sunnuntai 29. tammikuuta 2017

uhmaikäinen aikuinen

On kahdeksankymmentäluvun alku. Helsingin Korkeavuorenkadun kasvisravintolassa haisee vähän kummalliselta ja ruoka on varhaisteinin mielestä pahaa. Haju tulee selleristä. En tänä päivänäkään syö selleriä. Korvapuustit on hyviä, niitä saa viereisestä kaupasta. Ne on leivottu voilla täysjyvävehnäjauhoon. Sipulileipäkin on ihan jees. Mutsi käy ravintolassa kursseilla ja keittää kotona ruokaa linsseistä. Kukaan ei syö. Pyydän varovaisesti josko se vois taas tehdä sitä kalakeittoa ilman kalaa, se on sentään syötävää ja jos syö tarpeeksi leipää tillimaitoliemen kanssa tulee vatsakin täyteen.

Mutsi on emansipoitunut. Se on kasvissyöjä ja kuuluu naisliikkeeseen ja rauhanliikkeeseen. Kesällä se käy festareilla jossakin Tanskassa. Mua hävettää. Koulussa muissa perheissä kukaan ei ole kasvissyöjä tai kuulu mihinkään liikkeeseen. 

Oli kylmänsodan aikakausi. Oli Amerikka ja oli Neuvostoliitto ja maailman yllä leijui uhka ydinsodasta. Maailma seurasi suurvaltojen tapaamisia ja neuvotteluita henkeään pidätellen ja Helsingissä marssittiin rauhan puolesta. Ensin mentiin pimeässä illassa Helsingistä Pariisiin. Sitten Tukholmasta Minskiin. Minä kuljin mukana. Marssin rauhan puolesta Helsingin kaduilla ja hoin iskulauseita muitten mukana.




Aikanaan kylmä sota loppui. Rauhan marssit vaipuivat hetkeksi unholaan. Aina välillä osoitettiin mieltä mutta mittakaava oli toisenlainen, pienempi. Puhuttiin marginaali-ilmiöistä.

Kun Syyrian pakolaiskriisi nousee ihmisten tietoisuuteen, alkaa uusi tietoisuuden aikakausi. Samaan aikaan Yhdysvalloissa marssitaan taas mustien oikeuksien puolesta poliisiväkivaltaa vastaan. Syyria ja Black Lives Matters täyttää sosiaalisen median. Ollaan astuttu uuteen tietoisuuden ja pienen ihmisen vaikuttamisen aikakauteen.

Active Pause


Marraskuisten presidentinvaalien jälkeen Yhdysvalloissa herää poliittinen vastarintaliike. Se on äänekäs ja näkyvä, mutta valtaosa on kuitenkin odottavalla kannalla. Valtaosa haluaa antaa tilanteelle mahdollisuuden. Katsotaan mitä tapahtuu sanoo moni.

Viikko sitten koko maailman naiset kokoontuivat marssimaan naisten oikeuksien puolesta ”pillupipoissaan”.  Arviolta 673 marssia ja vajaat viisi miljoonaa marssijaa. Naiset naisten puolesta. 

Getty Images - Teresa Kroeger


Yhdysvaltain uusi presidentti on pelle. Yhdysvaltain presidentti käyttäytyy kuin uhmaikäinen ja kutsuu valheeksi kaikkea mikä ei miellytä. Arvostetuista sanomalehdistä tulee valehtelijoita, televisio-ohjelmista roskaa ja näyttelijöistä huonoja. Yhdysvaltain presidenttiä maanitellaan omiin virkaanastujaisjuhliinsa koska presidenttiä suututtaa eikä presidentti halua leikkiä enää. Presidentti haluaa huomiota ja huomiota hän saa. Koko maailma pidättää henkeään ja odottaa uhmaikäisen maailmanvaltiaan seuraavaa siirtoa, ja sehän tulee...

Uhmaikäinen kieltää seitsemän maan kansalaisilta pääsyn Yhdysvaltoihin. Ei auta viisumi sen enempää kuin pysyvä oleskelulupakaan. Perusteena Islam ja terrorismi. Maa nousee takajaloilleen. Nyt saa jumankekka riittää tää pelleily. Some täyttyy kirjoituksista ja nyt myös ne jotka ennen olivat hiljaa ovat äänessä. Moni lainaa Martin Niemölleriä, niin minäkin:

Ensin ne tulivat hakemaan sosialistit, enkä puhunut mitään, koska en ollut sosialisti.
Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysaktiivit, enkä puhunut mitään, koska en ollut ammattiyhdistysaktiivi.
Sitten ne tulivat hakemaan juutalaiset, enkä puhunut mitään, koska en ollut juutalainen.
Sitten ne tulivat hakemaan minut, eikä ollut enää ketään, joka olisi puhunut puolestani.

Useammassa osavaltiossa päätös kumotaan väliaikaisella lainmääräyksellä perustuslainvastaisena. Lentokentät täyttyvät mielenosoittajista ja lakia noudattavat virkamiehet tekevät selväksi mitä mieltä ovat määräyksestä. Meidän kuvernöörin puhe leviää koko maailmaan, se on avoin sodanjulistus, eikä jätä epäselväksi mitä mieltä meillä ollaan.

Groopspeak Facebook


Uusi kansalaisaktivismin aikakausi on alkanut. Vastarintaliike on herännyt. Sana kiertää. Erottakaa presidentti! 








perjantai 27. tammikuuta 2017

ihan tavallinen talo



Pysäytän auton talon eteen. Talon edessä on parkissa uusi Range Rover. Takapenkillä istuva kolmikko katsoo taloa ja kysyy kuka siellä asuu, Kentsu kutsuu taloa kartanoksi. Ollipolli jyrää sen ja sanoo että ei, kyllä toi on jo linna. Talo on Tättiksen luokkatoverin koti. Käyn jättämässä taloon kassillisen käytettyjä vaatteita hyväntekeväisyystapahtumaa varten. Talon eteinen on suunnilleen samankokoinen kuin meidän koko alakerta.



