sunnuntai 29. syyskuuta 2013

sadetta, tuulta, kahvia ja kirjoja

Blogi on heitteillä kun mä elän ja hengitän koulua. L kaitsee laumaa ja mä luen ja opiskelen ja luen ja kiroilen ja luen taas. Piirrän kuvia ja yritän oppia ja ymmärtää. Salaa kadehdin niitä joilla on nuoremmat aivot ja sitä että olen meidän kurssista ainoa joka kuitenkin, loppupeleissä on ESL – English as Second Language – eli käytännössä opin asiat englanniksi ja latinaksi.... ne asiat jotka oon joskus aikoinaan oppinut suomeksi. Comes in handy kun autossa keskustelen tyttäreni aloitteesta vitamiinien ja hivenaineitten imeytymisestä, proteiinientarpeesta ja siitä mihin keho tarvitsee kuituja. Jotenkin musta taas kerran tuntuu ettei tää ole ehkä ihan standardipuheenaiheita viisvuotiaitten kanssa, ainakaan tällä tasolla. M:n mielestä mun koulukirja on maailman mielenkiintoisin ja se pyytää kymmeniä kertoja päivässä että voisin sille näyttää uudestaan sydämen ja verenkiertoelimistön tai luuston ja lihaksiston rakennetta. Tän viikonlopun jälkeen terveydenhuollon lainsäädäntö alkaa tuntua yksinkertaiselta verrattuna ihmisen fysiologiaan ja anatomiaan. Sitä mä vähän ihmettelin että kuumeen mittaamisesta oli saatu aikaiseksi oma lukunsa.

Neljän tunnin välein oon nappaillut niitä homeopaattisia pillereitä ja lukiessa hautonut hartioita lämmöllä, sellaisilla kertakäyttöisillä lämpöläpysköillä. Ulkona on myrsky nyt kolmatta päivää, puita kaatuilee ja joet tulvii, välillä tallustan alakertaan keittämään uuden kupillisen kahvia ja palaan yläkertaan patterin viereen istumaan, L kiroilee käsittämätöntä säätä – talvi alkoi kaksi kuukautta etuajassa. Aina jossakin välissä muistan jotakin mikä on jäänyt tekemättä, sen vastaamattoman sähköpostin, kirjoittamattoman kirjeen, hyväksymättömän uuden jäsenen... sitten se vaipuu taas jonnekin taustalle, fysiologian ja anatomian taakse. Katsotaan näitä sit joulukuussa... nyt käydään koulua ja nautitaan tästä vaiheesta. 





Iltaisin rentoudun laittamalla ruokaa ja parilla lasillisella keskimääräistä parempaa punkkua. M kertoo meille vitsejä ja me todetaan L:n kanssa että tällä saralla on vielä tekemistä... M:lla ei ole aavistustakaan siitä mitä vitsi tarkoittaa. Poikien pieruhuumori ylittää moninkertaisesti M:n "I'm gonna tell you a joke... We bought some food today, hahahaa..."

käytiin me eilen M:n kanssa kampaajallakin

...ja siellä sattui olemaan muotinäytös


apinat



lauantai 28. syyskuuta 2013

opiskelijan arkea

Mä luen jokaisessa, edes puolijärjellisessä välissä... psykologin odotushuoneessa, lääkärin vastaanotolla, autossa koulun pihalla. Mun aivot on vanhat ja vähän homeessa ja mietin pystynkö omaksumaan tällaisen määrän tietoa näin kamalan lyhyessä ajassa. Miten selviän kaikesta ulkoa opeteltavasta? Siis niistä missä ei ole mitään logiikkaa, ainakaan paljaalle silmälle ja latinaa osaamattomalle.


neuropsykologin vastaanoton "terapiakoira" Rufus





Kolmikko oireilee sitä että mä oon aina koulussa ja sitä että silloin kun en oo koulussa luen. K kärsii eniten ja varmisti eilen illalla että varmasti en mene kouluun... en mennyt, menin M:n kanssa M:n koulun syyskarnevaaliin. M:lla on kiukku herkässä ja O viihtyy sylissä. L on tutustuttanut ne karjalanpaistin jämien jälkeen noutopizzaan ja hampurilaisravintoloihin. Mä olen elänyt viikon proteiinipatukoilla ja omenilla.

