torstai 30. kesäkuuta 2016

sokerista, kanelista ja sammakoista




Kaksi esimerkkiä viimeisen viikon ajalta. Kumpikin esimerkeistä on aikuisen ajatuksia lasten silmin, ja yhtäläistä niille on se että heräsin taas katsomaan yhteisön asenteellisuutta. Sellaista pientä, hyväntahtoista ja puolihuomaamatonta, sellaista jota aikuisen katse ei enää huomaa tai korva välttämättä edes kuule. Lapsi kuulee, näkee ja kommentoi.

Ensimmäinen on tasan viikon takaa. M oli mulla töissä mukana, koska me oltiin menossa yläkertaan ortopedille kipsinpoistoon. Mun lähikolleegat tuntee jo meidän hyppelihiiren aika hyvin, tietää että se on kaukana anglosaksisen kasvatusasetelman vaaleanpunaisesta prinsessatytöstä. Charlie istuu mun huoneessa aikansa ja jututtaa tyttöä. Ne puhuu valaista, sinisen sävyistä, murtumista, luutumisesta... sellaisista mistä nyt puhutaan kun kaksi fakki-idioottia kohtaa toisensa. Meidän uusimmalle tiimiläiselle oon monta kertaa sanonut että Charlie tuppaa unohtamaan että me muut ollaan ihan tavallisia kuolevaisia eikä välttämättä osata tehdä salamannopeasti samoja johtopäätöksiä kuin hän, ja sen voi myös Charlielle sanoa; ”selitä, en ymmärrä, miksi”



Sitten mun huoneeseen astelee visiitille kolleega toiselta klinikalta. Jututtaa neitiä hetken, kyselee kipsin tarinaa ja kertoo sitten että hänen sukulaislapsillaan on kahdella pojalla jalka kipsissä. Se toteaa että ne ei tosin saa vielä kipsiään pois, mutta ne onkin poikia. Pojat kun on tyhmiä ja katkoo jalkansa just ennen lomaa, toisin kuin tytöt jotka osaa fiksuina ajatella nää asiat paremmin. M:n leuka loksahtaa polviin. Se katsoo tätiä pää kallellaan ja sanoo sille että se katkaisi ranteen vahingossa, että se oli onnettomuus. Justhan hän kertoi kaatuneensa rullaluistimilla. Sitten se totes että onnksi sen veljet ei ole tätä kuulemassa, koska ne ei ainakaan ole yhtään tyhmiä.

Niin. Pojat sählää ja tytöt on harkitsevaisia? Niin harkitsevaisia että ne suunnittelee etukäteen katkenneet luutkin vaaleanpunaisessa koltussaan? Täh! Kiitos tyttäreni kun puolustat poikia.

Toinen esimerkki on eiliseltä illalta. Mun pellavapää halus iltasadun. Lupasin lukea. Se käy hakemassa kirjan, hyppää mun viereen ja tavailee kirjan nimeä, ”Treasure Hunt For Boys”. Kirjan kansi on sininen ja sivuilla vilahtelee merirosvoja, autoja, rakennustyömaita. On siellä noidan talokin, paratiisisaari ja hiekkaranta. Kuvista pitää etsiä lista asioita. K kääntelee kirjan sivuja, katselee ja maistelee. Sit se kysyy miksi siinä sanotaan että se on pojille? Miksei se ole pojille ja tytöille? Miten kirja edes voi olla tytöille tai pojille? Huomenna mä otan tussin ja lisään tähän että se on myös tytöille. En voi olla toteamatta että se on kieltämättä hyvä ajatus.

Rakkaat lapseni. Älkää kadottako tätä taitoa. Nähkää asenteellisuuden läpi jatkossakin, nostakaa meteli ja tehkää maailmasta parempi.

P.S. Avasin kommentoinnin rekisteröityneille lukijoille. 




sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

pikkuinen kullanmurunen, olet kamala

Partioliivin juhlakuntoon saattamiseen tarvitaan viiniä. Näillä läpysköillä kun on tarkka järjestys ja tarkat paikat liivinssä.


Me telttaillaan. Tai oikeastaan minä ja kaksi lasta telttaillaan – olkkarin lattialla, koska kuka nyt tuolla karhujen ja kojoottien seassa nukkuis takapihalla – se kolmas lapsi ulostettiin käytöshäiriön takia teltasta joskus kymmenen pintaan, ja nukuttuaan ensin yläkerrassa faijansa kainalossa se pelaa nyt Minecraftia onnellisena omasta rauhasta. Kaksi telttailijaa nukkuu vielä. Tilanteen autenttisuuden lisäämiseksi alakerran ikkunat on apposen auki ja mä juon aamukahviani villapaidassa – ihan kuin oikealla leirillä. Tosin kahvi tulee keittimestä ja takapuolen alla on tuttu tuoli. Kohta ne mussukat kömpii ulos teltasta ja puolisen tuntia siitä on ihan mahdollista että kaipaan taas maanantaiaamua ja tyopaikan tasapainoista rauhaa. Mun mielikuvissa aamu on sellainen mukavan seesteinen, tehdään yhdessä ja meillä on kivaa... Käytäntö on osoittautunut olemaan huomattavan paljon raadollisempi.

