ja mantuja ja jättää lelunsa lepikkoon mutsin huutaessa niin että tanner tärisee. Iltaisin me istutaan pihalla juomassa viiniä ja L ajaa aina ylinopeutta.


Yhdeksään taloon mahtuu siis kaksi intialaista perhettä, yksi kiinalainen perhe, kaksi mustaa perhettä – toinen Keniasta toinen Kanadasta. Mukana on Suomalainen perhe ja kaksi muuta ”peach” – valkoista – perhettä. Andy oli britti ja Joyce ja Joseph valkoisia amerikkalaisia syvältä Chicagosta. 


keskiviikko 27. elokuuta 2014

tutustumispäivä

Koulunpihalla on kuuma. Aurinko paistaa ja auton mittari näyttää jo aamusta liki kolmeakymmentä. Jonotan ensimmäiseen pisteeseen ja saan kouraani kasan kaavakkeita isossa ruskeassa kirjekuoressa. Seuraavassa pisteessä käyn maksamassa oppikirjan ja samalla juttelen tuttujen vanhempien ja opettajien kanssa. Ruokalantäti tuntee M:n ja huikkaa pöydän päästä että onhan M:lla rahaa tilillä vaikkei yleensä kouluruokaa syökään, vastaan et on sillä, muistaakseni kai kolmekymppiä. Jos vaikka joskus tekee mieli salaattia tai hedelmiä, eipä sille paljoa muuta taida listalta löytyä. Viime vuonna sen herkkua oli parsakaali. 




Pihalla parveilee viitisensataa oppilasta vanhempansa kanssa, osalla mukana molemmat ja/tai liuta sisaruksia. Meitäkin on neljä. Käyn tilaamassa M:lle koulun paidan, siis sellaisen missä lukee koulun nimi ja joita pidetään aina tiettyinä päivinä tai erityistilanteissa, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi kouluterveydenhoitajan huoneeseen. Kaikkialla näkyy tuttuja kasvoja, tuntuu hyvältä nähdä taas.


Yhdeltätoista me valutaan – siis kaikki 500 – sisään luokkiin. Sielläkin on kuuma ja pieni tila käy nopeasti tukalaksi. Pojilla on jano ja ne haluaa jo lähteä. M etsii oman pulpettinsa ja laittaa tarvikkeensa pulpetille, se istuu alas ja täyttää open pulpetille jättämän paperin; nimi, miten tulet kouluun? Bussilla. Millä menet kotiin? Bussilla. Mistä löydät vessaluvan? Kaapin päältä. Mikä on luokkahuoneen tunnus? Sammakko. Mihin laitetaan reppu? Ulko-oven viereiseen naulakkoon. Mihin laitetaan eväät? Eväsvaunuun. Viimeiseksi täytetty paperi viedään opettajan pöydälle ja jokainen kaavakkeen täyttänyt kirjoittaa nimensä sähköiselle taululle sähkökynällä. M:n vieressä istuu aasialainen tyttö, luokassa on neljä lasta englannista, yksi brasilialainen, yksi puolalainen, kaksi intialaista. Nämä lapset, tai lasten vanhemmat tunnen joko edelliseltä kouluvuodelta, naapureina tai yhteisten tuttavien kautta. Yhteensä M:n ekalla luokalla on 22 oppilasta ja koulussa aloittaa tiistaina viisi ekaa luokkaa, reilut sata ekaluokkalaista.

M:n luokka. Sinne pääsee sekä ulko- että sisäkautta

M:n pulpetti

Posti tuo kotiin iloisen ja odotetun postikortin – koulubussitiedot. M:n viimeinenkin jännityksen aihe on järjestyksessä ja nyt me tiedetään kaikki mikä pitikin tietää, Elämä hymyilee, aurinko paistaa ja sisällä hurisee ilmastointi. Keitän kupin kahvia ja istun pöydänääreen kaavakesulkeisiin. Kaivan kevään papereista sen saman kirjeen joka on kulkenut M:n mukana jo vuosia taitan sen taas uuteen kirjekuoreen ja laitan kuoren kouluunmenevien pinoon – maanjäristyskirje. Silmäilen vanhempainyhdeistyksen paperit, laitan muutaman syrjään ja loput suoraan roskikseen. Toisin kuin Suomessa täällä vanhemmat eivät saata lapsia kouluun ekana koulupäivänä, tai siis ei ainakaan sisään kouluun. Koulupäivä on jo heti akana päivänä täysimittainen 08:55-15:30. Näinpä M:kin hyppää tiistaiaamuna pysäkiltä bussiin. Tervetuloa koulunalku.