lauantai 23. maaliskuuta 2019

eka kerta lentokoneessa

Siellä se on, istuimen alla. 



Martta oli viimeviikolla elämänsä ensimmäistä kertaa lentokoneessa. Joo, joo, se on palveluskoira ja koulutettu ja rauhallinen ja ihan mitä vaan haluat sanoa ja ajatella, mutta se on silti eläin. Se on nuori ja eka kerta on aina eka kerta, sillekin koiralle joka on selviytynyt hermoilematta niin hiihtohissistä kuin kaivosjunastakin. Mielessä kummitteli ne satunnaiset uutiset siitä miten palveluskoira sekosi lentokoneessa ja söi handlerin aiheuttaen satojen tuhansien laskun tai karkasi koneessa handlerilta tai ei nyt muuten vaan kyennyt olemaan erityisen palveleva, niin että eka kerta on eka kerta.

Ravintolassa tuolin alla.


Siinä me sitten oltiin. Turvatarkastuksessa. Lapsi, koira ja minä. Oli siinä ne kaksi muutakin lasta ja viisi laukkua ja koiran matkakennel ja mies, mutta mä keskityin lähinnä siihen yhteen lapseen ja koiraan. Lapsi läpi ensin. Sitten minä ja koira. Piip. Lapsi näyttää huolestuneelta ja sanon sille ettei mitään hätää. Ajattelen heti Martan pantaa, siinähän on sellainen valtava metalliklöntti lukkona. Piip. Lentokenttävirkailija kysyy voitaisko me tulla uudestaan läpi erikseen. Näytän koiralle käsimerkin ja se istuu odottamaan. Kävelen läpi portista ilman piippauksia ja näytän koiralle käsimerkin ja se tulee rauhallisesti läpi portista. Piip. Olen vähän voitonriemuinen ja sanon virkailijalle että mähän sanoin et se on koiran kaulapanta. Virkailija kysyy voiko koiraan koskea ja tarkistaa sen liivin ja pannan, näytän Martalle käsimerkin ja se seisoo siinä keskellä lentokentän vilinää paikallaan, kiinnittämättä oikeastaan mitään huomiota naiseen joka taputtelee sen työvaatteita. Koira katsoo minuun ja saa luvan jatkaa matkaa.

Lasten kanssa koirarannalla. Martta oikeassa yläkulmassa.


Lähtöaulassa on useampikin koira. Kaikilla päällään samanlaiset valjaat kuin Martalla. Omistajat vaihtavat katseita ja hymynhäivähdyksen. Koirat vaihtanevat keskenään vastaavan eivätkä sen jälkeen kiinnitä toisiinsa mitään huomiota. Töissä ei tervehditä lajitovereita. Koneeseen me mennään ensimmäisinä. Ne viisi laukkua, koiran kennel, koira, kolme lasta ja mies. Rivi 11. Meitä tervehditään iloisesti koneessa. Martta saa ihailevia huokauksia kun se kävelee Tättiksen perässä ja mun edellä kapeata käytävää meidän paikoille. Sanon Tättikselle että antaa Martan mennä ensin. Se katsoo mua kysyvästi ja hakee paikan edellä olevan istuimen alta, sieltä minne yleensä laitetaan käsimatkatavara. Koira nukahtaa ja nukkuu koko lennon, voisi kuvitella että se on lentänyt pienen ikänsä. Tättis kumartuu ja silittelee sitä. Meidän koko perheen ehdottomasti helpoin lentomatka ikinä. Ei ahdistuskohtauksia, ei itkua, ei huutoa, ei pelkoa. Miten koiran läsnäolo voikaan helpottaa elämää noin valtavan paljon. Miten onnellisia me ollaankaan että meillä on Martta. Ihana, mahtava Martta.