Tiistaina toistasataa naista kokoontuu Country Clubille juomaan shampanjaa – ei kuohuviiniä - ja syömään sormiruokia lastensairaalan hyväksi. Siinä sivussa shoppaillaan niitä käytettyjä vaatteita. Jokainen maksaa pääsylipustaan muutaman satasen. Viimevuonna tilaisuuden tuotto oli reilusti yli kymmentuhatta taalaa.



Ollipolli kertoo ruokapöydässä että Adamin kotona on hissi. Mä vastaan pojalle että kauheinta tässä on että mä uskon että Adam saattaa hyvinkin puhua totta. Kentsu kysyy miksi meidän kotona ei ole hissiä. Vastaan ettei me tarvita hissiä yhtään mihinkään. Jokainen meistä kykenee oikein hyvin kulkemaan portaat yläkertaan ja taas alakertaan. Ollipolli sanoo veljelleen että meidän talo on liian pieni hissille. Minä muistutan poikiani siitä ettei koko maailmassa noin yleisesti ottaen kovinkaan monella ihmisellä ole hissiä omassa kodissaan, ellei kyseessä ole hissi vamman takia.



Mun lauma kasvaa epänormaalissa ympäristössä. Paikassa jossa meidän parisataaneliöinen omakotitalo on pieni ja sangen vaatimaton. Niin pieni ja vaatimaton että se on meillä toisinaan puheenaihe päivällispöydässä. Miksi meidän talo ei ole isompi? Sillä ja tällä on paljon hienompi talo? Adamillä on hissi! Caitlinillä on oma uima-allas. Jasonilla on kolme olohuonetta ja Aavikilla on kokki!




Fredde kertoo että sen tiimi järjestää tiimipalaverin yhden tiimiläisen kotitilalla jossakin syvällä maaseudun sydämessä, lähellä Idahon rajaa. Miehen vaimo on luvannut laittaa kaikille päivälliseksi kalkkuna-aterian. Miten ihanan maanläheistä ja kotoisaa, kaukana hors d'oeuvreista ja shampanjasta. 

Meidän "pieni" ja ihana koti.
Kiinteistöjen kuvat Zillow.com. Jokainen näistä taloista on meidän koulun alueella ja kun katsoo kuvia on ymmärrettävää että myös allekirjoittaneen lapsilla on hivenen vääristynyt mielikuva siitä miltä tavallisen ihmisen koti näyttää. Ei hissiä, ei uima-allasta eikä henkiläkuntaakaan. 

torstai 26. tammikuuta 2017

koulussa kaikki hyvin

Martta saattaa lapset koulubussille aamuisin


Sunnuntaina Tättiksen on vaikeaa saada unta. Sitä jännittää ihan kamalasti, eikä siihen auta yhtään vaikka mä kuinka sanon sille ettei mua kyllä huoleta yhtään pätkää. Se kysyy olenko huolissani pojista ja vastaan etten ole huolissani niistäkään, mutta vähiten kyllä Tättiksestä. On välitodistusten aika. On kehityskeskusteluviikko.

parkourissa treenataan myös voimaa


Jos ihan totta puhutaan olen ollut vähän huolissani Ollipollin koulunkäynnistä. Ei niin että siitä nyt varsinaisesti pitäis tässä vaiheessa vielä huolehtia, huidelkoot menemään, mutta kun kotoa katsottuna fiilis on ollut se ettei jannua ihan kauheesti kiinnosta mitä koulussa tapahtuu. Odotukset ei olleet kovin korkealla maanantai-iltapäivällä kirjekuorta avatessa. Kun muissa perheissä juhlitaan kymppejä, mä olin valmis skoolaamaan jokaiselle kuutoselle. Olin pyllähtää takapuolelleni kun pojan kirjekuoresta paljastui sangen oivallinen välitodistus ja lukuaineiden keskiarvokin oli 7.5. Katsoessani jannun lukutaidon terstituloksia kyyneleet silmissä, kaikki mun kehityskeskustelua varten varaamat palopuheet valui tyhjinä hiekkaan, sehän pärjää aivan loistavasti – ei muuta sanottavaa.



Kentsun palaverissa on läsnä opettajan lisäksi erityisope. Olen pyytänyt pilkkomaan ajan kahtia niin että Kentsu on mukana ekan puolikkaan ja toka puolikas voidaan puhua asiaa ilman ylisanoja. Sen ekan puolikkaan Kentsu pohtii itse omaa koulunkäyntiään ja miettii mahdollisia kehityskohteita, kuten pulpetin järjestystä, tai sitä että tehtävät vois ehkä tehdä ekalla kerralla niin että niihin vähän paneutuukin. Toka puolikas me mietitään näitä aikuisten kesken. Sitä että opettaja palauttaa saman tehtävän Kentsulle kahdesta neljään kertaan ennen kuin se on tehty oikein, ei siksi ettei se osais vaan koska sillä nyt vaan on niin kiire. Opettaja esittelee mulle monisteita jotka on sateenkaarenkirjavia erivärisistä tusseista – jokaiselle korjauskierrokselle omansa. Ekalla kierroksella se on tehnyt uudelleen kaiken, tokalla puolet, kolmannella neljänneksen, viimeisellä vähän hienosäätöä.



Me muokataan sen erityisopetussuunnitelmaa vähän ja siirretään se tekemään kaikki kokeet kahdestaan koulunkäyntiavustajan kanssa, niin että sillä on vieressä aikuinen joka voi muistuttaa sitä että sen pitää hidastaa ja tarkistaa vastaukset eikä vaan arpoa seuraava vastaus. Tää päätös tehtiin siltä pohjalta että ennen Kentsun pitkää sairauspoissaoloa se teki kokeen muitten kanssa luokassa ja tulokset oli enemmän tai vähemmän surkeita. Palattuaan kouluun se teki useamman kokeen jälkikäteen kahdestaan koulunkäyntiavustajan kanssa, koska oli ollut poissa koulusta koepäivänä ja veteli pelkkiä kiitettäviä – hiljainen tila ja aikuinen muistuttamassa että pitää hidastaa.