Eilen lääkärissä aloitin uudestaan oman rokotusohjelmani ja tukun vasta-ainetestejä... Yhteen käteen Hep B, toiseen Tdap (tetanus, hinkuyskä, kurkkumätä?) ja verikokeena vesirokko, tuhkarokko, sikotauti, vihurirokko ja tietysti tuberkuloosi. Seuraavaksi pitää tilata ote rikosrekisteristä ja hankkia muutama muu paperi.


Siellä koulukarnevaalissa törmäsin M:n reksiin ja jäin miettimään et mitä se koulupiirin erityisopetuksen pomo oli sille sanonut, kun mies varmisti multa viiteen kertaan että viihtyyhän M varmasti koulussa ja ollaanhan me tyytyväisiä ja heistä on niin ihanaa kun M on siellä. Nolostuin tän keskustelun aikana, eihän me mitään erityiskohtelua tarvita. 




cake walk

torstai 26. syyskuuta 2013

onnen murusia ja muuta

Palaan siihen hetkeen kun M kantoi kotiin palkinnon, siis sen paperin viikko takaperin, sen jossa todettiin että se oli osoittanut kunnioitusta ”respect” ja sai siitä palkinnon. Palaan siihen syvältä kumpuavaan ja pohjattomaan ylpeyteen, siihen mitä jokainen vanhempi ansaitusti tuntee sen oman kullannupun saavuttaessa jotakin suurta, uutta tai merkittävää. Palaan siihen kohtaan jossa kirjoitin sen ilon olevan ehkä myös syvempää sen erityisen kohdalla, mistäpä mä tietäisin... ehkä se on ihan sama tunne ja mä vaan kuvittelen et tää on jotakin isompaa.



Sit on se piirustus joka tuli K:n repussa kotiin, se mikä etäisesti muistutti ympyrää ja viivaa. Se piirustus jota varten sitä ympyrän ja viivan piirtämistä on harjoiteltu kuukausia. Se piirustus josta ilman selittävää tekstiä en todellakaan osais sanoa että se esittää mun lasta, saattaisin todeta et se on se suttu ja tuherrus muiden suttujen ja tuherrusten pinossa. Siinä on jotakin hellyyttävää, jotakin surullistakin.




On se hetki kun otan valokuvan lapsestani kun se viimeinkin on oppinut ajamaan kolmipyöräisellä. Hurraan ja kannustan – salaa mietin kaikkia niitä kolmevuotiaita, jotka jo ajaa tavallisella pyörällä ilman apupyöriä. Muistan miten tolkuttoman ylpeä olin kun M oppi ajamaan ilman appareita muutama kuukausi takaperin – se oli neljä, niukin naukin. Sit mietin taas niitä kolmevuotiaita jotka jo ajaa ilman apupyöriä. Olen edelleen ylpeä omistani, tolkuttoman ylpeä. Ylpeä vaikka siinäkin on mukana pieni katkeruus hävitystä äitiyden kilpailusta... munkin lapset osaa, ne osaa vaan vähän myöhemmin. Neljävee ilman appareita ei oo huono, ei oo... eihän? Kolmevee kolmipyöräisellä kuukausien harjoittelun jälkeen taas antaa aihetta taputuksiin – toisesta syystä. Rakastan katsoa sitä kun se on itse niin ylpeä itsestään...se loistaa kuin Naantalin aurinko ja on pakahtua - niin minäkin.  M saa koulustaan palkinnon heti aloitettuaan koulunsa, ennen muita ja edelleen tukehdun ylpeydestä, ja samalla mietin sitä ihmistä joka ymmärsi miten tärkeää koko meidän perheelle on saada se palkinto. 

