perjantai 26. tammikuuta 2018

Tättis

Me ollaan matkalla koulubussille. Jannut kävelee jossakin takana, toinen raahaa mukanaan valtavaa männynoksaa ja ne keskustelee jostakin... en tiedä mistä. Mun vieressä kävelee polkkatukkainen nuori neiti, sillä on päällään mekko ja tennarit, takin sijaan farkkutakki – tänään ei sada. Huomaan siinä kävellessä että sen päälaki on jo mun hartialinjan yläpuolella, miten se onkaan kasvanut niin äkkiä ja paljon.

Illalla se petas mulle sängyn omaan huoneeseensa ja peiteli mut sinne otsapusun kanssa: ”Nuku hyvin rakas äiti, toivottavasti voit huomenna paremmin...” Oma sänky on liian pehmeä hartiajumiin ja Tättiksen sängyssä on tilaa niille tyynyviritelmille joita tarvitsen voidakseni olla makuulla. Mennessään se sammuttaa valot. Aamulla se huolehtii että jannut pesee hampaansa, siis pesee eikä vaan kanna hammasharjaa kädessään. Se suihkuttaa kaikille täinestosuihketta ja harjaa hiukset. Iltapäivällä se tekee ensin omat läksynsä ja sen jälkeen tarkastaa jannujen matikantehtävät. Mun tehtäväksi jää rustata paperin alakulmaan vanhemman allekirjoitus. Mun tyttö. Iso ja osaavaa.

Se kurtistaa kulmiaan kun puhun sen kasvamisesta ja sivulauseessa palaan taas siihen että saa olla niin iso kuin jaksaa ja haluaa, eikä aina tarvitse olla yhtä osaava. Välillä saa olla ihan pieni ja tarvitseva. Silloin kun siltä tuntuu. Silloin se makaa mun sängyllä ja väittää ettei pääse sieltä pois.

Mä katson sen välitodistusta kyyneleet silmissä ja muistelen sitä lasta jonka kanssa juteltiin kuvakortein. Se lapsi tuntuu hetkittäin vieraalta, ja kuitenkin se aika oli ihan vasta. Sitten törmään videopätkään jossa käydään läpi autistisenlasten välituntikäyttäytymistä koskevaa tutkimusta ja tunnistan tuloksista oman lapseni - sanasta sanaan. Kun tutkija lukee esimerkkejään kuulen Tättiksen kertomukset koulupihan tapahtumista mukana-ulkona-mukana-ulkona... Muistan taas että haasteet kasvaa lapsen mukana muuttaen muotoaan.


Me istutaan kehityskeskustelussa ja väliarviossa opettajan kanssa. Tättis on kirjoittanut itselleen muistiinpanot ja esittelee koulutöitään arvioiden mitä olisi voinut tehdä paremmin, mikä meni hyvin ja korjaa ensimmäisen lukukauden tavoitteita heijastamaan välitodistustaan. Kommentoin fysiikan tehtäviä todeten että mä tein itse vastaavia 7:llä luokalla – 13-vuotiaana. Se meinaa lukea kevään aikana 10 kirjaa ja kirjoittaa niistä esseet. Moni asia mistä se puhuu muistuttaa mua ennemminkin lukiosta kuin alakoulusta.

Ei ole helpointa kasvaa monikkoperheen vanhimpana lapsena. Ei ole helpointa olla ikuinen kolmas pyörä kun sisarukset on toistensa parhaita kavereita, kaksikolla kun on ”built-in-best-friend” niitten opettajan sanoin. Ei ole helpointa olla kolmesta se ainoa tyttö. Siihen mahtuu paljon kyyneleitä, turhautumista ja elämän epäreiluutta.


Se on meidän Tättis, maailman paras ja ihanin. 


lauantai 20. tammikuuta 2018

Kekkonen. Kekkonen. Kekkonen...

