tiistai 31. joulukuuta 2013

uusi vuosi ja osin uudet kujeet

Avasin eilen uuden blogin 365 Tahdon Asiaa, kuva vuoden jokaiselle päivälle.Nyt alkuunhan se on aika tynkä... kaksi kuvaa, vuoden 2013 viimeiset päivät... toivottavasti siitä tulee viikkojen ja kuukausien myötä kiinnostavampi jatkumo. Hammaslääkärini sanoin: "Bear with me" Samalla ajattelin vähän muuttaa meidän kuukauden ekan päivän kuvausta ja ainakin yrittää - kokeillaan toimiiko - pudottaa määrän 120-180 kuvasta yhteen jokaista tuntia kohden... kokeillaan toimiiko - huomenna aloitetaan!

Nyt Hyvää Uutta Vuotta 2014 teille kaikille!





Ja loppuun vielä aina niin rakas ABBA - Happy New Year!



friends, friendships and kindness

Epäilemättä mulla ja meillä – molemmilla – on assipiirteitä, ihmehän se ois jos ei olis. Huumorilla usein tuleekin vertaisilta kysyttyä että kummaltako se niitten autisti on autisminsa perinyt? Vai molemmilta? Keskimäärin kuulija ymmärtää kysymyksen. Siitä ei kuitenkaan ollut kysymys ystävyyksistä, ystävistä ja ystävällisyydestä kirjoittaessa. Miten Jeesus tähän liittyy, en tiedä... paitsi että meitä toki kehoitetaan olemaan ystävällisiä ja ottamaan huomioon myös toiset. Mä haluan ajatella tän olevan lähtöisin musta, ei raamatusta. Vaikka kirkossa käynkin, se tuntuu silti paremmalta näin. Toisaalta eikö ystävällisyyttä ja toisen huomioon ottamista korosteta kaikissa filosofioissa? Puhuttiin sitten kristinuskosta, islamista, buddhalaisuudesta, hindulaisuudesta tai mistä hyvänsä.

On mulla ystäviä, siis niitä ihan oikeita ns. core friendships. Ne jotka kulkee mukana tyrskyissä ja tuulessa, kykenee hyväksymään mun puutteet ja keskeneräisyyden siinä missä mä omasta puolestani hyväksyn heidän keskeneräisyytensä, sellaisenaan ja kaikkinensa. Ehkä yhteistä meille, mun tosiystäville ja mulle on se, että meissä ja meidän ystävyydessä sen myötä on särmänsä, kulmikkaita kun ollaan kaikki.

Mun mielestä, ja siis puhtaasti mun mielestä, on omanlaistaan keskeneräisyyttä ja pienuutta olla kykenemättä hyväksymään sitä tosiasiaa että elämä on täynnä kohtaamisia. On ihmisiä joiden rinnalla kulkee vähän matkaa, toisten kanssa matkataan pidempään ja sitten on ne muutamat harvat joiden kanssa jaetaan koko elämä. Ei alusta loppuun, eikä lopusta alkuun, mutta jollakin syvemmällä ja pysyvämmällä tasolla – kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi.

On ne joiden kanssa oltiin naapureita, jaettiin lasten syntymiä ja kuolemia. Lopulta muutettiin ja nyt huomaa ettei enää oikeastaan olla muuten tekemissä kuin satunnaisesti naamiksessa. Se ei kuitenkaan mitätöi niitä yhteisiä vuosia ja yhdessä kuljettua matkaa, niilläkin oli tarkoituksensa.  Oli ne joiden kanssa imigroiduttiin isoon amerikkaan ja lopulta huomattiin ettei meillä oikeastaan ole mitään muuta yhteistä kuin se immigraatio, tai ne joitten kanssa selvittiin kipeistä kouluvuosista, yhdessä, käsikädessä... kunnes elämä kuljetti erilleen. Aikuinen kykenee ymmärtämään nämä kohtaamiset ja sen tarpeen kulkea yhdessä jonkin aikaa. Ei siihen liity toisen loukkaamista tai loukkaantumista. Ei siinä ole mukana pahaa oloa, haikeutta ehkä.

