keskiviikko 27. helmikuuta 2019

kärsivällisyyttä nyt ainakin...

Portlandissa Oregonissa


Jos multa joku tänään kysyisi mitä vuodet ulkomailla ovat opettaneet, vastaisin että kärsivällisyyttä, rutkasti kärsivällisyyttä. Sitä että jaksaa olla ystävällinen silloinkin kun kun ei enää tee mieli, kun tekee mieli huutaa puhelimeen naama punaisena että V-I-T-T-U, muttei huuda vaan nielaisee ja sanoo sen sijaan että vahinkoja sattuu. Sellaisiakin vahinkoja että kolme puhelinta ja yksi tietokone vaan mystisesti katoaa kuljetuksessa tai että mattomies tulee tunnin myöhässä – joskus se ei tule lainkaan. Sellaisiakin vahinkoja sattuu että ajat kahdesti viidenkymmenen kilometrin päähän hakemaan avainta vain todetaksesi ettei se olekaan siellä vaikka kuinka oli sovittu - kahdesti. Tai tilattu jääkaappi ei tulekaan koska tilaaja oli vahingossa peruuttanut tilauksen. Vahinkoja sattuu. Kaikenlaisia vahinkoja. Sellaisiakin missä monen tonnin eläinlääkärilasku laskutetaan kahdesti vaikka summa piti palauttaa. Kärsivällisyydellä ja ystävällisyydellä saa useimmiten kuitenkin aikaan enemmän kuin tylyillä sanoilla. Kärsivällisyyttä täällä tarvitaan. Sitä tarvitaan silloinkin kun seisot liikenneruuhkassa toista tuntia ja tiedät että jono edessä on varmasti kymmenien kilometrien mittainen.

Tällä rannalla olen ollut monta kertaa näitten vuosien aikana.


Olisinko oppinut kärsivällisyyttä samoin myös Suomessa? En tiedä. En tiedä minkälainen ihminen olisin jos en olisi astunut Fredden, koiran ja kahden kissan kanssa lentokoneeseen tuona joulukuisena aamuna silloin, kauan sitten. Olen asunut ison osan elämästäni Seattlen laitamilla kiihkeästi kasvavassa miljoonakaupungissa, Yhdysvaltain länsirannikolla. Huomaan että olen monesti enemmän amerikkalainen kuin suomalainen täällä sulatusuunissa, missä maailma on värikkäämpi ja kulttuurien kirjo moninaisempi kuin se maa josta aikanaan lähdin. Silloin joskus ei kukaan ollut kuullutkaan termistä kantasuomalainen koska Suomessa oli suomalaisia ja sitten oli Neil Hardwick.

Olen kasvanut täällä äidiksi. Oppinut olemaan vanhempi kolmelle lapselle. Olen verrannut suomalaista neuvolaohjelmaa oman osavaltioni vastaavaan ja vähitellen oppinut että kasvaa ne lapset näinkin, ettei olekaan yhtä ainoaa oikeaa tapaa vaan satoja tai tuhansia erilaisia, ihan yhtä hyviä ellei joskus parempiakin tapoja toimia kuin se minkä joskus luulin ainoaksi oikeaksi. Olen oppinut että lapset kasvavat, käyvät koulua, oppivat lukemaan, laskemaan ja hahmottamaan maailmaa myös täällä. Vanhemmuus on opettanut minulle paljon. Se on opettanut herkkyyttä ja kuuntelutaitoa. Se on opettanut enemmän vahvuutta kuin mikään muu. Olen oppinut ettei vanhemmuus ole koskaan valmista ja sillä hetkellä kun se tuntuu sujuvan on varmaa että joku tekijöistä muuttuu ja astun taas kerran epämukavuusalueelle.

Kentuckyssa viskitislaamossa.