15 vuotta 1 kuukausi 9 päivää.
Tai vaihtoehtoisesti 181 kuukautta ja 9 päivää
tai 788 viikkoa ja 3 päivää
tai 5 519 päivää
tai 132 456 tuntia
tai 7 947 360 minuuttia
tai 476 841 600 sekuntia

Sen verran olen asunut muualla kuin Suomessa.

Viimeksi kun olin Suomessa, oli maan presidenttinä Tarja Halonen, pääministerinä Mari Kiviniemi – kuka? Perussuomalaiset olivat juuri tehneet jytkynsä, ja eduskunnassa puhuttiin Portugalin ja Kreikan talouskriisistä. Maailmalla elettiin Arabikevättä. Suomi oli voittanut MM-kultaa jääkiekossa. Muistan kuunnelleeni niitä juhlia Linnunlaulussa. Oli kevät, puissa hiirenkorvat ja sää toukokuisen ihana. Helsinki oli kaunis. Helsinki on aina kaunis. Kävelykaupunki. Kävelin Linnunlaulusta keskustaan. Kävelin Katajanokalle. Kävelin Kaivopuistoon lapsen isoäidille. Kävelin Hietaniemeen hautausmaalle. Unissa olen edelleen usein kauppatorilla.




Myöhemmin samana vuonna Jyrki Kataisesta tuli pääministeri ja Jutta Urpilaisesta valtiovarainministeri. Suomessa valmistauduttiin kevään 2012 presidentinvaaleihin, jotka tulisi voittamaan Sauli Niinistö. Minä en ole koskaan käynyt Niinistön Suomessa. Minä en ole elänyt pakolaiskriisiä tai nähnyt turvapaikanhakijoitten tulvaa muualla kuin uutisissa.

Minun Suomeni presidentti oli Tarja Halonen ja pääministerinä Paavo Lipponen. Sen jälkeen Suomessa on ollut kuusi pääministeriä ja yksi presidentti joiden aikana en ole maassa asunut.

Olen asunut Yhdysvalloissa yli 15-vuotta. Niihin vuosiin mahtuu kolme presidenttiä; Bush, Obama ja nyt Trump. Yhdysvaltain kansalainen olen ollut syksystä 2009, pian 9-vuotta. Olen äänestänyt täällä jokaisissa vaaleissa sen jälkeen kun sain äänestysoikeuden kansalaisuuden myötä. Minulla on kolme amerikkalaista lasta, sillä suomalaista heissä on lähinnä geeniperimä.

Kotikaupunki jo kauan.

Näiden vuosien aikana olen käynyt Suomessa neljästi. Se on aika vähän, ottaen huomioon että moni ystävä käy Suomessa vähintään kerran vuodessa.  Suomesta on tullut etäinen monella tapaa. Suomen kansalaisena minulla on äänioikeus myös Suomen vaaleissa. Kuntavaaleihin en voi osallistua, eihän minulla ole kotikuntaa, mutta olen oikeutettu äänestämään niin eduskunta- kuin presidentinvaaleissakin. Tänään ja eilen täällä äänestettiin presidentistä. Äänestäminen on kansalaisvelvollisuus. Oman ääneni jätin kuitenkin käyttämättä.




Miksi en äänestänyt? Tein muutaman vaalikoneenkin ja sain listan omiin näkemyksiini sopivista ehdokkaista. Kuinka hyvin ne näkemykset kuitenkaan kohtaavat tämän päivän Suomen? Enhän minä tiedä oikeastaan mitään siitä minkälainen maa Suomi on tänä päivänä. Minkälaisen presidentin Suomi tarvitsee? Pitäisikö presidentin valtaoikeuksia lisätä vai vähentää? En tiedä. Olisin jotakuinkin yhtä pätevä äänestämään Ranskan, Englannin tai Ruotsin vaaleissa. Voisin valita ehdokkaani vaalikoneella ja kirjoittaa paperille nimen tai numeron. Äänestämällä vaikuttaisin poliittiseen päätöksentekoon maassa jossa en ole edes käynyt ihan valtavan pitkään aikaan ja se tuntui kohtuuttomalta.


