perjantai 31. elokuuta 2012

lääkäriviikot


Kaiken muun mukavan lisäksi tällä viikolla on kulutettu aikaa lääkäreiden odotushuoneissa... keuhkospesialisti, hematologi ja kardiologi.

90 minuuttia

Siellä keuhkotyypillä istuin tiistaina aamutuimaan kahden lapsen kanssa – sähköjänis oli L:n mukana töissä – ja lopputulemana oli nippu uusia testejä ja hengitystä avaavaa kokeeksi... se halus tutkia keuhkojen toimintaa parissakin eri tilanteessa ja eri vinkkelistä ja lisäksi ultran mun sydämestä. Tällä kertaa katsellaan oikeeta kammiota ja sen mahdollista vajaatoimintaa. Varaan siis lastenhoitajan sille päivälle. Lisäksi se pohti jo kaiken maailman muitakin testejä joita en vielä halua edes ajatella.

60 minuuttia

Eilen iltapäivästä olin hematologilla kaikkien kolmen kanssa – VIRHE! Ennen kaikkea se ajankohta oli virhe. Viedä nyt kolme lasta loppuiltapäivästä onkologian klinikalle lääkärin konsultaatioon... hullu olen!!!! No, kivasti saatiin joku neukkaria muistuttava tila ja ajatus oli tosi kaunis, MUTTA sen pöydän ympäri oli tosi kivaa juosta kirkuen samaan aikaan kun mä yritän sitten keskustella lääkärin kanssa mun tulevaisuudesta. Päällimmäisenä jäi mieleen että lääkitys jatkuu mun lopun elämää ja saan siis laukata verikokeessa säännöllisesti seuraavat 40+ vuotta, jos nyt en satu potkaisemaan tyhjää ennenaikaisesti.  Jos oikein onni potkasee ei tarvitse ottaa kuin neljä verikoetta vuodessa, tällä hetkellä pysytään tässä 1-2 viikon välissä. Toinen asia joka jäi mieleen oli se pieni mahdollisuus ettei se lääke toimikaan oikein ja joudun pistämään loppuelämäni – ei kivaa, siis oikeesti aika syvältä. Parempi kuitenkin kuin massiivinen keuhkoveritulppa ja kuolema. Niin, ja se halus lähettää mut antikoagulaatioklinikan seurattavaksi.

120 minuuttia

Tänään oli viikon viimeinen koitos kardiologilla... kiva lääkäri, mutta sen vastaanotolla vierähtää aina tunti jos toinenkin... tänään ”vaan” kaksi. Toisaalta jos se respan tyttö puhui totta niin äijä vastaanottaa potilaita täysin mielivaltaisesti ja sillä saattaa olla jopa 20 potilasta 2 tunnin sisällä. Tämä ei siis tarkoita ripeitä juttutuokioita, vaan jokaisen potilaan kanssa vietetään kuitenkin se tarvittava aika, eli ne aikataulut venyy ja paukkuu ja ihmiset istuu ja odottaa ja odottaa ja odottaa... L kiltisti otti pojat ja mulla oli mukana ahdistunut ja totaalisen ylikierroksilla käyvä M. Kun ne käski mut siihen kaapuun EKGtä varten M:lla hirtti kiinni ekan kerran kun se hetken kuvitteli et mä joudun taas sairaalaan. Mua taas otti päähän että ne edelleen halus sen EKGn vaikka mun sydämessä ei ole mitään vikaa tällä tietämää. Loppuaika M:lla kului mua ja lääkäriä keskeytellessä ja pitkin seiniä hyppiessä – kirjaimellisesti.  Lääkearvot oli taas päin peetä ja annosta nostettiin nyt 15mg:n... se on aika iso annos tätä ainetta ja niinpä hänkin mietti että olenko mahdollisesti resistentti kyseiselle aineelle kun oireitakin edelleen on. Hänen näkemyksensä siitä sydänultrasta oli se että jos sellainen tehdään, haluaa hän että se tehdään hänen vastaanotollaan – selvä – oli kuitenkin sitä mieltä että ehkä se on tosiaan ihan hyvä tehdä. Sopii mulle. 

Antikoagulaatioklinikalle se viittas kintaallaan ja halus mut jatkossakin vastaanotolleen... En tiedä – kaikki kai käy – olispahan mulla oma kardiologi jos tulee jatkossa tarvetta... Lääkärit on kyllä noin yleensä vähän hämmentyneitä kun sanon että se ns. hoitava lääkäri on kardiologi ja varmistavat vielä että eihän mun sydämessä mitään vikaa ole? Joo ei oo, tää vaan haluaa mua hoitaa kun sattui olemaan päivystävä kardiologi silloin kun jouduin sairaalaan ja ne luuli et se on mun sydän ja... who knows mitä näitten taiteilijoitten päässä liikkuu ja kaikki haluaa tietysti päteä toistensa päälle, ihan kuin telkkarissa.