Palveluskoira on vähän niin kuin pyörätuoli ja siksi se saa tulla mukaan sinne minne sen handlerkin. Koska Tättis on alle kuusitoistavuotias pitää koiralla olla erikseen aikuinen handler mutta koira kulkee mukana hotelleissa, ravintoloissa, ruokakaupassa, vaatekaupassa – Martta osaa käyttää tosi hyvin sovituskoppeja – lentokoneessa, vuokra-autossa, siellä missä mekin. Martta pääsee sinne minne koirat eivät pääse sillä Martta ei oikeastaan ole koira, se on se apuväline. Monesti mulle kommentoidaan että se on niin... jotenkin, huomaamaton. Näin kuulen usein kaupassa tai ravintolassa kun tarjoilija huomaa pöydän alla olevan koiran vasta laskua maksaessa. Vastaan että sen työ on olla läsnä ilman että sitä huomataan, olemassa vain sille joka sitä tarvitsee. Martta ei tervehdi tarjoilijaa tai kaupan myyjää, ei silloin kun Martalla on päällä työvaatteet. Kun liivi otetaan pois, tulee Martasta meidän melko tavallinen perhekoira, vähän tottelevaisempi vain.



sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

yksi, kaksi, KOLME




Joka kolmas nainen on parisuhdeväkivallan uhri ja Suomessa väkivaltaisesti kuollut nainen on useimmiten entisen tai nykyisen kumppaninsa uhri. Kuinka monta kertaa olet lukenut iltapäivälehden lööpistä naisen kuolemasta ja miettinyt että olet turvassa, sehän oli sen mies tai entinen poikaystävä eikä mikään hullu psykopaatti joka vaanii sinua puskassa illalla. Minä olen. Se tuntuu jotenkin turvallisemmalta.

Ajattele että kävelet kadulla ja lähdet laskemaan vastaan käveleviä naisia... Yksi, kaksi, KOLME, yksi, kaksi, KOLME. Voit tehdä saman harjoituksen koulun tai päiväkodin vanhempainillassa, työpaikalla tai illanvietossa. Yksi, kaksi, KOLME. Parisuhdeväkivalta ei katso tuloluokkaa tai koulutusta vaan se on läsnä kaikkialla ja kaikissa yhteiskuntaluokissa. Yksi, kaksi, KOLME. Joka kolmas on elämässään ollut tilanteessa jossa hän ehkä tarkkailee tiettyjä merkkejä kumppanissaa, kuulostelee äänensävyjä tai välttelee tekemästä jotakin, ettei tulis turpaan. Harva rohkenee puhua kokemuksestaan, moni kokee itse olevansa ainakin osittain syyllinen ja vaikkei kokisikaan nolottaa, jos ei muu niin se ettei saa lähdettyä.

Minä olen onnellisessa asemassa. Olen yksi niistä naisista joka ei koskaan ole joutunut kokemaan väkivaltaa tai sen uhkaa omassa parisuhteessaan. Toisaalta olen nainen joka kasvoi ensimmäiset vuotensa kodissa jossa parisuhdeväkivalta oli arkipäivää ja olen ehkä liian monta kertaa kuullut mielenterveysammattilaiselta miten poikkeuksellista on etten itse aikuisena hakeutunut parisuhteeseen jossa joutuisin uhriksi, onnistuin katkaisemaan väkivallan kierteen toisin kuin niin moni muu väkivallan keskellä kasvanut.

Vanhempani erosivat riitaisasti minun ollessani kuusivuotias. Sitä ennen heräsin yöllä siihen että isä pieksi äitiä kattilalla, tai repi hiuksista, tai läimäytti. Kattilaselkäsaunaa en saa poistettua mielestäni koskaan. Myöhemmin todistin tilannetta jossa isä koulutti tyttöystäväänsä puhelimella, iskut olivat niin kovia että puhelimen pirstaleet lentelivät naisen ollessa kyyristyneenä makuuhuoneen nurkkaan yrittäen suojata kasvojaan käsillään.

