Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on toukokuu, 2016.

martta matkustaa - ja perhe myös

Sunnuntaiaamu aukeaa sateisena ja harmaana, lämpömittari näyttää 48F (9C). Mä tuijotan Freddeä kysyvästi kahvikuppini ylitse; ”Ihan aikuisten oikeestiko sä haluat lähteä ajamaan sateiseen saaristoon?” – kylmää, märkää, tuulista ja sade vihmoo harmaana vaakatasossa pilvien peittäessä näkyvyyden. Kolme lauttaa, jonoja ja harmaa maisema. Fredde katsoo takaisin, näppäilee sääennustetta koneelta ja huokaa. Sit se kysyy et jos me lähdettäiskin itään eikä länteen... mut vuorten yli on matkaa, mihin Martta? Mä olen jo syventynyt omaan näppäimistööni; Googlailen koirien pahoinvointilääkkeitä, sellaista käsikauppa kamaa. Eihän meidän eläinlääkäriäkään saa Memorial Dayn sunnuntaina käsiin, ainakaan autopahoinvoinnin takia. Bingo. Heitän pallon takaisin Freddelle; Ei me sitä mihinkään saada tällä varoituksella, on pitkä viikonloppu ja kaikilla on jo jotakin... mut jos me otettais se mukaan. Fredde laittaa Expediaan vielä yhden täpän: kaksi aikuista, kolme lasta, koira. Mä ajan apteekkiin ostamaan…

rapaa, sikoja ja vuohia

Mä aina kuvittelin ettei niillä anonyymien kommenteilla ollut vaikutusta siihen miten, ja mistä kirjoitin. Kuitenkin sen jälkeen kun mahdollisuus kommentoitiin poistui, huomasin yllättäin olevani rohkeampi. Ei niin että tarkoitus on koskaan ollut erityisesti loukata ketään mutta ainahan on jossakin joku joka ottaa herneen nenään, sanoi sitten mitä tahansa mistä tahansa. Sehän ei sinällään ole muuttunut että niitä herneitä epäilemättä menee nenuun milloin mistäkin, tai että joku hiljaa paheksuu meidän elämäntapaa, perhettä, lastenkasvatusta tai milloin mitäkin. En ole koskaan kirjoittanut kommenttien toivossa tai niitä peläten, mutta sanan säilä on voimakas. Voimakkaampi kuin tahdoin myöntääkään. 

Toki vuorovaikutus on mukavaa ja edelleen mulla on lukijoita joilla on rohkeutta kommentoida joko avoimesti nimellään facebookissa, tai sitten sähköpostin kautta joko anonyymisti tai nimellään. Käyn mielelläni keskustelua näitten kanavien kautta. Kirjoittaminen on kuitenkin mulle aina ollut jo…

I need you now...

Jokainen työssäkäyvä vanhempi tietää sisäisen taistelun sairaan lapsen ja työn välillä. Sen kun pitäis olla kahdessa paikassa yhtäaikaa ja ollessaan toisessa miettii mitä siellä toisessa tarvitaan. Yleensä jako on meillä selvä. Fredde joustaa, sillä kun on työ jonka voi tehdä missä tahansa. Toisinaan jaetaan päiviä jos Freddellä on jotakin hypertärkeetä, mutta noin keskimäärin mä olen se joka antaa suukon otsalle, hyppää autoon, ajaa töihin ja jättää sydämen kotiin.
Myös mun työ joustaa, tai siis työpaikka joustaa, mutta työt jää odottamaan. Kaikkien työ ei jousta, syystä tai toisesta. Tai vaikka joustais tietää että joustoa saa pitkin hampain ja tietää sanomattakin että poissaoloa katsotaan karsaasti.

