Tahdon Asiat

Pöydällä lojuu kasa kaavakkeita, kaikki taas tutusti kahteen kertaan. Kaikeksi onneksi mulla on melkein kaksi viikkoa aikaa täytellä niitä, ei niin ettei musta olis siihen mutta mä aina mietin niitä kysymyksiä ihan liikaa; ”Mikä on lapsesi oppimisprofiili?” – No tota, en tiedä. Pitäiskö mun tietää? ”Mihin aikaan päivästä lapsesi on tuottavimmillaan?” – Öööh... en tiedä. Mistä mä tiedän milloin se kokee olevansa tuottelias?  Mulla on ollut koko elämän mittainen kaavakeahdistus eikä amerikkalainen kouluyhteisö ainakaan helpota asiaa. Mä oon oikeesti se tyyppi jonka on vaikeeta vastata kaavakkeen kysymykseen; ”Nimi” – Siis koko nimi, vai etunimi ja sukunimi? Laitetaanko lempinimet kans? Niin et nää monimutkaisemmat kysymykset on mulle jo miltei mahdottomuus. Edellisen kerran siellä K:n testeissä pari viikkoa sitten se psykologi kantoi ne mun täyttämät kaavakkeet mulle takaisin ja pyysi vähän laajempia vastauksia mun yksi- ja kaksisanaisten tilalle. Jos saisin valita istuisi...

Mulla oli herätyskello soimassa kuudelta ja samaan aikaan kun se pärähti soimaan, kiipesi peiton alle pellavapäinen nuorimies joka ilmoitti olevansa niiiii-iiiiin-iiiin kovin sairas, ainakin jos sen omia sanoja oli uskominen. Vääntäydyin unensekaisessa tilassa ylös sängystä ja kannoin pellavapään mun kanssa kylppäriin siinä pelossa että se herättää siskonsa. Kantaessani sitä kokeilin ohimennen sen niskaa ja selkää – ei kuumetta – ennen kuin laskin senkylppärin pehmeälle matolle, lykkäsin yhden pyyhkeen tyynyksi ja toisen peitoksi. Vartissa mulla oli vaatteet päällä ja tapahtumaa säesti sen pellavapään uikutus sieltä lattianrajasta. Koppasin sen uudestaan syliin, supatin sen korvaan et sen pitää olla ihan hiljaa kunnes päästään alas, kannoin sen alakertaan ja kaivoin kaapista sille ensin panadolin ja sit lasin vettä. Se sanoi olevansa liian sairas syömään mitään, mutta söi iloisesti kourallisen hedelmäsnäksejä (lue karkkia). Keitin itselleni kupin kahvia ja pellavapää istui mun sylissä...

Helmikuu on hermoja raastavaa aikaa. Ilmoittaudutaan kouluun, ja jäädään odottamaan koulupaikka-arpajaisia. Palaveerataan K:n erityisopetussuunnitelmasta (EIP), ollaan hetken onnellisia. Jännitetään arpajaispäivänä, ja ollaan taas hetki onnellisia. Suunnataan katse kohti M:n uudelleenarviointia ja EIP kokousta, pelko persiissä että ne ilmoittaa ettei se tarvitse enää mitään tukipalveluita. Kokouskutsu kolahti sähköpostiin lounasaikaan.  Iltapäivällä puhun ensin Reksin kassa poikien sijoituksesta ensi vuonna. Kerron ettei ne ole koskaan käyneet koulua yhdessä ja että niitten laittaminen yhteen vuodeksi tuntuu musta hullulta. Reksi on samaa mieltä. Homma on sillä selvä.  Kävelen Erityisopen luokkaan ja kysyn siltä pitääkö mun saada hermoromahdus tän asian suhteen. Se katsoo mua hämmentyneenä ja kysyy et miten niin? Mä kerron että mä pelkään että M:lta evätään sen EIP ja tukitoimet. Erityisopettajan hämmennys syvenee, se katsoo mua ja toteaa hellästi että ; ”Mutta eihän ...