Jään kuitenkin mielenkiinnolla odottamaan miten vaaleissa käy. Jatkaako Sauli Niinistö oletetusti toiselle kaudelle? Entä presidenttiparin vaalivauva, vaikuttaako se tulokseen?







lauantai 13. tammikuuta 2018

sellainen kuin Jeremy Renner!



Alkuviikosta mietin paljon kehitysvammaisen lapsen äidin sanoja. Mietin sitä rakkauden määrää ja olin kateellinen. Niin kateellinen että meinasin tukehtua omiin ajatuksiini. Olin kateellinen siitä onnesta ja hormonihuuruisesta kaikkivoipaisuuden tunteesta.  Siitä kun kaikki on vielä ihanaa ja hyvin. Osa minusta halusi sanoa ne kuuluisat sanat: ”Odotahan vaan...” Ne vanhemmuuden kuuluisat sanat sille perässätulijalle. Ne sanat jotka sanotaan jokaisessa vanhemmuudessa, mutta erityisvanhemmuudessa ne vaan ovat vähän  toisenlaisia. Odotahan vaan kun se kävelee, onkin odotahan vaan kun se ei kävelekään. Odotahan vaan kun se alkaa puhumaan ja sitä ei enää saa hiljaiseksi vaihtuu lauseeseen, odotahan vaan kun se ei opikaan puhumaan sinun kieltäsi ja sinä opit uuden kielen, lapsesi kielen.  

Miksi kuitenkaan sanoisin? Katkera vanha ämmä. Inhorealisti. Liian monet itkut itkenyt. Ilkeämielinenkin. Pidin mölyt mahassa ja istuin käsieni päällä ettei ne karkais näppikselle. Yritin löytää sen saman tunteen, sen saman pohjattoman onnen.

Meidän lapset syntyivät täydellisinä. No, okei. Melkein täydellisinä. Meille täydellisinä. Tättis taisi olla yhdeksän pisteen lapsi, jannuilla pisteitä vähän vähemmän mutta fysiologisesti terveitä kuitenkin, ja ne pienet rypyt siinä kudelmassa tuntui aika pieniltä jo silloin, vaikka olisin halunnut kymmenen pisteen lapsia. Kukapa ei haluaisi?

Tättis on tättis. Äidin oma omena. Emon pieni talitintti. Meidän haasteet on erilaisia kuin monessa muussa perheessä. Ystävä kysyy miksi neljännen luokan matikantehtävät on niin haastavia? Niin haastavia, että niitä pitää tehdä googlen kanssa. Nostan pärstäni tietokoneelta ja kysyn Tättikseltä tartteeko se apua matikanläksyissä, ja se vastaa että se teki ne jo. Ihan helppoja. Myöhemmin viikolla se tuo kotiin kokeen jonka arvosana on 2.5, suomalainen 7. Se on aivan hajalla. Niin hajalla että iltapäivä ja ilta hukkuu kyyneliin. Lupaan sille ettei sen haaveet eläinlääkiksestä huku tähän. Se on yhdeksänvuotias ja sillä on jo yliopistokin valittuna – Washington State University on rankattu maan 14:sta parhaimmaksi eläinlääketieteen kouluksi. Pullman. Sinne se on menossa.