Tänä aamuna olin töissä ennen seitsemää. Tiesin että on paljon tehtävää, olinhan eilen kotona. Kotiin jätin pienen surkean tytön, me sovittiin jo että Fredde hakee sen puoliltapäivin koulusta. Lähtiessä se jäi telkkarin eteen nukkuvassa talossa. Me valvottiin yhdessä yöllä, käsi on kipeä…

että silleen

Mä olin ennen se vanhempi joka ajatteli et ne joitten lapsilla katkeilee luita ei anna lapsilleen riittävästi kalsiumia ja d-vitamiinia, tai ehkä ne on muuten jotenkin holtittomia vanhempina. Kunnes:
Elokuun 19. mä olen naapuruston naisten kanssa yhdellä ja Fredde soittaa mulle just kun on saanut kaljan eteeni – kyllä, juon kaljaa – se kertoo että meidän seikailijatar on hypännyt sohvalta ja landannut suoraan kädelleen. Kymmenen minuuttia myöhemmin ajan itkevää tytärtäni lastensairaalan päivystykseen. Värttinäluu on poikki. Neiti aloittaa kouluvuotensa käsi kipsissä. Onneksi käsi paranee hyvin ja kuuden viikon päästä se on entisellään.


Joulukuun 25. paimennan laumani pihalle riehumaan. Ne juoksee korttelin ympäri puhkuen joulun riemua ja tarmoa ja Martta juoksee niiten mukana. O pysähtyy. Martta ei pysähdy. Seuraava yö ollaan lastensairaalassa. Sääriluussa on spiraalimurtuma – käytännössä se on siis katkipoikki kahdesta kohtaa. Ensimmäiset viikot se on pyörätuolissa jalka kipsattuna va…

nehän osaa vaikka mitä!

Tää viikonloppu on avannut silmät. Kun mä olen kyvytön oikeastaan yhtään mihinkään, löytyy taloudesta yllättäin kolme osaavaa ja ahkeraa apulaista. On tyhjennetty tiskaria, laitettu ruokaa, katettu pöytää, pesty ja lajiteltu pyykkejä... ne on jopa siivonneet leikkihuoneen. Mun lapset jotka ei yleensä tee yhtään mitään. Ainakaan ilman uhkailua-lahjontaa-kiristystä. Nehän oikeesti osaa, jos vaan viitsii... Eilen M laittoi päivällistä, tänään O laittoi meille aamiaisen. K pyykkää kuin kokeneempikin kodinhengetär. 


Muitten puuhatessa mä teen itse kevään lomaketalkoita. Metatyötä? Kolme lupakaavaketta eläintarhaan, kolme kaavaketta kevättanssiaisiin. Yks setti O:n opettajalle ja toinen paketti koulupsykologille K:n juttuja. Teen sivukaupalla testilomakkeita; Onko lapsi impulsiivinen? Aina, toisinaan, ei koskaan. Kuunteleeko lapsi ohjeita? Aina, toisinaan, ei koskaan. Kysymyksiä on satoja ja osa niistä toistuu yhä uudestaan ja uudestaan.


Tilaan opettajien kevätlahjat netistä, järkkäilen jann…

blogisti on kännissä

Paljon puhutaan raskausvaivoista raskaana ollessa, mutta lapsen synnyttyä katse kääntyy lapseen ja lapsen äidin vaivat unohtuvat. Lukemattomia kertoja on tullut luettua siitä miten synnytyksen palkinto paransi kaiken. Tai sitten ei. Joo okei, kolme raskautta ja niistä viimeisenä monikot – kaksi kolmekiloista jannua viikolla 36, vähän ehkä heviä kamaa kenen tahansa vartalolle. Mutta miten heviä? Distasis recti on tuttu sanapari niille joilla se on, moni ei kuitenkaan ole koskaan kuullutkaan, ja nekin jotka siitä tietävät ajattelevat sitä usein lähinnä kosmeettisena ongelmana. Entä lantionalueen ongelmat? 
Valveutuneen, ja ehkä vähän vähemmän valveutuneetkin tietää ettei raskauden jälkeen pidä lähteä treenaamaan vatsaa täydellä teholla, ei vaikka kuinka mieli tekis. Mutta mitä sitten? Kukaan ei ainakaan mulle ole koskaan tehnyt yhdenkään raskauden jälkeen vatsalihastarkastusta, kertonut koska vatsoja voi alkaa tekemään tai jopa sanonut että ongelma saattaa olla ikuinen. Ihan itse olen ka…

