keskiviikko 30. joulukuuta 2015

kohti uusia seikkailuja

tammikuun 1. 2015


Huomenna on vuoden viimeinen päivä, se kolmassadaskuudeskymmenesviides. Mulla on työpäivä ja kesken työpäivän lapsen ortopedi. Fredden ja lauman tehtäväksi on annettu käydä ostamassa uudenvuodenhattuja ja torvia ja, ja... illalla syödään fondueta ja skoolataan tulevalle vuodelle varmaan jo kauan ennen vuoden vaihtumista.

Ulkona Elsa on tehnyt maailmasta kimaltelevan. Me katsottiin kimaltavaa tietä matkalla kotiin niitten kahden leiriläisen kanssa, niitten joiden leiripäivistä tulikin suunniteltua pidempiä, niitten jotka on tiputettu aamulla leirille kirkon ovien auetessa ja noukittu kotiin viimeisten joukossa.

Yläkerrassa kipsijalka katsoo telkkaria.

On ollut hyvä vuosi.

On ollut hyvä vuosi.

On ollut hyvä vuosi, sellainen jonka voi päättää hymyillen ja toivottaa seuraavan tervetulleeksi ilman tarvetta huokaista helpotuksesta. Sellaisiakin vuosia on ollut. Niitä joina seuraavasta on toivottu edellistä parempaa. Joku saattaisi ajatella toisin, mä lasken tän kuitenkin kaikkineen niitten hyvien joukkoon.

heinäkuussa 2015

 Vuosi 2015 toi mukanaan paljon uutta


Se toi meille kaksi uutta koiraa, sen joka viipyi vain hetken ja toisen joka tuli jäädäkseen. Sen toisen josta on kasvamassa murrosikäinen nuori neito, koko naapuruston rakastama – meidän Martta. Jäähyväiset olivat haikeat keväällä, ja edelleen Koira – Harry – kulkee mukana puheissa ja muistona sydämessä. Mutta niin se on, niin kuin vanhan ihmisen kuuluukin kuolla, kuuluu myös vanhan koiran kuolla. Tulee aika jäähyväisille ja vaikka jäähyväiset aina ovat katkeransuloisia on takana kuitenkin monta onnellista vuotta ja ihania muistoja... Meidän Haiju.



WE HAVE A SECRET

We have a secret, you and I
that no one else shall know,
for who but I can see you lie
each night in fire glow?
And who but I can reach my hand
before we go to bed
and feel the living warmth of you
and touch your silken head?
And only I walk woodland paths
and see ahead of me,
your small form racing with the wind
so young again, and free.
And only I can see you swim
in every brook I pass
and when I call, no one but I
can see the bending grass.
        ~Author Unknown

Vuosi 2015 toi meille kolme koululaista ja sen myötä uudenlaisen yhteistyön alakoulun kanssa. Kolme opettajaa, erityisope, lukiope ja koulunkäyntiavustaja. Kaikkien kolmen koulu sujuu kuitenkin hyvin, osin paljon odotuksia paremmin ja tammikuussa alkavaa iltistä taitaa odottaa kolmikko vielä paljon meitä vanhempia enemmän.

syyskuun 1. 2015


Vuosi 2015 toi mulle kauan kaivatun uuden lääkityksen. Enää ei tarvitse laukata verikokeissa. Se toi K:lle toimivamman lääkkeen ja teki meidän arjesta monella tapaa helpommin hallittavaa. Se toi kaksi kipsiä ja toisen kipsin kanssa otetaan vastaan myös tuleva vuosi. Haasteet on tarkoitettu voitettaviksi, kipu lääkittäväksi ja luut parantuviksi. Kun kevät koittaa me päästään hyvästelemään pyörätuoli. Ehkä tulevana vuonna selvitään katkenneita luita – tai sitten ei.