Sitten on se pienen pieni ryhmä joiden kanssa matka on pitkä. Ne joitten kohdalla voidaan pitkänkin ajan kuluttua jatkaa siitä mihin silloin joskus jäätiin, vuosienkin päästä. On niitä jotka tietää mitä ajattelen jo ennen kuin itsekään olen sitä ymmärtänyt. Ne joiden olkapäätä vasten itketään, ja joiden edessä elämä ei aina hymyile. Ne joiden edessä saa olla tyhmä ja tuhma, valita väärin ja töksäyttää, kukin vuorollaan.


Ystävällisyydellä ei juurikaan ole tekemistä ystävyyden kanssa. Ystävällisyyttä on kohdella lämmöllä ja rakkaudella tuntematonta ihmistä, silloinkin kun ei oikeastaan haluaisi. Ystävällisyys on yritys ymmärtää toisen ajatuksia ja tarkoitusperiä, kyky olla hiljaa jos ei ole mitään mukavaa sanottavaa. Se on sen ulkopuolisen tuntemattoman kutsumista mukaan ryhmään, vastaanottamista silloinkin kun olisi helpompaa pitäytyä vanhassa... sitä minä harjoittelen... ystävällisyyttä kaupan kassalla kiireessä, tuntemattoman huolen kuuntelemista, laajennettua empatiaa.


vuosi 2013

Mua on laiskottanut koko viikon… en olis jaksanut ryhtyä tähän jokavuotiseen välitilinpäätökseen ja nyt vuoden viimeisenä aamuna otan itseäni niskasta kiinni.

M halus eilen että meen sen kanssa samaan aikaan nukkumaan, se taitaa olla ihan parhaita juttuja M:n mielestä – saada vetäytyä peiton alle yhdessä mun kanssa. Se sen aloitti, muistelemisen. Se pohti kuinka se ei tammikuussa mene kouluun... ei mennyt tänä vuonna, eikä mene ensivuonnakaan. Tänä vuonna tammikuun alku vietettiin lastensairaalassa – sunnuntaista torstaihin, jos nyt en ihan väärin muista ja sen jälkeen vielä levossa kotosalla. Siitä retkestä on muistona useamman sentin mittainen arpi, siinä lonkkanivelen kohdalla. Se muisti kuinka kipeä se oli, ja kuinka se ei tykännyt siitä yhdestä yöhoitajasta, ja kuinka se ei voinut syödä mitään voimatta pahoin... Katson taaksepäin ja mietin alkoiko se lopullinen matka syömättömyyteen jo tammikuussa. Mä muistan sen hetken kun tajusin että leikkaus kestää ja kestää ja kestää, ihan liian kauan. Muistan sen puhelun leikkaussalista ja siitä alkaneen tapahtumaketjun... me ei oltu lähdössä kotiin, me jäätäisiin sairaalaan ja pojat piti voida tunkea jonnekin... Muistan sen tunteen osastolla kun sain kahvikärrystä ilmaisen kahvin – olisin mä maksanutkin, mutta en päässyt kahvioon – ja toiseen käteen deodorantin. Ystävällisyys ja huolenpito myös meistä vanhemmista oli käsinkosketeltavaa ja herkisti kyyneliin. Ensi vuonna me ollaan Floridassa. On toivottavasti lämmintä ja ihanaa, lomaa.

Haluaisin luntata ja palata katsomaan blogista tai kalenterista menneen vuoden tapahtumia... tiedän että paljon unohtuu. Näin ulkomuistista muistan kuitenkin nehkä ne tärkeimmät, ne joista jäi isompia jälkiä muistoihin ja aikajanalle. Sellaisia pienempiä ryppyjä ja onnenhippusia on elämä täynnä, niitä joita ei sen kummemmin muista tai muistele... onnehippuset kantaa eteenpäin ja rypyt pitää kiinni realismissa.

Se tais olla maaliskuuta tai huhtikuuta kun oli se mammografia. Silloin siihen kaatui maailma, nyt sitä ajattelee olankohautuksella... sattuuhan noita. Mielenkiinnolla odotan kuinka käy seuraavassa mammografiassa, mitä sieltä löytyy tällä kertaa... suurin yllätys olis jos ei löytyis yhtään mitään.