Äiti oli vahva. Hän pakkasi laukkunsa ja lähti syksyisenä iltapäivänä. Isoäiti oli ollut sitä mieltä että kyllä miehen täytyy saada vaimoaan vähän koulia että hyvä vaimo laittaa aurinkolasit päähän ja kestää sen minkä on itse ansainnut. Äiti oli vahva koska tukena olivat minun kummivanhempani, yksin ei ehkä olisi kyennyt lähtemään. Minkälaiseksi minä olisin kasvanut jos väkivalta olisi jatkunut? Olisinko nyt nainen väkivaltaisessa parisuhteessa vai ehkä jo kuollut?

Väkivaltaisesta lapsuudesta puhuminen tuntuu nololta. Kaikki saa tietää. Kirjoitan koska tästä asiasta täytyy uskaltaa puhua jos uhrit ja uhrien lapset eivät puhu niin kuka sitten? Hiljaisesti väkivalta hyväksytään... sellaista sen nyt vaan on.

Naistenpäivänä en saanut kukkia, kukaan ei tuonut suklaata ja tulppaaneja mutta naistenpäivänä sain olla turvassa, samoin kuin ihan jokaisena päivänä. Saan olla parisuhteessa jossa olemme tasa-arvoisia ja minua kuunnellaan. En joudu pelkäämään sanovani väärin tai ehkä katsovani väärin. Saan kiukutella ja tiuskia pelkäämättä seurauksia. Minun elämässäni naistenpäivä on ihan jokaisena päivänä.

Yhdysvalloissa joka neljäs nainen on parisuhdeväkivallan uhri. Kun menen lääkäriin kysyy sairaanhoitaja ihan jokainen kerta, koenko oloni turvalliseksi kotona. Sama toistuu lastenlääkärissä. Jokaisen lääkäriaseman vastaanottotiskillä ja vessassa on nippu esitteitä, esitteessä puhelinnumero mihin soittaa jos pelkää oman turvallisuutensa puolesta. Tutkimuksen mukaan kynnys puhua on pienempi jos suoraan kysytään kuin jos asia pitäisi itse ottaa esiin.



#parisuhdeväkivalta

perjantai 8. maaliskuuta 2019

ihmisen parasta aikaa

Elämä on. Aika ihanaa. 



Tiedättekö että meidän elämä on aika usein melko sekavaa, sellaista kommellusten siivittämää jatkuvaa säätämistä. Mulle se on meidän elämää niin et en aina edes huomaa ennen kuin joku ottaa hihasta kiinni ja sanoo että kyllä teille nyt aina vaan sattuu ja tapahtuu... Niin totuus on tarua ihmeellisempää, ainakin meillä. Kolmen kuukauden sisään on mahtunut taas vähän yhtä sun toista, on selvitelty ja kuivattu vesivahinkoa. Se että edelleen osa lattialistoista on autotallissa, että yhdestä vessasta puuttuu vesipiste ja osasta alakertaa eristeet tuntuu oikeastaan aika pieneltä. Onhan meillä uudet lattiat ja talokin on ihan lämmin. Sit oli se lumi helmikuussa, se joka pysähdytti aika tarkkaan kaiken kahdeksi viikoksi, eikä edelleenkään tiedetä kuinka pitkälle noi on kesällä koulussa. Lumen noin suurinpiirtein poistuttua maisemasta diilattiin koiran vierasesinettä yksi viikonloppu, kolmen eläinsairaalan ja neljän eläinlääkärin voimin ja nyt viimeisimpänä villityksenä meillä on kaikilla sikis. Joo, rokotuksesta huolimatta joku A-virusn H1N1:n mutantti. Tällaista tällä viikolla. Huokaan helpotuksesta ja kumarran taas kerran kiitokset siihen suuntaan ettei mulla ole sellaisia normaaleja työaikoja. Moni katsoo näitä valtavina vastoinkäymisinä, minä kohautan olkapäitäni, olen tottunut. Tällaista meillä aina on. Saa nähdä mitä ensi viikko tuo tullessaan.