Kulunut vuosi toi mulle mun unelmien työn ja Freddelle tervetulleita uusia tuulia. Työn puolesta kumpikin vaihtaa vuoden hyvissä tunnelmissa. Mä hyppäsin takaisin työelämään ja vastoin suunnitelmaa taisin löytää jonkinlaisen urapolunkin. Fredde taas siirtyi joustavampaan elämään ja saa toteuttaa itseään siinä minkä osaa. Mun työn mukana me päästiin takaisin hyvän vakuutuksen piiriin, sellaisen ettei asiaa tarvitse edes ajatella, tuli tarpeeseen. Vuonna 2015 meidän perheen terveydenhuoltokulut olivat $27.000, siis meidän osuus. Vuoden 2016 maksimi on $7.000. Kuluneen vuoden terveydenhoitokulut on ehkä se asia jonka mielelläni vaihtaisin jos voisin.

lokakuun 21. 2015


Vuoden aikana meille tuli kaksi uutta autoa, yksikään ei lähtenyt. Me saatiin se pitkään haaveiltu kesäauto, aurinkoisten päivien ”sunnuntaiauto” ja loppusyksystä mä ostin itselleni työmatka-auton. Epäekologista? Ehkä, mutta toisaalta ne ajetut mailit pysyy kuitenkin samana, kaksi kuljettajaa kun pystyy kerrallaan ajamaan kuitenkin vain kahta autoa, enkä mä nyt tota mun sähköbemua lähtis varsinaiseksi ympäristörikokseksi kutsumaan vaikkei sitä ekoteoksi haluttaisikaan laskea. Mun kauppakassi kun kulkee vesi- ja tuulivoimalla tuotetulla sähköllä ja on rakennettu kierrätysmateriaaleista paikallisessa tehtaassa. Huonomminkin olis voinut valita.

marraskuun 29. 2015


Elämä maistuu hyvältä. Se on onnellista ja tasapainoista. Muutamat katkenneet luut on lähinnä pieniä ryppyjä muuten hyvällä tiellä. Joku kysyi että onko meillä jo tukkukortti lastensairaalaan, meillä on kuitenkin kolme edelleen melko pientä lasta, siihen nähden me ollaan tarvittu lastensairaalan palveluita kuluneen vuoden aikana aika vähän.


Tervetuloa uusi vuosi. Tervetuloa uudet seikkailut. Meillä on ollut hyvä vuosi. Meillä on perhe. Meillä on rakkaus. Meillä on koti, työ ja terveys. Kiitos tästä kaikesta!




maanantai 28. joulukuuta 2015

ostetaan uusi äiti



Tulee taas maanantai ja arki. Kaikki olis ihan tavallista, mutta ei ole. Lauma on lomalla ja yksi laumasta makaa sängyssä kipsi jalassa ja taju kankaalla. Kaksi muuta kiipeilee pitkin seiniä koska sattuneista syistä me ollaan oltu kotona ja vaan kotona. Mulla on työpäivä, Freddellä on semityöpäivä. Semi, koska sen vastuulle jää tänään kolmikko. Se on tehnyt duunia iltamyöhään kipeän tietoisena siitä ettei se kuitenkaan saa tehtyä yhtään mitään koko päivänä. Mun homma on töiden seassa ja välissä soitella lääkäreihin, hoitaa pyörätuoliasiaa ja lähteä kotiin kesken päivän.

Nelisen kertaa pyydän puhelimessa olevaa asiakasta odottamaan kun vastaan kännykkääni, onneksi ne mun asiakkaat on puhelimessa ja kuvittelee että mä hoidan niitten asiaa jutellessani kotisairaanhoidon, ortopedianklinikan ja lastenlääkärin kanssa. Ajatukset karkailee ja huomaan että kaksi kolmannesta omista ajatuksista jäi kotiin sen pienen potilaan luokse. Töissä on kiireinen päivä, ja klinikan vahvuudesta puuttuu klinikkakoordinaattori, pomo, toinen respiratory therapist ja yks assari. Klinikalla on poikkeuksellisesti kolme lääkäriä ja melkoinen vilske. Puhelin tuntuu soivan taukoamatta ja sairaanhoitajat kippaa mun pöydälle sitä sun tätä, sellaista minkä klinikkakoordinaattori hoitaa tavallisesti.

