sunnuntai 31. tammikuuta 2016

luoteisrannalla



Aloitin bloggaamisen keväällä 2012, kohta neljä vuotta sitten. Näiden vuosien aikana on tapahtunut ihan valtavasti, mutta koko sen ajan olen kaivannut keinoa kertoa paikasta jossa asun. Minkälaista täällä on? Minkälainen on Yhdysvaltain luoteisrannikko – Pacific Northwest. Minkälainen on paikka, jossa koiran voi viedä niin hammaslääkäriin, sairaalaan, vaatekauppaan kuin parturiinkin? Minkälainen on paikka missä meri kohtaa lumisten tulivuorten huiput, missä pionit puskevat punaisia juurakoitaan mullasta tammikuussa ja metsä tulvii talvisin?



Jokainen itsenäisyyspäivä, postaan feisbuukkiin videon Helsingistä – minun Suomestani. Tänään löysin vastaavan videon täältä, minun maailmastani, minun luonnostani, järvistä, joista ja merestä, elämästä Yhdysvaltain luoteisrannalla. Tällaista täällä on. Näissä metsissä samoilen Marttani kanssa, näiltä rannoilta poimin meritähtiä, ja näitä vuoria ihailen ajaessani töihin aamuruuhkassa. Eurooppa on meiltä kaukana ja Aasia lähellä. O:n lempiruoka on sushi, M:n dumplingit... niin, Aasia on lähellä ja keittiön laatikostossa on oma lokeronsa syömäpuikoille.


M:n lempiruokaa




lauantai 30. tammikuuta 2016

teho-osaston lääkärit

kuva


Lääkäri marssii lounashuoneen ovesta sisään puhisten mennessään; ”On se nyt jumalauta ettei ihmiset usko että kiropraktikot tappaa...” Kysyn siltä silleen puolivarovaisesti, et kuka nyt on kuollut, ja se jatkaa puhinaansa: ”just kerroin potilaalle ettei se pysty hengittämään siks et sen kiropraktikko on manipuloinut sen pallean solmuun... Älä sä vaan perkele sano et sä käyt kiropraktikolla!!!” – Ei en käy. ”Hyvä, äläkä mene. IKINÄ” Sit se istuu mua vastapäätä syömään lounastaan, ja me puhutaan siitä mitä laittais päivälliseksi. Kumpikin meistä arvostaa hyvää ruokaa ja viiniä.

Meillä on hauskat lääkärit. Musta on ihanaa kuunnella niitten lounasjuttuja ja välillä osallistua keskusteluun, niin kuin silloin kun ne hifisteli intuboinnista ja Amy totes että se ei halua käyttää mitään apuvälineitä, kun se pelkää että siltä menee tatsi jos se intuboi apuvälinein. Mä totesin, että tällainen tavis kuin mä voi rinnastaa tähän sen että mä taskuparkkeeraan aina ilman niitä tukia ja kameroita ja ilman sitä automaattiparkkisysteemiä, koska mä pelkään et mä en muuten enää osais parkkeerata taskuun. Koko pöytä repeää nauruun.

Amy on mun naapuri, ja sen kanssa me välillä ruoditaan näitä meidän asukasyhdistyksen juttuja, niin kuin sitä että hallitukseen pyrki aika kirjava joukko asukkaita. Käytännössä varteenotettavia ehdokkaita oli kaksi, toinen niistä kiropraktikko tossa meidän ostarilla. Amy toteaa et joo, mä oon oikeassa ja se John on muuten ihan täyspäisen oloinen, ja osaa miettiä asioita myös yrittäjän näkökulmasta, mutta kun se on kiropraktikko, ja manipuloi jopa omia lapsiaan... Niin – kiropraktikko.

Mulla on jonkinlainen kutina siitä, mitä mieltä nää miehet ja naiset on muista luontaislääketieteen muodoista. 

Nää meidän tohtorit on kovia luita. Ne työskentelee kaksi kolmasosaa kuukaudesta sairaalanpuolella, teho-osastolla. Ne on niitä jotka ihan oikeesti pelastaa henkiä ja silloin kun ei enää ole mitään pelastettavaa pitää omaisia kädestä ja kertoo miksi niin kävi. Ne tukkuu kaikki vuorollaan Toddin huoneen sohvalla siellä teho-osastolla, koska se päivystävän lääkärin huone on liian kaukana niitä tilanteita varten kun lääkäriä tarvitaan. Teho-osastolla jokaisella potilaalla on vähintään yksi sairaanhoitaja vuorossa, tavallisella sairaalaosastolla jokaisella sairaanhoitajalla on neljä potilasta.

Toisinaan ne soittaa sairaalasta, varaa toimenpidehuoneen ja juoksee kesken päivän hoitamaan muutaman pleuriitti potilaan, siis imemään neulalla nestettä pois keuhkopussista. Tai ilmoittaa mulle jonkun trakeostomian mitat.


kuva

Ennen kuin lähden töistä kotiin, nappaan näytekaapista mukaan uuden nenäkannun, kortisonisuihkeen ja suolaliuossuihkeen. Näytekaapin varastot säästää mulle kymmeniä taaloja. On potilaita joiden lääkehoito perustuu pitkältä näiden näytekaappien sisältöön ja on potilaita joille me haetaan tukea ja apurahoja kalliisiin lääkehoitoihin, sellaisiin jotka vakuutusyhtiön jälkeenkin maksaa potilaalle vielä useita tuhansia kuukaudessa. Lääkehoidon hinnan kohtuuttomuus on yksi suurimpia tämän maan terveydenhuollon ongelmia ja moni jää ilman tarvitsemaansa hoitoa tämän takia.


Olen mä käynyt kiropraktikolla. Mun mielestä oli aina jotenkin kummallista et mun luut menee muka epäjärjestykseen jos en käy niitä niksauttelemassa ainakin kerran viikossa. En ole enää niksautellut niitä useampaan vuoteen ja ihan hyvin noi tuntuu pysyvän paikoillaan. 





keskiviikko 27. tammikuuta 2016

epätavallinen on aika tavallista

Iltaisin tää on ihan tavallista...


Jäin miettimään Salamatkustajan Sadun postauksesta sitä, että minkälaista on ihan tavallinen arki. Minkä päivän videoisin - en videoi, ikinä, mitään, tai mistä päivästä kirjoittaisin... siis jos haluaisin tavoittaa ihan vaan sen tavallisen. En tiedä. En osaa sanoa. Just nyt arki ei ainakaan ole tavallista. Koska se sitten on? Ei se ollut tavallista maanantaina, eikä se ollut tavallista eilenkään. Huomennakaan ei ole ihan tavallista. Entä ensi viikolla, tai ensi kuussa? Koska olis ihan sellaista tavallista? Ehkä sitten kun kenelläkään ei ole jalka poikki? Mut sit jollakin voi olla jotakin muuta, tai töitä liikaa tai joku muu mullistus menossa.

