perjantai 30. kesäkuuta 2017

heräämisiä

Tättis on murjottanut kohta viikon. Se tiuskii ja se äyskii. Se vetäytyy omaan yksinäisyyteensä lukemaan, eikä vastaa kun puhutaan. Kaupassa se vilkuilee meitä vihaisesti kulmainsa alta ja yhtäkkiä tajuan mistä on kysymys. Potkin itseäni nilkkaan kun olen ollut niin hölmö ja sokea, ja kysyn varovaisesti että voitaisko me jutella. Me maataan Tättiksen sängyllä ja mä kysyn siltä onko se meille – mulle ja Freddelle – vihainen. Se nyökkää ja poskelle vierähtää kyynel.

Aikuisen maailmassa voi aina jossitella, voi järkeillä ja ajatella suuremman kokonaiskuvan kautta, mutta lapsen, ja etenkin Tättiksen maailmassa asiat on suoraviivaisia ja minä olen vanhempana pettänyt sen luottamuksen. Äitinä ja vanhempana mun tärkein tehtävä on suojella lastani ja siinä tehtävässä olen pahasti epäonnistunut. Siinä sängyllä maatessani ymmärrän silmänräpäyksessä tilanteen ja valtaisa syyllisyyden aalto hyökyy ylitseni – kyllä, minä en osannut. Kyllä, minä en suojellut sinua rakkaani. Anna minulle anteeksi.

Kun lääkäri määräsi penisilliiniä, muistutin yliherkkyydestä, mutta kuuntelin lääkäriä. Järjellä kun oli todennäköisempää että reaktio, jos sellaista edes tulisi, olisi lievä. Järjellä katsottuna hoitamaton koiranpurema on vaarallisempi kuin mahdollinen kutiseva ihottuma. Järjellä katsottuna. Aikuisen maailmasta katsottuna, ja silti voi käydä näin. 

Lapsen maailma on toisenlainen. Lapsen maailmassa minä en suojellut häntä, vaan annoin tämän tapahtua. Puhuin vielä ympärikin ja sanoin että on ihan mahdollista ettei reaktiota penisiliiniin tule enää, vakuutin että tämä on varmasti hyvä vaihtoehto. Tättis on vihainen ja kun katson tilannetta lapsen näkökulmasta, on sillä syytäkin olla vihainen. Perusturvallisuuden tunne on pahasti järkkynyt ensimmäistä kertaa lapsen elämässä. Yhdessä hetkessä äidistä tuli vajavainen, äiti ei olekaan kaikkivoipa vaan erehtyväinen ja maailma sen jälkeen pelottava paikka.


Muistan omia ajatuksiani keuhkoveritulpan jälkeen. Muistan sen oman pakokauhun ja pelon siitä että niin käy uudelleen lääkityksestä huolimatta. Kuinka monta kertaa me kurvattiinkaan päivystyksen kautta koska pelotti ja mun piti kuulla lääkärin suusta että kaikki on ihan hyvin. Minun lapseni on nyt samassa kohdassa ja ennen kuin luottamus elämään palaa, voi vierähtää tovi jos toinenkin. Se kysyy multa olenhan varmasti laittanut sen leiripapereihin että se on allerginen? Olenhan minä, ja vielä korostanut allergian vaarallisuutta, mutta silti Tättis kirjoittaa asian vielä itse omaan paperiinsa. Ranteessa on nykyään ranneke, se tuo onneksi vähän turvaa. 





tiistai 27. kesäkuuta 2017

ihanat tyypit rannalla

Kesän ekat pärskeet!


On kesäloman toinen päivä ja vasta kertaalleen olen uhkaillut lapsiani sisäoppilaitoksella, tai vaihtoehtoisesti kahdentoista viikon kesäleiriputkella. Sellaisella kuin viime kesänä, aamulla leirille, illalla kotiin. Tosiasiassa mä tiedän että tää helpottaa pian, kun kolmikko tottuu taas kesäarkeen ja uuteen rytmiin. Mä oon selkeesti itsekin vielä vähän kesäruosteessa, aikataulut venyy ja paukkuu ja kahdessa päivässä oon jo ehtinyt juosta niin palaveriin kuin lääkäriinkin, silleen sopivasti – kolme minuuttia myöhässä.



