perjantai 29. kesäkuuta 2018

ei kahta ilman kahdeksatta


Muistatteko vielä miten muutama viikko takaperin meidän autotallin ovi otti ja hajosi jousen katketessa ja oven pudotessa täydellä painolla alas? Sattuuhan noita sanoi ja jatkoi matkaa, onneksi kukaan ei jäänyt alle ja olihan se aikakin että se jousi katkes kun ikääkin jo alkoi olla. Meillä ei edelleenkään ole uutta autotallin ovea sen enempää kuin tietoa siitä koska sellainen mahdollisesti tulee. Uusi tilattiin kyllä heti samana päivänä kun edellinen meni rikki. Tämähän oli vasta alkua...



Muutamaa päivää myöhemmin Tättis yrittää päästä autotallista meille sisään mutta ovi ei aukeakaan. Avaan lukon ja käännän kahvaa. Lukitsen lukon ja käännän kahvaa. Avaan lukon uudestaan ja käännän kahvaa mutta kiinni on ja pysyy. Kierrän ulkokautta autotalliin ja kiitän taas kerran meitä siitä älynväläyksestä että tilattiin silloin rakentaessa autotalliin myös ihan tavallinen ovi talon sivulle, man dooriksi ne sitä täällä kutsuu, ihmisen mentävä ovi. Kaivan työkalupakista ruuvimeisselin ja kätevänä emäntänä avaan lukon katsoakseni mikä mättää. Pikadiagnoosiksi tulee irronnut ja jumittunut kieli. Saadakseni oven auki puran lukon atomeiksi ja väännä pihdeillä jumittuneen kielen ulos. Nyt meillä on rikki niin autotallin auto-ovi kuin sekin ovi mistä tullaan sisään taloon, tai jälkimmäisestä lukko vaan. Aamulla käyn ostamassa rautakaupasta uuden lukon. Asentelen sitä hyvä tovin huomatakseni lopulta ettei lukko toimi meidän hälytinjärjestelmän kanssa. Puran lukon takaisin pakettiin, päästellen muutaman perkeleen samalla ja palautan lukon kauppaan. Oikeanlaista lukkoa ei saa kaupasta vaan sellainen pitää tilata. Kun nyt näitä lukkoja tässä tilaillaan niin vaihdetaan sit samalla myös sen ”man doorin” lukko. Uudet lukot tulee pikatoimituksena ja asentelen illalla taas uusia lukkoja, nyt paremmalla onnella. Jatkossa voin lisätä taitovalikoimaan lukkojen asentamisen. Ennestäänhän siellä on jo ollut simppelit putkityöt, sekoittajan vaihtaminen, tiskikoneen tukkeutuneen poistoletkun avaaminen, ilmastoinnin asentaminen, maalaustyöt, huonekalujen kokoaminen...



Seuraavaksi kämähtää autotallin jääkaappi. Tietysti just sinä päivänä kun mulla on illalla kahdeksan frouvan illalliskemut ja yllin kyllin ruokaa sinne jääkaappiin laitettavaksi. Ladon tärkeimmät kylmälaukkuihin. Soitan Freddelle töihin ja Fredde ryhtyy jääkaappiostoksille. Tässä kohdassa, noin sivuhuomautuksena totean että amerikkalaiset pakkauskoot yhdistettynä kolmeen lapseen ja kahteen aikuiseen johtaa siihen että yhden jääkaapin kanssa elämä on. Niin, elämä on. Seuraavan viikon käyn ruokakaupassa päivittäin ostaen kerrallaan kolme jogurttia, yhden maidon, ruokaa yhdeksi päiväksi. Kertaalleen melkein unohdan ja ladon kärryyn viisitoista jogurttia ja pari gallonaa maitoa. Muistan ja ladon tavarat takaisin kaupan kylmäkaappiin.

