perjantai 31. toukokuuta 2013

postia

Posti toi tänään mukanaan ihanan yllärin ja tervetulleen tuulahduksen Suomesta... Kiitos!



kakka- ja merirosvojuttuja

Eilen päätin ettei vessassakäymisestä tarvitse enää palkita ja kahta tuntia myöhemmin K oli ensin kakannut housuunsa ja sen jälkeen pissannut sohvaan. Kaavittuani kourallisen kakkaa kalsareista, jynssättyäni sohvan ja pestyäni miehen palautamme palkinnon.

Lähin palkinnoksi sopiva on suklaadonitsi ja tarjoilen arjen sankarille haukun donitsista suorituksen päätteeksi. Aamusta mulle tarjoillaan ruokapöytään potta, jossa lapsen omin sanoin keltaisessa kastikkessa kelluu suklaadonitsi... seuraavaksi se pyytää saada haukun. Käydään kumoamassa se potan donitsi vessaan ja sit otetaan haukku siitä eilisestä suklaadonitsista. Homma pelittää taas eikä pojalla ole aavistustakaan tilanteen koomisuudesta.

suklaadonitsi - ei kakkaa


Merirosvojuhlien alla joku on vaihtanut mun lapset merirosvoihin ja meillä asuu nykyään Jake,Izzy ja Cubby. Ne syö merirosvoruokaa – kultakaloja – ja huutaa hurjia taisteluhuutoja tapellessaan Kapteeni Koukun koukusta. Niin hurjia että me seistiin yhden rosvon kanssa yläkerran aulassa ennen aamuseitsemää miettimässä mitä meillä oikein tapahtuu.



Merirosvomiekat haettiin lelukaupasta, kultarahat seuraavasta ja biletyskaupasta tilattiin 12 mustaa pääkalloilmapalloa ja hankittiin pääkallotatskat ja aarrelaatikoitten käädyt. Oikeesti on ihan sikamakeeta huomata et ne on näin innoissaan bileistään ja jaksoi jopa ruokakaupassa maitohyllyllä, kun kermat kerran oli tulossa heidän kakkuun... ”joka on maailman suurin ja paras ja ainakin nääääääääääin korkee” Enää tän rosvorouvan pitäis leipoa se kakku ja pakata ne pienet aarrearkut.

helyjä



Sivuhuomautuksena todettakoon, että jos ajomatkan aikana läikyttää kahvinsa päälleen ja sitä sitten siinä ajon aikana siivoilee yleispuhdistusaineella ja talouspaperilla ja epähuomiossa suihkauttaa sitä pesuainetta myös kahviinsa, kahvi a) maistuu pahalle ja b) närästää.



torstai 30. toukokuuta 2013

askartelen, askartelen... GT:n

Eipä täällä paljon raportoitavaa... me sairastetaan edelleen ja sairastelun lomassa mä askartelen tilpehööriä sunnuntain bileisiin; 24 merirosvohattua, 24 vessapaperirullakaukoputkea... miekkoja aloin askartelemaan ja totesin että jossakin on raja sille mitä mä oon valmis tekemään. Juhlia ei kuitenkaan peruta. Sunnuntaihin on vielä monta päivää ja kaikkihan on vetäneet penisilliiniä jo monta päivää. M oli ekaa päivää koulussa eikä ne sieltä perään soitelleet. L tekee töitä kotoota ja napsii buranaa kuin ranskanpastilleja. Mä oon kateellinen. Mä en saa syödä muuta kuin parasetamolia ja se on vähän kuin kalkkitableteilla yrittäis taittaa migreeniä. Olenkin siirtynyt lääkitsemään itseäni Mumbain Safiirilla.

uninen sairastaja nukkuu sohvassa


Huomenna pitäis ratsata lelukaupoista merirosvomiekat kolmikolle ja tilata merirosvoilmapallot ja metsästää suklaakultarahoja. Lauantaina kakkupohjat ja... sellaista tavallista synttäristressiä. Tänä vuonna ollaan epäoriginellejä, tai ehkä erityisen originellejä ja tarjoillaan ihan tavallista mansikkakermakakkua. Siinä missä M:n bileet on olleet pieniä, on poikien riennot vastaavasti sitäkin suurempia. Tänä vuonna paikalle odotetaan noin karkeesti 60 – 70 vierasta, joista vähän alle puolet alle kymmenvuotiaita lapsia. Onneksi bileet on tossa lähipuistossa. Ja meidän bileet on tällaisiä tylsiä ja vanhanaikaisia. Me mennään ihan ilman poniratsastusta, pomppulinnoja ja klovneja... viihdykkeeksi saa riittää puisto ja pari palloa, itse taitellut merirosvohatut ja kaukoputket vessapaperirullista.