Kahdesti olen jo kaivanut tietokoneen esille, kerran puistossa ja nyt uimarannalla. Ne on nyt just sopivan ikäisiä, tarpeeksi vanhoja siihen ettei enää tarvitse taukoamatta laskea päitä, vaan riittää kun katseen nostaa aina välillä ruudulta ja tarkistaakseen missä ne menee. Sitäpaitsi Kentsun pulina on jonkinmoinen Luojan poikaan asentama turvavaruste, ja puheen tauotessa on aika tarkistaa mitä jäbä puuhailee, se kun selittää taukoamatta jokaista liikettään. Seuraan puolella korvalla poikien keskustelua, Tättis on laiturilla ja hyppii veteen uimavalvojan silmien alla. Muutenkin se säätökerroin on aika alhainen, kylmälaukussa on ruokaa ja juomaa, kolmikko vetää roipekaravaanin rantaan ja rannalta autoon, laiturilla ei tuu edes hiekkaa varpaisiin.



Vastailen sähköposteihin ja tarjoilen toisella kädellä lounasta.Etsin muutamalle asiakkaalle asuntoa tietokannasta ja valmistaudun viikonlopun näyttöihin. Oikeastaan tää on aika ihanaa. Tättis kysyy koska tuun uimaan... saattaishan tässä vaikka pulahtaakin kohta. Jotenkin musta tuntuu että tästä saattaa tulla tapa tänä kesänä.




Mä tiedostan että olen viimeiset viikon lähinnä hehkuttanut mun työn ihanuutta, ja ihan varmasti kuherruskuukausi vielä loppuu jossakin vaiheessa, mutta mulle, tyypille joka ei koskaan ennen ole saanut tehdä työtä joka ei edellytä työpaikalla kökkimistä tää on aika autuasta.  Olen haltioissani siitä että duunia voi tehdä ihan missä tahansa, uikkareissa rannalla, lääkärin odotushuoneessa, ruokakaupassa, kahvilassa ja aamulla kun kaikki vielä nukkuu... ja nehän nukkuu. Ensimmäinen heräs tänään yhdeksän pintaan, viimeinen reilusti kymmenen jälkeen.  Eilen illalla tein töitä vielä iltayhdeltätoista, olishan se sähköposti varmasti voinut aamuakin odottaa.



torstai 22. kesäkuuta 2017

kahdeksantoista kirjettä



Huomenna se sit alkaa – kesä. Ihana, ihana kesä. 73 päivää hitaita aamuja ilman eväslaatikoita, paljon likaisia varpaita, päiviä rannalla ja iltoja leikeissä naapuruston lasten kanssa. Yhtä innolla kun tiedän elokuussa odottavani taas kouluvuoden alkamista, huokaisen helpotuksesta koulujen päättyessä. Huokaisen helpotuksesta aikataulujen vapautuessa ja ah, ennen kaikkea koska ei tarvitse pakata niitä eväitä.

Itse tehdyt saippuat. 

Tänään kiikutin jannujen kanssa kassikaupalla itse tehtyä saippuaa lahjoiksi opettajille ja koulun henkilökunnalle. Iltapäivällä ojennettiin vielä viimeinen pussukka bussikuskille, iki-ihanalle Tamille joka tietää jokaisen lapsen nimen ja muistaa aina perjantaisin toivottaa kaikille mahtavaa viikonloppua. Aamulla on vielä koko koulun yhteinen kevätjuhla lauluineen, luokkahuoneitten siivous ja tyhjennys, ja lopuksi lähtö kesälaitumille.




Eilen kiikutin rinsessan luokkabileisiin syömään pizzaa ja jätskiä koulukavereitten kanssa, vastaanotto oli riemukas lukemattomine halauksineen ja tervetulotoivotuksineen. Tuntia myöhemmin me ajettiin kotiin mukana tukku kirjeitä luokkakavereilta. Niitä kirjeitä Tättis luki illan sohvalla makoillessaan. Mä oon edelleen vähän suomalaisen jähmeä ja huono kirjoittamaan kiitoskortteja, tai lähettämään mitään kortteja noin ylipäätään, mutta onhan se aika kivaa aina saada kiitoskortti luokalta kun on ollut mukana luokkaretkellä samoin kuin nyt ne parane pian ja voi hyvin viestit jokaiselta luokan oppilaalta. Opettelen tätä taitoa, koska täällä sitä ihan oikeasti arvostetaan.






