torstai 31. tammikuuta 2013

hampaaton ihminen


Tässä asiassa myönnän auliisti olevani surkea äiti. Meillä ei yhdestäkään lapsesta ole olemassa vauvakirjaa – ne epäilemättä kiroaa mut myöhemmin mutta eivätpähän pääse kadehtimaan toisiaan kun tilanne on tasaisen huono. Vanhoista kalentereista voin tarkistaa tärkeimmät, mutta se koska ne kääntyi tai käänsipäätään tai tarttui esineeseen ei ole muistissa. Ikätasoisesti kai kaikki paitsi O, joka oli kaikessa vähän myöhässä. No, M oli melkein kaikessa aikaansa edellä – niin tässäkin. Sen meinaan muistan että kun M oli 8kk, sillä oli suussaan kahdeksan (8) hammasta.

Ihmekö tuo, että se siis on kohta taas hampaaton. Kaksi on jo pudonnut ja vasen yläetuhammas heiluu uhkaavasti. Jos uudet ei pian kasva tilalle on prinsessalla edessä soppadieetti. Ironista on se ettei se syö keittoa, ja kun autossa sitä sopalla ”uhkailin” se tyynesti totes ajatelleensa syödä omenasosetta, jugurttia ja jätskiä.


ken vitsaa säästää


Luettuani kommentteja siihen kilpailupostaukseen, mun täytyy todeta että kylläpä ootte mut kiperään paikkaan laittaneet... millä ihmeellä mä ikinä valitsen näistä kerrassaan mahtavista perusteluista ja kiitoksista...  Lisää kommentteja! Ehkä mun täytyy tehdä kaksi pakettia? Yksi käännyttämään teitä antiamerkkalaisia ja sit se toinen projenkeille.

Torstairyhmässä – mun tarttee keskiä parempi nimi, raamattupiiri kuulosta omaan korvaan pelottavalta ja jotenkin rajoittavalta ja tuomitsevalta – puhuttiin nyt tänään sit siitä äitiydestä ja vanhemmuudesta. Meillä oli todella hyvää ja antoisaa keskustelua enkä edes ollut yksin puolustamassa tätä tavallaan neutraalia saarekettani ja lapsen vapautta valita. Ryhmässä on äiti joka on itse kasvanut hyvin uskonnollisessa ympäristössä ja hän oli sitä mieltä ettei se edes ole hänen tehtävänsä tuputtaa, saati sitten pakottaa. Kyllä jokainen meistä ihan itse löytää tälle tielle jos on löytääkseen. Olihan siellä tietysti myös SE äiti. SE, joka oli sitä mieltä ettei missään tapauksessa voisi hyväksyä lapseltaan mitään muuta valintaa ja piti kummallisena sitä, että mä hyväksyisin lapseni miltei minkälaisena tahansa... pedofiliaa tai sarjamurhaaja olis vaikea käsitellä omassa pääkopassaan, mutta kyllähän ne silti mun lapsia olis. Pitäiskö katsoa peiliin vai ei, en tiedä. Tekeekö vanhemmat lasestaan poikkeavan tällä tavoin vai onko se geneettistä, vai yhdistelmä molempia. Toivottavasti en koskaan joudu tätä asiaa sen syvemmin pohtimaan.

Se mikä mun korvaan särähti pahasti – näin pohjoismaisena vanhempana -  oli lause ”I spank my kids all the time and still they respect their dad more than me” Oikeesti! Siis kyllähän mä olen tiennyt että tässä maassa ruumillinen kuri elää vahvana ja voimallisena, mutta silti. Ken kuritta kasvaa se kunniatta kuolee ja ken vitsaa säästää se lastaan vihaa...  eikä tässä ole nyt kyse siitä että lapsi mustelmille hakattaisiin tai remmillä roiskittaisiin, mutta että ruumiillinen kuritus olisi jokapäiväinen osa lastenkasvatusta tuntuu itselle kovin vieraalta. Entä se, että lyömällä saavutettaisiin kunnioitusta? Pelkoa kai korkeintaan ja musta ainakin olis ihan hirveetä jos mun lapset pelkäis mua kuten itse pelkäsin omaa äitiäni. En ole täydellinen, onhan K:kin selkäänsä saanut. Saavutinko sillä yhtään mitään mitä ei olisi muuten voitu saavuttaa? Tuskin. En usko että saavutin sillä oikeastaan yhtään mitään.

En sanonut mitään, olin niin hämmentynyt etten vaan pystynyt. Olin nössö, en rohjennut. En osannut.




nykypäivän ihme


Jeesus minussa on kuin pieni taimi. Se on herkästi nujerrettavissa ja se oma epäilys on valtavan suuri. Tänään mä tunnen tän tuoreen uskomiseni kanssa olevani alakynnessä, huonompi ja heikompi. En osaa usko tarpeeksi. Ei tulis mieleenikään vaan sokeasti luottaa johonkin näkymättömään. Olenko edes sovelias tähän? Huomaan olevani takaisin kouluvuosissa ja miettiväni näistä torstaiaamunnaisista että haluaako ne edes mua tänne. Tunkeilenko? Olenko tiellä? Läpinäkyvä ja valheellinen. Halu on aito, kysymykset sellaisia etten kehtaa niitä ääneen lausua. Liian suuria epäilyksiä, yleistyksiä ja näkemyksiä.

Radiossa soi biisi jossa lauletaan suurin piirtein näin: ”En tiedä uskoisinko Jeesukseen. Oletin kokevani saman tunteen kuin rakastuessani...” Mietin että kai näin joku muukin kelailee kun siitä kerran lauletaankin. Missä on mun ikuinen, sisäinen ja syvä rauha. Miten mä voin näin tolkuttomasti vaan epäillä? Miksi en osaa tai halua heittäytyä mukaan matkaan?

M hyppäsi terapiasta autoon ja sanoi että ”God helps me keep trying” – taisin sanoa että ”Täh” ja rykäistä kahvit väärään kurkkuun. Pyhäkoulusta se nää saa, mutta kyllähän mä sen lapsenuskoa haluan kai tukea.

Myöhemmin oltiin menossa balettiin ja ihan kamalasti myöhässä. Tultiin lounaalta Kummitäti K:n luota ja ajettiin suoraan sinne. Mä ajoin ylinopeutta ja ohitin suoraan sanottuna törkeesti jonon päättyvän kaistan kautta just ennen kuin tie menee ykskaistaiseksi ja matka olis muuten hidastunut. Se mitä en huomannut oli se siviilipoliisiauto siinä jonossa. Tai siis huomasin mä sen sillä hetkellä kun se laittoi vilkut päälle ja lähti mun perään. Kiltisti ysäytän tiensivuun, otan hanskalokerosta rekisteriotteen ja autovakuutuskortin. Kaivan lompakosta ajokortin ja avaan ikkunan valmiiksi. Tää ei ollut täällä mikään pikkurike vaan kai jotain puolitörkeän ja kokotörkeän välimaastosta ja mietin jo et taitaa tulla melkoiset rapsut, eikä mulla edes ole mitään puolustusta.