Ei meillä taida koskaan olla – ihan sellaista tavallista.

Mun mielikuvissa tavallisena päivänä kaikki herää aamulla ja pukee ja syö aamiaista ja lähtee tavallisesti töihin ja kouluun. Työpäivä ei ole erityisen tapahtumarikas, eikä tapahtumaköyhäkään. Tavallinen työpäivä olis sellainen keskimääräinen, sellainen jossa ei oikeastaan olis kauheesti tarttumapintaa. Koulupäiväkin olis tavallinen ja illalla tultais ihan tavallisesti kotiin ja tehtäis tavallisia asioita ennen kuin mentäis tavallisessa järjestyksessä nukkumaan ja herättäis seuraavaan tavalliseen päivään.

Miksi musta oikeesti tuntuu että meidän tavallinen aina rikkoontuu jollakin epätavallisella elementillä. Oli se sitten töissä, koulussa, aamussa tai illassa. Sellainen keskivertopäivä tuntuu itsessään olevan poikkeus.

Tää viikko on poikkeuksellinen koska on konferenssi-vasu-viikko kouluissa ja lapset vain puolet päivästä koulussa. Tää viikko on tavallisuudesta poikkeava koska K on kipeenä ja kotona kokonaan. Tää viikko on poikkeuksellinen, koska olen kahtena päivänä tehnyt töitä enemmän kuin tavallisesti, ja tänään taas vaihtanut lennossa Fredden kanssa sairaan lapsen hoitajana. Käytiin me lääkärissäkin hakemassa vähän lisää kaikenlaista avaavaa... ventolinea ja kortisonitabletteja ja inhaloitavaa kortisonia kuurina. Lisäksi ylähengitysteitä avataan suolaliuoksella huuhtomalla ja duactilla. Aamulla mietin hetken jo ambulanssin soittamista.  

DIBELS mittaa lukemista ja luetun ymmärtämistä


Ensi viikolla meidän tavallinen rikkoutuu kahden lapsen erityisopetussuunnitelmapalavereilla ja sillä, että sillä kolmannella on taas ortopedi ja ehkä uusi kipsi. Sen jälkeisellä viikolla on hiihtolomaa ja mun tavallinen työarki katkeaa taas erilaisiin tapaamisiin erilaisten ammattilaisten kanssa.

K taas on edennyt siitä että se tunnisti vuoden alussa yhden kirjaimen, siihen että se lukee 28 sanaa minuutissa. 


Ehkä sitä tavallisinta arkea kuvastaa jonkinlainen riittämättömyyden tunne, se joka kumpuaa kahdesta työssäkäyvästä vanhemmasta, jotka yrittää pallotella työelämää, koiranpentua ja kolmea lasta. Sitä ettei mikään koskaan ole oikeastaan niin kovin sujuvaa ja aina on jotakin mikä olis jo pitänyt tehdä, tai olis voinut tehdä paremmin. Just nyt mulla on tuolla työlaukussa vino pino papereita, jotka olis oikeastaan pitänyt palauttaa jo aikaa sitten iltikseen, ja siellä on kolmikon välitodistukset ja tukku kipsijalan kipsipapereita. Yläkerrassa on pyykit lajittelematta, hellalla kiehuu kalakeitto. Sitä en tiedä mitä lauma syö. Maanantaina ne söi muroja ja paahtoleipää, tiistaina tarjoilin pakastelihapullia, juustoa ja omenanlohkoja. Tänään ehkä mac&cheese, tai vaan makaronia.


Elämä on sellaista tavallisen epätavallista. Aina. 


M on lukija... se lukee 155 sanaa minuutissa.




sunnuntai 24. tammikuuta 2016

sunnuntaina on martanpäivä

Jos lauantaina oli aika autistista, oli sunnuntaina vuorostaan Martan päivä. Pääsi Martta toki lauantainakin lenkille, mutta sunnuntaina me mentiin pitkälle lenkille ja leikkideitille ja käytiin me koirakaupassakin sen kanssa. Martta pääsi kauppaan ostamaan herkkujaan; henkitorvia ja pikkukeksejä. Me katseltiin myös tuoretta peuransarvea ja kauriin sääriluuta. Martta kävi koirakaupan puntarissa ja painoi 19 kiloa.

Sää oli keväinen ja metsässä etsin jo ensimmäisiä merkkejä tulevasta vehreydestä... Raparoosa roiskutteli kuralätäkössä.








Seuraavaksi se päästeli loput höyrynsä Topin kanssa.






 Kotona mä editoin kuvia ja meidän sylikoira on mukana...




lauantai 23. tammikuuta 2016

ihan vahingossa mä vaan



Viikolla vetäisin hihasta autismikortin mun kullannuppuni myydessä partiolaispipareita työpaikalla. Me myytiin päälle viiskymmentä laatikollista. Kortin käyttäminen kannatti. Kannatti se muutenkin, autismi ja erityislapsikorttia heilutellessa kun oppii yleensä kaikenlaista. Tällä kertaa opin että diabeteshoitaja Lesalla on autistinen sisko, ja me puhuttiin pitkään siitä miten ympäristö piti Lesan vanhempia curlingeina ja helikoptereina, kun ihan oikeesti niitten tavoite oli lähinnä yrittää rakentaa edes jotenkin toimivaa perhe-elämää.

Tänä päivänä on helpompaa. Silloin kukaan ei tiennyt miksi Lesan sisko oli toisenlainen. Nykyään jumppaopejen kanssa voi jutella, ja koulusihteerin ja... koska kaikki tietää miksi. Mä opin että jumppatunnilla on kolme luokallista lapsia; 21 + 22 + 20 = 63 pientä jumppaajaa. Muakin saattais vähän kutittaa.

Fredde myi meidän kuorkin. Meillä on taas kolme autoa. Yhteen autoon mahtuu kaksi. Mun autoon mahtuu neljä, siis siinä ei oikeasti ole istuimia enempää kuin neljä. Fredden hothatchiin me kyllä mahdutaan – kaikki viisi ja marttakin. Ostokset on toki syytä jättää kauppaan, ja takapenkillä on kyllä tilaa, mutta vähän klaustrofobista.