Oli mulla tänään kyllä ihan asiaakin. Luin Kodinkuvalehteä – taas – ja vastaan tuli kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylän ”Suorat sanat!” Voisinko enää olla enemmän samaa mieltä... tää asia vielä korostuu täällä ja on varmasti vahvassa nousussa Suomessakin. Miksi lapsi ei enää saa olla ihan vaan paras omaitsensä, vaan sen pitää olla kaikista parhain-etevin-älykkäin-taitavin-osaavin? Miksi keskinkertaisuus on niin pelottavaa? Onhan valtaosa meistä kuitenkin enemmän tai vähemmän keskinkertaisia ja silti oikein onnellisia ja tyytyväisiä omaan elämäänsä.  Mä toivon et joku koputtaa mun olkapäätä siinä vaiheessa kun mun mielestä arvosanan on syytä olla ”a” tai muuten palkataan tutori lapselle. Kyllä siitä ”c”:nkin lapsesta kuitenkin ihan kelpo aikuinen kasvaa. Ehkä jopa sellainen, joka ei ole ekalla burnoutlomallaan kolmekymppisenä, tai sellainen joka uskoo omaavansa ihmisarvon putkimiehenä, raksaduunarina tai sairaanhoitajana.





keskiviikko 29. toukokuuta 2013

hattuja ja juhlia

Mulla on tarve kirjoittaa taas jotain järkevää ja nasevaa ja kantaaottavaa. Mielessä on kuitenkin vaan lähinnä toi merirosvohattujen taittelu, mansikka kakku ja se et pitäis leikata pahvista 24 miekkaa. Neljä yötä bileisiin ja homma levällään kuin jokisen eväät.



Toukokuu vaihtuu pian kesäkuuhun ja sen myötä lähestyy vääjäämättä kolme asiaa. Se että noi jannut täyttää kolme. Ne täyttää kolme kesäkuun kolmantena, vikana meidän Spring Gemini 2010 ryhmästä. Hännänhuiput. Toisena tässä vääjäämättömien tosiasioitten listassa on T:n kuoleman vuosipäivä. Meidän T syntyi ja kuoli kesäkuun kuudentena 2009. Viimeisenä on se näistä kolmesta asiasta vanhin, meidän hääpäivä. Kesäkuun seitsemäntenä päivänä L ja mä ollaan oltu naimisissa 16 vuotta, se on pitkä aika. Monta hyvää vuotta, monta vaikeaa vuotta. Tässä me kuitenkin vielä ollaan. Paljon rehellisempinä kuin silloin. Kauan sitten.

Jostakin syystä suru on niistä kolmesta mielessä päälimmäisenä. Se ei enää ole niin jyrkkää, kokonaisvaltaista ja kipeää. Se antaa jo mahdollisuuden ja tilan kaikelle hyvälle mitä siitä syntyi, me saatiin K ja O. Meidän hääpäivää ei enää peitä varjo, mutta hääpäivä ei meille koskaan ole ollut mikään valtava juhlatilaisuus, se on hyvä päivällinen ja tavallista torstaita parempi pullo viiniä. Hääpäivää ei olla juhlistettu ravintoloissa suureellisin lahjoin, ei olla matkustettu, ei järkätty bileitä. Se vaan on.

Me ollaan onnellisia. Suorastaan pelottavan onnellisia. Me ollaan saatu enemmän kuin koskaan uskallettiin edes unelmoida, korkojen kera. Arjen kaaoksen keskellä mulla on aikaa ja mahdollisuus ajatella muutakin kuin selviytymistä. Mä ehdin pysähtyä nauttimaan, haaveilemaan ja muistelemaan. Se on luksusta. Seallaista luksusta jota monella ei ole. Mulla on. 

Tänään me juhlitaan sitä ettei meillä ole enää yhtään lasta vaipoissa. Avataan pullo kuohuvaa ja nautitaan. Kaksi kolmesta on kylvyssä ja se kolmas makaa kuumeessa sängyssä. Viisi vuotta, yhden kuukauden ja kahdeksan päivää mä olen pessyt kakkaisia takapuolia ja kantanut tai tilannut vaippoja kaupasta kotiin. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, mutta aika paljon saa joessa vettä virrata ennen kuin vaihdan kenenkään kakkavaipan. Monet löytää tästä hetkestä surua, meidän perheessä tämä on syy juhlaan. Taannoin törmättiin puistoossa yhteen tuttavaan. Siis koko perheellä. Silläkin oli koko perhe mukanaan ja vaimo esitteli miehelleen meidät sanoen että meilläkin on kaksoset. Mä sanoin et ne täyttää ihan just kolme ja se mies totes että "ai, te selvisitte ne kolme ekaa vuotta" Niitten kaksoset oli vähän päälle neljä. Niin, me selvittiin. Ne kolme ekaa, loputtoman perushoidon vuotta. Sitä onkin syytä juhlia.