Kolmelta ajan kotiin vahdinvaihtoon ja huikkaan lähtiessäni olevani aamulla paikalla. Seuraavan kerran työ joutuu joustamaan torstaina kun O:n jalka kipsataan uudestaan. Onni on työ joka joustaa, se ei tässä maassa ole itsestäänselvyys. Freddestä kun on moneen ja paljoon, ja oikeastaan melkein kaikkeen – paitsi viemään näitä kolmea minkäänlaiseen lääkäriin. Sitäkin on kokeiltu eikä siitä seurannut mitään järjellistä. Kotiin tuli pino reseptejä eikä Freddellä ollut harmainta aavistusta siitä mitä lääkäri oli sanonut.

Kun kerkiän kotiin on mua vastassa yks nuori herrashenkilö bränikällä pyörätuolillaan. Sen naamalla on leveä hymy, kun se esittelee miten se osaa jo kelata ja kääntää. Käärin miehen peittoihin ja me lähdetään ulos katsomaan maailmaa. On ihan parasta nähdä sen taas hymyilevän. Martta lähtee mukaan. Moni on kysynyt miten koiran kanssa nyt käy, vahinkohan se oli, tuskin muakaan pistettäis vaihtoon jo töntteröisin yhteen lapsen kanssa niin että siltä katkeais jalka, vai laitettaisko kuitenkin? ”Ostetaan uusi törmäilemätön äiti.”




Huomenna on ihan tavis työpäivä, samoin keskiviikkona. Aamulla ajan M:n ja K:n luisteluleirille ja O jää Fredden kanssa kotiin. Tai ehkä ne lähtee retkeilemään Fredden toimistolle, onhan sillä nyt pelit ja vehkeet. Ainakin niitten tarttee käydä hakemassa invaparkkilupa ja fliseetä pyörätuolipeittoon. Mun tavoitteena on tehdä sisään tämän päivän ja torstain menetetyt tunnit. Ensi viikon haasteena onkin sitten koulu ja koulukyydin järkkääminen. 



sunnuntai 27. joulukuuta 2015

erilainen joulu

jouluaattoiltana joulupukin käynnin jälkeen

Tapaninpäivän aamuna lastensairaalan käytävillä vaeltaa joukko vähän resuisen näköisiä vanhempia. Parta ajamatta, päällä ryppyinen paita tai jouluyöpaita. Tukka pystyssä ja kasvoilla joko edellisen päivän meikit tai ei meikkiä lainkaan. Kaikki näyttävät väsyneiltä, uni on ollut vähissä ja retki alakerran Starbucksiin on liki välttämätön.




Palataan ajassa vuorokauden verran taaksepäin... jouluaamuun. Lauma tekee ennätyksen ja aamukuuden sijasta ne rynnii alakertaan vasta kahdeksalta. Edellisenä iltana me ollaan käyty läpi säännöt; ensin Martta ulos ja mutsille kahvia, sitten voidaan avata lahjoja. Arvotaan ensimmäinen vuoro, O voittaa ja saa aloittaa... Tuntia myöhemmin mulla on uusi naamanpesukone, toppaliivi, korvikset ja UGGin tohvelit. Laumalla on Xbox One ja tsiljoona peliä siihen, ja legoja ja Star Wars äijiä ja Shopkinseja ja kirjoja ja... Fredde on ilahtunut omasta pinostaan ja ne siirtyy yläkerran loftiin asentamaan pelikonsoliaan.  Alakerrassa mä keitän toisen kupin kahvia ja kaivan jääkaapista hummerinpyrstöt, voin, perunat, kerman, vadelmat, shampanjan ja appelsiinimehun... aamiaiseksi.




Lauma pelaa ja leikkii, mä käyn Martan kanssa pitkällä lenkillä, aloitan palapelin järjestämällä kaikki tuhat palaa, kaadan itselleni lasin kuohuvaa ja maustan sen vadelmaliköörillä. Pöydällä palaa kynttilät ja vieressä on marikulhollinen konvehteja. Ihanaa.


