perjantai 31. tammikuuta 2014

kun ällä sähköauton osti

L aloittaa sen autonostamisensa aina samalla tavalla, se kertoo ettei se missään nimessä ole ajatellut vaihtaa autoa... näin tälläkin kertaa.

L:n Focus asui meillä vuoden, vähän alle... tälle uudelle pitäis nyt asentaa oma sähkötolppa autotalliin, olkoonkin et sähkölaitos maksaa lystistä osan ja verottaja toisen, itselle jää vain muutama satanen. Just nyt se on tuolla autotallissa lykättynä ihan tavalliseen pistorasiaan, käytännössä samaan meidän arkkupakastimen kanssa... pakastin ja auto. Pakko myöntää että tällä kertaa uusi tulokas kiinnostaa myös allekirjoittanutta, eikä vähiten siksi että yön latauksella ajaa pelkällä sähköllä 38 km ja latauspisteitähän meidän viheriälässä alkaa olemaan tiheämmin kuin bensa-asemia... kauppakeskuksissa, sairaaloissa, lääkäriasemilla, kouluissa, ruokakaupassa. Jos miettii ajoreittinsä ja systeeminsä, ei bensaa tarvitse ostaa koskaan...




tankki täyteen - sähköä - suoraan seinästä






torstai 30. tammikuuta 2014

Missä sä kuljet?

Esitän puolestani kenkähaasteen kaikille... kuvaa eniten käyttämäsi kengät! Tässä mun talvijalkineet... kesällä läpyttelen lähinnä varvastossuissa.

Sanita

Dr Marten's

Pinkille epäkatastrofaalisia katastrofikuvia keittiöstä

Sori... en osannut tänään sotkea, mutta en siivonnutkaan. Keittiössä valmistuu tänään Panang Currya.









missä olet oikea maailma?

Mulla ei varsinaisesti ollut kovin huikeita odotuksia tämän aamuisesta keskusteluajasta koululla... (Suomessakin on kai näitä vastaavia kun istutaan alas open kanssa ja keskustellaan lapsen koulunkäynnistä). Matalahkot odotukset perustui siihen edelliseen kertaan syksyllä, siihen joka kesti kymmenen minuuttia ja jonka aikana M kertoi että sen tavoitteet tälle kouluvuodelle on oppia vetämään takin vetoketju, ja opetella lukemaan nk. ”sight” words tai SNAP words... (it, the, I, was, he, she, up, down, here, with, at, in, is, jne.) Silloin olin pettynyt, en lapseni tavoitteenasetantaan, vaan siihen ettei siellä puhuttu sanaakaan siitä miten koulunkäynti sujuu, mihin pitäis keskittyä, mitä voitais tehdä toisin...

Tältä aamulta en siis odottanut oikeastaan mitään. Mietin mielessäni lähinnä että erityisopelle pitäis varmaan laittaa viestiä erityisopetussuunnitelmasta (IEP) ja et kun me päästää ulos sieltä palaverista me mennään M:n kanssa kahville – M:n idea – ja sit hoitamaan pari asiaa ennen kuin K pääsee koulusta. Edelliseen kertaan perustuen en ollut valmistautunut mitenkään. Mulla ei ollut mukana mitään, ei paperia, ei kynää, ei sitä välitodistustakaan.

Olin siis aika yllättynyt kun sinne neukkariin asteli M:n opettajan lisäksi erityisope Rva Enkeli ja niillä oli mukanaan M:n IEP, se välitodistus ja pino kokeita sun muita. Yllättynyt, mutta iloisesti. Ensin M sai kertoa missä se on hyvä, siis omasta mielestään, ja mikä koulussa on kaikkein mukavinta. Sen jälkeen M jäi statistin rooliin ja me keskusteltiin siitä todistuksesta ja oltiin Rva Enkelin kanssa samaa mieltä et M:n tärkeimmät arvosanat oli ne käyttäytymiseen, huolellisuuteen ja oppimis/koulunkäyntitaitoihin liittyvät arvosanat. Rva Enkeli sanoi ettei sillä ole kovin montaa erityisoppilasta, joita ylipäätään arvioidaan näissä asioissa... lähinnä siksi ettei se olis reilua. Me kuitenkin puhuttiin siitä miten M:n on vaikee ymmärtää miksi viittaamisella ei ole yhtäläisyysmerkkiä vastaamisen kanssa. Miksi aina ei saa vastata jos kerran tietää... Me puhuttiin siitä miten M:lla on hankalaa hyväksyä sitä ettei hänen ideaansa aina toteuteta ja että opettajalla saattaa olla toisenlainen ajatus siitä mitä tapahtuu tai tehdään seuraavaksi... me puhuttiin siitä että M:n on vaikeeta ymmärtää että yleensä tehdään ei ole sama kuin aina tehdään, ja että poikkeukset on ahdistavia ja vaikeita. Me puhuttiin siitä koulubussiepisodista ja m.n itkupotkuraivareista koulun pihalla – se selkeästi jätti melkoisen jäljen... ei muhun, ei M:aan, vaan M:n opettajaan.

