lauantai 31. tammikuuta 2015

rakas keijukainen

Mitä meidän hitaasta lauantaiaamusta sitten tuli? Mitä me tehtiin sinä lauantaina kun ei oikestaan tarvinnut tehdä yhtään mitään. Me ajettiin Seattleen ostamaan omenatelkkari. Omenatelkkari palautetaan maanantaina – huomenna ei jaksa – se on liian vanhaa teknologiaa ja näkyy se superpallo huomenna ilmankin. Kirsikat kuitenkin kukki ja lelukaupoissa oli kivaa.

grande flat white - parhautta


isänsä poika - kellomies


Me ajettiin Gas Works Parkiin ja kiipeiltiin ja leikittiin ja katsottiin meidän kaunista kaupunkia.









tällainen on M... kuva kertoo taas enemmän kuin tuhat sanaa - rakas, rakas M


Kaivattiin olutta. Ekassa panimossa ei löytynyt parkkipaikkaa. Tokaan ei pääseet alaikäiset. ”Third time is a charm” – kolmas kerta toden sanoo, kolmas kerta osoittautui loistavaksi paikaksi. Teollisuushallien keskeltä, lastauslaitureitten välistä löytyi Geaux.








Kotona tehtiin hampurilaisia ja syötiin jälkkäriksi kasvivärein värjättyjä karkkeja. Oli meillä yks keijukainenkin talossa. Hyvä lauantai. Ihana lauantai.

karkkimies - ja vähän ranskiskin

rakkautta on keijukainen!

hidas aamu

Lauantaiaamuna  nukutaan pitkään. Kuulen jannut ekaan kertaan joskus ennen kahdeksaa. Joko ne on leikkineet huoneessaan riitelemättä tai sit ne on oikeesti nukkuneet. Unen läpi kuulen miten ne laittaa telkkarin päälle ja istuu katsomaan Lohikäärmeratsastajia. Vedän tyynyn korvan päälle ja nukahdan uudestaan. Seuraavan kerran havahdun siihen että joku avaa meidän makkarin oven vähän ennen yhdeksää. Ovi aukeaa ja sit se menee samantien taas kiinni. Yhdeksään mennessä me ollaan kaikki hereillä. M liittyy poikien seuraan katsomaan elokuvaa ja mä valun alakertaan keittämään itselleni kupin kahvia. Fredde puhuu puhelimessa äitinsä kanssa.

Kalenteri ammottaa tyhjyyttään koko viikonlopulle. Voidaan tehdä ihan mitä vaan tai olla tekemättä yhtään mitään. Mikä ihana vapaus. Käytän koiran aamupissalla sakeassa sumussa, iltapäiväksi on luvattu aurinkoa.



Vähän myöhemmin me istutaan yhdessä aamiaispöydässä. Tai siis minä istun, Fredde istuu ja O istuu. K seisoo tulillaan ja leikkii et sen leipä on lentokone. M tanssii omalla tuolillaan balettia. Ne on kuin sellaisesta huvipuiston nuijapelistä. Yks istuu ja toinen on sillä välin ehtinyt jo taas seisomaan. Koira yrittää hiipiä keittiöön salaa. Elämä maistuu elämälle Kahvi kupissa on kuumaa ja se sitruunakakku on ihan järjettömän hyvää. M:n leivälle levitetään vuohenjuustoa, katsotaan kuinka käy. Periaatteessa vuohenmaitokin on maitoa, mutta kaikkea kannattaa kokeilla eikä ole ihan tavatonta että se vuohenmaito kuitenkin sopii.


Eletään tammikuun viimeistä päivää. Huomenna  ollaan taas askelen lähempänä kevättä ja kesää. 

menossa M:n koulun elokuvailtaan



muutama minuutti esinäytöksen alkuun

perjantai 30. tammikuuta 2015

maistuisko latte?

Suomessa roihuaa keskustelu lapsen subjektiivisesta oikeudesta päivähoitoon, tai ehkä enneminkin suunnitelmasta rajoittaa tätä oikeutta. Ihan kuten homoavioliittokseskustelussakin kansa – tai siis pääasiallisesti ne äidit ja vähän ehkä lapsettomatkin – jakautuu kahteen yhtä kiihkeään leiriin ja kumpikin leiri puolustaa tulisesti omaa kantaansa.