Poliisi kävelee siihen auton viereen, ottaa ne paperit ja toteaa kuivasti et frouvalla tais olla vähän kiire. Se vilkaisee vakuutuspapereita ja antaa sen takaisin ja kävelee loppujen papereitten kanssa autoonsa. Sillä välin mä istun omassa autossani lasten kanssa ja yritän selittää niille mitä tapahtuu. Kuinka ein tosi väärin ja tyhmästi ja nyt saan siitä rangaistuksen. Se poliisi kävelee takaisin ja antaa mulle rekisteriotteen, mutta pitää edelleen ajokortin kävellessään taas takaisin omaan autoonsa. Me istutaan ja odotetaan ja keskustellaan aiheesta. Lopulta se tulee taas sieltä autostaan, ojentaa mulle ajokortin takaisin. Se sanoo ”Älä tee toiste. Hyvää päivänjatkoa. Ole varovainen” ja kävelee pois.

Mä olisin niin ansainnut rangaistuksen enkä saanut edes varoitusta. Tuuria? Hyvä päivä poliisilla? Oliko se jonkun mun tutun aviomies? Mä melkein kallistuisin sanomaan että se oli nykypäivän ihme. Sain rangaistuksen ilman rangaistusta ja opin läksyni. Armo sai tällä kertaa käydä oikeudesta enkä tosiaankaan halua törmätä samaan poliisiin kun oon tekemässä samaa uudestaan. Ehkä mä voisin sanoa että ”God helped me today” – tekeekö Jumala sellaista? Näin vähäpätöisiä juttuja?


keskiviikko 30. tammikuuta 2013

50086-330-26


50.086 klikkiä... huikea lukema! Eihän ne kaikki lukijoita ole, spämmikoneita ja sattumia mukana. Silti. Mun blogissa on käyty yli 50.000 kertaa! Asensin eilen Google Analyticsin, tulevaisuudessa sieltä saa tarkempaa dataa.

Kiitoksia jokaiselle kävijälle, lukijalle ja vierailijoillekin. Nyt mun varmaan kuuluis vaikka kysyä jotakin tai arpoa amerikkapaketti tai... Haa! Senhän mä teenkin! Mä järjestän kilpailun. Huom! En arvontaa vaan kilpailun. Jätä kommentti jossa kerrot miksi just sä tarttet mun amerikkapaketin. Jos olet anonyymi, muistathan jättää myös nimimerkin. Paras selitys voittaa ja se parhaushan on mun subjektiivinen näkemykseni.

330 kertaa olen painanut sitä ”publish” nappulaa. Välillä hömppää. Joskus arkea ja valituksen vaikerrusta. Jännitystä, historiaa ja tummiakin tunteita. Te ootte kulkeneet mukana ajatuksissa sairaalassa ja autossa ja kirkossa ja kaupan hyllyjen välissä. Välillä huomaan ajattelevani teitä karjuessani lapsille tai katsoessani illalla telkkaria. 330:ssä kerrassa tästä on tullut mun rakkain harrastus ikinä. Tää vie ihan liikaa aikaa, mutta mä jonakin päivänä, sitten vuosien ja vuosien päästä, näitä lienee ihanaa lukea ja makustella.

26 vakkaria. 26 jäsentä. 26 rohkeeta, jotka on liittyneet. Naamiksen puolella mulla on 53 tykkäystä eli tilaajia on tosiasiassa se 53 – ainakin. Niin rohkea en ole, että laskisin noi luvut yhteen ja väittäisin et mua ”tilaa” 79 lukijaa. Monet lukee päivittäin tai viikoittain vaikkeivät tilaiskaan. Jokainen kerta kun ne lukemat kasvaa mä olen lämpimän kiitollinen ja ilahtunut siitä että taas joku haluaa kuulla lisää.

Tällä viikolla tänne on päädytty seuraavin hakutermein:
  • tahdon asiat (26) – nää tiesi mitä haki
  • tahdon asiat blogi (6) – nämäkin taisi löytää etsimänsä
  • narkkari blogi (2) – saattoi olla hakemassa jotain muuta
  • tahdonasiat (2) – oletan et nämäkin löysi oikeaan paikkaan
  • antikoagulaatioklinikka (1) – musta tuskin oli apua, vaikka omakohtaista kokemusta onkin
  • autisti (1) – meillä asuu yksi (ainakin)
  • autisti-lapset kauniita (1) – ehdottomasti!
  • autistiyakki (1) – TÄH!
  • bootsit (1) – ei voi täältä ostaa, mutta tykkään kyllä!
  • chaanssi (1) – jokainen chaanssi ON mahdollisuus


Mua on tällä viikolla seurattu näissä maissa:
  • Finland (1971) – 1971 kertaa, mun syntymävuosi. Hulvaton sattuma!
  • United States (304)
  • United Kingdom (67)
  • Sweden (33)
  • Russia (29)
  • Netherlands (28)
  • Spain (22)
  • China (18)
  • France (10)
  • Canada (5) – L?


Kaikkien aikojen kärki, luetuimmat jutut  ja julkaisupäivä:
  1. Ei mitään hätää... Eihän? -  Jan 7, 2013
  2. isä ja väkivaltainen mies - Jan 21, 2013
  3. Hei! Mä oon Yksis, valkoinen hetero. - Jan 2, 2013
  4. amerikkalainen - Dec 20, 2012
  5. äitien talo - ja vähän isienkin - Jan 8, 2013
  6. eka kerta - Jan 16, 2013
  7. salaa ja nolona - Dec 18, 2012
  8. parempi näin - Jan 28, 2013
  9. reilua - Jan 10, 2013
  10. tuhannen taalan haaste - Jan 12, 2013


Lämmin kiitos vielä teille kaikille ja paras perustelu voittakoon! Kilpailuaikaa on helmikuun puoliväliin.


poikani, poikani, nukuthan...


Tää lienee enemmän kuin yleistä kaikissa maailman lapsiperheissä, mutta silti se ei juuri lohduta silloin kun siinä rypee itse ties monettako vuotta.