Meillä ei tarvitse riidellä matikanläksyistä. Meillä riidellään kirjareferaatin kirjoittamisesta kunnes ojennan sille koiran anatomiasta kertovan kirjan jonka ostin ihan sattumalta aiemmin samana päivänä. Meillä riidellään peseytymisestä. Tättiksen mielestä niin suihkussakäyminen, hiusten- ja hampaitten peseminen on aivan totaalisen turhaa. Jokainen viittaus siihen että sen on pakko mennä pesulle – koska se haisee - kääntyy meidän Peter Panilla uhkaukseksi tulevasta aikuisuudesta. Se on lapsi  joka on päättänyt olla täyttämättä kymmenen. Suurella varmuudella se sanoo kyyneleet simissä ettei se halua kasvaa aikuiseksi. Se haluaa aina olla pieni. Eläinkirurgi, mutta ihan pieni sellainen. Sellainen joka työpäivän jälkeen käy äidin ja isän väliin nukkumaan. Muistan itse omasta lapsuudestani etten halunnut mitään niin paljon kuin aikuisuutta, sitä hetkeä että elämä olis valmis ja että olisi varmuus kaikesta. No, sitä varmuuttahan ei valitettavasti ole löytynyt edelleenkään. Tyttäreni on siis huomattavasti omaa äitiään viisaampi.

Minä kuulen kuinka se puhuu toisin. Minä kuulen kuinka se ajattelee toisin. Minä olen sen äiti, ja kuulen silloinkin kun joku toinen sanoo ettei se näe. Niin, ei sitä voi nähdä. Se näyttää kyllä ihan samalta kuin muutkin lapset. Autismia ei voi nähdä. Ahdistusta ei voi nähdä. Pakko-oireisen häiriön voi joskus nähdä mutta useimmiten ei sitäkään.

Yksi 189:stä tytöstä on autisminkirjolla.
Hammaslääkärissä. Meidän lasten maailman parhaassa hammaslääkärissä. Siellä missä hammashoitaja vastaanottaa lapset aulassa hammaslääkärin kanssa pelleillen niin että kolmikko on tikahtua nauruun. Jospa munkin lapsuudessa olis ollut näin. Ne tuntee meidän lapset. Hammaslääkäri hoitaa itse Tättiksen. Kentsu saa hammashoitajista sen joka on paras jannulle joka kiemurtelee hammaslääkärintuolissa kuin mato koukussa. Vaatii aivan erityistä ammattitaitoa puhdistaa hampaita alatiliikkuvalta olennolta.

Ollipolli viedään suosista ilokaasuhuoneeseen jo pelkkään puhdistukseen sillä pienen pojan silmistä loistaa kauhu ja suunnaton hermostus, sensorisen integraation häiriö heittää kapuloita rattaisiin hammaslääkärissä, ja pelkkä ajatus siitä että sen suuhun kosketaan ahdistaa. Mutta meidän ammattilaiset haldaa tilanteen. Imuri vaihdetaan koko kerrallaan lopulta siihen joka on tarkoitettu taaperoiden suuhun. Se on viimeinkin niin pieni että lapsi sietää sitä suussa ja me selvitään tapaamisesta ilman ilokaasua. Hampaita pitäis yrittää harjata paremmin, mutta kun se harja suussa on joskus melkein ylitsepääsemätön.

Sensorisen integraation häiriö kuulkee usein käsikädessä muiden neuropsykologisten haasteiden kanssa.
Ollipollin SI-häiriön kaverina ovat ADHD ja autistiset piirteet. Ollipollilla ei ole koskaan ollut omaa ystävää. 


Koulupsykologilta tulee sähköpostia, tavattaisko maanantaina kahdeksalta? Tavataan vaan. Kirjoitan ajan kalenteriin. Mietin aina joskus ettei monessa perheessä olla koskaan tavattu koulupsykologin kanssa. Että sanat jotka ovat meille arkipäivää, ovat jollekin toiselle etäisiä. Sellaiset kuin erityisopetus. Toimintaterapia. Psykiatri. Koulupsykologi. Neurologi. Pakko-oireisuus.

Lastenlääkäri soittaa jutellakseen meidän minionin kasvuseurannasta. Pieni poika on saman mittainen kuin se oli kesäkuussa. Se on liki kymmenen senttiä kaksosveljeään lyhyempi ja on kasvanut vuodessa alle sen vaaditut kaksi tuumaa, pudonnut kasvukäyrältä jo kauan aikaa sitten. Mitään vikaa siitä ei ole löytynyt. Ei vaikka on otettu verikokeita ja kuvia. Se nyt vaan on pieni. Ei ole helppoa olla pieni perheessä jossa kaikki muut ovat aika isoja. Yhä useammin kuulen kysyjän äänessä hämmästyksen; Ai ne on kaksosia?!!! Kas kun eivät kysy olenko ihan varma.