Ei tän miehen elämän tähtihetkiä.


Elämä on. Elämä on pieniä hetkiä jotka nostaa hymyn huulille ja niitä hetkiä kun tuntuu turvallisemmalta nauraa kuin itkeä. Itkeäkin saa. Sitten kun tuntuu siltä mutta aika usein nauru on vapauttavaa ja on helpottavaa nähdä komiikkaa tilanteissa.

Niitä pieniä hetkiä joina sydän hymyilee on paljon jos pysähtyy katsomaan. Se on unissaan hymyilevä lapsi, tai se hevonen joka oli taskuparkissa autojen välissä tanssikoulun edessä. Se on se ylpeydestä halkeamaisillaan oleva lapsi joka on saanut opettajalta hyvää palautetta tai ystävä joka huomaa että sählään vähän jokapaikassa ja jättää mieltä lämmittävän kommentin instaan. Joskus se on nauraa kippurassa Fredden kanssa jollekin ihan tyhmälle jutulle ja muistaa että rakkautta on, rakkautta on vielä yli neljännesvuosisadan jälkeenkin.

Tämä sai mut ihan mielettömän hyvälle tuulelle... Audi, Tesla, hevonen, Toyota, BMW... koska miksi ei?


Liian monta kertaa on joku sanonut ettei ikinä kykenis, vois ja pystyis... vastaan että tottakai pystyisit. Ihminen pystyy yllättävän moneen ja paljoon ja vasta jälkikäteen tulee katsottua että kappas, tostakin selvittiin, niin kuin siitä yhdestä norosta silloin ihan tosi kauan sitten, silloin kun jannut oli alle vuoden vanhoja ja me maattiin kaikki keittiön lattialla potemassa. En tiedä miten siitä selvittiin mutta selvittiin. Meillä elämä on aika kaoottista ja sekavaa, mutta kuitenkin helppoa. Meillä on kaikkea mitä tarvitsee. Terveyttä, rakkautta ja riittävästi varallisuutta. Monen haasteet on ihan valtavan paljon suurempia ja ihan hirvittävän paljon vähemmän koomisia. Jokaisessa pilvessä on oma hopeareunuksensa, ihan varmasti on, esimerkiksi nyt on ihan järjettömän mahtavaa että meillä on kaikilla tää tauti yhtäaikaa sen sijaan että oltais kaikki peräkkäin sairaana ja siksi kestäisi taloudessa toista kuukautta. Sekin oli upeeta että koira ei kuollutkaan ja että koiran vakuutus maksoi reilun neljän tuusan laskusta aimolohkareen ja meidän kukkarosta kaivettiin lopulta muutamia hassuja satasia, tässä kohdassa se tuntui pieneltä summalta.

Martta joka toipui hyvin ja melkein jo sulanut lumi.


Muita positiivisia asioita. Jooga tuntuu taas ihan ylettömän kivalta ja hyvältä. Vielä ihanampaa on voida lähteä sinne joogaan ja jättää lapset kotiin odottamaan Freddeä. Olen nähnyt enemmän elokuvia kuin vuosiin. Kiitos lumi ja influenssa. On perjantai-ilta ja meillä on hoidossa kissa, asiakkaan ihana kissa. Mä kun olen sellainen täyden palvelun kiinteistövälittäjä. Meidän lapsilla on sentään kengät jalassa kun ne menee kouluun, toisin kuin yhdellä tyypillä tässä lähipiirissä. Tiedäthän, lapsi saattaa unohtaa kengät ja saapua sukkasiltaan kouluun – sattuuhan sitä, mutta tällä kertaa se en ollut minä.

Hoitokissa nimeltä Kat




sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

onko suomalainen koulu maailman paras?


