keskiviikko 31. joulukuuta 2014

näihin kuviin, näihin tunnelmiin

Hyvää Uutta Vuotta 2015!

Jokainen meistä on kaunis, muistakaa se rakkaat naiset.

Femmeography

kaikista kaunein äiti

Ryhmä naisia istuu pöydän ääressä, siististi ja siivosti. Tukka on mallillaan, huulipuna paikallaan ja kynnet laitettu. Niitten lapset on uimassa. Naiset ei ui. En tiedä varjeleeko ne kampaustaan vai pelkääkö ne miltä ne näyttäis uimapuvussa, onko ”turvallisempaa” antaa lasten uida ja istua itse katsomassa kauempaa. Onhan siellä kuitenkin useampi hengenpelastaja vahtimassa ettei ne huku.

Kesällä sama ryhmä naisia istuu nätisti laitettuina uimarannalla tuoleissaan. Ne siemailee kahvia ja niillä on päällään kesämekot tai shortsit ja tyylikkäät topit. Lapset saa uida ja leikkiä. Myönnän. Uimarannalla hiekka kulkeutuu kaikeen, ja märästä uimapuvusta ulos kiemurteleminen ahtaassa pukuhuoneessa ei ole urheilusuorituksista miellyttävimpiä. Olis mukavampaa ja helpompaa istua vaan siemailemassa kahvia ja antaa lasten uida. Lauma haluaa et mäkin uin ja tottapuhuen kuumalla rannalla uiminen tuntuu hyvältä, silläkin uhalla että joudun vielä kiemurtelemaan ulos niistä märistä uikkareista.



Eilisessä trampoliinihyppypaikassa siellä trampoliinialueen reunalla seisoo taas ryhmä äitejä. Niitten lapset hyppii ja ne etäältä yrittää komentaa niitä. Aikuisia siellä kymmenien lasten seassa hyppii kolme. Mun lisäksi yksi toinen äiti ja yksi isä. Meillä on kivaa. Tulee kuuma ja sohvaperuna tuntee lihaksistossaan hyppivänsä. Vähitellen rohkaistun ja hyppään ilmaan ja istumaan ja taas ylös seisomaan. Voltit jätän kokeneemmille. Me vaihdetaan lauman kanssa ruutuja ja heitetään palloa. Meillä on kivaa. Välillä me mennään hyppimään trampoliinilla sellaiseen vaahtomuovikuutioilla täytettyyn altaaseen. Kokeilen kerran, ja koska joudun lähes pyytämään palokuntaa paikalle päästäkseni pois sieltä vaahtomuovipaljusta ja niksautan sormeni laskeutuessani jätän oman kokeiluni yhteen kertaan.

vauhtikaksikko elementissään

O seurasi meidän touhuja sieltä reunalta missä ne äidit oli ainakin parikymmentä minuuttia ennen kuin halus itsekin kokeilla


En varmasti ole tyylikäs. En hikisenä hyppimässä trampoliinilla, yhtään sen enempää kuin kesällä märässä uimapuvussani, tai uimahallissa uimalaseissa. Mua ei kiinnosta ajatteleeko ne seinustalla istuvat äidit miltä mä näytän. Ihan oikeasti en edes usko että niitä vois vähempää kiinnostaa mun ulkonäkö, tai se hyllyykö läskit kun tämä mamma hyppii. Voisin kuvitella että ne keskittyy lapsiinsa, ystäviinsä ja siihen miltä ne itse näyttää siinä seinustalla. Ehkä ne halus vaan säästää kakstoistataalaa. 

melkein tarvittiin vinssiä et mä pääsin tuolta pois

juoksu - hyppy - varovainen kiipeäminen vaahtomuovipalasten sekaan

Miksi ne ei leiki lastensa kanssa? Miksi ne ei mee uimaan? Onko se hankalaa ja hikistä vai miettiikö ne sitä miltä ne näyttää muitten mielestä? Eikö ne hypi siksi että ne pelkää näyttävänsä hassuilta tai jättävät uimatta koska kolmen lapsen jälkiä ei pysty peittämään uimapuvulla? Lauma ei enää kovin montaa vuotta halua uida ja hyppiä ja kiivetä mun kanssa. Tiedän että katuisin myöhemmin jos en osallistuis nyt kun ne vielä sitä haluaa. Silläkin uhalla siis että näytän naurettavalta menen uimaan ja hypin hikisenä. Loppupeleissä ainoa kuka sitä asiaa ajattelee olen minä itse. Uimavalvojalle on vanhempi rouvashenkilö, niille mammoille siellä seinustalla olen tuskin edes olemassa. 