Sit me katsottiin akateemista puolta. Me puhuttiin siitä kirjoittamisesta ja käden koordinaation ja lihasvoiman harjoittamisesta – samaa puhuttiin eilen toimintaterapeutin kanssa ja tehtiin suunnitelmaa – ja me puhuttiin siitä miten tärkeetä on tehdä siitä ainoasta selkeästi hankalasta asiasta kivaa, niin kivaa at M haluaa harjoitella taitoaan.

Mulle ei ollut yllätys – tietenkään – että se pärjää lukemisessa ja matikassa. Rva Enkeli nosti erityisopena esiin mun suurimman huolen... lukee joo, mutta mikä on luetun ymmärtämisen ja sen tiedon soveltamisen taso, tekninen lukeminen kun on ihan eri asia kuin sen luetun asian ymmärtäminen ja sisäistäminen. Voinhan mäkin ottaa kirjastossa kouraani vaikka Yhdysvaltain Perustuslain ja lukea sitä ääneen jollekin. Se mitä mä siitä oikeastin ymmärrän on aivan toinen asia...

Matikassa taas... no sehän tiedettiin ja Rva Enkelin kanssa hymyiltiin toisillemme pöydän yli... ne koetulokset joita me katsottii. Koetilanteessa ne tekee töitä kahdestaan opettajan kanssa, niillä on tietty aika mitä tehtävään saa käyttää ja ajan päättyessä jokaisesta oikeasta vastauksesta saa yhden pisteen. Sanotaan vaikka et täydet pisteet saa kymmenestä oikeasta vastauksesta. M:lla ne oikeitten vastauksien lukumäärä matikassa huiteli aina 40-50 välimaastossa ja se vois oikein hyvin opiskella matematiikkaa toka- tai kolmasluokkalaisten kanssa. Eilen illalla se kysyi multa kylppärissä et kuinka monta sekuntia on kolme minuuttia... vastasin et yksi minuutti on 60 sekuntia. Hetken se oli hiljaa ja sit se sanoi – ”Ai, no sit 3 minuuttia on 180 sekuntia” – M on edelleen vaan viisi. Se täyttää huhtikuussa kuusi. En hennonut – ei, en halunnut – kertoa opelle ja erityisopelle kun ne päivitteli M:n poikkeuksellista älykkyyttä et sille on tehty kognitiiviset testit ja että me vanhemmat tiedetään että se on pelottavan älykäs.


Sit me puhuttiin muutama sana M:n IEP:stä... Me ollaan L:n kanssa ajateltu, ja henkisesti valmistauduttu siihen et M:n erityisopetussuunnitelma halutaan purkaa keväällä ja ajateltu ettei meillä kai oikeastaan oo siihen kauheesti vasta-argumenttejakaan. Tyttö on kuitenkin osoittanut pärjäävänsä muutamalla pienellä mukautuksella, ilman avustajaa, ihan tavallisessa luokassa ja oppimistulokset on olleet loistavia. Ajateltiin et olis ehkä absurdia yrittää vedota siihen et M on koulussa vain puolikkaan päivän, ja et sen luokassa on poikkeuksellisen vähän oppilaita (K luokalla saa olla muistaakseni 22 oppilasta), M:n luokalla on 13 lasta. Meinasin siis pudota tuolilta Rva Enkelin sanoessa että hän on aivan ehdottomasti sitä mieltä ettei M:n IEP:tä missään tapauksessa pureta, vaan keskitytään tekemään siitä akateemisen erityisopetussuunitelman sijasta ennen kaikkea sosiaalinen IEP ja kohdistamaan tukitoimet ensi syksyyn ja siihen tilanteeseen kun luokassa onkin yhtäkkiä 24 lasta ja koulupäivän pituus on 8:55-15:30. Tavoitteena luoda M:lle mahdollisuus myös pienryhmäopetukseen, ei niinkään akateemisen taropeen takia vaan jotta ahdistuneisuus saadaan pidettyä aisoissa. Kiitos Rva Enkeli! En tiedä koska me pudotaan koulumaailmassa siihen oikeeseen maailmaan, siihen josta kaikki aina puhuu... siihen missä koulu, opettajat ja erityisopetus ei halua ymmärtää ja tukea lapsen oppimista ja koulukokemusta. 