Amerikkalainen välittäminen tuntuu hyvältä. On kivaa kun koulun talkkarikin kyselee multa mitä Tättikselle kuuluu. Tuskin se unettomia öitä viettää yhden oppilaan ollessa poissa koulusta kouluvuoden lopun, mutta osoittaa kuitenkin muistavansa kolmasluokkalaisen tytön, yhden yli 600:sta oppilaasta. Kuulumisia kyselee myös toimiston väki, samoin kuin jannujen opettajat ja miltei jokainen vanhempi joka tulee käytävillä vastaan. Se ei tunnu pinnalliselta tai epäaidolta, vaan sydämelliseltä, aidolta ja lämpimältä. 



tiistai 20. kesäkuuta 2017

tuplavee, äks, yy ja zeta


Koulua on jäljellä neljä päivää ja viimeisten viikkojen aakkoskalenteria on seurattu vähintäänkin vaihtelevalla menestyksellä, keskimäärin kuitenkin aika huonosti niitten päivien osalta kun mun olis pitänyt muistaa jotakin. Viimeisellä kouluviikolla on aakkosten lisäksi koko koulun teemaviikko. 

Facebook paljastaa etten ole yksin. Yksi äideistä oli kääntynyt koulumatkalla vielä kertaalleen takaisin, koska on uimarantapäivä ja pyyhkeet ja uikkarit oli unohtuneet. Muuten hyvä, mutta uimarantapäivä on huomenna, tänään on urheilupäivä. Mä meinasin vetää omat aamukahvit väärään rööriin kun hetken aikaa ajattelin että ne olis sittenkin pitänyt lähettää uikkareissa kouluun. Kivaa lapsille, mutta monen äidin painajainen. Näitten viimeisten koulupäivien kaaoksessa yrittää vielä muistaa mikä teema on minäkin päivänä. Eilisistä supersankari ja prinsessafestareista ne onneksi kieltäytyi kumpikin, eikä mun onneksi tarvinnut dyykata meidän naamiaisasuvarastoa aamukiireessä. Huomenna ne uikkarit, torstaina jotakin sinistä ja perjantaina... no katsotaan sitä sitten lähempänä.

Tättiksen kouluvuosi päättyi jo viikko sitten. Viimeiset kokeet ja tehtävät vaihtuivat lepoon ja sohvaan. Niitten myötä mun kalenteri tyhjeni tapaamisten ja palavereitten saadessa tilalleen elokuvat ja lautapelit. Tänään tehdään saippuaa jos jaksetaan. Elämästä tuli yhtäkkiä taas hidasta kun viimeisen yhdeksän päivän aikana olen poistunut kotoa kahdesti, lääkärissä olen tosin käynyt lapsen kanssa jo viidesti. Kosketus ulkomaailmaan rajoittuu lastenlääkäriin, sähköpostiin, nettiin ja puhelimeen. Pyykit on viikattu ja olohuone sisustettu uudelleen.

Herään kiitollisena siitä että voin nyt itse päättää teenkö töitä vai olenko tekemättä. Pakolliset ehtii hoitamaan aamuisin prinsessan nukkuessa ja sillä aikaa kun se lepää sohvassa pelaten kännykällään. Mihinkään ei tarvitse lähteä, kukaan ei vaadi läsnäoloa yhtään missään. Fredde tipauttaa jannut koulubussille, minä keitän toisen kupillisen kahvia, kirjoitan ja valvon lapseni unta. Vihdoinkin se nukkuu. Vihdoinkin sen uni on levollista, eikä se herää siihen että maailma pyörii ympärillä tai että kaikkialle sattuu. Vihdoinkin lepo on lepoa. Nukuin itsekin kokonaisen yön ja uskallan taas hengittää.


