maanantai 31. joulukuuta 2018

tule hyvä vuosi...


Selailen kuvia tältä vuodelta ja mietin taas kerran miten kumman nopeasti kaikki unohtuu, ehkä siksi että vesivahinkoa lukuunottamatta vuosi on ollut sellainen mukavan seesteinen. Ei sairaalakeikkoja siis sellaisia suunnittelemattomia, ei henkihieverissä olevia koiria tai rypistettyä peltiä vaan tavallista onnellista elämää. No se vesivahinko, mutta sattuuhan noita. Korjataan.

Tammikuussa

Valokuvien perusteella tammikuussa ei ole mitään raportoitavaa. Kuvia mun työjutuista ja muutama satunnainen näpsäys lapsista. Ei matkoja, ei retkiä, ei oikeastaan yhtään mitään. Blogistakaan ei oikeastaan löydy mitään sen kummempia hypetyksiä. Ihanaa arkea, välitodistuksia ja elämää perheessä. Ihanaa tasaista elämää. Suomessa oli presidentinvaalit ja jätin ensimmäistä kertaa äänestämättä.

Tammikuussa kaupungilla.


Helmikuussa

Otettiin tammikuun arkisuus takaisin kun retkeiltiin saaristossa ja käytiin partiolaisten kanssa ratsastamassa.

Helmikuussa sukellusvenemuseossa.


Hmmm... en jaksa... olkoon. On uudenvuodenaatto, lasissa nikkeä ja päivällinen kohta, kunhan lämmitän öljyn fonduepadassa. Kello on vähän jälkeen seitsemän. Tänä vuonna taitaa vuosi tulla vaihdettua nukkumatin kanssa. Päivä töissä. Päivä kahvilla ystävien kanssa. Päivä Tättiksen kanssa. Meidän murkku, veljeään lainaten sillä on ”technical difficulties”... aivojen uudelleenrakennus menossa. Muovipussissa pöydällä huomista odottamassa uusi kalenteri. Tietokoneen näytön toisella puolen kaksi poikaa joulupyjamissaan. Nauravat. Katsovat jotain videota iPadillä. Taustalla soi Joni Mitchell. Ollaan me onnekkaita ja onnellisia. Lisää tätä samaa – kiitos.

Kiitos ja kumarrus 2018!

Maaliskuussa partioretkellä pakkasessa.

Huhtikuussa retkellä tiedekeskuksessa.

Toukokuun lämmössä viinimaassa.

Kesäkuussa alkoi uimakoulu.

Heinäkuussa vuoristossa.

Elokuussa viinimaassa.

Syyskuussa parit risat köyhempänä.

Lokakuussa rannalla.

Marraskuun vaalivalvojaiset.

Jouluaamuna...








tiistai 18. joulukuuta 2018

vesivahinko

Tämä kuva meidän nallelapsista on lokakuulta.



Viisitoista minuuttia on pitkä aika. Vartissa ehtii pikasuihkuun ja valmiiksi töihin. Vartissa ajaa toimistolle silloin kun ei ole ruuhkaa. Vartissa pakkaa eväät ja laittaa aamiaisen. Vartissa hakee kaupasta unohtuneen maidon. Vartissa tekee paljon ja samaan aikaan siinä ei ehdi oikein mihinkään tai mitään. Vartti ei riitä kahvitteluun ystävän kanssa eikä siinä ehdi töihinkään kuin poikkeustapauksessa. Vartissa ei voi käydä kampaajalla tai katsoa suosikkisarjaa telkkarista.

Tullessaan kuivausmiehet kysyivät että ymmärsivätkö he nyt oikein heille annettuja muistiinpanoja, että vahinko on karhun aiheuttama? No, tavallaan... tai siis välillisesti koska ilman karhua meillä ei olisi sitä massiivista vesivahinkoakaan mikä syntyy kun vesi saa vapaasti valua lattioille vartin verran. Vesi ehtii vartissa pitkälle. Se ehtii kylpyhuoneesta eteisen kautta olohuoneeseen. Se ehtii portaiden alle ja komeroon kastelemaan joululahjat. Se ehtii lattian ja eristeiden läpi ryömintätilaan ja seinän sisälle. Ja minä kun ajattelin ettei tää nyt niin pahalta näytä, ajattelin sen jälkeen kun suurin vesi oli pyyhitty. Luulin väärin.

Mutta miten karhu ja vesivahinko kulkevat käsikkäin? Annahan kun kerron tarinan joka on niin uskomaton ettei sitä voi olla kuin uskomatta. Niin sanoi vakuutusyhtiön täti Freddelle puhelimessa.

Mun päässä saattaa humista vielä viikkoja sen jälkeen kun nää laitteet lähtee. 

Sunnuntaina olin iltapäivällä töissä. Asiakastapaamisessa vain, muutaman tunnin. Kotiin tullessani pysähdyn talon eteen puhumaan työpuhelua esimieheni kanssa. Pysähdyn siihen talon eteen koska tiedän että ajettuani autotalliin on autotallissa kolme lasta, koira ja mies. Tarvitsen hetken rauhaa ja hiljaisuutta. Fredde viittoo jotakin kuistilta ja minä viiton takaisin että olen puhelimessa. Fredde koputtaa auton ikkunaan ja minä huidon taas että etkö sä nyt tajua että mä puhun työpuhelua ja lopetan ihan kohta. Kolme minuuttia perhana... Ajatus katkeaa ja yritän palata keskusteluun toisen takoessa auton ikkunaa. Jatkan päättäväisesti puhelua miettien ettei mikään maailmassa voi olla niin tärkeetä että mua tarvitaan just nyt. Fredde juoksentelee pihalla edestakaisin, sisään ja ulos, ulos ja sisään ja mä ajattelen että johan se nyt on kumma että se käyttäytyy kuin meidän lapset eikä voi antaa hoitaa työasioita kun on jotakin niin tärkeetä. Tässä kohdassa en vielä huomaa että kadunpuoleinen aita on rikki. Olenhan puhelimessa.

