Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on tammikuu, 2013.

hampaaton ihminen

Tässä asiassa myönnän auliisti olevani surkea äiti. Meillä ei yhdestäkään lapsesta ole olemassa vauvakirjaa – ne epäilemättä kiroaa mut myöhemmin mutta eivätpähän pääse kadehtimaan toisiaan kun tilanne on tasaisen huono. Vanhoista kalentereista voin tarkistaa tärkeimmät, mutta se koska ne kääntyi tai käänsipäätään tai tarttui esineeseen ei ole muistissa. Ikätasoisesti kai kaikki paitsi O, joka oli kaikessa vähän myöhässä. No, M oli melkein kaikessa aikaansa edellä – niin tässäkin. Sen meinaan muistan että kun M oli 8kk, sillä oli suussaan kahdeksan (8) hammasta.
Ihmekö tuo, että se siis on kohta taas hampaaton. Kaksi on jo pudonnut ja vasen yläetuhammas heiluu uhkaavasti. Jos uudet ei pian kasva tilalle on prinsessalla edessä soppadieetti. Ironista on se ettei se syö keittoa, ja kun autossa sitä sopalla ”uhkailin” se tyynesti totes ajatelleensa syödä omenasosetta, jugurttia ja jätskiä.

ken vitsaa säästää

Luettuani kommentteja siihen kilpailupostaukseen, mun täytyy todeta että kylläpä ootte mut kiperään paikkaan laittaneet... millä ihmeellä mä ikinä valitsen näistä kerrassaan mahtavista perusteluista ja kiitoksista...  Lisää kommentteja! Ehkä mun täytyy tehdä kaksi pakettia? Yksi käännyttämään teitä antiamerkkalaisia ja sit se toinen projenkeille.
Torstairyhmässä – mun tarttee keskiä parempi nimi, raamattupiiri kuulosta omaan korvaan pelottavalta ja jotenkin rajoittavalta ja tuomitsevalta – puhuttiin nyt tänään sit siitä äitiydestä ja vanhemmuudesta. Meillä oli todella hyvää ja antoisaa keskustelua enkä edes ollut yksin puolustamassa tätä tavallaan neutraalia saarekettani ja lapsen vapautta valita. Ryhmässä on äiti joka on itse kasvanut hyvin uskonnollisessa ympäristössä ja hän oli sitä mieltä ettei se edes ole hänen tehtävänsä tuputtaa, saati sitten pakottaa. Kyllä jokainen meistä ihan itse löytää tälle tielle jos on löytääkseen. Olihan siellä tietysti myös SE äiti. SE, joka oli sitä m…

nykypäivän ihme

Jeesus minussa on kuin pieni taimi. Se on herkästi nujerrettavissa ja se oma epäilys on valtavan suuri. Tänään mä tunnen tän tuoreen uskomiseni kanssa olevani alakynnessä, huonompi ja heikompi. En osaa usko tarpeeksi. Ei tulis mieleenikään vaan sokeasti luottaa johonkin näkymättömään. Olenko edes sovelias tähän? Huomaan olevani takaisin kouluvuosissa ja miettiväni näistä torstaiaamunnaisista että haluaako ne edes mua tänne. Tunkeilenko? Olenko tiellä? Läpinäkyvä ja valheellinen. Halu on aito, kysymykset sellaisia etten kehtaa niitä ääneen lausua. Liian suuria epäilyksiä, yleistyksiä ja näkemyksiä.
Radiossa soi biisi jossa lauletaan suurin piirtein näin: ”En tiedä uskoisinko Jeesukseen. Oletin kokevani saman tunteen kuin rakastuessani...” Mietin että kai näin joku muukin kelailee kun siitä kerran lauletaankin. Missä on mun ikuinen, sisäinen ja syvä rauha. Miten mä voin näin tolkuttomasti vaan epäillä? Miksi en osaa tai halua heittäytyä mukaan matkaan?
M hyppäsi terapiasta autoon ja sanoi…