Kevään mittaan kävi myös entistäkin selvemmäksi että K tarvitsee tukea, tai... siis että me tarvitaan tukea K:n kasvattamiseen ja ohjaamiseen. Tällaisen kahden amatöörin voimin päädyttiin lähinnä kaaokseen, turhautumiseen ja riitaan. Tuli aika varata aika evaluaatioihin ja testeihin... terapiaan ja erityisopetukseen, eikä aikaakaan kun K aloitti toimintaterapian ja sai jatkotutkimuslapun myös koulupiiriltä.

Huhtikuussa  M täytti viisi vuotta ja me kokeiltiin uutta lomataloa ja yritettiin rakastaa ja rakastua... ei osattu. Ei osattu sormella osoittaa tai sanoin kertoa mikä ei natsannut miljoonien taalojen talossa, ihanan järven rannalla... olis pitänyt rakastaa Ja rakastua, kaiken järjen mukaan. Olihan siellä kaunista ja lämmintä, puhdasta ja mukavaa. Syksyllä palattiin meren rantaan. Sinne minne me kuulutaan, tuuleen ja tyrskyihin. Suolantuoksuun.

Loppukevät ja kesä oli rankkaa aikaa... M lopetti syömisen, liukui syömättömyyteen huomaamattoman hiljaisesti ja lopulta meillä vanhemmilla oli päällä täysi paniikki. Juostiin lastensairaalassa ja lääkärissä ja aloitettiin lisäravinteet – heitin ne koskemattomina roskiin marraskuussa. Se ei syönyt niitäkään. Me pidettiin lasta hengissä sokerilla ja proteiinipatukoilla, niilläkin lähinnä kiristämällä. Silti paino putosi... kilon, kaksi... Mä soitin läpi sen seitsemäntoista terapeuttia ja psykologia, toimintaterapiassa siirryttiin intensiiviseen syömisterapiaan ja sinne mentiin vaihtelevasti itkulla ja/tai raivolla. Psykologit ja terapeutit ei hoitaneet näin pienten lasten syömishäiriöitä, ne ei ottanut vakuutuksia tai oli lopettaneet praktiikkansa. Lopulta me löydettiin ihminen joka osasi ja halusi auttaa... Systeemiin lisättiin psykiatri, lääkitys, testit ja lisää terapiaa... ryhmäsyömisterapiaa, hiekkalaatikkoterapiaa... Me käytiin puistoissa ja uimarannalla ja terapiassa.

Kesä tuntuu näin taaksekatsoessakin raskaalta. Oli meillä paljon iloakin... ne puistot ja uimarannat ja ihanat kesän leikit. Olihan kuitenkin ihana kesä. Viikko ennen joulua meillä oli viimeinen ryhmäsyömisterapia. M valmistui opittuaan taas syömään. Itseasiassa se syö nykyään monipuolisemmin ja paremmin kuin koskaan, tai täytettyään vuoden... se täyttää huhtikuussa kuusi. Eilen se söi kalahampurilaisen, toissapäivänä pyttipannua... vuosi sitten se söi lähinnä jugurttia, banaaneja ja paahtoleipää. Me ollaan kuljettu aivan armottoman pitkä matka, ihan hurjan lyhyessä ajassa.

Siinä kaiken sivussa, kuin huomaamatta L irtisanoutui työpaikastaan ja aloitti uuden työn. Perusajatuksena mikään ei muuttunut, toisaalta L:n uusi työ mullisti meidän elämän monellakin tavalla, ja vain hyvään suuntaan.

Mitä lähemmäksi syyskuu tuli, sitä enemmän mua hirvitti. L:n uusi työ mahdollisti mun opiskelun ja mitä lähemmäksi se koulun alkaminen tuli, sitä enemmän mua hirvitti... siinä sivussa M aloittin uuden koulun ja vastoin kaikkien odotuksia, sujahti joukkoon kuin kala veteen. Koko tiimi seurasi ympärillä pidättäen hengitystään, odottaen ongelmia... niitä ei koskaan tullut. Marraskuun lopulla M:aa suojaava turvamuuri purettiin yhteisellä päätöksellä... vihdoinkin me uskallettiin yhdessä uskoa että se pärjää.