Tättiksen palaverissa on toisenlaista. Erityisopetussuunnitelmaa hiotaan ensiviikolla. Nyt puhutaan vaan välitodistuksesta ja tavoitteista loppukeväälle. Paikalla on Tättiksen erityisope, opettaja ja opettajaharjottelija. Matematiikan ja tiedeaineidenopettaja on laittanut viestiä ja koulupsykologi laittoi mulle erikseen sähköpostia. Reksi piipahtaa luokassa ja sanoo yrittävänsä olla paikalla maanantain palaverissa. Opettaja kysyy saako harjoittelija seurata keskustelua, vastaan että tottakai saa.



Opettaja avaa tilaisuuden kertomalla harjoittelijalle että Tättiksen keskustelu poikkeaa monista muista oppilaista koska kehittämiskohteet löytyy varsinaisen opetussuunnitelman ulkopuolelta. Tättis harjoittelee ryhmässä toimimista, vuorovaikutusta, läksyjen tekemistä, ja ilmeiden ja eleiden  tunnistamista – mikä on sopivaa, mikä ei? Matematiikanopettajan kirjeessä todetaan että Tättis on lahjakas, tekee kovasti töitä ja tykkää olla oikeassa.  Oma opettaja kehuu miten Tättiksen ryhmätyöskentelytaidon on parantuneet.




Tästä on hyvä jatkaa. Maanantaina palaveerataan Tättiksen tarvitsemista tukitoimista, mutta jokainen meidän kolmesta viihtyy koulussa. Jokaisella on ystäviä ja jokainen näistä on edennyt omalla polullaan joko odotusten mukaisesti tai ylittäen kirkkaasti niin koulun, kuin meidän vanhempienkin mielikuvan siitä mitä on odotettavissa. 



sunnuntai 22. tammikuuta 2017

lastuja

Mä oon koko päivän pyörittänyt erilaisia tekstejä koneen näytöllä. Aloittanut. Pyyhkinyt. Aloittanut uudestaan. Käynyt lenkillä. Aloittanut taas kerran. Editoinut kahden viikon verran kuvia ja aloittanut kolmannen kerran. Hetken mietin jo lataavani pelkät kuvat; siinä on, pitäkää hyvänänne. Asennan välillä muutaman kynnyslistan, kaadan itselleni oluen ja kirjoitan taas - lastuja - pieniä palasia, otteita arjesta ja viikonlopusta. Ei politiikkaa. Olen kyllästynyt politiikkaan. Olen kyllästetty politiikalla. Meillä on onneksi edelleen sunnuntai ja huomenna taas maanantai - ilman politiikkaakin.



Maailma on kuitenkin poliittinen, halusi tai ei. Koulussa kuitenkin lauletaan tasa-arvoisen maailman puolesta, sellaisen joissa kaikki on pohjimmiltaan samanlaisia, oli ulkokuori, sukupuoli tai uskonto mikä hyvänsä. Meidän koulu ja meidän kupla on kuitenkin valitettavan kaukana kokonaisesta maailmasta.



Raflaavista kuvista huolimatta olen pettynyt poikapartioon. Pojilla on partiossa keskimäärin tylsää. Siellä pitää istua hiljaa ja kuunnella, ja opetella ulkoa kaikenmaailman värssyjä. Ei kiinnosta. Kuusivuotiasta ei kiinnosta harjoitella partiolupausta ja valaa. Kuusivuotiasta ei kiinnosta istua seuraamassa seremonioita ja lippukulkuieita. Kuusivuotias kaipaa äksöniä. Tyttöpartiossa on kymmenkertaisesti äksöniä verrattuna omaan kokemukseen poikapartiosta.



Lasten sairastaessa uusin sen makkarin lattian, sen josta kirjoitin. Hyvä tuli. Rystyset on edelleen verillä ja selkää särki muutama yö urakan jälkeen niin että muisti latoneensa lankkuja, ja lauma avasi mulle voipurkit, jugurtit ja muut missä tarvittiin näppejä. Joku fiksumpi olis laittanut hanskat käteen. Ehkä enskerralla sitten.




Me ollaan palattu taas oluenmaisteluun. Jo pelkästään Seattlen kaupungin alueella on parisataa mikropanimoa, omilla kulmilla niitä on kymmeniä. Useimpiin voi viedä mukanaan niin lapset kuin koirankin. Nää on tällaisia olohuoneita joihin kokoonnutaan pelaamaan lautapelejä tai katsomaan matsia isolta ruudulta. Ulkopuolella saattaa voida ostaa evästä ruokakojusta.

Lähestymistapoja on monia. Voi joko maistaa kaikki läpi tai ottaa lasillisen mielenkiintoisinta. Vikaks valitaan se mitä ostetaan omaan pulloon ja viedään mukana kotiin. Pullotuslinjastoja ei ole, joten kaupasta näitä oluita on useimmiten turha etsiä.


Jos päättää lintsata koulusta ja viettää lokoisaa päivää kotona mutsin kanssa kannattaa olla tarkkana. Tättis aloitti kampanjansa jo edellisenä iltana, ja siinä missä sen mainospuheet vakavasta ja vaarallisesta tartuntataudista ei toimineet kotona, puri ne puolestaan loistavasti opettajaan. Aamulla olin sanonut neidille muistutukseksi että mulla on koko päivä täynnä ohjelmaa ja jos koulu ei maistu, on toinen vaihtari roikkua mun perässä. Neljännen opettajalta tulleen sähköpostin - Voi kun Tättis on niin kovin väsynyt ja makaa vaan pulpetilla valittaen vatsakipua... - kävin hakemassa sen koulusta. En vienyt sitä kotiin vaan kampaajalle. Kolme ja puolituntia, yhden värinpoiston ja kahden värjäyksen ja yhden leikkauksen jälkeen prinsessa oli itsekin sitä mieltä että olis kannattanut pysytellä koulussa.




Lauantailounas. Sai sieltä tiskinalta vähän helpommin luettavan listankin. Lasku jäi tosin arvailun varaan.


tiistai 17. tammikuuta 2017

kolmas terapeutti kuuteen kuukauteen



Työpaikasta luopuminen tarkoittaa myös työnantajan tarjoamasta vakuutuksesta luopumista. Yksinkertaista ja helppoa? Mun vakuutus päättyy ja me hypätään lasten kanssa Fredden vakuutukseen. Fredden työnantaja tarjoaa kolme erilaista vakuutuspakettia, eli eikun valitsemaan.