50086-330-26

50.086 klikkiä... huikea lukema! Eihän ne kaikki lukijoita ole, spämmikoneita ja sattumia mukana. Silti. Mun blogissa on käyty yli 50.000 kertaa! Asensin eilen Google Analyticsin, tulevaisuudessa sieltä saa tarkempaa dataa.
Kiitoksia jokaiselle kävijälle, lukijalle ja vierailijoillekin. Nyt mun varmaan kuuluis vaikka kysyä jotakin tai arpoa amerikkapaketti tai... Haa! Senhän mä teenkin! Mä järjestän kilpailun. Huom! En arvontaa vaan kilpailun. Jätä kommentti jossa kerrot miksi just sä tarttet mun amerikkapaketin. Jos olet anonyymi, muistathan jättää myös nimimerkin. Paras selitys voittaa ja se parhaushan on mun subjektiivinen näkemykseni.
330 kertaa olen painanut sitä ”publish” nappulaa. Välillä hömppää. Joskus arkea ja valituksen vaikerrusta. Jännitystä, historiaa ja tummiakin tunteita. Te ootte kulkeneet mukana ajatuksissa sairaalassa ja autossa ja kirkossa ja kaupan hyllyjen välissä. Välillä huomaan ajattelevani teitä karjuessani lapsille tai katsoessani illalla telkkaria. 330:ssä ke…

poikani, poikani, nukuthan...

Tää lienee enemmän kuin yleistä kaikissa maailman lapsiperheissä, mutta silti se ei juuri lohduta silloin kun siinä rypee itse ties monettako vuotta.
M on nukkunut nyt yhdeksän (9) YHDEKSÄN yötä ihan omassa sängyssään radion, melatoniinin ja rautavalmisteen tukemana. Heräilemättä, juoksentelmatta ja nukkuen riittävän kauan, jotta sitä heräämisajankohtaa voi kutsua aamuksi. Mä en edelleenkään tiedä onko tää totta vai unta ja loppuuko tää kohta.
Mä olen siis saanut nukkua jo useamman yön. Tarkalleen ottaen seitsemän. Niistä seitsemästä kaksi hotellissa ja aivan erityisen makeasti.
Viimeiset kaksi O on heräillyt painajaisiin useamman kerran yössä ja jokainen lohduttelureissu vie vartista puoleen tuntiin.  Sattuuhan näitä. Onhan se ennenkin saanut kauhukohtauksia ja heräillyt ja sitä on parhaillaan herätelty toista tuntia. Niitä ei kuitenkaan ennen ole ollut kahtena perättäisenä yönä, eikä useampaa kertaa yössä. Väistämättä pieni pelko luikertaa mieleen... tässäkö tää nyt oli? Saatiin yksi …

vanhemmuudesta ja kasvatuksesta

Ihan oikeesti pitäis vaikka asettua ompelemaan housuja pojille, mutta kirjoitan vielä vähän kun tää pyörii mielessä...
Tän viikon kappale siinä mun kirjassa on äitiydestä. Äitiydestä suhteessa omiin lapsiin, omaan äitiin ja omalla tavalla myös siihen minkälaisia vanhempia niistä omista lapsista jonakin päivänä ehkä tulee. Omista arvoista ja sisäisistä, sanattomista lapsiin kohdistuvista vaatimuksista. Se herättää pohtimaan omaa vanhemmuutta ja sen syvintä olemusta.
Tää aihe on mulle arvattavasti vaikea. Se on vaikea monesta syystä. Ensinnäkin siksi ettei mulla ole sitä omien vanhempien esimerkkiä jota siirtää eteenpäin pienillä korjauksilla. Se on mulle vaikea siksi että ihan tietoisesti en myöskään halua sokkona rynnätä toiseen ääripäähän ja vaan uskoa että niin siitä tulee hyvä. Lainaten kirjan tekstiä, mun toiveeni – ei suurin, mutta toive kuitenkin – on etten ole lasten terapioistuntojen päätähti vaan enneminkin sivuhenkilö, sellainen sivujuonne jota voidaan käsitellä siellä ja tääl…