Lapsityövoimaa


Uusi jääkaappi tulee tänään. Ei tullut. Keskiviikkona tiskikoneen poistoputki meni tukkoon sen tsiljoonannen kerran. Sen sijaan että olisin kätevänä emäntänä avannut tukoksen itse, kuten yleensä teen, valitsin soittaa putkimiehelle joka konttasi eilen muutaman tunnin meidän tiskikaapissa. Aamun aloitin tyhjentämällä sen tiskarin ja tiskaamalla ne samat astiat käsin. Oikeastaan aika terapeuttista. Sen jälkeen tyhjensin ja pesin jääkaappipakastimen jotta sen voi siirtää autotalliin uudeksi autotallijääkaapiksi kun se uusi jossakin välissä sattuu saapumaan meille saakka.



Ihan oma lajinsa on täällä erilaiset toimitukset ja korjaajat. Olin yllättynyt kun putkimies tuli silloin kun lupasikin ja vielä soitti matkalla meille. Jääkaapin piti tulla ensin klo kahdentoista ja kuuden välillä. Sen jälkeen aikataulua tarkennettiin eilisaamuna yhden ja kolmen välille. Istun kotosalla lasten kanssa. Siivoan sitä jääkaappia ja katselen kun putkimies tekee hommiaan. Välillä katson puhelinta kuin kysyen miksi mitään ei kuulu. Vähän ennen neljää me lähdetään lasten kanssa uimakouluun – ei jääkaappia. Tulen kotiin viiden jälkeen kun Fredde on puhelimessa jääkaappitoimittajan kanssa: ”Siis ei tule tänään lainkaan? Tiistaina seuraava aika? Mutta eihän se nyt oikein käy...” Muutaman tunnin soittelun ja riitelyn jälkeen jääkaappi saapunee maanantaina. Paas kattoo ny. Pitkin hampain ladon tavarat kylmälaukuista takaisin jääkaappiin. 

Kätevä emäntä on ollut aika kätevä nyt vähäksi aikaa. Seuraavaksi sit kai lämminvesivaraaja? Tai ehkä pesukone tai kuivausrumpu...

Kesä ja uimakoulu... 


sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

kultalusikka suussa syntyneet




Oppilaanohjaaja seisoo keskellä musiikkiluokkaa, rehtori naurahtaa ja kehottaa miestä seisomaan violetilla täplällä, koko huone remahtaa nauruun, mutta opo siirtää itsensä seisomaan violetille täplälle, onhan asia tärkeä ja parempi tehdä kuten käsketään. Opon liikkeitä seuraa parikymmentä vanhempaa, rehtori ja opettajakunnanedustaja, ollaan vanhempainyhdistyksen kokouksessa. Oppilaanohjaaja on silminnähden hermostuneen oloinen, niin olisin kyllä minäkin. Puheenjohtaja katsoo opoa, ja aloittaa:

- Jatkossa vanhempainyhdistys toivoisi että tällaiset kysymykset käsiteltäisiin aiemmin. Koulu päättyy viikon päästä, eikä vanhempainyhdistykselle jää aikaa miettiä mikä olisi paras tapa toteuttaa sinun pyyntösi. Onko mahdollista että ensi vuonna asiaa lähestytään hyvissä ajoin?
- On.
- Selvä. Voitko kertoa miksi tätä rahaa tarvitaan? Vanhempainyhdistys on ollut siinä käsityksessä että avustusjärjestöllä on myös kesäohjelma joka kattaa perheitten tarpeet. Onko tämä käsitys väärä, vai onko tässä tapahtunut muutos josta vanhempainyhdistys ei ole tietoinen?
- Kuten vanhempainyhdistys tietää on koulussa noin 15 lasta jotka saavat lounaan alennettuun hintaan, ja joille tarjotaan myös ruoka-avustusta. Kesäaikana avustukset loppuvat ja koska lapsilla ei ole kouluruokailua kesällä on huoli siitä että lapset eivät saa riittävästi ravintoa kesäaikaan. Koulu on muitten lomien aikana huolehtinut näistä lapsista keräämällä avustuspaketteja.

Muistan että me ollaan aina ennen joululomaa koottu luokkien kanssa näitä paketteja. Maapähkinävoita, säilykkeitä, hedelmiä, vihanneksia, puuroa. Lapset ovat tuoneet tarpeet kotoa ja niistä on koottu ruokakasseja.