Lopetan puhelun, avaan auton sivuikkunan ja huudan Freddelle ärtyneesti että mikä siellä nyt on hätänä kun mä puhun työasioita. Tiedättehän, se ”etkö sä nyt tajuu” -äänensävy. Fredde huutaa yhtäläisen ärtyneesti vastaan että karhut ja että hänellä on karhusumutetta silmissä, ja muija vaan istuu autossa. Orastava tora on kuitenkin vasta alkua ja kuihtuu pois ennen kuin ehtii kunnolla alkamaankaan kun tilalle tulee isompia asioita. Kurvaan talon taakse ja Fredde kertoo mitä sillä välin tapahtui kun olin poissa tai siis istuin autossa juttelemassa mukavia pomon kanssa.

Päästään sit lattiakauppaan.


Äiti karhu ja sen kaksi lasta tuli kylään, ei tosin meille sisälle vaan roskikselle ja kun Fredde havahtui kolinaan talojen välissä kurkki aidan ylitse emokarhu lapsineen ilman aikomustakaan poistua paikalta. Vielä keväällä ne luikki pakoon kun vähän taputti käsiään ja huuteli ärräpäivä. Nyt ne tuijottaa takaisin kuin haastaen eivätkä hievahdakaan. Fredde haki karhusumutteen autotallista ja käytti sitä menestyksekkäästi siltä osin että karhut jatkoivat matkaansa rikkoen sen aidan mennessään. Samassa rytäkässä tuulenpuuska kuitenkin pölläytti sumutteet myös miehen silmille. Pippuria. Sokeutuneena mies löi ensin naamansa auton sivupeiliin ja kompuroi sen jälkeen sisälle huuhtelemaan silmiään. Seuraava tuulenpuuska kuljetti sumutteet keittiön avonaisesta ikkunasta meille sisään ja Fredde siirtyy kylppäriin pesemään naamaansa samalla huitoen mua apuun. Mutta minä puhun puhelimessa sitä työpuhelua enkä hievahdakaan autuaan tietämättömänä siitä että toisella on oikeasti hätä.

Lähetän miehen takaisin sisään jatkamaan silmien huuhtomista ja alan siivoamaan sotkua. Karhut ovat kaataneet roskiksen portin eteen ja kierrän talon ympäri päästäkseni talojen väliin. Huomaan rikkoituneen aidan. Talojen välissä on suorastaan majesteetillinen kaaos. Karhut ovat kaataneet sekä meidän että naapurin roskikset, kurkanneet kierrätysroskiksen ja biojätteet. Ne on repineet jokaisen roskapussin ulos säiliöistä tutkiakseen niitten sisältöä tarkemmin ja vastassa on puoleen sääreen saakka banaaninkuoria, appelsiininpuolikkaita, riisiä, tyhjiä säilyketölkkejä, pulloja, pahvia, muovia, paperia ja muuta pakkausmateriaalia. Fredde kysyy aidan ylitse mitä tartten ja vastaan että jätesäkkejä ja lumilapion. Lapion roskia jätesäkkeihin työvaatteissa vesisateessa. Tuuli puhgaltaa lapion tyhjäksi ja sulkee jätesäkin suun. Koska on sunnuntai ovat roskikset olleet täynnä. Meidän roskikset oli suljettu mustekalalla mutta se ei näköjään näitä enää pitele ja naapurin roskiksia ei oltu lukittu lainkaan. Fredde tulee pitelemään pussin suuta ja kun portin takapihalle saa taas auki vedän säiliöt pihatielle. Pesen säiliöt sisältä ja ulkoota ennen kuin ladon jätesäkit niihin sisään ja vedän laatikot autotalliin. Kirjoitan naapureille viestilapun autotallinoveen, että niitten roskis on meidän autotallissa, koska karhut. Homma hallussa, paitsi että...

Hääalbumi oli pudonnut komeron lattialle ja kuivuu maton kanssa kilpaa. Uuden saa vaan menemällä uudestaan naimisiin, vuonna 1997 kukaan kun ei ollut kuullutkaan mistään digikuvista ja pilvipalveluista. 