Ollipolli putosi käyriltä jo aikaa sitten. 


Kentsu tuo kotiin paperilapun. Se on saanut tunnustuksen rehellisyydestään palautettuaan löytämänsä rahat opettajalle. Mun ihana lapsi joka on varmasti kaikista tuntemistani ihmisistä ystävällisin ja oikeudenmukaisin. Laitan kuvan lapusta someen ja saan kommentin suomalaisesta rehellisyydestä, paitsi että mun lapseni ei ole suomalainen muuten kuin geeniperimältään ja jos geeniperimää katsoo ei rehellisyys ehkä löydy ensimmäisenä listalta. Kyllä mä tästä poimin palkkani kasvattajana Fredden kanssa. Se sama jannu kantaa kokeista kotiin kuutosia, satunnaisesti seiskoja tai kaseja. Se haluaa isona näyttelijäksi – telkkariin ja elokuviin. Sellaiseksi kuin Jeremy Renner. Koulunkäynti takkuaa aina vaan, ehkä se vielä joskus nappaa.

Yksi 68:sta pojasta on autisminkirjolla.
3-5% lapsista on ADHD. Heistä noin puolet saa apua. 



Niin että odota vaan... mutta onhan meillä kaikilla ne omat haasteemme. Ei siihen tarvita lapsen kehitysvammaa tai vähän toisin viritettyjä aivoja. On haasteita ja on niitä hetkiä kun kaikki on täydellistä. Riittää jos pitää kiinni niistä hetkistä, siitä kun voi tovin tarkkailla maailmaa vaaleanpunaisten lasien takaa. Sillä pääsee jo aika pitkälle. 






sunnuntai 7. tammikuuta 2018

pelottaako?



Pelko on mielenkiintoinen asia kirjoittaa. Minkälaista on sitten asua täällä Amerikassa, pelon kulttuurissa, niin kuin joku suomalainen toimittaja tätä maata aikanaan kuvaili. Pelottaako? Ei. Onko syytä kuitenkin olla järkevä? No, joo. Entä miten suuri osuus tuttuudella on pelkoon tai pelotttomuuteen? Vieraassa paikassa kun yleensä pelottanee enemmän kuin tutussa, ainakin mua.

Viime keskiviikkona satakunta metriä mun työpaikasta tapahtui aseellinen ryöstö. Eläintarvikekaupassa asioinut nainen oli hyllyjen välissä kohdannut huppupäisen miehen joka oli aseella uhaten vienyt naisen käsilaukun. Nainen oli toiminut järkevästi, nostamatta meteliä ojentanut laukkunsa miehelle ja todennäköisesti tällä pelastanut oman henkensä. Käyn samassa liikkeessä ostamassa Martalle ruokaa.

Samana päivänä samaan kuvaukseen sopiva mies oli uhkaillut autosta aseellaan alakoululaisia jotka olivat kävelemässä koulusta kotiin. Koululaiset olivat palanneet takaisin koululle. Oliko miehen tarkoitus oikeasti ampua lapset, vai oliko se vaan häiriintyneen ihmisen omaa kivaa? Sitä ei kukaan tiedä. Vahingoilta kuitenkin säästyttiin lasten osatessa toimia oikein. Ajan kyseisen koulun ohitse useita kertoja viikossa.

Tammikuun ensimmäisen viikon aikana Redmondin keskustassa tehtiin kymmenkunta rikosilmoitusta. Muutama varkaus, yksi automurto, autovarkaus, edellä mainittu ryöstö ja aseenheiluttelu. Yksi pahoinpitely.