- Vanhempainyhdistys toivoisi että vastaavanlainen keräys järjestettäisiin ensi keväänä ja lapset osallistuisivat. Nyt on kuitenkin liian myöhäistä ryhtyä mihinkään. Olet pyytänyt vanhempainyhdistykseltä tänä aamuna $1.000 avustusta, miten tämä raha käytettäisiin ja kuinka sillä katetaan näitten lasten tarpeet?

Opo näyttää siltä että olisi mieluummin jossakin muualla kuin vanhempainyhdistyksen hallityksen grillattavana, mutta vastaa kiltisti kysymyksiin.

Hän on laskenut että viikoittainen avustus on kouluvuoden aikana $10 per lapsi, kesälomaviikkoja on kahdeksan. 

- Ajattelin hakea perheille ruokakaupan lahjakortteja ja bensakortteja, jotta he voivat viedä lapset kesäleireille ja uimarannalle.
- Siis, viisitoista lasta, kahdeksan viikkoa ja $10/lapsi/viikko. Eihän tämä matematiikka täsmää. Entä miten lahjakorttien käyttöä valvotaan?
- Ei kai sitä oikein voi valvoa, mutta toivottavasti rahat käytetään siihen mihin ne on tarkoitettu.
- Nii-in, ruokapakkausten kerääminen lasten kanssa olisi epäilemättä paras ratkaisu. Silloin väärinkäytösten mahdollisuus olisi pienempi. Palataan kuitenkin tähän summaan, miten päädyit tähän lukemaan?

Opo selittää uudestaan miten tonni jaettaisiin jos hän sen verran saisi. Vanhempainyhdistys esittää vielä muutaman lisäkysymyksen ja  kiittää oppilaanohjaaja tämän ajasta. Opo kävelee ulos musiikkiluokasta vähän lannistuneen oloisena. Vanhempainyhdistys jatkaa keskustelua.

- Voiko joku laskea uudestaan tämän summan?
- Luulen että olemme kaikki samaa mieltä siitä että tämä on tärkeä asia ja avustus on aivan liian pieni.
Ehdotamme summan korottamista $2.000. Vastustaako kukaan?

Rahapyyntö hyväksytään yksimielisesti kaksinkertaisena. Rehtori naurahtaa että opon pitäisi varmaan käydä näissä kokouksissa useamminkin jotta hän tietäisi ettei missään vaiheessa ollut kyse siitä saako hän rahansa vaan kuinka paljon hän saa.

Kokouksen edetessä vanhempainyhdistys hyväksyy seuraavia pyyntöjä: uudet äänentoistolaitteet koululle ($18.000), uudet verhot juhlasalin näyttämölle ($5.000), pesukone ja kuivausrumpu koulun talonmiehelle jotta hänen ei tarvitsisi enää viedä rättejä pestäväksi omaan kotiinsa, uusi vesiletku koulun piha-alueitten ja kukkapenkkien kasteluun, uudet penkit koulun pihalle, rahalahjoitukset kummallekin uudelle koululle. Meidän nykyisellä koululla on varakas vanhempainyhdistys.



Olen oppinut vanhempainyhdistyksen toiminnasta paljon tänä keväänä. Kuulun meidän uuden koulun vanhempainyhdistyksen hallitukseen. Uuden vanhempainyhdistyksen perustaminen ja nyt hallituksessa istuminen on avannut silmiä. Koulujen toiminta nojaa vanhempainyhdistykseen paljon muussakin kuin vapaaehtoistyössä, harrastustoiminnassa tai  niissä kivoissa tapahtumissa joita yhdistys järjestää.