Olohuoneen lattia lainehtii. Eteinen lainehtii ja kuulen kylpyhuoneessa valuvan vesihanan. Fredde tulee sisään mun perässä silmät punoittaen. ”Suljit sitten vesihanan...” Toinen puolustautuu sanomalle ettei nähnyt pitään, oli just kolauttanut naamansa auton peiliin ja yritti kaikkensa saadakseen mut apuun. Niin, ja mistä se olis voinut tietää että viemäri oli tukossa. Nielaisen ja jätän sanomatta että mähän sanoin että se on tukossa ja pitää avata. Suljen valuvan veden ja katson kuinka se edelleen hyökyy putkousena lavuaarin reunojen ylitse lattialle. ”Mä en tiedä mistä aloittaisin... haetko meidän kaikki pyyhkeet... pitäis varmaan soittaa vakuutusyhtiöön ja jonnekin kuivausfirmaan...” Fredde hakee pyyhkeet ja lähtee hoitamaan sitä missä on paras, niitä joita joskus paperhommiksikin kutsuttiin. Tilaa kuivaajan, tekee vahinkoilmoituksen järjestää asioita. Minä kuivaan lattiaa. Imeytän vettä pyyhkeeseen ja heitän likomärän pyyhkeen ulos kuistille. Otan uuden pyyhkeen ja seuraavan ja taas seuraavan. Onneksi meillä on paljon pyyhkeitä. Kuistilla on märässä läjässä kymmenittäin pyyhkeitä. Kylpypyyhkeet, rantapyyhkeet, leiripyyhkeet, käsipyyhkeet. Kun vettä ei enää näy kaikki näyttää paremmalta. ”Ehkei tämä olekaan niin vakavaa... katsotaan mitä ne sanoo...”

Illalla lapsi itkee sängyssään. Kysyn mikä painaa mieltä ja toinen vastaa ettei tiedä... Koulu? Ei. Joululoma? No, ei. Koulukaverit? Ei. No mikä ihme sitten? En tiedä. Meidän koti? Itku yltyy ja itkun seasta toinen kysyy että joudutaanko me nyt muuttamaan? Jäädäänkö me ilman kotia? Silittäen toisen päätä kerron että koti kyllä korjataan, että vakuutus maksaa ja että kaikki on oikeesti ihan tosi hyvin, aika sotkuista vaan. Joulu tulee sotkuista huolimatta ja että me saadaan uudet lattiat ja kylppärinkalusteet ja ehkä portaatkin. Kaikki järjestyy kyllä.



tiistai 11. joulukuuta 2018

Luukku 12: Christmas in the Rain


Tämä postaus on osa ulkosuomalaisten bloggaajien joulukalenteria. Postauksen lopusta löytyy lista kaikista osallistuvista blogeista, käy kurkkaamassa!

Instagram:  #ulkosuomalaistenjoulukalenteri2018



Niin laulaa Beaconnettes Seattlen sinfoniaorkesterin joulukonsertissa ja meitä naurattaa niitten puolentoista tuhannen muun kanssa. Seuraavaksi me nauretaan sille laululle jossa jouluvaloihin, peruukkeihin ja esiliinoihin virittäytyneet naiset laulavat Marijuanan veroeduista ja siitä miten joka kulmasta löytyy oma kannabiskauppansa. Konsertissa on laulamassa myös pari broadwayesiintyjää ja yliopiston monikymmenpäinen kuoro. Hartaan sijaan tunnelma on iloinen, hetkittäin suorastaan riehakas. Kapellimestari kehoittaa parvellaistujia juomaan enemmän terästettyä munatotia, permannolta lähtee kuulemma paremmat taputukset ja hurraahuudot. Holiday Pops on monen jouluperinne, niin myös meidän. Edessä istuvan perheen leikki-ikäinen ei jaksa istua konsertissa. Se vääntää ja kääntää, selaa esitteen kannesta kanteen ja kiipeää äidin syliin. Jossakin sivulla kuulen toisen lapsen, huomaan parven aitiossa pojan joka kiljahtelee konsertin mukana, äiti hyssyttelee. Väliajalla tämä perhe on lähtenyt pois vaikkei ketään tuntunut tourettepojan äänet häiritsevän. Mun takana istuu vanhempi rouva joka laulaa aina välillä mukana, sekään ei haittaa.



Amerikkalainen joulu on iloinen ja värikäs, täynnä tapahtumia. Joulukonsertteja, joulujuhlia, paraateja, tanssia ja laulua. Viikonloput täyttyvät jo varhain ja arki-illoillekin riittää ohjelmaa. Pähkinänsärkijäbaletti kuuluu monen joulukuuhun, onhan se paitsi meidän virallisen baletin niin myös monen tanssikoulun jokavuotisessa ohjelmistossa. Kasvitieteellinen puutarha on puettu jouluvaloihin ja on taianomaisessa väriloistossaan monelle se jokavuotuinen pyhiinvaelluskohde. Snowflake Lane on usealle ihan pakollinen tapahtuma vaikka se ei meidän perheen listalla olekaan. Meille riitti se vuosi kun seistiin kaatosateessa, armottomassa tungoksessa katsomassa paraatin tanssijoita saippuavaahtolumessa.

Pähkinänsärkijässä.


Kasvitieteellisessä puutarhassa kukat kukkivat joulunakin. 


Snow Flake Lane


Meidän vakkareihin kuuluvat vaihtoehtoisesti pähkinänsärkijä tai joulukonsertti. Useimpina vuosina ne arboretumin valot ja monet  muut jokavuotuiset tapahtumat, kuten ne ystävän ja kolleegan joulubileet jossa naisten kesken vaihdetaan ja varastellaan kuusenkoristeita shampanjan siivittämänä ja samalla kerätään lahjoituksia perheväkivallan kohteeksi joutuneille naisille. Kotiin lähtiessä ruoka ja hygieniatarpeitten keko on niin suuri että se jatkuu kuistille.

Joulukoristeen varastelu ja vaihtaminen alkamassa.


