Tahdon Asiat

Tonttuperhe - kirjaimellisesti.  Kolme lasta istuu aamiaispöydässä odottamassa mun häärätessä keittiössä. Pakkaan lounaita, keitän kahvia ja munia, pullat sulaa mikrossa, vasemman jalan varpaalla avaan jääkaapin ja vedän sieltä ulos jogurtit lapsille aamupalalle ja lounastarpeita eväslaatikoihin. Olen valvonut illalla liian myöhään tonttujavirkkaillen – oma vika – ja herännyt aivan liian aikaisin lapsen painajaiseen kykenemättä nukahtamaan sen jälkeen. Väsyttää ja ärsyttää. Ärsyttää työasiat ja kouluasiat ja laskut ja se että kahvinkeitin levittää kahvit puruineen keittiön tasolle. Pullat pöytään, ja ne jogurtit, ja hedelmiä ja kananmunia, ja kahvi sille joka juo kahvia... kuorin maanisesti kananmunia myös itselleni verensokerin laskiessa ja ärtymyksen noustessa samalla kun jupisen itsekseni jotakin siitä miten paljon helpompaa olis jos ne söis vaan muroja ja ostais lounaan koulusta. Lapsi 1: mun kahvissa ei oo maitoo... Lapsen äiti: ota jääkaapista, näethän että mu...

Muistatteko vielä miten muutama viikko takaperin meidän autotallin ovi otti ja hajosi jousen katketessa ja oven pudotessa täydellä painolla alas? Sattuuhan noita sanoi ja jatkoi matkaa, onneksi kukaan ei jäänyt alle ja olihan se aikakin että se jousi katkes kun ikääkin jo alkoi olla. Meillä ei edelleenkään ole uutta autotallin ovea sen enempää kuin tietoa siitä koska sellainen mahdollisesti tulee. Uusi tilattiin kyllä heti samana päivänä kun edellinen meni rikki. Tämähän oli vasta alkua... Muutamaa päivää myöhemmin Tättis yrittää päästä autotallista meille sisään mutta ovi ei aukeakaan. Avaan lukon ja käännän kahvaa. Lukitsen lukon ja käännän kahvaa. Avaan lukon uudestaan ja käännän kahvaa mutta kiinni on ja pysyy. Kierrän ulkokautta autotalliin ja kiitän taas kerran meitä siitä älynväläyksestä että tilattiin silloin rakentaessa autotalliin myös ihan tavallinen ovi talon sivulle, man dooriksi ne sitä täällä kutsuu, ihmisen mentävä ovi. Kaivan työkalupakista ruuvimeisselin j...

Perjantaina ehdin nauttimaan auringostakin... Viime viikko meni ihaillessa lämmintä kevätsäätä ja auringonpaistetta lasin takaa mun istuessa neljän päivän kiinteistö- ja sopimuslainsäädännön koulutuksessa. Maanantaista torstaihin, aamukymmenestä iltakuuteen. Kahtena päivänä meillä oli ihan loistava kouluttaja, asianajaja ja toimistonjohtaja Gig Harborista, Tacoman länsipuolelta saaristosta. Hauska, interaktiivinen kouluttaja joka veti koko ryhmän mukaan keskusteluun sen sijaan että olisi luennoinut luokan edessä. Tiistain vetäjän ääni kuulosti samalta kuin aikanaan Lasse Pöystin sen kertoessa Pikku Kakkosen iltasatua, ei siinä mitään mutta kun aihe on aavistuksen kuivakka ja luennolla kestoa kahdeksan tuntia, käy väistämättä niin että keskittyminen herpaantuu, kuola valuu poskelle ja silmä painuu kiinni - väkisinkin. Mutta nyt se on tehty, viimeinen iso koulutus, yhteensä yli neljä sataa tuntia työn ohessa, yhden vuoden aikana. Puikot kädessä selviää pidemmistäkin luenno...

Kirjoituspöydän ääressä istuu pieni poika. Kuulen miten sen vihaiset jalat viuhtoo ilmaa tuolin alla kun sormet ei tahdo taipua kirjoittamaan: aaa jjj aaa jjj aaa jjj aj aj ja ja a ja ja ja ja aj aj aj... Kyyneleet silmissä se puuskahtaa ettei se edes tiedä missä kohdassa se on tässä harjoituksessa ja samassa se pyyhkii vahingossa pois kaiken sen minkä oli jo saanut tehtyä: jaa jaa jaa ajj ajj ajj jaj jaj... Minä pyyhin lempeästi pois suuret kyyneleet epätoivoisen lapsen silmistä. Istun tuolille ja otan lapsen syliin, ehdotan että tehdään yhdessä. Minä sanelen, hän kirjoittaa. Näppäimistö piirtää taas koneen valkoiselle paperille: ja ja ja aj aj aj a ja a ja jaa jaa... Lopulta se on valmis ja me lähetetään se opettajalle sähköpostitse. Saa mennä ulos leikkimään. Kaverit odottaa jo. Havahdun unesta ja kuuntelen. Katson kelloa. On sydänyö, kello on kaksi ja voisin vaikka vannoa että kuulen veden kylpyammeessa, sen äänen kun kylpyvesi valuu pois ammeesta. Fredde nukkuu vieressä...