Eilen oli koulupalaveri, tänään M:n ja K:n psykiatri. Naamiksessa jonkun lapselle oli ehdotettu psykologia ja tää tyyppi oli aivan suunnattoman loukkaantunut moisesta. Mietin että meille psykologit ja psykiatrit on enneminkin arkipäivää. Tuntuu etäiseltä ajatella ettei valtaosalla lapsista ole omaa psykiatria tai ettei ne ole koulupsykologin asiakkaita tai ettei ne käy aina välillä vähän tuulettamassa ajatuksiaan psykologilla. Meille se on yhtä tavallista kuin leivän päälle levitetty voi. Puhuttiin M:n ahdistuneisuudesta, siitä että se heijastuu taas koulutyöhönkin. Puhuttiin siitä että se alkaa olemaan sellaista yleistä, kaiken kattavaa ahdistusta eikä siihen löydy selkeää syytä. Rukattiin vähän lääkityksiä. Puhuttiin kaavakkeistakin ja niitten paradoksaalisuudesta. Lasta Ihmistä on mahdotonta kuvailla kaavakkeen avulla. Puhuttiin siitä miten mä oon jumissa kotona, ja siitä että vähitellen meidän pitää taas päästä siihen kohtaan missä M:n keskeinen ajatus ei ole mun kuolema. Vast...

Tuijotan edessäni olevaa kaavaketta. Inhoan kaavakkeita. Tunnen kaavakkeita kohtaan valtavaa vastenmielisyyttä ja ahdistun keskimäärin jo kolmannen kysymyksen kohdalla; nimi, syntymäaika, vanhemman nimi – siis kumman vanhemman, vai molempien? Onko sillä väliä? Mulla olis aina sen seitsemän kysymystä kaavakkeen laatijalle. Jos siinä prujussa kysytään lääkityksiä, niin laitetaan ko myös määrät ja aloituspäivät? Vai laitetaanko vaan lääkkeen nimi? Miten täytetään kohta; ”Does your child have special health care needs?” Siis jos jo aiemmin samassa paperissa on kerrottu sen diagnoosit. Onko sillä sit jotain erityisiä tarpeita vai kirjoitetaanko siihenkin ne samat diagnoosit kuin sinne ylemmäs? Mä en osaa täyttää tätä! Seuraava paperi on vielä kamalampi. Kysymyksiä on 79. Niihin pitää valita vastaukseksi; E-ei koskaan, H-harvoin, U-usein, M-melkein aina. Mikä vaihtoehto näistä on J-joskus tai T-toisinaan. Sit nää samat vastaukset pitäis vielä merkata painoarvon mukaan; E-ei tärkeä...

Meillä oli se puheterapian testaus. Ensin juteltiin ja sit testattiin ja lopputulemana oli et M aloittaa uudestaan puheterapian artikulaation puutteellisuuden takia, jatkaa sosiaalisten taitojen ryhmässä, on poikkeuksellisen älykäs, omaa huikean sanavaraston, sais tänä päivänä aspergerdiagnoosin koska edellämainittujen lisäksi M:lla ei ole minkäänlaista kiinnostusta muitten ihmisten kiinnostuksen kohteisiin tai kuulumisiin. M:lla on vaikeuksia tunnistaa toisen ihmisen tunnetilaa kasvojenilmeestä koska tunnetilan sijasta M keskittyy faktoihin. Olemukseltaan M vaikuttaa enneminkin noin yhdeksänvuotiaalta kuin kuusivuotiaalta ja tämä vaikeuttaa toimintaa samanikäisten lasten kanssa. Ei mitään uutta. Toisaalta oli ihan kivaa kuulla taas pitkästä aikaa ammattilaisen suusta ettei me vanhemmat kuvitella näitä asioita kun se keskimääräinen palaute on kuitenkin se että M on niin fiksu ja mukava ja kohtelias ja taitava ja... On se niitäkin, siis mukava ja kohtelias ja fiksu ja taitava. kli...