Epämukavuusalue. Muutto ulkomaille vie jokaisen meistä epämukavuusalueelle. Siihen kohtaan jossa et enää tiedäkään oikeastaan yhtään mitään. Kieli jonka luulit ehkä osaavasi ei olekaan se kieli minkä luulit osaavasi. Opin nopeasti etten oikeastaan osannutkaan englantia. En osannut vaikka olin opiskellut kieltä yhdeksänvuotiaasta ja kirjoittanut siitä Laudaturin. Olen seisonut askartelukaupassa kysymässä kuinka paljon on jaardi ja saanut vastaani hämmentyneen hymyn mittakepin siivittämänä. Nauroin itselleni ja mietin miltä itse olisin näyttänyt jos joku olisi minulta kysäissyt kuinka pitkä on metri, epäilemättä yhtä hämmentyneeltä. Olen opetellut uudestaan ehkä miljoona asiaa alkaen siitä miten viedään roskat tai käydään lääkärissä. Epämukavuusalueelle en olisi joutunut samalla tapaa Suomessa. En olisi joutunut opettelemaan uudestaan mittayksiköitä lämpöasteista paino- ja tilavuusmittojen kautta pituusmittoihin. Epämukavuusalueesta on tullut arkista eikä se pelota samalla tapaa kuin joskus aikanaan. Ilman taitoa astua epämukavuusalueelle olisin tuskin koskaan löytänyt ammattiani.  

Bostonissa raskaana.


Olen oppinut kyseenalaistamaan paitsi oman itseni niin tietoni. Olen oppinut ettei kaikki se minkä tiesin olekaan ainoa tapa tehdä ja toimia. Olen oppinut suvaitsevaisuutta ja tietynlaista konsesusta siitä että yhden vastauksen sijasta vastauksia on monia riippuen kulttuuritaustasta, iästä ja kokemuspohjasta. Minun totuuteni on vain minun totuuteni. Kenialaisella naapurilla on varmasti toisenlainen totuus. Niin myös intialaisella, pakistanilaisella, kiinalaisella, korealaisella, saksalaisella, brasialaisella, puolalaisella, jordanialaisella... Tämä pätee miltei kaikkeen puhuttiin sitten lasten kasvatuksesta, uskonnosta, ravitsemuksesta, sairaanhoidosta, rakentamisesta, koulutuksesta tai pukeutumisesta, listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Olen asunut Yhdysvalloissa 5.922 päivää. Se näyttää vähältä mutta todellisuudessa se on reilut  16 vuotta. Suomessa ehdin asua 11.321 päivää, niistä aikuinen olin 4.476 päivää. Olen siis asunut ulkomailla suuremman osan aikuisuudestani kuin Suomessa. Naimisissa olin Suomessa 2.012 päivää, ulkomailla ne samat 5.922 päivää jotka olen maailmalla ollut.

Elämä on hauras. Se olisin varmasti oppinut ihan missä tahansa...

Ulkomaanvuosien tuomasta elämänviisaudesta on kirjoittanut myös Edustusrouva Päiväkirjassaan ja Shanghain Elina

San Antoniossa Teksasissa.

tiistai 12. helmikuuta 2019

kuinkas sitten kävikään...



Ekat 15 senttiä

Ensimmäinen lumi satoi maahan yli viikko sitten. Koulut olivat kiinni maanantain ja tiistain, keskiviikkona aloitettiin myöhässä ja perjantaina lopetettiin etuajassa. Ihmiset hamstrasivat ruokaa ja valmistautuivat pahimpaan, mutta kuinka kävi.

Tällä säällä koulu päätettiin sulkea viikko sitten

Tokat 20 senttiä

Perjantai-iltapäivänä alkanut lumisade satoi pitkälle aamuyöhön tuoden meille uudet parikymmentäsenttiä sen edellisen viidentoista päälle. Kaikkien yllätykseksi aura löysi tiensä meillekin ja tie aurattiin. Elämä näytti valoisammalta ja olin jo melko varma siitä että kouluun päästäisiin maanantaina. Kaupasta sai taas hetken maitoa ja munia, leipähyllykin taisi täyttyä. Lauantain peruutin kyllä asiakkaat, en halunnut ottaa kyytiin ihmisiä, jos nyt jotain kuitenkin tapahtuisi, mutta me ajeltiin perheen kanssa panimoon pelaamaan lautapeliä ja nauttimaan oluet.