Viimeisen yhdeksän päivän kokemuksella palaan takaisin niihin viiteentoista kuukauteen kun olin täysipäiväisesti töissä. Olen hämmentynyt. Mulla ei ole aavistustakaan miten me ylipäätään selviydyttiin siitä ajasta, tai eihän me kai oikein selvittykään. Kaikki oli jatkuvasti rempallaan. Toisaalta Fredden työkin on elänyt ja muuttanut muotoaan, eikä sillä ole enää aikaa olla kodinhengettärenä. Se näkyy nyt kaikkialla, paperipinoina pöydillä, pyykkikoreina pitkin yläkertaa. Kaikki viisi kiukuttelee toisilleen väsymyksestä ja stressistä, ja Martta, Martta kaipaa huomiota ja löytyy yöllä sängystä. Viime sunnuntaista mulla on ollut migreeni – viisi päivää. Me lasketaan kaikki päiviä, tunteja ja minuutteja siihen että tää on ohi. Se tuntuu hullulta, onhan maailma täynnä ihmisiä jotka käy töissä. Kävinhän mä itsekin täysipäiväisesti töissä. Mutta just nyt, just tässä elämäntilanteessa ja meidän perheen systeemeissä tää on kertakaikkisen toimimaton yhtälö. Vielä viikko niin täs...

Läksyjen kannalta tämä kouluvuosi on ollut tähänastisista helpoin. Tai sitten ei. -Ootko tehnyt läksyt? -Mä teen ne myöhemmin... mulla on aikaa tiistaihin saakka. -Niin, niin, mutta jos tekisit tänään osan ja vaikka ylihuomenna seuraavan olis kaikki tehty ajoissa. -Joo. Mä teen vähän myöhemmin. -Tänään on konekirjoituspäivä. -Joo. Mä teen illalla. -Nyt on ilta. -No myöhemmin illalla. -Eiku nyt. -Miks? Mä teen kohta. -Mitä jos tekisit nyt vaan heti. -Eiku myöhemmin. -Kymmenen minuuttia... laitan ajastimen. Se menee äkkiä. -Eiku mä tee ihan kohta. Yllä oleva keskustelu toistuu päivittäin ja lopulta on maanantai ja läksyt on edelleen tekemättä. Keskustelun sävy muuttuu kun lapsi istuu keittiössä ja itkee ensin sitä että mä olen ilkeä. Sitten sitä ettei kukaan ole muistuttanut läksyistä ja lopulta sitä kuinka kohtuutonta on joutua tekemään läksyjä aka vastata neljään itse laadittuun kysymykseen ja tehdä kymmensormijärjestelmätreeniä puolisen tuntia....

Ja sitten se loman toinen puoli... joku viisas sanoi joskus että riitelevistä sisaruksista tulee aikuisena läheisempiä. Tällä ajattelutavalla vois vaikka kuvitella että ne asuu yhdessä vaimoineen ja miehineen kommuunissa, ainakin lomilla. Lomakuvia katsellessa paistaa aina aurinko, tunnelma on rento ja kaikilla on aina vaan kivaa. Tosiasiassa lomailuun liittyy muunkinlaisia elämyksiä. Moni pariskunta ottaa lomalla yhteen koko vuoden edestä, me tosin ei juuri olla harrastettu lomariitelyä, vaan riitaa syntyy ennemminkin mitättömistä asioista arjen tempoilussa.  Koko perhe odottaa lomaa. Jokaisella perheenjäsenellä on mielessään se utuinen mielikuva siitä minkälainen on täydellinen loma, mitä sellaisella lomalla tehdään, puhutaan, ollaan ja syödään. Monelta herätään, ja milloin mennään nukkumaan. Nämä toiveet eivät välttämättä – useinkaan – kohtaa edes sellaisessa ihan tavallisessa (neurotyypillisessä) perheessä. Entä sitten kun puhutaan perheestä jossa ollaa...