M on nukkunut nyt yhdeksän (9) YHDEKSÄN yötä ihan omassa sängyssään radion, melatoniinin ja rautavalmisteen tukemana. Heräilemättä, juoksentelmatta ja nukkuen riittävän kauan, jotta sitä heräämisajankohtaa voi kutsua aamuksi. Mä en edelleenkään tiedä onko tää totta vai unta ja loppuuko tää kohta.

Mä olen siis saanut nukkua jo useamman yön. Tarkalleen ottaen seitsemän. Niistä seitsemästä kaksi hotellissa ja aivan erityisen makeasti.

Viimeiset kaksi O on heräillyt painajaisiin useamman kerran yössä ja jokainen lohduttelureissu vie vartista puoleen tuntiin.  Sattuuhan näitä. Onhan se ennenkin saanut kauhukohtauksia ja heräillyt ja sitä on parhaillaan herätelty toista tuntia. Niitä ei kuitenkaan ennen ole ollut kahtena perättäisenä yönä, eikä useampaa kertaa yössä. Väistämättä pieni pelko luikertaa mieleen... tässäkö tää nyt oli? Saatiin yksi viimeinkin nukkumaan ja heti pukkaa toista valvojaa tilalle. Tästäkö se alkaa? Uusi sarja valvottuja vuosia. Nuku lapseni nuku. Nukuthan, nukuthan, nukuthan...


tiistai 29. tammikuuta 2013

vanhemmuudesta ja kasvatuksesta


Ihan oikeesti pitäis vaikka asettua ompelemaan housuja pojille, mutta kirjoitan vielä vähän kun tää pyörii mielessä...

Tän viikon kappale siinä mun kirjassa on äitiydestä. Äitiydestä suhteessa omiin lapsiin, omaan äitiin ja omalla tavalla myös siihen minkälaisia vanhempia niistä omista lapsista jonakin päivänä ehkä tulee. Omista arvoista ja sisäisistä, sanattomista lapsiin kohdistuvista vaatimuksista. Se herättää pohtimaan omaa vanhemmuutta ja sen syvintä olemusta.

Tää aihe on mulle arvattavasti vaikea. Se on vaikea monesta syystä. Ensinnäkin siksi ettei mulla ole sitä omien vanhempien esimerkkiä jota siirtää eteenpäin pienillä korjauksilla. Se on mulle vaikea siksi että ihan tietoisesti en myöskään halua sokkona rynnätä toiseen ääripäähän ja vaan uskoa että niin siitä tulee hyvä. Lainaten kirjan tekstiä, mun toiveeni – ei suurin, mutta toive kuitenkin – on etten ole lasten terapioistuntojen päätähti vaan enneminkin sivuhenkilö, sellainen sivujuonne jota voidaan käsitellä siellä ja täällä eikä niin että kaikki lasten ahdistukset perustuu muhun. Oon alusta asti tavallaan yrittänyt lähteä liikkeelle puhtaalta pöydältä ja karistaa pois matkasta kaikki menneisyyden rasitteet.

Kirja kysyy kasvatanko lapseni Kristityiksi ja tarjoaa vaihtoehtona jotakin ei niin kaunista, sellaista joka nostaa mun niskakarvat pahasti pystyyn. Ei. Mä oon ihan perustavasti erimieltä. Pysähdyn ja totean että mulla on oikeus olla erimieltä ja muodostaa ihan omat käsitykseni ja ajtukseni. Ei tarvitse niellä yhtään mitään purematta. Mun maailman vaihtoehdot ei vaan ole uskoa tai joutua perikatoon. Mun lapset ei kasva Jeesuksessa. Ne kasvaa kristillisten arvojen mukaan, mutta ne samat arvot kai on kaikkien mielestä tärkeitä, oli ne kristittyjä tai ei. Onko ne siis edes mitään kristillisiä arvoja vaan ihan eettisiä perusarvoja? Rakkaus, rehellisyys, halu tehdä työtä, toisten kunnioittaminen, kyky antaa ja pyytää anteeksi, kyky olla onnellinen. Jokainen valitkoon itse sitten kun on siihen kykenevä mihin haluaa uskoa vai uskooko yhtään mihinkään. Mulle ei kukaan tarjonnut – tai no koulu tarjos – Jeesusta ja silti mä sen kai jollakin tasolla olen itse löytänyt, ainakin nyt. Meillähän tää tulee puhtaasti jo siitä tilanteesta että meidän perhe on, ei epätasapainossa, mutta ehkä normeista poikkeava tässä asiassa eikä mulla ole oikeutta, haluakaan tai tarvettakaan astua sen toisen vanhemman ylitse. Musta tää on oikein hyvä näin. Kiitos vaan.

Nyt tullaan siihen asiaan mitä oon käsitellyt ennenkin, jota nyt heräsin uudelleen pohtimaan... Mikä on mun vanhemmuuden määräävä perustekijä? Ehkä lapsenomaisesti sanoisin että se on rakkaus. Joku muu saattais sanoa mun puolesta kurinalaisuus tai järjestys tai... mä haluan sanoa ja sanon rakkaus. Se on mun omasta mielestä määräävä tekijä mun vanhemmuudessa. Mä en halua. Oikeesti en halua. Että yksikään näistä tekee yhtään mitään sen takia et ne kuvittelee että me vanhemmat halutaan niin. Oli sitten kysymys ammatista, jatko-opinnoista, kirkossa käymisestä, rakkaudesta, vaatteista, ulkonäöstä tai ihan mistä vaan. Mä toivon että jokainen valitsee itselleen polun jolla voi olla onnellinen, rakastaa ja elättää itsensä. Jos sitä polkua ei löydy lupaan etten ole pettynyt vaan suren mukana jos on tarpeen surra. Pienemmässä mittakaavassa, elämä jatkuu jos koulukuvassa on irvistys tai jos vaatteet on eriparia. Ei se mittaa mua vanhempana, tai jos mittaa niin ei niillä mittareilla joita itse haluan käyttää.

Olenko mä siis löperö? Pitäiskö vaatia enemmän? Kasvattaa kurinalaisemmin? Mä myönnän. Osallistun lelujen korjaamiseen – en tosin korjaa itse. Vien vaatteet likapyykkiin. Katan ja korjaan pöydän. Laitan ruuan. Pakkaan lounaan. Haen M:lle vaatteet valmiiksi. Varmaan ne pystyis osallistumaan enemmänkin, mutta kun oma kokemus oli se että mä tein lapsena kaiken ja vähän päälle – äitini puolesta ja itse. Toisaalta ne auttaa tyhjentämään tiskikoneen. Ne ruokkii Koiran. M pakkaa itse koulureppunsa. Se huolehtii itselleen vaatteet päälle. Ne laittaa kengät kaappiin ja pesee kätensä. Vettä mä en tarjoile. Lasin löytää jokainen ihan itse ja osaa sen myös täyttää – no, K ja M osaa ja O ei. Toisaalta mä haluankin olla vähän pullantuoksuinen ja löperö. Palvella sillai sopivasti ja joustaa silloin kun näen että siihen on tarve. Enhän mäkään aina jaksa ja viitsi. Ehkä mä pilaan lasteni tulevaisuuden kun en vaadi ja edellytä tarpeeksi. Aika näyttää.