Taas muisto lisää elämän helminauhaan, tämä oli se kevät kun Tättistä puri koira ja se sai allergisen reaktion penisilliinistä. Vuosi sitten sillä oli käsi kipsissä. 


torstai 15. kesäkuuta 2017

lämpimässä kesäyössä

Aikaa myöten tunne ja muisto haalistuu, siitä tulee pehmeämpi ja pyöreämpi – armollinen – kun tänään se on vielä raaka ja kulmikas - veitsenterävä. Kun adrenaliini on poissa, on jäljellä väsymys, suurempi kuin nukkumattomista öistä, sellainen kaikenkattava joka särkee lihaksia ja sameuttaa ajatuksen. Kurotan ja kosketan sinua, sinä hymyilet peiton alla ja minä pyyhin taas salaa kyyneleen.

Itken kun lääkäri kysyy puhelimessa miten minä jaksan. Saan ohjeita milloin palata takaisin sairaalaan. Kerron lääkärille miten pelkäsin ja lääkäri vastaa pelänneensä itsekin. Olit jo aamulla poissaoleva. Ajattelin väsymyksen johtuvan valtavasta määrästä antihistamiineja. Valitit että sinuun sattuu ja kun iltapäivällä ihottumasi muuttui punaisesta purppuraiseksi, etkä halunnut nousta edes istumaan vein sinut lääkäriin. Makasit vastaanottohuoneen tukimuspöydällä peiton alla, ja anelit poikia olemaan hiljaa koska kaikkialle sattuu.

Eilen minä pelkäsin. Minä pelkäsin että sinä kuolet. Minä pelkäsin ettei sinun sydämesi jaksa. Minä tuijotin sitä sinistä nappia seinässä, sitä jota piti painaa jos lakkaisit hengittämästä, sitä nappia jota sairaalassa työskennellessä harjoiteltiin sitä varen että joku sattuu ”koodaamaan”. Katselin  johtoja jotka rönsyilivät paitasi kauluksesta; vihreä, valkoinen, musta,  ja katsoin taas monitoria, sinä hengitit aivan liian nopeasti eikä sinun sydämesi ei totellut vaan oli jatkuvasti eteisvärinässä. Verenpaineesi oli hälyyttävän alhainen kun harhailit jossakin tajunnan ja tajuttomuuden välitilassa. Välillä juttelit ja sitten taas väsyit. Halusit katsoa elokuvaa ja et jaksanutkaan. Minä hymyilin ja vakuutin sinulle että ihan pian on kaikki taas paremmin.

Neljä lääkäriä hoiti sinua. Kysyit jokaiselta koska saisit lähteä kotiin veljiesi ja Fredden luokse. Katsotaan oli kai paras vastaus. Fredde on huolissaan kotona ja soittaa vartin välein. Välillä ehdin soittamaan Freddelle. Ylilääkäri pitää sinua mielenkiintoisena. Yksi sadasta miljoonasta se sanoo. Yksi sadasta miljoonasta lapsesta saa tämänkaltaisen reaktion penisilliinistä. Näytät siltä kuin joku olisi pieksänyt sinut perinpohjaisesti. Kysyt missä minä nukun ja lupaat minulle paikan vierestäsi. Valvon sinua ja samalla lähetän pimeässä huoneessa sähköposteja sinne ja tänne. Yön hiljaisina tunteina tyhjennän kalenteria sairaalavuoteen vierellä, sillä sinä tarvitset minua nyt enemmän kuin kukaan muu. Sairaanhoitaja tuo mulle kupin teetä ja kysyy haluanko jotakin muuta. 


Lämpimässä kesäyössä työnnän sinut pyörätuolissa autolle. Kukkien tuoksu on huumaava. Menee vielä aikaa ennen kuin olet terve, mutta me selvitään tästä. 


tiistai 13. kesäkuuta 2017

muuttolinnut



Tänä aamuna kiepsautin kolmen luokkahuoneen kautta viemässä jokaisen lapsen opettajalle oman pihan pioneita. On pioniaika ja kasvit notkuvat kukkien painosta niin että niitä on leikattu niin omiin, naapureitten kuin ystävienkin maljakoihin. Näitä puskia on kasvatettu vuosia. Ensimmäiseen kahteen tai kolmeen kesään sain pelkkiä lehtiä, siirsin, muokkasin ja lopulta vain odotin josko jonakin keväänä mun kukkimattomat pionit viimeinkin puhkeais kukkaan. Odotus palkittiin ja viimeiset kaksi tai kolme vuotta meillä on ollut pioneita enemmän kuin omiksi tarpeiksi.