Illalla me luetaan M:n kanssa yhdessä kirjaa. Se lukee ääneen sivun, ja sit mä luen sille ääneen seuraavan sivun. Se laittaa käden mun vatsan päälle ja kuiskaa mun korvaan: ”Mamma, you are the prettiest mom I know!” Se riittää mulle. Enempää en vois toivoa. Sanon kiitos ja hymyilen.




tiistai 30. joulukuuta 2014

pihkassa

Sain joululahjaksi Freddeltä Fitbit Flexin. Ei, se ei ollut mikään vihje mulle, vaan mä oon sille puhunut jo pidempään et haluisin askelmittarin. Fitbit ei vaan toimi windows-käyttiksessä – sääli -  ja vasta ennen joulua hankittu iPhone 6+ mahdollisti Fitbitin hankinnan. En oo kaivannut sitä niinkään liikunnallisista lähtökohdista, vaan enneminkin ihan empiirisestä mielenkiinnosta, kuinka paljon kävelee päivän aikana, jos ei oikeesti yhtään mieti sitä kävelemistä?

On ollut totaalisen huikeeta havaita että yhtään yrittämättä, ihan tavallisissa arkipäivänaskareissa saan kasaan 8-9 tuhatta askelta. Jos ehdin lenksulle Koiran kanssa, saan helposti täyteen sen 10,000 askelta. Tavallisen päivän aikana tulee käveltyä kuutisen kilometriä, ihan vaan kotona ja kaupassa ja autosta ja autoon. Aivan huikean kannustavaa. Eihän mun tartte tavallisen arjen lisäksi kuin kipittää Koiran kanssa iltaisin yhden ylimääräisen korttelin ympäri, niin se 10,000 päivän tavoite täyttyy. Tätähän ei kaada edes se tavallinen arki tai sairaat lapset. Olis ollut mielenkiintoista selvittää kuinka monta kymmentätuhatta askelta ehdin kävellä yhden kahdeksan tunnin työvuoron aikana.

aamulla ennen kymmentä


Entä uni? Mä tiedän ilman mitään rannekkeitakin että mä nukun surkean huonosti. Olen kärsinyt uniongelmista parikymppisestä. On ollut ajanjaksoja – silloin kun talossa on ollut imeväisikäisiä lapsia – jolloin olen käyttänyt nukahtamislääkkeitä. Joskus aikanaan tarvitsin nukkumiseen aika rankkaakin lääkitystä. Nykyään käytän nukahtamiseen tarvittaessa melatoniinia, mutta siitä huolimatta krooninen kipu ekee unesta turhan usein levotonta, ja huomaan heräileväni kipuun. On kuitenkin ollut opettavaista huomata että käytännössä siitä reiskan yhdeksän tunnin yöunesta olen nukkunut vajaat seitsemän, ja yli kaksituntia on mennyt levottomasti pyöriessä. Tunnistan sen kyllä, sen tunteen että olen puolivalveilla, mutta koskaan aikaisemmin en ole nähnyt sitä numeroina, sitä että oikeesti yli kaksi tuntia yöstä kuluu siihen puolivalveilla olemiseen. Taidan käväistä Jameksen luonna juttelemassa kun lapset on palanneet kouluun.


Vois tällä rannesysteemillä tehdä muutakin. Tiedän kuitenkin juovani litratolkulla nesteitä päivittäin ja kalorilaskuria en edelleenkään tarvitse. Musta tuntui että jouluna olin syönyt vähintäänkin kymmenen kilon edestä ja tänään astuessani vaakaan ekaa kertaan moneen kuukauteen – siis ainakin kolmeen – totesin että syksyn aikana olen kerännyt komeat kaksi kiloa lisää. Eiköhän noi katoa itsestään kun tää jatkuva herkkujen syönti loppuu vuoden vaihtuessa. 

Saa nähdä hiipuuko tämä pihakaantuminen Fitbit Flexiin, vai syveneekö se lopulta pidempiaikaiseksi rakkaudeksi.

