Tahdon Asiat

Kotona on ihan hurjan hiljaista. Paljon hiljaisempaa kuin äsken koululla. Tuntui kummaliselta tulla koululta kävellen kotiin ja vielä oudommalta tuntui olla yksin kotona kahdentoista viikon tauon jälkeen. Kaksitoista viikkoa lasten kanssa. Kaksitoista viikkoa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Ja nyt, nyt ne on koulussa. Tossa ihan kivenheiton päässä, niin lähellä että kävellen pääsee nopeammin kuin autolla vaikkei matkalla ole edes yhtään oikeaa risteystä. Kävellen kouluun ensimmäistä kertaa. Me mentiin aikaisin. Varttia ennen kuin sinne sai edes mennä koska lupasin olla mukana vanhempainyhdistyksen aamukahvitilaisuudessa. Ei me silti oltu ensimmäisiä. Siellä niitä oli jo vanhempineen jonossa. Jonossa oman opettajan nimen kohdalla vanhempien kuvatessa ensimmäistä kouluaamua. Sisällä rehtori piti opettajille hengennostatustilaisuutta ja me vanhempainyhdistyksen hallituksen jäsenet katettiin niitä aamusumppeja vanhemmille. Kahvit lahjoitti Starbucks. Pullat läheinen ruokaka...

Onneksi on Martta ja onneksi on metsä. Nyt jos koskaan on tämä äiti loman tarpeessa. Viimeiset viikot on olleet melkoista haipakkaa ja kun siihen päälle heitetään vielä menneet seitsemän päivää alkaa tilanne olla aika kohdillaan. Olen ehtinyt muunmuassa useasti pohtimaan yön pimeinä tunteina miksi kukaan ylipäätään haluaa lapsia ja vielä vapaaehtoisesti. Vaikka eihän tämä lapsiin liity vaan järjestelmään. Amerikkalaisessa koulujärjestelmässä, ei kun meidän koulupiirissä ja vielä tarkemmin meidän lasten koulussa on ihan valtavasti hyvää. Lapsia ei lokeroida, heitä kuunnellaan, opetusta muokataan jokaisen lapsen tarpeisiin sopivaksi silloinkin kun luokassa on 29 oppilasta, pieneenkin kiusaamiseen puututaan rakentavasti ja järeästi,   ja kaikki mahtuu mukaan oli kysymys sitten kielipuolesta kiinalaislapsesta, autistista, sähköjäniksestä, huippuälykkäästä tulevaisuuden maailmanmullistajasta, tavallisesta taapertajasta tai siitä jolle koulunkäynti ei oikein iske. Retkeillä...

Alkuviikosta mietin paljon kehitysvammaisen lapsen äidin sanoja. Mietin sitä rakkauden määrää ja olin kateellinen.  Niin kateellinen että meinasin tukehtua omiin ajatuksiini. Olin kateellinen siitä onnesta ja hormonihuuruisesta kaikkivoipaisuuden tunteesta.  Siitä kun kaikki on vielä ihanaa ja hyvin. Osa minusta halusi sanoa ne kuuluisat sanat: ”Odotahan vaan...” Ne vanhemmuuden kuuluisat sanat sille perässätulijalle. Ne sanat jotka sanotaan jokaisessa vanhemmuudessa, mutta erityisvanhemmuudessa ne vaan ovat vähän  toisenlaisia. Odotahan vaan kun se kävelee, onkin odotahan vaan kun se ei kävelekään. Odotahan vaan kun se alkaa puhumaan ja sitä ei enää saa hiljaiseksi vaihtuu lauseeseen, odotahan vaan kun se ei opikaan puhumaan sinun kieltäsi ja sinä opit uuden kielen, lapsesi kielen.   Miksi kuitenkaan sanoisin? Katkera vanha ämmä. Inhorealisti. Liian monet itkut itkenyt. Ilkeämielinenkin. Pidin mölyt mahassa ja istuin käsieni päällä ettei ne karkais...