Saska Saarikoski kirjoittaa omasta elämästään lasiseinän takana, kuplassa, uudessa kulttuurissa ja kuitenkin sen ulkopuolella. Voisin kuvitella että moni kokee kirjoituksen omakseen. Saskasta tuntuu tavallaan helpottavalta palata Suomeen, omaan kotiin ja kulttuurin. Siellä missä asioilla on merkitys. 

Oma kupla on kuitenkin puhjennut. En tiedä koska, en tiedä miten, mutta jos en lapsena paahtanut juhannuskokolla vaahtokarkkeja olen kuitenkin ollut pitämässä sitä tikkua jolla pienet sormet paahtaa sen vaahtiksensa ensimmäistä kertaa. Olen oppinut täydellisen tekniikan, niin täydellisen että partioleirillä mulla oli jono tikkuja odottamassa sitä mun paahtamaa vaahtokarkkia. Kaikki perustuu siihen hiuksenhienoon balanssiin, ei liian lähellä hiillosta, mutta tarpeeksi lähellä kuitenkin, ja jatkuvaan kiertoliikkeeseen, siihen että lämpö osuu yhtäläisesti kaikkialla. Viidessätoistavuodessa musta on kasvanut vaanhtokarkkikuningatar. Ja ei, ei Saska vaahtokarkeista juttele.

Olen päässyt sen lasin läpi enkä koe olevani ulkopuolinen. Ehkä siksi että niin moni täällä on jostakin muualta. Ehkä siksi että viisitoista vuotta on pitkä aika, ja kiitospäiväkin tuntuu siltä kuin olisin viettänyt sitä aina, siis riittävän kauan. Paitsi omaksuttu asia, niin oleellinen osa sitä tosiasiaa että meillä on kolme lasta, jotka eittämättä ovat paljon enemmän amerikkalaisia kuin suomalaisia, eihän ne oikeastaan ole suomalaisia ollenkaan. Meillä on omia perinteitä, ne samat ruuat jotka laitetaan pöytään jokainen marraskuu, vaikka meni muutama vuosi ennen kuin edes tiesin miksi kiitospäivää vietetään.

Se lasi siinä seinässä on mennyt rikki. Ehkä se alkuun rikottiin vähän väkisin, kokeiltiin ja kovisteltiin, ja lopulta uudesta on tullut vanhaa ja perinteikästä. Omasta aikuiselämästäni olen kuitenkin asunut valtaosan täällä. Asioista on tullut aidosti ja syvästi merkityksellisiä ajan kanssa. 

Napanuoran viimeinen säie taisi katketa siinä vaiheessa kun uskalsin myöntää itselleni etten tarvinnut suomalaisen neuvolan ohjeita, vaan opin luottamaan siihen että kasvaa ne täälläkin, näillä ohjeilla ja ohjelmilla. Lakkasin kaipaamasta suomalaista perusopetusta tiedostaen että valtaosassa maailmaa lapset aloittavat opintiensä suomalaista toveriaan varhemmin ja kasvavat silti ihan onnellisiksi ja tasapainoisiksi ihmisiksi. Kasvaa ne täälläkin, jos kasvavat riisipellon laidalla, suurkaupungissa Singaporessa, Intiassa, Afrikassa tai ihan missä tahansa muuallakin. Päästin irti ja lakkasin hortoilemasta jossakin kahden kulttuurin välillä.

Joskus aikanaan pelkäsin ettei joulu enää koskaan tuntuisi joululta. Ilman lunta ja pakkasta, tai edes sitä räntäröhnää. Pontevasti me seurattiin vanhoja tuttuja perinteitä ja kaipasin hautausmaalle, meidän lenkkeillessä koiran kanssa lämpimässä auringonpaisteessa ja keitin lenkkijuomkasi glögit. Olihan joulu. Vuosien saatossa moni perinne on muovautunut, mutta eikö niin käy kaikissa perheissä? Poimitaan hitunen sieltä, toinen täältä ja luodaan lopulta omia perinteitä, niitä joita omat lapset sitten aikanaan muovailevat omannäköisikseen.