pistaasi, appelsiini, suklaa ja vadelma... M:n herkkua

M ei enää halua syntärikakkua, se haluaa macaroon tornin...


keskiviikko 29. tammikuuta 2014

entä jos?

Keskiviikkoaamuisin, siellä klinikan odotushuoneessa kokoontuu ryhmä vertaisia. Alunalkaen toisilleen totaalisen tuntemattomia vanhempia, enimmäkseen äitejä, yksi isä. Me kaikki istutaan siellä odotushuoneessa aamuyhdeksästä yhteentoista, useimmat samasta syystä kuin mä, terapiassa käyviä lapsia on kaksi ja terapiat ja lapset vaihtuu 50 minuutin välein. 50 minuutissa ei tässä kaupungissa, keskiviikkoaamuna pääse kovin pitkälle. Eka tunti me siis istutaan kaikki yhdessä siellä odotushuoneessa ja koska kaikkien kullannuiput on joko toimintaterapiassa, sosiaalistentaitojen ryhmässä tai parhaassa tapauksessa molemmissa – M ja sen ystävät R ja K – on oletettavaa että lasten haasteet ovat myös jotakuinkin yhtäläisiä. Yhdellä enemmän sitä ja vähemmän tätä, toisella vähän keskimääräistä isommat haasteet ja kolmannella taas... Toisen tunnin aikana osa lähtee ja osa jää.

Näistä aamuhetkistä on ajan kanssa kasvanut mulle tärkeitä ja voisin kuvitella etten ole ainoa... Se on vähän kuin AA-kerhossa – tai mistä mä tiedän, en oo koskaan AA-kerhossa käynyt – ensin käydään läpi tuoreimmat kuulumiset, siitä siirrytään uusimpiin haasteisiin ja joskus saavutettuihin voittoihin. Yhdessä tuupitaan toisiamme eteenpäin... ootko kokeillut? Soita tälle, se oli hyvä... Meillä toimi tosi hyvin... Onko kellään kokemusta? Miten tekisit tän? Meillä on nykyään aina... Naturopaatti väitti näin... Opettaja on ihan urpo jne.

Kahden tunnin ajan on ihan normaalia löpistä omien lasten kummallisuuksista. Kahden tunnin aikana saa ihan vapaasti jakaa muitten kanssa oman elämän haasteita ilman että muut kuulijat ajattelee a) että liioittelen tai b) että mun tarkoituksena on painaa niitten haasteita alas korostamalla meidän takkuja.


Tänään erilaisten terapiavaihtoehtojen, psykologien, ruokavalioiden, käytösongelmien ja luontaishoitojen rinnalla kävi keskustelu siitä kirjasta... siitä mitä mäkin aloitin lukemaan, siitä minkä luettuaan yksi äiti marssi lääkäriin ja testijaksojen jälkeen käveli ulos autistinkirjolaisena itsekin. Kaikki me oltiin samaa mieltä siinä... siitä että autismi, ADHD ja monet muutkin on pääasiallisesti geneettisiä ja että nää tarinat tavislapsista joista yhtäkkiä tuli autisteja tai muuten neurologisesti erilaisia rokotteiden, lisäaineitten, maitotuotteiden tai gluteiinin takia on ihan pelkkää potaskaa. Joo moni saa näistä ja näiden välttämisestä helpotusta, yksi enemmän, toinen vähemmän, kolmas ei ollenkaan... Kuitenkin kaikkien osallistuneitten mielestä päällimmäinen syy oman lapsen erilaisuuteen löytyy niistä odotushuoneiden tuoleista ja päivän kysymys oli – Olenko minäkin autisti? Saisinko minäkin diagnoosin?

omani ostin täältä

mä tahdon ja haluan ja kaikki muutkin tahtoo ja haluaa...