O sujahti omaan kouluunsa mutkattomasti ja rakastui välittömästi opettajaansa. K kävi ne viimeiset testit ja asteli omalle koulutielleen, erityisopetuksessa. Toisessa kädessä lähetelappunen autismitutkimuksiin. Ei tullut meidän jannusta autistia, muuten vaan omanlaisensa – vähän liikaa tai liian vähän, vähän kaikkea.

Seuraavat yhdeksän viikkoa meni opiskellessa. Luin, tein, söin ja hengitin tietoa. Päivän uudet opit käsittelin unissani uuteen järjestykseen. L hoiti perheen ja kodin, mä opiskelin. Oli se sen arvoista. Joulukuun 14. läpäisin viimeisenkin kokeen ja nyt katsotaan toisko ensi vuosi tullessaan meille uuden elämänmuutoksen, töihinpaluun mulle. Takana monen monta kotona vietettyä vuotta.
Joulu oli rauhoittumisen aikaa. Nautittiin yhdessäolosta ja kiireettömyydestä, jopa L joka ei edes ollut lomalla. Koira leikkii taas olohuoneessa ja samoilee mun kanssa metsän poluilla... sekin selvisi omastaan ja jatkaa meidän mukana ensi vuoteen.

Loppupäätelmänä voidaan todeta että meillä oli hyvä ja tapahtumarikas vuosi. Oli terveyttä ja sairautta, kriisejä ja seesteisiä jaksoja. Kaikki kriisit ja sairaudet kuitenkin ratkesivat ihanan elokuvan lailla positiivisesti, eikä mistään löydy tragediaa tai katkeruutta. Tästä on hyvä jatkaa... katsoa tulevaan ja suunnata kurssi kohti uusia seikkailuja. Olkoon tuleva vuosi meille yhtä armollinen.


Tänään laitetaan pata porisemaan ja syödään fondueta yhdessä lasten kanssa - ekaa kertaa.


maanantai 30. joulukuuta 2013

arkisia asioita

En valita. Olisi kohtuutonta valittaa. Me ollaan vihdoinkin päästy siihen kohtaan – vuosien valvomisen jälkeen – jossa meillä nukutaan öisin, ainakin keskimäärin ja useimmiten. Nukkumisjärjestelyt ehkä on vähän omituisia, mutta tärkeintä on että nukutaan. Viimeyö olis siis poikkeus ja vaikka aamukolmelta ärräpäät lentelikin oli se ehkä lähinnä huvittavaa... kukaan ei ole sairas, kukaan ei oksentanut, tässä nyt vaan kävi näin... Puoliltaöin O herää ekaa painajaiseensa. Käyn pussailemassa ja silittelemässä... K pyytää että vaientaisin sen petikaverin, hän haluaa nukkua. En muista että K:lla olis koskaan ollut kauhukohtausta tai painajaisia. En muista että se olis koskaan herännyt keskellä yötä. K nukkuu yönsä. K on aina nukkunut yönsä. Alusta lähtien.

Vähän ennen yhtä löydän itseni taputtelemassa ja pussailemassa O:ta uudestaan. K nukkuu sikeästi. Kysyn haluaako O tulla meidän sänkyyn, ei niin että siellä olis erityisesti tilaa, siellä kun on jo L, M ja Koira... se ei halua ja nukahtaa taas. Ennen kahta on seuraava herätys. K on siirtynyt yläsänkyyn nukkumaan ja vaikuttaa ärtyneeltä veljeensä. Nappaan O:n vastusteluista huolimatta kainaloon ja kannan sen meidän sänkyyn viidenneksi. Tässä kohtaa tapahtui virhe. Se olis pitänyt kantaa meidän sänkyyn vessan kautta. Koska näin ei kuitenkaan tapahtunut, herään seuraavaksi kolmelta siihen että sänky on märkä. On uskomatonta miten se onnistuikin kastelemaan yhdellä pissalla aluslakanan, suojalakanan ja oman peittonsa lisäksi myös M:n ja mun peitot ja meidän kaikkien kolmen tyynyt. Yön pimeydessä vaihdan siis lakanoita ja suihkuttelen lapsia pissaisuusjärjestyksessä. Itse en jaksa mennä suihkuun vaikka varmaan pitäis... Näytös on hoidettu puolineljään mennessä... L:n herätyskello aloittaa seitsemän jälkeen. Aamun valjetessa mulla on vastassa runsaasti pyykkiä.