Takapenkin tilannetta Fredden lelussa voi kuvailla myös näin:

Lauantaina hoidettiin asioita niin kuin nyt lauantaisin aina hoidetaan. Me käytiin ensin silmälääkärillä tilaamassa Freddelle uudet lasit ja varattiin samalla O:lle aika silmälääkäriin, Martta kun nyt sattui syömään sen silmälasit – sellaista sattuu. M seisoi silmälääkäriaseman ulkopuolella mun kanssa, koska niin paljon kiukkua ja ääntä ei mahdu silmälääkäriaseman sisäpuolelle.

Vähän myöhemmin M puree autossa K:ta poskesta, koska K on niin rasittava. Kyllähän me kaikki autossa tupataan kai puremaan vieressä istujaa jos se hölisee liikaa... Ai, ei vai? M ilmoittaa että se oli puhdas vahinko. Mä kysyn siltä, et miten mä en koskaan vahingossa pure ketään, en edes puolivahingossa, saati sitten tarkoituksella. Fredde on lapsena purrut hammaslääkäriä ja parturia – ehkä se on perinnöllistä.

Ennen kun me ollaan selvitty kotiin meidän retkeltä on M onnistunut kynsimään sitä toisella puolella istuvaa O:ta. O itkee, M sanoo ettei se tehnyt mitään ja K sanoo että kyllä se sitä raapi. Mä mietin että M:lle pitäis ostaa peräkärry, sellainen perässävedettävä systeemi - jullikka. Fredde surffailee pikkubusseja, siis niitä mihin kolmikon voi jakaa kolmelle riville meidän taakse ja Marttakin mahtuu vielä mukaan. Fredde ei tule koskaan oikeesti ajamaan sellaisella.

Mun tytär nyt ei vaan ole mikään autoilija. Sitä kutittaa jo pelkkä ajatuskin autossaistumisesta. Jonakin päivänä se on niin vanha että sen voi jättää kotiin. Toistaiseksi meidän on kaikkien kärsittävä yhdessä.

Kirjoittaessani kysyn et onko sillä sillä vielä tallella sitä paperilappua jonka se sai ruokakaupassa ”fortune cookiesta”. Vähän hämillään se sanoo syöneensä sen... Fredde löytää auton takapenkiltä O:n keksin viestilapun puoliksi imeskeltynä. Oneksi paperista saa lähinnä kuituja.


M:n keksissä sanottiin jotenkin näin: ”You have someone who really likes your weirdness”


perjantai 22. tammikuuta 2016

sovinistisika on nainen



Väestöliiton joku tyyppi oli kirjoittanut jonkun kirjoituksen jota en ole lukenut. Siihen joku toinen tyyppi kirjoitti feministien vastineen josta jaksoin lukea ehkä puolet. Riippuen kirjoittajasta puhutaan noin kärjistetysti joko suomalaisen miehen perheestä ulkoistetusta asemasta, tai vastaavasti siitä miten suomalainen nainen joutuu kantamaan kohtuuttoman vastuun ja osan perhe-elämästä ja miten epää se on. Kumpikin kirjoitus on epäilemättä kärjistetty, eikä päde kaikkiin – tietenkään.

Katson asiaa suomalaisen avioparin, kolmen lapsen vanhemman, amerikkalaistuneen perhe-elämän kulttuurista. Olen jossakin välimaastossa. Tunnistan naisvalituksen myös täältä. Täälläkin naiset valittaa siitä miten äijä vaan käy töissä eikä koskaan vie edes roskia, ja jos vie roskat niin käyttäytyy kuin olis just siivonnut koko huushollin. Tunnen itseni ulkopuoliseksi. En osaa naisvalittaa, koska asun perheessä jossa vois ehkä muodostaa miesvalituksen kulttuurin sillä jos mä satun viemään roskat, teen epäilemättä tiettäväksi että olen vienyt roskat, koska näin tapahtuu ehkä kerran kuukaudessa – jos silloinkaan.

Meillä ei ole kotityö exceliä. Meillä ei mitata omia menoja. Meillä ei ole vapaa-aikaa tai vapaailtoja tai... Meillä ei ole. Meillä ei edes riidellä siitä kuka tekee mitäkin. Meillä vaan tehdään.

Olin kotona, kotiäitinä monta vuotta – keväästä 2008, käytännössä lokakuuhun 2015. En laske sitä pientä horjahdusta töihin välissä, se oli virhe ja onneksi se loppui. Se on 91 kuukautta kotiäitinä, niistä se kahdeksan osa-aikaisesti töissä, ja ihan puhtaasti 82 kuukautta pääasiallisesti vastuussa meidän lapsista.

Sinä aikana minä vastasin lasten terapioista, lääkäreistä, kouluista ja kasvattamisesta. Fredde teki töitä. Lapset ei kuuluneet Fredden vastuualueeseen sen enempää kuin niitten terveyskään. En naisvalittanut. Fredde toi pöytään leivän, musta jako oli vähintäänkin reilu. En olis kehdannut valittaa, tekihän toinen duunia käytännössä 24-7-365, ihan kuten allekirjoittanutkin.

Tuli lokakuu 2015. Mä sain unelmieni työpaikan ja Fredde otti homman hoitaakseen. Kertaalleen lähetin Fredden lauman kanssa lääkäriin. Siitä ei tullut yhtään mitään. Fredde joo fyysisesti vei ne lääkäriin, mutta se ei oikeastaan osannut sanoa että miksi se oli siellä, mikä oli tavoite, saati sitten lopputulema. Sen jälkeen mä oon hoitanut lääkärit. Lääkäreitten lisäksi mä hoidan edelleen palaverit opettajien, erityisopettajien, koulupsykologien, lukiopejen, jumppaopejen, toimintaterapeuttien ja reksien kanssa. Mulla on edelleen ne narut käsissäni, mutta Fredde... Fredde joka ei vielä viime keväänä edes oikeastaan tiennyt missä meidän kolmikko käy kouluaan, mihin aikaan koulu alkaa ja koska se loppuu, saati että koska koulut on lomalla. Se sama Fredde hoitaa lapset aamulla kouluun ja illalla kotiin. Se hoitaa lapset poissaolot, puolikkaat päivät, lomapäivät ja juhlapyhät. Se sama Fredde on nykyään bestis kummankin koulusihteerin kanssa. Opettajatkin on oppineet muutamassa kuukaudessa että lapsilla on myös isä – muutenkin kuin paperilla. Fredde hoiti O:n koulukuljetuksen pyörätuolissa ja Fredde palaveeras niin sihteerikköjen, erityisopetuksen kuin Reksinkin kanssa jotta se pyörätuolibussi löytäisi tiensä meidän eteen aamuisin.