Koulun ruokasalissa on kylmä. Koulun ruokasalin tuolit on epämukavia. Koulun ruokasalissa tuoksuu koululta... mä mietin miksi kaikissa kouluissa haisee koululta, onko oppimateriaaleissa tai oppimisessa joku ominaistuoksu joka imeytyy kaikkeen ja leviää kaikkialle...

Paikalla on kolmisenkymmentä ihmistä. Asukasyhdistykseen kuuluu tällä hetkellä 726 taloutta, niistä se kolmisenkymmentä  vääntäytynyt paikalle tiistai-iltana. Valtakirjoja oli kai joitakin kymmeniä. Mä oo kokouksessa ensimmäistä kertaa. Ei niin etteikö asiat ennemin olis kiinnostaneet, mutta... valtaosa meidän yhtiökokouksista on päivällä ja vasta nyt aletaan olla siinä vaiheessa että voin mennä yhtiökokoukseen illalla, ilman että siitä koituu kohtuutonta riesaa ja haastetta kenellekään.

Hallituksen puheenjohtaja on hyvän ystävän mies, sen lisäksi tunnen siellä muutaman... useimmat koulubussipysäkiltä. Naisia on paikalla kai viisi, kaikki valkoisia – monessa muussa kultturissa ei ole naisen homma istua miettimässä asukasyhdistyksen asioita.

Tää oli siis vuosikokous. Ei varsinaisesti käsiteltäviä asioita, vaan edellisen vuoden tilinpäätöksen hyväksyntä, uuden budjetin esittely jne. Sit piti valita uusi johtokunta... se oli se syy miksi mä olin siellä. Halusin äänestää, äänestää koska sit saa edes myöhemmin rutista et mähän sanoin... Enemmistö on mun onneksi samaa mieltä mun kanssa ja hallitus jatkaa seuraavalle kaksivuotiskaudelleen.

On siellä soraääniäkin enkä niitä kuunnellessani osaa olla miettimättä ihan muita taannoisia tapahtumia... 

Prosenttilasku kun tuppaa olemaan ihmiselle vaikeeta. Samoin ihmiselle on vaikeeta aina välillä ymmärtää miksi just sen tahto tai huoli ei ole se tärkein. Miksi heitä ei kuunnella? Miksi hallitus ei ota kantaa? Miksi hallitus vaan vetoaa siihen CC&R:n, niihin yhdessä hyväksyttyihin ja kaikkien parhaaksi tehtyihin sääntöihin. Miksi niihin sääntöihin ei tehdä poikkeuksia ja miksi just mä en saa tahtoani läpi... Kannabisjupakan keskellä oli tilanne, jossa osa asukasyhdistyksen jäsenistä halusi palkata juristin hoitamaan tilannetta ja tämä ryhmä kokee edelleen tullensa kohdelluksi kaltoin, väärin ja väärin perustein... Asukasyhdistyksessä on 726 taloutta. Niistä 54 halusi palkata juristin. Asiasta ei virallisesti äänestetty, mutta vain 54 ilmoittautui mukaan haluamaan kun aiheesta käytiin keskustelua. Loput 672 oli hiljaa. Pikaisella laskutoimituksella siis 7,4%  asukkaista halusi laittaa yhtiövastikkeensa juristin palkkaan. Ymmärrettävästi asukasyhdistyksen hallitus ei palkannut juristia, tai siis mun mielestä ymmärrettävästi... soraäänet eivät edelleenkään olleet yhtä ymmärtäväisiä.

Muuta kokouksessa kuultua ja opittua... meillä on asukkaita jotka haluaa palkata meille oman poliisin. Mä en usko että se on edes mahdollista, ei siis vaikka siihen olis rahaakin... yhteiskunta kun ei toimi niin että vois vaan palkata meille ihan oman poliisin. Toisaalta ajatelkaa miten kätee olis jos sais ihan oman poliisin... sille vois soittaa aina kun joku sortaa. Meillä on myös asukkaita jotka haluavat kaataa kaikki puut. Viimeisen myrskyn aikana yksi puu kaatui yhden talon päälle. Täällä on paljon puita. Vaaralliset puut yritetään karsia ennen vastaavia onnettomuuksia ja asukasyhdistys tekee jatkuvasti työtä aiheeseen erikoistuneitten ammattilaisten kanssa. Yhden puun kaataminen maksaa hallituksen mukaan lupineen ja muine säätöineen noin $10.000. Mä en oo ihan varma tästä kaikkien puitten kaatamisesta, me kuitenkin asutaan käytännössä keskellä metsää. On siellä kokouksessakin sekin tyyppi joka vaati alueen läpiajon estämistä koska ne vieraat läpiajajat ajaa jatkuvasti ylinopeutta. Hallituksen puheenjohtajan mukaan 85% meidän alueella kirjoitetuista ylinopeussakoista kirjoitetaan ihan asukasyhdistyksen jäsenille... vieraat ne täällä kaahaa.