Yöllä tuli tukeva pakkanen. Reilut kymmenen astetta miinusta piti huolta siitä ettei sunnuntainakaan menty asiakkaitten kanssa yhtään mihinkään, sillä se joka oli ehtinyt sulaa oli nyt jäässä ja muistutti lähinnä luistinrataa. Me oltiin kotona, käytiin pulkkamäessä, metsälenkillä ja katsottiin elokuvia. Sään kunniaksi pyöräytin laskiaispullat ja kävelin Fredden kanssa kauppaan ostamaan kermaa kermavaahtoon. Sosiaalisessa mediassa päiviteltiin tilannetta ja vaihdettiin lumikuvia.



Seuraavat 10 senttiä 

Sunnuntai-iltana alkoi taas lumisade. Koulupiiri ilmoitti ettei maanantaina ole koulua vaikka osa malleista lupaili sen vaihtuvan vesisateeksi. Maanantai aamu valkeni ja meillä oli taas kymmenisen senttiä tuoretta pakkaslunta. Tättiksen hammaslääkäri soitti ja lääkäriaika peruutettiin jo toisen kerran sään takia. Jätepalveluntarjoaja ilmoitti pahoitellen etteivät he taaskaan pääse tyhjentämään jäteastioita lumen takia ja osavaltion tiepalvelu pyysi ihmisiä pysymään kotosalla. Autotallin jäteastiassa on nyt roskat kahden viikon ajalta ja seuraava mahdollisuus saada astia tyhjäksi on ensi viikon maanantaina.



Toimistolta tuli viestiä että toimisto on suljettu, samoin pääkonttori. Tiistain palaverit ja keskiviikon koulutus siirrettiin suosiolla ja tiistain yläkouluinfotilaisuus siirrettiin taas  – sään takia. Fredde linnoittautui tutusti yläkerran kotitoimistoon ja minä istahdin tähän omalle paikalleni. Tein minkä pystyin, kuvasin videota ulkona ja kävin pulkkamäessä. Tunnelma oli odottava sillä iltapäivästä odotettiin uutta myrskyä, kysymys oli lähinnä että tuleeko se lumena, jäänä vai vetenä. Yhdeltä alkoi sakea lumipyry ja säämallit lupailivat sen pian vaihtuvan vedeksi. Nappasin meidän monsterin ja ajelin naapuruston rouvien kanssa pubiin yhdelle. Eipä sitä olis ehtinyt enempää ottamaankaan kun pubi pisti lapun luukulle. Samoihin aikoihin koulupiiri ilmoitti vetäytyvänsä myös tiistaista, ja minä laittelin viestiä lääkäriasemalle että taitaa aamuinen tapaaminen jäädä väliin.




Viimeisimmät puolisen metriä 

Tiistaiaamuna meillä oli nelisenkymmentä senttiä puhdasta uutta lunta. Tässä vaiheessa meille oli reilussa viikossa tarjoiltu metrin verran lumiukkomatskua. Uusi erä oli raskasta ja kolaaminen alkoi käymään työstä. Autot olivat hautautuneet muodottomiksi möhkäleiksi ja lapset totesivat ettei metrisessä hangessa leikkiminen ole mitenkään erityisen kivaa. Kävin Martan kanssa lenkillä ja kahlatessani yli polven ulottuvassa hangessa mietin että se joka väitti että sitä tuli viisitoista senttiä sais ostaa uuden viivottimen.

Suunnilleen samassa kohdassa kuin edellinen kuva meidän koulusta. Eroa viikko. 