Mieli vaeltaa ja mä palaan siihen suruun. Tai oikeastaan en palaa suruun vaan siihen mukkään vihaan joka mussa syntyi jokaisena kertana, kun joku sanoi puolihuolimattomasti että ”kyllä mullekin on tehty abortti.” Kukaan ei sitä oo sanonut mulle vuosiin ja silti pelkkä ajatuskin tosta lauseesta puistattaa. Mulle ei tehty aborttia. Mä halusin sen lapsen. Mä haluan sen lapsen edelleen. Niin ei ollut parempi. Se ei ollut mikään valinta. Mun vaihtoehdot oli vaan kuolema ja kuolema. Ei ollut hankala tilanne, vaikea tilanne, liian nopeesti, väärä hetki... oli vain – kuolema. Odotetun ja rakkaan lapsen väistämätön, vääjäämätön kuolema.


Tänään me kuitenkin juhlitaan. Me juhlitaan yhden aikakauden päättymistä. Sitä että lapset kasvaa. Sitä että niistä tulee isoja ja osaavia, taitavia. Meillä ei enää vaihdeta vaippoja. Aamuja en laske. Ne itse osaa riisua yövaippansa. Mä kannan ne vaan roskiin.




haastavia huomioita

Naapuri oli aamulla töihin lähtiessään nappasut valokuvan meidän karhusta. Kaupungistuneet pelkää ja vähemmän kaupungistuneet ja luontointoilijat on innoissaan. Kolibrit käy juomassa meidän ikkunoiden hyttysverkoista ja kanit leikkii tossa ikkunan alla. Sellaista täällä villissä pohjolassa tänään.

Taannoin multa pyydettiin vinkkejä siihen miten meidän kaltaista perhettä vois tukea. Mä oon miettinyt tätä pitkään. Mitkä asiat mä koen mun arkea helpottaviksi? Mikä on hankalaa, stressaavaa tai rankkaa? Entä ne kaksoset, onko sillä edelleen jonkinmoinen rankkuusfaktori?

Oma elämähän on sitä omanlaista elämää ja mä voin vain kuvitella minkälaista elämä on jossakin muussa perheessä. Meille tää meidän elämä on ihan tavallista, eikä sitä oikeastaan osaa ajatella minkään muunlaisena. Sitä on oppinut – toivottavasti – välttämään ne pahimmat kivikot ja osaa jo kauniisti kieltäytyä aamuysin synttäreistä jossakin pomppulinnassa tai riemuviikonlopusta talossa jossa ei ole mahdollisuutta tarjota M:lle omaa rauhaa. On oppinut olemaan ampumatta itseään jalkaan, tai ehkä se on laiskuutta tai itsekkyyttä... miksi tehdä omasta elämästään vaikeeta, siis tieten tahtoen?

Meillä on hyviä ystäviä, sellaisia jotka ilman virallisia nimityksiä on tavallaan ottaneet tukiperheen roolin ja ottavat meidän kolme lasta luokseen yökylään. Siitä on muodostunut paikka jonne lapset haluaa mennä ja josta mä oven sulkiessani tiedän et ne pärjää näiten kanssa ja kaikilla on kivaa, ja etten takaisin tullessani löydä meidän lapsia lapun kanssa lyhtypylvääseen sidottuna. Harvalla on rahkeita moiseen apuun, olen kiitollinen siitä että meillä on tällainen mahdollisuus, ihan ilman virallisia kanavia. Ymmärrän oikein hyvin että harva on valmis ottamaan kaikkia kolmea kerralla, mutta se että yksikin on hetken jossakin muualla on iso apu. Ei välttämättä yötä, mutta muutaman tunninkin.

On ihanaa päästä kyläilemään paikkaan, jossa kukaan ei kohottele kulmiaan meidän laumalle, tai jossa mun ei maanisesti tarvitse vahtia et mitä ne tekee ja mihin menee ja koskee ja rikkooko ne nyt jotakin ja... Tää ei tarkoita sitä että kenenkään pitäis päästää ovestaan sisään huligaanilaumaa ja naama peruslukemilla seurata kuinka ne pistää paikan remonttiin.