Taas kerran uskon että se ehkä on jotakin isompaa. Siis se tunne, se pohjaton ylpeys...


opintiellä

Terveisiä uudesta elämästä... jahka löydän edes alkeellisen tasapainon, lupaan kertoa kuulumisia muutenkin kuin maanantaisin ja torstaisin.



Ei vaan oikeesti, siis ihan aikuisten oikeesti, kyllä tää tästä taas tasoittuu nyt kun K:n koulukyyti saatiin tänään käyntiin. Tän viikonhan mä olen istunut lähinnä auton ratissa, tyyliin: K kouluun, O kouluun, kotiin, M:lle aamiaista ja sen kamat kasaan, K koulusta, M kouluun, O koulusta, kotiin ja lounasta O:lle ja K:lle. Terapiaan, M koulusta ja terapiaan, kaksikko L:lle ja kouluun... Jossakin välissä oon tehnyt läksyjä ja haaveillut naamiksesta ja kuvien editoinnista ja bloggaamisesta. Mulla ei ole aavistustakaan mun seuraamien blogien tapahtumista, ystävien elämästä tai oikeastaan mistään muustakaan.

aamulla lähdössä liikenteeseen

K aloitti koulunsa maanantaina ja oli ekan päivän kuin mallioppilas. Tokana päiväönä sain sen takaisin saatesanoin: ”Nyt me tiedetään miksi se on täällä...” K tykkää ja nauttii siitä et sekin on päässyt opintien alkuun, mutta kotona se sit purkaakin päivän mun niskaan. Se riehuu ja riekkuu kaiken patoutuneen ja asioita sattuu ja tapahtuu. Tänä iltana maksetaan siitä et lykkäsin ne molemmat päiväunille – todennäköisesti ne on pystyssä vielä aamuyöstä mutta mun on nyt pakko lukea meilit ja vastailla niihin ja ilmoittaa maailmalle että mä oon edelleen hengissä.


K ekana kouluaamunaan

sisko onneksi tietää miten tää homma toimii


ekana päivänä repusta löytyi tämä


Mun koulu siis alkoi myös maanantaina ja ekan illan puolivälissä olin valmis lyömään hanskat tiskiin ja lähtemään kotiin. Istuin siinä pulpetissani ja mietin etten ikinä tule selviämään näistä viikoista... Teoriavaihe kestää kahdeksan viikkoa. Neljä iltaa viikossa, neljä tuntia illassa. Kaksi tuntia puhdasta teoriaa ja kaksi tuntia käytännön harjoittelua. Lisäksi kotitehtävät. Kahdeksan viikon päätteeksi loppukoe ja harjoittelu. Harjoittelu kestää kahdeksan päivää ja on iltapäivä kahdesta iltakymmeneen. Edelleenkään en tiedä mihin mä tungen ton kolmikon sen harjoittelun ajaksi.  Pienenä lisäkierteenä tässä harjoitteluasiassa on se, että harjoittelusairaalaan on matkaa reilut 50km suuntaansa ja hiljaisessakin liikenteessä – siis sunnuntaiaamuisin – sinne ajaa noin tunnin. Harjoittelusta saa myöhästyä kerran, sen jälkeen harjoittelun joutuu keskeyttämään.






No niiin. Koulussa opetellaan siis elämää terveydenhuollossa, eikä kolmelasta tai lumisade tai pyörremyrsky ole mikään selitys. Ajoissa ollaan, ja jos myöhästyt tai et ilmesty paikalle suoritus hylätään. Kouluun pukeudutaan työasuun koulun väreissä, eli mustaan sairaanhoitajan työasuun. Jokainen koulupäivä alkaa pistareilla ja ainakin kerran viikossa on koe. Näyttökoe on päivittäin. Ensi viikolla meillä on heti tokan viikon kunniaksi kolmet kokeet ja esseetehtävän palautus. Mun varmaan pitäis opiskella eikä kirjoittaa blogia...

asu - Dickies Super Flex, kengät - Sanita



En valita, viihdyn koulussa, meillä on mukava ryhmä ja ihana opettaja. Lainsäädäntö on kuivaa ja vaativaa, käytäntö hillittömän mielenkiintoista ja hauskaa. Eiköhän tästäkin jotenkin selvitä.