 
Paikoitellen lunta on niin paljon ettei meidän söpöillä pikkuauroilla enää pysty siihen hankeen. Käytännössä se tarkoittaa ettei myöskään paloautoilla tai ambulansseilla ole mahdollista päästä näille alueille. Liki 80 000 taloutta on ilman sähköä. Jos nyt pitäis veikata väittäisin ettei huomennakaan ole koulua.

Toistaiseksi peruutettu sään takia:
  • 2 hammaslääkäriä 
  • 3 joogaa 
  • 2 koulutusta 
  • 2 jätekeräystä 
  • 4 koulupäivää 
  • 1 lääkäri 
  • 4 tanssituntia 
  • 2 yläkoulun infotilaisuutta 
  • 3 lattiatoimitusta 
  • 1 siivooja 
  • 1 silmälääkäri 
  • 3 lounasta 
  • 3 asuntokierrosta asiakkitten kanssa 
  • liian monta palaveria 






    perjantai 8. helmikuuta 2019

    snowmageddon

    Talvivaatteet. Sadetakin, shortsit ja kumisaappaat. Kyllä. Nämä on mun lapset, ja kuppareissa on kahdet villasukat, shortsien alla legginsit ja sadetakin alla pari fleeceä.



    Koulun kello soi kaksi tuntia ja kolme minuuttia etuajassa. Sitä edelsi rehtorin pyyntö radiopuhelimitse; ”soittakaa jo, mitä nopeammin talo on tyhjä sitä parempi... ja voitko kuuluttaa että henkilökunta on vapaa lähtemään kotiin heti kun lapset on ulkona luokasta.” Tulin hakemaan omani kotiin, mutta kaoottisessa tunnelmassa päädyn kysymään vararehtorilta että tarvitseeko ne kenties apua ja vastaus on kiitollinen huokaus. Kävelen ulos ja kysyn ekalta jonossa olevalta autolta ketä ne odottaa ja huudan koulun edustalle; ”Maddie, kolmas luokka! Maddie, kolmas luokka!” Avaan auton takaoven ja Maddie hyppää autoon. ”Varun ja Rajit! Varun ja Rajit! Onko Varun ja Rajit!!!” Vartissa nelisensataa lasta on pakattu autoihin. Ulkona on sakeneva lumipyry, sellainen suomalaisittain kaunis ja ihana mutta täällä se tarkoittaa kaaosta ja pahimmassa tapauksessa kuolemaa. Aiemmin samana päivänä vanhempainyhdistyksenhallitus päätti ostaa koululle kolme lumilapiota koska koulussa ei sellaisia ole. 



    Ensimmäinen lumi satoi sunnuntain ja maanantain välisenä yönä ja aamu valkeni kauniissa lumivaipassa. Vähän paikasta riippuen lunta oli viidestätoista sentistä pariinkymmeneen senttiin. Koulupiiri ilmoitti että koulu on suljettu, työpaikalta tuli monelle sähköpostia jossa kehoitettiin pysymään kotosalla ja poliisikin sanoi että liikkeelle kannattaa lähteä vain jos on pakko. Lääkärin saattaa olla pakko mennä töihin, samoin sairaanhoitajan ja palomiehen, insinööri voinee tehdä työnsä kotoa käsin ja opettaja ehtii opettamaan myöhemminkin. Tiistainakin koulu oli kiinni, tiet tällä kertaa lumen ja jään peitossa. Keskiviikkona minä yritin lähteä toimistolle mutta käännyin ympäri koska liikenne ei pääteillä jään takia liikkunut sen enempää eteen kuin taaksekaan.