Hematologin huoli tässä kuviossa oli se, että hukun sydänpraktiikassa epäpotilaana jonnekin epäosastolle. Samasta syystä hematologi ei halunnut mua syöpäpraktiikkansa potilaaksi, kun hukkuisin sielläkin jonnekin epäkategoriaan.

10 minuuttia

Ilalla ne vielä soitti sieltä antikoagulaatioklinikalta ja nyt mä meen sinne ens keskiviikkona JOS en peruuta sitä aikaa... en mä tiedä mitä tässä pitäis tehdä. Yks haluaa yhtä ja toinen toista ja jonkun pitäis tätä seurata. Toinen ongelma on se että täällä yksityisenterveydenhuollon ihmemaassa kaksi lääkäriä toimii yhdessä sairaalassa ja se kolmas toisessa, se joka halus mut sinne oman sairaalansa antikoagulaatioklinikalle... mikä olis järkevintä? Pitäiskö itse ilmoittautua sen toisen sairaalan antikoagulaatioklinikalle vai? Mistä mä tiedän? Miks mun pitää aina tietää? On hetkiä jolloin olis paljon kivempaa olla suomalaisen ylhäältäsanellun terveydenhuollon piirissä... tekis mitä käsketään, ei tarttis itse päättää. Täällä pitää KAIKKI päättää ihan itse.

Ja sit multa kysytään miksi en jaksa mennä lääkäriin esittelemään kipeää rannetta kun järki sanoo että se on pelkkä rasitusvamma noitten mastodonttien takapuolien pesemisestä. En jaksa, saan käydä lääkäreissä ihan tarpeeksi muutenkin.



sata litraa bensaa


Viimeinkin perjantai ja pitkä viikonloppu. Mikä tekee kotiorjan kotiäidin perjantaista jotenkin erilaisen muihiin päiviin verrattuna? – En ihan rehellisesti tiedä... tai ehkä se että lauantaina saa aamusta lähteä koiran kanssa lenkille ihan YKSIN, se on aika luksusta.

M:n psykologi on lomalla ja näinpä meillä on melkein vapaa perjantai. Mulla on iltapäivästä kardiologi, mutta muuten ei oo aikatauluja. Noin muuten viikkoa kuvaa aika hyvin se ettei yhtään ylimääräistä – siis ns. huviretkeä  - olla tehty mihinkään, auto tankattiin viikko sitten, siinä on 100 litran tankki ja se tankki on nyt niin tyhjä ettei pääse mihinkään pysähtymättä ensin bensa-asemalla. On tullut vähän ajeltua... terapiaan ja lääkäriin ja terapiaan ja lääkäriin ja puistoon ja terapiaan ja lääkäriin...

Pojat nukkuu, M ei nuku. Se on nyt kohta ollut viikon omassa huoneessaan ja mä siinä patjalla lattialla. Saldo:

1 hyvin nukuttu yö
1 yö patjalla mun kanssa nukkuen
1 yö patjalla mun kanssa heräillen
2 rikkonaista yötä

Taidan pyytää että se psykologi ryhtyy seuraavaksi puhumaan ton kanssa tästä nukkumisasiasta. Pakkohan tähän on joskus saada jotakin tolkkua... millä mä opetan sille ettei mitään kamalaa tapahdu jos nukkuu sängyssä yksin, se kun pelkää sitä kamalaa vaikka mä oon siinä alle metrin päässä...

10 päivää koulun alkuun... vaatteet päälle ja menoksi - TAAS


torstai 30. elokuuta 2012

onnen avaimia


Mä oon viimepäivät miettinyt että millä sitä siis ihan aidon oikeasti ja syvästi oppis tarttumaan siihen hetkeen. Oppis olemaan surematta tulevaa ja nauttis elämästä tässä ja nyt. Oppis näkemään ne onnen murut päivässä tai että muistais pysähtyä niihin hetkiin... yhteiseen aamiaiseen lasten kanssa - kun kaikki syö eikä kukaan sotke. Lasten kikatukseen kun itse on suihkussa – sen sijaan että ne repii toisiaan tukasta ja tappelee. Omaan hetkeen kahvikupin kanssa koneella – sama se nukkuuko ne, ainakin ne on rauhallisia. Ja jopa siihen hetkeen aamuyöstä kun viereisestä sängystä kuuluu tuhannetta kertaa ”mamma” – tämäkään ei kestä ikuisesti ja kohta kukaan ei enää tarvii mua yhtään mihinkään.