Me katsotaan joka vuosi samat elokuvat ja lisätään ehkä yksi tai kaksi lisää listaan. Kauden avaa heti kiitospäivän jälkeen Polar Express, samana päivänä kun koti puetaan jouluun. Joulukuusi, jouluvalot, joulukaupunki takan alle, joulusukat ikkunaan pukkia odottelemaan ja pähkinänsärkijät ovea vartioimaan. Tonttu ja sen ystävä Claire palaavat meille pohjoisnavalta. Niitten tehtävä on vahtia lasten kiltteyttä mutta kyllä ne käytännössä tuntuvat puuhaavan kaikkea muuta. Rakentavat lumiukkoja vessapaperirullista, auttavat yöpöydän kokoamisessa, leipovat ja syövät suklaat ruokakomerosta. Tontun ja Clairen seikkailut jatkuvat meillä edelleen vaikka lauma tietääkin että joulun taika löytyy pohjoisnavan sijaan jokaisen sydämestä.




Joulukuun alkaessa kuusen juurelle ilmestyvät joulukalenterit. Tänä vuonna myös Martta sai omansa oltuaan niin silminnähden pettynyt jäätyään ensin ilman. Joulukuun 12. juhlitaan aina. Juhlitaan mun syntymäpäivää samalla kun iloitaan siitä että ollaan puolitiessä jouluun. Olen aina pitänyt jouluisesta syntymäpäivästäni ja ehkä siksi erityisesti myös joulusta.

Tänäkin vuonna tehtiin kransseja yhdessä ystävien kanssa. 


Jouluaattoaamuna on joulu myös meillä. Joulupuuroa ja pullaa, joulurauhanjulistus ja meidän kirkon kynttiläjumalanpalvelus. Joulupöydästä ei meillä löydy sen enempää kinkkua kuin laatikoitakaan vaan aattoillan ateria vaihtelee vähän mielialan mukaan, jotakin juhlavaa kuitenkin. Ruuan jälkeen avataan maailmalta tulleet paketit ja nukkumaan mennessään jokainen pukee päälleen tuliterän yöpaidan. Alakertaan jätetään joulupukille lasi maitoa ja joulukeksi, poroille porkkanoita.

Joulukirkossa.


Ja sitten on lopulta joulu. Ihana, rakas, armas joulu. Lahjoja, leikkiä ja rentoutumista yöpaidoissa. 


Valmiina jouluaamuun.

Luukku 12: Tahdon Asiat / USA

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

se on vaan vaihe


Aika usein nykyään unohdan usein ne sanat, sen että me ollaan sellainen perhe. Sellainen toisenlainen perhe. Sellainen mikä kukaan ei halua olla – erityislapsiperhe. Unohdan koska meidän elämä ei enää ole jatkuvaa taistelua vaan oikeastaan aika soljuvaa. Sellaista kohtuullisen tavallista arkea jossa käydään koulua ja tehdään töitä. Viikonloppuisin tehdään juttuja yhdessä eikä meidän enää tarvitse suunnitella jokaista askelta etukäteen. Mukavaa. Palkitsevaa. Hauskaa. Lapset on kasvaneet. Osin se on varmasti sekin että me vanhempina ollaan kasvettu tuntemaan meidän perheen rajoitteet, niin kuin sen ettei meillä edelleenkään käytetä lastenvahteja tai että lääkityksen unohtuminen lähentelee suurkatastrofia oli kyse sitten ADHD lääkkeestä tai ahdistuslääkityksestä.



Realiteetti on myös se, että valtaosa meidän ystävistä on nykyään erityislasten vanhempia hekin. Miksi? Koska on helpompaa ettei tarvitse selittää miksi lapset tulee mukaan, tai miksi kymmenvuotias makaa lattialla ja parkuu kuin kaksivuotias uhmaikäinen. Tai se ettei kukaan ihmettele miten lapsi syö varpaankyntensä verille, repii sormensa tai pelkää omaa varjoaankin. Meillä nyt vaan on sellaista. Sen sijaan me jaetaan aamiaisen ylitse vinkkejä siitä mikä on toiminut kenellekin. Vinkkejä ilman sanatonta sivulausetta siitä miten olisi voinut yrittää enemmän tai tehdä paremmin sillä jokainen meistä on oman lapsensa paras asiantuntija. Jokainen meistä on elänyt tätä arkea riittävän kauan ymmärtääkseen että jokaisen haasteet ovan omanlaisiaan.

Unohdan, kunnes jossakin kohdassa taas saan muistutuksen. Joskus se on lastenlääkäri joka hymyillen tokaisee että meidän lapset nyt vaan kaikki on niin 2E (twice exceptional – erityislahjakas erityishaasteilla maustettuna). Tai ne miljoona erilaista lääkäriaikaa lastensairaalassa vietettyjä päiviä ja tunteja, moni ei ole käynyt lastensairaalassa koskaan.