Mä lähden aamulla töihin, vähän aamusta riippuen joskus aamu kuuden ja kahdeksan välimaastossa. Kotiin ilmestyn vastaavasti ilta viiden ja seitsemän välillä. Fredde hoitaa ja tekee samalla töitä. Mä laitan ruokaa ja saatan lauman nukkumatin maille. Mä valvon läksyt ja hoidan edelleen ne lääkärit ja palaverit. Mä kysyn toisen mielipiteen katkenneesta luusta – hyvin luutuu - ja hoidan myös jumpaopet – hyvin hoitui sekin. Usein hoidan niitä töissä, joskus työmatkalla.

Keskiviikkoisin meillä on armahdus. Lauma menee iltapäiväkerhoon ja kumpikin saa keskittyä töihinsä. Silloin mua ei yhtään stressaa. Haen lauman kirkolta joskus kuudenaikaan.

Noin muuten kumpikin menee mielensä mukaan silloin kun menee. Kunhan nyt ei mene samaan aikaan. Kumpikaan ei mene kovin usein. Fredde siivoa, pesee ja huollattaa autot. Fredde vie ne roskat ja kuuraa vessanpöntöt. Fredde hoitelee laskut ja talouden. Mä pesen pyykin ja toimitan ne oikeisiin osoitteisiinsa kerran viikossa. Mä hoitelen meidän sosiaalista elämää, laitan ruokaa ja vastaan siitä lasten terveydenhuollosta ja koulunkäynnistä. Edelleen me riidellään siitä kenen on pakko tyhjentää tiskari - joskus lauma saadaan valjastettua hoitamaan homma.

En naisvalita. Rohkenen väittää että meillä jako on ehkä 65-45, niin että Fredde hoitelee 65% meidän talouden. Samalla se tienaa kuuskertaa sen minkä allekirjoittanut. Kesällä Fredde ajetteli pitää lomaa ja hoitaa lauman, jotta mä voisin keskittyä mun työhön. Fredde vois miesvalittaa - ihan aiheesta. Ehkä meidän perhe on poikkeus joka vahvistaa säännön? Ehkä mua on sitten siunattu poikkeuksellisen mahtavalla Freddellä, vai olisko naisten ehkä kuitenkin syytä lopettaa se nariseminen? Ei täällä kukaan pääse helpolla, ja jos pääsee niin pitäiskö sen ukon kuitenkin antaa osallistua omalla tavallaan eikä niin kuin akka haluaa?

Tottakai on niitäkin perheitä joissa miehen ainoa homma on tuoda leipä pöytään. Muuten se makaa sohvalla, piereskelee ja katsoo urheilua. Mutta onko se todella sääntö? Vai ehkä kuitenkin poikkeus?

Freddeä ajaa se, että se haluaa että sen lapset tietää kuka se on. Että sen lapset haluaa olla sen kanssa. Että sen lapset ei ajattele, että se on se se tyyppi joka aina joskus käy meillä. Tämän voi tehdä myös ilman exceleitä ja militaristista työnjakoa. 







torstai 21. tammikuuta 2016

jumppaope



Mulla on ihan järkyn kiire päivä töissä, eikä sitä ainakaan auta ystävien kanssa valvottu ilta. Sivusilmällä näen että koulusta on soitettu, mutta mulla menee varmaan ainakin puolisen tuntia ennen kuin kerkiän kuuntelemaan viestin. Kun saan kuunneltua viestin, soitan koululle välittömästi.



Koulusihteeri kertoo että M on käynyt kouluterveydenhoitajan huoneessa jo useampaan kertaan. M sanoo että vatsaan sattuu, että sen jalat on levottomat, eikä ne toimi ja kaikkialta kutittaa. Kuumetta sillä ei ole, mutta neiti oli heittänyt että sillä oli huono olo jo aamulla ja Fredde oli vaan pakottanut kouluun... Koulusihteeri Beth jatkaa ja sanoo että tänään on jumppapäivä, ja että M käy aika usein kouluterveydenhoitajalla jumppapäivinä, että voiskohan näillä kahdella asialla olla joku yhteys...

Alkuun kiitän että se soitti. Moni olis jättänyt soittamatta, mutta Bethillä on vankka historia erityisopetuksenpuolella ja se ehkä näkee asioita joita moni muu ei huomaa. Mä sanon että kaikki ne oireet joita M kuvailee on sillä oireita sen ahdistuneisuudesta, ja että me ollaan kotonakin huomattu että jumppa-aamuina sillä on usein vatsa kipeänä ja muutenkin elämä poissa raiteiltaan.

ai amerikassako ei olla monikulttuurisia... Juan, Anila ja MIKKO


Me jutellaan ja mä kysyn että pitäisköhän mun jutella sen jumppaopen kanssa. Onhan M:n jumppaope sellainen amerikkalaisen jumppaopen stereotypia, keski-ikäinen mies jolla muodista menneyt pystytukka, liian lyhyet shortsit, polvisukat ja pilli kaulassa. Ymmärrän hyvin että meidän rinsessa saattaa kokea tän tyypin ahdistavana. Niin, ja jumppatunnilla juostaan aina alkuverryttelyksi neljä kertaa bussiparkkiksen ympäri. Ymmärrän lastani, juoksu ei ole muakaan varten. Ymmärrän jumppaopea, juoksu on helppo, hyvä ja halpa liikuntamuoto.


koululiikuntaa vieroksuvan lapseni matsantehtävä

Beth sanoo jutteleansa jumppaopen kanssa, kun kerran vahvistan sen epäilykset siitä ettei M halua mennä liikuntatunnille. Kiitän ja kumarran, suljen puhelimen ja palaan työn ääreen. Yhden lähetän kiirepäivystykseen, toiselta otan trakeostomian mitat, kolmannelle kerron että on äärimmäisen epätodennäköistä että sen vaimolla on keuhkosyöpä perustuen tietokonetomografian tuloksiin, ja että jos sen vaimo ei olis tupakoitsija tilannetta ei olisi edes tarpeen seurata. Neljäs on vakuuttunut että sillä on hinkuyskä ja viidennen mielestä mitään ei voida päätellä ilman röntgenkuvaa.

Kun viimeinkin pääsen lähtemään töistä, puolisen tuntia aikataulusta jäljessä, soitan autosta Freddelle ja me puhutaan jumppaopesta ja koulusta ja tulevasta palaverista erityisopen kanssa. Ehkä tätäkin aihetta on hyvä lähestyä.