Periaatteessa yhtälö on helppo, mitä enemmän maksat, sitä enemmän turvaa saat. Halvin vaihtari sopii lähinnä sille nuorelle tyypille jolla ei ole lapsia, ja joka sairastaa vuodessa sen yhden lentsun eikä muuten käy lääkärissä kuin vuotuisessa lääkärintarkastuksessa. Meille tää vaihtari ei oikein mätsää, kun kuitenkin neljällä viidestä perheenjäsenestä on päivittäinen lääkitys ja tää eka vakuutus ei maksa lääkkeitä lainkaan. Ilman vakuutusta meidän kiinteät lääkekulut on pitkälti toista tonnia kuukausittain. Toisekseen perinteisen tammikuun kunniaksi on lauma käyttänyt lastenlääkäripalveluita jo neljästi tämän vuoden aikana ja terapiat päälle.

Illat on siis kuluneet vertaillessa ja keskustellessa. Lakisääteisesti mulla on oikeus ostaa oman työnantajani tarjoama vakuutuspaketti seuraavaksi 18 kuukaudeksi. Sen hinta on kuitenkin melkoinen ($1400/kk). Töissä ollessani maksoin samasta vakuutuksesta $450/kk. Fredden vakuutukset on kalliita, mutta ei ihan niin kalliita, ja näinpä me valittiin niistä kahdesta jäljelle jääneestä paketista se meille sopivampi. Se joka korvaa reseptilääkkeet ja lääkärikäynnit, mutta ei kuitenkaan maksa kohtuuttomasti kuukausitasolla. Toivoa sopii ettei tänä vuonna katkea kovin montaa luuta tai tarvita leikkurin palveluita.

Itseasiassa mun piti kuitenkin kirjoittaa jostakin ihan muusta. Amerikkalaisen terveydenhuollon rakenteelliset ongelmat kun koskettavat lähinnä meitä täällä asuvia. Terveydenhuollosta on tullut kohtuuttoman kallista ja yhä useampi joutuu ihan oikeasti harkitsemaan lääkityksiä, hoitotoimenpiteitä ja sairaalaan lähtöä. Toistaiseksi me ollaan siitä onnellisessa asemassa että se on vaan rahaa, sanotaan auts ja maksetaan.

Hinta ilman vakuutusta $122/pullo eli $244/lapsi/tauti. 


Tättis tapasi eilen uuden terapeuttinsa. Kolmannen kuuden kuukauden sisään. Ottaen huomioon että kyseessä on lapsi jolle muutos on vaikeaa, puhuttiin sitten joululomasta tai vanhempien työstä, on kolmas terapeutti kuuteen kuukauteen kohtuutonta. Perjantaina kun se tuli koulusta mua pelotti kertoa sille että me vaihdetaan taas. Sanoin että se saa olla vihainen, että se saa suuttua, että muakin harmittaa ja suututtaa, ja että olin toivonut että me oltais viimeinkin saatu sille pitkäaikainen ja toimiva terapiasuhde. Se ei suuttunut. Se ei huutanut. Se kuunteli ja katsoi netistä uuden terapeuttinsa valokuvaa... ”Ai toi. Mut sehän on, sehän on poika.”

Ensimmäinen terapeutti muutti. Se oli kaikinpuolin mukava terapeutti ja Tättiksellä synkkas hyvin sen kanssa. Huolimatta siitä että se muistutti mun mielestä lähinnä muumikirjan hahmoa, sellaista sekoitusta Homsusta ja Vilijonkasta, ehkä ripaus Tiuhtia ja Viuhtia. Seuraava terapeutti Cecily oli Tättiksen mielestä kaunis. Me ehdittiin tapaamaan Cecilyn kanssa kolmasti ennen vakuutuksen vaihtumista. Cecily ei ota meidän uutta vakuutusta ja niinpä meillä on nyt se seuraava terapeutti. Eka tapaaminen meni hyvin, niin hyvin että autossa Tättis nosti peukut pystyyn ja hymyili leveästi sanoessaan: ”It’s him. I liked him.”

Jokainen terapeutti on omanlaisensa. Tämä on nyt kokonaisuudessaan Tättiksen viides henkilökohtainen psykoterapeutti ja vain ensimmäisen kanssa jouduttiin toteamaan ettei yhteistyöstä kertakaikkiaan tule yhtään mitään. Jokainen niistä seuraavista on ottanut meidän prinsessan haasteena. Jokaista olen lähestynyt samalla tapaa. Ensin tavataan kaikki yhdessä ja sitten mä käyn hetken läpi Tättistä terapeutin kanssa, apuvälineenä paperinivaska. Lopputulos on kaikilla aina enemmän tai vähemmän sama, ne on vaikuttuneita tästä merkillisestä otuksesta. Eilen sanoin uudelle terapeutille näin: ”Ajattele kohtaavasi aikuisen ihmisen ymmärrys kahdeksan vuotiaan elämänkokemuksella. Ei ihme että sitä vähän hirvittää. Muakin pelottais.”

Toinen murheenkryyni on ollut Kentsun puheterapia. Sen piti alkaa syyskuussa, mutta se ei vieläkään ole päässyt alkamaan. Syyskuusta asti me ollaan oltu odotuslistalla sellaiseen kellonaikaan, ettei se rikkoisi jannun koulupäivää ja että se olis meille vanhemmillekin edes jotenkin saavutettavissa oleva ajankohta. Tammikuun alussa kysyin Tättiksen terapiasta että ei niillä sattuis olemaan vähän helpommin puheterapia-aikoja tarjolla, ja kuin hopeisella tarjottimella meille ojennettiin aika keskiviikkoisin viideltä, samaan aikaan Tättiksen terapian kanssa. Aika vapautuisi kahden viikon päästä. Mahtavaa, ihanaa, upeeta... kunnes vakuutus. Kunnes Cecily. Puheterapeutti ottaa uuden vakuutuksen. Psykologi ei ota. Tättiksen uusi terapia-aika on maanantaisin. Kentsu aloittakoon vihdoinkin puheterapiansa keskiviikkoiltaisin, olishan se ollut vähän turhan mahtavaa ollakseen totta, että ne kumpikin olis terapiassa samassa paikassa ja samaan aikaan. Pääasia lienee ettei meidän enää tarvitsis arvailla mitä se meille juttelee. 