Kirja tekee sen mikä on tarkoituskin. Herättää pohtimaan.





lohikäärme ja dinosaurus


Aamulla ajettiin poikien tulevan koulun kautta. Kävin tiputtamassa sinne ilmoittautumispaperit ja sen maksun. Turhaan olin miettinyt että mahtuuko ne siihen ryhmään mihin ne halusin. Koulun rehtori oli jo meidät etukäteen sinne kirjannut. Samassa paikassa M aloitti oman koulutiensä syksyllä 2011. Oli jotenkin juhlavaa ojentaa ne kaavakkeet rehtorille. Pysäyttävä hetki ymmärtää että mä ihan oikeesti ilmoitin ne kouluun. Kaksi aamua viikossa, tiistai ja torstai 9-12. Koulu alkaa syyskuun alussa.

***
Mä oon ennenkin sanonut et ajaessa on hyvä ajatella, tosin ajattelu keskeytyy nykyään  apinoitten ajatuksenjuoksuun... Täällä sataa ja matalapaine painaa pilvet roikkumaan nauhoina puiden latvojen alapuolella:

K: Mamma! Look!!! Smoke! There’s a dragon!
Mä: No honey, those are clouds not smoke.
O: Dragon is in Bellevue.

Mä mietin hetken tätä kommenttia ja tajuun et jouluna siellä kasvitieteellisessä oli höyryä hönkivä lohikäärme.

Mä: Yes, there was a dragon in Bellevue.
K: I have a dragon in my pants.
: Really? Why?
K: Dinosaurs in my ears and dragon inside my pants.
O: Yeah, dragon in pants, dinosaur ears. Need to listen.

Tää viimeisin tulee siitä et mä kysyn niiltä et onks niillä dinosauruksia korvissa kun ne ei kuule/kuuntele.

***
Pojat nukkuu edelleen päiväunilla viikonlopun univelkojaan ja mä nautiskelen omasta hetkestä tiskikoneen huristessa taustalla. Tää on kuin jostakin äitiunelmien kultaisesta satukirjasta. Ei tällaista olekaan...


maanantai 28. tammikuuta 2013

tänään maanantaina

Aamulla hyppelihiiri hyppeli koulubussiin ja kouluun...


Sen hiiren veljet ensin taisteli, riiteli ja tappeli. Sit ne siirtyi keittiöön piirtämään, tai siis K siirtyi ja O jatkoi leikkiään. K piirsi kummituksen ja ekaa kertaa sille myös ruumiinosia.


Ennen puoltapäivää hella ilmoitti uunin kohdalla että "this feature is not available" Siitä mukava pikku maanantaiylläri ja mulla vilisteli taalankuvat silmissä. Googlailin uutta hellaa - oon aina inhonnut nykyistä eli sen korjaamiseen ei kannata panostaa - ja mietin et mitä me syödään ja mistä leipää ja... no järjestyishän ne asiat tietty. 

FedEx toi M:n iPadin ja mä latailin sen täyteen opettavaisia appejä.

L soitti ja käski buuttaamaan hellan sulakkeen. Tadaa... siinä säästyi puolisentoista tonnia ja uuni toimi taas.

Käytiin lauman kanssa kaupassa. Ostettiin tarjouksesta kymmenen pakettia Barillan spaghettia M:lle. Rautatabuja M:lle, se kun tarttee edelleen sen 54mg "elemental iron" vuorokaudessa. Kaalilaatikkotarpeet, nakkeja, maksamakkaraa, kevytkermaa, hunaja-vaniljajugurttia, 3 paunaa mansikoita, pussillinen mandariineja, pullo arkiviiniä ja pullo arkibourbonia L:lle.


O ei niin näistä härpäkkeistä välitä, mutta M oli innoissaan ja sai erityisluvalla padeillä just niin paljon kuin halus. K nappas L:n surfacen heti kun se saapui kotiin. L toi tullessaan toisen bourbonin ja limua itselleen.


Sillä aikaa mä väänsin O:n kanssa meille aikuisille kaalilaatikon, lapset söi mansikoita ja quesadillaa ja jälkkäriks Pirate Booties (vähän niin kuin juustonaksut). O kyllä veteli raakaa kaalia oikein urakalla siinä ruokaa laittaessa.





parempi näin


Tätä kirjoitusta mä oon miettinyt pitkään. En päiviä, ehkä enneminkin viikkoja tai kuukausia. Oon puntaroinut sitä puolelta jos toiselta. Mennyt itseeni, katsonut peiliin. Oon palannut lähtöruutuun, etsinyt vaikutteita ja näkemyksiä. Kuunnellut muita ja ehkä nyt on lopulta aika. Oon kirjoittanut rehellisesti, provakatiivisesti, ehkä välillä reaktioita metsästellen. Oon kertonut sellaisia asioita itsestäni, joita moni ei ehkä edes halua kuulla. Antanut ystäville ja läheisille sellaisia asioita jotka saa haluamaan laittaa kädet korville tai silmille ja sanoa ”riittää, en halunnut tietää tätä”. Tuleeko seuraavaksi joku ultimate paljastus? Ei. Mä palaan samaan vanhaan ja jauhan sitä vielä vähän, pitkän harkinnan tuloksena. Toivottavasti viimeistä kertaa. Miksi sit just tänään? Koska viimeisten muutaman viikon aikana olen palannut tähän aiheeseen jonkun muun puolesta. Viime viikolla MOPSissa. Edeltävänä sunnuntaina kirkossa, meidän naisten torstairyhmässä, Kaiman puheessa...

Jos itsellä on asiat toisin, ei tätä voi tai tarvitse edes ymmärtää. Mä itse ymmärrän kyllä että se tavallaan on luonnotontakin ja siksi niin hirvittävän vaikeeta. Mä ymmärrän myös ettei mulla oikeastaan ole vaihtoehtoja. Mä olen yrittänyt pitää ovea auki, odottaa ja ymmärtää ja odottaa. Syyllistänyt itseäni, kääntänyt toisenkin posken ties kuinka monetta kertaa, miettinyt olisinko voinut olla toinen, toisenlainen, erilainen, parempi. Mä olen kuitenkin mä. Oman historiani summa. Rikkinäinen ja kaukana täydellisestä. Yhtä aikaa toivon että sä luet ja et lue tätä.