Viime lokakuussa pariskunta istui ostarin parkkipaikalla autossa kun parkkipaikalla vaaninut mies pakotti hyppäsi auton takapenkille pakotti pariskunnan ajamaan pankkiautomaatille aseella uhaten. Pankkiautomaatilla pariskunta juoksi karkuun, kaappaaja varasti auton joka löytyi seuraavana päivänä. Syyskuussa keskustassa yritettiin autokaappausta. Mummeli oli ensin polkaissut kaappaajaa varpaille, sitten tuupannut sen kumoon ja päästyään kotiin teki ilmoituksen poliisille.

Sattuuhan näitä. Aina silloin tällöin. Harvemmin kuitenkin.  Me asutaan pikkukaupungissa joka kuuluu Seattlen metropolialueeseen. Vaikka meidän kaupunki on sinällään pieni – 62 500 asukasta, on se osa samaa saumatonta lähiöitten jatkumoa liki 4 miljoonan asukkaan suurkaupungissa. Siihen ihmismäärään mahtuu kaikenlaista ja osuvasti valtaosalla näistä vakavammista rikoksista meidän kaupungissa on yksi yhteinen tekijä, rikollinen tulee meille kyläilemään niiltä vähemmän kivoilta alueilta helpon rahan toivossa. Onhan meillä edelleen aika tavallista jättää käsilaukku tai tietokone autoon, lompakko ostoskärryihin tai auton ovet lukitsematta.



Entä kuinka suuri riski on että lapsi tulee kaapatuksi? Jokaisen vanhemman pahin painajainen. Se on niin pieni, ettei aiheesta pikkugooglauksella edes löydy tilastotietoa. Johtuuko se sitten siitä että vanhemmat ovat jatkuvasti lastensa vierellä vai siitä ettei vaaraa ole? Omassa naapurustossa on tavallista että lapset kävelevät yhdessä koulubussilta kotiin. Ne samat lapset myös leikkivät ulkona ilman jatkuvaa valvontaa. Omille lapsille on annettu tiettyjä nyrkkisääntöjä. Älä mene yksin mihinkään. Kenenkään autoon, edes tuttavan, ei saa mennä. Jos koet tilanteen uhkaavaksi huuda ja etsi apua. Niin, ja pysy siinä ryhmässä. Kolme, neljä tai viisi lasta on huomattavan paljon vaikeampaa napata kuin se yksi yksinäinen. Tämä pätee niin kaupassa, julkisessa vessassa kuin koulutielläkin.

Yhdessä on turvallista.



Suurkaupungissa on suurkaupungin säännöt ja maalaisjärjellä on mahdollista välttää monta vaaratilannetta. Älä kulje parkkihalleissa tai parkkipaikoilla puhelimen ruutua tuijottaen, etenkään illalla. Tarkkaile ympäristöäsi. Jos tilanne tuntuu epämukavalta, olet todennäköisesti vaarassa. Lukitse auton ovet jos istut autossa parkkipaikalla. Jos nyt satut joutumaan tilanteeseen jossa sinua uhataan aseella, anna ne auton avaimet tai se käsilaukku. 

FBI:n mukaan Redmond ei ole erityisen turvallinen paikka, onhan kaupungin rikollisuusindeksi 18 kun tavoitteena on 100. Toisaalta todennäköisyys joutua väkivaltarikoksen uhriksi Redmondissa on noin 1:1000. Todennäköisyys kuolla liikenneonnettomuudessa on 1:5000, tulla koiran puremaksi 1:133. Väkivaltarikokseksi lasketaan kaikki väkivaltarikokset mukaanlukien perheväkivalta ja baarirähinät. Kulkiessani metsässä kahdestaan koiran kanssa todennäköisyys törmätä karhuun, puumaan tai kojottiin - viimeksi pari viikkoa sitten - lienee melkoisesti suurempi kuin riski kohdata polulla rosmo.