Kaukaa olis helppoa olla mieltä, mulla kun ei ole ollut minkäänlaista päivähoito-oikeutta. M aloitti kaksi päivää viikossa eskarin kun jannut oli vuoden. Nelipäiväiseen kuntouttavaan eskariin, joka sekin oli Suomen mittapuussa sangen osa-aikaista (8:30-14:30) siirryttiin sinä keväänä kun jannut täytti kaksi. Pääsin ilman lapsia sille lattekahvilleni ekaa kertaa tänä syksynä kun M oli kuusi ja pojat neljä. Me selvittiin ja mä pärjäsin. Kaikki ei kuitenkaan selviä eikä pärjää.

Yhden ihmisen nukkumattomat yöt hoituu kylmällä murukahvilla ja toinen joutuu unettomuudesta laitoshoitoon. Usein oli epätoivoinen. Monesti pelkäsin oikeasti uupuvani. Liian monta kertaa tunsin vihaa lapsiani kohtaan. Me selvittiin. En seonnut. En pahoinpidellyt ketään. En kuitenkaan uupunut. Siinä missä osa selviää siellä äärirajoilla täysipäisenä, joku toinen ei selviä. Joskus on kaikkien kannalta parempi että lapset menee hoitoon, ainakin osa niistä. Olisinko käyttänyt subjektiivista oikeutta päivähoitoon jos sellainen olis ollut? En tiedä. En osaa sanoa. En koskaan ollut sellaisessa tilanteessa että asiaa olisi voinut edes miettiä. Toisaalta muistan pitäneeni kynsin ja hampain kiinni lapsistani silloin joskus kun mietittiin sitäkin mahdollisuutta että meille palkattaisiin lastenhoitaja ja mä menisin töihin. En halunnut. Halusin itse olla lasteni äiti enkä se tyyppi joka hoitaa lapsia silloin kun nannyllä on vapaapäivä.

M ei nukkunut päiväunia. Minäkään en nukkunut päiväunia. Toisaalta jannut nukkui yönsä paremmin kun monen muun lapset. M ei nukkunut öitään. Kaksoset nukkui, minä valvoin tyttäreni kanssa. En usko että koskaan kykenen unohtamaan sitä väsymystä. Väsymystä monen vuoden valvotuista öistä. Sitä etten lopulta enää osannut nukkua vaikka olisin saanutkin. Sitä miten kolmen tunnin pätkä unta tuntui taivaalliselta. Nousinhan vuosia joka ikinen yö vähintään tunnin välein. En saanut aikaa tehdä kotitöitä. M oli haastava vauva, haastava taapero, haastava leikki-ikäinen ja nyt se on haastava koululainen. K on vähän kuin Obelix, se on saannut liikaa vauhtia ja olemattoman harkintakyvyn jo syntymässään. Vielä vuosi sitten ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta jättää sitä ilman valvontaa hetkeksikään. En kahvitellut. Keskityin välttämään suurempia katastrofeja ja odottamaan että se olis viimeinkin niin vanha että joku suostui näkemään miten kusessa me oltiin sen kanssa.

Helpolla ei siis olla päästy. Helpolla ei kuitenkaan taida päästä kukaan. Toisen haastava on vaan toiselle helppo. Helppo arki kun taitaa olla melko häilyvä käsite. Jonkun muun silmissä meidän arki on ollut ehkä helppoa ja sujuvaa. Keskustelu siitä kenellä on kamalinta on turhaa? Se oman elämän kamaluuskin kun on subjektiivinen käsite eikä kukaan voi ulkoakäsin päätellä tai arvioida miten kamalaa sillä toisella on.

Yritin mennä töihin. Koin huumaavan vapauden tunteen saadessani tehdä töitä. Olin ehkä parempi äiti, mutta lapset oli ”huonompia” lapsia. Lapset voi huonosti. Niin huonosti, että irtisanoin itseni. Päivähoidossa ja perheissä joissa molemmat vanhemmat on töissä kasvaa kuitenkin ihan onnellisia ja tasapainoisia lapsia. Meille se ei vaan sopinut. Haluan yrittää uudestaan. Minä haluan palata työelämään. Ensimmäinen yritys ei vaan ollut meidän perheelle sopiva ja sen kerran satoa niitettäneen vielä pitkään.