Elämä on kaoottista ja kiireistä, mutta onhan meillä omalla tavallaan helpompaa kuin vuosi tai kaksi sitten, tai erilaista ja mun silmissä myös helpompaa. Ei tartte roudata pulloja, ei tarvitse roudata eväitä, ei tarvitse roudata vaihtovaatteita ja rattaita... kaikki kävelee itse, ainakin useimmiten. Ne kiipee itse autoon ja tietää omat paikkansa, ne osaa laittaa kengät jalkaan ihan itse, ne pystyy edes jollakin tasolla kertomaan mistä se kenkä puristaa ja kuka löi tai kiusas tai puri. Ensin–sitten konsepti alkaa tulla tutuksi noille nuoremmille, M:n kohdalla tää asia riippuu päivästä ja asiasta - joskus toimii joskus ei. Ne osaa syödä itse ja jopa leikkivät keskenään aina välillä.

Mä katson elämää taaksepäin, aikaan ennen poikia ja muistan kuinka mulla oli lapsi jolle kelpasi vain minä. Lapsi jota mä kannoin erilaisissa kantolaitteissa 24/7/365 koska se ei viihtynyt lattialla tai rattaissa yhtään sen paremmin kuin jonkun muun sylissä... onhan mun elämä helpompaa... se on edelleen tiukasti kiinni, vaatii ja tarvitsee mutta se käy myös koulua ja terapiaa ja... se on kuitenkin vasta neljä. Nyt se osaa kattaa pöydän ja rakentaa junaradan ja toimii poliisinakin tarvittaessa – joskus sillä on kyllä sellaisen elokuvakytän väkivaltaiset otteet, tai aika useinkin... se osaa ihan kamalasti ja oppii jokainen päivä lisää.

Mulla on ympärillä lauma ihmisiä jotka opettaa sille niitä taitoja joita se ei alkujaossa saanut. Ne opettaa sille ongelmanratkaisukykyä, sosiaalisia taitoja, sosiaalista kieltä, kommunikaatiota, tunteita, eleitä, kehonkieltä... ne opettaa sitä hallitsemaan itseään ja toimimaan tässä vaativassa maailmassa, ne opettaa sille asioita joita mä en itse osaa sille opettaa. Ne opettaa sille niitä asioita jotka K:lle tulee itsestään, joissa K on syntymästään mestari, paljon parempi kuin kumpikaan vanhemmistaan.

Mä oon onnellinen että mun lapsilla on isä. Niillä on isä joka rakastaa ja välittää ja opettaa niille kaikille asioita joita minä en osaa tai voi niille opettaa. Niillä on isä joka pitää niiden puolia ja pitää mut ruodussa ja muistuttaa jos oon kohtuuton – mä aina välillä oon vähän kohtuuton. Mä toivon että M:n ja L:n herkkä ja erityinen yhteys säilyy niinä vuosina kun M kyseenalaistaa mut ja mun tavan olla, mä toivon että niiden keskusteluyhteys säilyy silloinkin kun mulla ei sitä M:n kanssa ole. Mä tivon myös että sillä, ja oikeastaan niillä kaikilla on rohkeus kyseenalaistaa mut ja mun tapa, että ne näkee ja uskaltaa sanoa näkemänsä. Mä toivon että mä osaan silloin kuulla ja kuunnella.

M istuu tässä mun vieressä ja pelaa itsekseen Liukumäkipeliä. Se kysyy multa noin 30 sekunnin välein oonko mä jo valmis ja voinko mä jo tulla ja mä vastaan aina uudestaan – kohta, ensin kirjoitan ja sitten mennään... se toimii joskus, ei aina – tänään on se päivä kun se ei oikein toimi.



11 päivää koulun alkuun...


imperiumin vastaisku



00:20
”mamma, mammaa, mikä toi ääni oli” – ”se on tuuletin, nuku vaan, mä oon tässä vieressä”

01:20 
”mamma, mikä tää ääni on?” – ”ei mikään, nuku”

03:40 
”mamma, näin pahaa unta” – ”Mä tuun hetkeksi sun viereen, ei mitään hätää, oon ihan tässä”

04:50 
”mamma, mua pelottaa toi ääni” – ”Se on kastelujärjestelmä, tule katsomaan...”

...ja näin me nousemme ennen viittä aamulla. Pojat herää kuuden pintaan ja aamiainenkin on syöty jo kauan ennen seitsemää.