Ihan tavallisessa arjessa on kenenkään vaikeeta auttaa. On parempia päiviä ja sit huonompia ja niistä kaikista mennään läpi joskus paremmin ja toisinaan rämpien tuskaisasti, odottaen iltaa ja seuraavaa aamua. Kalenteri on täysi ja ajamista paljon. Suomessa nää asiat käsittääkseni hoituu eritavalla. Tutkimusjaksot on viikko tai kaksi vuodessa, täällä ne on ripoteltu sinne ja tänne. Terapioita on vähemmän tai ne hoidetaan päivähoidon tai koulun kautta. Meidän lapsethan – tai siis M - saa joo osan terapiastaan koulupäivien aikana, mutta paljon tehdään koulun ulkopuolella, yksityisesti. Se on ollut meidän valinta, perustuen neuvoon siitä että tässä vaiheessa enempi on parempi. Viikot menee siis terapioita junaillessa ja ajellessa terapiaan-leikkideitille-terapiaan... usein mä soitan ystäville vartin varoitusajalla ja kysyn niitä kahville-lounaalle-muuten vaan.

Vähättely satuttaa. Vähäteltiin sitten meidän lasten tarvetta terapialle tai diagnoosille tai muuten vaan. Ei tarvitse jalustalle nostaa, ei kauhistella meidän jaksamista tai lasten tarvetta tukeen. Mutta älä vähättele. Kasvais ne varmaan joo ilmankin, mutta vaikeempaa se olis – meille kaikille. Ei tartte sanoo mitään, riittää kun on olemassa ja jaksaa joskus kuunnella mun vuodatuksia. Useimmiten parasta on saada puhua jostakin ihan muusta.


Neuvoja ja ehdotuksia otetaan vastaan ihmisiltä, joilla on omakohtaista kokemusta meidän lasten kaltaisista lapsista tai tutkinto aiheesta. Jokainen vanhempi tuntee omat lapsensa parhaiten ihan itse ja on melko varmaa että siinä vaiheessa kun lasta nukutetaan lääkityksellä tai ruokitaan protskupirtelöillä, kaikki tavanomaiset kikat ja konstit on jo kokeiltu. Mulla on myös joku henkilökohtainen missio siitä et yritän aina sanoa omille ystävilleni ettei kauheesti kannata tuomita vanhempien erikoisilta vaikuttavia ratkaisuja ennen kuin tietää mistä oikeesti on kysymys. Se vanhempiaan kirkuen ranskalaisilla heitteleä lapsi kun ei välttämättä ole vaan huonosti kasvatettu ja vanhemmat löperöitä pönttöjä. Oon tän ennenkin kirjoittanut, mutta aika usein meidän perheen systeemit näyttää ulkopuolisen silmissä varmasti vähintäänkin kyseenalaisilta ja me vanhemmat kädettömiltä – kaikki vammat kun ei näy päällepäin. Mä aivan erityisesti rakastan tuolla ruokakaupan kiireessä sitä tätiä, joka päättää neuvoa mua lastenkasvatuksessa. 

seesteinen hetki

vielä on väljää kesäkuussa

tiistai 28. toukokuuta 2013

viisauksia bakteereiden keskeltä

Elo sairastuvalla jatkuu... hmmm, sairaana. Meillä makaa jengiä pitkin lattioita ja painetaan kaukosta seuraava jakso merirosvoja. Silmätulehdus leviää, niin kuin nyt silmätulehduksella on tapana levitä ja mun kaulan imusolmukkeet on niin turvoksissa ettei kaulaa ja päätä enää erota toisistaan. Pojat nyt onneksi jo syö, M on edelleen jäätelödieetillään.

M:n luokalta on kuusi lasta sairaana ja L:n töissä on kans kaikki kipeenä. Rutto leviää siis kulovalkean lailla. Iltapäivällä pitää raahautua lääkäriin hakemaan tropit meille aikuisille ja mietin pitäiskö toi O:kin kierrättää lääkärin kautta kun senkin silmät – yllätys, yllätys – vähän punoittaa.

Positiivisinta elossa tässä kohdassa on se ettei meidän K ole oikeesti nyt enää moneen päivään tarvinnut vaippaa kotona. Itse kertoo kun tarttee mennä, eikä aina edes kerro vaan menee vaan ja hoitaa homman ihan itse. Tänään pitäis lääkärireissulla kokeilla mitä tapahtuu jos ei olla kotosalla... yöksi se tarttee kyllä vielä vaipan, mutta eihän se vielä ole edes kolmea.