opintien portaat

terveystieteitten siipi




meidän "luokka"

lapset oli tosi huolissaan tästä potilaasta jolle ei riittänyt vuodepaikkaa vaan se joutui makaamaan kaapissa


"nurse desk"



maanantai 23. syyskuuta 2013

se juhla on nimeltään - ero


Jos mä nyt taas yritän... ihmisen arvostus ihan oikeeta tietokonett kohtaan nousee huimasti kun on muutaman päivän pelkän tabletin varassa – lelujahan nää on.

Heräsin tovia vaille viisi, jännittää. Jännittää lykätä toi keskimmäinen kouluunsa, jänniittää oma koulu. Pitäis M:n psykiatrille laittaa sähköpostia ja kysäistä josko se vähän kattois tota K:ta ”sillä silmällä”, testais ja vaikka lätkäisis sitä jollakin nimikkeellä... mun oma veikkaus ja valinta on sama kuin siskollaan ”laaja-alainen kehityshäiriö”/autisminkirjo, varmaan se on ahdistunutkin. En osaa surra tai pelätä, on ollut niin selvää jo pari vuotta ettei kaikki ole keskivertoa tämänkään lapsen kohdalla.

Taannoin kirjoitin ettei meidän ystävä-, tuttava- tai perhepiirissä ole avioeroja. Mietin miten me ollaan satuttukin sellaiseen ryppääseen... Nyt tuntuu siltä kuin joku olis vetäissyt ammeesta irti korkin ja kaikki eroaa – oikealla ja vasemmalla. Hämmennys on vaihtunut sellaiseen puolitottuneeseen tokaisuun, että ”ai tekin...”

Pidän kynsin ja hampain kiinni avioliiton illuusiosta, haluan ja tahdon uskoa avioliittoon, pitkään läpi elämän kantavaan liittoon. Haluan uskoa siihen että me pystytään ja kyetään. Haluan uskoa että me halutaan ja jaksetaan – molemmat. Välillä enemmän, joskus vähemmän. Jaksetaan ja halutaan kuitenkin.

Ympäristö kuitenkin pakottaa tarkastelemaan omaansa. Asettamaan sen käden mitan etäisyydelle ja katsomaan miltä se näyttää... pohtimaan, kääntämään ja miettimään. Onko se totta vai ei. Kyllä se ainakin vielä on totta. Kyllä me rakastetaan, kyllä me halutaan rakastaa, olla yhdessä, tehdä yhdessä, jakaa muutakin kuin lapset ja tiskikoneen tyhjennys.

Joskus nuorempana ajattelin että avioliitto ikäänkuin koteloituu iän myötä ja siitä tulee varmempi ja vakaampi. Nyt takana on parikymmentävuotta yhdessä, kuusitoista avioliitossa ja joudun toteamaan ettei sellaista koteloa ole, ei avioliitto ole pysyvä ja valmis rakennelma vaan jatkuvassa liikkeessä. Ei tule aikaa jolloin voisi todeta että me ollaan nyt tässä ja pysytään, ikuisesti. Voi vain katsoa taaksepäin ja todeta että kauas on yhdessä kuljettu, niin ajassa kuin matkassakin. Näin on hyvä.
 
 

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

karhun kynsissä


Hiljaisuuteen on syynä tietokoneettomuus. Tällä tabletilla ei kauheen kauaa jaksa naputtaa kun kirjoitusvirheitä tippuu joka toiseen kirjaimeen... L tilas mulle uuden koneen, tullee loppuviikosta ja siihen asti on tyytyminen tähän – niin minun, kuin teidänkin.


Syksyn ekan päivän kunniaksi sataa ja tulee ja pullataikina kohoaa keittiössä. Hellalla kiehuu omenasose korvapuustien täytteeksi ja uunin lykkäsin just Karjalanpaistin, siitä riittää syötävää mun istuessa koulunpenkkiä kuluttamassa. Huomenna on ”The Day” niin mulla kuin K:llakin. K taitaa olla puhtaasti innoissaan. Mun tunnelmat on tiivis sekoitus puhdasta kauhua ja intoa.
 
