sunnuntai 23. syyskuuta 2018

viikko elämästä

Lauantai - Kaikella on kaksi puolta, myös kaupungin keskustan maisema-asunnolla.



Eilen oli syksyn ensimmäinen päivä sen kunniaksi tuuli pöllytteli kuivia lehtiä ilmaan kaupungin kaduilla ja raskaat pilvet siirtyivät taivaanrannassa kohti pohjoista. Sade ei kuitenkaan koskaan saapunut ja vielä illalla istuttiin ystävien terassilla aperitiiveilla.

Perjantai - vanhempainyhdistyksen hallituksen kokous koululla, valmiina paloharjoitukseen

Arki asettuu vähitellen taas uomilleen. Koulua on käyty uudessa koulussa vajaa kuukausi ja tutut haasteet nostavat taas päätään. Töitä tulee tehtyä seitsemänä päivänä viikossa kesän jälkeen ja viikonloppuisin myn työ on usein koko perheen juttu, ainakin osan ajasta. Lasten harrastukset, työ lasten koulun vanhempainyhdistyksen hallituksessa, työ työ, keskustelu koulun kanssa, arki ja elämä, sellaista sekametelisoppaa hetkestä toiseen.

Lauantai - töissä

Herään aamulla usein kauan ennen muita. Niin kauan ennen, että ehdin hyvin tekemään töitä tovin jos toisenkin, ehdin lenkille Martan kanssa ja taas takaisin koneen ääreen pakattuani ensin lasten lounaat. Kun kuulen ensimmäiset liikkeet yläkerrassa olen ollut useimmiten hereillä jo tunteja. Tämä hetki kulkee aina samoja polkuja... ”Hei, kuka siellä? Kuka askeltaa minun talossani?” – Shhh... ”Kuka siellä on? Martta! Käy katsomassa kuka siellä piileskelee...” Portaiden takaa katsoo pörröinen pää ja uniset silmät. ”Onko siellä minun pienin lapseni? Onko siellä se kaikista pienin?” Se kaikista pienin tulee alakertaan, kiipeää syliin ja halaa tiukasti. Se istuu siinä, pää kaivautuneena mun kaulankuoppaan pitkään. Silittelen sen selkää ja kyselen yön kuulumisia. Lopulta läheisyydentarve on tyydytetty, se ottaa kirjan ja heittäytyy sohvalle peiton alle.

Sunnuntai - Martta ja mun keskeneräinen projekti


Illalla me maataan yhdessä Tättiksen sängyllä ja jutellaan. Jutellaan kaverikiemuroista ja koulusta. Puhutaan haaveista ja harrastuksista. Mietitään miten elämä koulunpihalla saataisiin sujuvammaksi. Tyttöjen monimutkaiset sosiaaliset kuviot ovat liian vaikeita, sanaton viestintä sekavaa ja sanojen kanssa riitelevää. Aika usein poikien kanssa on helpompaa leikkiä kuin tyttöjen. On vaikeaa olla yhtäaikaa iso ja pieni, lupaan taas kerran kulkea mukana, kuunnella ja puuttua silloin kun on jotakin mihin puuttua. Aina kaikkea ei voi korjata mutta kuunnella voi, kertoa miten haastavaa se oli silloin kun itse oli yhtäaikaa iso ja pieni ja elämä koulunpihalla tuntui turhan monimutkaiselta.

Maanantai - aamulla


Vanhempainillassa kohdataan modernin koulun kanssa. Rehtori pahoittelee parkkipaikan kaaosta ja kertoo että asiaa yritetään tällä hetkellä ratkoa kunnan, kaupungin ja koulupiirin kanssa. Todennäköisesti koko alue puretaan ja rakennetaan uudestaan. Pyörätelineet siirretään jotta pyöräilijöiden kulku ei risteäisi autosta poistuvien kanssa aiheuttaen lisähäslinkiä ahtaalla etupihalla. Rakennus itsessään on toimiva huolimatta siitä että kindereitten käsienpesualtaat ovat turhan korkealla.