Kotona korkkaan oluen ja katson kun Fredde pesee mun autoa, totean että olipahan taas päivä... aamulla on pöydällä odottamassa vino pino keskeneräisiä, mutta pian on perjantai ja mulla on työ josta pidän. Mulla on työ jossa musta pidetään. Työ jossa pomokin toteaa että on etu että mulla on myös se kliininen kokemus, tiedän koska sanon potilalle että nyt tilataan ambulanssi – heti. Päivällä mietin miten valtavasti olen oppinut muutamassa kuukaudessa. Niin valtavasti että tiedän jo miksi tietynlaisia keuhkokasvaimia ei tarvitse seurata ja miksi lääkäri haluaa toisenlaisessa tilanteessa tietokonetomografian jo ennen kuin tapaa potilaan. Mä oon hyvä tässä.



maanantai 18. tammikuuta 2016

elämä on ihmisen parasta aikaa



Mitkä asiat tekevät arjesta ihanaa? Mä nyt en ylipäätään kuulu siihen ryhmittymään joka elää lomasta lomaan ja juhlasta juhlaan. Elämä on – kliseisesti ja totuudenmukaisesti – tässä ja nyt, ja ne parhaat hetket löytyy tästä ihan tavallisesta päivästä toiseen elämästä. On viikkoja jolloin kaikki karkaa käsistä ja kaatuu omaan mahdottomuuteensa, ja sitten on toisenlaisia päiviä tai viikkojakin, niitä joina lähtee töistä hyväntuulisena, tulee kotiin ja huomaa miten puolet päivästä on vielä edessä. Sellaisina päivinä lasi on puoliksi täynnä, lapset on hyväntuulisia, kello on vasta kuusi, ja aikaa on vaikka kuinka. Tänään on sellainen päivä.



Mutta mikä on sitä arjen luksusta? Mitkä on niitä pieniä-suuria asioita elämässä, joista tulee hyvälle tuulelle? Niitä joiden ansiosta kaikki on vähän paremmin myös maanantaisin...

Mun listalla on ainakin nämä, eikä ne ole missään järjestyksessä:
  1. Kiireetön aamu Martan ja kahvin kanssa – olkoonkin ennen aamukuutta.
  2. Jogurttia, pellavansiemeniä, chian siemeniä ja marjoja aamiaiseksi.
  3. kauniit ja mukavat vaatteet.
  4. Leikkokukat maljakossa – ruusuja, liljoja, pioneja, narsisseja, tulppaaneja...
  5. Musiikki ja omat ajatukset matkalla töihin, omassa rauhassa, autossa jonka ajaminen on nautinto silloinkin kun kaikki muutkin on liikkeellä. Auto on tärkeä. 
  6. Lasillinen hyvää viiniä illalla - kyllä, jokainen ilta ja aina.
  7. Se että laumalla on ollut hyvä päivä koulussa.
  8. Hetki ajatustenvaihtoa Fredden kanssa – ilman että joku keskeyttää .
  9. Martta nukkumassa jalkojen juuressa työpäivän jälkeen.
  10. Työyhteisö jossa tuntee olevansa tärkeä omassa roolissaan.
  11. Lounas työkavereitten kanssa.
  12. Puhelu kotimatkalla ystävän kanssa – muuten ei ehtis.
  13. Illalla se hetki kun väsymys voittaa ja vieressä nukkuvaa lasta halaten nukahtaa.
  14. Nukuttu yö.



Niistä on tehty elämä ja maailman paras arki. Ällöä ja oksetusta, mutta samalla niin aitoa ja totta... ihan yhtä totta kuin kaikki ne asiat jotka tekee elämästä kaoottista. 



sunnuntai 17. tammikuuta 2016

rajatapaus



Silloin joskus. Silloin joskus, aikana kun vielä asuin Suomessa tapahtui amerikkalaisissa lääkärisarjoissa ja lakisarjoissa kaikkea ihan käsittämätöntä, niin kuin se että lääkärin antaman diagnoosin jälkeen mentiin muualle ja kysyttiin toista mielipidettä. Kai se on Suomessakin nykyään jo arkipäivää.

Sitä toista mielipidettä saattaa meillä klinikalla potilaat kysellä jo ihan klinikan sisälläkin, ja joskus haetaan kolmatta ja neljättäkin mielipidettä. Itsekin olen muutaman kerran niin tehnyt, onhan se yhden lääkärin näkemys kuitenkin vain yhden lääkärin näkemys, ja yksi on konservatiivisempi kuin toinen, ja se toinen on saattanut lukea jonkun tutkimuksen joka sillä ensimmäisellä makoilee vielä työpöydällä.



Noin periaatteessa olen sitä mieltä että keskimäärin meidän terveydenhoitopalvelut on ihan kärkikastia. Niin ei ole kaikkialla Yhdysvalloissa, niin ei ole kaikissa kaupungeissa, niin ei ole edes kaikkialla tässä osavaltiossa. Me nyt satutaan asumaan metropolialueella, jonka yliopiston lääkätieteen laitos sattuu olemaan koko maan tasolla kymmenen kärjessä. Meille hakeudutaan hoitoon niin Alaskasta, Idahosta kuin Montanastakin. Oregonista osa lentää Kaliforniaan, osa meille. Länsirannikon ranking on kuitenkin; Stanford, University of California – San Francisco ja kolmantena University of Washington – Seattle.

UW School of Medicine


Mihin mä tällä stoorilla oon menossa, no siihen kun me eilen oltiin siellä ortopedillä. Siihen että jannun jalasta otetaan kuvat ja radiologi kyselee uteliaana että mitä sille oikein kävi. Sanon että se kolaroi koiran kanssa, ja radiologi toteaa et mahtoi olla mälli. No niin oli. Sit me odotetaan ortopediä, se tulee huoneeseen ja katsoo meidän kanssa kuvia ja sanoo tulevansa kohta takaisin... Sit se tulee takaisin ja sanoo et tää on vähän rajatapaus. – ”Ai kivaa... rajatapaus, siis miten?” – No kun jos siinä murtumassa on yli viiden asteen kulma se pitäis murtaa uudestaan ja asettaa paikoilleen. 

Kolmen viikon kohdalla uutta luuta on jo paljon. Katsotaan miltä se näyttää seuraavan kolmen viikon päästä.


