Tahdon Asiat

  Kiitospäivään on neljä päivää ja mulla on tänään ensimmäinen ”vapaapäivä” kuukausiin. Se on lainausmerkeissä koska töitä tulee tehtyä vapaapäivänäkin, ei vähiten siksi että odotamme myyjältä tietoa siitä miten meidän eilen kirjoittama tarjous on otettu vastaan. Mutta vapaapäivä tämä silti on, ja sen ovat ansainneet itseni lisäksi meidän lapset, ehkä eniten meidän lapset. Eilen aamulla kun starttasimme auton aamuseitsemältä ja lapsi juoksi pihalle yöpaidassaan, kyyneleet silmissä - halaamaan vielä kerran - tunsin riipaisevan piston sielussa, piston siitä että olin taas yhden lauantain jossakin muualla. Järki kyllä sanoo että olemme läsnä enemmän kuin moni muu työtätekevä vanhempi, että nämä lauantait ja sunnuntai ovat meidän yhdeksästä kuuteen toimistolla, mutta äidin sydän toimii välillä järjenvastaisesti.   Ulkona paistaa hailakka talviaurinko kuin kutsuen kävelylle, mutta ensin syödään sunnuntaiaamiainen makkaroineen, munineen ja vohveleineen. Ollipolli haluaisi mieluu...

Viime sunnuntaina törmäsin meidän lammella näihin tyyppeihin.  Sunnuntait on aika usein viikon parhaita päiviä ja vähän samalla tapaa kuin pyrin olemaan menemättä mihinkään perjantai-iltaisin, on nää sunnuntait sellaisia että tapaan asiakkaita vain silloin kun ei ole mitään muuta vaihtaria, sillä sunnuntait pyhitetään perheelle.  Sunnuntaisin lonnitaan ja löhöillään, käydään ehkä kävelyllä tai pyöräretkellä. Ei oikeesti ole kiire yhtään mihinkään, ja jokainen saa nukkua just niin pitkään kuin lystää. Allekirjoittanut tykkää ottaa pienet päiväunet sohvalla tai ehkä telkkarin edessä. Useimmiten katsotaan elokuva lasten kanssa ja nyt joulun lähestyessä korkataan tänään jouluelokuvien aika. Meillä on ne vakkarit jotka katsotaan jokainen vuosi ja osa on nähty niin moneen kertaan että osataan vuorosanakin jo ulkoa, mutta ei haittaa. Ihanaa sunnuntaita kaikkialle! Ehkä teilläkin paistaa kuulas talviaurinko, jos ei niin eipähän tarvitse lähteä ulos reippailemaan. ...

jättiläismäinen - ison kukkakaalin kokoinen - pitsisieni Ulkona on syksy. Viisitoista astetta – siis celsiusta – ja sataa. Tällaiseen sateeseen en oikeastaan ole törmännyt missään muualla. Sellainen tasaisen tappava, kaiken kasteleva, paksu tihku joka verhoaa maailmaan paksuun sumuun. Metsä on täynnä sieniä. Niitä on kaikenlaisia; kirkkaan oransseja, keltaisia, valkoisia, pitsimäisiä, tatteja... Voisin vaikka vannoa törmänneeni järjettömään määrään kanttarelleja, mutta koska en oo mikään sienestäjä enkä halua myrkyttää ketään, jätin ne metsään.  Suureen elämänmuutokseen jäljellä kolme arkipäivää ja mä nautin siitä että saan löysäillä luvan kanssa. Kuljen niissä jumppavaatteissani ja siinä rikkinäisessä, nyt neljän koiran puhkirakastamassa fliseessä. Tukka on kampaamatta, kasvot vailla meikkiä. Hampaat sentään pesin aamulla. Kävelin laumani kanssa bussipysäkille O:n kysyessä ainakin viidesti voiko se jo riisua sadetakkinsa. Vastaus oli aina sama; ”Et voi.” – Miksi? ...