Tiistai - kurpitsan aikaan


Opetussuunnitelma ja oppimistavat ovat kovin erilaisia kuin siinä vanhassa koulussa muutaman kilometrin päässä. Tehdään töitä yhdessä luokkarajojen ylitse. Kinderit istuttavat kasvimaan, viidesluokkalaiset suunnittelevat ja rakentavat koululle kompostin. Neljännen luokan harteilla on kierrätys. Matematiikka on keskustelevaa Stanfordin yliopiston tutkimusten mukaista, lukeminen ja kirjoittaminen sekin kai ihan toisenlaista, ainakin viidesluokkalaisilla. Muista en tiedä mitään muuta kuin että kaunokirjoitusta opetellaan tänä vuonna, kun voin olla vain yhdessä luokkahuoneessa kerrallaan. Valitsin Tättiksen kun tämä on viimeinen vuosi ennen yläkoulua. Läksyjä ei tässä koulussa taida olla kenelläkään jos lukemista ei lasketa. Jokaisena aamuna iloitsen siitä että koulu alkaa vasta 9:20 ja sinne kävellään.

Keskiviikko - asiakkaan kanssa kodinmetsästyksessä


Viikon päästä on lokakuu ja Tättiksen leirikouluviikko. Sitä ennen yksi hammasleikkaus, syksyn harrastusten aloitukset... partiota, teatteria, karatea ja tanssia, seuraava viikko elämää, liikenneruuhkia ja toivottavasti aurinkoista syyssäätä. 


Torstai - kahvihetki
Perjantai - valmis. Reilun neljän kuukauden projekti. 

Kuvitus jatkaa viimeviikon teemalla ja on sellaisia randomkuvia matkan varrelta.

torstai 13. syyskuuta 2018

kahdeksaksi tuorein kuva


Viime viikonloppuna tein jotakin sellaista mikä ei ole yhtään mun tapaista. Ensin vastasin Facebook haasteeseen ja sitten vielä jaoin sen omalla seinälläni, jätin tosin sieltä lopusta pois sen vaatimuksen haasteen jakamisesta ja jatkamisesta. Nää kiertokirjeet ei oikein ole mun juttu, puhuttiin sitten tavasta tai paikasta tutustua, syöpätietoisuudesta, itsemurhatilastoista tai mistä tahansa. 

Tähän juttuun vastasin ja jaoin sen koska pidin sitä hauskana ja viihteellisenä. Niin näköjään aika moni muukin sillä sain omaan kyselyyni kymmeniä vastauksia. Kamera kulkee nykyään melkein jokaisella mukana kaikkialla ja sitä tulee käytettyä monesti aika toisin kuin silloin kun kameran tarkoitus oli kuvata jollakin tavalla erityisiä hetkiä Kameralla napataan valokuva Ikean tuotteen varastohyllypaikasta, vaatteen mallimerkinnästä, siitä rikkimenneestä kikkulasta autotallissa jotta osaa ostaa uuden oikeanlaisen. Kameran muistista on tullut monimuotoisempi ja huomattavasti mielenkiintoisempi kuin silloin joskus ennen.

Se kahdeksas kuva... jääkaappiaanhan kaikki aina kuvaillee - eikö?


Mitä mun kamerasta sitten löytyy? Mistä viimeiset kymmenen kuvaa on otettu ja mikä oli niitten merkitys? Tällä viikolla olen ollut kotona leikkaustoipilaan kanssa ja kuvat sen mukaisesti aika pienistä ympyröistä. 

Otan samasta asiasta usein vähintään parikymmentä kuvaa jotta saan sellaisen johon olen tyytyväinen. Jos siis ihan orjallisesti seuraan viimeistä kymmentä kuvaa, on vastaus tämännäköinen:







Toisaalta jos katsotaan viimeistä kymmentä kuvaa niin että tarkoitus on jakaa kymmenen viimeistä kuvaustilannetta saadaan lopputuloksesta vähän mielenkiintoisempi - ehkä.


Sunnuntaina otin instaan odotellessani uutta asiakasta tapaamiseen. Nipussa on tukku esitteitä, tilastoja ja muuta mukavaa.


Maanantaina pikkupotilas kuvasi rakkaan Tuffynsa noita-asussa. 


Herään aamulla varhain ja tän kuvan nappasin työblogia varten kun syyskuinen aamu oli jotenkin niin tunnelmallinen ennen aamun valkenemista.


Ruokakaupan sokerikurpitsalaarista löytyi tällaiset kurpitsakaksoset. Pakkohan ne oli ottaa mukaan. 


Jalkahierontaa toipilaalle. Tää on sellainen hipsuttaja että sitä pitäis aina olla hieromassa ja hipsuttelemassa.


Olkkarissa on kaaos ja jossakin siellä kaaoksen keskellä nukkuu se lapsi joka viimein aamuyöstä nukahti itkun uuvuttamana. Nielurisaleikkauksesta toipumista pidetään aina jotenkin pikkujuttuna ja täytyy tunnustaa että mäkin vähän hämmästyi että se piti pitää viikko kotosalla. En hämmästele enää.