Kun se jäiskin tähän, mutta nythän mulla on vastassa itkuinen ja väsynyt lapsi joka itsekin toteaa että ”mamma, I think I’m having a really bad day today” – niinpä... kaikki on väärin, väärää paahtoleipää, väärällä hillolla, väärin leikattuna, väärät hedelmät, väärät mukit, väärät, väärät, väärät... yöpaitakin juuttuu päälle ja pikkuhoustkin on ihan mahdottomat ja KAIKKI on ymmärrettävästi pielessä... jostakin syystä; 

I think I’m gonna have a really bad day today!


keskiviikko 29. elokuuta 2012

asiat järjestyy järjestykseen


Hyvä päivä – kiva päivä! Ehkä mä sittenkin voin pitää ne.  Ei huutoa, taistelua ja tappelua – siis normaalia enempää – käytiin poikain kanssa kolmistaan kaupassa ja pärjättiin ilman ostoskärryä, ihan ekan kerran ilman koskenkaikkeenrikonkaikenostankaikenaiheutanäidillehermoromahduksen katastrofia. Laukattiin terapiasta toiseen, vietiin Kanaset uuteen kotiinsa ja käytiin puistossakin. Postissa tuli loput M:n kouluvaatteista. Huikee ero oikeesti meidän aamuissa kun M on poissa, meillä on kivaa – valitettavasti kivempaa kuin M:n kanssa, ainakin tänään oli – ja kun M on aamupäivän ja/tai päivän poissa mä jaksan venkslata ja hänkslätä sen kanssa loppupäivän paremmin ja elämä sujuu... jaksoin jopa lukea sille iltasadun (huono äiti ei ole viimeaikoina kauheesti lueskellut).

M sai uuden opettajankin, sain tänään sähköpostia aiheesta. Ne on luopuneet siitä vanhemmasta tädistä jota kaikki vanhemmat – myös minä – pelkäs ja joka pakotti lapset kulkemaan toppavaatteissa ja huput päässä kesäkuussa. Uusi opettaja tavataan ensi perjantaina, Tami jotakin... uteliaana heti Googlasin, mutten löytänyt mitään... Erityisopettaja tarjosi halukkaille – siis erityisopetussuunnitelman omaaville oppilaille - 10min palaveria sen tutustumistilaisuuden jälkeen, mutta ei kai me mitään palaveria nyt tähän väliin tarvita, selvät sävelet. Nyt odottelen vaan yhteydenottoa koulukuljetuksista tai ehkä se bussi vaan ilmestyy maanantaina, syyskuun 10. tohon oven eteen joskus kahdeksan pintaan.

Syksyn terapiatkin saatiin selville ja meidän standardiviikko näyttää nyt tältä:



Väleihin tungetaan sit lääkärit ja hammaslääkärit ja leikkideitit ja... se tavallinen elämä.


jokainen chäänssi on mahdollisuus


Uusi päivä ja uudet kujeet... vai uusi yritys? Ehkä mä en nyt ihan vielä anna niitä ensimmäiselle vastaantulijalle ja ehkä mun tosiaan pitäis ottaa kummitäti T:n neuvosta vaarin ja löytää boheemimpi lähestymistapa elämään. Jokainen päivä ON uusi mahdollisuus ja toivossa on hyvä elää ettei tänään syöksytä sille rotkoon vievälle sivuraiteelle...

Vähän lannistavaa kuitenkin elää koko ajan torstaissa ja yhtäkkiä ymmärtää, että on keskiviikko... M lähti toimitaterapiaan ja ABAan – saatiin yks ylimääräinen kerta klinikalla – ja pojat katsoo telkkua ja juttelee keskenään ja just nyt on taas aika idyllistä... kunpa tätä tunnelmaa vois purkittaa ja kaivaa sen purkin esiin kun meinaa usko ja toivo loppua... Eilen taas kerran tuli todettua, että O tosiaan tarvitsee ne päiväunensa. Muuten viidestä eteenpäin on meillä yhden itkuisen pojan ujellusta ja kiukkua ja kun iltaa kohden näitten villieläinten kullannuppujen vauhti muutenkin kasvaa eksponentiaalisesti ei siihen tarvita sitä yhtä ujeltavaa äänilähdettä. Yritämme siis jatkossa saada pojan unille, siitä on viime aikoina vähän lipsuttu kohtalokkain seurauksin.

M on oppinut nukkumaan omassa sängyssään - lue; M on oppinut nukkumaan omassa sängyssään niin, että mä nukun patjalla siinä vieressä - ja tänään se vetäs farkut omatoimisesti jalkaan, mun lapsi joka on AINA vastustanut farkkuja kun ne on kovat ja karkeet ja inhottavat ja epämukavat ja... Yllättäin se näytti farkuissaan ja raitapaidassaan ja flipflopeissaan enemmän kymmenen-  kuin nelivuotiaalta. Muutenkin se oli herätessään aivan käsittämättömän hyväntuulinen ja avulias... millä me saatais sille lisää tällaisia aamuja?