Rajatapaus. Ortopedi on sitä mieltä et koska se on vasta viis, sen luu korjaa aikaa myöten itse itsensä. Mä kohauttelen kulmiani ja vääntelen käsiäni. Mua ei tosiaankaan innosta ajatus siitä että se nukutetaan, jalka murretaan uudestaan, kipsataan ja kaikki aloitetaan alusta – kera leikkaushaavan. Ei mua kyllä kauheesti innosta sekään että jalka jää pysyvästi vinoksi. Luotanko että aika korjaa ja luu kasvaa lopulta suoraksi? Haluaisin luottaa, se tuntuu hellemmältä vaihtarilta. Mutta mitä jos se luutuukin pysyvästi vinoon? Mitä jos se ei koskaan enää juokse? Ei siitä ammattiurheilijaa muutenkaan tulis, mutta mitä jos se haittaa sitä aina? Olisko aika kysyä taas sitä toista mielipidettä?

Maanantaina – ihan vaan sen pienen äänen hiljentämiseksi – saatan soittaa muutaman puhelun ja kysyä... pyytää katsomaan ne kuvat... leikataanko vai eikö? Ei leikata... Eihän?




lauantai 16. tammikuuta 2016

"autisti" asiakaspalvelijana

Taannoin sain kirjoitukseeni muutamankin kommentin muhun itseeni liittyen. Oon jäänyt niitä hauduttelemaan taustalle ja miettinyt mitä kautta aihetta olis hyvä koskettaa, miten siitä kirjoittaa ja kuinka tavoittaisin sen mitä lukija kysyy. Mietin jopa että pyytäisin muutamaa omaa läheistä ystävää kirjoittamaan minusta ja toisaalta ajattelin että moisen rehellisyyden pyytäminen saattaisi olla liikaa vaadittu ihan keneltä tahansa, ja näin luovuin ajatuksesta.

Lukijalla, oli se sitten tuttu tai tuntematon on oma mielikuvansa minusta, mun lapsista ja meidän perheestä. Tuttavalla yhdenlainen, ystävällä toisenlainen ja ventovieraalle blogin kautta välittyvä kuva taas ihan omanlaisensa. Miten itse hahmotan itseni? Hahmottaako kukaan muu minua siten kuin minä itse, vai näkeekö jokainen mut ehkä kuitenkin omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan peilaten ja samalla riippuen siitä kuinka läheinen on. Kuinka paljon oikeasti tuntee ja tietää, näkee ja kuulee.

On mulla mielipiteitä, enkä niitä pelkää sanoa ääneen. On niitäkin hetkiä kun omasta näkökulmasta on vaikeaa nähdä jonkun toisen näkökulman olevan omalla tavallaa ihan yhtä oikea. Moni varmasti on diplomaattisempi ja rauhaa rakastavampi, soisi että pitäisin suuni supussa, ja toinen taas saattaa nähdä rohkeutena sen jota itse myöhemmin kadun ja toivon että olisin ollut hiljaa.

Kun olin kahdeksantoista sain ensimmäisen työpaikkani kirjakaupasta. Musta tuli kertaheitolla paperiosaston hoitaja. Pidin asiakkaista ja asiakaspalvelutyöstä. Lähdin opiskelemaan ja jatkoin kirjakauppamaailmassa opintojen ohella. Palasin kirjakauppaan, koska se tuntui omalta ja sitten musta tuli myymäläpäällikön äitiyslomasijainen. Ei ison myymälän, muttei nyt ihan pienenkään myymälän myymäläpäällikkö. Pärjäsin hyvin niin asiakkaiden kuin tiiminkin kanssa. Kun äitiyslomasijaisuus päättyi tarjottiin mulle uuttaa paikkaa Porvoosta, en halunnut muuttaa Porvooseen sillä se olis kuulunut mukaan pakettiin. Nyt jälkikäteen sanoisin että nuorena ihminen on ehdoton, eihän se Porvoo nyt niin kaukana Stadista ole, ei ainakaan täältä katsottuna. Olis ehkä kannattanut lähteä, katsoa kauemmas ja avarakatseisemmin.

Vaihdoin työpaikkaa ja päädyin alalle joka ei sopinut mulle lainkaan. Musta ei ollut myyntitykiksi. Pidin asiakkaista ja ihmisistä, olin ihan liian kiltti ja väsähdin. Tulokset oli surkeita koska inhosin työtäni.

Sitten me muutettiin tänne. Palasin vapaaehtoistyön kautta asiakaspalveluun. Rakastin taas työtäni ja etenin tiimin vetäjäksi, siitä seuraavaan positioon ja sen kautta niin asiakaspalvelukouluttajaksi kuin tutkimustyöhönkin. Siltä tieltä irtisanouduin M:n syntyessä.

Niin että miten autisti pärjää asiakaspalvelutyössä? No ihan hyvin, tai oikeastaan ihan tosi hyvin. Tällä hetkellä olen kolmatta kuukautta uudessa työssäni ja kuulun jos siihen tiimiin jossa asiakaspalvelua kehitetään, luodaan uutta ja keksitään toimivampia ratkaisuja. Mun sydän kun sattuu olemaan siellä – asiakaspalvelussa. Miksi mä sitten pärjään siinä niin hyvin? Miksi se tuntuu omalta? Miksi olen ollut asiakaspalvelutyössä käytännössä koko elämäni, 18-vuotiaasta 44-vuotiaaksi. 

Ehkä siksi etten ota asioita henkilökohtaisesti. Ei niin ettei mun asiakkaat koskettaisi mua, tottakai koskettaa, mutta samalla ymmärrän ettei mulla ihan oikeasti ole niitten kanssa minkäänlaista suhdetta. Jos ottaisin jokaisen potilaan emotiot kannettavakseni uupuisin hetkessä. Voin kulkea niin surussa kuin ilossakin hetken rinnalla, mutta mun tilalla voisi olla kuka tahansa muu ja se että asiakas purkaa muhun pahan olonsa ei liity muhun vaan siihen että mä olen siinä, kuuntelen ja autan – jos pystyn. Ystävällisyydellä on helppoa rakentaa ystävällisyyttä, sillä pääsee pitkälle silloinkin kun vastapuoli on vähemmän ystävällinen. Työ on eri asia kuin sosiaaliset suhteet, eikä loistavaan asiakaspalveluun tarvita kykyä navigoida sosiaalisten suhteitten viidakossa. Siinä olen edelleen ihan tolkuttoman huono. Haluan myös muistuttaa ettei mulla itselläni ole autisminkirjon diagnoosia, ei vaikka autistisia piirteitä multa epäilemättä löytyy. 