Pöydällä makaa lasten iltapäiväkerhon esite. Ajatus siitä että mä olisin töissä ja lapset haettais koulusta iltapäiväkerhoon ja ne sais tehdä läksyt siellä ja ulkoilla ja leikkiä on kutkuttava. Kolmena päivänä viikossa saisin ehkä kuoria vanhemmuudesta kermat päältä. Ei tarvitsis tapella läksyistä, ei katsoa sitä tolkutonta riehumista iltapäivisin. Joku muu hoitais askartelun ja siivois liimat lattioilta. Mä saisin siemailla viiniä, laittaa ruokaa ja kysellä kuulumisia. Totuus on varmasti toisenlainen, mutta ajatus siitä on kuitenkin kiehtova.



Pitääkö sellainen kaikenkattava oikeus päivähoitoon säilyttää? Ei. Miten rakennetaan systeemi niin, että ne jotka tarvitsevat päivähoitoa selvitäkseen elämästä sitä saisivat? En tiedä. Tarvitseeko alle kolmevuotias lapsi virikehoitoa? Ei. Kyllä alle kolmevuotiaan virikkeet löytyy kotoa, mutta sen alle kolmevuotiaan vanhempi saattaa tarvita sille lapselleen päivähoitoa selvitäkseen arjestaan. Kolme ja nelivuotiaskin on ihan varmasti onnellisia kotihoidossa. Harjoittelua ryhmässä olemiseen ja niitä virikkeitä pitäis löytyä kerhojen ja harrastusten kautta. Mutta sen kolme ja/tai nelivuotiaan vanhempi saattaa olla elämäntilanteessa jossa se on kykenemätön järjestämään lapselleen niitä harrastuksia ja/tai virikkeitä. On siis tilanteita joissa lapsi tarvitsee sen päivhoitopaikan jotta lapsi ja lapsen perhe voisi voida hyvin.


latte

torstai 29. tammikuuta 2015

osaatko ratkaista kakooman?

Aamulla pakkasin tutusti kolmikon kouluihinsa. Fredde hihitteli meidän normiaamun systeemeitä: ”Pue päälle, pue päälle, pue päälle... eiku pue päälle... paita, paita, P-A-I-T-A... housut, hosut, housut... ne meni väärinpäin, käännä! Joko laitoit housut? Laita N-Y-T ne housut jalkaan...” K löysi portailta pienen ampiaispesän ja se pakattiin pakasterasiaan esittelykierrokselle kouluun. Fredde nappas O:n matkaansa ja me käveltiin M:n kanssa bussipysäkille. Matkalla pysäkille me nähtiin hanhia lentämässä, aamukasteisia hämähäkinseittejä, auringossa kimaltelevia etanan jälkiä ja kuollut kastemato. Mikä aamu, toteaa tyttönen, voiko hienompaa enää olla... kunpa meillä olis aina näin paljon aikaa aamulla kun kävellään bussille.



Kävelin kotiin, laitoin pesukoneen pyörimään, lajittelin muutaman koneellisen ja istahdin kahvikupposen kanssa korjaamaan M:n luokan matikankirjoja. Open saatesanat oli ettei hänellä valitettavasti ole vastauksia tehtäviin, ja mä hymähdän että jos en ekan luokan matikan tehtävistä selviä täytyy katsoa peiliin. 22 kirjasta. Kolmannen kohdalla kävin katsomassa peiliin ja etsin netistä vastuksen. En ollut ikinä törmännyt ”kakoomaan”. Yritin aikani hakea systeemistä logiikkaa, mutta jouduin lopulta nöyrtymään ja etsimään ratkaisuavaimen.