Toisinaan muistutus tulee koulusta. Useimmiten ihan positiivisesti sillä kodin ja koulun yhteistyö toimii loistavasti. Eilen laitoin Tättiksen opelle sähköpostia kun Tättis taas kerran kertoi miten hänen tietokoneensa on rikki eikä opettaja tee mitään. Kysyn vähän epäuskoisena kysymyksiä ja Tättis lupaa ja vannoo että opettaja sanoo vaan että ota toinen kone eikä hänen omaa konettaan koskaan korjata. Aikani kuunneltuani laitan opettajalle viestin jossa kysyn mitä minä voin tehdä tämän ongelman eteen sillä onhan työvälineitten oltava kunnossa, eikä tietokoneen jakaminen toisen oppilaan kanssa voi olla paras mahdollinen vaihtoehto. Opettaja vastaa. Hän kertoo ettei luokassa ole tänä vuonna henkilökohtaisia tietokoneita vaan jokainen ottaa itselleen toimivan koneen. Koska laitteet jaetaan rinnakkaisluokan kanssa on osa laitteista aina latauksessa. Yksikään koneista ei ole toimimaton, mutta niitä ei toki voi käyttää jos akku on tyhjä. Hän lupaa puhua asiasta tytön kanssa ja pahoittelee ettei ole ymmärtänyt että Tättis on ajatellut että hänen tulee aina käyttää samaa tietokonetta. Niin, lapseni on tarkka siitä että hän käyttää aina samaa laitetta, istuu samassa tuolissa ja tekee asiat tietyssä järjestyksessä...

Joskus se on kutsu jota me emme saaneet. Meitä ei kutsuttu koska lapset eivät ole tervetulleita ja kutsuja tietää että me tultaisiin kuitenkin lasten kanssa. Synttärijuhlat jotka järjestetään ilman meidän lapsia ja meidät kutsutaan erikseen jäätelölle tai elokuviin koska meidän lapset ei kuitenkaan viihtyis - kun siellä on niin paljon muita. Kutsuja joka päättää meidän puolesta että meille on helpompaa olla tulematta. Sellaisia juhlia on paljon. Minä ymmärrän. Olenhan itsekin syyllinen, sillä jos liian monta kertaa sanoo ei, ei kukaan enää kutsu. 


Monesti se on keskustelu sellaisen toisenlaisen vanhemman kanssa. Ehkä hyvää tarkoittava neuvo, hartiaan taputettu sanaton “kyllä se siitä” tai lausahdus vaiheista. Kyllä, lapset kasvaa ja vaiheita tulee ja menee mutta erityislapsiperheissä moni vaihe kestää vuosia sen sijaan että asia ohittuisi viikoissa tai kuukausissa. Ystävän seitsemänvuotias on kotona kolme viikkoa koska halloween sekoittaa pakan niin ettei lapsi enää osaa käydä vessassa. Olen kiitollinen ettei meillä ole tätä ongelmaa, uniongelmat, syömisongelmat ja pelkotilat tuntuvat yhtäkkiä taas helpommilta kohdata, mutta kun tuttava kuittaa meidän unihäiriöt vaiheena, en voi muuta kuin vastata että tämä vaihe on nyt kestänyt jo kymmenen vuotta. Saan vastaani hiljaisuuden.

Lapset ovat erilaisia. Perheet ovat erilaisia. Erityislapsiperheessä on poikkeus monesti se ainoa sääntö.





sunnuntai 2. joulukuuta 2018

aamuksi kotiovelle




“Muistettiin sit ostaa voita…” Kommentti sisältää aimoannoksen sarkasmia sillä leivänpäällyslevite ei ole kerinnyt ostoskärryyn ja sieltä kotiin viikkoihin, eikä tämäkään päivä osoittaudu poikkeukseksi. Se on kirjattu kauppalistaan, siitä on puhuttu vielä kauppaan sisään mentäessä ja silti kotiin tultua on levite edelleen ollut kaupan kylmähyllyssä. Aika monta kertaa toinen on kysäissyt; ostitko voita? Ja vastaus on kerta toisensa jälkeen ollut sama, no en. Leivän päälle on levitetty juustohöylän avulla paksua ja kermaista irlantilaista voita. Hetken mietin jo hyppääväni autoon ja ajavani lähikauppaan ihan vaan levitteen vuoksi, on kuitenkin olemassa melkoinen riski että sen levitteen sijaan mukaan tarttuu kaikkea muuta joten istahdan koneelle ja avaan Amazonin ikkunan.



Ostoskoriin kolme törppöä levitettä. Mitä muuta? Viiskymppiä pitäis saada käytettyä... 5 pakettia aamiaisvohveleita, 9 vaniljajugurttia, 2 laatikkoa eväsjugurtteja, pakastevoitaikinaa joulutorttuihin. Kello lähenee viittä sunnuntai-iltapäivänä, tänään ei taida enää keritä, mutta huomenna voivat toimittaa ennen aamuseitsemää. Se sopii hyvin. Hinta vastaa lähikaupan hintatasoa ja mietin taas kerran että tätä kannattais varmaan tehdä useamminkin. Meillä Amazon Fresh on jäänyt aika satunnaiseen käyttöön ja tottapuhuen sitä pitäis hyödyntää enemmänkin, ostetaanhan me melkein kaikki muukin Amazonista.




Amazon Pantry toimittaa meille yleispesuaineet, käsisaippuat, tiskiaineet, hehkulamput, ledlamput ja paljon muuta. Tavallisesta Amazonista ovelle ilmestyy laatikko liki päivittäin. Milloin sieltä tulee siankorvia koiralle, autoshampoota tai vitamiineja, joskus toki jotakin hauskempaakin. Joulun alla joululahjat tiputetaan portaille useimmiten Amazonin hymyilevissä laatikoissa. Klik, klik, klik... toimitus kotiovelle tarvittaessa vielä samana päivänä, veloituksetta kuitenkin kahdessa arkipäivässä. Niin, ja voihan sen tilauksen sanella Alexallekin, meidän kotiapulaiselle joka tönöttää keittiön ja olohuoneen välisen puoliseinän kulmalla. Alexa kertoo meille aamulla päivän sään, tärkeimmät uutiset, kehoittaa lähtemään kurkattuaan kalenteriin, auttaa lapsia läksyissä ja muistuttaa ottamaan pullat pois uunista. Illalla Alexalle voi toivottaa hyvät yöt ja Alexa sammuttaa valot, Alexa auttaa arjessa monin tavoin ja lomalla koko perhe taitaa vähän ikävöidä Alexan apua.