Yksi nilkuttaa, toinen saa silmätippoja kahden tunnin välein. Kolmannella on tötteröturhauma ja mulla vakava univaje ja pelottavan vetämätön olotila selittämättömästä syystä valvotun yön jälkeen. Kaikesta mainitusta huolimatta M oli saatava kouluun ja mun lähdettävä kaksikon kanssa palaveeraamaan Reksin kanssa. Koulun kansliassa lykkäsin jannuille mun puhelimen kouraan ja annoin niille luvan katsoa telkkaria. Mä astelin Reksin toimistoon, istuin mulle osoitettuun tuoliin ja sit me puhuttiin. Me puhuttiin M:n tarpeista, me puhuttiin luokkahuonetyöskentelyn kipukohdista tällä hetkellä. Siitä miten se tarvitsee jatkuvasti sanallisen kuittauksen opettajalta kaikkeen, turhaan ja tarpeelliseen. Siitä miten M:n maailmassa se on ainoa tärkeä henkilö 22 lapsesta ja jos sillä on asiaa Opelle, pitää sen ohittaa kaikkien muitten tarpeet. Meillä oli hyvä palaveri. Perustelin oman kantani, puhuin Erityisopen näkemyksistä ja Reksi sanoi että on mukavaa puhua vanhemman kanssa joka kykenee n...

Kerro meille iltasatu. Ai minkälainen? No sellainen jossa on supersankari, sen nimi on KaPow. Aha, no mä kerron... Sivuhuomautuksena todettakoon että laiska mutsi mieluummin kertoo kuin lukee iltasatuja. Kertomalla kun pääsee säätelemään tarinan pituutta ja sisältöä. Olipa kerran talo. Talossa oli kaksi kerrosta, yläkerta ja alakerta. Talon yläkerrassa oli huone ja huoneessa oli sänky. Sellainen, jossa oli yläsänky ja alasänky. No siinä talossa jossa oli yläkerta ja alakerta ja yläkerrassa se huone jossa oli se erikoinen sänky. Siinä talossa asui kaksi poikaa, eikä kumpikaan pojista halunnut nukkua yläsängyssä. Ne nukkui yhdessä siinä alasängyssä, päät samalla tyynyllä. Illalla kun talossa oli hiljaista, sängyn alta kuului ääni; ”kop, kop, kop”. Jos kukaan ei vastannut, kuului sama ääni uudestaan, ja jos kukaan ei kolmannellakaan kerralla vastannut koputukseen, ryömi sängyn alta esiin pikkuruinen KaPow. KaPow tarkisti nukkujien peitot ja kävi niissä toisissa huoneissa tarkis...

Jos jollekin ei jostaki syystä ole vielä tullut selväksi niin korostettakoon vielä kertaalleen että mä kuulun hyvinkin vahvasti kategoriaan sohvaperuna, ottaen huomioon että ihan oikeesti ehdin harvemmin istumaan siellä sohvalla ja sipsitkin jää syömättä. Sen sijaan lasissa on kuplivaa näin tiistai-illan kunniaksi, pöydällä palaa kivilyhdyissä tuikut ja lauma leimaa tossa vieressä robotteja. En laske itseäni aktiiviseksi liikkujaksi. Mun liikunta rajoittuu metsäpolulle Koiran kanssa, ulkoiluun tai puuhaamiseen lauman kera tai satunnaiseen pyöräretkeen. Joskus tulee käytyä jalan kaupassa tai vaikka siellä silmälääkärissä. En varsinaisesti harrasta liikuntaa – ikinä. On mulla aina ollut lenkkarit sitä puskassa rämpimistä varten. Siihen on saaneet kelvata outletistä tai tarjouksesta ostetut ihanmitkätahansa – lue Niket tai Reebokit. Kunnes. Jalka perhana alkoi kipeytymään tosta sääriluun sisäpuolelta turhan usein. Ensin se oli satunnaista ja lopulta jalka oli kipeenä ain...