Yöllä oli karhu käynyt kaatamassa meidän puutarharoskiksen – ei se siis mikään yllätys ollut, Koira heräs ja haukkui kutsumatonta vierasta puhtaan raivon vallassa liki tunnin. Aamulla oli vastassa kaatunut roskis kynnenjälkineen... mahtoi Hra tai Rva Karhua harmittaa kun kaadetusta roskiksesta löytyi vaan ruusun- ja tomaatinoksia.


perjantai 20. syyskuuta 2013

saatan tukehtua...

...omaan ylpeyteeni, omasta lapsesta. Kindergartenereita on yhteensä viisi luokallista, palkintoja jaettiin kolme. On ehkä väärin väittää että erityislapsen vanhempi tuntee erityisen suurta onnea ja ylpeyttä näistä hetkistä, rohkenen silti väittää että niin on. Onhan näitten hetkien eteen tehty niin armottoman paljon enemmän töitä kuin sen tavislapsen kanssa.


M:lla nimike oli "Respect"

M ja reksi - Mr R

takaikkunaan liimattava tarra on osoitus palkitusta oppilaasta perheessä. Tarra on kiinni kahdella teipinpalasella ja L malttoi tuskin odottaa et sai repiä sen irti... se ei kestä että mun takaikkunassa hehkutetaan lasten menestystä.

M matkalla kauppaan ostamassa brownieaineita 



eskarissa ja alakoulussa

Eilen ne sit oli. Ekaks K:n erityisopetussuunnitelma IEP palaveri ja sit M:n vanhempainilta – tai siis Curriculum Night joss käydään läpi, no sitä opetussuunnitelmaa.

K tai ekan kerran kysyä seitsemän aikaan aamulla et koska se menee kouluun ja sen jälkeen sama kysymys toistui vartin välein aina siihen hetkeen kunnes vastaus oli – NYT. Jossakin vaiheessa tuli kriisi siitä et mennään omalla autolla eikä koulubussilla, mutta lopulta tärkeintä oli päästä sinne kouluun. Jopa ajomatkalla se oli huolissaan jos vaikka eksytään...

K ei ollut ainoa josta oli kivaa mennä koululle. Tultiin sinne just kun luokat tyhjeni ja opettajat vei lapsia busseilleen ja tulihan siinä K:n tulevaa luokkaa kohti kulkiessa halattua varmaan kymmentä opea ja vaihdettua M:n kuulumisia neljän tai viiden kanssa.

K:n eskariope oli se josta näen painajaisia, se joka pakottaa kaikki lapset käyttämään takkia ja vetämään hupun päälle... ehkä mä tällä kertaa – useamman vuoden kokemuksella – osaan pitää puoleni paremmin, silloin sen oli helppo kävellä mun yli kun oltiin uusia ja mä kokematon tässä erkkatouhussa. Erityisopen kanssa kävi taas munkki, vai pitäiskö sanoa Paavi, kun open nimi on Ms Paavi... se kun on kaikkien koulun erityisopejen erityisope eli kokemusta ainakin on.



Itse palaveri oli odotetusti lyhyt ja ytimekäs, pikainen kujanjuoksu K:n suunnitelmasta, nimet paperiin ja ulos... koulu alkaa maanantaina ja kunnes koulukuljetus saadaan järjestettyä pitää mun ilmeisesti kyetä jakamaan itseni maanantaina kahteen ja tiistaina kolmeen eri paikkaan. En panis hanttiin jos ne vaikka pistäis hösseliks ja sais sen bussiin jo heti alusta.

K:n kouluta kaahaus M:n koululle, M kyytiin ja balettiin ja baletista kaahaten kotiin ja vanhempainiltaan...

tylsääääää oottaa siskoa baletista... tylsäääää vaikka me käytiin kirjastossa ja kävelyllä ja....