Myöhemmin komennan laumani pihalle, ne juoksee villi-ihmisten lailla ja innostaa Martan mukaan, ei niin että sitä kauheesti tarvitsis houkutella. Martta on ainoa joka pysähtyy kuuliaisesti suojatien reunaan, muut jatkaa matkaansa. Annan Martalle luvan ja se lähtee hulvattomaan loppukiriin ottaakseen muut kiinni. O pysähtyy ja kääntyy katsomaan koiraa, Martta ei pysähdy. Martta törmää seisovaan lapseen ja hetken aikaa ilma on täynnä koiria ja käsiä ja jalkoja, sitten maailman täyttää sydäntäsärkevä huuto.

syyllinen ei itse tiedä olevansa syyllinen

Mä kannan lapsen sisälle, huuto ei lopu, siihen sekoittuu sanoja; älä koske, älä koske, sattuu, sattuu, sattuu... mä nostan sen sohvalle ja se huutaa edelleen. Kysyn mihin sattuu ja se osoittaa säärtä, mä ajattelen että ehkä kuitenkin polveen ja lätkäisen kylmäpakkauksen sen polvelle. Se huutaa edelleen ja mä annan sille buranaa. Se huutaa ja mä soitan lastenlääkärin vastaajapalveluun. Se huutaa kun me odotetaan puhelua ja se huutaa kun mä puhun puhelimessa. Mä soitan lastensairaalan sunnuntaipäivistykseen, ne on kiinni. Mä soitan seuraavaan kiirepäivystykseen ja ne on auki. Se huutaa vielä vähän kovempaa kun mä sanon että meidän pitää lähteä lääkäriin.


Matkalla se huutaa jokaisen käännöksen ja kuopan kohdalla, muuten se itkee. Kysyn sattuuko enenmmän vai vähemmän vai koko ajan samalla tavalla. Se sanoo että enemmän, koko ajan enemmän. Me päästään lääkäriin ja lääkäri katsoo jannun jalkaa. Se osoittaa mulle pientä kohoumaa sääressä. Se ei ole erityisen turvonnut, se ei punoita, siinä on vain kohouma. Poika lääkitään ja kuvataan, kuvaaminen on karmiva kokemus kaikille. Sairaanhoitajalla on kyynel silmässä kun me pidetään sitä pientä avuttomasti huutavaa poikaa aloillaan.

sydäntäsärkevä näky


Lääkäri tulee takaisin huoneeseen ja mä näen sen ilmeestä heti että tästä tuli nyt pidempi retki. Ne lastoittaa jalan siirtymää varten. Poika huutaa koko sen ajan. Me ajetetaan hiljaisessa iltayön liikenteessä kohti lastensairaalaa. Ne odottaa jo meitä traumapäivystyksessä. Morfiinia tarjoillaan jo ovella, huuto loppuu. Ojennan levykkeen hoitajalle, ettei tarttis kuvata uudestaan. Me odotetaan hetken aikaa vapaata huonetta, ortopedian puolella on ollut kiire päivä, kaikki ne uudet skeittilaudat ja temppusysteemit. Aulassa on Starbucks, ostan itselleni kahvin ja olen kiitollinen siitä että lastensairaalassa ajatellaan aina myös potilaan vanhempia.

Starbucks on aina auki!


Tapaan ortopedin jo ennen kun me ollaan huoneessa. Se tulee juttelemaan ja kertoo suunnitelmasta. Jalka on poikki kahdesta kohdasta. Ne lääkitsee jannun niin että luut saadaan paikoilleen, jalka kipsataan, kuvataan uudestaan ja sit meidät siirretään osastolle. Se naurahtaa että onnellisinta tässä on se että poika on viisi, aikuinen olis automaattisesti ollut jo leikkurissa. Lapsen luut paranee ilman nauloja ja titaniumlevyjä. Ortopedi jututtaa poikaa, ne puhuu elokuvista ja siitä Xboxista. Mulle ortopedi sanoo että se on huolissaan jalan verenkierrosta. Mä olen aina ajatellut että meidän kolmikosta O on se joka itkee kuvitteellisia vammoja. Tänä iltana opin että se on harvinaisen vahva, tyyni ja kivunsietokykyinen nuorimies. Hoitaja sanoo että se on harvinaisen rauhallinen.

traumahuone 48


Meidän ympärillä pyörii traumapolin päivystävälääkäri, päivystävä ortopedi ja ylilääkärikin käy kyselemässä kuulumiset. Nää laboratorionhoitajat on kuulemma kuuluisia siellä, ne kun vastaa suurimmasta osasta koirien aiheuttamia murtumia. Ylilääkärillä itsellään on kaksi.