Loppupeleissä on kuitenkin ihan parasta että meillä on nyt ensi viikosta alkaen niin psykologi kuin puheterapeuttikin. Samassa kaupungissa ja järjelliseen kellonaikaan. Tää oli ihan valtavan paljon helpompaa silloin kun ne oli pienempiä, kun ei tarvinnut yrittää löytää näitä aikoja neljän jälkeen tai lauantaisin. 

Kentsu tekee matikantehtäviä oltuaan sairaana useamman päivän.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

shhhhh... älä sano ääneen



On ajatuksia joita on parempi olla lausumatta ääneen. Tiedättehän; ”ihanaa ettei tänään yllättäin ole ruuhkaa” – ja kappas mutkan takana onkin seisova autojono. Tai että töissä on mukavan rauhallista ja ehtii hoitamaan rästihommia ja yhtäkkiä kaikilla on elämää suurempi kiire ja vielä palohälyytyskin kaupanpäällisiksi, tai se keskustelu joka me käytiin eilen kaupassa:

Mä: Muistatko vielä kun ne kaikki kolme oli yhtäaikaa vaipoissa (me kuljetaan vaippahyllyn ohitse)
Fredde: Muistan – kipeästi.
Mä: Ja sit oli ne yövaipat.
Fredde: Joo.
Mä: Ajattele ettei me enää tarvita vaippoja, eikä kukaan enää edes pissaa sänkyyn.

Oli toinenkin keskustelu joka yllättäin päätyi liittymään tähän ensimmäiseen keskusteluun. Se oli se keskustelu jossa mä ääneen pohdin Freddelle että eikö tyttökoirien pitänyt olla jotenkin sellaisia vänkiä, sellaisia että ne osoittaa mieltään ja myös ilmaisee mielipiteensä tarvittaessa. Ei meidän Martta vaan, mutta sehän on vähän tollainen rymy-reetta ja poikatyttö.

Viimeinen lause kummassakin sisältää suuren virheen, joita ei koskaan olis pitänyt lausua ääneen. Amatöörimokia. Pakkoko oli mennä sanomaan.

Seuraavana yönä sitten taas pissattiin ja aamulla pyykättiin. Patjoissa ei enää aikoihin ole ollut patjasuojia ja meidän parisängyn patjan peseminen on tehtävä jota en mieluummin lähesty kovin taajaan.

Samaan syssyyn Martta joka aina iltaisin loikoilee hetken mun kainalossa ennen kun häädän sen nukkumaan sen omaan sänkyyn. Koirallahan on sellainen memoryfoampatja joka mukautuu sen muotoihin, hengittää ja on lämmin. Patjalle mahtuisi helposti kolme kertaa Martan kokoinen koira. Varsinaisesti sängyssä ei siis ole mitään vikaa. Mutta Martta haluaa nukkua mamman kainalossa.

Reippaana tyttönä Martta tottelevaisesti hyppää alas meidän sängystä ja mä jatkan kirjan lukemista kiinnittämättä koiraan tuon taivaallisen huomiota. Fredde tulee makuuhuoneeseen ja kysyy mikä lätäkkö Martan sängyssä on ja mä vastaan etten tosiaankaan tiedä. Fredde väittää että Martta on pissannut sen sänkyyn ja minä virkan kirjani takaa että miksi olis. – No, tule itse katsomaan... Ja kyllä. Keskellä koiran sänkyä on valtava lämmin lätäkkö ja koira istuu sänkynsä vieressä katsoen vuorotellen lätäkköön ja sitten taas muhun. Jos se osais, se viheltäis. Kun koira päätyy nukkumaan lattialle ilman sänkyään se näyttää pöyristyneeltä. Selkeästi sen ajattelmalli ole että kun sänky on märkä ei siinä voi nukkua ja pääsee mutsin kainaloon – no ei pääse.


Vaippaosastolla kannattaa siis olla ihan vaan hiljaa jos ei seuraavana aamuna halua pestä patjaa, mahdollisesti kahta patjaa ja jopa koiransänkyä. Ja kyllä, tyttökoirat on monimutkaisia otuksia. 





keskiviikko 11. tammikuuta 2017

oli se hyvä päätös

Maanantaina se pääsi kouluun taas shortseissaan - niin kuin moni muukin. 


Eletään keskiviikkoiltapäivää ja olen viimeisten kolmen päivän aikana saanut kouriintuntuvasti taas muistaa miksi irtisanouduinkaan. Miksi kolme lasta, kiireinen työ ja joustamaton uusi pomo keskilännestä oli niin kertakaikkisen stressaava ja mahdoton yhdistelmä.

Uutta elämää on nyt eletty tasan viikko. Olen pessyt pyykit ja järjestänyt lasten vaatehuoneet sellaiseen järjestykseen että Tättiksen legginsit ja jannujen verkkarihousut on rullattu konmarin oppien mukaan värijärjestykseen. Olen siivonnut kirjoituspöydän laatikot. Olen laittanut välipalaksi pannaria ja aamiaiseksi puuroa. Omenakellon askelmittari paukauttelee kymppitonnin rikki päivittäin meidän kävellessä Martan kanssa pitkiä lenkkejä. Olohuoneen pöydällä on maljakossa tuoreita kukkia ja huonekalutkin on veivattu uuteen järjestykseen. Yhtäkkiä on aikaa.

On kukkia ja järjestystä


Keskiviikon ja torstain etsin itseäni. Perjantaina kävin lantionpohjanterapiassa ja lounaalla jannujen kummitädin kanssa.

