Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on tammikuu, 2018.

Tättis

Me ollaan matkalla koulubussille. Jannut kävelee jossakin takana, toinen raahaa mukanaan valtavaa männynoksaa ja ne keskustelee jostakin... en tiedä mistä. Mun vieressä kävelee polkkatukkainen nuori neiti, sillä on päällään mekko ja tennarit, takin sijaan farkkutakki – tänään ei sada. Huomaan siinä kävellessä että sen päälaki on jo mun hartialinjan yläpuolella, miten se onkaan kasvanut niin äkkiä ja paljon. Illalla se petas mulle sängyn omaan huoneeseensa ja peiteli mut sinne otsapusun kanssa: ”Nuku hyvin rakas äiti, toivottavasti voit huomenna paremmin...” Oma sänky on liian pehmeä hartiajumiin ja Tättiksen sängyssä on tilaa niille tyynyviritelmille joita tarvitsen voidakseni olla makuulla. Mennessään se sammuttaa valot. Aamulla se huolehtii että jannut pesee hampaansa, siis pesee eikä vaan kanna hammasharjaa kädessään. Se suihkuttaa kaikille täinestosuihketta ja harjaa hiukset. Iltapäivällä se tekee ensin omat läksynsä ja sen jälkeen tarkastaa jannujen matikantehtävät. Mun teh

Kekkonen. Kekkonen. Kekkonen...

15 vuotta 1 kuukausi 9 päivää. Tai vaihtoehtoisesti 181 kuukautta ja 9 päivää tai 788 viikkoa ja 3 päivää tai 5 519 päivää tai 132 456 tuntia tai 7 947 360 minuuttia tai 476 841 600 sekuntia Sen verran olen asunut muualla kuin Suomessa. Viimeksi kun olin Suomessa, oli maan presidenttinä Tarja Halonen, pääministerinä Mari Kiviniemi – kuka? Perussuomalaiset olivat juuri tehneet jytkynsä, ja eduskunnassa puhuttiin Portugalin ja Kreikan talouskriisistä. Maailmalla elettiin Arabikevättä. Suomi oli voittanut MM-kultaa jääkiekossa. Muistan kuunnelleeni niitä juhlia Linnunlaulussa. Oli kevät, puissa hiirenkorvat ja sää toukokuisen ihana. Helsinki oli kaunis. Helsinki on aina kaunis. Kävelykaupunki. Kävelin Linnunlaulusta keskustaan. Kävelin Katajanokalle. Kävelin Kaivopuistoon lapsen isoäidille. Kävelin Hietaniemeen hautausmaalle. Unissa olen edelleen usein kauppatorilla. Myöhemmin samana vuonna Jyrki Kataisesta tuli pääministeri ja Jutta Urpilaisesta valtiovar

sellainen kuin Jeremy Renner!

Alkuviikosta mietin paljon kehitysvammaisen lapsen äidin sanoja. Mietin sitä rakkauden määrää ja olin kateellinen.  Niin kateellinen että meinasin tukehtua omiin ajatuksiini. Olin kateellinen siitä onnesta ja hormonihuuruisesta kaikkivoipaisuuden tunteesta.  Siitä kun kaikki on vielä ihanaa ja hyvin. Osa minusta halusi sanoa ne kuuluisat sanat: ”Odotahan vaan...” Ne vanhemmuuden kuuluisat sanat sille perässätulijalle. Ne sanat jotka sanotaan jokaisessa vanhemmuudessa, mutta erityisvanhemmuudessa ne vaan ovat vähän  toisenlaisia. Odotahan vaan kun se kävelee, onkin odotahan vaan kun se ei kävelekään. Odotahan vaan kun se alkaa puhumaan ja sitä ei enää saa hiljaiseksi vaihtuu lauseeseen, odotahan vaan kun se ei opikaan puhumaan sinun kieltäsi ja sinä opit uuden kielen, lapsesi kielen.   Miksi kuitenkaan sanoisin? Katkera vanha ämmä. Inhorealisti. Liian monet itkut itkenyt. Ilkeämielinenkin. Pidin mölyt mahassa ja istuin käsieni päällä ettei ne karkais näppikselle. Yritin löy

pelottaako?

Pelko on mielenkiintoinen asia kirjoittaa. Minkälaista on sitten asua täällä Amerikassa, pelon kulttuurissa, niin kuin joku suomalainen toimittaja tätä maata aikanaan kuvaili. Pelottaako? Ei. Onko syytä kuitenkin olla järkevä? No, joo. Entä miten suuri osuus tuttuudella on pelkoon tai pelotttomuuteen? Vieraassa paikassa kun yleensä pelottanee enemmän kuin tutussa, ainakin mua. Viime keskiviikkona satakunta metriä mun työpaikasta tapahtui aseellinen ryöstö. Eläintarvikekaupassa asioinut nainen oli hyllyjen välissä kohdannut huppupäisen miehen joka oli aseella uhaten vienyt naisen käsilaukun. Nainen oli toiminut järkevästi, nostamatta meteliä ojentanut laukkunsa miehelle ja todennäköisesti tällä pelastanut oman henkensä. Käyn samassa liikkeessä ostamassa Martalle ruokaa. Samana päivänä samaan kuvaukseen sopiva mies oli uhkaillut autosta aseellaan alakoululaisia jotka olivat kävelemässä koulusta kotiin. Koululaiset olivat palanneet takaisin koululle. Oliko miehen tarkoitus

tee-se-itse lasten kanssa

Perjantai-iltapäivänä istun Tättiksen luokassa pyöreän pöydän ääressä. Mulla on seurana neljä lasta ja mun tehtävä on saada ne rakentamaan sanakirja niitten kirjoitusvihkon loppusivuille. Helppoa kuin heinänteko – tai sitten ei. Esittelen ensin mallikappaleen ja jokainen saa katsoa sitä ennen kuin aloitetaan. Ajatukseltaan tää systeemi muistuttaa sellaista entisajan puhelinmuistiota. Eka ohje , laske kolmetoista paperilehteä vihkon takakannesta alkaen. Ensimmäisellä on viidennellä sivulla piirustus. Toisella jotakin muuta. Opettaja neuvoo leikkaaamaan tai repäisemään käytetyt sivut pois. Teen työtä käskettyä lasten kanssa ja me palataan laskemaan kolmeatoista lehteä takakannesta. Toinen ohje , taita jokainen sivu niin että siihen syntyy kaksi kolumnia. Näytän mallia. Vain yksi neljästä ymmärtää mitä niitten pitäis tehdä. Muille näytän kädestä pitäen mitä tehdään. Kolmas ohje , leikkaa ekan sivun – se kolmastoista sieltä takakannesta – laidasta suorakulmio joka