Demokratia on vaikea laji.

edessä, takana, sivulla - metsää

tiistai 28. tammikuuta 2014

vedenvihreä maailma

Mä oon epäilemättä vähän lapsellinen, eiku aika paljonkin, mutta tunsin aamulla uima-altaassa melkoista mielihyvää jokainen kerta kun ohitin sen toisen uimarin... Minä, siis oikeesti minä, se keski-ikäinen ylipainoinen ryhävalas, se joka joskus kauan sitten ui ihan oikeesti ja nyt lähinnä lipuu altaassa eteenpäin. Eikä se toinen edes ollut mikään räpiköijä. Se oli ihan oikea uimari ja silti mä ohitin sen neljästi.

Nautin uimisesta ihan suunnattomasti... Nautin aamukuuden tunnelmasta ja siitä että jokainen on siellä tekemässä sitä omaa pyhää riittiään. Ei ole huutavia lapsia. Ei ole keskustelijoita. On vain hiljaisuus ja vesi. Seitsemältä aamulla, kun oon just avannut kotioven ja keitän itselleni kahvia mietin jo että kehtaankohan mennä taas huomenna takaisin... pitäiskö olla kohtuullinen, pitää taukoa... En halua. 


 
Seiskalta olin jo takaisin kotona, kahdeksalta suittuna ja puettuna ja eka kolmesta ovensuussa odottamassa bussiaan. Yhdeksältä olin jakanut jo ne kaksi muutakin, omiin systeemeihinsä, itse olin kirkolla ja etsin kuumeiseti äänentoistolaitteita, telkkaria ja dvd:tä aamun kokousta varten... se jonka homma oli hoitaa ne paikalle oli unohtanut. Mun aisapari on selkeästi mua parempi ihminen ja sen sijaan et se olis hermostunut se vaan totes, että ko. henkilö näköjään edelleen harjoittelee "follow thru" eli sitä että sovitut hommat myös hoidetaan... muuten voidaan olla kuin ellun kanat.


koulubussiaika aamuisin on kaaos


Yhdeltätoista säntäsin ulos kokouksesta, kiiruhdin kotiin vastaan ekaa koululaista, pakkasin sen autoon kävin sen kanssa pikaisesti kaupassa, poimin tokan lapsukaisen kyytiini ja ajoin kolmennen lapsen koulubussipysäkille. Koulubussia odotellessa tapaa äitejä, kuulee juoruja ja oppii kaikenlaista...

Yhdeltä me oltiin tultu puiston kautta kotiin, mä laitoin laumalle lounaaksi aamiaista – vohveleita ja makkaroita – itselleni proteiinipatukan ja kun nyt ei varsinaisesti ollut muutakaan tekemistä vetelin pohjamaalin keittiön seiniin. Siinä touhutessani varasin M:lle jalkapallosynttärit huhtikuulle.





Joskus kolmen maissa me istuttiin M:n kanssa olkkarin sohvaan lukemaan, ja neiti luki mulle neljä kirjaa. Mä luin sille yhden... Ehkä kaikki viisivuotiaat tytöt lukee tietokirjoja ihmisen luustosta ja mä oon vaan kuvitellut et viisivuotiaat tytöt lukee prinsessakirjoja, joka tapauksessa ihmisen elimistö, sen rakenne ja toiminta kiinnostavat mun prinsessaa.




Neljältä lykkäsin padan uuniin ja viiden jälkeen me oltiin L:n kanssa jo maalattu keittiö – vedenvihreäksi.



Puolikuudelta L tekee töitä tossa mua vastapäätä ja mä kirjoitan blogia ja editoin kuvia. Lauma katsoo telkkaria ja leikkii siinä sivussa. Kohta ne kai tarttis taas ruokkia.