Viikonlopun jälkeen koittaa maanantai ja ensimmäinen kokonainen viikko. Pelkään että olen pian tehnyt kaiken kaikkien pyykkikorien ammottaessa tyhjyyttään. Siivoamatta on enää lääkekaappi. Varaan Tättikselle ajan lääkäriin. Meidän lastenlääkärillä on vapaa aika samalle päivälle 11:50. Miten kätevää. Otan ajan keskellä päivää. Ei tarvitse miettiä aikatauluja. Laitan opettajalle sähköpostin ja käyn joutessani viemessä nivaskan vanhoja raportteja ja testituloksia Kentsun uudelle puheterapeutille. Samalla reissulla käväisen varaamassa itselleni kampaajan torstaiksi – keskelle päivää. Olishan sinne kampaajalle toki voinut soittaakin, mutta näitä haivenia on helpompi esitellä paikanpäällä.

Martalle gintonic pikkutislaamon ginistä?


Poimin rinsessan koulusta ja päivitän lastenlääkäriasemalla tammikuun kunniaksi kaikkien vakuutustiedot. Ja sitten me odotetaan, ja odotetaan, ja odotetaan... ja odotetaan. Lääkärin assistentti käy 12:20 pahoittelemassa että lääkäri on myöhässä. Joo, me ollaan huomattu kyllä. Ja sit me odotetaan taas. Odotellessa mä juttelen kahden neidin koulutoverin äidin kanssa ja muutaman muun tuttavan. Parinkymmenen minuutin päästä me siirrytään odottamaan vastaanottohuoneeseen. Tättis laskee että siltä on mennyt ohi jo musiikintunti ja pitkä välitunti. Se kysyy mitä tapahtuu jos se ei ehdi syömään, ja mä lupaan viedä sen lounaalle. Mietin taas että onneksi mulla on aikaa odotella. Varttia vaille kaksi palautan tytön kouluun pizzerian kautta.

Tättis sovittelee hattuja.


Tiistaina herätyskellon herättäessä Fredde kuiskaa että älä nouse. Kysyn et miten niin? No, kun koulu alkaa kaksi tuntia myöhässä sään takia. Minkä sään? No kun koko maailma on jäässä. Taas olisin ollut myöhässä töissä. Ulkona on niin liukasta että liu’un paikallani seistessäni aamutohveleissani sivuttain. Martta kaatuu höseltäessään ja naapurin auto on surullinen näky eturenkaitten osoittaessa eri suuntiin. Peruutan aamulenkin ystävän kanssa ja myöhemmin päivälle sovitun lounastapaamisen. Fredde lähtee töihin joskus kymmenen pintaan ja soittelee mulle päivityksiä siitä mistä kaikkialta löytyy minkäkinlaisia autoja - puskista, aidoista ja puista. Asukasyhdistyksen sivustolla käy vilkas keskustelu siitä kuka on törmännyt minnekin. Volvo seisoo tallissa. En halua että kukaan törmäilee muhun. Koulubussipysäkillä vanhempi rouva kyselee multa bussin lähtiessä, että tarkoittaako tämä myöhäisempi aloitusaika sitä että lasten koulupäivä päättyy 17:45? Nainen näyttää pettyneeltä kun vastaan kieltävästi.

Tie ei ole märkä vaan jäässä.


Seuraavana yönä kuumemittarilla on käyttöä. Jo illalla Kentsu valittaa vatsaa, kurkkukipua, lihaskipua ja päänsärkyä. Kun kuumemittarin lukemat aamuyöstä kurottelee neljääkymppiä on helppoa arvata että poika on yksi niistä joiden kohdalla influenssarokote ei antanut täyttä suojaa. On helpottavaa tietää että rokote kuitenkin todennäköisesti lieventää taudin kulkua ja 24-48 tunnin sisällä aloitettu Tamiflu lyhentää tautia. Onneksi ei tarvitse arpoa kuka jää kotiin. Varaan jannulle lääkärin ja peruutan päivän ainoan menon – vapaaehtoistyö koululla. Laitan Kentsun puheterapiaan viestiä ja peruutan ekan terapia-ajan. Tiputan kaksi tervettä lasta koululle ja me jatketaan matkaa lääkäriin. Lastenlääkäri on mun kanssa samaa mieltä siitä että me saatiin jättipotti bingossa, lähettää Tamiflureseptin apteekkiin ja lisää kyytipojaksi pahoinvointilääkkeen, elämä kun on kivempaa jos ei tartte oksentaa.


Kotona peruutan torstain fysioterapian ja kampaajan ennen kuin parkkeeraan yläkertaan katsomaan Hobbitteja potilaan kanssa. On epätodennäköistä että mies menee kouluun perjantainakaan. Jos olisin edelleen samassa vanhassa duunissa, olis viisi päivää viidestä taas säädetty, stressattu ja sompailtu. Kampaaja on helpompaa peruuttaa kuin työpäivä. 

Tää kuva ei liity tähän kirjoitukseen mitenkään, mutta lauantaina  oli panimossa muitakin kuin olutsieppoja.
Me laskettiin kuusi karvakorvaa.



lauantai 7. tammikuuta 2017

laumani mun



Lauantaiaamuna herään turhan aikaisin Ollipollin ääneen: ”mom, can we have the Xbox controllers?” Kellotaulun lukema alkaa vielä seiskalla ja kiroilen hiljaa mielessäni unohdukseni. Mun piti jättää ne illalla esille, mutta en jättänyt. Nousen ja käyn noukkimassa peliohjaimet vaatehuoneen ylähyllyltä missä ne on olleet jäähyllä. Ojennan ne pojalle ja palaan sänkyyn hetkeksi lämmittelemään. En nukahda sillä levy on jo käynnissä... pojat tarttee lääkkeet tai kohta repee riemu... olis hyvä hetki kirjoittaa... ei, mun on pakko mennä antamaan niille ne lääkkeet... Nousen, vedän päälle lisää vaatteita laitan alakerran lämmityksen päälle ja tarjoilen jannuille niitten pienet keltaiset pillerit.