Olen aikanaan tavannut sveitsiläisen miehen joka rakastui ja muutti Suomeen, maataloon maaseudulle. Oli pakko opetella suomea koska kukaan ei puhunut englantia saati sitten sveitsinsaksaa. Siinä vaiheessa kun minä Rolfiin törmäsin oli mies enemmän suomalainen juhannuskokkoineen kuin useimmat tuntemani suomalaiset.

On pakko myöntää että koen tiettyä ulkopuolisuuden tunnetta suomalaisten keskellä. Tuntuu kuin olisin tullut joukkoon vähän varkain, kuulumatta. Odotan että koska joku huomaa, ehkä huomaakin ja ajattelee hiljaa itsekseen etten enää kuulu joukkoon. Kuuntelen suomalaisia tulokkaita ja haluan ymmärtää koti-ikävää. Haluan ymmärtää kaipauksen omaan tuttuun kotikauppaan, mutta en tiedä miltä se tuntuu. Ei kai muista enää. En osaa puhua kesämatkasta Suomeen, olenhan ollut Suomessa kesän viimeksi 2002. Joulun vietin siellä 2001. Vähän häpeillen tunnustan että edellisestä retriitistä Suomeen on jo yli kuusi vuotta, ja kuin sivulauseessa puolustaudun kertomalla että Fredde on kyllä käynyt – kerran. Huomaan selitteleväni omaa elämääni täällä.


Jäähyväiset on haikeita ja niitä on turhan usein, onhan muutto tänne monelle vain väliaikainen. Yksi jalka täällä toinen Suomessa ja elämä kuin muuttolinnulla. Kesäksi kotiin, sitä matkaa moni odottaa koko vuoden. Mutta minun kotini on täällä eikä siellä. 


perjantai 9. kesäkuuta 2017

sillisalaattia ja sekametelisoppaa

Kentsun ammattihaaveet.


Perjantai on samanlaista ihanaa sillisalaattia kuin kaikki muutkin päivät, vähän yllättäin olen huomannut tykkääväni tästä pirstaleisesta arjesta, että tällainen iloisen puolikaoottinen työnteko sopii mulle ja jo pelkkä ajatus selkeistä päivistä, selkeine aikatauluineen tuntuu juuri nyt aika ahdistavalta.

Aamulla tein ensimmäisen työjuttuni kuuden jälkeen, valitsin päivän artikkelin SoMeen, yleensä yhden Facebookin ja toisen Linked-In:iin. Tänään kuitenkin saman kumpaankin, koskihan se sosiaalisen median vaikutusta asuntomarkkinoihin ja asuntojen hintakehitykseen. Microsoft Edge tekee onneksi homman mun puolesta, siis sen etsimisen ja mä valitsen tarjonnasta, joskus haen itse jotakin rennompaa.



Me kävellään lasten ja Martta-tädin kanssa koulubussille. Juttelen muitten vanhempien kanssa viikonloppusuunnitelmista ja lapsista. Vastaan kysymyksiin asuntomarkkinasta ja naapuri pohtii miksi naapurustossa on niin vähän myynnissä. Selitän omaa näkemystäni samalla kun me kävellään takaisin kotiin, kumpikin koiran kanssa.

Puolisen tuntia myöhemmin istun kahvilassa kirjoittamassa blogia. Martta loikoilee jaloissa ja mulla on puolisen tuntia aikaa virittää tekstiä ennen kuin on aika siirtää kone sivummalle. Samalla kun kirjoitan otan kuvan aamukahvistani ja lataan sen firman Instasivulle, se kun liittyy just sopivasti eiliseen kahvikirjoitukseen ja tämänkin kahvilan kahvi on paikallisesta pienpaahtimosta.