Fitbit Flex



maanantai 29. joulukuuta 2014

pyykkipäivä

Muistan edelleen sen hetken kun musta alkoi tuntua ihan asiaankuuluvalta löytää illalla sängystä legoja. Ei siis hampaita, vaan niitä pieniä muovisia palikoita ja nippeleitä ja pylpyröitä jotka tuntuu kulkeutuvan kaikkialle ja vähän päälle. Lauma ei periaatteessa saa leikkiä meidän makkarissa ja silti mun arkipäivää on heitellä ylimääräiset ukkelit lattialle sitä mukaa kun ne osuu mun varpaisiin tai löytyy sattumalta tyynynalta. Ihan yhtä asiaankuuluvaa on edelleen – ainakin satunnaisesti – herätä märkään sänkyyn. Olen nähnyt unta että olen uimassa. Viimeyönä heräsin kuitenkin pissanhajuun. Oma yöuni katkeaa siihen että se yks – ei Fredde tai koira – patistetaan unisena suihkuun seisomaan ja sillävälin karkoitan Fredden M:n sänkyyn, poistan märät petivaatteet, noin keskimäärin 2-3 täkkiä, pari tyynyä ja lakanat. Miten se aina onnistuukin kastelemaan ihan kaiken? Jatkan operaatiota pesemällä patjan ja virittämällä systeemit loppuyötä ajatellen. Inhoan patjansuojuksia. Ne on hiostavia ja kertakaikkisen kamalia. Siksi niistä luovuttiin heti kun sängyn kstumisen todennäköisyys väheni viikoittaisesta satunnaisiin tapahtumiin. Pesen mieluummin patjaa keskellä yötä.


Aamulla kodinhoitohuoneen lattialla odottaa kasa haisevaa pyykkiä. Yksi koneellinen, kaksi koneellista, kolme koneellista. Kun nyt ollaan tässä puuhassa, voi samalla vaihtaa lakanat kaikkiin sänkyihin ja pestävä pyykki lisääntyy kuuteen tai seitsemään koneelliseen. Siinä pyykätessäni voin lajitella puhtaat pyykit, M auliisti auttaa ja vie omansa ja palaa vielä hakemaan poikienkin korillisen. Mulle on aivan tuontaivaallisen se ja sama onko ne M:n mekot henkareissa oikein, ihanaa on että se on viimeinkin tajunnut että auttaakin saa. Tää valkeni sille joskus loppusyksystä kun laitoin meidän pyykin suurkuluttajan hoitamaan pyykit kertaalleen alusta loppuun. M:n mielestä paita on likainen jos sen on vetäissyt päälleen, todennut väärän sävyiseksi-pituiseksi-muotoiseksi-tuntuiseksi ja sen jälkeen sen voi laittaa likapyykkin. Pestyään meidän pyykit kertaalleen, se on säännöllisesti tarjonnut apuaan.



Siinä sivussa me leikitään. Ensin tehdään autorata. Sen jälkeen kannetaan legolaatikko M:n huoneeseen ja rakennetaan meidän legokaupunkiin koulu. Huomenna ne kuulemma haluaa et me rakennetaan  sairaala ja Starbucks, ja Starbucksissa pitää tietty olla takka. Sairaala-ajatuksesta syntyy hetkessä sairaala meille kotiin, paarien materiaalina meidän matkasilityslauta, tyyny ja lämpötyynyn flanellinen suojakuori. Ensihoitajat kantaa potilaita paareilla jatkohoitoon M:n sairaalaan ja M lääkitsee niitä apunaan kourallinen lääkeruiskuja, käsipyyhkeitä ja kosteuspyyhkeitä. Mä autan niitä vetämään sinisiä kumihanskoja käsiin ja ikävöin hetken ihan salaa sairaalaan.



Jossakin välissä me siirrytään alakertaan ja jannut pistää pystyyn majan. Majan toisella laidalla M järjestää magneetteja jannujen yrittäessä epätoivoisesti saada pehmolelujaan nukkumaan. Niillä on aina joko jano tai pissahätä tai painajaisia, jotenkin musta tuntuu et oon kuullut tän ennenkin.





Koko päivänä kukaan ei ole pelannut tabletilla yhtään sen enempää kuin katsonut telkkariakaan ja mä tunnen itseni hyväksi äidiksi. Viimeisenä villityksenä me tosin tehdään kaikki neljä yhdessä telkkarin ohjaamana reilun puolentunnin Pilates. Illalla tultuaan kiipeilystä, M esittelee Freddelle miten me hengitettiin sisään ja ulos ja heiluteltiin samalla käsiä. O ilmoittaa et sillä oli sohvassa ihan omat jumpat. 