Kello käy jo aamukolmea ennen kuin meidät siirretään osastolle. Naurahdan kun tajuan että meidät viedään siihen samaan huoneeseen kuin missä me oltiin M:n kanssa tammikuussa 2013. Huikea sattuma ottaen huomioon että puhutaan lastensairaalasta, joka vastaa kolmen osavaltion palvelemisesta. Mulle on jo pedattu huoneen vuodesohvaan sänky. Kiitän, ja hoitaja naurahtaa että näin heillä on tapana. Me siirretään yhteispelillä potilas omaan sänkyynsä ja se nukahtaa kun käännän selkäni.  Mä pyörin vielä tunnin verran vuodesohvassa ennen kuin nukahdan rauhattomaan uneen.

mulle pedattu sänky ole enemmän kuin osasin haaveilla


Ennen seitsemää pojan sängyn vieressä seisoo kolme lääkäriä. Aamun hämärässä ne esittelee itsensä ja tajuan että mähän tunnen ortopedian päivystävän ylilääkärin, se on se sama tyyppi joka leikkas M:n lonkan, sekin muistaa meidät ja me naurahdetaan yhdessä sattumaa.

Tapaninpäivän aamuna lastensairaalan käytävillä vaeltaa joukko vähän resuisen näköisiä vanhempia. Parta ajamatta, päällä ryppyinen paita tai jouluyöpaita. Tukka pystyssä ja kasvoilla joko edellisen päivän meikit tai ei meikkiä lainkaan. Kaikki näyttävät väsyneiltä, uni on ollut vähissä ja retki alakerran Starbucksiin on liki välttämätön.



Mulla on päällä hätäisesti ylle huitaistut juoksuleggarit ja juoksupaita. Jalassa on kumitossut. Olen nukkunut asussani ja osaston peitosta on siirtynyt valkoista nöyhtää paitaan. Tukka on pesemättä ja kampaamatta ja mietin pyydänkö hammasharjan, vai pärjäänkö kuitenkin ilman. Olen kiusallisen tietoinen räjähtäneestä ulkomuodostani keskustellessani lääkäriparven kanssa. Muistutan itseäni että jokaisesta huoneesta löytyy saman näköisiä äitejä ja isiä.



Syön lapseni aamiaisen ja haen sen kahvini alakerrasta. Fredde tulee käymään niitten kahden muun kanssa ja O lähinnä nukkuu. Käskystä se heiluttelee varpaitaan tunnin välein joko lääkärille tai sairaanhoitajalle. Pojan varpaat heiluu, ne on terveen väriset ja lämpimät. Illalla ne vielä sinersi. Kun fysioterapeutti on käynyt katsomassa jannua me päästään kotiin.

kaksikko kiipeilee leveällä ikkunanlaudalla O:n nukkuessa


Fysioterapeutti kurkistaa meidän huoneeseen. Se katsoo pientä poikaa, pyytää sitä taas heiluttelemaan varpaita. Se tietää jo että jannulla on motorisen kehityksen viivästymä. Se sanoo ettei se muutenkaan antais kainalosauvoja alle seitsemänvuotiaalle, ja päätyy siihen että pojalle tilataan pyörätuoli. Se toimitetaan meille kotiin alkuviikosta. Sit se vielä varmistaa että mä pystyn siirtämään lapsen sängystä sohvalle ja takaisin ennen kuin lähtee jatkamaan matkaansa.

matkalla kotiin


Tunnin kuluttua me istutaan autossa matkalla kotiin. Meidän oma lastenlääkäri soittaa ja kysyy miten pojalla pyyhkii. Sunnuntaina se soittaa uudestaan ja illalla se tuo meille kotiin lihasrelaksaattireseptin kipeälle nuorelle miehelle. Dr Carter tervehtii syyllistä ja kipuaa yläkertaan. Se pyytää jannua taas kerran heiluttamaan varpaitaan ja kokeilee että ne varmasti on lämpimät.  Vielä kaikkien näitten vuosien jälkeen olen aina yhtä häkeltynyt tästä välittämisestä ja huolehtimisesta. Siitä että lastenlääkäri tulee sunnuntai-iltana kylään – pyytämättä ja ilmaiseksi.

sushia ja XBox



Yläkerrassa pieni poika pelaa sisarustensa kanssa Xboxia. Ne pitää veljestään hyvää huolta, me kun ollaan kaikki aika huolissamme meidän kipsijalasta. 