Kyllä on koulunkäynti muuttunut omista kouluajoista – varmasti myös Suomessa. Ekaks istuttiin jumppasalissa ja kuunneltiin opetussuunnitelmaa... miten ne on tarkoitus tänä vuonna opettaa lukemaan, kirjoittamaan, keskustelemaan ja laskemaan. Mitä ne tekee tiedeaineissa, taideaineissa, ja mitä tarkoittaa kansalaistaito tai yhteiskuntatieteet viisivuotiailla. Olin vaikuttunut. Ennen kaikkea olin ihan älyttömän vaikuttunut lapsilähtöisyydestä, siis sen ihan yleisen opetussuunnitelman lapsilähtöisyydestä ja siitä miten lasta kannustetaan tekemään virheistä huolimatta – yrityksen ja erehdyksen kautta.

Olin vaikuttunut siitä että tän vuoden lopussa tavoite on että noi osaa kirjoittaa sekä fiktiivistä että asiatekstiä, lukea, soveltaa lukemaansa laskea yhteen ja vähennyslaskua kokonaisluvuilla 0-100. Tän viimeisen M jo toki osaa, mutta silti.

Lokakuussa on tavoitekeskustelut. Mä oli kuvitellut et se on se vanhanaikainen systeemi jossa opettaja kertoo vanhemmalle miten sen lapsi pärjää... Ei toki. Lapsi itse suunnittelee tavoitteensa syyslukukaudelle ja niitä lapsen määrittelemiä tavoitteita käydään läpi lapsen ja vanhemman ja opettajan yhteistyönä tässä tavoitepalaverissa. Tammikuussa tavataan uudelleen ja katsotaan miten homma etenee...

Jumppasalista jakaannuttiin luokkiin ja opet sai puhua omista tavoitteistaan, opetusmenetelmistään ja systeemeistään.

Rva Juna on edelliseltä ammatiltaan molekyylibiologi ja musta tuntuu että siitä tulee mun uusi idoli. Se kielsi vanhempia tekemästä lastensa kotitehtäviä – kiitos. Se käski vanhempia lukemaan lapsilleen, mieluiten 20 minuuttia päivässä – ihanaa. Se käski vanhempia lukemaan – vessassa, sängyssä, sohvalla, keittiössä, odotushuoneissa... lehtiä, kirjoja, artikkeleita, tietokoneruudulta, kauppakuitista... jotta lapset näkee vanhempiensa lukevan.

Se kertoi että nää ekat koulutehtävät ja kotitehtävät on naurettavan helppoja – niin helppoja et mä ajattelin et en ollut ymmärtänyt niitä – siksi että lapset oppis kuuntelemaan ohjeita myös silloin kun ne kuvittelee heti tietävänsä mitä pitää tehdä ja miten... LOISTAVAA!


Mä luulen et mäkin haluan mennä alakouluun!




torstai 19. syyskuuta 2013

sota

Kiville rysähti niin että kolina kävi... vanhempainilta ei ollut eilen, se on tänään. Onneksi ei kuitenkaan toissailtana. Se et ajoin sinne eilen turhaan ei oo vakavaa, mutta se että näin pääsi käymään ja ettei se ole lainkaan mun tapaista on vähän huolestuttavaa. Nytkö se hermoromahdus on oikeesti tulossa?

Tavattiin naisten kanssa pubissa, tossa kulmilla. Kahdeksaan mennessä kapakka oli täynnä tuttuja naisia, naapureita, ystäviä, lasten tulevia opettajia... sen parin tunnin aikana tuli istuttua useammassakin pöydässä, puhuttua kepeitä ja vakavia. Pubi ei täällä ole se vanhan kulahtaneen ostarin juottola jonka ohi ei edes pysty kävelemään koska sieltä tuleva löyhkä on niin karmaiseva tai koska juopot tappelee ulkopuolella. Pubissa ei kännätä, siellä käydään lasillisella tai kahdella, syömässä, aamiaisella tai katsomassa matsia.