M:lla jalassa uudet kiipeilykengät

Matkalla kiipeilyyn me käydään nopeesti kaupassa, soijajogurttia, kanaa, tiikerirapuja, vihanneksia, kivennäisvettä, voitaikina uudeksivuodeksi, ja ruokakomeroon vielä paria erilaista sokeria. Aamiaisjogurtin sekaan ja leipää varten chian siemeniä. Saan päähäni järjestää keksien makutestin ja ostan myös sitruuna-parsakaali-, punajuuri-appelsiini-suklaa- ja kesäkurpitsa-porkkana-inkiväärikeksejä, voittaja saattaa jatkosta löytyä myös lasten eväslaatikoista. 

turbinadosokeria, kookossokeria ja niitä chian siemeniä

mikä voittaa?

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

välillä on välipäiviä

Joulu tulee jo korvistakin. Joulua on nyt vietetty marraskuun loppupuolelta ja on hyvä aika pistää pillit pussiin, kantaa kuusi pihalle ja huokaista helpotuksesta. Fredde surffaa netissä tuolia joulukuusen paikalle, tietänette että joulukuusi jättää paikalleen tyhjyyden, sellaisen mikä pitää "tietysti" täyttää. Kyllähän toi Herman Millerin tuoli mullekin kelpais, mut mä haluan myös tyynyn. Sen tyynyn kippaisin kuitenkin mieluummin sohvaan kuin tohon Eamesiin.

Herman Miller Eames

Nää Alexandra Fergusonin tyynyt on aivan mahtavia!


Kinkku dumpattiin eilen vikalla jouluvierailulla suomalais-bulgarialais-hollantilaiseen perheeseen. Siellä se sai hyvän uuden kodin ja tukun innokkaita syöjiä. Sillä samaisella vierailulla sen vastapuolen isä ja äiti hengästyi ja huokaisi helpotuksesta kun me kärrättiin meidän villieläinlauma lopulta pihalle. Niitten kiltit tyttölapset kun otti ihan kiitettävästi vauhtia meidän apinoista.




Kirkossa pappi totes kieliposkella että tänä sunnuntaina täällä on vaan tosiuskovaiset, onhan takana ensin sunnuntaijumalanpalvelus, sen jälkeen joulukirkko akselilla tiistai-keskiviikko ja nyt sunnuntaina TAAS jumalanpalvelus. Henkilökohtaisesti joudun toteamaan että nautin suuresti näistä hiljaisemmista sunnuntaista. Jouluna meidän kirkossa oli vajaat 5000 ihmistä kuuntelemassa joulun evankeliumia.

kirkon uusi siipi valmistuu tammikuun loppupuolella


Joululoma on haastavaa aikaa lapselle joka nauttii eniten niistä normaaleista arjen rutiineista. Meillä riidellään, kiukutellaan ja itketään paljon. Yritän olla osallistumatta. Joulu oli liikaa K:lle, joululoma taas on aivan liian suuri kokonaisuus M:lle.

Muistan miten joskus vuosia sitten luin suomalaisesta kansanedustajasta, joka oli adoptoinut lapsen kiinasta. Tai siis oikeastaan luin sen kansanedustajan blogia. Lapsi oli tähtitieteellisen fiksu ja filmaattinen ja totaalisen poikkeava, kun osas syödä puikoilla. Mietin jos silloin – lapsettomana – että eihän siinä kai nyt mitään hirvittävän kummaa ole jos kiinalaisessa lastenkodissa kasvanut lapsi syö ruokansa kahdella tikulla, mietin oliko toinen koskaan haarukkaa nähnytkään.




Lauma ei syö makaronilaatikkoa. Lauma ei syö kalakeittoa. Lauma ei syö nakkikastiketta tai makkarakeittoa. Lauma laskeutuu joulusta takaisin arkeen syömällä sitä niitten tavallista, teen niille sukiyakia ja kasvistempuraa. Elämä hymyilee meille hetken ennen seuraavaa kohtuuttomalta tuntuvaa estettä. 



En ole liittynyt sen enempää tipattomaan kuin tipalliseenkaan tammikuuhun. Pärjään edelleen oikein hyvin ilmankin. Viiniä ja olutta kuluu tasaiseen tahtiin vuoden jokaisena päivänä, enkä tarvitse myöskään ryhmää muistuttamaan nestetasapainon tärkeydestä. Kiitos vaan.

sain synttärilahjaks päärynän

jannut ja niitten joululahjatabletit

M piirsi kuvan K:sta




perjantai 26. joulukuuta 2014

2014 - täydellinen vuosi

Jos mä näin Tapanina mietin mennyttä vuotta taaksepäin, olisin taipuvainen sanomaan että viimeinkin me ollaan saatu se ihana tavallisen tasapainoinen vuosi. Muistaakseni meillä ei ollut yhtään suurempaa myrskyä, eikä edes pahempia ristiaallokoita, poutaa, myötätuulta ja huippuhetkiä sitäkin enemmän.