M:n joululahja mulle

torstai 24. joulukuuta 2015

illalla ennen nukahtamista

se on pelottava elokuva


Aatonaattona me katsotaan yhdessä telkkarista Charles Dickens:in Joulutarinaa, elokuvaa saiturin jouluyön painajaisesta. Tarinan kolmannessa osassa saituri Ebenezer Scrooge kohtaa tulevaisuutensa, kuoleman yksin ja ihmiset jotka ovat lähinnä ehkä helpottuneita kylmäsydämisen ilkimyksen poismenosta. Ebenezer putoaa unessaan omaan hautaansa, jonka pohjalla on miehelle tarkoitettu arkku.

lenkillä me törmättiin maaoravaan


Vähän myöhemmin mulla on kainalossa kuumeinen nuorimies. Mä selailen päivän uutisia tabletilla ja mies virittelee mun kanssa keskustelua; ”Äiti!” – Mmmm...niin, mitä? ”Miksi se Scrooge putos sinne vampyyrin kotiin? – Eiku rakas, se oli hauta-arkku. Meidät kaikki laitetaan sellaiseen sitten kun me kuollaan. ”Miksi?” – No kun se on tapana ja kaikki kuolleet laitetaan arkkuun. ”Laitetaanko meidät sit kans maan alle?” Tässä vaiheessa sen pienen kuumeisen pojan äänessä on hillittyä kauhua ja rivien välistä on helppo kuulla ne lausumattomat sanat siitä miten hän ei ainakaan halua tulla haudatuksi maahan, ei edes kuolleena.

Martta jouluisessa metsässä


Ennen kun vastaan asetellen sanani tarkasti, ehdin yhden silmänräpäuksen ajan katsomaan tilannetta ja sen tietynlaista korniutta ulkoa käsin... Tässä me ollaan – äiti ja poika – keskustelemassa hautaustavoista illalla ennen nukahtamista.

Meillä on aina ollut tapana puhua asioista totuudenmukaisesti. Toki lapsen tasolla, mutta silti totuudenmukaisesti. Tämä sääntö on pätenyt niin uuden elämän luomiseen, maailman pahuuteen kuin nyt tässä keskustelussa kuolemaan.

kirkossa aattona rivillinen suomalaisia


Keskustelun edetessä, se matkaa kirjaimellisesti erilaisiin hautaustapoihin ja jos se maan alle laittaminen herätti pienessä pojassa pientä kauhua ei krematoinnin mahdollisuus tainnut kuulostaa juuri sen paremmalta; ”Siis poltetaan? Ihan oikeesti poltetaan? Siis tuhkaksi? Niin kuin nuotiossa puut?” – Joo, poltetaan tuhkaksi. Mutta kun on kuollut, se ei satu. ”Ootko varma ettei se satu?” – Olen ihan varma. Kun ihminen tai eläin kuolee, ei enää satu.



Tiedän jo seuraavan kysymyksen ennen kuin se pieni kuumeinen poika saa sen ulos suustaan: ”Äiti, kun sä kuolet haluatko sä arkkuun maan alle, vai poltetaanko sut tuhkaksi?” Sen pienen pojan äänessä on edelleen valtaisa hämmennys sekoitettuna johonkin kauhun ja ällötyksen sekaiseen...  Tässä kohdassa joku muu ehkä vaihtaisi jo puheenaihetta, saattaisi todeta ettei näistä sovi puhua, tai ettei asia ole ajankohtainen. Mä ajattelen että vanhemmuuden mukana tulee myös vastuu rehellisyydestä ja siitä että kykenee kohtaamaan lapsen myös silloin kun lapsen kysymykset saattavat aikuisen alueelle joka usein koetaan epämukavaksi, sopimattomaksi tai sellaiseksi että se on parempi sivuuttaa.