Vuoden toiseksi viimeisenä päivänä pitäis kai yrittää jotain kliseistä yhteenvetoa vuodesta. Muistaakseni olen sellaisen aina värkännyt, sellaisinakin vuosina kun tapahtumia on ollut vähemmän ja elämä tasaisempaa, vai onko meillä edes ollut sellaisia, niitä tasaisia vuosia? Onko niitä kenelläkään? Seuraan läheltä tuttavan avioeroprosessia, meillä kuitenkin on se tärkein – halu olla ja rakentaa yhdessä, tahtoa ja rakastaa. Silloinkin kun ei oikeastaan kauheesti huvittais. Istu mukavasti, hae juotavaa... tästä tuli aika pitkä. Mutta niinhän vuosikin on, 365 kokonaista päivää.  Tammikuu Lauma palaa kouluun loman jälkeen. Fredde menee toimistolle ja minä lähden Martan kanssa lenkille metsään. Kirjoitan. Siivoan. En oikeastaan edes tapaa ketään muuta kuin sen psykologin jonka kanssa juttelen tästä uudesta alusta. Metsässä on lunta. Pesen pyykkiä ja ladon meidän makkariin uuden lattian – joutessani. Olen pitkästä aikaa läsnä lasten elämässä. Se tuntuu ihanalta. Ne pienet asi...

Maanantai Herään Oregonissa kauan ennen aamunkoittoa. Juon kupin kahvia ennen kuin tiskaan astiat ja asettelen ne kuivumaan kuivaustelineen miniatyyriversioon. Ennen seitsemää koko perhe on autossa. Me pysähdytään aamiaiselle matkalla ja ennen puoltapäivää lapset on koulussa. Koulun toimistossa koulupsykologi saartaa mut ja sanoo lähettävänsä mulle nivaskan papereita koska Tättiksen ope on pyytänyt uudelleenarviointia. Kotona mä heitän kotona pyykit koneeseen, puran kassit ja hyppään suihkuun. Tuntia myöhemmin lähden tapaamaan asiakkaan lainaneuvojaa. Aamiaisella suomalaiskaupunki Astoriassa. Illalla niihin joulubileistä parhaisiin. Matkalla juhliin pysähdytään kauppaan ostamaan terveyssiteitä ja tamponeja kodittomien naisten hyväntekeväisyyteen. Rachelillä on aina joku hyväntekeväisyys illan teemana. Selitän Tättikselle miksi terveyssiteet ja etenkin tamponit on osalle naisista luksusta. Tättiksellä on jo neljäs kerta mukana aikuisten juhlissa. Tänä vuonna meitä onnista...

Palaan aina säännöllisesti siihen hetkeen kun istuin vertaistukiryhmässä Tättiksen diagnoosin jälkeen. Olen kirjoittanut siitä ennenkin, ja kirjoitan siitä taas koska itseäni vastapäätä istuneen äidin sanat ovat niin syvästi porautuneet jonnekin muistikuviin. Muistan omat ajatukseni siitä ettei minun lapseni koskaan, ja samalla kuin varkain peläten että ehkä sitten kuitenkin. Nainen puhui lapsensa isästä rumasti, niin kuin joskus niistä entisistä puhutaan ja lopulta totesi tyttärensä olevan ihan samanlainen. Meillä se lapsi taitaa muistuttaa enemmän kuitenkin äitiään. Seuraavassa lauseessa kuulin miten lapsen isäpuoli koppaisee teini-ikäisen tytön olkapäälleen, kantaa sen olalla bussipysäkille ja vahtii ettei se karkaa koulubussista. Niin, palaan tähän hetkeen kun katson omaa tytärtäni. Teini-ikää lähestyvää nuorta naista, joka muistuttaa päivä päivältä enemmän sitä lasta josta nainen puhui. Keskiviikkona koulusta tuli kotiin itkevä lapsi. Torstaina koulusta tuli kotiin hyst...

Tättis valvoo aamutuimaan pikkukoululaisten turvallista koulutietä.  Viikko on mennyt koulun kanssa säätäessä. Meillä on asiat hyvin, koulu tule vastaan ja on sitoutunut  ratkaisukeskeiseen lähestymistapaan – se on ihan valtavan iso asia, se meidän tiimi. Tättis tulee maanantaina kotiin koulusta. Kiukuttelee aikansa ja saa lopulta kerrottua mikä mättää. Asiat tulee ulos yhtenä valtaisana ryöppynä, kuinka opettaja on takavarikoinut kynän ja kuinka sen mielestä Tättis tekee aina kaiken väärin ja kuinka välitunnillakin tulee vaan koko ajan riitaa kaikkien kanssa. Me mietitään ratkaisuja yhdessä. Miksi opettaja huomauttaa koko ajan kaikesta? Miksi kynä takavarikoitiin? Aikuisen vinkkelistä katsottuna opettajan toimintaa on helpompi ymmärtää, olenhan minä tämän lapsen äiti ja todistan ihan samanlaisia ongelmia myös kotona. Uutta on se että nämä asiat näkyvät näköjään nyt myös koulutyöskentelyssä toisin kuin aiempina vuosina. Laitan sähköpostin opettajalle ja erityi...