Tunnin verran verkostoidun naisyrittäjien aamukahveilla, meitä on pieni ryhmä naisia joille kaikille on yhteistä se ettei se oma leipä synny kahdeksasta viiteen työssä. Haasteet on samanlaisia ja me jutellaankin siitä miten tärkeetä itsensä esilletuominen on. Puhun omasta tavastani, kirjoittamisesta ja kuinka tavoite on kirjoittaa kaksi blogikirjoitusta viikossa oman yrityksen nimissä. Joku kysyy mistä keksin aiheita, ja kerron että ideoita tulee milloin mistäkin, eikä ne läheskään aina liity oikeastaan mitenkään omaan työhön. Tuskin kukaan jaksaiskaan lukea viikkotolkulla asuntokaupasta – paitsi muut samalla alalla olevat.



Pakkaan Martan takaisin autoon ja ajelen seuraavaan kahvilaan. Tällä kertaa en työn merkeissä vaan koirien, me puhutaan palveluskoirista, niitten kouluttamisesta ja miten me ollaan Martan kanssa edetty. Martta on paikalla mallikappaleena, maaten asiallisen tylsistyneen oloisena mun jaloissa. Puhutaan myös lapsista, siitä mikä joskus saattaa helpottaa elämää ja kuinka koulu on meillä tullut monessa vastaan kunhan vaan ymmärtää kysyä.



Kello on venähtänyt iltapäivään kun pysäköin koulun pihaan. Tämä on kolmas luontoretki tällä viikolla. Tiistaina käytiin luontopolulla Kentsun luokan kanssa etsimässä siemeniä paahtavassa auringossa. Torstaina toistettiin siemenretki Ollipollin luokkatovereitten kanssa ja tänään oli Tättiksen ja paikallisten kasvien tunnistamisen vuoro. Vaikka oma tehtävä on opettaa, opin samalla itsekin. Tällä viikolla opin että saniaisen itiöt auttavat nokkosenpistoon, opin erottamaan alaskanvatukan ja karhunmarjan lehdet toisistaan, ja opin että niittyleinikin karvainen siemenkota on ollut tarranauhan keksijän esikuva, siis sen tarran mitä on takeissa ja lenkkareissa.




Ennen kuin lauma hyppelehtii koulusta kotiin, ehdin kirjoittaa blogipostauksen valmiiksi. Fredde tulee kotiin toimistolta ja mä selvitän mihin olen menossa illalla. Seuraavaan verkostoitumistilaisuuteen, tällä kertaa viinitiloille, tukemaan naisviininkasvattajien toimintaa muitten naisten kanssa.


Noin muuten tällä viikolla on ollut samanlaisia hajanaisia päiviä, suunniteltu meidän uudemmille suomalaisperheille kodin ensiostajan seminaaria alkusyksylle, istuttu sopimuslainsäädännönkoulutuksessa, kuten jokainen torstaiaamu, kirjoitettu, verkostoiduttu ja tavattu jokunen asiakaskin. Siinä sivussa on käyty lastenlääkäkärissä, lenkillä, kaupassa, luontopolulla, partiotapahtumassa ja monessa muussa. Niin, ja olihan meillä se uuden koulun kuopankaivuutilaisuuskin. 

Uuden koulun Reksi perheineen (vasemmalla)


sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

kesän kynnyksellä

Volvo on iso auto. Sinne se meni ja kolme lastakin mahtui vielä kyytiin.

Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa matkaan muistoissa samalla kun elämä rakentaa uusia. Kaksi viikkoa joihin mahtuu koko elämän tunteiden kirjo syntymästä kuolemaan, rakkauteen, uuteen alkuun ja lupauksiin. Se on niin voimakasta aikaa, että huomaamattamani palaan kaikkiin niihin hetkiin, tunteisiin ja ajatuksiin.

Viime keskiviikkona olin kouluttamassa sairaalassa, katsoin ulos työhuoneen ikkunasta ja katseeni kohtasi naisten sairaalan siipi, samana aamuna Facebook oli tarjoillut valokuvamuistoja samasta paikasta, kuvan sairaalalounaasta vuosien takaa. Siellä minä odotin, naistensairaalan synnyttävien osastolla. Odotin viikon, odotin toisen. Halusin kotiin, olin väsynyt, olin peloissani. Olin pelännyt kuukausia. Olin pelännyt kaksisataaviisikymmentäneljä päivää. Se on pitkä aika pelätä.