    Tänään on perjantai. Edelliset lumet ovat edelleen auraamatta koska lumiauroja ei ole. Niitä ei ole koska aurakalustoon investoiminen paikassa jossa niitä tarvitaan ehkä kerran tai kaksi vuodessa on järjetöntä. Edellisen kerran lunta oli maassa helmikuussa 2017. Keskimäärin lumihässäkät kestää muutamasta tunnista muutamaan päivään. Eletään siis poikkeustilanteessa huolimatta siitä että Suomessa tämä on arkista ja talvista.



    Tunnissa uutta lunta on nyt satanut kolmisen senttiä. Jokaikinen moottoritie on seisahduksissa ja huomaan toivovani että autossaistujilla on mukanaan niin ruokaa, vaatetusta kuin avaruushuopiakin. Muistan vielä sen kerran muutaman vuoden takaa kun ihmiset viettivät autoissan kymmeniä tunteja. Tämä on vasta alkua ja huonoimmassa tapauksessa huomenna maassa on kuutisenkymmentä senttiä lunta ja sähkökatko. Ilman sähköä, pienessä pakkasessa talot kylmenevät nopeasti. Korjausajoneuvot eivät pääse liikenteeseen ja ihmisten on mahdotonta hakeutua suojaan lumimäärän takia.

    Eihän meillä ole mitään hätää. Meillä on kaksi täyttä jääkaappia ja aggregaatti pitämässä jääkaapit kylminä ja talon lämpimänä. Minä jonotin siellä ruokakauppakaaoksessa eilen muitten mukana, tietoisena siitä että voi käydä niin ettei kaupassa ole sen enempää sähköä, maitoa kuin työntekijöitäkään huomenna. Viimeisenä kävin ostamassa säkin koiranruokaa siitä samasta syystä, siksi että voi mennä muutama päivä ennen kuin koiranruokaa on mahdollista ostaa ja Martta varmaan syö mielellään muutakin kuin kaurapuuroa.



    Suomalainen unohtaa että nyt ei olla Suomessa.

    Kun suomalainen elvistelee suomalaisten talvitaidoilla suomalainen unohtaa että meillä monessa autossa on kesärenkaat vuodenympäri. Meidän perheen kolmesta autosta yksi on ajokelpoinen lumikelillä. Valtaosa kuljettajista on kokemattomia talvikelillä liikkujia ja vaikka suomalainen on ajanut ajokorttinsa talvisäällä ei se juuri lohduta tilanteessa kun sekä edessä, takana että vastaan tulevat autot pyörivät ympärillä holtittomasti, ei auta vaikka kuinka osaa, kun tie on poikki kolaroiduista ja jumiin jääneistä autoista eikä neliveto juuri auta jyrkässä mutkikkaassa ja jäisessä alamäessä. Siinä ei muuten auta vuosien talviajokokemustaan.

    Opetin ne ohjaamaan pulkkaa.


    Suomalainen kaivaa pulkan autotallinperältä ja lähtee pulkkamäkeen, mutta unohtaa että naapurinlapsen ainoat jalkineet ovat sandaalit tai kumisaappaat, että talvitakki on ohut sadetakki ja myssy on kaupassa koska talven keskilämpötila ei ole pakkasella vaan toisellakymmenellä celsiuksella. Moni ei edes tiedä mitä tarkoittaa pakkassää. Minä tiedän, mutta meidän lapset ei tiedä. Talvivaatetus ei siis ole itsestäänselvyys, ei vaikka suomalaisen kaapissa on tietysti Reimateciä ja goretexiä. Se ei tee suomalaisesta muita fiksumpaa, se tekee suomalaisesta vain suomalaisen. Meillä ei goretexiä ja Reimateciä ole ollut enää vuosiin sillä lapset kasvaa nopeasti eikä kukaan meidän perheessä harrasta tarviurheilulajeja. Noin keskimäärin, talvivaatetukselle ei meillä ole sen enempää käyttöä kuin naapurin intialaiselle, kenialaiselle tai kuwaitilaisellekaan. Mulla nyt on itselläni Suomesta kuusitoistavuotta takaperin tuodut lapaset, arvonnassa voitettu myssy ja hetken mielijohteesta ostettu toppatakki ja jokakelin vuorelliset saappaat. Maanantaina kun me käveltiin perheenä reilun kilometrin matka kaakaolle tohon meidän ostarille oli lasten huoli ihan aito ja oikea. Onko tämä turvallista? Onko mahdollista saada paleltumavammoja tai kuolla hypotermiaan matkalla. Suomalaista äitiä nauratti kunnes se muisti että ei meidän lapset osaa toimia lumessa, miten ihmeessä ne osais?