Koko viikkoa on oikeastaan värittänyt se tosiasia että meidän perheessä on kaksi erityislasta. Niiden erityisyys ei näyttäydy meidän sukulaisille tai ystäville. Meidän lasten erityisyys pilkahtaa hetkittäin koulussa – jos osaa katsoa – mutta muuten meidän erityislapset näyttävät erityisyytensä meille vanhemmille. No sehän on hienoa! Näin toteaa liian moni... Ne ei tiedä mistä ne puhuu - sori vaan. Ajattele itsesi tilanteeseen, vaikka työhaastatteluun, kokeeseen tai siihen presentaatioon jota jännität... teet kaikkesi, ehkä vähän päälle ja suoriudut ja suoritat, et 95%, et edes 100% vaan 160%. Sen jälkeen iskee uupumus. Se ylisuorittamisesta syntyvä uupumus on värittänyt koko viikkoa kummankin erityisen kohdalla. Kun antaa itsestään 160% kaksi viikkoa putkeen, on siitä seuraava matalapaine syvä. Se on ruma ja se on kouriintuntuva. Se on aika epäinhimillinen mankeli lapselle, musta viis. Koko viikkoa on värittänyt meidän kahden erityisen akkujen lataaminen, paluu arkeen ja kaikkien ...

Kiire on subjektiivista, mun kiire on jollekin muulle pelkkää löysäilyä... M syntyi huhtiikuun puolivälin jälkeen, vuonna 2008. Elämässä alkoi uusi vaihe. Musta tuli kiotiäiti ja elämä pyöri vauva ja niitten vauvan mukana tulleitten äitikaverien kanssa. Mä en muista tuntuiko elämä silloin kiireiseltä... tai siis ehkä muistan väärin, ja aika kultaa muistot, mutta ei mulla kiire silloin ollut. Vaativaa se kyllä oli, lapsi joka ei nukkunut koskaan, lapsi joka halusi olla vain sylissä – siis oikeesti vain sylissä. Mä muistan olleeni hermostunut ja ahdistunut, pelänneeni aina kun lähdettiin johonkin että ”se” tietysti vaan taas huutaa... ahdistuneeni siitä ettei sille koskaan kelvannut kukaan muu vaan mä söin, join, kävelin, istuin, ajattelin, kävin vessassa – vauva sylissä. Muistan miten istuin olohuoneen sohvalla itkemässä kun M heräsi kesken mun voileivän, nukuttuaan taas kymmenen minuutin päiväunet, itkin sitä etten taaskaan saanut syödä ilman sitä lasta sylissä. Tunsin kai itseni ...

Me istutaan taas siellä Neuropsykologin huoneessa. Siinä huoneessa missä viimeksi itkin kun tajusin koko koulukaaoksen. Tänään me oltiin kuuntelemassa M:n testituloksia ja kuuntelemassa miten tästä kannattais jatkaa eteenpäin. Käytiin läpi kuulumisia ja sitä miten valtaisan hienosti koulun aloittaminen on mennyt. Miten innoissaan neiti on ja miten hyvin se on otettu vastaan. Kerrottiin miten kaikki on muuttunut lääkityksen aloittamisen jälkeen ja miten elämä on oikeastaan aika ihanaa M:n kanssa tällä hetkellä. Puhuttiin siitä miten lääkitys tuli tosiaan oikeeseen paikkaan ja miten paljon lääkityksestä voi parhaimmillaan olla iloa. Me kuultiin että koulussa vastaanotto on ollut täydellistä, koska koulupiirin dirika oli kertonut erityisopetustiimille että M:n asiat pitää hoitaa kuntoon, se auttoi ja homma hoituu – ihanaa. Sit meidän eteen ladattiin taas se kellokäyrä ja sen rinnalle nippu paperia. M:n älykkyyttä testattiin kahdella testillä ja nyt käytiin läpi tuloksia. Olihan s...