Alle viikko lähtöön, ylihuomenna uusi vuosi ja vain muutama päivä aikaa miettiä onko tää edelleen poskiontelotulehdus vai hammassärky. Meneekö ohi itse vai tarvitaanko a) lisää antibiootteja b) hammaslääkäri. Lisää jännitystä tilanteeseen tuo se tosiasia että terveydenhuolto hammaslääkäriä lukuunottamatta on ilmaista vielä tänään ja huomenna, hammaslääkäriä varten meillä taas on vakuutus joka korvaa edes osan vielä tänään ja huomenna... ylihuomisesta ei ole tietoa. Kuitenkin vakuutuksellakin se juurihoito maksaa sen $600. Mennäkkö vai eikö mennä? Soittaako vai eikö? Siinäpä päivän pulmat. Verikokeeseen nyt kuitenkin raahaan itseni tänään, olis pitänyt raahata jo viime viikolla, katsomaan onko noi veriarvot miten sekaisin a) joulusta ja b) antibiooteista. M:n lääkkeet loppuu kesken matkan ja vakuutusyhtiö pitäis saada hyväksymään ylimääräiset pillerit matkalle... kaikki muutkin reseptilääkkeet pitäis käydä läpi ja soittaa apteekkiin, niin kauan kuin ne saa ilmaiseksi – tänään ja huomenna.



Jälkikasvu haluaa lähteä ostarille riehumaan, sopii mulle. M kysyy multa et miks mä oon tänään niin kiva, vastaan etten oo vielä ehtinyt ruveta kovin hurjaksi... kello kun on vasta yhdeksän. Otan neuleen mukaan ja annan noitten juosta. Samalla saatan vaikka siemailla kahvia. Yritän kiertää alet kaukaa, en tarvitse mitään. Tarve vaan syntyy kun näkee miten halvalla sais sitä tai tätä – just tänään.


Viimeiset päivät oon muutenkin kunnostautunut kodinhengettärenä, marttana ja käsityöläisenä... Oon ommellu ne uudet sohvatyynynpäälliset. Korjasin M:n uimashortsit jotka oli muuten ihan täydelliset, paitsi ettei ne pysynyt ton rimppakintun päällä. Ompelin K:lle uuden Batmanpuvun... salonkikelpoisemman, ja samalla sellaisen jonka se saa itse päälle ja pois päältä. Ostin kerän lankaa saadakseni viimeinkin valmiiksi sen neljännen sohvatyynynpäällisen – kalastajan vaimon malliin. Mitäs seuraavaksi? Tää flow olis nyt hyvä hyödyntää niin kauan kuin sitä riittää...

uudistunut Batman

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

ole ystävällinen

Kirkossa käyminen on hyvää terapiaa. Aulassa tapaan ystäviä ja tuttavia, jutellaan ja vaihdetaan kuulumisia... joskus puhutaan ihan asiaakin. Jumalanpalveluksessa istun mieluiten itsekseni, yksin ja ominen ajatuksineni. Kuuntelen ja käytän ajan itsetutkiskeluun, välillä turhaudun kun tajuan miten keskeneräinen olen, asetan itseni taas uudelle polulle ja jatkan matkaa seuraavaan jumalanpalvelukseen... jos vaikka viikon tai kaksi, joskus kolmekin pärjäisi ilman kompassin tarkastamista.