Jos jaksan, meen tänään illalla pitkästä aikaa POKAan – autististen lasten perheiden vertaistukiryhmään – olis kivaa nähdä tuttuja ja kuulla kuulumisia ja tunnelmia kesästä ja koulun alkamisesta...

Pitäis raapustaa itsestäni jonninmoinen opettajaprofiili ja vanhemmille jonkin sortin systeemi meidän tavoitteista ja lukuvuoden ohjelmasta... pitäis varmaan muutenkin alkaa miettimään ihan materiaalien kanssa mitä lauletaan ja leikitään, S:n kanssa ideoitiin jo eilen värikylpytyyppistä lähestymistapaa ja mä jo vähän innostuinkin, tästä voi tulla kivaa!

12 päivää koulun alkuun, mä niiiiiiin odotan sitä koulubussia tohon oven eteen...



tiistai 28. elokuuta 2012

annetaan pois

Annetaan pois kolme lasta pitovaikeuksien vuoksi. Tottelevaisuuskoulutuksesta ei hyötyä alkavaan uhmaan. Ei palautusoikeutta. Ei vaihtoa uudempiin tai vanhempiin paremmin toimiviin kiitos.

On meillä oikeasti ollut ihan hyvä päivä, mutta kun lähtee liikkeelle aamulla kukon laulaessa ja saapuu seuraavan kerran kotiin vasta päivällisaikaan ja nauttii koko sen ajan ihanien lapsukaittensa seurasta; lääkärissä, työpalaverissa, ruokakaupassa, lounaalla - lounaalla kaksi pupeltaa ruokaansa ja kolmannen on ihan pakko päästä kakalle ja niinpä mä juoksen sen vessan ja meidän lounaspöydän väliä huolehtien ettei ketään kidnapata, tai ettei kukaan vaihtoehtoisesti kuvittele että oon hylännyt ne siihen kahvion pöytään - päivällisellä, leikkipuistossa, autossa, vessassa... tulee äidille väsy vastaan jossakin vaiheessa, etenkin kun yksi kirkuu päivällispöydässä, toinen kertoo - ja esittelee samalla hampaanjälkiä - kuinka sitä taas purtiin ja kolmas riehuu ilman päätä ja häntää kaataen lamput mennessään (se ainoa hieno ja kallis mitä tästä taloudesta löytyy).

Tarzan...

...ja Jane

M meditoi Kanasten kanssa autotallissa - Ei saa häiritä! 

Prinsessojen määrä meidän taloudessa näyttää kasvavan...
Antakaa mulle armoa edes hetki ja joskus, mutta ne ei vaan anna - armoa, mulle. Mä kuulen M:n äänen autotallista, mä kuulen kuinka sen tarvitseva ja vaativa äänensävy lähestyy mua, miten kukaan - siis kukaan, kukaan, kukaan - voi olla noin intensiivinen ja kuluttava. Miksi mun lapsi on sellainen? Miksi mun lapsi on autisti? Miksi mulla on kaksoset? Miksi se yksi vaan huutaa uhmakkaasti kun ei osaa ja pysty? Miksi ne puree? Miksi? Miksi? Miksi? Armoa!


kynttilän valossa


Me syödään aamiasta kynttilän valossa, ekaa kertaa tänä ”syksynä”. Onhan aamukin joo aikainen, mutta aikainen se on ollut muinakin aamuina ja tänään oli ensimmäistä kertaa oikea valo kynttilälle – pimeetä siis. Mulla on jo vuosia – vuosikymmeniä - ollut tapa sytyttää kynttilä pimeinä syys- ja talviaamuina luomaan ajatuksen lämmöstä aamiaispöytään ja lapsetkin on kasvaneet tähän. Aamukahvi maistuu NIIN paljon paremmalta kynttilän valossa.

Tavattiin eilen lasten kanssa Doris ja Gabriella pitkästä aikaa, sovittiin samalla että lapset menee sinne yökylään syyskuun puolivälissä. Doris on enkeli, ainoa jolla on riittävästi rohkeutta ottaa tämä lauma kotiinsa yön yli tai viikonlopuksi... Toiset ihmiset vaan rakastaa pieniä lapsia, Doriksella on neljä lasta, nuorin on vaan jo kahdeksan, meidän lapset kuulemma täyttää sen pienen lapsen kaipuun – varmasti.