Kompastuin puolivahingossa Ilta-Sanomien kirjoitukseen amerikkalaisesta koulusta, tai siis koulusta Pickensissä Etelä-Carolinassa. Artikkeli itsellään oli ihan jees mutta omalla kohdalla tuntui samalta kuin olisin tutustunut lehtiartikkelin kautta meksikolaiseen tai kiinalaiseen koulumaailmaan. Vähän samalla tapaa kuin suomalainen äiti lukisi italialaisesta koulusta ja loppukaneettina tekstissä olisi että Euroopassa lasten koulunkäynti näyttää tältä. Minun amerikkalainen kouluni on aika kaukana siitä Etelä-Carolinan koulupiiristä, 4453km ja henkisesti matkaa saattaa olla vähintään yhtä paljon kuin Suomen ja Etelä-Carolinan välillä. On hyvä muistaa että Pickens on reilun 3000 asukkaan pikkukaupunki josta on parisataa kilsaa lähimpään isompaan kaupunkiin Charlotteen joka sekin on aika pieni paikka. 



Se että Yhdysvallat on liittovaltio on helppo unohtaa ja tarvittaessa ohittaa olankohautuksella. Käytännössä osavaltioiden väliset erot ovat kuitenkin suuria paitsi lainsäädännöllisesti niin myös kulttuurillisesti. Itärannikko poikkeaa länsirannikosta, etelä pohjoisesta ja keskelle jää taas ihan oma saarekkeensa. Maaseutu eroaa kaupungista jo osavaltiotasolla saati sitten osavaltioitten väliset erot riippuen siitä minkä varaan osavaltion talous rakentuu. Meidän teknologiahelvettimme on alueena aika toisenlainen kuin Montana, Idaho tai jo ihan pelkästään Itä-Washingtonin viljavainiot. Yhtälailla koulunkäynti on erilaista.

Redmond, WA vs. Pickens, SC vs. San Jose, CA
Redmond ja San Jose ovat teknologiakeskuksia, Seattlen alue tunnetaan Microsoftista, Amazonista ja Expediasta, San Josen nimiä ovat vastaavasti Apple, Google, Cisco ja Intel.
Pickensissä on reilut 3000 asukasta ja sieltä on liki 200km lähimpään vähän isompaan kaupunkiin.


Tättis siirtyy syksyllä yläkouluun ja kantoi maanantaina kotiin monistenivaskan jossa kerrottiin kuudennen luokan pakollisista ja valinnaisaineista. Ei tarvitse mennä kuin siihen seuraavaan yläkouluun tuossa kivenheiton päässä niin kuudesluokkalaisilla on on kolmesta neljään valinnaisainetta, meillä niitä on yksi. Kumpikin kouluista on samassa kaupungissa, samassa koulupiirissä. Ystävän lapsen koulu on naapurikoulupiirissä, ihan yhtä arvostettu koulupiiri kuin meidänkin ja taas kaikki on enemmän tai vähemmän toisin.

Meidän uudessa yläkoulussa on kaksi lukukautta, siellä viereisessä koulupiirissä on kolme lukukautta. Meillä on päivässä 6 koulutuntia, niistä toisista en tiedä. Jokaisena päivänä on kaksi tuntia englantia ja yhteiskuntatieteitä, siis historiaa, maantietoa, taloustiedettä, kansalaistaitoa jne. Jokainen päivä on yksi oppitunti matematiikka ja yksi oppitunti tiedeaineita eli biologiaa, fysiikkaa, kemiaa. Nämä oppiaineet ovat pakollisia kaikissa kouluissa. Liikunta on myös pakollinen aine useimmilla yläasteilla.
Pakolliset "valinnaisaineet"

Sen jälkeen siirrytään valinnaisaineisiin, tai siis meillä valtaosa valinnaisista on pakollisia aineita. Tällä listalle kuuluu kuvaamataito, tietokirjallisuus, johtajuus ja yhteistyötaito, sekä kotitalous. Niin, meidän koulussa on pakollisena aineena köksä ja kuvis. Ihan oikeita valinnaisaineita on kahdeksan ja vaihtareina on ylimääräinen kuvataidevalinnainen, teatteri ja draama, moderni tanssi, kestävän kehityksen 3-D mallinnus, tekninen piirtäminen, kuoro, jousisoitinorkesteri, tai puhallinsoittimet. Tämän lisäksi on vielä koulunkautta tarjotut kerhot ja muu harrastustoiminta.