Joskus kauan aikaa sitten sanoin hoitajalle mielisairaalassa etten oikeastaan pidä ihmisistä... silloin se oli totta. Tänä päivänä toteasisin ehkä olevani aika turha ystävä, koska en koe tarvitsevani ketään. Viihdyn yksin, kaipaan harvoin seuraa muuten kuin noin pintapuolisesti... kun säästä ja yhdentekevistä asioista on puhuttu vartti voi hyvin jatkaa matkaa eteenpäin. Itseriittoinen? Niin kai. Omat ongelmat kun nyt on lähempänä kuin muitten. Jos väitän muuta, teeskentelen. Tässä asiassa muistutan L:llää ja se mua, ehkä me siksi ollaan edelleen tässä. Meidän lapsista M on eniten meidän kaltainen, mutta sehän onkin autisti... se ei tunnu kaipaavan muita meidän lisäksi, sille riittää ihan hyvin pojat ja L ja mä.

Mun reittiä maailmassa viitoittaa ystävyydet jotka alkaa ja sit jossakin välissä joko väljähtyy tai ne yhteiset asiat vaan loppuu... sykli kestää keskimäärin joitakin vuosia, joskus pitempäänkin. Ainoana poikkeuksena kai L. Hyväksikäyttäjä siis? Ehkä. Yhtäkkiä vaan tajuan etten kaipaa sitä toista enää samalla tapaa... mulla ei ole mitään sanottavaa ja toisen kuulumiset on tylsiä, enkä jaksa kuunnella – erkaneminen alkaa. Oli ala-aste. Sitten yläaste. Lukio, opiskeluvuodet, työelämä, sairastuminen, immigraatio ja uudet vuodet, lasten syntymä ja nyt tajuan taas olevani siirtymässä eteenpäin, seuraavaan vaiheeseen.

L sanoo tekevänsä lopullista pesäeroa Suomeen. Huomaan itsekin tekeväni tavallaan ihan samaa. Suomalainen musiikki on lakannut soimasta autossa tai iltaisin kotona. En juurikaan lue suomalaista kirjallisuutta, en kaipaa Suomeen tai suomalaista ruokaa. Suomibileet on ahdistavia, suomalainen kulttuuri tuntuu vieraalta. Kirjoitan kuitenkin suomeksi, suomalaisille. Se on tukeva side. Huomasin myös kykeneväni puhumaan oman elämän kipupisteistä suurelle yleisölle englanniksi... olihan siinä mukana tunne ja kyyneleet valui, mutta suomeksi se olis jäänyt tekemättä.


Joitakin vuosia takaperin päätin lakata arvostelemasta ihmisten pukeutumista tai ulkonäköä. Jos nyt uuden vuoden kynnyksellä ottaisin tavoitteekseni olla ystävällinen, silloinkin kun en tunne itseäni kovin ystävälliseksi... siitä riittänee työsarkaa useammalle vuodelle, syy tarkistaa sisäinen kurssi aina kerran viikossa – sunnuntaisin.

täältä

tylsiä tyyppejä

A: Mitä teette uutenavuonna?
Me: Ei mitään, voitte tulla meille jos haluutte.
A: Eiku tulkaa te meille se olis kivempaa.
Me: Joo voidaan tullakin, lapset voi nukahtaa sohvalle.

B:ltä tulee tekstari: Järjestän bileet, oon kutsunut A:n ja C:n ja D:n ja E:n ja F:n... tulkaa tekin!

B:n koti ei ole lapsiystävällinen, mä tiedän että mun ilta menis siellä lasten perässä juostessa ja K:ta komentaessa. Siellä on liikaa ihmisiä ja touhu menee tolkuttomaksi riehumiseksi.

Soitan A:lle ja kysyn onhan kutsu vielä voimassa...

A: Ei kun me halutaan mennä B:n bileisiin.
Me: Aah, no me jäädään sit kotiin alkuperäisen suunnitelman mukaan.
A: Aijaa, mut tulkaa tekin B:lle kun sinne tulee ehkä ne C ja E:kin.
Me: Ei me taideta.

Laitan B:lle tekstarin, kiitän kutsusta ja sanon että ollaan kotosalla vaan.

Illalla saan A:lta tekstarin että he tosiaan haluaa mennä mieluummin, nähdään sit ensi vuonna jos ette kerran tuu.