Puoliseiskalta mua kutsuu meidän asukasyhdistyksen yhtiökokous M:n koululla. Me syödään L:n kanssa kun tuun kotiin. Syödään ja katsotaan telkkarista siltaa – Netflixistä. Mä oon jäänyt totaalisen koukkuun, sarjan lisäksi siihen musiikkiin ja autossakin soi nyt Choir of Young Believers ja ”Hollow Talk”.


Aamulla pääsen taas uimaan... sinne hiljaiseen vedenvihreään kuplaan.

täältä

maanantai 27. tammikuuta 2014

eka todistus

Pakahdun - ylpeydestä. Siitä samasta ylpeydestä, johon moni muukin vanhempi pakahtuu. Me kaikki yritetään pitää se oikeissa mittasuhteissa, joskus paremmalla menestyksellä ja välillä taas huonommin. Tunne on universaali, se koskee kaikkia vanhempia jotka saavat  lapsensa todistuskirjekuoresta nykäistä esiin hyviä uutisia.


Mä oon aina ajatellut että on tarpeeksi hyvä, jos ne pärjää ja jos ne ei jää jälkeen. Keskinkertainen on hyvä. Keskinkertainen on riittävä. Jos putoaa alle keskitason pitää miettiä missä mättää ja miten auttaa eteenpäin. Aika näyttää miten noitten jannujen kanssa käy... M:n kohdalla mä luulen että meidän tarvitsee enemmän jarrutella kuin tukea ja kannustaa, ongelma kai tavallaan sekin, miten opettaa sille armollisuutta omaa itseään kohtaan? Miten opettaa hyväksymään riittävän hyvä?




Ne arvostellaan asteikolla 1-4. Se ykkönen tarkoittaa et jossakin mättää. Kakkonen on tässä vaiheessa kouluvuotta jo oikein hyvä ja tarkoittaa että lapsi on hyvää vauhtia oppimassa niitä taitoja joiden pitäis kesäkuun lopussa olla hanskassa. Kolmosella voi siirtyä hyvillä mielin seuraavalle luokalle ja sit on nelonen, se joka kertoo että tällä hetkellä opetettavat ja opiskeltavat asiat on liian helppoja – lapsi tarvitsee lisää haasteita.



Se että se pärjää matikassa ei ole mulle mikään ylläri, tekeehän se kotona – läksyinä – ekan ja tokan luokan tehtäviä. Lukemisessa mä näen että se edistyy, ja että kysymys lukemisesa on jo pidempään ollut enemminkin itseluottamus kuin taitokysymys. Tämä taas ratkes joululomalla kun se tajus et se osaa lukea K:n lempikirjaa K:lle, muropakettien sisällysluettelot ja kadunvarsien mainokset. 



Kirjoittaminen, siis ei tekstin tuottaminen sinällään, vaan ihan se tekninen suoritus ”handwriting”on useimmille autisminkirjolaisille hankalaa ja monilla on erityisopetussuunnitelmassa merkintä että koulutehtävät saa tehdä koneella käsin kirjoittamisen sijaan. Kun mä katson M:n todistusta on tämä alue se ainoa jossa ollaan sillä kakkostasolla. M:n kouluaineita on vaikeaa lukea kun käsiala on epäselvää ja käsi väsyy niin helposti ettei sillä tahdo jaksaa kirjoittaa... Se, että se on vielä vasurikin ei ainakaan helpota tilannetta meidän oikeakätisten maailmassa.

M:n diagnoosi näkyy myös siinä arvosanassa, millä mitataan kykyä ymmärtää kuulemaansa ja tuottaa tietoa tai ideoida uutta.

siis mitä piti tehdä?
- Jotenkin musta tuntuu että ohjeiden matka korvan kautta aivoihin ja siitä käteen katkes jossakin välissä...
Pistareita on siis jo viisivuotiailla.


M:n todistuksessa on tasan kaksi kakkosella alkavaa arvosanaa - handwriting ja kuullun ymmärtäminen, matikasta kaikki kolme numeroa on nelosia, samoin kuin lukeminen. Muut numerot (10) sillä on joko kolmosia tai 3.5, mukaanlukien niinkin yllättävä aine kuin historia ja kansalaistaito.

"Students understand U.S. and world geography, history, and current events in a global context, evaluate structure and function of economic and governmental systems in the U.S. and in the world...?" - aika suuria sanoja viisivuotiaalle...

tää nyt oli vähintäänkin odotettavaa...