Mitä muistan kurkkimatta blogiin? Muistan et me oltiin tammikuussa Floridassa. Maaliskuussa sain työpaikan ja me käytiin rantsussa. Huhtikuu meni työpilvessä ja Fredde kävi työmatkalla Renossa. Kesä vierähti jonkinasteisessa työkaaoksessa ja uimarannoilla ja puistoissa, ja käytiinhän me lomallakin. Syyskuussa alkoi koulu, siihen tais liittyä ne vuoden suurimmat hikat eikä nekään nyt jälkikäteen niin kovin suuria olleet.





Lokakuussa me oltiin taas rantsussa, Fredde piipahti Suomessa ja mä tein paljon töitä. Marraskuussa valmistauduttiin joulukauteen, vietettiin Kiitospäivää ja mä päätin vaihtaa suuntaa. Sitten tuli joulukuu ja joulu.





Kukaan ei kai sairastunut vakavasti. Kukaan ei joutunut sairaalaan. Keneltäkään ei ainakaan leikattu yhtään mitään. Huikea vuosi siis.

Katsotaanpa vähän tarkemmin. Kirjoittaja avaa oman bloginsa ja kurkkii ja muistelee... 323 kirjoitusta, montaa päivää ei jäänyt välistä. Mitä muuta tapahtui? Selaan kuukausia ja kurkin erilaisten otsikoiden alle.

Mun muistikuvia meidän lentomatkoista Floridaan ja takaisin ei aika ole kullannut, vaan mielessä ne tuntuu vielä moninkertaisesti hirvittävämmiltä kuin miltä ne blogin kirjoituksissa näyttää. Mä muistan vaan, kuinka istuin lentokoneessa ja toivoin että se loppuis jo. Kotiin tultua M sai korvikset ja tammikuussa me opittiin myös että meidän lapsella on maitoallergia. Tai oikeastaan me aloitettiin tammikuussa vasta sen maitotauko ja allergiaksi se luokiteltiin vasta siinä vaiheessa kevättä, kun maito yritettiin – sangen huonolla menestyksellä – palauttaa neidin ruokavalioon. Lopullisesti meistä tuli allergiaperhe kun maitoallergikkojen lukumäärä kasvoi vielä yhdellä. Sen jälkeen ei meidän taloudesta ole maitotuotteita löytynyt.





Helmikuussa M sai lähetteen silmäterapiaan, ja me opittiin et se on puolisokee, eikä käden ja silmän koordinaatio pelaa siks ettei se näe mitä sen kätöset puuhaa. M sai silmälasit. Mun työhaku lähti vauhtiin.



Maaliskuussa koko lauma sairasti keuhkokuumeen, O miltei kohtalokkain seurauksin. Aika elävästi palautui mieleen miten istuin siellä lastenlääkäriaseman huoneessa odottamassa lääkäriä ja lätkin velttoa poikia poskille jottei se vaan nukahtais. Sain muistutuksen siitä miten hauras elämä saattaakaan olla.




Aloitin työt. Huhtikuusta muistan lähinnä et olin töissä. Ensin viikkotolkulla aamuvuorossa ja sit iltavuorossa, kaikki pidätti hengitystään. Taka-alalla joku vaisto sanoi ettei olis pitänyt. Kieltäydyin kuuntelmasta, toteutin unelmaani, potkin itseäni persauksille ja vannoin että ne tottuu, päätin itse tottua ja sopeutua ja sopeuttaa laumankin tähän uuteen elämänvaiheeseen. Syksyllä M:n psykiatri sanoi ääneen sen minkä olin jo itsekin ymmärtänyt. Ei se totu. Ei se totu ainakaan siihen että olen töissä silloin kun se ei ole koulussa. Ei se totu. Se keskittyy pelkäämään että mä kuolen. 