Ehkä se viimeinen kohta oli se viimeviikon MOPS, tarina toisesta äidistä joka teki samanlaisen päätöksen. Teki sen omien lastensa takia. Niin, minäkin. En itseni vaan lasteni. Mun velvollisuuteni äitinä on suojella omiani. Estää niitä menemästä rikki. En tiedä pystynkö estämään, mutta ainakin tähän asiaan voin vaikuttaa. Ei mulla ole aavistustakaan mitä kerron niille sitten kun sen aika tulee ja se tulee, ihan varmasti. Sen aika tulee nopeammin kuin arvaankaan. Me puhuttiin tästä L:n kanssa viime viikonloppuna. Mä haluan ettei meidän enää tarvitse puhua tästä. Hukata siihen energiaa ja velloa sen mukanaan tuomassa pahassa olossa. Me oltiin molemmat samaa mieltä. On aika sulkea yksi ovi.

Mulla ei ole perhettä, tai siis on mulla mun oma perhe, mutta ei sitä perhettä josta olen tullut. Faija on kuollut ja kuopattu eikä siitä koskaan isäksi ollut. Mummi oli mulle äiti. Mä edelleen säilön sen puhelinnumeroa mun puhelimessa, ei niin etten muistais sitä ulkoa elämäni loppuun asti. Sille mä aina soitin ja kerroin niin hyvät kuin huonotkin. Se kävi mua aikanaan sairaalassa katsomassa, toi kukkia ja oli huolissaan. Se rakasti mua ja mä ikävöin sitä edelleen, jokainen päivä. Aina kun jotain isompaa tapahtuu mietin et pitäis soittaa sille. Samoin on jouluna ja pääsiäisena, vappuna ja juhannuksena, lauantaisin... Mun mummi. Mä muistan sen viimeisen puhelun, kuinka kyynelten keskeltä kuiskasin sille että rakastan sitä. Kuinka helvetin itsekäs pitää ihmisen olla että se haluaa pitää äitinsä hengissä vaikka leikkaamalla siltä irti raajat? Minkälainen ihminen ei osaa päästää irti, anna toisen kuolla rauhassa ja kunnialla. Järjestää asianmukaista saattohoitoa?

Äiti. Meidän perheelle sua ei ole olemassa. Äitinä kukaan ei ole täydellinen, kaikki tekee omat virheensä. Sä et koskaan kuitenkaan halunnut edes korjata niitä. L:lle kyllä sanoit et moni asia sun olis pitänyt ehkä tehdä toisin. Mulle sulla ei ollut rohkeutta sitä sanoa. Odotit vaan että mä soitan ja pyydän anteeksi. Pyydän anteeksi mitä? Sitä ettet tullut mun lasten ristiäisiin. Sitä ettet ollut läsnä kun mä sairastuin. Et tullut auttamaan mua ja mun perhettä niiden viikkojen aikana. Et lähettänyt lapsille edes joulukorttia tai vaikka sähköistä joulukorttia. Et tehnyt mitään kun M oli sairaalassa. Mun on vaikeeta uskoa ettet tiennyt siitä. Sun oma tyttäres – anteeksi, tytärpuoli. Sehän ei koskaan ole sen korkeemmalle yltänyt – tietää ja sun paras lapsuudenystävä, mun kummivanhemmat, anoppi... miten sä muka et olis kuullut. En pyydä anteeksi. Sunkaan ei enää tarvitse. Mä en halua että mun lapsillani on sun kaltainen isoäiti.

Kun M syntyi mä ajattelin että ehkä susta olis paremmin isovanhemmaksi kuin äidiksi. Toiset ihmiset vaan on sellaisia. Ne on parempia isovanhempia kuin vanhempia. Mä olin väärässä. Sä olit isovanhempana tasan yhtä surkea kuin äitinä.

Sä sanot nyt et mä olen onneton, masentunut ja vihainen – täynnä vihaa. Ei, en ole. Mun ovi on ollut sulle auki ihan aina. Tänään mä laitan sen kiinni. Me ollaan kaikki onnellisempia ilman sua.




juhlan jälkeen


Juhlan jälkeen arki maistuu, no – arjelta. Maanantaithan nyt on usein muutenkin vähän maanantaita, mutta sen viikonloppureissun jälkeen kamat on hukassa ja kaikki jotenkin epäjärjestyksessä. Vaikea startata elämää. Niin kuuluu olevan pojillakin, vaikeeta startata elämää.

M soitti ystävälleen synttärionnittelupuhelun. Valmiista käsikirjoituksesta huolimatta asiaa oli vaikeeta saada sanottua mutta onnistuihan se lopulta... luurin toisessapäässä tahtoi kaikessa innostuksessa unohtua että M tarvitsee aikaa saadakseen asian ulos ja jos sen keskeyttää se palaa takaisin alkuun.

Se odottaa koulubussia ja leikkii hammaskeijun tuomilla rahoilla. Kokonainen taala, neljässä osassa. Neljä kolikkoa. M:n ekat omat rahat. M:n toinen menetetty hammas. Kyllä ne on pieniä, ne pienet maitohampaat. Laitan ne talteen Tiffanyn turkoosiin pussukkaan. Miten siitä tuli näin iso.

Perjantaina käytiin sairaalassa seurantakäynnillä. Labra on paha paikka kun on neljä ja tietää et se sattuu. Tavattiin lääkäri ja iltapäivällä saatiin puhelimessa puhtaat paperit. Antibioottia jatketaan viikon verran, mutta bakteeria ei enää ole veressä. Yksi seurantakäynti vielä ensi viikolla ja sit tää on tehty. Neljä päivää sairaalassa, neljä viikkoa antibiootteja, neljä seurantakäyntiä. Tammikuu meni tähän touhuun ja katos kuin huomaamatta. Tällä viikolla siirrytään jo helmikuuhun ja kohta on kevät.

Kauheesti on asioita mitä pitäis tehdä. Onneksi on viikko aikaa.
  • Pitäis koota M:n rokotukset sitä kouluilmoittautumista varten yhdelle paperille. On sillä joo periaatteessa rokotuskortti, mutta mun mielestä siihen ei oo merkitty ihan kaikkea. Varmaan lastenlääkäriasema vois printatakin jonkinlaisen yhteenvedon?
  • Pitäis askarrella Ystävänpäiväkortit omille oppilaille.
  • Pitäis varata se silmälääkäri ja vatsalääkäri ja... mä oon vaan niin kyllästynyt lääkäreihin etten tahdo jaksaa ja viitsiä.
  • Pitäis suunnitella opetusta. Ideatkin on jo, mutta jaksu istua alas ja suunnitella ja työstää puuttuu täysin.
  • Pitäis ostaa synttärilahja sille synttärisankarille.
  • Pitäis täyttää poikien kouluilmoittautumiset ja kirjoittaa se $200 sekki.