    Niin että suomalaisen on hyvä nielaista kerran ennen kuin röyhistää rintansa ja ryhtyy pätemään; ”Kato kyllä meillä Suomessa osataan...” Suomalaisen on hyvä muistaa että nyt ei olla Suomessa. Nyt ollaan aluella jossa lumi ei ole talvista arkipäivää vaan paikassa jossa sen enempää rakennuksia kuin muuta infrastruktuuriakaan ei ole rakennettu ottaen huomioon lunta koska lumi ei ole sellainen normitalvikeli.





    tiistai 5. helmikuuta 2019

    toinen toista




    Toinen toista, kaksosten ja heidän vanhempiensa päivä. Ohitin etapin vähän olankohautuksella, samoin kuin kansainvälisen keskoslasten päivän marraskuussa. Siitä ei liene keskusteluakaan etteikö meillä olis kaksoset, onhan meillä, syntyneet minuutin välein raskausviikolla 36+2, siis hyväviikkoisina keskosina enkä koskaan ole oikein osannut niitä ajatella keskoslapsina huolimatta infektioastmoista ja muista pienistä keskosille tyypillisistä vaivoista. Mutta kaksoset meillä on ja virallisesti vielä keskoskaksoset sillä ennen raskausviikkoa 37 syntynyt lapsi on keskonen huolimatta siitä että valtaosa kaksosista syntyy ennemin ja paljon pienempinä kuin meidän päälle kolmikiloinen keskoskaksikko.



    Ennen poikien syntymää muistan miten me oltiin yhtenä lauantaina ostoksilla Fredden ja Tättiksen kanssa. Kauppakeskusken ovella vanha kiinalainen nainen pysäytti minut, laittoi käden valtavalle vatsalleni ja kysyi tiukasti minua tapittaen: ”Twins? Boys? Two boys?” Hätäpäissäni myönsin ja nainen tarttui minua ranteesta ja nyökytteli leveä hymy naamallaan: ”Sooo luckyyyy, soo veeeery luckyyy.” Siitä jäi hyvä muisto tilanteen kummallisuudesta huolimatta.



    Silloin kun noi kaksi oli vauvoja tuntui siltä että liikuin julkisilla paikoilla sirkusseurueen osana sillä päivittelijöiden, kyselijöitten ja ihastelijoitten määrä oli loputon. Harkitsin liimaavani niitten rattaisiin sen tarran jossa sanotaan: ”ethän koske minuun” Oli aika kun Fredde sanoi ettei se halua lähteä mukaan lainkaan koska ei kestä enää yhtään kysymystä siitä onko ne kaksoset ja joutuu väkisinkin vastaamaan että ei ole, otettiin naapurinkin vauva mukaan niin että saadaan vähän haastetta elämään.


    Elämä kolmen alle kolmivuotiaan ei ollut mitenkään erityisen kivaa eikä sitä yhtään auttaneet ne jotka totesivat että olisivat aina itse halunneet kaksoset, tai vaihtohtoisesti ettei heistä ikinä olisi ollut kaksosvanhemmiksi. Ensimmäiselle en tiennyt mitä olisin sanonut, toiselle totesin kuivakkaasti että eihän tässä varsinaisesti kysytä jaksaako, haluaako ja pärjääkö. Oli pärjättävä. Jokainen vaippa vaihdettiin kahdesti, korvike syötettiin kahdesti. Röyhtäytettiin, heijjattiin, kylvetettiin - kahdesti. Neuvolassa käytiin kahdesti, riisuttiin, puettiin ja punnittiin - kahdesti. Kahdet rokotukset, kahdet keskustelut ja kahdet itkut. Kaikki. Aina. Kahdesti. Toinen toista. 