Joo nähdään vaan, ei me tulla.


Miten mulle tulee tunne että ”we just got ditched”... tuli jotakin parempaa tekemistä... mitä mun pitäis tästä ajatella? En osaa ajatella mitään kaunista, pitää kai yrittää kovemmin. Me ollaan mielellämme kotona lasten kanssa, ei siinä mitään.


happy feet


Wallingford on pohjoisen Seattlen kaupunginosia

Noin keskimäärin mä en oo mikään eläintarhaihminen ja jaksan aina hämmästellä niitä vanhempia jotka tuntuu kulkevan jonkinlainen villieläinensyklopedia päässään... Mä seison oman laumani kanssa elefanttiaitauksen ulkopuolella ja kerron tarinaa kuolleesta vauvaelefantista Hansasta ja vieressä oleva nainen kuvailee lapselleen pikkutarkasti aasian- ja afrikanelefantin eroja. Lähestymistavassa on selkeä ero enkä osaa olla tuntematta huonommuutta sen tosiasian edessä, että mulle ne on ”vaan” elefantteja.



Hansan kuolema oli yhteinen suuri suru




meidän apinat...

Sää on kieltämättä aika sopiva eläintarhaan. Mä olin jotenkin kuvitellut että eläimet olis sisätiloissa ja siellä olis tosi rauhallista. Toisin kävi. Aina aiemmin oon joutunut selittämään laumalle että ne kivet siellä vedessä ei oo kiviä vaan virtahepoja, mutta sitä on vaikee nähdä kun ne ei liiku... nyt meillä oli kaks sukeltelevaa ja leikkiivää virtahepoa. Me nähtiin vauvakirahvi ja karjuva leijonauros. Ilmeisesti kymmenen astetta ja puolipilvistä oli täydellinen sää vai oliko se sittenkin se ettei meillä juurikaan ollut mitään odotuksia, muita kuin et lapset sais juosta koko paikan ympäri... Viimeinen yllätys, eikä lainkaan vähäisin oli se ettei niitä mukaan otettuja rattaita enää tarvittu lainkaan, vaan jopa O käveli ja juoksi koko matkan. 





ai mitä täällä muka on?

happy feet







lauantai 28. joulukuuta 2013

iloisia kiloja

En oo yhään sentimentaalisella päällä, enkä millään jaksa vielä istahtaa alas pohtimaan sitä männyttä vuotta... en jaksa, palaan aiheeseen myöhemmin – kai. Mielenkiinnolla ja innolla odotan mitä uusi vuosi kantaa tullessaan... loman! Työpaikan?

Uudenlaista arkea? Mun seistessä suihkussa M hyppäs eilen vaa’alle ”mittaamaan jalkojaan”. Edellisellä kerralla siinä samalla vaa’alla, joskus loppukesästä kai, se lukema oli 19.7kg eilen 22.8kg. Kolme kiloa alle puolessa vuodessa... jos jostakin, niin se kertoo siitä miten laiha se oli kesällä ja miten pitkä matka sieltä on tultu lääkityksen, syömisterapian ja toimintaterapian avulla. Hoikka se on edelleen, mutta nyt se näyttää terveeltä. Musta tuntuu edelleenkin vähintäänkin absurdilta että sekin on tuillut koettua, viisivuotias joka lopettaa syömisen – kokonaan, mä kun aina ennen kuvittelin että lapsi syö jos sillä on nälkä.


Tää riiviölauma on pakko saada tänään ulos täältä tuvasta. Eilen meno oli jo sellaista että minä tuskissani karjuin ja revin hiuksia päästä, samalla kun naukkailin kipulääkettä ja antibiootteja ja ompelin L:n siivoamaan kotiin nuusia sohvatyynyjä Taideopelta saaduista kankaista. Nyt siis suihkuun ja eläintarhaan.






loppuun vielä Kummitäti T:ltä saatu Kenialainen kori... just sopiva mun langoille

perjantai 27. joulukuuta 2013

ohi on!