Vastaleivottu leipä jäähtyy sillä uudella leikkuulaudalla. Taidan keittää toisen kupin kahvia ja jatkaa ajattelua. Yritän pehmeetä laskua tähän arkeen enkä lähde rynnimään kauppaan ostamaan kaalilaatikkoaineita. Sen ehtii iltapäivälläkin. Lueskelen hiljalleen sähköposteja, vastailen niihin joihin tarttee vastata, hengaan naamiksessa ja luen blogeja. Oon ajatusvarkaissa ja pohdin asioita. Ajatus palaa taas tähän:

Katso minua Jumala,
jotta tänä keväänä
uskallan nähdä
          tarkoitukseni
          tahtosi
          ja kaiken oleellisen

Kuule minua,
jotta tuntemattoman kynnyksellä
herään kuulemaan
          kaipuuni
          kutsusi
          ja kanssakulkijoitten äänen

Kosketa minua,
jotta astuisin kevääseen sanoen
          tervetuloa luottamus
          tervetuloa armahdus
          tervetuloa siunauksen salaisuus

Runo on Irja Askolan kirjasta Tie vie, pyhä kantaa

Olkoon se mun rukoukseni myös tällä viikolla. Siitä tulee hyvä olo. Mä odotan et posti tuo mun uuden raamatun, sen ekan englanninkielisen.  Se on pinkki.


sunnuntai 27. tammikuuta 2013

ja se loma on muisto vaan...


Me ollaan takaisin kirkuvien kakaroiden keskellä. Tai oikeastaan, me ollaan kotona. Mieli on vähän edelleen lomalla.




Koira nukkuu kuolemanväsyneenä meidän sängyssä – kahden untuvaisen peiton alla – pienelle kerälle kääriytyneenä. Onhan se nyt rankkaa jos useamman vuorokauden joutuu tärisemään ja toivomaan että sais syötyä sen marsun siellä häkissä. Jos ihmisellä ei ole kokemusta koirista voi se oikeesti näemmä kuvitella et koira haluaa leikkiä marsun kanssa.




Ja noi kolme. No, ne kolme on kans kuolemanväsyneitä ja siksi kiukkuisia ja tavallista tappelevaisempia, tai siis ainakin itkeväisempiä ja joku itkee koko ajan. Tää oli odotettavissa ja me avattiin pullo skumppaa ja kestetään vielä muutama tunti. Vielä kerran vaan sanon, että kyllä meillä oli aivan taivaallisen ihanaa. Ihan mieluusti maksan siitä kitinällä ja vinkunalla.




***

Useimmilla ihmisillä kai nyt joskus on mustelma mistä ei ole havaintoa mistä se tuli. Monilla tulee aina välillä nenästäkin verta tai ikeneen tulee haava. Mun kohdalla kun nämä kolme asiaa yhdistetään alkaa kello kilkattamaan jossakin takaraivossa... liian ohutta verta, liian ohutta verta, liian ohutta verta... Jätin viinin juomatta, söin vihreän salaatin ja puolitin lääkityksen. L tietty huolestui, mutta rauhoittui sekin ja todettiin et onhan tää kuitenkin helpompi kuin moni muu vika. Pysyy kuitenkin säännöllisillä elämäntavoilla hallinnassa. Sen penisiliinikuurin jälkeen olis joo pitänyt käydä verikokeessa, mutta kun en jaksanut. Keskiviikkona on onneks verikoe. En jaksa ahdistua.

***

British Columbiassa arvolisävero on 17.2%, (mitä ikinä ostatkin, siihen hintalapun hintaan lisätään se 17.2%) hintataso korkea ja taala ja niitten taala aika tarkkaan tasoissa. Ostoksilla ei siis varsinaisesti kannata käydä. Tämä oli kuitenkin PAKKO ostaa.


lauantai 26. tammikuuta 2013

Kanada vol.2


Ihmiselle tekee hyvää nukkua. Nukkua pitkään ja hartaasti. Herätä hitaasti ja rauhassa. Käydä suihkussa – no se suihku ei kyllä ollut varsinaisesti mikään nautinto – ja palata sen jälkeen sänkyyn, siksi. Syödä jonkun muun tekemää aamiaista nousematta kertaakaan pöydästä aamiaisen aikana. Kävellä ja tehdä mitä huvittaa. Aikuisten asioita. Käydä kaupoissa joissa myydään pieniä lasiesineitä tai kynttilöitä tai huonekaluja tai... istua kahvilla, maistella oluita. Puhua ja nauraa. Pohtia miksi naapuripöydän pariskunta ei puhu toisilleen? Onko kaikki sanottava jo sanottu? Tavallisessa elämässä meistä kumpikaan ei ehdi huomaamaan sitä naapuripöydän puhumatonta paria.  Ihmiselle tekee hyvää istua iltaa hotellin baarissa, ihailla kaupungin valoja lahden toisella puolen. Tekee hyvää tietää että huomennakin saa nukkua ja syödä aamiaista – rauhassa.

Valehtelisin jos väittäisin... Valehtelisin jos väittäisin että mulla on ollut armoton ikävä lapsia. Ei oo. Olisin halunnut olla paikalla kun M:ltä lähti toinen hammas – sain kuvan.  Olisin halunnut antaa hyvänyönsuukot ja halata aamulla ensimmäiseksi. Mä olen nauttinut tästä viikonlopusta. Me ollaan nautittu tästä viikonlopusta aivan hillittömän, järjettömän paljon. Jokaisesta hetkestä. 



















Kanada



















torstai 24. tammikuuta 2013

L


Mä oon lukenut niitä lukuja avioliitosta, parisuhteesta, miehistä ja naisista... me ollaan keskusteltu ja mä olen pohtinut itsekseni. Tänään kokoonnuttiin vaihtamaan kokemuksia ja kuulumisia, ajatuksia.