yltäkylläisyyteen oikeutetut lapset

Meidän lapset kasvaa vaarallisessa ympäristössä, siitä puhutaan vanhempien keskuudessa paljon, siitä että nämä lapset kasvavat keskellä yltäkylläisyyttä, hiljaisesti oikeutettuna sellaiseen mistä monet aikuisetkin vain haaveilevat. Minkälaisia aikuisia näistä kasvaa?
Seuraan tytärtäni tavaratalossa jonka toiminta rakentuu puhtaasti asiakaspalvelulle. Se on kasvanut tässä ympäristössä, se osoittelee kenkämyyjälle tottuneesti ne kengät joita se haluaa sovittaa ja asettuu sen jälkeen pehmeään nojatuoliin istumaan ja odottamaan. Pikkutakkiin pukeutunut mies istuu lattialle ja pujottaa ensimmäisen parin tytön jalkaan. Se auttaa soljen laittamisessa ja pyytää neitiä kokeilemaan jalkineita  kävellen ja juosten. Sen jälkeen kokeillaan vielä viittä paria ennen kuin lapsi osoittaa pöydällä olevaa mallikenkää ja tokaisee: ”Vielä noi... kiitos.” Lopulta pieni prinsessa on valinnut itselleen kengät, se pyytää myyjää viemään ylimääräiset pois ja keskittyy puhumaan meidän kanssa; ”Daddy, will you buy…

miksi haluaisit elää sata vuotta?

Useampikin blogisti (Helena, Petra)on kirjoittanut oman maansa naisten suhteesta ruokaan ja vartaloonsa, samalla sivuten sellaista yleistä lähestymistapaa elämään, kotiin, lapsiin ja työhön. Kaikissa kirjoituksissa tulee esiin se sama, että me pohjoismaisen luterilaisessa kulttuurissa kasvaneet lähestytään elämää, itseämme ja toisia kurinalaisesti, kannustaen ainakin osittaiseen kärsimykseen, ja että elämästä nauttiminen leimataan hedonismiksi ja sitä tulee sallia korkeintaan pieninä annoksina. Mitä siitäkään nyt tulis jos aina olis kivaa.
Yhdysvaltain länsirannikolla on muodikasta juosta puolikkaita maratoneja, ja joogata ja jumpata. Moni pukeutuu vain juoksuleggareihinsa, jos ei muuten niin edustaakseen liikunnallista elämäntapaa, liikkui tai ei. Liikunnan kulttuuri vaihtelee osavaltiosta ja jopa osavaltiotasolla kaupungista toiseen. Perinteisesti yliopistokaupungeissa ollaan hoikempia, syödään terveellisemmin ja liikutaan enemmän. Colorado oli vielä ainakin muutama vuosi sitten Yhd…

stressiä ja härkäsammakoita

On taas ollut sellainen viikko ettei tiedä mistä aloittais... Puolitoista päivää kotona sairaan lapsen kanssaJärjettömän kiire töissä, koska amerikkalaisen terveydenhuollon vinouma, ja sairaan lapsen kanssa ollessa työt kasautuu inboksiin ja stressikerroin nousee hiljaa järjettömäksi.Toinen lapsi ensin akuutisti lastenlääkäriin, ja kaksi päivää myöhemmin kirurgin konsultaation. Leikkausaika sovitaan maanantaina.Metsässä ihan mielettömän rauhallista, rentouttavaa ja ihanaa. Huolimatta siitä että joku kojootin-puuman-ilveksenryökäle söi naapureitten pissapussin.



Lapset sairastaa, ja aikuisetkin sairastaa aina välillä. Ei mitään vatsanväänteitä ja lihaskolotuksia vakavampaa. Ja siinä samalla ehti hyvin askarrella 48 kutsukorttia jannujen synttäreille, täyttää nivaskan papereita sitä O:n psykologikeikkaa varten, ja muutenkin hoitamaan pöydälle makaamaan jääneitä asioita.


Töissä. Se amerikkalaisen terveydenhuollon yksi suurimmista kipukohdista, se mihin me törmätään aina joulun alla ja sit u…