Mietin tuntemattoman ihmisen kommenttia toisessa blogissa. Se jäi soimaan jonnekin syvälle, se toisen ihmisen suru siitä että oman lapset on niin haastavia ettei niistä oikein osaa edes nauttia. Että muitten ihmisten ilo omista lapsista tuntuu vieraalta kun oma elämä on lähinnä selviytymistä hetkestä seuraavaan. Tämä kirjoitus kumpuaa tuosta kommentista ja se on kirjoitettu sinulle, jos tulet tänne lukemaan... Sillä minä tunnistan itsessäni tuon tunteen vahvana ja voimakkaana muistona.

Meillä on kolme erilaista lasta. Ne on erilaisia keskenään ja erilaisia keskivertolapsen kanssa ja erilaisia niin kuin jokainen meistä on keskenään erilainen kuin toinen. Joku sanoisi että ne on haastavia, on päiviä kun mä sanon että ne on vaan rasittavia ja raivostuttavia, ja toisaalta ne on aika kiehtoviakin – niinkuin vähän isommat lapset noin keskimäärin. Jokaisella niistä on ainakin yksi diagnoosi, sellainen virallinen yhdistelmä kirjaimia ja numeroita. Parhaimmillaan diagnooseja on kolme. Painopisteet ja tärkeysjärjestykset vaihtelee keskenään ja siksikin ne on keskenään niin erilaisia ja niitten haasteetkin on keskenään toisistaan poikkeavia. Mutta ei puhuta diagnooseista, puhutaan lapsista ja vanhemmuudesta.

Erilaiseen vanhemmuuteen kasvaminen vie aikaa. Vanhemmuuteen kasvaminen vie aikaa. Se on prosessi joka ei ole valmis koskaan ja juuri kun on saavuttanut sen hetken jossa kuvittelee osaavansa ja taitavansa joku niistä penteleistä ottaa ja muuttuu, ja sitä löytää taas itsensä hapuilemasta jostakin pimeydestä. Kipuilin aikani sitä että oma vanhemmuus on toisenlaista. Että meillä harrastettiin toimintaterapiaa, puheterapiaa ja psykologeja sen sijaan että käytäisiin balettitunnilla. Kipuilin sitä että mun lapseni seisoi muskarissa pianon takana piilossa koska sille ne kuvitteelliset pörriäiset oli ihan aitoja ja se pelkäsi niitä – yritin olla häpeämättä. Musta tuntui ettei mulla ollut mitään puhuttavaa niitten muitten äitien kanssa koska mun maailmani oli niin toisenlainen. Onhan se toisenlainen, mutta on se myös ihan tosi samanlainen.

Vei aikaa sanoa rohkeasti että me ei mennä sinne tai tänne, koska se ei ole mun lapsista kivaa vaikka ne kaikki maailman muut lapset rakastaa ja nauttii yystä tai äksästä, että niille – tai yhdelle niistä – se on kohtuuton ponnistus ja vaatii parin päivän jälkiselvittelyprosessointia. Eikä me aikuisetkaan pidetä niistä kokoperheen mansikka-joulu-kurpitsa-pääsiäisfestareista joissa rynnitään kylkikyljessä satojen ihmisten laumoissa. Tai että meillä edelleen kuusi ja kahdeksanvuotiaiden kanssa leikitään jokainen ilta leikkiä jossa arvotaan jokaiselle sänky riippuen kulloisistakin pelkotiloista.

Mutta jos ne ottaa niin kyllähän ne antaakin, ja mitä vanhemmiksi ne kasvaa sitä mielenkiintoisemmaksi ne tulee. Ja sitä hauskempaa niitten kanssa on keskustella asioista.

Tättis täyttää huhtikuussa yhdeksän. Se tietää olevansa autisti ja vilauttelee aina välillä autismikorttiaan turhankin herkästi; ”Katsos kun mulla on tää autismi...” – Joo, sori ei auta. Tiskikone pitää silti tyhjentää Maanantaisin ja torstaisin. Illalla se lukee sängyssä kirjan (kyllä, kirjan ei kirjaa) ja yhtenä iltana Fredde löytää sen lukemasta raamattua; ”kun ei ollut muutakaan luettavaa...” - lainaten tytön omia sanoja. Toisena iltana se käpertyy mun syliin koska se ei halua kasvaa aikuiseksi. Tyttöjen välinen ystävyys on sille vaikeeta.

Kentsu on ystävällisin ihminen kenet olen koskaan tavannut. Maailman epäoikeudenmukaisuudet ja vääryydet osuu siihen kipeästi, eikä sen esittämiin kysymyksiin ole vastauksia sillä kukaan ei tiedä miksi joku kuolee syöpään ja toinen ei. Kun koulukaveri kertoo sille ampumisista ja terrorismista me saadaan viereen unikaveri moneksi yöksi. Tämä sama lapsi rakentaa kylpyhuoneeseen valaiden uima-altaan ja laskee portaita lelulaatikossa. Se leikkaa nahkasohvaan reikiä, ja koristeli aikanaan nukkuvan veljensä naaman tusseilla. Se sirottelee legot tasaiseksi matoksi sadan neliön alueelle yläkertaan, kiipeää, huutaa, juoksee ja hyppii, ja joululomalle annetut matikantehtävät toi sille kyyneleet silmiin. Kuusivuotiaan maailmassa on yhdentekevää onko kaksi plus neljä kuusi vai kahdeksan, ja on aivan yksi lysti että tätä samaa asiaa on nyt tankattu jo kohta puolisentoistavuotta. Ei kiinnosta. Anna Kentsulle kirja, se rakastaa lukemista vaikkei lukutaidollaan vielä loistakaan.