Vastaan siis lapselleni. Vastaan parhaan kykyni mukaan. Kerron että minä haluan tulla poltetuksi. Haluan että minut tuhkataan, ja haluan että ne tuhkat sirotellaan tänne pohjoisen Tyynen Valtameren rantaan, sinne missä on aina yhtä kaunista ja ihanaa, jotta saan aina olla siellä teidän kaikkien kanssa, jotta aina kun sinä ja sisaresi tulevat sinne perheineen, voitte ajatella että löydätte minut sieltä. Löydätte minut hiekasta ja tuulesta ja suolaisen meren tuoksusta.



Hetken on ihan hiljaista ja sitten pieni ääni vastaa pimeydestä; ”Äiti? Se kuulostaa kauniilta! Oletko varma ettei se polttaminen satu?” – Olen. ”Lupaatko ettet kuole ihan vielä?” – Rakas. Vasta sitten joskus kun te kaikki olette jo aikuisia. Vasta sitten... Toivottavasti.


Pieni kuumeinen poika sulkee silmänsä ja nukahtaa mun kainaloon herätäkseen jouluaattoaamuun täynnä joulun riemua.


keskiviikko 23. joulukuuta 2015

huomenna jos jumala suo



Nyt on j-o-u-l-u-l-o-m-a... neljä päivää aikaa olla röhnöttää. Leikkiä ja katsoa elokuvia, pelata lautapelejä, rakentaa legoilla ja siemailla joulupukin loisteessa skumppaa. Tänään kun ajelin töihin ylhäisessä yksinäisyydessä mietin onko oikeasti koko maailma jo lomalla. Yöllä K yski. Kuuntelin sitä ja ahtaalle käyvää hengitystä. Puhelimessa sanoin Freddelle että lääkekaapissa on kortisonit, anna sitä – soitin lastenlääkäriin ja pyysin apteekkiin lisää.



Töissä puhelimen soidessa taukoamatta laitoin asioita tärkeysjärjestykseen niin omassa kuin muittenkin elämässä.

Oli se joka oli syönyt jo aviomiehensäkin morfiinit, ja se joka vasta ennen neljää huomasi astmalääkkeen olevan lopussa. Oli se nainen joka heräsi päiväänsä yskien verta ja poika joka pyysi ettei hänen äitinsä vielä  tänään saisi keuhkosyöpädiagnoosiaan. Sitten oli se mies jonka tietokonetomografia oli puhdas ja se toinen jolla ei ollutkaan perinnöllistä hengityselinsairautta. Kiireinen päivä. Soitin Kaliforniaan. Soitin Teksasiin ja Floridaan. Soitin Oregoniin ja ihan vaan Seattleen. Keräsin tietoja tuleviin konsultaatioihin, pyysin kuvia, raportteja ja historiaa. Neuvottelin apteekkien ja labrojen kanssa. Todistin puhelimitse ettei potilas ole raskaana.  Faksasin sinne ja tänne.



Viideltä pakkasin joululahjat laukkuun, toivotin kaikille ihanaa joulua ja tunsin syvää kiitollisuutta että olen löytänyt näin ihanan työyhteisön. Suurin osa meidän potilaista on ihan valtavan sairaita, niin sairaita että kuolema on läsnä omassa työssä päivittäin, puhutaanhan potilaista joilla on keuhkosyöpä, sydämen vajaatoiminta, kystinen fibroosi tai loppuvaiheen keuhkoahtaumatauti. Puhelu ruumishuoneelta on arkipäivää, ja kysymys siitä kuka allekirjoittaa kuolintodistuksen. Ehkä se tekee työyhteisöstä niin yhteen nivotun, kuin perheen.

lääkäreitten joululahja meille työntekijöille




Huomenna, jos Jumala suo... julistaa Suomen Turku joulurauhan. Aamulla keitän riisipuuron ennen joulujumalanpalvelusta. Kukaan ei ole hangannut hammasharjalla  jalkalistoja, pyykit on pesemättä ja kaapit järjestämättä. Pullan ostin kotimatkalla kaupasta. Joulu tulee silti, onhan tie joulumaahan meidän jokaisen sydämessä. Tärkeämpää on olla yhdessä, onhan Joulu. Rikas, rakas Joulu... yhtä ihana, vuosi toisensa jälkeen.

joulupulla lähikaupasta


Lopuksi haluan toivottaa kaikille lukijoille riemullista joulujuhlaa.