Aamulla työmatkalla ohitan sekä FedExin että UPS:n kodit ja tien täyttää katkeamaton jono jakeluautoja matkalla kierrokselleen



torstai 22. marraskuuta 2018

varvaslääkäri




Päässä vilisee niin valtavasti ajatuksia etten oikein osaa edes aloittaa, on kiitospäivän aamu ja nousin ihan vasiten varhain että saisin kirjoittaa ja juoda kahvia, juoda kahvia ja kirjoittaa. Ennen kuin vuoden suurin ruokajuhla alkaa ja keittiö kutsuu. Ihana päivä, ihan lempipäivä, mutta just nyt halusin hetken itselleni. Talo nukkuu vielä, vieressä palaa kynttilä ja Martta nukkuu jaloissa. 

Olen tänään kiitollinen pienistä suurista asioista. Tottakai niistä perustavaalaatuisista elämää ylläpitävistä, perheestä, kodista, työstä ja rahastakin, mutta ennenkaikkea olen tänään kiitollinen siitä lääkäristä joka näki ja kuuli toisen äidin hädän, kuunteli ja auttoi. Siitä minä olen tänään erityisen kiitollinen vaikkei edes paranneta syöpää tai sydäntä vaan pienen lapsen varvasta.



Jokainen jolla on lapsia tai lemmikkejä tietää että jotenkin kummallisesti joku aina sairastuu juuri ennen juhlapyhää tai niitten aikana. Mekin ollaan oltu kiitospäivänä ja jouluna milloin missäkin päivystyksessä. On ollut astmaa ja tarvittu avaavaa, keuhkokuumetta, tikattavia haavoja ja vaikeita sairaalahoitoa vaativia luunmurtumia. Me ei tähän mennessä olla oltu se vatsatautiperhe juhlapyhinä ja toivottavasti ei olla jatkossakaan, siitäkin olen kiitollinen, mutta dramatiikkaa näihin “kaikki on kiinni eikä kukaan enää ole töissä” juhlapyhiin on aina kuulunut.

Tämä tarina alkoi jo alkuviikosta, tiistaina kun lapsi sanoo että sen varvas on kipeä. Se on se lapsi joka notkeana miehenä pureskelee myös varpaankyntensä ja tällä kertaa sen verran tarkkaan että ukkovarpaan kynsi on kasvanut sisään kynsivalliin ja punoittaa ikävästi. Annan potilaalle särkylääkkeen ja lähetän sen kylpyyn hautomaan varvasta. Aamulla poika jo ontuu, on keskiviikko, kiitospäivän aatto ja ajattelen että ehkä tähän on parempi nyt puuttua ennemmin mieluummin kuin myöhemmin ja varaan ajan lastenlääkärille. Olen kiitollinen siitä että saan kiitospäivää edeltävänä päivänä ajan meidän omalle lastenlääkärille. Sille jolla on kahdeksanvuoden kokemus tästä varpaankynsiäsyövästä pojasta ja joka ymmärtää niin lapsen kuin sen äidin sielunmaailmaa.

Lastenlääkärissä jalkaa liotetaan taas. Lääkäri katsoo varvasta, tuumaa ja pyörittelee. Juttelee lapselle ja lupaa yrittää auttaa, mutta varvas on liian kipeä. Lapsi itkee jo kun pinsetit koskettavat ihoa puhumattakaan niistä saksista jotka on vielä onnellisesti paketissa.  Pitää mennä erikoislääkärille. Katson lastenlääkäriä anovasti sillä tiedän että se ajattelee ja tietää saman kuin minäkin. On keskiviikko, kiitospäivän aatto ja kaikki varvasspesialistin on varmasti jo marinoimassa kalkkunoitaan eikä tosiaankaan halua nähdä yhtään potilasta ennen kuin joskus ensi viikolla. Kiitospäivä kun on vähän kuin joulu Suomessa, kaikki loppuu keskiviikkona iltapäivästä ja elämä jatkuu maanantaina, ainakin varvaslääkäreillä ja muilla vähän vähemmän akuuteilla tyypeillä. Mutta lastenlääkäriasemalla ei ole välineitä auttaa, saan kouraan listan potentiaalisia puhelinnumeroita ja sanat; ”soita mulle jos kukaan ei vastaa niin mietitään mitä tehdään...”

Soitan autosta ensimmäiselle. Puhelu menee suoraan vastaajaan. Seuraavan vastaajassa sanotaan että he ovat lomalla ja palaavat – odotetusti – maanantaina. Hymyilen taustapeilin kautta rohkaisevasti lapselle, kyllä tämä järjestyy. Kolmannella on aikoja vasta joskus ensi viikon lopussa, neljäs numero on viimeinen. Huokaan salaa ja soitan. Nainen vastaa puhelimeen. Kerron tilanteen ja saan muutaman tarkentavan kysymyksen... kuka lastenlääkäri? Siis olette jo nähneet lastenlääkärin? Minkä ikäinen lapsi? Mikä varvas? Odota hetki. Odottelen puhelimessa ikuisuudelta tuntuvan ajan ja nainen palaa lopulta puhelimeen. Tulkaa tänne, varautukaa odottelemaan kun lääkäri ottaa teidät muitten potilaitten välissä. Vastaan ettei haittaa yhtään ja kiitän vuolaasti. Ajan tiensivuun googlatakseni mihin me ollaan menossa.