    Jostakin syystä kaksosvanhemmalta voi myös kysyä melkein mitä vaan ja olen vastannut tuntemattomille kysymyksiin rintaruokinnasta, lapsettomuushoidoista ja omasta perimästäni. Jouduin perustelemaan päätöstäni olla imettämättä kaupan kassalle ja kertomaan takana seisojalle miten pojat kyllä olivat saaneet alkunsa lapsettomuushoidoilla, mutta suvussa on kaksosia sekä minun että mieheni puolella. Olen opettanut tuntemattomalle mikä on identtisten ja epäidenttisten kaksosten ero ja vastannut epäilijälle että olen ihan tosi, tosi, tosi varma että ne on kaksosia.



    Toinen toista on kaksosten päivä. Meidän yö ja päivä. Arka ja rohkea. Vilkas ja rauhallinen. Sosiaalinen ja vetäytyvä. Jo vauvavuotena sanoin monesti että jos ne vaan vois laittaa purkkiin ja ravistaa, tasapainottaa ääripäitä. Se ei ole muuttunut mihinkään. Yö ja päivä. Kaksi erilaista, samoista puista veistettyjä. Toinen on mun isän kopio ulkoisesti, toinen Fredden toisinto. Lyhyt ja pitkä, tumma ja vaalea. Yö ja päivä. Erottamattomat. Parhaat kaverit. Aina yhdessä. Kun yksi näkee painajaista voi aina kiivetä veljen kainaloon. Kun toinen sairastuu odottaa toinen makuuhuoneen oven takana lupaa mennä sisään ja pitää toisesta huolta. Kun yksi itkee lohduttaa toinen. Pojat ovat yhtäaikaa kokonaisia ja puolikkaita, aina yhdessä, aina tärkeitä toisilleen. En muista koska ne olis riidelleet.



    Ne täyttää pian yhdeksän. Nykyään useimmat eivät huomaa että ne on kaksoset. Toinen on kymmenen senttiä toista pitempi, yhdellä vaaleat ja toisella tummemmat hiukset. Niillä vois oikein hyvin olla ikäeroa vuosi tai kaksi ja moni on hämmentynyt tajutessaan että ne on kaksoset. Se ei enää tunnu samalta kuin silloin kun ne oli pieniä. Se ei tunnu erikoiselta. On itsestäänselvää että meillä on kaksoset ja siksi se kaksostenpäiväkin on vain päivä muitten joukossa. Toinen toista.



    sunnuntai 3. helmikuuta 2019

    aika loppuu aina kesken

    Tauko kiireisessä päivässä Martan kanssa. 



    Mihin ihmeeseen nää päivät oikein menee? Joo, joo mulla on työ ja lapset ja... mutta oikeesti, koko tammikuun on tuntunut taas siltä etten ehdi tekemään yhtään mitään ja aika loppuu aina kesken. On aamu ja sit yhtäkkiä kello on yhdeksän illalla ja hommat levällään kuin jokisen eväät. Viime viikolla unohdin autuaallisesti mennä hammaslääkäriinkin, kunnes ne soitti sieltä ja kyseli perään, vähänkö noloa! Sattuuhan sitä, iltapäivällä uusi yritys.

    Koulujuttuja.