M pääsi koulusta poikkeuksellisesti jo kahdeltatoista. Me käveltiin K:n kanssa sitä vastaan bussille ja sit puiston kautta kotiin. O jäi syömään lounaan kouluun ja me haettiin se sen jälkeen kun oltiin piipahdettu kaupassa.  Lounaalla M ilmoitti et sitruunajugurtti on pahaa, mä lupasin leipoa siitä kakun. M kysyi miten ihmeessä siitä voi tulla hyvää jos sen laittaa kakkuun? Luulis sen kakukinkin menevän pilalle. Kakkutaikina tuntui kuitenkin maistuvan, ehkä se valmis tuotoskin siis kelpaa.





Mun reseptit on siellä ja täällä erilaisella sekalaisella paperilappusvalikoimalla. Osa pahvikorteilla ja loput post-it lappusilla tai vanhojen laskujen selkäpuolella. Päätin ryhtyä tuumastatoimeen ja aloittaa sitruunakakkusella reseptikokoelman ystävän tuliaiseen. Tulevaisuudessa meillä on toivottavasti kirjoissa ja kansissa kaikki nää meidän mukautetut reseptit. Sokeri korvataan palmusokerilla ja raakasokerilla, maitotuotteet maidottomilla, vehnäjauhot vaihdetaan terveellisempään vaihtariin - ainakin osaksi. 


keskiviikko 28. tammikuuta 2015

miltä näyttää kuollut ihminen?

Eilen oli koulupalaveri, tänään M:n ja K:n psykiatri. Naamiksessa jonkun lapselle oli ehdotettu psykologia ja tää tyyppi oli aivan suunnattoman loukkaantunut moisesta. Mietin että meille psykologit ja psykiatrit on enneminkin arkipäivää. Tuntuu etäiseltä ajatella ettei valtaosalla lapsista ole omaa psykiatria tai ettei ne ole koulupsykologin asiakkaita tai ettei ne käy aina välillä vähän tuulettamassa ajatuksiaan psykologilla. Meille se on yhtä tavallista kuin leivän päälle levitetty voi.

Puhuttiin M:n ahdistuneisuudesta, siitä että se heijastuu taas koulutyöhönkin. Puhuttiin siitä että se alkaa olemaan sellaista yleistä, kaiken kattavaa ahdistusta eikä siihen löydy selkeää syytä. Rukattiin vähän lääkityksiä. Puhuttiin kaavakkeistakin ja niitten paradoksaalisuudesta. Lasta Ihmistä on mahdotonta kuvailla kaavakkeen avulla. Puhuttiin siitä miten mä oon jumissa kotona, ja siitä että vähitellen meidän pitää taas päästä siihen kohtaan missä M:n keskeinen ajatus ei ole mun kuolema. Vastaanotolla se otti mun kuoleman esiin useampaan otteeseen. Eilen erityisope sanoi että M osas ulkoa mun työvuorolistan ja koska oon ja koska en ja koska on suurin mahdollisuus sille että kuolen liikenneonnettomuudessa.

Sit me puhuttiin meidän nuoremmasta sankarista. Siitä miten iltapäivät on raskaita kaikille. Me puhuttiin erityisopettajan huomioista ja huolenaiheista,  ja mun huomioista ja huolenaiheista. Niitä ei ollut ihan vähän ja kaikki jäljet johtaa tutusti samaan sylttytehtaaseen:
  • Ei leiki koulutovereitten kanssa. 
  • Leikkii yksin eikä halua että leikkiin koskee kukaan.
  • Saa hillittömän raivarin jos joku sotkee leikin.  
  • Puhuu omista asioistaan eikä ole kiinnostunut muitten huomioista. 
  • Puhuu vain omasta kiinnostuksenkohteestaan. 
  • Kiinnostuksen kohteet yksipuolisia ja rajoittuneita – Batman. 
  • Noudattaa sääntöjä liiankin kanssa. 
  • Joustamaton. 
  • Saa kohtuuttomia kiukkukohtauksia. 
  • Keskimääräistä älykkäämpi. 
  • Kyky säännellä puheäänen voimakkuutta puuttuu – huutaa jatkuvasti.