lohikäärme ja dinosaurus

Aamulla ajettiin poikien tulevan koulun kautta. Kävin tiputtamassa sinne ilmoittautumispaperit ja sen maksun. Turhaan olin miettinyt että mahtuuko ne siihen ryhmään mihin ne halusin. Koulun rehtori oli jo meidät etukäteen sinne kirjannut. Samassa paikassa M aloitti oman koulutiensä syksyllä 2011. Oli jotenkin juhlavaa ojentaa ne kaavakkeet rehtorille. Pysäyttävä hetki ymmärtää että mä ihan oikeesti ilmoitin ne kouluun. Kaksi aamua viikossa, tiistai ja torstai 9-12. Koulu alkaa syyskuun alussa.
*** Mä oon ennenkin sanonut et ajaessa on hyvä ajatella, tosin ajattelu keskeytyy nykyään  apinoitten ajatuksenjuoksuun... Täällä sataa ja matalapaine painaa pilvet roikkumaan nauhoina puiden latvojen alapuolella:
K: Mamma! Look!!! Smoke! There’s a dragon! Mä: No honey, those are clouds not smoke. O: Dragon is in Bellevue.
Mä mietin hetken tätä kommenttia ja tajuun et jouluna siellä kasvitieteellisessä oli höyryä hönkivä lohikäärme.
Mä: Yes, there was a dragon in Bellevue. K: I have a dragon in my pants…

tänään maanantaina

Aamulla hyppelihiiri hyppeli koulubussiin ja kouluun...

Sen hiiren veljet ensin taisteli, riiteli ja tappeli. Sit ne siirtyi keittiöön piirtämään, tai siis K siirtyi ja O jatkoi leikkiään. K piirsi kummituksen ja ekaa kertaa sille myös ruumiinosia.

Ennen puoltapäivää hella ilmoitti uunin kohdalla että "this feature is not available" Siitä mukava pikku maanantaiylläri ja mulla vilisteli taalankuvat silmissä. Googlailin uutta hellaa - oon aina inhonnut nykyistä eli sen korjaamiseen ei kannata panostaa - ja mietin et mitä me syödään ja mistä leipää ja... no järjestyishän ne asiat tietty. 
FedEx toi M:n iPadin ja mä latailin sen täyteen opettavaisia appejä.
L soitti ja käski buuttaamaan hellan sulakkeen. Tadaa... siinä säästyi puolisentoista tonnia ja uuni toimi taas.
Käytiin lauman kanssa kaupassa. Ostettiin tarjouksesta kymmenen pakettia Barillan spaghettia M:lle. Rautatabuja M:lle, se kun tarttee edelleen sen 54mg "elemental iron" vuorokaudessa. Kaalilaatikkotarpee…

parempi näin

Tätä kirjoitusta mä oon miettinyt pitkään. En päiviä, ehkä enneminkin viikkoja tai kuukausia. Oon puntaroinut sitä puolelta jos toiselta. Mennyt itseeni, katsonut peiliin. Oon palannut lähtöruutuun, etsinyt vaikutteita ja näkemyksiä. Kuunnellut muita ja ehkä nyt on lopulta aika. Oon kirjoittanut rehellisesti, provakatiivisesti, ehkä välillä reaktioita metsästellen. Oon kertonut sellaisia asioita itsestäni, joita moni ei ehkä edes halua kuulla. Antanut ystäville ja läheisille sellaisia asioita jotka saa haluamaan laittaa kädet korville tai silmille ja sanoa ”riittää, en halunnut tietää tätä”. Tuleeko seuraavaksi joku ultimate paljastus? Ei. Mä palaan samaan vanhaan ja jauhan sitä vielä vähän, pitkän harkinnan tuloksena. Toivottavasti viimeistä kertaa. Miksi sit just tänään? Koska viimeisten muutaman viikon aikana olen palannut tähän aiheeseen jonkun muun puolesta. Viime viikolla MOPSissa. Edeltävänä sunnuntaina kirkossa, meidän naisten torstairyhmässä, Kaiman puheessa...
Jos itsellä on …

juhlan jälkeen

Juhlan jälkeen arki maistuu, no – arjelta. Maanantaithan nyt on usein muutenkin vähän maanantaita, mutta sen viikonloppureissun jälkeen kamat on hukassa ja kaikki jotenkin epäjärjestyksessä. Vaikea startata elämää. Niin kuuluu olevan pojillakin, vaikeeta startata elämää.
M soitti ystävälleen synttärionnittelupuhelun. Valmiista käsikirjoituksesta huolimatta asiaa oli vaikeeta saada sanottua mutta onnistuihan se lopulta... luurin toisessapäässä tahtoi kaikessa innostuksessa unohtua että M tarvitsee aikaa saadakseen asian ulos ja jos sen keskeyttää se palaa takaisin alkuun.
Se odottaa koulubussia ja leikkii hammaskeijun tuomilla rahoilla. Kokonainen taala, neljässä osassa. Neljä kolikkoa. M:n ekat omat rahat. M:n toinen menetetty hammas. Kyllä ne on pieniä, ne pienet maitohampaat. Laitan ne talteen Tiffanyn turkoosiin pussukkaan. Miten siitä tuli näin iso.
Perjantaina käytiin sairaalassa seurantakäynnillä. Labra on paha paikka kun on neljä ja tietää et se sattuu. Tavattiin lääkäri ja iltapä…

ja se loma on muisto vaan...