Kävin kääntämässä myytävästä kohteesta kastelujärjestelmän pois päältä ja samalla nappasin valokuvan käyntikortista. Kuvaan kaikkien välittäjien kortit talteen, jotta tiedän kuka on käynyt näytön aikana. Näyttöjen ulkopuolella käyneet välittäjät rekisteröityvät elektronisen avainjärjestelmän kautta.


Kävin silmälääkärissä ja tilasin itselleni uudet silmälasit. Se silmälääkärin tyyppi joka niitä laseja hoitaa, sellainen vanhempi setä oli vähän hämmentynyt mun valinnasta ja kysyi olenko mä nyt ihan varma että haluan käyttää näitä laseja ihan päivittäin. Kyllä haluan. Jos naisella on vaaleanpunaiset hiukset niin ei siinä enää vähän voimakkaammat pokat enää paljoa kai heilauta.


Tästä hetkestä piti saada kuva sillä onhan sitä odotettu aika monta vuotta. Minä vilkuttamassa kuistilla kouluunlähtijöille kahvikupin kanssa. Sinne ne menee... muun lapsivirran sekaan kävelläkseen parin sadan metrin matkan kouluun. 



Ja iltapäivällä koulun loppuessa autojono ulottuu melkein meidän kuistilta koulun pihalle vanhempien hakiessa kullannuppujaan kotiin. Poliisi kävi poimimassa ne kaksi koulubussia pois tästä jonosta. Onneksi valtaosa oppilaista kulkee kouluun ja koulusta kuitenkin jalan tai pyöräillen.

Jos haluat laittaa oman viimeisen kuvasi, laita se Facebookiin blogin kommentiksi.


lauantai 8. syyskuuta 2018

risat ja niitten kaverit




Koko viikko on mennyt sellaisessa puolittaisessa limbossa. Eka kouluviikko yhdistettynä siihen että yhdellä on leikkaus ja tähystys torstaina tai perjantaina. Kaksi päivää kalenterissa loistelee tyhjyyttään kun kerään kaiken muun  tiistaille ja keskiviikolle, olihan maanantaina pyhäpäivä. Lastensairaalan kirurgisesta yksiköstä ne sentään antoi leikkausajan heti kun leikkauksesta tehtiin päätös, mutta sinne ei nyt tällä kertaa päästy ruuhkan takia ja valtavalla sairaalalla on valtavan sairaalan systeemit. Leikkaukset järjestellään vasta hetki ennen h-hetkeä. Keskiviikko-iltapäivänä saan viimein puhelun leikkausjärjestelijältä. Se kysyy haluanko kenties elämäni takaisin? – No joo, ei siitä olis haittaakaan... Ilmoittautuminen sairaalan kirurgiseen yksikköön on perjantaina kello 10:30. Tanssin pienen riemutanssin saatuani yhden työpäivän lisää.



Perjantaiaamuna annan pienen pojan nukkua lähettäessäni ne kaksi muuta kouluun. Kun se lopulta herää meidän sängystä kauhusta kankeana kannan sen suihkuun, pesen hiukset annan lämpimän veden rauhoittaa lasta. Tuntia myöhemmin Fredde jättää meidän sairaalan pääoven eteen ja me kävellään sisään. Ilmoittautumisessa ei ole jonoa. Ojennan vakuutuskortin ja henkilötodistuksen tiskin ylitse, vastaan muutamaan kysymykseen ja hetken päästä me istutaan odotustilassa. Odotushuoneen pöydällä on kyltti jossa pyydetään että hienotunteisuudesta leikkauspotilaita kohtaan kukaan ei söisi tai joisi mitään. Hautaan haaveet aulan Starbucksin kahvista.

Hetkeä myöhemmin meidän kutsutaan sisään. Sisäänkirjaus tehdään leikkihuoneessa ja sen yhteydessä olevassa pukuhuoneessa vaihdetaan pojan yöpaita sairaalaan pyjamaan. Hoitaja kysyy nuorelta mieheltä minkä värisen pyjaman toinen haluaa. Hoitaja pahoittelee että kirurgi on aikataulusta vähän myöhässä mutta kehoittaa meitä asettumaan taloksi leikkihuoneeseen. Minä neulon ja Kentsu pelaa iPadillään.