Nyt on sit kovat suunnitelmat mitä halutaan tehdä, kun saadaan 24 tuntia ilman lapsia... mihin ravintolaan syömään? Minne aamiaiselle? Mitä tehdään päivällä? Mukavia, ihania ajatuksia ja suunnitelmia. Se että lapset on yön yli hoidossa tai edes päivän tai illan nousee arvoon arvaamattomaan silloin kun niitä normisittereitä – mummeja, kummeja, siskoja, veljiä, setiä ja tätejä – ei ole. Kun ei ole ketään jonka ”kuuluis” hoitaa lapsia ja nämä tilaisuudet perustuvat a)rahaan – palkattu sitteri b)ihmisten hyvään tahtoon – Doris. Onneksi on ne vaihtoehdot ja onneksi on ihmisillä hyvä tahto. Kaukana ollaan kuitenkin näistä lapset menee joka toinen viikonloppu mummilaan systeemeistä – ei mene. Menee ehkä kerran tai kaksi vuodessa... tämä on meillä toinen kerta lasten syntymän jälkeen kun vietetään yö ilman lapsia... pitänee siis loihtia ne turkistaljat, kynttilät ja takkatulet esiin.

Odotan – innoissani!


maanantai 27. elokuuta 2012

mukavaa postia paristakin paikasta

 

 

 

 

 

Lasten syysvaatteet tuli tänään postissa, tai siis suurin osa... Bodenilta ja Eddie Bauerilta. M:n garderobiin on tulossa vielä pari paitaa ja yhdet trikoohousut (Bodenilta nekin) ja O:lle metsästetään edelleen toppaliiviä. Tämän kummempaa talvivaatetusta ei meillä - onneksi - tarvitsekaan. Päällystakiksi riittää sadetakki sadesäällä ja tuulella. M:lle ostin jo keväällä Northfacen windbreakerin ja pojat kulkee mun kanssa autolla niin ne ei tarvitse edes sitä. Sateessa täällä ei kukaan ulkoile puistoissa ja jos tulee tarve mennä, löytyy vaatehuoneesta viimevuotiset välikausihaalarit koko joukolle.

Neljä ylintä kuvaa on jannujen vaatteita ja oranssi fleece on K:lle.


suurta ja mahtavaa ja pieni kriisi


Mulla on tunne että pitäis kirjoittaa jotain isoa ja mahtavaa ja merkittävää, vähintään kuitenkin kiinnostavaa ja kuitenkin tosiasia on ettei aina irtoo, ei irtoo suurta ja merkittävää eikä meidän elämä nyt aina niin kiinnostavaakaan ole... aamulla ylös, illalla alas ja siinä välissä terapiaa ja puistoja ja ystäviä ja leikkideittejä ja pieniä ahdistuksia ja pieniä, ja välillä suuriakin iloja ja... tavallista – meidän tavallista.

Tän päivän suurin kriisi taisi olla se meili M:n ja M on siirretty iltapäivä ryhmästä aamupäiväryhmään opettajalta – no eihän se suuressa mitakaavassa mikään kriisi ole, mutta aiheutti kuitenkin melkoisen tapahtumaketjun ja lisävaivaa monelle ihmiselle.  Ainoa mikä tässä käytännössä muuttuu on M:n maanantaiden aikataulu, mutta, mutta... kun mä olin jo ehtinyt postittaa sen SNAPS ilmoittautumiskaavakkeen ja ilmoittaa et se on iltapäiväryhmässä koulussa ja sitten ne terapiat ja nyt sillä on sitten uusi puheterapeutti – en tykkää yhtään – ja se menetti yhden toimintaterapian ja on jonossa jollekin muulle toimintaterapeutille ja jos se sille uudelle toimintaterapeutille pääsee niin sit joudun siirtämään O:n toimintaterapian ja... voi perse sanoisin.

Ainakin heräsin, jos ei mitään muuta.

Looking on the bright side, ryhmä istuu M:lle varmasti sitä vanhaa ryhmää paremmin ja tiedän ainakin kaksi kaveria, jotka ovat samassa ryhmässä – kai. Koulu alkaa 10. päivä ja sitä ennen on tietty joku tutustumisjuttu, veikkaan edeltävää perjantaita. Kolmetoista päivää koulun alkuun!


miksi se ei nuku!


ja tänään se tosissaan tuntuu maanantaille... ei ihan mennyt putkeen tää yritys saada M omaan sänkyyn, joo eihän sitä Roomaakaan yhdessä yössä rakennettu, mutta kyllä mä mielelläni olisin vähän nukkunutkin - tai siis vähän nukuin mutta olisin halunnut nukkua enemmän. Repaleisen yön jälkeen herätyskin oli varhainen – 5:50 – ”mamma, we need to wake up early cause I have an appointment with Ms Lindsey”. Sillä aikaa kun mä yritän hahmottaa missä mä olen ja mitä kello on neiti kipaisee reippaasti poikien huoneeseen ja ehtii herättämään O:n ennen kuin kerkiän väliin… K:n yläsänkyyn kiipeäminen kestää sen kolme sekuntia pidempään, että kerkisin estämään herätyksen. M:n mieleen ei juolahdakaan – ikinä – että joku muu saattais ehkä a)haluta nukkua b)tarvita sitä unta, ja se on aina yhtä aidon hämmästynyt siitä ettei ihmisiä saa herättää. Miksi ei?