Luettuani tämän listan en oikeastaan voi olla muuta kuin iloinen ja kiitollinen, ja kuopata ajatuksen siitä ettei amerikkalaisessa koulussa koskaan yhtään mitään koska kyllä meillä ainakin. En tiedä mitä tapahtuu Etelä-Carolinassa, mutten toisaalta tiedä siitäkään minkälaista on yläkoulussa Meksikossa tai Italiassa, ja jos olen ihan tosi, tosi rehellinen myönnän etten tiedä siitä suomalaisestakaan yläkoulusta enää yhtään mitään.



Tänä vuonna kaikki kolme lasta on edelleen alakoulussa. Meidän lapset kävelevät keskenään kouluun ja monet kulkevat pyörällä, näköjään toisin kuin Etelä-Carolinassa. Ensi vuonna Tättis kai pyöräilee kouluun sen kolmen kilometrin matkan ja on tuskin yksin siellä pyörätiellä. Välitunteja on päivässä yhteensä tunnin verran, meidän jannut pelaa jalkapalloa, jotkut pelaa pesistä, toiset korista tai amerikkalaista jalkapalloa. Tättis taiteilee telineillä tai tanssii. Jäin miettimään miksi jalkapallo oli etelä-carolinalaiselle rehtorille uusi asia koulunpihalla, mutta toisaalta mä saattaisin olla aika hämmentynyt jos lasten opettajat ilmestyisivät töihin pikkutakissa ja suorissa housuissa tai jakkupuvussa. Perjantaina vanhempainyhdistyksen hallituksen kokouksessa reksillä oli flanelliset pyjamahousut, villapaita ja päässä pipo, asema ja kunnioitus kun lähtee jostakin muusta kuin releistä.

Dolores Clara Fernández Huerta (born April 10, 1930)


Torstai-iltana juhlittiin koulutusta ja käveltiin satojen paperilyhtyjen valaistessa tietä koululle. Jokainen luokka-aste oli valmistautunut esittelemään omia projektejaan, viidesluokka esitteli kompostimalleja ja kompostointilainsäädäntöä maailmanlaajuisesti. Neljäsluokkalaiset tekivät elokuvaa ympäristönsuojelusta, kolmasluokkalaiset puhuivat kierrättämisestä, toka luokka koulun kasvimaaprojektista. Eka luokka oli perehtynyt alueen lintuihin ja ihanat viisivuotiaat Kinderit kertoivat yhteisöllisyyden tärkeydestä. Samalla jokainen luokka-aste esitteli toista projektiaan muutoksesta ja heitä inspiroineesta henkilöstä. Näissä taideteoksissa nostettiin esiin ihmisoikeusaktivisteja jokaiselta elämänalueelta, tyttöjen oikeudesta koulunkäyntiin, rasismista, imigraatiolainsäädännöstä...

Mary Winston Jackson (1921–2005)


Suomalainen koulu on aivan varmasti ihan mahtava ja ehkä parasta suomalaisessa koulutuksessa on sen tasa-arvoisuus, se että jokaisella on sama mahdollisuus riippumatta sosioekonomisesta statuksesta, maantieteellisestä sijainnista tai ihonväristä. Toisaalta loistavaa julkista koulutusta löytyy myös muualta maailmasta, esimerkiksi täältä Yhdysvaltain luoteisnurkasta.

Tättiksen ryhmän pienoismalli kompostista.