Me ollaan takaisin kirkuvien kakaroiden keskellä. Tai oikeastaan, me ollaan kotona. Mieli on vähän edelleen lomalla.



Koira nukkuu kuolemanväsyneenä meidän sängyssä – kahden untuvaisen peiton alla – pienelle kerälle kääriytyneenä. Onhan se nyt rankkaa jos useamman vuorokauden joutuu tärisemään ja toivomaan että sais syötyä sen marsun siellä häkissä. Jos ihmisellä ei ole kokemusta koirista voi se oikeesti näemmä kuvitella et koira haluaa leikkiä marsun kanssa.



Ja noi kolme. No, ne kolme on kans kuolemanväsyneitä ja siksi kiukkuisia ja tavallista tappelevaisempia, tai siis ainakin itkeväisempiä ja joku itkee koko ajan. Tää oli odotettavissa ja me avattiin pullo skumppaa ja kestetään vielä muutama tunti. Vielä kerran vaan sanon, että kyllä meillä oli aivan taivaallisen ihanaa. Ihan mieluusti maksan siitä kitinällä ja vinkunalla.



***
Useimmilla ihmisillä kai nyt joskus on mustelma mistä ei ole havaintoa mistä se tuli. Monilla tulee aina välillä nenästäkin verta tai ikeneen tulee haava. Mun ko…

Kanada vol.2

Ihmiselle tekee hyvää nukkua. Nukkua pitkään ja hartaasti. Herätä hitaasti ja rauhassa. Käydä suihkussa – no se suihku ei kyllä ollut varsinaisesti mikään nautinto – ja palata sen jälkeen sänkyyn, siksi. Syödä jonkun muun tekemää aamiaista nousematta kertaakaan pöydästä aamiaisen aikana. Kävellä ja tehdä mitä huvittaa. Aikuisten asioita. Käydä kaupoissa joissa myydään pieniä lasiesineitä tai kynttilöitä tai huonekaluja tai... istua kahvilla, maistella oluita. Puhua ja nauraa. Pohtia miksi naapuripöydän pariskunta ei puhu toisilleen? Onko kaikki sanottava jo sanottu? Tavallisessa elämässä meistä kumpikaan ei ehdi huomaamaan sitä naapuripöydän puhumatonta paria.  Ihmiselle tekee hyvää istua iltaa hotellin baarissa, ihailla kaupungin valoja lahden toisella puolen. Tekee hyvää tietää että huomennakin saa nukkua ja syödä aamiaista – rauhassa.
Valehtelisin jos väittäisin... Valehtelisin jos väittäisin että mulla on ollut armoton ikävä lapsia. Ei oo. Olisin halunnut olla paikalla kun M:ltä lä…

Kanada

L

Mä oon lukenut niitä lukuja avioliitosta, parisuhteesta, miehistä ja naisista... me ollaan keskusteltu ja mä olen pohtinut itsekseni. Tänään kokoonnuttiin vaihtamaan kokemuksia ja kuulumisia, ajatuksia.
Mulla on maailman paras mies. Toivottavasti myös monella lukijalla. Kaikkine puutteineenkin – kelläpä ei niitäkin olis – se on oikeesti aika täydellinen. L ei jätä vaatteita sinne tai tänne. Se ei tuijota urheilua telkkarista tauotta. Se tekee töitä, on rehellinen, luotettava, osallistuu ja tekis meidän neljän eteen varmasti melkein mitä tahansa. Se on komea ja karismaattinen. Se siivoaa meidän kodin eikä usein valita siitä että mä en yllä tässä asiassa sen standardeihin. Mä laitan ilolla ruuan ja pesen pyykit. Iltaisin se juo mun kanssa lasillisen viiniä ja me puhutaan. Yhtä hyvin se vois pelata tietokonepelejä tai katsoa telkkaria tai tehdä töitä laput silmillä.
Se rakastaa kolmea lastaan ehdoitta. Me ajatellaan suunnilleen samalla tavalla lasten kasvatuksesta ja siitä että ne kolme on…