lisää liimattavia partiomerkkejä


Kun jannut oli syntyneet, mä puhuin lastenlääkärille siitä miten inhottava niitten isosisko on niille ja lastenlääkäri hymisi et vuoden päästä pojat antaa jo takaisin ja tilanne tasoittuu, paitsi että pojat ei antaneet takaisin ja isosiskosta kehittyi pikkuvelisadistin lisäksi myös melkoinen diktaattori veljiensä suhteen. Meni vuosi, meni toinen, meni kolmas, neljäs ja viides... diktaattori hallitsi pelolla ja kovalla äänellä, ja omalla tavallaan maassa oli rauha.


huckleberries maistuu mustikalta, näyttää punaiselta mustikalta ja näyttää valtavankokoiselta varpukasvilta.


Tänä keväänä kaksikko on lähtenyt kapinaan ja se on järkyttänyt itsevaltiaan maailmaa suuresti. Se järkyttänyt meidän perheen tasapainotilaa suuresti ja vähentänyt seesteisten hetkien määrää eksponentiaalisesti. Ei pidä ymmärtää väärin, eilen illalla M ja ollipolli pelas varmaan tunnin erilaisia pelejä keskenään keittiön pöydän ääressä. On hetkiä kun ne leikkiikin niin mukavasti, mutta sit on myös niitä aikoja kun jannut liittoutuu, tappaa siskon Minecraftissä ja nauraa kihertää voimattoman raivottaren edessä.

Partiojuhlallisuuksien alkua odotellessa.


Muutos on terve. Me ollaan toivottu ja kannustettukin tätä muutosta jo vuosia. Mutta voi tota prinsessaa. Kukapa nauttisi kiistattoman itsevaltiuden päättymisestä. Kukapa haluaisi opetella demokratiaa ja kokea tappion toisensa perään. Ennen, kun niiltä kysyttiin haluaako ne aan vai been, oli ainakin yks jannuista aina neidin puolella ja näin prinsessa sai tahtonsa läpi.

M saa partiodiplomin


Viime viikonloppuna me oltiin menossa lounaalle. Meksikolaista vai japanilaista? M huutaa raivoisasti ennen kuin kukaan ehtii sanomaan yhtään mitään ettei hän missään tapauksessa syö japanilaista, koska inhoaa kalaa. Mä otan sitä kiinni olkapäistä ja sanon että saa sieltä muutakin kuin kalaa ja raivotar ilmoittaa jalkaansa polkien ettei hän missään tapauksessa tykkää MISTÄÄN mitä sieltä saa, ja me mennään kyllä sinne Meksikolaiseen, vaikka ei hän kyllä ole ajatellut syödä sitäkään. Pojat halaa toisiaan ja ilmoittaa haluavansa japanilaista; sushia ja teriyakia! Sisko heittäytyy jalkakäytävälle tunnetilansa ryöpyttämänä.

partiotyttöenergiaa

Tämä sama kuvio toistuu kaikessa. Illalla se poistetaan ruokapöydästä kun se raivon kyyneleet silmissä ilmoittaa ettei kukaan koskaan laita sellaista ruokaa josta se tykkää, että pojat saa aina kaiken ja kukaan ei koskaan kuuntele sitä, ja ettei se ainakaan syö TÄTÄ! (Tämä on vastasavustettu lohi, ruoka josta se on aina tykännyt). Aamusta iltaan, päivästä toiseen. M meuhkaa ja raivoaa, uhittelee ja uhkailee. Paha vaan ettei se ole enää kätevän kokoinen kaks- tai kolmevee, vaan liki 140cm pitkän huiskea nuori nainen, jonka sisällä on kukistettu kuningatar.

Toisten tyyppien takapihalla on puro johon lohet nousee kutemaan. 


Kauanko vallankumoksen voimalliset aallot pyyhkivät meidän ylitse? Koska me löydetään tasapaino ja demokratia? Fredde on sen kanssa parempi, kunnes siltäkin palaa päreet, sillä kun M päättää heittäytyä hankalaksi ei maailmassa ole sellaista rauhanneuvottelijaa joka saisi tuuliviirin asettumaan, sillä sodassa se kääntää takkiaan tarvittaessa minuutin välein päästäkseen hyökkäämään uudestaan.


Rakas lapsi, juuri nyt, olet parhaimmillasi kun nukut tai kun ikävöin sinua työpöydän ääressä ja muistan seesteiset mielikuvat paremmin kuin todellisuuden. 