Näen tyttäressäni paljon itseäni ja paljon Freddeä. Tunnistan ne samat vaikeudet kuin mulla itselläni oli lapsena ja yritän vahempana auttaa ja tasoittaa tietä. Musta tuntui aina etten kuulunut joukkoon eikä omilla vanhemmilla ollut kykyä auttaa. M:n kohdalla yritän löytää sille niitä joukkoja joihin olis helppoa kuulua ja partiosta on nyt syntynyt sellainen. Partiosta se on löytänyt itselleen kaksi ihan oikeeta ystävää ja me vanhemmat ollaan yhtä mieltä sitä että meidän tehtävä on vaalia syntynyttä ystävyyttä ja huolehtia siitä ettei ketään jätetä kolmanneksi pyöräksi.  

M menossa kylään ystävän luokse


torstai 14. tammikuuta 2016

ruuhkamitä?



Sitten iski flunssa – mulle. Keskiviikon sinnittelin chiliteen voimalla töissä ja yritin olla yskimättä kauheesti puhelimessa. Torstaina kävin hoitamassa tärkeimmät ennen kuin ajelin takaisin kotiin, nappasin Martan kainaloon ja painelin pehkuihin. Heräsin ennen kolmea puhelimeen.

päivälliseksi meillä oli "chicken dunmplings"


Huomenna olis taas ortopedi, tiistaina alkaa jäbän fysioterapia ja sitä seuraava viikko yhtä säätöä noitten kehityskeskusteluitten kanssa ja tietty siihen lykätään vielä pari erityisopetussuunnitelmapalaveriakin. Töissä tarttis noin periaatteessa olla maanantaista perjantaihin, puoliysistä viiteen. Menee vaikeeks.

Tääkin viikko on ollut yhtä säätämistä. Milloin on joku helkutin monsuunisade joka sekoittaa koko kaupungin liikenteen ja milloin kaikki nyt vaan säätää muuten vaan. Koulukuljetuksilla ei ole tarjolla yhtään bussia invahissillä ja Fredde on aika hajalla ajaessaan kolmikon ensin aamulla kouluun ja sit iltapäivällä koulusta kotiin tai iltikseen.

Tiistaina lähdin duunin monsuunisateen huomioon ottaen – 7:30 – oikeesti mun työmatkaan menee 25-35 minuuttia, ilman liikennettä 20 minuuttia... Olin perillä kolme minuuttia myöhässä 8:30. Illalla sama harjoitus toiseen suuntaan vei seuraavan tunnin. Ajoin tyttäreni partioon kävin apteekissa ja hain sen partiosta. Olin kotona 19:30. Ei muuta kuin kauha käteen ja keittämään... ensin lapsille ja sitten aikuisille. Siinä vaiheessa kun sain lautasen ja viinilasillisen eteeni meidän prinsessalla kilahti.

Onhan tästä ollut varoitusmerkkejä ilmassa... Maanantaina se ei halunnut mennä kouluun. Se oli väsynyt ja valitti ettei voi hyvin. Oli vielä jumppapäiväkin ja ihan samalla tavalla kuin suomalainen koulujärjestelmä opetti mut sangen menestyksekkäästi vihaamaan liikuntaa, opettaa amerikkalaisen koulujärjestelmän jumppaope ihan samaa. Meidän kalliokiipeilijä irvistää jokaisena liikuntatuntipäivän aamuna. Sit oli joululoma ja se että mä oon ollut keskimääräistä enemmän töissä joulun jälkeen ja pientä riitaa koulukavereitten kanssa ja...

Tiistai-iltana Fredde kantaa meidän keijukaisen yläkertaan. Toki se painaa 30 kiloa ja on miltei 135cm pitkä, ja matkalla se sylkee ja lyö ja potkii ja puree. Mä seuraan perässä kädessä tukku lääkkeitä. Kun se ei enää raivoltaan saa henkeä pyydän Freddeä hakemaan paperipussin. Mä pidän meidän prinsessasta kiinni ja kuiskaan sen korvaan että kaikki järjestyy. Hyperventilaatiokohtauksen rauhoituttua se saa otettua diapaminsa, ja mä kuiskaan että mä laulan sille kunnes se nukahtaa. Se ottaa paperipussin takaisin vielä muutaman kerran, lopulta rauhoittuen kyynelten kostuttamaan uneen. Nämä on niitä hetkiä kun karvaisesti muistan olevani kahden erityislapsen äiti. Ei kaikissa perheissä hengitellä paperipusseihin ja jaeta kaapista pameja pahimpaan elämäntuskaan.

Keskiviikkona M jäi kotiin, se on näitten tilanteitten jälkeen niin puhki ettei siitä ole menemään kouluun. ”M isn’t feeling well, and will be staying at home today” Fredde nauraa että voihan sen noinkin ilmaista, koulussa ne tietää jo kahden ja puolen vuoden kokemuksella mistä on kyse.


Niin että tammikuun alku kaikkineen on ollut niitä ”ruuhkavuosia” karmeimmillaan. Yhtä totaalista kaaosta. Se mitä en voi olla miettimättä että ainakin tässä täkäläisessä ruuhkassa kukaan ei pääse yhtään mihinkään, että eikä niille ruuhkavuosille pitäis kuitenkin olla joku parempi, kuvailevampi nimitys. Meillä kun ruuhkaa kuvailee lähinnä totaalinen pysähdys, ja tää kaaos on kaukana pysähtyneisyydestä.

matkalla hakemaan laumaa koulusta tänään

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

ihan paras viikonloppu

mahtava talviaurinko


Useimpina viikonloppuina ei tapahdu oikeastaan mitään mainitsemisen arvoista. Lauantaisin hoidetaan asioita, illalla tavataan ehkä ystäviä. Sunnuntaisin on kirkko- ja kodinhoitopäivä. Sit joskus,  vähän kuin puun takaa voi sunnuntaina todeta et olipa meillä aivan sairaan makee viikonloppu. Tämä viikonloppu oli sellainen. Se oli sellainen vaikka lauantaina unohtui antaa K:lle sen lääke ja meno oli sen mukaista. Se oli sellainen vaikka M oli vähän keskimääräistä ahdistuneempi ja purki sen tehokkaasti ympäristöönsä. Vasta sunnuntaina se sai sanottua että edellisviikolla niillä ei ollutkaan erityisopetuksen lounasryhmää - ilmankos. On sunnuntai-ilta ja olen just käynyt läpi edellisen viikon pyykit. Lauma pelaa Xboxiaan yläkerrassa, koira nukkuu kennelissään – ovi auki – ja mä kirjoitan Fredden surffatessa autoja, tottakai autoja.

viikon pyykit


Tänä viikonloppuna asiat jäi hoitamatta.