Mulla on maailman paras mies. Toivottavasti myös monella lukijalla. Kaikkine puutteineenkin – kelläpä ei niitäkin olis – se on oikeesti aika täydellinen. L ei jätä vaatteita sinne tai tänne. Se ei tuijota urheilua telkkarista tauotta. Se tekee töitä, on rehellinen, luotettava, osallistuu ja tekis meidän neljän eteen varmasti melkein mitä tahansa. Se on komea ja karismaattinen. Se siivoaa meidän kodin eikä usein valita siitä että mä en yllä tässä asiassa sen standardeihin. Mä laitan ilolla ruuan ja pesen pyykit. Iltaisin se juo mun kanssa lasillisen viiniä ja me puhutaan. Yhtä hyvin se vois pelata tietokonepelejä tai katsoa telkkaria tai tehdä töitä laput silmillä.

Se rakastaa kolmea lastaan ehdoitta. Me ajatellaan suunnilleen samalla tavalla lasten kasvatuksesta ja siitä että ne kolme on oikeesti ihmisiä ja pitää sellaisina myös huomioida. Esimerkki. Hain eilen M:n lääkkeet sairaala-apteekista ja siinä vieressä äiti ja pieni tyttö – ehkä kolmevuotias – istui odottamassa verikoetta. Lapsen äiti selitti labran respalle suureen ääneen kuinka oli luvannut tytölle karkkia jos se käyttäytyy hyvin siellä labrassa... Niin korvaan vaan karahti kovasti se hyvä käytös verikoetta otettaessa ja ne karkit. Miten noin pieni lapsi käyttäytyy hyvin tollaisessa tilanteessa? Ei itke? Ei rimpuile? Sehän sattuu ja pelottaa. Mun vanhemman järki vaan sanoo toisin. Jos on karkkia on karkkia. Saat sen tän jälkeen meni syteen tai saveen. Ei palkaksi. Ei lohduksi.

Eksyin raiteilta... piti puhua meistä ja L:stä ja parisuhteesta. Se antaa mun hääräillä koulut ja terapiat. Ve ja tuo tarvittaessa. Osallistuu siihenkin jos ehtii ja voi. Se tietää et mulla on mitta täynnä niitä illalla ja useimmiten se vähintäänkin auttaa laittamaan ne nukkumaan, joskus hoitaa kaikki kolme itsenäisesti yöpaitoihin ja sänkyyn. Yhdessä me hoidetaan homma alle kymmeneen minuuttiin.

Mitä pidemmälle mä luin sitä tekstiä, sitä paremmin mä ymmärsin että mulla tosiaankin on jotakin mittaamattoman arvokasta. Mulla on mies joka rakastaa mua, joka haluaa olla meidän perheen pää ja omalla toiminnallaan se yrittää tehdä mun ja meidän elämästä parempaa ja helpompaa. Kiitos L!




kun maailmassa ei ole tarpeeksi kahvia


Tiedättekö sen tunteen kun herää aamulla hyväntuulisena huolimatta siitä että kello on just niukin naukin kuus ja sit tuntia myöhemmin on sitä mieltä et loma Siperiassa vois olla ihan jees tai vuoroton vuorotyö jossakin tehtaassa... päivä alkaa siitä mihin se eilen päättyi. Kahden päivän pyhimykseksi musta ei ole.

Mä mietin mikä tota tyttöä nyppii. Onko se se huominen sairaalareissu vai edessä oleva viikonloppuloma vai... nyppii kuitenkin ja pahasti. Vinkuu, raivoo, tönii, tuuppii, haluaa ja ei halua. Ei taida itsekään tietää mitä haluaa. Lasken minuutteja... jäljellä vielä 42 ja se lähtee kouluun, muitten huoleksi. En odota hetkeä jolloin se tulee takaisin. Se riitelee kunnes lähtee... 113 minuuttia riitaa. 113 pitkää minuuttia. Kaikesta.

***

Hain poikien kouluun ilmoittautumispaperit eilen. Ne pitäis täyttää. En halua. Se maksaa $200. Ne pyysi mua puhumaan sinne koululle. Vanhemmille. Autismista. Lupasin mennä.


keskiviikko 23. tammikuuta 2013

kauhukakarat ja pyhimys


Jos joskus niin tänään ansaitsisin Nobelin hyvästä äitiydestä. Siitä etten polttanut käämejäni kahden kolmesta kitistessä, vinkuessa ja raivotessa... musta ei yleensä tosiaankaan ole tällaisiin supersuorituksiin, tänään oli. Tänään voisin ottaa tukun piippurasseja ja rakentaa niistä itselleni hienon sädekehän. Laupea äiti. Kaiken se kestää...

K nousi punkastaan väärältä puolelta tai väärällä jalalla tai ihan mitä vaan. Puheen jalo taito vaihtui sellaiseen pieneltä sialta kuuluvaan vinkunaan. Sillä jätkällä oli jo aamulla kaikki niin sanotusti päin peetä. Lopulta kannoin sen yläkertaan leikkimään itsekseen ja hetken ulistuaan alkoi ylhäältä kantautua ihan iloisia leikin ääniä.

Seuraava kompastuskivi oli ennen lähtöä. Tutu – se neulottu tuki ja turva - piti saaa mukaan ja kun ilkeä äiti ei antanut saatiin aikaan itkua ja volinaa. Autosa piti saada musiikkia ja sit se ei kelvannut ja sit piti saada toinen levy ja sekään ei ollut hyvä ja lopulta käänsin oman radioaseman päälle ja K siirtyi kiukkuamisesta puhtaaseen raivoon ja kirkunaan. Hermostumatta – tekiköhän joku mulle lobotomian yöllä – ajelin ja O karjui takapenkillä K:lle ”STOP it!!!!” Parikymmentä minuuttia siihen meni ennen kuin se rauhoittui ja sit me – superäiti – keskusteltiin asiasta ja sovittiin ja mentiin hakemaan M terapiasta.

Klinikalla O keskittyi tönimään ja tuuppimaan muita lapsia ja lopulta kannoin sen autoon odottamaan. Veltto ja potkiva 17kg kainalossa on muuten haastetta kerrakseen. Edelleen pysyin rauhallisena.

Pakkasin M:n ja K:n autoon ja lähdin takaisin etsimään M:n takkia. Palasin autoon ja ajeltiin lounaalle ja ruokakauppaan. KaupassaK veti seuraavat kilarinsa ja kirkui niin että koko kauppa raikui. Kondiittori onneksi vaiensi sen keksillä.

Autossa M veti herneen nenään koska K sai valita musiikin ja niinpä meillä oli autossa seuraava kirkuva kakara.

Kotona – sen 40 minuuttia mikä oli aikaa – kolmikko keskittyi tappelemaan ja minä sovittelemaan, ja ohjaamaan tilannetta.

M balettiin, pojat mun kanssa kirjastoon. Takaisin balettiin ja pojat mukaan odottelemaan tunnin loppumista. O tosin joutui taas lähtemään auton kumottuaan puolet toimistosta lattialle ja kieltäydyttyään yhteistyöstä siivoamisen kohdalla.