Olen siis valmis jakamaan pottakoulutus viisautta... Mun neuvo on et älä tee mitään. Kyllä ne oppii opettamattakin, tämänkin asian... ainakin mun lapset, kaikki kolme, on oppineet. Nämä mun lapset joista kaksi kolmesta ei oppineet edes puhumaan opettamatta.


maanantai 27. toukokuuta 2013

melkein kaikki nurin

Ei ollut kummoista kuvausvaloa, ja ennen kaikkea nää peitot ja patjat tässä olkkarin lattialla ei oo olleet kovin kuvauksellisia.Yö meni juostessa ympär ämpär taloa ja sänkyjä vaihdellessa. Lopulta L nukkuin kuumeisena M:n sängyssä ja kuumeinen M haukkui – laryngiitti – ja pulisi mun vieressä ja K havahtui säännöllisesti. M onneks lopulta nukahti kun avasin makkarin ikkunan selkoselleen ja hengitys helpottui kostean yöilman täyttäessä huoneen. Kuuden jälkeen luovutin ja siirryin K:n kanssa alakertaan. M ja O ja L valui pian perässä.

M:n silmät oli muurautuneet umpeen ja kun sain niitä sen verran siistittyä et saatiin silmät auki oli helppoa tehdä maallikkodiagnoosiksi silmätulehdus. Saatiin päivystysaika kymmeneksi. Mua vähän huvitti kun se lastenlääkäriaseman täti muisti mulle kertoa et tästä menee päivystysmaksu... enhän mä sitä sinne ollut vuositarkastukseen viemässä vaan hakemassa hengitystä avaavaa ja silmätippoja kuumeiselle lapselle.  Niin ja kyllä mun järjenjuoksulla sunnuntaisin – myös silloin kun ”sunnuntai” sattuu maanantaille – maksetaan päivystyslisä.

Onneks aamukymmeneltä lääkärikeskuksessa oli vielä tyhjää ja väljää ja päästiin suoraan sisään. Silmätulehdus – tiesin – laryngiitti – tiesin – ja viimeisenä bingona angiina – totaaliylläri puun takaa. Angiina se sit on varmasti myös K:lla ja L:llä ja mulla. K sai reseptin lääkäriltä etänä ja aikuiset ehtii lääkäriin huomennakin. Onhan mulla ollut kurkku tosikipeenä perjantaiaamusta, mutta tässä on nyt ollut kaikkee muuta etten oo kauheesti ehtinyt miettimään kurkkukipua ja lihassärkyä ja vetämätöntä oloa. Viimeinen on pistetty kisaväsymyksen piikkiin ja puskettu eteenpäin, silleen kun kaikki äidit puskee.


Päivä on siis mennyt antibioottien ja silmätippojen ja telkkarin ja sohvallamakaamisen parissa. Kotimatkalla kävin ostamassa gallonan jätskiä. Onneksi ulkona sataa. Huomiset systeemit on peruttu ja keskiviikkona katsotaan josko uskaltauduttais takaisin maailmaan. Ihana Ystävä lupasi ruokkia meidän perheen huomenna kanakeitolla, kiitollisena otin avun vastaan.



sunnuntai 26. toukokuuta 2013

kuumetta

Niillä oli ollut kivaa D:llä. Ainahan niillä on... neljä lasta ja niitten kaverit ja kissa ja koira ja... niin, kivaa. Pojat oli heränneet kolmen aikaan - ehkä mäkin sit havahduin siihen, enkä tottumukseen – ja onneksi nukahtaneet uudestaan. Kotimatkalla K oli hiljaisena ja valitti palelevansa, kun lounaskaan ei maistunut kaivoin kuumemittarin esiin ja kuumeessahan se oli. Lauma parkkeerattiin telkan eteen ja me jatkettiin L:n kanssa järkkäämistä ja maalaamista ja...

Kuuden pintaan L sanoi et hänellekin on nousemassa kuume ja M oli kaivautunut sohvaan vällyjen alle. O itki lähinnä huomionpuutetta ja varmemmaksi vakuudeksi pissas sohvaan siinä välissä kun istutin K:ta potalle. K:n vaippa on tänään pysynyt taudista huolimatta kuivana ja jannu on pyytänyt päästä vessaan useampaan otteeseen. Ehkä se lähtee tästä – toisen taantuessa ruikkimaan minne sattuu. Pitäähän tässä maailmassa kai säilyä joku tasapaino.

M ei oo syönyt mitään sitten lauantaiaamun. Valittaa nälkää, pyytää ruokaa ja sit ei kuitenkaan syö. Eihän se tietty kauheesti maistu kun tuntee olonsa kipeäksi, mutta silti mä taas mietin et mitä tapahtuu siinä välissä kun se haluaa syödä ja sit ei kuitenkaan syö. Ei siis niin et se sanoo olevansa nälkäinen ja sit mä tarjoilen puolen tunnin päästä syötävää, aikaväli näillä tapahtumilla saattaa olla minuutti, kaksi tai viisi. Ei se kuitenkaan tee sitä renatakseen, ei vaan maistu.