Meidän uusi koulu, se joka avataan syksyllä, on ihan valtavan hieno ja kaunis rakennus. Koulupiiri on sen meille rakentanut ja koulupiiri tarjoaa meille myös opettajat. Vanhempainyhdistyksen tehtävä onkin sitten melkein kaikki muu. Meidän käsissä on tehdä piha-alueesta toimiva leikkipaikka, ostaa kirjastoon kirjoja, kuvisluokkaan materiaalit, matematiikan tunneille matikkapelejä ja lisenssit kaikkiin niihin ohjelmiin joita käytetään matematiikan ja lukemisen opettelussa. Lista on pitkä ja uuden vanhempainyhdistyksen pankkitili on tyhjä. Viimeiset viikot onkin palaveerattu varainkeruusta, siitä miten päästään alkuun jotta meidän lapsilla olisi oikeasti toimiva koulu, sellainen jossa vanhempainyhdistys voi tukea niitä lapsia joilla ei välttämättä ole seuraavasta ateriasta tietoa, ostaa talkkarille pesukoneen ja kuivurin tai maksaa opettajan opintomatkan.

Amerikkalainen koulu syntyy monin osin vanhemmista, vapaaehtoistyöstä ja yhteen hiileen puhaltamisesta. Valitettavasti se puolestaan lisää alueellista eriarvoisuutta. On helpompaa tukea koulua alueella jossa apua tarvitsevia lapsia on 2% koulun oppilaista sen sijaan että apua tarvitsisi 30%, 40%, 50% tai suurin osa lapsista.  Lähtökohdat näillä meidän lapsilla on ihan toisenlaiset, paikassa jossa isä hakee poikansa synttäreiltä Ferrarilla ja äiti tiputtaa lapset aamulla kouluun Range Roverilla. Ei ole olemassa yhtenevää amerikkalaista koulua, on vain meidän koulu, teidän koulu ja se koulu siellä jossakin muualla.





sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

yksin kotona kaksin


Talossa on hiljaista. Tiskikone pyörittää eilisiltaisten päivällisten laseja ja lautasia puhtaaksi, Fredde nukkuu ja mä kirjoitan Martan nukkuessa mun jaloissa pöydän alla. Lapset on yökylässä ”serkuillaan” jannujen kummivanhemmilla, ystävillä joista on kasvanut meidän perhe täällää maailmalla. Ystävilllä joiden vanhemmatkin lähettää meidänkin lapsille synttärikortit. Ystävillä joiden vanhemmat on pitäneet meidän lapsia sylissään ihan alusta asti. Ystävillä joista meidän lauma puhuu nimin auntie and uncle. Somessa näkyy ihania kuvia synttärikakuista ja iloisesta seurueesta ja kun ei sitä iltamyöhän tekstariakaan kuulunut, niin eiköhän ne jopa nukkuneet. 

Mietittiin illalla nukkumaanmennessä ettei olla taidettu olla yötä keskenämme tammikuun 2013 jälkeen, siis yli viiteen vuoteen. Silti sellainen muutaman vuoden takainen pohjaton riemu siitä että sai olla hetken ilman lapsia on poissa, ne on jo niin isoja ettei sellaista vain aikuisten aikaa edes kaipaa samalla tavalla ja toisaalta vastahan me viime viikolla oltiin keskenämme lounaalla ja sen jälkeen viinilasillisella lähitilalle ennen kuin haettiin lapset koulusta. Yhteinen aika ei enää tunnu harvinaiselta herkulta ja juhlatilaisuudelta. Päinvastoin siellä tunnelin päässä alkaa jo häämöttämään se päivä kun me ollaan taas ja aina vaan kahdestaan. 

Vankkurikaravaanin matkassa.


Meidän autotallinovi otti ja hajos jossakin vaiheessa viimeviikolla, ei tässä hässäkässä enää voi mitenkään muistaa että mikä niistä aamuista se oli kun autotallista kuului jokseenkin karmaiseva ääni joka syntyy siitä kun autotallin oven jousi katkeaa ja ovi rämähtää koko painollaan alas. Onneksi kukaan ei jäänyt alle. Onneksi ne lentelevät vaijerit eivät osuneet autoon. Autotallin ovi tosin oli aika surullinen näky. Siinä me sit seisottiin Fredden kanssa autotallissa, raavittiin päitä ja mietittiin miten auton saa ulos autotallista joka ei enää aukea. Kätevä emäntä kiipesi jakkaralle, irroitteli ne vaijerit sieltä mekanismeista, purki puolet koneistosta ja sit me nostettiin ovi kahdestaan auki, ei olis uskonut miten painava sellainen värkki on. Fredde piteli ovea supermiehenvoimin sillä aikaa kun mä peruutin auton ulos. Matkalla kouluun Tättis toteaa että olipahan ”sticky situation” – olihan se. Muutamaa tonttua myöhemmin uusi ovi koneistoineen on tulossa, joskus heinäkuulla. Kätevää. Ei todellakaan, mutta me tavallaan jo odoteltiin sen jousen katkeamista, onhan naapureilla pamahdellut niitä pitkin vuotta, tosin muilla on ollut enemmän onnea matkassa ja pelkkä jousen vaihtaminen on riittänyt.