Seuraavaksi me tavataan child life specialist. Tämän ihmisen tehtävä on valmistaa lasta leikkaukseen, käydä tulevat tapahtumat läpi lapsen tasoisesti ja vähentää pelkoa. Me katsotaan valokuvia leikkaussalista ja heräämöstä, jutellaan siitä mikä jännittää eniten. Nuorimies sovittaa nukutusmaskia, valitsee siihen tuoksun ja koristelee maskin tarroilla ennen kuin me lähdetään yläkertaan.



Leikkaussalikerroksen leikkihuoneessa mä saan itselleni varusteet leikkaussalia varten, hienon sinisen haalarin ja hatun jotta saan tulla saattamaan pojan leikkuriin ja olla vierellä kunnes toinen on unessa. IV:kin laitetaan vasta kun lapsi nukkuu. Lääkäri käy tervehtimässä ja kertaamassa suunnitelmaa, hän pahoittelee että on puolisentuntia jäljessä aikataulusta. Seuraavaksi anestesiologi käy esittäytymässä ja puhumassa nukutuksesta. Viimeisenä leikkaussalihoitajat käyvät tervehtimässä meitä. Jokainen huoneessa pistäytyjä pyytää mua selittämään omin sanoin mikä on leikkaussuunnitelma jotta varmasti ollaan kaikki samalla asialla. Kerta toisensa jälkeen vastaan että tarkoitus on höylätä kitarisat, tähystää nielu, äänihuulet, henkitorvi ja keuhkot.



Me kävellään yhdessä leikkaussaliin. Tässä kerroksessa on 24 leikkuria. Alakerrassa vielä 10 lisää. Poika hyppää leikkaussalin pöydälle ja ojentaa sovitusti maskinsa anestesiologille. Yksi hoitajista pitää kiinni pojan iPadistä jotta minä voi silitellä pientä miestä. Hetkeä myöhemmin poika nukkuu. Child life specialist kävelee mun kanssa sitä samaa pitkää käytävää takaisin odotushuoneelle. Se kysyy haluanko käydä hakemassa lounasta ja neuvoo mut sinne Starbucksille jota jo katselin haikaillen pari tuntia ajassa taaksepäin.



Olen juuri palannut odotustilaan kun kirurgi pistää päänsä ovesta sisään. Se sanoo että tähystyksessä selvisi että nielurisat ovat myös odotettua isommat, epäsymmetriset ja ahtauttavat hengitystä merkittävästi. Lääkäri kysyy saisko ne poistaa ja lisää samaan hengenvetoon että alkuperäinen suunnitelma siitä että jannu voisi palata kouluun maanantaina siirtyy samalla seuraavan viikon maanantaihin. Vastaan että tottakai ne poistetaan kun jäbä on kerran nukutettu. Kirurgi palaa leikkuriin ja minä kaivan laukusta kalenterin. Siirrän Ollipollin hammaslääkärin, peruutan omat työpalaverit ja yhden koulutuksen. Yritän soittaa Freddelle. Freddeltä tulee tekstari että hän on sairaalan aulassa ja vastaan ohjeilla siitä miten mut löytää.



Kun kirurgi tulee takaisin me käydään läpi leikkauksen kulkua ja sen aikana otettuja kuvia. Me saadaan ohjeet kotihoitoon ja kipulääkitykseen. Seuraava joka pistää päänsä sisään on anestesialääkäri joka sanoo että kaikki sujui hyvin hänenkin näkökulmastaan ja että heräämön hoitaja tulee hakemaan meidät ennen kuin lapsi herää.



Heräämössä on kolme hoitajaa meidän pienelle potilaalle. Me jutellaan nukkuvalle lapselle ja silittelen sen päätä. Unisesti se kysyy joko kaikki on ohi? On ohi. Nieluun sattuu ja hoitaja antaa lisää kipulääkettä. Koska poika on edelleen melko kivulias pyydetään anestesialääkäriltä lupaa lisätä lääkitystä ja ennen kuin meidät siirretään seuraavaan heräämöön on kipu saatu sidettäväksi. Kivun hoito on tärkeä osa toipumista ja kivun pitää pysyä sellaisella tasolla että sen kanssa pystyy olemaan ja elämään. Kipulääkitystä suositellaan jatkamaan ympärivuorokautisesti seuraavat viisi päivää. Meidän mukana kotiin lähtee kolmea kipulääkettä, pahoinvointilääke ja kortisonia, niin ja se nalle joka nimetään leikkaavan lääkärin mukaan Joonataniksi. Kita- ja nielurisat jäävät sairaalaan. 



tiistai 4. syyskuuta 2018

Ella Baker Black Bears


Kotona on ihan hurjan hiljaista. Paljon hiljaisempaa kuin äsken koululla. Tuntui kummaliselta tulla koululta kävellen kotiin ja vielä oudommalta tuntui olla yksin kotona kahdentoista viikon tauon jälkeen. Kaksitoista viikkoa lasten kanssa. Kaksitoista viikkoa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Ja nyt, nyt ne on koulussa. Tossa ihan kivenheiton päässä, niin lähellä että kävellen pääsee nopeammin kuin autolla vaikkei matkalla ole edes yhtään oikeaa risteystä.