Mulle ei ole tullut mieleenään pelätä. Ei vaikka kotona on hälytysjärjestelmä. Toisaalta monen naapurin mielestä jo posteljooni, tuholaistorjuja ja jakeluauton kuljettaja kannattaa varmuudeksi raportoida poliisille. 

Pelosta kirjoitti myös Petra Turkissa

Jokin viikko sitten muutama kymmen metriä meidän edellä kulki kojootti.



perjantai 5. tammikuuta 2018

tee-se-itse lasten kanssa

Perjantai-iltapäivänä istun Tättiksen luokassa pyöreän pöydän ääressä. Mulla on seurana neljä lasta ja mun tehtävä on saada ne rakentamaan sanakirja niitten kirjoitusvihkon loppusivuille. Helppoa kuin heinänteko – tai sitten ei.

Esittelen ensin mallikappaleen ja jokainen saa katsoa sitä ennen kuin aloitetaan. Ajatukseltaan tää systeemi muistuttaa sellaista entisajan puhelinmuistiota.



Eka ohje, laske kolmetoista paperilehteä vihkon takakannesta alkaen. Ensimmäisellä on viidennellä sivulla piirustus. Toisella jotakin muuta. Opettaja neuvoo leikkaaamaan tai repäisemään käytetyt sivut pois. Teen työtä käskettyä lasten kanssa ja me palataan laskemaan kolmeatoista lehteä takakannesta.

Toinen ohje, taita jokainen sivu niin että siihen syntyy kaksi kolumnia. Näytän mallia. Vain yksi neljästä ymmärtää mitä niitten pitäis tehdä. Muille näytän kädestä pitäen mitä tehdään.

Kolmas ohje, leikkaa ekan sivun – se kolmastoista sieltä takakannesta – laidasta suorakulmio joka on marginaaliviivanlevyinen ja päättyy ensimmäiseen poikkiviivaan yläreunasta katsottuna. Näytän jokaiselle kädestä pitäen mitä leikataan ja mistä, ja piirrän vielä lyijärillä niille merkitkin.

Neljäs ohje, leikkaa toka sivu niin että yläreunasta laskettuna jää jäljelle kaksi poikkiviivaa. Kaksi lapsista leikkaa tokan sivun samoin kuin ensimmäisen ja homma niin sanotusti pissii. Haen teippiä ja liimaan leikatun palasen takaisin.

Periaatteessa tää homma jatkuu kunnes aakkoset on käytetty... kaksi kirjainta jokaiselle sivulle, 26 kirjainta eli 13 lehteä. Mutta kun yksi laski sivut kuitenkin väärin ja siltä puuttuu kolme viimeistä lehteä. Seuraavalle ei mene jakeluun se että jokainen kerta leikataan pois pienempi palanen kuin edellisellä kerralla, ei vaikka piirrän sen vihkoon lyijärillä leikkausviivat.

Puolitoista tuntia myöhemmin 29:stä lapsesta 9 on saanut homman tehtyä, mä tarvitsen oluen enkä edelleenkään voi käsittää miten ihmeessä tää oli näin monimutkainen tehtävä. Jossakin vaiheessa totean että lyijäri voittaa kuulakärkikynän. Sanon sen koska kahdeksan lasta yhdeksästä on onnistunut säätämään ne välilehtien aakkoset tavalla tai toisella. Muistutan niitä että edelleen viittäkymppiä lähestyvänä luotan lyijykynään.  Useampi ei osaa laskea kolmeentoista edes usealla yrittämisellä sillä ekasta kerrasta opin sanomaan että tarkistakaa, tarkistakaa, tarkistakaa että niitä sivuja on kolmetoista. Mut kappas kun niitä olikin vaan yhdeksän, tai kaksitoista tai kahdeksan. Nostan jälleen kerran hattua alakoulun opettajalle istuessani omien käsieni päällä jotten vaan näppärästi ja äkkiä tekis tätä hommaa lapsukaisten puolesta.


Perjantai-iltapäivät Tättiksen luokassa on kuitenkin ihanaa vaihtelua työarkeen.