Oli hyvä viikko. Paljon töitä. Retki eläintarhaan ja retki Yhdysvaltain historiaan neljäsluokkalaisten kanssa. 

Tokaluokkalaisten kanssa eläintarhassa. 

Kunhan päivä lähtee tästä käyntiin, on lasten hakemista, vähän töitä, partion kevätjuhlaseremoniaa, Tättiksen ensi viikon koulujuttujen valmistelua kun se oli reippaasti mennyt lupaamaan että mutsi leipoo sadalle lapselle keksejä – ai leipoo vai? -  ja illalla vielä ystäviä. Tulkoon seuraava viikko, taas askeleen lähempänä kesää. 





maanantai 4. kesäkuuta 2018

täyttä vauhtia eteenpäin




Tää oli taas niitä viikkoja kun elämään mahtui aika paljon elämää. Hyvää ja täyttä. Onnellista, mutta paljon.

Ihana, loma. Rentouttava loma. Kolme päivää avaamatta tietokonetta – ihan huikeeta – siis ihan oikeeta lomaa ja sit tiistaina sukeltaen takaisin töihin, alkaen siitä hetkestä kun puhelimen kenttä palasi takaisin vuorenhuipun ylityksen jälkeen ja sähköpostit vilkkui ruudulla kuin joulukuusi parhaimmillaan tai pahimmillaan. Voitko? Oletko? Kuka maksaa? Onko sovittu? Olet varmaan vielä matkalla, mutta... Pankki, escrow, asiakkaat, vastapuolen välittäjät ja oma toimisto. Tuntui jotenkin hullulta törmätä meidän uuteen rehtoriin siellä viiniköynnösten keskellä mutta siellä me sit juteltiin uudesta koulusta ja lomasta, viinilasit kädessä. Rehtorin lapset ja meidän lapset ja muitten lapset ja viinikoirat kaikki.




On ollut koulun kevättanssiaisia ja muita loppuvuoden tapahtumia. Tokaluokkalaisten puistokemut, neljäsluokkalaisten uima-allasbileet, opettajine sitä ja vapaaehtoisten tätä.  Uuden koulun vanhempainyhdistyksen kokouksia – kun jotenkin mä tietty päädyin sen hallitukseen sillein puolivahingossa. Viimeisiä viedään, koulua tässä koulussa enää 14 päivää.

Jannut täytti tänään kahdeksan. Siis miten ihmeessä ne on jo kahdeksan? Ihanaa että ovat, mutta huikeeta! Yksi halus tietokoneen, toinen ihan oman polkupyörän (ei jonkun vanhaa, vaan uuden). Kumpikin sai mitä halus, ja pesismailan ja räppänän, ja jotain ton ikäisten hilavitkuttimia ja legoja ja kirjoja ja... Vastahan ne oli sellaisia vaippapyllyjä ja natiaisia. Nyt ne on menossa kolmannelle luokalle. Bileet on onneksi vasta myöhemmin ja jotenkin musta silti tuntuu että ne on liian pian.




Talon edustalla kukkii vaaleanpunaiset pionit kilpaa rhodojen kanssa. Karhut juoksentelee pihoilla ja punapäinen tikka naputtelee reikiä läheiseen koivuun. Kuistin alla asuvalla kanilla on pesueensa ja kohta toinen, sitten kolmas. Alaskanvatukat notkuvat painavina pensaitten oksilla ja raparperinvarret kasvavat nopeammin kuin niistä ehtii tehdä piirakkaa-hilloa-pannaria. Luonto on runsaimmillaan.