Kävellen kouluun ensimmäistä kertaa.


Me mentiin aikaisin. Varttia ennen kuin sinne sai edes mennä koska lupasin olla mukana vanhempainyhdistyksen aamukahvitilaisuudessa. Ei me silti oltu ensimmäisiä. Siellä niitä oli jo vanhempineen jonossa. Jonossa oman opettajan nimen kohdalla vanhempien kuvatessa ensimmäistä kouluaamua. Sisällä rehtori piti opettajille hengennostatustilaisuutta ja me vanhempainyhdistyksen hallituksen jäsenet katettiin niitä aamusumppeja vanhemmille. Kahvit lahjoitti Starbucks. Pullat läheinen ruokakauppa. Koulun kello ei soi, sitä ei kai vielä ole kytketty. Ovet avataan ja lapset tulee luokkakerrallaan pääovista sisään, rehtori heittää jokaiselle yläfemmat ovella. Mietin että sen käsi on varmaan kipeenä 434:n läpsyn jälkeen. Minä kuvaan. Kahvitilaisuudessa puhuu ensin rehtori ja sitten hallituksen puheenjohtaja. Mä kättelen kymmeniä ihmisiä enkä edes yritä muistaa kaikkien nimiä. En edes yritä vaikka moni yhdistää kasvot ja nimen ensimmäistä kertaa: ”Heeei! Mä tiedän kuka sä oot! Sä oot se kiinteistövälittäjä!” – Joo niin oon, mukavaa tutustua! Minkäikäiset lapset sulla on? Teki mieli hiipiä yläkertaan kurkkaamaan miltä elämä näyttää kolmasluokkalaisten oranssissa siivessä ja viitosten keltaisessa tilassa.

Rehtori ja pikkuisten kindereitten opettaja. Koulun piha on vielä "vähän" vaiheessa. 


Kotona on ihan hurjan hiljaista. Minä ja Martta. Juttelen koiran kanssa. Keitän kupin kahvia. Huokaisen ja kuuntelen hiljaisuutta. Vedän sitä syvälle sisään samalla kun istun alas työpöydän ääreen. Muutama työjuttu ja sen jälkeen sähköpostikavalkadi koululle... Tättiksen opettaja, erityisopettaja ja liikunnanopettaja. Kentsun opettaja ja erityisope ja puheterapeutti. Ollipollin opettaja. Ja heti perään se kierros missä pyydetään anteeksi kaikkia niitä tulevia päiviä kun yksi kolmesta on poissa koulusta joko väliaikaisesti tai koko päivän. Tämä härdelli alkaa heti huomenna yhdellä terapialla, jatkuu leikkauksella ja toisella leikkauksella. 

Meidän koulun maskotti on vielä vailla nimeä. Ella Baker Black Bear.


Niissä ensimmäisissä viesteissä kerron meidän lapsista. Kerron minkälaisia ne on, mistä ne tykkää ja mitä on niitten haasteet. Minkälaisia tavoitteita meillä vanhemmilla on tälle vuodelle, mitä opettajan olisi hyvä tietää. Puhun siitä mistä ollaan tultu ja minne matkalla. Kerron tarkkavaisuushäiriöstä, auhdituksesta, autismista. Ollipolli halusi että kirjoitan pakko-oireisestahäiriöstä, että opettaja tietää miksi, ymmärtää. Pyydän etteä Kentsu pääsee välitunnille silloinkin kun tekisi mieli pitää se sisällä - rangaistuksena. Kirjoitan siitä miten Tättis istui rehtorin kanssa koulubussissa ja kuinka se viimesyksynä kieltäytyi menemästä kouluun. 

Leivon pullaa. Ekan koulupäivän välipalaksi. Aamulla pakkasin lounaat ja välipalat. Uusiin laatikoihin, samat vanhat ja tutut eväät.

Vanha tuttu lounas uudessa pakkauksessa.