K:n kuume - joku pöpö
L:n kuume - se sama joku pöpö
M:n kuume - liikaa ohjelmaa - taas

Mutsin infarktit osoittautui mediatapahtumaksi. Tai olihan sillä jotain sydänoireita ollut ja oli sairaalassa tarkkailussa, mutta ei kai siis mitään kuolemanvakavaa. Lapsille me ei näitä puhuta, eikä puhuta mutsista muutenkaan. Kysyttäessä vastaan, todenmukaisesti sen enempää yksityiskohtiin menemättä. Joskus vain on näin.


Toivottavasti huomenna olis sellainen valo et sais muutaman järjellisen kuvan meiltä. Tuntuu hyvältä olla taas ajantasalla.


ballerinan kiireinen viikonloppu

Meillä on menossa viimeiset tunnit tätä remppavapaata... kohta on hypättävä suihkuun ja lähdettävä hakemaan lauma takaisin kotiin. On ollut hiljaista, ihan käsittämättömän hiljaista ja rauhallista. Koira nyhjää sylissä kun kerrankin voi, aamiaistakin on saanut syödä ihan rauhassa, huikeeta. Niin, ja sai nukkua, rauhassa, ihan rauhassa koko yön tosin tottumuksesta heräsin kolmen pintaan.

Henkisesti yritän valmistautua tulevaan. L jo sanoi et lapsille leffoja ja aikuisille kaljaa. M oli jo eilen ihan totaalisen puhki. Joku toinen vanhempi olis peruuttanut yökyläilyt, mutta mä tiesin et ne oli kaikki odottanut tätä jo pari viikkoa ja menkööt nyt kaikki samaan konkurssiin. Huomenna kuitenkin pyhäpäivä, M saa ladata akkujaan ihan rauhassa. Leikkiä itsekseen ja katsella leffoja ja kiukuta ja raivota ja itkeä. En hämmästyis vaikka olis kuumeessakin.

Perjantaina käytiin tutustumassa M:n uuteen kouluun. Neiti kesäheinä oli innoissaan mekossaan ja hatussaan. Se hämmästeli niitä lapsia jotka ei selkeesti tienneet minkälaista koulussa on. M:n pidempi koulutie kantaa hedelmää, tässä kohdassa muutos ei oo kohtuuton. Se tietää jo miten koulussa toimitaan.



syksyllä aloittaa viisi Kindergarten luokkaa, kolme kokopäiväistä ja kaksi puolipäiväistä.


Illalla oli balettinäytös. Kammattiin kotona ja vähän meikattiin ja sit mentiin. Mun prima - tai niin kuin M sanoo crema - ballerina. Välillä käytiin meidän pikkuhuoneessa keräämässä rohkeutta ja rauhoittumassa ja sit haisteltiin taas back stagen tunnelmaa. Käytiin muiden kanssa meikissä ja kuunneltiin ohjeet ja mä pääsin vaklaamaan verhojen väliin niitten esitystä. Oon aika loppumattoman ylpeä mun prinsessasta, siitä että se onnistui ja tanssi isolle yleisölle. Vähän myös itsestänikin, olinhan mä tajunnut kuivaharjoitella tätä tilannetta sen kanssa ja muistuttaa miten pimeetä siellä teatterissa on näytöksen aikana... näinpä pidin siellä verhojen takana pimeässä lopulta useampaakin lasta kädessä, on pelottavaa olla pimeässä, on pelottavaa kun ei näe mihin mennä eikä oikein edes tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.


eka me käytiin katsastamassa katsomo

M haistelee käytävän tunnelmaa meidän privaattisopesta


jonossa meikkiin



valmiina näyttämölle

tältä se näytti katsomosta käsin...


K oli Kummitäti T:llä ja jäi reippaasti yöksi. Ei siitä olis ollut istumaan toista tuntia katsomossa, hyvä jos olis vartin jaksanut. Kummitäti oli opettanut sille actionsankareita... K, mun maailmanmatkaaja, niin rohkea. Ekaa kertaa ihan yksin kyläilemässä ja seuraavana päivänä heti seuraavaan paikkaan. Tätäkin tuumin et onko järkee, mutta hyvinhän se on näyttänyt mieheltä sujuvan, puretaan höyryjä sit tänään kotona.