Mä katson meidän päivän ohjelmaa yhden kahvikupillisen jälkeen ja otan toisen kupin kahvia... aivot ei toimi ja pitäis ohjata (facilitate) leikkideittiä, keksiä lounasta ja tavata ystävä kahvilassa – mitäköhän siitäkin tulee – ja valmistautua huomiseen opettajainkokoukseen ja miettiä ruokaa ja... A-P-U-A! Ja huominenkin ahdistaa jo etukäteen... Lääkärissä pitäis olla heti kahdeksalta ja sen jälkeen M:n sosiaalisten taitojen ryhmässä ja sit sinne opekokoukseen (aivot toivottavasti mukana)... Voisko joku mahdollisesti keksiä vara-aivojärjestelmän? Vähän niinku puhelimeen vaihdettava akku...


sunnuntai 26. elokuuta 2012

our house (in the middle of the street)


Kun me muutettiin tänne meillä oli asunto valmiiksi katsottuna ja jos oltais siihen asuntoon silloin muutettu saattais moni asia olla toisin – eikö ole hauskaa muuten joskus pohtia miltä oma elämä näyttäis jos olis joissakin isommissa risteyksissä valinnutkin sen toisen vaihtarin? No, joka tapauksessa meidän relotyyppi suositteli silloin sitä vaihtaria johon lopulta päädyttiin ja siinä ”rivitalossa” – kolmikerroksinen town house – me asuttiin vajaat viisi vuotta. Asuttais varmaan vieläkin jos tila ei olis alkanut käydä ahtaaksi sen ajatuksen myötä että meille oli tulossa lapsi... ensin adoptiolapsi ja sitten M. Vuokralla siis oltiin ja ne silloiset vuokraisännät on nykyään hyviä ystäviä.

Ekasta muutettiin tokaan ja samalla ekaan taloon. M syntyi siellä ja meillä oli ihan kreisit vuokraisännät, jotka kävi salaa katsomassa miten me asuttiin, taisivat käydä talossa sisälläkin... ihan hyvin me tultiin toimeen ja me oltiin varmaan niiden unelmien vuokralaiset sen jälkeen kun poikamies ja poikamiestyttö vuokralaiset oli kertaalleen pistäneet talon remonttiin. Näistä reilusta kolmesta vuodesta jäi käteen myös meidän naapurit, jotka odotti toista lastaan samaan aikaan meidän M:n kanssa. Edelleen tavataan ja lapset leikkii yhdessä, heillä M:aa kuukauden vanhempi Nathan ja poikia 8kk vanhempi Lucy. (Tarkemmalle lukijalle todettakoon, että Marie Grace ja T leikkii yhdessä Taivaaisän leikkipuistossa ja Ginasta oli mulle paljon tukea T:n kuoleman aikaan.)

Miksi ei omaa taloa aikaisemmin? Siksi että sitä mukaa kun me saatiin talouttamme paremmalle pohjalle nousi myös talojen hinnat ja lopulta oltiin täysin saavuttamattomissa lukemissa. Kunnes tuli aika asuntokuplan puhjeta ja me löydettiin meidän raksa... joulukuussa seistiin käytännössä metsän reunassa valkkaamassa tonttia ja kesäkuussa muutettiin sisään, ekoina meidän asuinalueella ja postilaatikonkin numero on yksi. Meidän talo on pieni ja vain muutaman sadan metrin päässä alkaa ne isot ja hienot talot, ne joissa neliöitä on keskimäärin 300m2. Meidän talo ei myöskään ole ulkonäöltään yhtä hieno, mutta sisältä sitäkin toimivampi. Alakerta yhtenäistä tilaa... keittiö (ruokakomerolla – ihan parasta), ruokailutila, olohuone ja vessa. Yläkerrassa keskeisenä tilana loft eli se meidän ”mediatila” josta ovet lastenhuoneisiin, lasten kylppäriin, kodinhoitohuoneeseen ja meidän sviittiin – makkari, kylppäri ja vaatehuone. Lastenhuoneissa on omat vaatehuoneensa. Se kahden auton autotalli ja yhteensä n.240m2.