    Ainakin osin syytän koulua. Ei siis koulussa mitään vikaa ole, mutta realiteetti on se että kun noitten kolmen kullannupun pitäis olla siellä koulussa maanantaista perjantaihin aika tarkkaan yhdeksästä neljään, on meillä tammikuussa ollut kaksi ihan kokonaista kouluviikkoa, siis sellaista joina ei ole vapaapäiviä, opettajan koulutuspäiviä, tai puolikkaita päiviä. Sama meno jatkuu helmikuussa ja kaksi neljästä viikosta on pirstaleisia syystä tai toisesta. Yritä siinä sit tehdä töitä. Niin, ja tää kolmikko jäiritsee mun elämää vielä erilaisilla keskeytyksillä kun keskellä päivää ajellaan fysioterapiaan, hammaslääkäriin ja erilaisiin koulupalavereihin. Eihän siinä mitään, mutta kun matkat on aina puolisen tuntia suuntaansa ja sit lapselle pitää syöttää lounasta ja on se varsinainen aika ja sit ajetaan takaisin niin tosiasiassa yhteen hammaslääkäriin tai fysioterapiaan vierahtää ihan liukkaasti kolme tuntia. Kolme tuntia niistä seitsemästä kun mun pitäis ehtiä tehdä töitä. Viime viikollakin oli kolme puolikasta päivää.

    Lounashetki.


    Ja sitten on ne välimatkat. Ne nyt on aina olleet ne samat ja totuus se että joka paikkaan kestää aina vähintäänkin kauan. Liikenteestä riippuen samaan pariinkymmeneen kilsaan voi mennä mitä vaan vartista kahteen tuntiin. Autossa onneksi ehtii ajattelemaan tai kuuntelemaan äänikirjoja. Tammikuussa tuli ajaessa kuunneltua Michelle Obaman Becoming ja siinä sivussa valistettua itseä siitä miten lapsen raivareita vois lähestyä rakentavammin sen sijaan että joutuu a) poistumaan tilasta ettei tapa lastaan tai b) huutaa takaisin. Jos lapsen reaktiot tuntuu suhteettomilta ja oma kyky vastata niihin puutteelliselta suosittelen lukemaan tai kuuntelemaan Pat Harveyn ja Jeanine Penzon kirjan Parenting a Child Who Has Intense Emotions. Niin, että sen autossa istutun ajan ja ajetut kilometrit voi käyttää ihan hyödyllisestikin. Eilen ajelin aamulla asiakkaan taloa katsomaan meiltä kotoa tohon naapuriin (20km eli Helsingin Rautatientorilta Lentoasemalle) sit kotiin hakemaan lapset ja takaisin samaan paikkaan elokuviin. Ei ollut liikennettä, meni nopeesti, parikymmentä minuuttia siivu. Keskiviikkona sen sijaan ajelin työtilaisuuteen reilun tunnin aamuruuhkassa ja vastaavasti parikymmentä minuuttia takaisin, matkaa 25km. Kaikkialle on matkaa, jopa mun toimistolle aamulla 45 minuuttia ja kotiin vartti, matkaa reiskat kymmenen kilsaa. Niin että kun joku kysyy kuinpa paljon matkaa on jonnekin, kysytään ensin tarkentavia lisäkysymyksiä; mihin aikaan olet menossa? Entä tulossa? Ja sen jälkeen vastaus minuuteissa, tunneissa tai päivissä.

    Työjuttuja.


    Niin et siihenhän nää päivät menee. Autossa istumiseen ja lasten tuomiseen ja viemiseen ja rikkonaisiin viikkoihin. Ei liene ihme että amerikkalaista alakoulua pidetään kokopäivätyönä vanhemmille ja että amerikkalainen lapsi syö ja tekee läksynsä auton takapenkillä. Matkalla jostakin, jonnekin.

    Niin että sen sijaan että olisin iltaisin kirjoitellut blogia vinkkulasin kanssa olen vääntänyt asiakkaille powerpointtia kivennäisveden siivittämänä ja välillä karjahdellut yläkertaan että olkaahan perkele nyt vähän hiljempaa kun täällä ei kuule omia ajatuksiaan. 

    Perjantaisin syödään pizzaa - AINA