Joulun jälkimainingeissa... eilen ne kyllä tuntui enneminkin hyökyaalloilta M:n käsitellessä joulun kaaosta riehumalla, kiljumalla ja raivoamalla. Me L:n kanssa muisteltiin aikaa jolloin kaikki päivät oli niitä hyökyaaltoja ja oli ihan normaalia joutua laittamaan lapsi nukkumaan kirkuvana ja potkivana.

Joulu oli just sellainen satukirjojen joulu josta kaikki kai haaveilee, iloista ja onnellista, seesteistä ja ihanaa. Yhdessäoloa, hyvää ruokaa ja yhdessä tekemistä. Lopulta ollaan myös siinä kohdassa elämää, missä lapset leikkii myös itsenäisesti uusilla leluillaan ja me vanhemmat saatiin myös nauttia joulustamme ilman jatkuvaa syöttämistä, vaipanvaihtoja, päiväunia ja itkua. M teki palapelejä ja palapelejä ja rakensi legoja, legoja ja legoja... O leikki junilla ja monster truckeillaan, se ei osaa päättää oliko joulun paras lahja se iso monster truck vai Brion metro. K – meidän Batman – nukkui batmanlego ja supersankarikirja kainalossaan...

katsokaa nyt tätä ihanaa <3



jopa Legot siemailee meillä viiniä

M teki L:lle koulussa lahjan

mun vika lahja, vai olisko K:n, tuli eilen postin mukana


Humanisti vei mut miettimään lapsuuden jouluja. Muistot lapsuudesta on hyviä ja vasta oma aikuisen ja vanhemman silmä näkee kiiltokuvan virheet, nojatuoliin sammuneen isäpuolen, kännissäautoilun, mutsin äärimmilleen viritetyn systeemin. Aikuisen ja sen vanhemman silmät saa miettimään  miksi mutsi empimättä pakkas meidät lapset rattijuopon kyytiin, miksi siihen meidän jouluun kuului se äänekäs hikka ja örinä sieltä tuolista... Miksi se joulu rakentamalla rakennettiin jonkinlaiseksi teatteriesitykseksi, jossa jokaisella oli oma roolinsa. Ei siinä mitään, hyvä näytelmä se oli. 

L on palannut töihin – tosin tohon kyökin pöydän toiselle puolelle - ja mä kärvistelen poskiontelo täynnä mätää, jouduin heittämään homeopatian sivummalle ja siirtymään tukevampaan tavaraan, siihen ihan vanhanaikaiseen antibioottikuuriin. Pakko oli eilen myöntyä ja raahautua lääkäriin...



Nyt on joulu siivottu pois ja katsetta käännetään kohti tulevaisuutta... reilun viikon päästä ollaan Floridassa, odotetulla kahden viikon lomalla. Edellisen kerran ollaan lennetty tän kolmikon kanssa keväällä 2011.

Kuluva vuosi käy pian vähiin ja tulee aika katsoa taaksepäin, miettiä mitä vuosi 2013 toi mukanaan ja vei mennessään.

joulun lähdettyä tunnelma on hetken aikaa ilmava




keskiviikko 25. joulukuuta 2013

meidän joulu

aattoaamun metsäkierroksella

puun rohjake oli kaatunut tukkimaan meidän polun

kotona katsottiin yhdessä joulukertomusta

matkalla kirkkoon M:n kanssa, M:n vaatimuksesta... tää oli mulle tasan eka kerta joulukirkossa


idyllinen  uusvanha Timberlake Duvall

kotimatka nykyreessä

L ja jannut oli sytyttäneet paperilyhtyihin tulet

aattopäivälliseksi possua...

lasten nukahdettua me urakoitiin lahjat kuusenjuurelle

ensihämmästys aamuvarhaisella



joulun eka lahja


voi toisen riemua supersankariatlaksesta

mä tanssin samansuuntaisesti kuoriessani nää esiin laatikostaq


aamiaista lahjojen avaamisen jälkeen, joskus yhdeksänpintaan

munakokkelia, graavilohta ja hollandaisea

vohveleita uudella ihanalla vohveliraudalla

loppupäivä on syöty suklaata, rakennettu, leikitty, pyöräilty...