Rakentaminen oli ihana prosessi. Sai seistä siellä showroomissa valkkamassa keittiötä ja tasoja ja kylpyammetta ja suihkua ja hanoja ja vetimiä ja ovenkahvoja ja ovia ja ikkunankarmeja ja maaleja ja lattioita ja... ihanaa oli viimeinkin päästä tekemään mitä halus. Kompromissejä ollaan vähitellen tuunattu sellaisiksi kuin halutaan... vaihdettu halpoja lattiamateriaaleja enemmän oman näköisiksi, maalattu seiniä ja maalattu niitä samoja seiniä uudestaan. Kaikki istutukset ollaan käytännössä kaivettu ylös ja lahjoitettu tai vähintäänkin siirretty eri paikkaan ja laitettu tilalle hortensia, pioneita, lupiineja, mansikoita, mustikoita, vadelmia, ruusuja, laveteleita ja erilaisia heiniä. Menikö mitään pieleen? Joo, keittiön kaapinovet on väärät mutta niittenkin kanssa on oppinut elämään, ruokailutilan valaisin oli väärä ja se me saatiin vaihdettua toiseen.

Miksi tämä kirjoitus? Koska nämäKIN ajatukset on hyvä dokumentoida ja toisaalta varmasti ainakin osaa teistä kiinnostaa miten ja miksi ja milloin...

Meidän piti muuttaa joko ennen kuin pojat syntyy tai sitten ihan järjellä jälkeen – no mieluummin tietty ennen. Pojat syntyi kesäkuun 3. ja me muutettiin kesäkuun 9. Olishan se voinut huonomminkin kai mennä, vastasyntyneet kun ei nyt niin kauheesti vaadi, mutta kyllä se sektiohaava vähän pisti vastaan laatikoita purkaessa.







M:kin oli vielä aika pieni maaliskuussa

..ja mä ajelin Volvolla (naapurit ajelee edelleen mersullaan)


Huhtikuun alussa maha alkoi jo olemaan mahtava


Me ihan oikeesti aiotaan hankkia autotalliin toinen jääkaappi

Poikien huone oli alkuun vihreä

...ja M:n hennon vaaleanpunainen

Se sama kylppäri, jonka lattia vaihdettiin tänään 

M:n huone

Loftista meidän makkariin, oikealla seinän takana kodinhoitohuone

Lasten kylppäri ja jannujen putka



Kaikki muutokset perussuunnitelmaan

Keittiö alkuperäisessä asussaan


"Mediatilakin" oli alkuun leikkihuone

projekteja sunnuntaina


Voimaannuttavan – siis oikeesti – jumalanpalveluksen jälkeen on hyvä käydä päivän projektin/projektien kimppuun... Lasten kylppärin lattia, M:n huoneen järjestely,  askartelutarvike-peli-piirustusvälinehyllykön verho ja omenapiirakka. Tätä kirjoittaessa on se eka projekti saatettu loppuun ja lasten kylpyhuoneessa on vihdoinkin uusi lattia – tuumailuun meni vaan yhdeksän kuukautta.

Lattia ennen



Tää naulakko on kiertänyt meidän mukana monta, monta vuotta...
se on vaihtanut väriä ja ollut milloin eteisessä, keittiössä ja nyt kylppärissä. 

Uusi lattia ja uudet matot




Poikien kerrossänky pistettiin eilen takaisin kasaan ja jannut siirrettiin taas vaihteeks samaan huoneeseen. Tämän projektin nimi on ”M omaan sänkyyn nukkumaan”. Pojat nukahti eilen suuremmitta hulinoitta ja kun nappasit tikkaat pois saatiin päikäritkin hoidettua, JA jopa K nukahti kun siellä yläsängyssä ei nyt niin hirveesti ole tekemistä ja broidi veti zetaa alasängyssä... M on innostunut suunnitelmasta. Mä nukun patjalla M:n huoneen lattialla seitsemän yötä ja sen jälkeen siirryn patjalla loftiin ja vähitellen – toivottavasti – omaan sänkyyni. Yllättäin M itse totesi, että jos hän oppii nukkumaan omassa sängyssä ei hänen ehkä tarvitse mennä sinne unitutkimuksiin. Wau!!!! Lapsi tajuaa selkeesti syyseuraussuhteen ja pystyy vielä järkeilemäänkin tän asian ja motivoimaan sillä itseään. Ehkä meillä on nyt ensimmäistä kertaa ne onnistumisen ainekset kasassa.

Putkassa taas kerrossänky ja M:n autosysteemit tikkaissa... 



kierroksella ulkopuolella

autotallissa on vain yksi auto, koska mun auto ei mahdu pituutensa puolesta meidän talliin... 



Kuja portista yhteen suuntaan...

...ja toiseen suuntaan



Kuja ensin yhteen ja sitten...

toiseen suuntaan.

Puut talon takana, kujan toisella puolella on aika pitkiä... 












katu pohjoiseen...
...ja etelään