Psykiatri kuuntelee mun vuodatusta ja toteaa että kyllähän mä itsekin tiedän että meillä mitä suuremmalla todennäköisyydellä on perheessä toinenkin autisminkirjolainen. Mä sanon että näen niitä varoitusmerkkejä oikealla ja vasemmalla ja samalla puhun jannun kiinnostuksesta vainajia ja ihmisten maatumista kohtaan. Miltä näyttää ruumis? Miten se oikein maatuu? Lääkäri katsoo mua ja sanoo että tämä kiinnostus kuoleman tekniseen puoleen on erittäin tyypillistä autistisille lapsille sen keskivertolapsen puhuessa kuolemasta tunne-elämän ja emotioiden osalta,  ja että hän on alusta alkaen ollut sitä mieltä että silloin kun K testattiin, olis sen pitänyt saada se autismidiagnoosi.

Psykiatri puhuu kaksosuudesta ja siitä että siinä missä se toinen puolikas on tavallaan kuntouttava voimavara joka avaa sitä sosiaalista kanssakäymistä, on se samalla myös painolasti. Kaksonen kun pärjää monesti keskimääräistä huonommin ilman sitä aisapariaan. Ilman sitä toista puolikasta joka osaa päättää lauseet ja tukee niissä asioissa jotka on vaikeita. Yksin ollessaan kaksonen on todella yksin. Paljon enemmän kuin se ”yksönen”. Se selitti miten kaksonen saattaa vaikuttaa hyvinkin sosiaaliselta ollessaan yhdessä sen toisen puoliskonsa kanssa, ja samalla on kuitenkin totaalisen kyvytön sosiaaliseen kanssakäymiseen ilman toista puoliskoaan. Makes sense. Ainakin kun katson meidän kaksikkoa. K on näennäisen sosiaalinen, O:n oikeasti pärjätessä sosiaalisesti ihan mahtavasti.


K:lle lisättiin lääkitys myös iltapäivään, ja todettiin et testaillaan enemmän vasta sit jos koulupiiri niin vaatii. Siihen saakka lähestytään elämää sillä ajatuksella että kaksi meidän kolmesta lapsesta on autisteja, ja sillä samalla kaksikolla on ADD.  

Tänään juhlitaan kuitenkin M:n loistavaa välikausitodistusta. M valitsi ruuaksi spaghettia ja oliiviöljyä, jälkkäriksi kuppikakkuja.

Ystävä jätti kasan ihania tuliaisia. M tykkäs noista muistilapuista ja murokulhoistakin tapellaan. 

tiistai 27. tammikuuta 2015

E-ehkä, E-en tiedä, E-en osaa, A-apua!!!

Tuijotan edessäni olevaa kaavaketta. Inhoan kaavakkeita. Tunnen kaavakkeita kohtaan valtavaa vastenmielisyyttä ja ahdistun keskimäärin jo kolmannen kysymyksen kohdalla; nimi, syntymäaika, vanhemman nimi – siis kumman vanhemman, vai molempien? Onko sillä väliä? Mulla olis aina sen seitsemän kysymystä kaavakkeen laatijalle. Jos siinä prujussa kysytään lääkityksiä, niin laitetaan ko myös määrät ja aloituspäivät? Vai laitetaanko vaan lääkkeen nimi? Miten täytetään kohta; ”Does your child have special health care needs?” Siis jos jo aiemmin samassa paperissa on kerrottu sen diagnoosit. Onko sillä sit jotain erityisiä tarpeita vai kirjoitetaanko siihenkin ne samat diagnoosit kuin sinne ylemmäs? Mä en osaa täyttää tätä!



Seuraava paperi on vielä kamalampi. Kysymyksiä on 79. Niihin pitää valita vastaukseksi; E-ei koskaan, H-harvoin, U-usein, M-melkein aina. Mikä vaihtoehto näistä on J-joskus tai T-toisinaan. Sit nää samat vastaukset pitäis vielä merkata painoarvon mukaan; E-ei tärkeää, T-tärkeää, K-kriittisen tai ensiarvoisen tärkeää. EOS-en osaa sanoa loistaa poissaolollaan. Mistä mä tiedän miten tärkeetä on että se haaveilee sen sijaan että kuuntelis? Onko se K-kriittisen tärkeää vai ehkä vaan T-tärkeää? Sen osaan sanoa et sitä tapahtuu U-usein.