Lauantaiaamuna ajoin M:n lelukaupan kautta luokkakaverin keilailusynttäreille. Auton takapenkillä hoilasi yks nuori naishenkilö joka oli aika täpinöissään siitä että sille mahtui yhteen päivään kahdet bileet. Mä oli jonkinverran täpinöissäni siitä täysin yllättäin eteen levittäytyneestä mahdollisuudesta saada ihan omaa aikaa kaksi kokonaista tuntia lauantaina. Vähän myöhemmin kävelin keilahallin ovesta ulos hymyillen. Ei siksi etten tiennyt mitä ajallani tekisin, vaan siksi että sen syttärisankarin äiti oli just kuiskannut mun korvaan kuinka mun tytär oli ainoa luokan tytöistä jonka tämä poika olis halunnut kutsua. Siksi että M on aina reilu, auttavainen ja ystävällinen. Siksi hymyilin.

lauantaina O söi aamiaista yläkerran telkkarin edessä


Ajoin ruokakauppaan ja samoilin käytäviä rauhassa. Kääntelin vitamiinipurkkeja, valitsin viiniä illan bileisiin, ostin arkisia asioita ja haistelin kosteusvoiteita. Kassajonossa selailin lehtiä Fredden soittaessa. Ne ajoi mun seuraksi lounaalle ja meillä oli mukavaa. Hain M:n sen kutsuilta ja me pysähdyttiin kosmetiikkatavarataloon ostamaan tarvikkeet kynsihoitoon, ja kotona me linnoituttiin Fredden ja mun kylppäriin jalkakylpyihin, kuorintaan ja kynsilakan levitykseen. Pitäis useimminkin tehdä pyryharakan kanssa asioita ihan kahdestaan.

Illalla oli naapurin pariskunnan kihlajaiset. Joo jo toinen kihlapari reilun kuukauden sisään. Tällä kertaa me tosin järkättiin niille yllätysbileet. Tän jengin kanssa on aina yhtä mukavaa. Jonkun ilta on vähän kosteampi kuin toisen, mutta kukaan ei oo humalassa. Lapset pyörii jaloissa me puhutaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Suunnitellaan Amyn ja Ianin häitä, vaikka Ian nyt on kai ne jo suunnitellut. Valkattiin hääpukua morsiamelle, ja naurettiin O:n pyörätuolitempuille.

kihlajaiset



Kotiin ajettiin autolla se kilometri.

Poikkeuksellisesti meillä oli aamulla herätyskello soimassa. Yleensä sunnuntaina saa nukkua ja herätään rauhassa, ilman kiirettä. Mä parkkeeraan koneen ääreen kahvini kanssa ja jossakin välissä lähden puoliveltosti lenkille Marttani kupeessa.

Tänään me herättiin herätyskelloon, tai oikeastaan mä heräsin varttia aiemmin lauseeseen: ”Mom, I think I peed in the bed...” Ei muuten mitään, mutta se kipsi. Se perhanan kipsi. Se ei saa kastua ja nythän se oli tietysti märkä. Jätkä kainaloon ja pesulle ja sen jälkeen seuraavaan kylppäriin ja eiku kuivailemaan kipsiä föönillä. Mä luulen että siitä tuli hyvä, ja hajukin hälveni teepuuöljyn, rosmariinin ja mintun sekoituksella, jota suihkuttelin kipsin sisäpinnalle föönaillessani.

Järjettömän säätämisen palkitsi aamiainen yhdessä mun lempiravintoloista, olenhan jo viikkokausia vihjaillut Freddelle että mä haluan mennä sunnuntaiaamiaiselle jonnekkin missä mun ei tarvitse itse tarjoilla aamiaistani ensin kaikille muille ja sit syödä omaan kylmänä nousten aina muutaman minuutin välein kaatamaan lisää mehua tai maitoa tai paahtamaan leipää tai luuttuamaan niitä kaatuneita juomia. On suurta luksusta tilata aamiainen listalta ja saada se lämpimänä eteen. Kahvi virtaa kuppiin pyytämättä ja joku muu kaataa lasten laseihin lisää mehua ja luuttuaa kaatuneet. Autuutta. Ulkona maiseman valaisi talviaurinko.



Meidän piti ihan oikeesti mennä kirkkoon. Ensin O sanoo takapenkiltä ettei se halua. Kuoroon yhtyy K. M murjottaa, koska se haluaa mennä kirkkoon. Mä uskon ettei jeesus tartu yhtään kehenkään väkipakolla. Mua itseänikin vähän houkutteli aurinkoinen päivä ja ehdotin vaivihkaa Freddelle et mitä jos käytäis nappaamassa Martta kyytiin ja lähdettäis pyörimään sen kanssa ostarille. Ostari kun tekee koiralle hyvää... hälinää, ihmisiä ja vieraita koiria. Fredde ei voinut lähteä kuorkilla kun se yrittää myydä sitä ja me pakattiin koko joukko Fredden ”hot hatchiin”. Pyörätuoli oli pakko jättää kotinn, se ei sentään mahtunut. Sen sijaan soitin ostarille autosta ja kysyin mistä me saadaan pyörätuoli lainaksi.



Me käytiin Martan kanssa lelukaupassa, muutamassa vaatekaupassa ja huonekaluliikkeessä. Jokaisessa kaupassa Martalle tarjoiltiin koirankeksejä. Kun Martta kakkasi huonekalukaupan tuulikaappiin, myyjät naureskeli että sellaisia ne on – pikkulapset ja koiranpennut, ja yhdessä siivottiin jäljet. Kahdessa vaatekaupassa Martta istui meidän kanssa sovituskopissa. Ensin kun M sovitteli mekkoja ja sit kun oli mun vuoro. Fredde ja jannut pyöri sen jälkeen jossakin muualla. Jumppavaateliikkeen myyjätär naureskeli et me ei taida päästä kovin nopeesti yhtään mihinkään kun kaikki nyt vaan haluaa taputella meidän Marttaa.... Niin. Kaikki haluaa taputella Marttaa – vauvasta vaariin.






Iltapäivästä me oltiin sovittu jo aiemmin leikkideitti Topin kanssa. Koirat paineli kilpaa pihalla, M tais syödä puolikkaan rahkapiirakan ja me yhdessä naurettiin miten meidän lapsilla on se tarpeellinen suomenkielen sanasto hallussa; ”pannari, pulla, lomatalo, kotivaatteet, tonttu ja joulupukki” M sanoo sujuvasti Martalle että se on hyvä tyttö ja kaikki kolme kutsuu sitä jo sujuvasti tädiksi, sillä tätihän se on – Martta-täti.