Jossakin vaiheessa keskustelu kääntyi – ymmärrettävästi – Itärannikon tapahtumiin. Kerroin kuinka L:n ystävän mies välttyi olemasta paikalla vain koska jäi liikenneruuhkaan ja oli myöhässä. Hän työskenteli Laivaston esikunnassa, siinä kerroksessa, siinä toimistossa, siinä työpisteessä. Puhuttiin taas kerran siitä miten aselakien sijasta pitäisi keskittyä mielenterveyspotilaiden hoitoon ja pakkohoitolainsäädäntöön. Siitä oltiin kaikki samaa mieltä. Keskustelu polvelilee eteenpäin ja jossakin vaiheessa ollaan jo 9/11:n tapahtumissa, Prinsessa Dianan kuolemassa ja lopulta ystäväni J kertoo nuoruudestaan Kroatian sodassa. On hiljaista, vain yksi meistä sen pöydän ääressä on elänyt sodan muutenkin kuin kirjoista lukemalla, elokuvissa ja isovanhempien puheissa.

Kuin sattumalta käynnistäessäni auton soi autostereoissa tämä Kroatialainen kehtolaulu, sydäntäsärkevän kaunis ja nyt entistäkin koskettavampi.


keskiviikko 18. syyskuuta 2013

mikä sun nimi nyt olikaan...

Eilisestä selvittiin hengissä ja kai suhteellisen vaurioittakin, henkisen traumaan koosta en tiedä – siis lasten.



Tänään on M:n vanhempainilta enkä osaa olla miettimättä seuraavaa... M:n luokalla on 12 oppilasta M:n lisäksi, O:n luokalla on 11 oppilasta ja O, K:n luokalla tullee olemaan noin 12-14 oppilasta oma kullannuppuni mukaanlukien. Sen lisäksi on MOPS ja siellä about 30 uutta äitiä. Olen siis tavannut, tai tulen tapaamaan noin kahden viikon aikana karkealla matikalla reilut 60 uutta ihmistä ja edes osan näistä kanssa olisi tarkoituksenmukaista solmia edes sellainen kepeä keskustelusuhde. Tähän voidaan sit vielä lisätä ne mun tulevat omat koulukaverit... kai niihinkin olis hyvä tutustua - edes vähän.

Avainasemassa moisen muodostamiselle on osata näitten ihmisten nimet... en muista yhtäkään, eiku muistan yhden. Sen nimi oli Perri ja se oli uusi äiti MOPSissa. Törmäsin siihen myöhemmin kaupassa ja tiesin nähneeni sen aiemmin jossakin, mutta mulla ei ollut aavistustakaan siitä missä eikä yhtään sen enempää et mikä sen nimi on. Nyt muistan, se on Perri ja sillä on kiva nimi. Se on San Diegosta ja haluaa muuttaa sinne takaisin. Voisko ihmisillä olla nimineulapakko? Siis aina ja kaikkialla? Mulla on tuskaisan huono nimimuisti ja sit kun näitä ihmisiä on sieltä ja täältä ja tuolta ja mulle tuottaa tuskaa jo muistaa kuka kuului minnekäkin – saati niitten nimet.

Huomaan kaiken lisäksi olevani vasta-alkaja koulunäyntiasioissa. En tiedä pitääkö syyskarnevaaliin osallistua – todennäköisesti pitää – kuinka monta lippua ja/tai ranneketta sinne pitää ostaa ja mitä multa vaaditaan... En ymmrrä lapseni kotitehtäväpapereistä yhtään mitään, siis en tajuu et mitä niissä pitää tehdä ja se on sentään vasta Kindergartenissa. Onneksi on vanhempainilta ja vielä suurempi onni on mennä sen jälkeen kokeneempien vanhempien kanssa Oluelle, ne varmaan kertoo mitä mun pitää tehdä, kuinka paljon ja koska.




Vakuutusyhtiö tarkisti mun terveyden henkivakuutusta silmälläpitäen. Keski-ikäinen, pyylevä rouvashenkilö on ilmeisen terve, vikaa ei löydy mistään – henkistä terveyttä eivät testanneet, varmaan parempi niin.