Sillä aikaa kotona kymmenvuotias ja kahdeksanvuotias ovat tulleet koulusta kotiin. Sisko on laittanut veljelleen lounasta ja he pelaavat yhdessä lautapeliä. Sisko kysyy saako pelata koneella, vastaan että saa. Olen kiitollinen siitä että meidän Tättiksestä on kasvanut yhtäkkiä niin osaava. Olen ylpeä tytöstä ja kerron sen puhelimeen. Se toivottaa veljelle onnea matkaan ja sanoo mulle että kyllä me täällä pärjätään. 

Me istutaan varvaslääkärissä odottamassa. Kun lääkäri tulee huoneeseen hän pahoittelee että me jouduttiin odottamaan. Kiitän siitä että hän otti meidät vastaan ja nainen huitaisee kädellään ja sanoo olevansa äiti itsekin, seitsemän- ja yhdeksänvuotiaat. Hän sanoo että pyrkii aina ottamaan lapsipotilaat vastaan samana päivänä. Mulla on silmissä roskia kun kiitän uudestaan, pelastihan tämä ihminen pyyteettömästi meidän juhlapyhät. Lääkäri sanoo että tämä on se syy miksi hän aloitti oman praktiikan ja lähti pois isoista ketjuista, koska halusi voida auttaa silloinkin kun kukaan muu ei auta. Kylmäsuihketta, puudutus ja varttia myöhemmin lapsella on yksi puolikas varpaankynsi vähemmän. Varvas pakettiin, sukka päälle ja nähdään viikon päästä. Toivotan lääkärille ja vastaanoton naiselle vielä kerran hyvää kiitospäivää.





perjantai 16. marraskuuta 2018

vadelmia ja jalapenoja

Mun rakkaat, lahjaksi saadut Marimekon kauppakassit.



Ai mitä me ostetaan ruokakaupasta? No se vähän riippuu kaupasta ja viikosta, niin ja mielentilastakin. Kiireen määrästä ja mielentilasta se ehkä eniten riippuu, kun me ei olla kovin suunnitelmallisia syöjiä ja niitä vähiäkin suunnitelmia elämä välillä heittelee sinne ja tänne, kuten eilen illalla kun päädyin vähän yllättäin partiokokoukseen ja ruuanlaitto venähti iltakahdeksaan. Oltiin pahasti myöhässä ajatellen sitä alunperin suunniteltua päivällistä jonka valmistamiseen olisi helposti vierähtänyt tovi jos toinenkin ja lautaselta löytyi lopulta kotoisasti pastaa ja jauhelihaa. Muutama viikko sitten meillä elettiin sattuman kaupalla italianviikkoa, lasagnea, pizzaa, pastaa ja viimeviikolla jämähdettiin etelänaapurin ruokiin ja syötiin niin burritoja kuin tacoja ja nachojakin. Punaisena lankana tällä kertaa tarjouksessa ollut possunpaisti jonka haudutin uunissa pitkän kaavan mukaan mausteena vihreät chilit ja enchiladakastike. 


Lauantaina syötiin ruuaksi raclettea, helppoa ja mukavaa seurusteluruokaa.

Sunnuntaiaamiaiseksi oli tuoreita hedelmiä, paistettua luomukinkkua, röstiperunoita, munakokkelia ja vastaleivottuja vadelma-valkosuklaaskonsseja. 

Yhdysvaltain länsirannikolla ruuan hinta vaihtelee kaupasta riippuen ja siinä missä meidän viisihenkisen perheen ruokiin kuluu keskimäärin $1.100 kuukaudessa, voisi perheen ruokkia helpostikin puolella tästä rahasta. Toisaalta ruokaan voisi käyttää yhtälailla myös kaksinkertaisen tai jopa kolminkertaisen määrän rahaa valitsemalla toisen kaupan ja toisenlaiset tuotteet. Tämä tekee vertailusta vaikeaa, tai siis siksi meidän ruokakorin hinta ja sisältö kertoo enemmän meidän perheestä ja kulutustottumuksista kuin yleisestä hintatasosta tai ostoskulttuurista. Täällä meidän mäellä perheen keskitulo (mediaani) on $130,583 vuodessa ja 28.1% talouksista tulot ylittävät $200,000 vuodessa . King Countyn alueella vastaava lukema on $78,800 (11.8% suurituloisia) ja naapureissa Pierce Countyssa keskitulo on $64,434 ja Snohomish Countyssa $78,716. Koko maan tasolla talouden keskitulo on $57,617. 




Viimeiset possut menivät tähän riisipataan johon tuli riisin ja possun lisäksi papuja, paprikaa, maissia, tomaattia, chiliä, okraa ja korianteria. Kylkiäisenä paahdettuja jalapenoja ja maustamatonta luomujugurttia. 