Vasta marraskuussa uskoin ettei näistä kukaan sopeudu, ja että mun työnteko on nyt vaan liikaa ihan jokaiselle niistä. Fredde oli helisemässä K:n kanssa, ja K:n ekaksi sanaksi ja vastaukseksi ihan kaikkeen alkoi tulla: ”I’m sorry”. Irtisanouduin, lähdin etsimään toisenlaisia haasteita ja arjen heleys parani vähintäänkin 89.3%. Mietin sitä taas eilen, kun alkuperäisen suunnitelman mukaan olisin joulubrunssin jälkeen hypännyt työasuun ja ajellut töihin. Olisin jättänyt totaalisen ylikierroksilla käyvän K:n Fredden hoidettavaksi, siis sen joka kyllä meni kahdeksalta sänkyyn mutta oli iltayhdeltätoista edelleen täysin virkeänä, huolimatta tuplasatsista melatoniinia. On se hyvä että joulu on kuitenkin vaan kerran vuodessa. Onhan se aika rajua touhua jo ihan tavallisellekin lapsoselle.







Huhtikuu-toukokuu-kesäkuu-heinäkuu-elokuu... töissä. Paitsi et huhtikuussa meillä oli koko vuoden ainoa, ihan oikea datenight. Ja toukokuussa tietty vappubileet. Toukokuun alussa me kylvettiin myös kasvimaahan kasvit, olis voinut laittaa ainakin porkkanat ja kurkut maahan jo huhtikuussa, mut mä olin töissä. Pitkin kevättä tehtiin pihaa aina silloin kun ehdittiin.




Huhtikuussa K sai vihdoinkin sen virallisen leiman papereihinsa ja aloitti lääkityksen. Se lääkitys muutti paljon. Kolmessa viikossa lapsi joka ei osannut yhtään mitään, eikä jaksanut keskittyä yhtään mihinkään oppi yhtä sun toista ja valmistui siitä toimintaterapiasta joka oli nitkuttanut paikallaan. Mulla oli yhtäkkiä kotona lapsi joka osaskin pukea, osas ja halus ajaa pyörällä ja kykeni kirjoittamaan nimensä.



Toukokuussa tajusin että multahan lähtee hiukset päästä. Tukkoina. Kun lääkäri sanoi et se on stressiä, oli helppo uskoa. Lopetin värjäämisen ja leikkasin haituvat takaisin lyhyeksi. Lyhkäsessä tukassa harveneminen oli helpompaa peittää. Jossakin vaiheessa kesää tajusin että se kasvaa taas, ja lopulta marraskuussa uskalsin taas värjätäkin.Selvisin säikähdyksellä, en koskaan kaljuuntunut.




Heinäkuussa me käytiin siellä lomalla, ja lomalta palasin itkien töihin. Lapset itki, ja lasten äiti itki. Vielä raportilla nieleskelin kyyneliä osastosihteerin lohduttaessa et kyllä se siitä. Heinäkuussa oltiin myös tultu siihen pisteeseen että mä päädyin aloittamaan lääkityksen omaan ahdistuneisuuteni. Hyvä että aloitin. Myöhemmin ollaan ystäväpiirissä naureskeltu, että käyhän siellä purkilla muutkin.






Elokuu meni johonkin – no sinne töihin. Syyskuussa alkoi taas koulut ja hetkeä ennen koulunalkua kävin taistelun siitä missä ja miten K käy kouluaan. Edelleen olen onnellinen siitä että pidin lapseni puolta. M sai koulun alkaessa paniikkikohtauksia kaikkialla, mutta vähitellen tilanne rauhoittui eikä varmaan pelkästään sen takia että M aloitti ahdistuslääkityksen ohella vaatimattoman annoksen neurostimulantteja. Samaan aikaan K:n neurostimulanttilääkityksen rinnalle aloitettiin myös ahdistuslääkitys. K:n ja M:n lääkemäärät on vaan vastakkaiset, M:n saadessa ahdistuslääkettä moninkertaisen määrän K:hon nähden ja neurostimulanteissa taas toisinpäin.






Lokakuussa Fredde kävi Suomessa ja me vietettiin Halloweenia, marraskuussa ensin odotettiin ja sit vietettiin kiitospäivää. Kiitospäivästä alkoi joulu. Joulua vietettään edelleen. Joulu on ollut ihana, huolimatta siitä tosiasiasta että joulu oli K:lle aivan liikaa.

Joulukuussa M valmistui viimeisistä terapioistaan, ja ekaa kertaa sitten tammikuun 2011, meistä tuli terapiavapaaperhe. Sitä on jo syytä juhliakin.


Kaiken kaikkiaan – tämä on ollut täydellinen vuosi.