Lauantaiset synttärit olis varmaan pitänyt jättää menemättä, mut oli M:lla hauskaakin. Ei syönyt. Meni kertaalleen totaaliseen lukkoon siellä kiipeilysysteemissä, kun se kiipeilyohjaaja oli yrittänyt auttaa sitä. Fiksu ohjaaja kysyi sit multa et onko M:lla ongelmia koskettamisen kanssa... selviskin et se on tehnyt töitä autistien kanssa. Tää keskustelu siis käytiin siinä vaiheessa kun mä olin näyttänyt emoapinanlahjani ja kiivennyt sinne huipulle pelastamaan lapseni. Siellä me sit hetki kerättiin voimia sylikkäin ja sit lähdettiin yhdessä alas.



päivänsankari miltei katonrajassa

lauantai 25. toukokuuta 2013

maalissa - kirjaimellisesti

...palaan astialle huomenna tai viimeistään maanantaina... karsee kiire... kouluun tutustumista, balettinäytöstä, synttäreitä, yökyläilyjä, väsyneitä lapsia ja aikuisia... ai niin, ja kun lapset yökyläili me päätettiin maalata puolet huonekaluista uudestaan... talking about relaxing break

telkkaritaso saa kyytiä...

...ja kirjahylly...

telkkaritasoon hankittiin myös uudet vetimet

...ja kirjahyllystä tuli veden vihreä

tää tarttui hanskaan tänään kaupoissa kierrellessä

...ja tän Crate and Barrel:n sohvapöydän oon ajatellut haluta...




perjantai 24. toukokuuta 2013

standardiaamu

Se putos lattialle, ken ois arvannut et se menee myös rikki...

K palauttin sen mitä korvatlpista oli jäljellä anteeksipyynnön kanssa... en mä osaa olla sille edes vihainen

"kato! - mulla on herne nenässä... eiku se onkin jänis"

aamumurjotus




torstai 23. toukokuuta 2013

äideistä parhain


Mutsi on sairaalassa. Se on saanut kolme sydäriä – kai. Anoppi oli soittanut L:lle ja kertonut. Mä en tiedä muuta, enkä tiedä haluanko tietääkään... tai, haluan. Tottakai mä haluan tietää, enemmän kuitenkin siksi et haluan tietää, ei siksi että olisin kauhusta jäykkänä ja huolesta kankeena. Mulla on ollut jotenkin kummallinen fiilis siitä saakka kun L soitti. Eniten kai siksi ettei ne uutiset tunnu oikein miltään. Mutsilla on taipumusta tän kaltaisiin ”mediatapahtumiin”, istuu sairaalassa ja soittelee koko kaupungin läpi... ” joo, mä oon täällä sairaalassa!” – ”joo, kolme sydänkohtausta” – ”mmmm... mä en joo tästä ajatellut kertoa kellekään...” Sydäninfarkti on joo aina vakava asia. Mutta mutsilla on ollut nyt kymmenen vuoden aikana varmaan ainakin kymmenen infarktia. Ihan niin kuin kaikkeen muuhunkin, niin kyllä näihin infarkteihinkin jossakin vaiheessa jo tottuu, ainakin sivustaseuraajana.

Mullehan on kuitenkin jo aikaa sit kerrottu et sit kun mutsi kuolee infarktiin numero x+n se on mun syy, mä tapoin sen – etänä. Ilkeillä ajatuksilla. Paljastan sen kaikista ilkeimmän ajatuksen, jonka olen tänään salaa ajatellut, pienesti jopa toivonut että tää olis nyt tässä. Ettei enää tarvitsis miettiä, säätää ja tapella. Ettei enää tarvitsis käydä läpi turhaa dramatiikkaa, lukea kirjeitä ja kuulla huhuja, olis vaan hauta ja haudalla kivi. Siellä vois käydä kaipaamassa niitä hyviä hetkiä ja kauniita muistoja, niitäkin on. Oon miettinyt menisinkö edes hautajaisiin. Miksi menisin? Kenen takia? Päällimmäinen ajatus on, etten meneja taka-alalla miete siitä että katuisinko myöhemmin jos en menis. Jäädä tänne ja surra ennen kaikkea kaikkea sitä mitä olis voinut olla. Sitä mitä en koskaan saanut. Surra rauhassa sitä mielikuvien unelmaäitiä ja isoäitiä jota mun lapset ei koskaan saaneet.