Partioliivin juhlakuntoon saattamiseen tarvitaan viiniä. Näillä läpysköillä kun on tarkka järjestys ja tarkat paikat liivinssä. Me telttaillaan. Tai oikeastaan minä ja kaksi lasta telttaillaan – olkkarin lattialla, koska kuka nyt tuolla karhujen ja kojoottien seassa nukkuis takapihalla – se kolmas lapsi ulostettiin käytöshäiriön takia teltasta joskus kymmenen pintaan, ja nukuttuaan ensin yläkerrassa faijansa kainalossa se pelaa nyt Minecraftia onnellisena omasta rauhasta. Kaksi telttailijaa nukkuu vielä. Tilanteen autenttisuuden lisäämiseksi alakerran ikkunat on apposen auki ja mä juon aamukahviani villapaidassa – ihan kuin oikealla leirillä. Tosin kahvi tulee keittimestä ja takapuolen alla on tuttu tuoli. Kohta ne mussukat kömpii ulos teltasta ja puolisen tuntia siitä on ihan mahdollista että kaipaan taas maanantaiaamua ja tyopaikan tasapainoista rauhaa. Mun mielikuvissa aamu on sellainen mukavan seesteinen, tehdään yhdessä ja meillä on kivaa... Käytäntö on osoittautunut olem...

Mulla on paljon lukijoita, joita ei kosketa erityislapsen vanhemmuus. Mulla on lukijoita, jotka seuraa blogia, koska heitä kiinnostaa elämä maailmalla, tai sisustus tai vaatteeta tai ihan vaan elämä yleensä, sellaisia joilla ei ole minkäänlaista kosketusta tai suhdetta erityislapsen vanhemmuuteen, tai ehkä vanhemmuuteen ylipäätään. Sitten on ryhmä lukijoita joita se erityislapsen vanhemmuus koskettaa, ja jotka seuraavat blogia siksi että silloin alussa erityislapsi oli kirjoitusten keskipisteessä. Meillä on edelleen ne samat, kahdesta kolmeen erityislasta. Samalla me ollaan monesti ihan tavallinen perhe, sellainen jossa on helppoa aina välillä unohtaa että lapsilla on lista diagnooseja. Sellainen jonka elämä on monessa ja monesti aika tavallista. Me ollaan kasvettu pois ajasta jolloin seinät ja ovet oli täynnä kuvallisia ohjeita. Me ollaan kasvettu pois ajasta, jolloin väkersin autossa post-it lapulle sosiaalisia tarinoita, kun ruuhkan takia jouduttiin kääntymään vasemmalle sen si...

mielenosoitus jälkiruuan puolesta K:lla on keskimäärin aina huono päivä silloin kun me ollaan illalla menossa kylään. Se on tuskin sattumaa, vaan enneminkin esimerkki siitä miten vaikeeta sen on käsitellä odottamisen jännitystä ja iloakin. K:n maailma on parhaimmi8llaan sellaisena tasapaksuna. Niinpä sillä oli eilen pitkä päivä ja niin oli meillä muillakin. Kolmen aikaan iltapäivällä keskustelunaiheena oli pitääkö jannulle hankkia lastenvahti meidän muitten lähtiessä kyläilemään. Odotan puolittaisen kauhun vallassa joulua ja sen mukanaan tuomia hetkiä K:n kanssa. Saattaa olla että meillä laskee muutkin kun lapset minuutteja ja tunteja jouluaamuun. Perjantaina löysin M:n vaeltamassa koulunpihalla yksikseen. Ruokavälitunti on pitkä – puolituntia – vallettavaksi yksin sateessa. Kaukaa katsottuna se näytti surkealta tihkusateessa ilman takkia. Kaappasin sen kainaloon, kysyin missä sen sadetakki on ja me juteltiin. Kysyin siltä onko se aina yksin välitunnilla, ja se vastas että...

Rikas rakas vihamies ja elämänkumppani Windows tekee jotakin säätöä - taas kerran - ja mun hieno Office 2013 on toistaiseksi lakannut toimimasta. Sopii toivoa että se ennen automaattista ikkunan sulkemista tallensi sen juuri kirjoittamani vastineen Laura Saarikosken kolumniin , tai ehkä korkeammat voimat yrittää kertoa mulle ettei kannata tunkea melonia nenään ja mouhota vaan ohittaa kyseinen kirjoitus olankohautuksella, ja sillä että maailmaan mahtuu mielipiteitä. Teinhän niin silläkin kerralla kun Hesari kertoi pohjois-kalifornialaisen koulujärjestelmän ajavan lapset itsemurhiin. On torstai ja edelleen katson hämmentyneenä naamiksen listaamaa statistiikkaa mun edelliselle kirjoitukselle... Numerot on hämmentäviä. Onhan kysymyksessä pikkublogi eikä mikään vakavastin otettava suunnannäyttäjä, harrastus ja terapiamuoto eikä mikään ammatti. Moni on kiittänyt, onhan kysymyksessä monen vanhemman suurin stressinaihe, tai ainakin yksi niistä suurista syyllisyydentunnon kehittäjistä. ...