Tällaisilla synttäreillä vanhemmat voi ottaa aurinkoa autotallin edustella ,ja jutella mukavia muitten vanhempien kanssa viinilasillisen ääressä. 

Torstaina kesäkuun 3. 2010 oli lopulta ”se” päivä, jokusen viikon etuajassa mutta riittävän myöhään kuitenkin. Kaksi poikaa. Kaksi ihanaa poikaa, iloa, rakkautta ja helpotus, valtava helpotus. Ne hengitti ihan itse, tai ainakin melkein, ja samalla ylitsevuotava suru siitä pienestä pojasta, meidän Tuomaksesta, siitä joka ei koskaan saanut jäädä. Siitä jonka syntymän ja kuoleman päivä on vain kolme päivää poikien syntymäpäivän jälkeen ja päivää ennen meidän hääpäivää. Tiistaina Tuomas täyttäisi kahdeksan. Siitä on jo kahdeksan vuotta. Silloin oli lauantai.

Kuusitoista poikaa ja yksi tyttö. Playstation, Wii, XBox

Jannut syntyi puolittaisen kaaoksen keskelle. Vanha koti oli pakattu, uusi oli valmis ja odotettiin pankilta viimeistä leimaa jotta päästäisiin muuttamaan. Me elettiin leirielämää kahden kolmenpäivän vanhan kanssa ilman astioita, ilman vaatteita. Sittemmin olen oppinut että kyseinen rahoituslaitos on tunnettu siitä että aikataulut venyy ja paukkuu, ajoitus oli aika surkea ja kun me lopulta muutettiin kesäkuun 9. tuntui siltä että me oltiin odotettu jo ikuisuus. Meidän piti muuttaa ennen kun ne syntyy. Ajatus oli että Fredde muuttais meidän kun olin sairaalassa, mutta aina kaikki ei mene niin kuin on ajateltu. Meidän kiinteistövälittäjä käyttää meitä esimerkkinä kun joku empii muuttamista yhden vauvan kanssa ja tokaisee että hänellä on asiakas joka muutti kaksivuotiaan ja kahden viikonvanhan kanssa. Näin jälkikäteen katsottuna, helppoahan se oli, pojat nukkui kaukaloissaan ja mä purin astioita laatikoista poikien kummitädin kanssa.

Eilen ne samat pojat täytti seitsemän. Mä katson rakkaudesta pakahtuen niitten systeemejä. Majakka ja perävaunu, paita ja peppu, yhdessä erottamattomat. Ne jotka edelleen nukkuu yönsä yhdessä yläsängyn ollessa käyttämättömänä. Ne joilla edelleen on alkkareita myöten yhteiset vaatteet. Yksi syö pihvin, toinen sen salaatin. Miten toisenlaista meidän elämä olis ilman niitä. Minkälainen siunaus on ollut saada olla kaksosten vanhempi, seurata läheltä sitä uskomatonta sidettä joka näiden kahden yhdessä kasvaneen välillä on.



Keskiviikkona tulee kuluneeksi 20-vuotta siitä lämpimästä kesäkuun päivästä, kun me Fredden kanssa luvattiin tahtoa Helsingin Tuomiokirkossa japanilaisturistien räpsiessä meistä valokuvia. Meillä oli varattuna huikea ravintolaelämys, yhdeksän ruokalajin illallinen ravintolassa johon tehdään varaus kuukausia ennen. Kuusi tuntia kulinaristista ilotulitusta viineineen. Fredde peruutti sen eilen illalla. Kumpikin oli itsekseen miettinyt että kivempaahan se olis juhlistaa lasten kanssa, ei mene montaa vuotta kun ne menee mieluummin omia menojaan, ja näin me mennään keskiviikkona koko perheen lemppariin.


Rakkautta on paljon, eikä rakkautta mitata ravintolaillallisilla ja lahjoilla. Rakkautta on tahtoa silloinkin kun ei yhtään enää huvittais. Rakkautta on kulkea vieressä myrskyissä, tietää toisen tunnelmat ilman sanoja, ja nauraa, nauraa paljon yhdessä.