Kamalaa, kauheeta, hirveetä, surullista... mutta tällähän tää koko blogi alkoikin – ei autismilla ja meidän perhe-elämällä niin kuin oli tarkoitus, ja mikä nyt kuitenkin on varsinainen aihe – vaan mun sikapaskalla ja totaalisen olemattomalla äitisuhteella.

siitä rakkaudesta ja logiikasta


Rakkautta ja logiikkaa, vai rakkauden logiikka... onko rakkaudella ylipäätään mitään logiikka tai logiikassa rakkautta? Mä päätin käydä sen kurssin loppuun, yleisestä mielenkiinnosta ja toisaalta, onhan se maksettu. Toistaiseksi kallistuisin siihen että vaikka logiikasta ei välttämättä puutukaan rakkaus, niin lämpö siitä puuttuu, tai ehkä se puuttuu vaan meidän kurssin vetäjästä ja niistä videopätkistä joissa hykerrellään sille kuinka vanhemmat pääsee antamaan takaisin lapsilleen.

Paljon siinä on hyvää, asioita jotka sopii meidän perheeseen ja meidän lapsiin ja meidän tapaan. Sit on se toinen puoli. Se, joka saa sen systeemin tuntumaan mun mielestä aika rakkaudettomalta ja sen empatian siinä vähintäänkin keinotekoiselta.

Vanhempi joka ei suutu on jotenkin pelottava, tai siis suuttuu mutta silleen hiljaisesti. Musta se nyt vaan on turvallisempaa et välillä räiskyy ja roihahdetaan ja sit pyydetään anteeks ja asetutaan. Eihän tuolla maailmassakaan kaikki pidä aina vaan kasvoja peruslukemilla, tuli vastaan mitä vaan... ja sit se lapsen manipuloiminen, tai siis mun korviin se nyt vaan kuulostaa siltä, ja se ettei lapsella ole oikeutta negatiivisiin tunteisiin, uhmaan ja vihaan. Ettei lapsi saa sanoa vanhemmalleen pahasti ilman rangaistusta ja... oikeesti, eiks oo vähän pelottavaa?  Kyllä mun pitää aikuisena mun mielestä pystyä käsittelemään myös lapsen reaktiot, tunteet ja vihakin. Missä sitten saa, jos ei kotona? Mä en saanut, se näkyy.

Kuunnellaan siis varauksin ja otetaan käytäntöön sopivin osin. Jatkuu ensi viikolla...


keskiviikko 22. toukokuuta 2013

kenraaliharjoitus


Busy day... terapiaa ja terapian kaveria ja vähän palaveria K:n asioista ja M:n asioista ja O:n asioista, ja sit leikkideitille naapuriin, sinne meidän Kanasten kotiin ja pikakurvaus kotiin Kanasten munien kanssa. M:n kenraaliharkat ja illalla vielä rakkautta ja logiikkaa – siitä lisää myöhemmin. Kaupassa ei käyty lainkaan. Lapset söi päivälliseksi kananuggetteja ja vesimelonia, me aikuiset uuniperunaa ja niitä maanantaisen lohen jämiä.

L tuli aikaisin kotiin, jotta me päästiin M:n kanssa baletin kenraaliharjoituksiin. Autoon hyppeli puolipukeinen tyttö, esiintymisasu tiukasti pukupussissa, mukana evääksi muutama keksi ja vesipullo. Matkalla muisteltiin minkälaista siellä Pähkinänsärkijässä oli jouluna ja kuinka katsomostakin sammutettiin valot ja vaan näyttämöllä oli valoja ja lavasteita ja...

Paikanpäällä oli hurja kuhina ja paikka oli täynnä sieniä, pupuja, sammakoita, perhosia, sotilaita ja kaikkien edellä mainittujen sisaruksia, isiä, äitejä, lastenhoitajia ja seassa sit näyttämöhenkilökuntaa luurit päässä tai kaulassa. Me oltiin ajoissa, ja ihan tarkoituksella. Etsittiin sieltä ”kukkasten” keskeltä rauhallinen nurkkaus pukeutumiseen ja muuhun säätämiseen.


M "lämmittelee"


Pontevasti se tiimi- vai mikäliekoordinaattori kertoi lapsille ja vanhemmille systeemit ja sen ettei vanhemmat jatka tästä eteenpäin, vaan hän vie lapset näyttämölle omalla vuorollaan ja epäilemättä vähintään yhtä pontevasti mä ilmoitin kulkevani M:n mukana, M:n puristaessa mun kättä rystyset valkoisina. Niinpä M:n ryhmä, koordinaatori ja mä matkattiin jonossa kulisseihin, suljettujen ovien taakse.

tarkkana kuin porkkana, eiku kukkanen


kukkaset lavalle


Hyvin se meni, ja olihan niitä ihanaa katsoa sieltä verhojen välistä. Harjoitukseen kului kymmenisen minuuttia ja perjantaina on sit se varsinainen koitos. Kotimatkalla autossa M viisaasti totes, että ensi vuonna on helpompaa kun ihan oikeesti tietää mitä odottaa. Niinhän se on.




M aika tarkkaan kuvassa keskellä