Ollipolli. Oi Ollipolli. Pian jo seitsemän, kaksosista aina se pienempi. Mun sanavalmis sutkauttelija. Sen sarkastinen huumorintaju saa opettajan nieleskelemään nauruaan ja saa meidät vanhemmat säännöllisesti muistuttamaan miestä siitä että joskus se osuva kommentti saattaa sattua turhan kipeästi ja loukatakin. Ollipolli opetteli aikoinaan kävelemään fysioterapiassa ja viime keväänä se opetteli kävelemään uudestaan vietettyään viikkoja pyörätuolissa kipsijalkansa kanssa. Se tietää ettei se ole mikään liikunnan ihmelapsi ja keskittyy loistamaan matikassa, videopeleissä ja ah, sanavalmiudessa. Se pysäyttää itseään painavamman nuoren koiran ilmasta käsimerkillä, kuiskaa sen korvaan ja saa sen kuuntelemaan itseään äitinsä lailla. Se saa sisaruksensa vihreäksi kateudesta tällä taidollaan. Mutta mä istun koulussa palavereissa koska jannua ei koulussa kiinnosta mikään muu kuin matikka, ja jos sitä ei kiinnosta ei synny tuloksia. Ensi syksynä sen kuitenkin pitäis jo kyetä kirjoittamaan esseitä ja lukemaan kokonaisia kirjoja – joo, ei.


Ne on ihania. Ne on kamalia. Ne on ihanan kamalan rakkaita. Ne on erilaisia ja ne on tavallisia. Ja kun mä katson itseäni ja Freddeä, mä tiedän että niistä kasvaa ihan varmasti sellaisia pärjääviä tyyppejä. 



torstai 5. tammikuuta 2017

uuden edessä

Kun puhelin aamulla herättää linnunlauluun tuntuu erilaiselta. Väsyttää niin kuin ennenkin, on pimeää ja makuuhuoneessa on niin kylmä että nenänpää tuntuu kohmeiselta. Mutta sen sijaan että nousisin ja keskittyisin poistamaan niin Martan kuin itseni makuuhuoneesta äänettä hapuillen vaatekappaleita pimeydessä samalla näyttäen koiralle käsimerkein ettei se saa vielä liikahtaakaan, jään makaamaan aloilleni. Kuuntelen itseäni, kuuntelen ympärilläni olevaa pimeyttä ja halaan vieressäni nukkuvaa lasta. Kuiskaan sen korvaan: ”Hyvää huomenta rakas, on koulupäivä.”

Ensihätään ompelin niille pipot vanhasta autotallista löytyneestä fliseenjämästä.

Ulkona on kirpeä pakkanen. Sellainen eteläisen Suomen tavanomainen tammikuu -9C. Mutta me ei olla Suomessa. Me ollaan Seattlen suburbiassa missä tammikuun alun keskilämpötila on +8C. On kylmä. Me ei harrasteta talviurheilua vuorilla, eikä meillä ole vaatteita tähän keliin. Meidän lapset ei ymmärrä mitä tarkoittaa että ulkona on oikeesti kylmä. Ne ei ymmärrä miksi päähän pitää laittaa pipo tai käteen hanskat. Ne ei ole koskaan eläneet ilmastossa jossa sellaisia olis tarvinnut ja kaikella todennäköisyydellä saattaa hyvinkin olla että ne on aikuisia ennen kuin tämä toistuu, edellinen kerta kun oli joskus 50-luvun alkupuolella.

Omat ja naapurin kakarat.


Ajan laumani kouluun sen sijaan että me käveltäis bussille. Ajan koska en halua että ne seisoo kylmissään ensin pysäkillä ja sen jälkeen koululla niissä puolivillaisissa talvireleissään, niissä joita suomalainen äiti katsoisi pääkallellaan ja sen jälkeen toteaisi salaa kaverilleen ettei noista ole yhtään mihinkään, eivät raukat edes tiedä miten pukeudutaan talvikelillä. Matkalla poimin kyytiin naapurin pojan, niitten auto on jäätynyt ja isä seisoo paljainvarpain sandaaleissaan päivittelemässä hankalaa tilannetta meidän osuessa kohdalle.

Aamulenkillä


Me totutellaan tähän uuteen elämänvaiheeseen yhdessä. Ensimmäisenä aamuna opin että jos päättää ajaa lauman kouluun ei Ollipolli voi istua apukuskin puolella, koska sillä menee tuhottoman kauan päästä ulos autosta. Samana iltäpäivänä opin ettei ne todellakaan halua askarrella udestaan äitiytensä löytäneen mutsin kanssa, vaan relata pelaamalla Xboxia. Tättiksestä tuntuu kummalliselta että mä olen kotona. Kentsulla on ikävä Freddeä. Kuinka monta kertaa mä tulenkaan kuulemaan että, pappa aina... tai pappa ei koskaan.



Tiistaina jätin kulkukorttini esimieheni pöydälle. Suljin oven takanani ja itkin. Matkalla autotalliin hiljaiset kyyneleet valuivat pitkin poskia ja siinä vaiheessa kun istuin autoon en enää kyennyt hillitsemään sellaista mukanaan vievää kokovartaloitkua. Istuin autossa, pyyhin räkää takinhihaan ja itkin. Itkin kun ajoin ja itkin vielä kun pysähdyin autotalliin. Fredde avasi auton oven ja uusi aalto surua ryöpsähti valtoimenaan rinnuksille. Se talutti mut sisään, avasi pullon shampanjaa ja sanoi: ”skåålaa nyt kuitenkin, vanhan loppu ja uuden alku, miten vaikea tahansa”

Metsässä ei ole lunta. Vanhat, jättimäiset kuuset kasvavat niin tiheinä ettei lumi pääse maahan saakka.


Keskiviikkona itkin ja nauroin tuntojani terapeutille. Miten kummallista ja pelottavaa on olla välitilassa, kolmen koululaisen kotiäiti, työtön. Ja miten onnellinen olen siitä että kuitenkin osasin, pystyin ja kykenin asettamaan niiden kolmen tarpeet omieni edelle. Kyllä. Minä rakastin omaa työtäni ja varmasti tulee pian taas työ jossa saan päteä, loistaa, olla taitava ja kokea olevani korvaamaton.

Metsän ja lumen rajalla



Nyt on kuitenkin aika huippua olla taas kotona aamulla, kuiskata sen korvaan: ”Huomenta rakas, on koulupäivä...” Olla vastassa taas iltapäivällä, laittaa yhdessä ruokaa, käydä lenkillä, kahvilla, fysioterapiassa ja pestä pyykkiä – mitä luksusta! Ostin paperisen kalenterin. Uskalsin viimeinkin sanoa ääneen ettei elektroniset kalenterit ole mua varten. 

Puhdas sivu