Kotimatkalla M kiukkusi väärää reittivalintaa, tai siis oikeastaan sitä ettei huomannut kuinka me ylitettiin silta ja se olis halunnut et mä käännyn ympäri ajamaan sillan ylitse uudestaan, jotta hän huomaa ylityksen.

Tultiin kotiin, pestiin kädet, M otti sen lääkkeet ja sillä välin pojat oli taas nyrkkirysyssä olkkarissa. Muistelin eilisen illan vanhempainillan neuvoja ja päätin laskea rimaa loppupäiväksi. Parkkeerattiin yläkertaan katsomaan Lumikkia ja syömään pähkinöitä.

Tarjosin leffan jälkeen illalliseksi katraalle pastaa ja voita. Se maistui kuulemma kalalle ja sitä ei voinut syödä. L onneksi keksi kaataa sekaan ketsuppia. Onneksi lapsilla on myös isä.

Lapset kylpyyn, jätkät sänkyyn ja nyt M raivoaa yläkerrassa sitä et sille tulee kylmä kun se nousee kylvystä. Lopulta se valuu raivon vallassa alakertaan ja ulisee sitä ettei se enää saa katsoa telkkua. Mulla on menossa eka lasillinen punkkua, tarjoan syliä ja lämpöä, ja tunnen itseni aika täydelliseksi.


itsetyytyväistä siirappia ja koulu


Aamulla M kävelee keittiöön ja keroo että Jumala on luonut hänet. Sit se kertoo et hän ja pojat on saman arvoisia ja samanlaisia vaikka erilaisia ja eri-ikäisiä. Mä luulen et niillä on uus pyhäkouluope ja se on tehnyt M:aan vaikutuksen. L nauraa taustalla että kyllä Dr. Letteriellä oli myös suuri osa M:n luomisessa.

***

Mä aloitin eilen lukemaan tän viikon pätkää siitä kirjasta jota me luetaan siellä meidän Torstairyhmässä. Aiheena on avioliitto, parisuhde ja seksi raamatun näkökulmasta. Mä en ollut koskaan tajunnut että siinä kirjassa puhutaan seksistäkin. Oppia ikä kaikki ja ennen kaikkea mä alan tajuta et koulussa siihen kirjaan tutustuttiin vähintäänkin valikoiden.

Me saatiin aiheesta hyvä keskustelu aikaan eilen illalla. Kuinka paljon meidän avioliitossa on kiintymystä ja lämpöä, siis kauniita ajatuksia, asteikolla 1-10. Mihin toisessa silloin aikanaan ihastui? Onko se edelleen jäljellä? Entä mihin L mussa aikanaan ihastui ja onko se vielä jäljellä? Hukkuuko elämä kiireeseen, kaaokseen ja vaippoihin... Teenkö mä itse sen mitä osaan pitääkseni huolta meidän parisuhteesta. Hyviä kysymyksiä ja mielenkiintoista pohdittavaa. Helppoa pohdittavaa just nyt kun parisuhde on kunnossa ja asioista on helppoa puhua. On kiintymystä ja lämpöä. On hellyyttä ja luottamus toiseen. Ne olis hyvä, mutta kiperiä kysymyksiä jos oltais toisenlaisessa tilanteessa.

En mä tiedä mitä mä yritän sanoa... kannustaa kai pohtimaan samoja kysymyksiä. Tuntuu niin siirappiselta ja tekopyhältä hehkuttaa omaa onneaan. Mulla vaan on hyvä mies. Ihan tolkuttoman hyvä mies.

***

Eilen oli M:n vanhempainilta. Aiheena isoon kouluun siirtyminen. Ehkä mulla vihdoinkin on edes vähän rauhallisempi mieli tämän asian suhteen.

Tammikuusta maaliskuulle ne arvioi jokaisen lapsen erikseen. Ne katsoo jokaisen prosessin alusta loppuun ja selvittää mitä se tarkoittaa kyseisen lapsen kohdalla. Esimerkiksi mitä tarkoittaa M:n kohdalla se että se osaa itsenäisesti käydä vessassa? Se tarvitsee aikuiselta vahvistuksen päätökselle. Se tarvitsee apua pyyhkimiseen. Se tarvitsee aikuista muistaakseen vetää vessan. Se periaatteessa osaa tän prosessin JOS tilanteessa ei oo mitään normeista poikkeavaa, esimerkiksi käsipyyhettä vessanpöntön kannen päällä. Jos siinä olis käsipyyhe, koko prosessi pysähtyis koska M ei tiedä mitä sen pitäis siinä kohdassa tehdä.

Sen jälkeen ne tapaa vastaanottavan koulun tiimin kanssa useampaan otteeseen ja lopulta kesäkuussa M:n paperit siirtyy vastaanottavaan kouluun. Elokuussa lähettävä koulu järjestää viimeisen koulutuksen vastaanottavalle koululle jokaisesta sinne siirtyvästä lapsesta.

Elokuussa meidät kutsutaan tutustumaan sen tavallisen tutustumiskäynnin ulkopuolella, jotta M saa tavata uuden opettajansa ja nähdä luokkahuoneensa ihan rauhassa. Jokainen koulupäivä se saa sen tavallisen koulupäivän jälkeen 90 minuuttia erityisopetusta tarvitsemissaan taidoissa. Mitä tää käytännössä tarkoittaa, en vielä tiedä.

Kyllä tästä taittaa tulla ihan hyvä.

***

Mun idoli oli taas kirjoittanut... mä oon niin samaa mieltä, taas ja aina. Miksi niin monelle vanhemmalle lapsen agression kohtaaminen on niin tolkuttoman vaikeeta? Miksi se on mulle, jos nyt ei helppoa, niin ei ainakaan vaikeeta tai vältettävää. Mä luulen et se johtuu siitä et M:n kanssa ei ole ollut mahdollista välttää niitä raivareita, neuvotella ja sovitella. Mä oon tottunut siihen et lapsen agressio on osa elämää. Se on väistämätön osa meidän elämää. M voi raivota pitkäänkin. K selviää yleensä parissa minuutissa. O harvemmin heittäytyy lattialle. Helppoa olla samaa mieltä kun jo toimii sen kaavan mukaan. Meillä kun puhutaan myös meidän vanhempien huutamisista ja törttöilyistä ja jotenkin mä uskon et lasten kuuluu nähdä muutakin kuin lempeetä hymistelyä. Huudetaan ja kiukutaan puolin ja toisn ja sit sovitaan.

Äh kun mä oon tänään ällöttävä ja täynnä itseäni.