kun maailmassa ei ole tarpeeksi kahvia

Tiedättekö sen tunteen kun herää aamulla hyväntuulisena huolimatta siitä että kello on just niukin naukin kuus ja sit tuntia myöhemmin on sitä mieltä et loma Siperiassa vois olla ihan jees tai vuoroton vuorotyö jossakin tehtaassa... päivä alkaa siitä mihin se eilen päättyi. Kahden päivän pyhimykseksi musta ei ole.
Mä mietin mikä tota tyttöä nyppii. Onko se se huominen sairaalareissu vai edessä oleva viikonloppuloma vai... nyppii kuitenkin ja pahasti. Vinkuu, raivoo, tönii, tuuppii, haluaa ja ei halua. Ei taida itsekään tietää mitä haluaa. Lasken minuutteja... jäljellä vielä 42 ja se lähtee kouluun, muitten huoleksi. En odota hetkeä jolloin se tulee takaisin. Se riitelee kunnes lähtee... 113 minuuttia riitaa. 113 pitkää minuuttia. Kaikesta.
***
Hain poikien kouluun ilmoittautumispaperit eilen. Ne pitäis täyttää. En halua. Se maksaa $200. Ne pyysi mua puhumaan sinne koululle. Vanhemmille. Autismista. Lupasin mennä.

kauhukakarat ja pyhimys

Jos joskus niin tänään ansaitsisin Nobelin hyvästä äitiydestä. Siitä etten polttanut käämejäni kahden kolmesta kitistessä, vinkuessa ja raivotessa... musta ei yleensä tosiaankaan ole tällaisiin supersuorituksiin, tänään oli. Tänään voisin ottaa tukun piippurasseja ja rakentaa niistä itselleni hienon sädekehän. Laupea äiti. Kaiken se kestää...
K nousi punkastaan väärältä puolelta tai väärällä jalalla tai ihan mitä vaan. Puheen jalo taito vaihtui sellaiseen pieneltä sialta kuuluvaan vinkunaan. Sillä jätkällä oli jo aamulla kaikki niin sanotusti päin peetä. Lopulta kannoin sen yläkertaan leikkimään itsekseen ja hetken ulistuaan alkoi ylhäältä kantautua ihan iloisia leikin ääniä.
Seuraava kompastuskivi oli ennen lähtöä. Tutu – se neulottu tuki ja turva - piti saaa mukaan ja kun ilkeä äiti ei antanut saatiin aikaan itkua ja volinaa. Autosa piti saada musiikkia ja sit se ei kelvannut ja sit piti saada toinen levy ja sekään ei ollut hyvä ja lopulta käänsin oman radioaseman päälle ja K siirtyi …

itsetyytyväistä siirappia ja koulu

Aamulla M kävelee keittiöön ja keroo että Jumala on luonut hänet. Sit se kertoo et hän ja pojat on saman arvoisia ja samanlaisia vaikka erilaisia ja eri-ikäisiä. Mä luulen et niillä on uus pyhäkouluope ja se on tehnyt M:aan vaikutuksen. L nauraa taustalla että kyllä Dr. Letteriellä oli myös suuri osa M:n luomisessa.
***
Mä aloitin eilen lukemaan tän viikon pätkää siitä kirjasta jota me luetaan siellä meidän Torstairyhmässä. Aiheena on avioliitto, parisuhde ja seksi raamatun näkökulmasta. Mä en ollut koskaan tajunnut että siinä kirjassa puhutaan seksistäkin. Oppia ikä kaikki ja ennen kaikkea mä alan tajuta et koulussa siihen kirjaan tutustuttiin vähintäänkin valikoiden.
Me saatiin aiheesta hyvä keskustelu aikaan eilen illalla. Kuinka paljon meidän avioliitossa on kiintymystä ja lämpöä, siis kauniita ajatuksia, asteikolla 1-10. Mihin toisessa silloin aikanaan ihastui? Onko se edelleen jäljellä? Entä mihin L mussa aikanaan ihastui ja onko se vielä jäljellä? Hukkuuko elämä kiireeseen, kaaoks…