Jossakin vaiheessa tänään tajusin että blogihan täytti vuoden jo viikkoja sitten... onnea siis mulle vaan! O:n eka oikea koulupäivä meni odotusten mukaisesti, eli totaalisen loistavasti. Aamusta se oli jo menossa, puki päälle nappas kengät, adetakin ja repun, ja ilmoitti sopineensa L:n kanssa et L vie sen. Sopihan se, L:n kanssa ne sit lähti ja mä hain puoliltapäivin meidän koululaisen. koululainen... K oli kuin orpo piru veljen ollessa koulussa ja kun siskokin lähti bussilla matkaan. Se ei osannut leikkiä edes puistossa. Ei edes mun kanssa. Lopulta lykkäsin sen autoon ja parkkeerattiin O:n koulun eteen odottelemaan. K leikki iPadillä ja mä neuloin pipoani. ...ja toinen - koululainen Fiksumpi olis kärrännyt O:n kotiin päikkäreille. Tottakai se oli väsynyt oltuaan ekaa kertaa elämässään koulussa useamman tunnin. Mä nyt en kuitenkaan ollut niin fiksu ja kärräsin sen ensin kahville lounaalle Kummitäti T:n, Taideopen ja Puutarhurin kanssa. Siinä se nuokkui ...

Näkihän ne. Mä muistan kuinka mutsi mulle viime kesänä sanoi et kuvittelen ja liioittelen ja haluun vaan et mun lapsilla on jotain vikaa... kahvilassa ennen evaluaatiota tänne me mentiin odotustilassa oli kaoottinen tunnelma Kaavakkeessa oli kolme vaihtaria a) ei tarvetta b) arvioidaan uudelleen myöhemmin ja c) lisätestaus/tervetuloa oppimaan. Me saatiin se kolmas vaihtari. K:n ongelmat just niillä kolmella osa-alueella joita olin ajatellutkin – yhdestä en vaan tiennyt että sekin testataan. Ei siis yllätyksiä vaan lisätukea ja testejä tarvitaan hienomotoriikkaan (piirtäminen, pinsettiote, kynäote, tarttuminen, saksitaidot jne.), aistiyli/aliherkkyyteen eli siihen loputtomaan säheltämiseen ja kyvyttömyyteen pysähtyä harkitsemaan ja tönimiseen ja puremiseen ja asioiden suuhun tunkemiseen ja... kolmantena oli sosiaaliset taidot. Tilaisuudesta poistuessani mietin kahta asiaa. Sitä et miten mä aina jotenkin aliarvioin oman vaistoni – verovaroin ei tosiaankaa...

Tällaista aamua tai yötä ja aamua meillä ei oo ollut vielä koskaan, siis viiteen vuoteen kuukauteen ja kahdeksaantoista aamuun... Havahdun viileässä makuuhuoneessa, hiljaisessa talossa seitsemän – siis 07.10 - jälkeen siihen että Koira pyrkii mun kainaloon ja L lukee kännykästä sähköpostejaan. Tajuntaan hiipii tietoisuus siitä ettei M ole meidän sängyssä ja ennen kuin ehdin kunnolla herätä meidän huoneen ovi aukeaa ja hyväntuulinen M loikkaa meidän väliin ilmoittaen nukkuneensa koko yön omassa sängyssään ja nähneensä vain hyviä unia... Makoillaan hyvän aikaa siinä saman peiton alla juttelemassa ja samalla yritän toisella korvalla kuunnella mitä jannut puuhailee, mutta korvaan kantautuu vain hiljaisuus. Ajatus siitä ettei moinen hiljaisuus tähän aikaa päivästä voi mitenkään olla hyväksi ajaa mut pystyyn ja saapuessani poikien huoneen oelle kuulen oven toiselta puolelta ilooista rupattelua. Avaan oven ja löydän molemmat leikkimästä autoilla yläsängystä. K on herättyään käynyt pissalla. ...