Pakahdun – ylpeydestä. Olen niin äärettömän onnellinen siitä että se pärjää... vähiten saan väreitä ja kicksejä niistä kolmesta matikan numerosta, eniten jokaisesta käyttäytymisen ja huolellisuuden ja koulutyöskentelytaidon kolmosesta.


kuin ryhävalas vedessä

Mä oon aina ollut uimari. On ollut aika kun uin useamman kerran viikossa parikilsaa kerrallaan... siitä ajasta on ihan kamalan kauan, parikymmentä vuotta. Vesi on mulle hyvä elementti, se tuntuu hyvältä, silloinkin kun se ei ole kemiallisesti tasapainotettua ja 28C:sta. Se tuntuu hyvältä meressä ja järvessä, jopa alle parikymmentäasteisena... jossakin vaiheessa se vaan jäi, ja uiminen liittyi lähinnä kylpyammeeseen. Kyllähän mä sitä tänne muutettuakin mietin ja siks jopa palkkasin itseni kuntosalille töihin... loppupeleissä olin se hyvä fitness työntekijä joka ei käyttänyt oman talon tarjontaa lainkaan koska olin töissä-töihin-töistä.

Mä jotenkin kuvittelisin että mun ahaaelämys liittyi kahteen asiaan, ensinnäkin L tekee sellaista työtä nykyään että se jopa pyörähtää aina välistä kotonakin... muutenkin kuin nukkumassa ja toiseksi, M nukkuu yönsä ja O:kin heräilee korkeintaan satunnaisesti.

Meidän lomalla M oppi uimaan ja me oltiin yllättäin siinä kohdassa et sitä varmaan pitäis viedä uimaan, edes satunnaisesti, jotta opittu taito ei painu unholaan. Mä huomasin tutkailevani vahtareita ja päätyväni aina enemmän tai vähemmän samaan lopputulokseen... ilman jäsenyyttä uiminen olis ihan kamalan kallista. Jäsenyys taas edellyttäis sitä että sitä myös käytetään ja sen käyttäjän pitäis olla kai mä. 
Tähän mennessä liikunnan este, joo este – ei hidaste – on ollut tähän asti se et kuntosalien lapsiparkit maksaa keskimäärin noin $8/tunti/lapsi x3 = $36/kerta. Oon siis työntänyt asian totaalisen taka-alalle ja ajatellut et katsotaan sit kun kaikki kolme on samaan aikaan koulussa... ehkä jo syksyllä 2014, viimeistään kuitenkin syksyllä 2016. Kotona en jaksa – en jaksa – jumpata videon kanssa tai edes Wiin, etenkään kun mulla on kolme sangen epävakaata lisäpainoa itse valitsemissaan kohdissa. Lenkkeily säkkipimeässä aamussa tai illassa, ei sekään kuulostanut kovin houkuttelevalta. 
Se ahaa-elämys tuli uima-allasaikataulupaperilappusen muodossa... Hei mut täällähän on aikuisten uintiaika klo 05:00 alkaen, jokaisena aamuna, seitsemän päivää viikossa. Mähän voisin taas aloittaa uimisen...



Näinpä hiippailin ennen kuutta alakertaan, hyppäsin L:n autoon ja luistelin sumussa ja jäässä mäen alas. Muutamaa minuuttia jälkeen kuuden hyppäsin altaaseen ja uin... Viiden minuutin kohdalla olin aika varma siitä että jaksan nuida altaan korkeintaan kahdesti päästä päähän, tai että olen unohtanut miten uidaan ja saatan hukkua. Mietin huomaisko kukaan näistä aamun kuntouimareista jos mä vajoaisin altaan pohjaan...

Vähän jälkeen seitsemän olin takaisin kotona laittamassa jannuille aamiaista ja odottamassa et M herää. Alle puolessotoista tunnissa olin ajanut altaalle, uinut altaan parikymmentä kertaa edestakaisin, pysynyt pinnalla ja palannut kotiin... pakko sanoa, olen aika ylpeä itsestäni. Ennen kaikkea onnellinen siitä että pääsen takaisin omaan elementtiini – veteen. Ekan lähdettyä kouluun ja kahden muun tapellessa palapeleistä tipautan silmätipat silmiin ja ryhdyn shoppailemaan uimalaseja.


5:56

laaksossa on taas sumuisaa

ei tartte olla yksin


jo pelkkä kävely tätä kujaa pitkin ON ahdistavaa

done ja takaisin autossa




eikä kukaan edes huomannut et mä puutuin