Miksi se ei voi olla sellainen keskinkertainen, sellainen ettei mun tarttis täyttää näitä kaavakkeita, joita en edes osaa täyttää? En halua täyttää kaavakkeita? Haluun et Fredde täyttää, ja sit jos se täyttää on se kuitenkin täyttänyt ne mun mielestä ihan väärin. Miksi ihmisen pitää näin olla kohtuuttoman epävarma kaavakkeen täyttäjä?

Tilaisuudessa josta kannoin nää kaavakkeet kotiin, istui saman pöydän ääressä M:n opettaja ja erityisopettaja Se kaavakenivaska oli siltä psykologilta jonka kanssa puhuin eilen. Yhdessä me käytiin läpi M:n loistavaa välitodistusta – jonka se sai eilen. Ei siinä paljoa puhuttavaa ollut, itsestäänselvyyksiä. Parhaat arvosanat asiatekstin lukemisesta ja kirjoittamisesta, fysiikasta, matematiikasta ja kaikesta missä pärjää logiikalla. Ikätasoinen tai vähän edellä kaunokirjallisuudessa, fiktiivisen tekstin luomisessa, musiikissa ja kuviksessa, kaikessa siinä missä ei pärjää puhtaasti loogisella ajattelulla. Liikunnallinen.


Keskityttiin ruotimaan niitä muita asioita, tärkeämpiä asioita. Sitä että sillä on tovereita tai kavereita, mutta ei ystäviä. Sitä ettei se osaa syventää sitä toveruutta kaveruuden kautta ystävyydeksi, vaan sille riittää se että se sen jonkun tyypin kanssa oli yhdessä kiipeilytelineellä. Riittäähän se tavallaan, mutta harvempi meistä kutsuisi sitä ystävyydeksi, vai onko kaupan lihatiskin myyjä tai se tyyppi jota tervehdit salilla koska se sattuu aina olemaan siellä samaan aikaan sun kanssa sun? Me puhuttiin siitä ettei M osaa erottaa koska mistäkin asiasta puhutaan, ja että siirtymät on hankalia, ja me puhuttiin sen ahdistuneisuudesta, siitä että se pelkää ettei se osaa,ehdi tai myöhästyy. Se pelkää ettei aikuinen hyväksy sitä tai että se tekee virheen huomaaamattaan. Näistä asioista me puhuttiin, näitä asioita mä yritän ilmaista laittamalla rasteja kohtiin E, H, U ja M, painoarvoin E, T, K. Akateemisesta puolesta ei tarvitse puhua, mutta miten mä viestitän nää asiat näillä annetuilla vaihtoehdoilla. 

Helmikuun 9. on K:n ja 19. M:n erityisopetussuunnitelmapalaverit, IEP tai HOJKS.


maanantai 26. tammikuuta 2015

pienet tiedemiehet metsässä

M:n luokka lähti tänään biologiantunnilla retkelle, ja kun se nyt sattui olemaan silleen sopivasti aamusta, lähdin mukaan vetämään yhtä ryhmää. Päivän teemana oli virtaavan veden ja ulkoilman lämpötila, ja se koska lohet voi laskea virtaan. En tiedä termejä, en oo kalankasvattaja. Elääkseen se lohenlapsukainen tarvitsee kuitenkin tietynlämpöistä vettä (7-18C) ja koululaiset käyvät aina välillä mittamaamassa koska ne lohet voi laskea virtaan. M:n opettaja opasti oppilaitaan pitämään hyvää huolta meistä vanhemmista siellä metsässä, aikuiset kun harhailee ja eksyy niin kovin helposti. Metsään olis menty säässä kuin säässä. Onneksi maanantaiaamulle sattui sopivasti aurinkoista ja 10C. Kumppareille oli kuitenkin käyttöä. Nyt iltapäivästä elohopea on kivunnut jo reiluun viitentoista.








Retken jälkeen piipahdin juttelemassa koulupsykologille ja kaappasin M:n luokasta laatikollisen matikan tehtäväkirjoja korjattavaksi.




Krookukset on kukassa etupihalla ja portaalle ostin eilen kevätesikoita ruukkuun. Maljakossa on tuoreita tulppaaneja tuomassa väriä kotiin.