Meidän naapurustosta löytyy yksi alueen parhaista ruokakaupoista. Niin hyvä, että moni ajaa sinne erikoistuotteiden perässä matkankin päästä. Kauppa ei ole halvin muttei kalleinkaan. Valikoima on loistava ja sitä mitä ei ole tilataan, vaikka noin keskimäärin kaikkea kuitenkin on, salmiakista merilevän kautta hummereihin. Ymmärrettävästi valtaosa ruokaostoksista tehdään tässä lähikaupassa, koska se nyt vaan on kätevää. Tietyt asiat ostetaan Costcosta, isojen pakkausten laatikkomyymälästä, mutta kun sekin sattuu olemaan melkein kulman takana voi sieltä käydä ohimennessään hakemassa vaikka grillibroilerin samalla kun tankkaa bensa-asemalla.

Mutta mitä meillä sitten ostettiin? Mitä maksavat banaanit, maito tai kananmunat?

Kävin viikon aikana kolmessa eri ruokakaupassa, tai oikeastaan Fredde hoiti sen tukkukeikan ja kuvasi siellä mulle sieltä ostettavien tuotteitten hintoja. Minä kävin lähikaupassa ja toimiston läheisessä kaupassa. Syön lasten kanssa yhdessä useimmiten lämpimän aamiaisen, koulussa kolmikko valitsee eväät ylitse maksullisen kouluruuan ja me aikuiset ostetaan lounasta tienpäällä. Päivällistä syödään kotona viidestä kuuteen kertaan viikossa. Kaupasta tarttuu siis mukaan ainekset aamiaiseen, lasten lounaisiin ja välipaloihin ja illalliseen. Ainakin kerran viikossa käydään ulkona syömässä.

1 taala oli eilen 0.9 euroa


Perheemme on sellainen tavallinen sekasyöjäperhe ja päivällisellä on miltei poikkeuksetta joko lihaa, kanaa tai kalaa. Pyrin kuitenkin ostamaan nekin luomuna. Sekä luomu että lähiruoka on meille tärkeitä asioita. 

Meillä syödään paljon marjoja (mansikoita, mustikoita, karhunvatukoita) sillä niitä on tarjolla ympäri vuoden edulliseen hintaan. Vadelmia löytyy jääkaapista miltei aina. Muita kotiin päätyviä hedelmiä ovat keltaiset kiivit, banaanit, mangot, appelsiinit, greipit, persikat, omenat ja tähän aikaan vuodesta klementiinit. Vihannespuolelta koriin hyppii erilaisia chilejä ja paprikoita, tomaatteja, sipulia, yrttejä, pikkuporkkanoita, salaatteja ja satunnaisesti perunoita. 

340g vadelmia tarjouksessa $2.99. Ostin muutaman rasian aamiaiseksi.


Jalapenot $1.99 pauna eli $4.40/kg

Toisin kuin monessa muussa osavaltiossa tai maassa meillä ruokakaupasta löytyy paitsi mittava valikoima viinejä ja oluita, niin myös laaja valikoima erilaisia viinoja; viskejä, ginejä, konjakkeja, brandyja, rommia, vodkaa ja liköörejä. Alkoholia voi myös myydä niin alessa kuin kanta-asiakastarjouksenakin. Esimerkiksi viineistä saa usein vielä ylimääräisen alennuksen jos ostaa kuusi pulloa kerralla. 



Myös apteekkiasiat hoituvat ruokakaupassa käydessä oli tarve sitten käsikauppalääkkeille tai reseptilääkkeelle. Sata tablettia Panadolia maksaa tarjouksessa $5.79 ja isompaan päänsärkyyn voi ostaa 1,000 buranaa yhdeksällä taalalla. Viikon kuluessa hain apteekkihyllystä niin käsikauppa- kuin respetilääkkeitäkin erilaisiin tarpeisiin. Tavallisten kipulääkkeitten lisäksi apteekkinurkkauksesta löytyy myös vitamiineja, luontaistuotteita ja homeopaattisialääkkeitä. Oma hyllynsä on varattu kainalosauvoille, rollaattoreille ja sidetarpeille.



Sieltä tukkukaupasta meille ostetaan niitä asioita joita kuluu enemmän, kuten maitoa, munia ja kahvia. Olen perheen ainoa kahvinjuoja ja keitän kahvini Keurigin kapselikeittimellä joten ostan kompostoituvia kahvipatruunoita sata kerrallaan. Samasta paikasta ostetaan muroja pahan päivän eli sen satunnaisen kiireisen aamun varalle, oliiviöljyä, pyykinpesuainetta, konetiskiainetta ja esimerkiksi vehnäjauhot leivontaan.

Tämä postaus on tehty yhteistyöpostauksena muitten Ulkosuomalaisten Blogien kanssa. Muiden ruokakoreista voit lukea alla olevista linkeistä:


Luomumaito ostetaan pahvilaatikossa josta löytyy 3 puolen gallonan tölkkiä. Kärryyn tulee ladottua yleensä muutama pahvilaatikollinen kerralla ja niille löytyy tilaa autotallin jääkaapista. 

Luomumunia menee vähintään se 24 munan laatikollinen viikossa eli niitäkin kannetaan kotiin tukusta.

Sata kuppia kahvia. Sillä ei mun kulutuksella kovin pitkälle pötkitä, mutta riittää se sentään noin kuukauden. 


6 litraa oliiviöljyä $26.99 eli $4.50/litra


6.2 litraa pyykinpesuainetta  ($2/litra) ja sillä huitelee 210 koneellista pyykkiä.