K teki lautapelin. Sen nimi on Hi-Ho Gamario ja sen säännöt muuttuu jatkuvasti pelatessa. Voittaja saa nukkua äidin kainalossa tai vaihtoehtoisesti, pusun, halin ja kupin kahvia. Jos häviää saa palkintonsa silti.
Tästäkin M sai aikaan draamaa - vaikkei se edes pelannut. 

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Ollikin osaa ajaa!



Meille kuuluu hyvää. Sellaista kesäistä mukavaa. Aamuisin me syödään Martan kanssa marjoja puskista. Punaiset mustikat – red huckleberries – on kypsiä ja alaskanvatukat vaihtuvat vähitellen thimbleberryyn. Meillä kasvaa ihan valtavasti erilaisia syötäviä marjoja metsässä. Kuisti täyttyy vähitellen tädin keräämistä polttopuista, ei niitä oikein kepeiksikään tohdi kutsua. Aamuvarhaisella meitä on liikkeellä aina samat tyypit, se vanhempi herrasmies joka tervehtii iloisesti juostessaan keskellä katua ja kiinalainen setä joka tervehtii mua ja marttaa kiinaksi samalla kun jumppaa risteyksessä. Työmatkalla tiedän olenko ajoissa vai myöhässä sen perusteella missä kohtaa ohitan keltapaitaisen miehen aamulenkillään. Epäilemättä mä olen se outo nainen halkoa kantavan koiran kanssa.



Iltaisin pihalla kuumenee grilli, ja päivisin lauma katselee Seattlen nähtävyyksiä kesäleirillä. Huomenna ne on menossa eläintarhaan, eilisen ne oli uimarannalla. Leirielon alkuun liittyy koulunpäättymisahdistuksen lisäksi leirinaloitusahdistus, yksi itkee, toinen kiukkuaa ja kolmas taantuu jonnekin vuosien taakse. Tällaistahan se aina on kesäloman ekoina viikkoina.



M sai tänään kipsin pois ranteesta vietettyään iltapäivän klinikalla meidän maskottina. Sen käsi haisi niin pahalle että me ajeltiin kotiin ikkunat auki ja mä mietin kiitollisena, että onneksi Ollipollin jalka katkesi talvella.

Töissäkin on kesä ja tahti tavallista rennompi. Lääkärit lomailee, tai tekee duunia sairaalan puolella ja Charlien koirien vatsatauti on päivän puheenaihe. Iltapäivän se lusmuilee mun toimistossa ja keskustelee M:n kanssa valaista. Haen lupaa toimenpiteelle ja kirjoitan vakuutusyhtiölle potilaan polttavan kolmisenkymmentä marisätkää viikossa, ei ihme että henki ei oikein kulje. Toisen potilaan kohdalla vakuutusyhtiö haluaa että magneettikuvan mieluummin kuin PET:n, vähän sama kuin vatsantähystyksen sijaan otettais röntgen varpaista.

Niin et kesää, sellaista valoisaa ja mukavaa. Sellaista samaa, ja turvallista juhannusta Suomeen. Arki on täyttä, niin täyttä ettei ehdi edes kirjoittaa. 

...ja yks Ollipolli oppi ajamaan pyörää.



keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

niityllä hän tanssii järin yöpaidassaan

Kouluvuoden viimeisinä viikkoina, muiden valmistautuessa kesään ja lomaan, meillä palaveerataan, lisätään lääkkeitä, jutellaan, pidetään sylissä ja yritetään elää kasvavan ahdistuksen kanssa. Me jätetään menemättä niihin häihin joihin meidät kutsuttiin jo tammikuussa. Me ei mennä, koska meillä on lapsi joka ei just nyt kykene menemään keskelle tuntemattomien ihmisten laumaa.

lukutoukka sunnuntaiaamuna

Eletään sitä aikaa vuodesta kun meidän esikoisesta kuoriutuu esiin suoraan sanottuna aika vastenmielinen tyyppi. Rakas se on, mutta helppoa sitä ei ole rakastaa. Se kiusaa muita, lähinnä koska se haluaa että kaikilla muillakin on paha ole kun sillä itsellään on, ja se saa jotenkin kieroutunutta lohtua kampittamalla pikkuveljen autoon kiivetessä, tai rikottuaan toisen leikit. Se riitelee ja huutaa, se keskeyttää ja kiljuu. Sen kanssa on raskasta olla. Pojat taas, ne purkaa nää viimeisten päivien jännitykset aivan tolkuttomaan menoon. Moottoriturpa puhuu taukoamatta, oli asiaa tai ei ja se toinen, siitä kuoriutuu entistä tehostetumpi versio ikiliikkujasta. Kyyneleet on kaikilla herkässä ja meillä itketään koska kengät on hukassa, joku ehkä ajatteli sanoa pahasti, katsoi väärin, painotti sanan väärin, oli ajatellut töniä, valitsi väärän telkkariohjelman, leikkii, ei leiki, leikkii väärin. Vanhempana tiedän että tämä menee taas ohitse, elämä tasoittuu ja muutaman viikon päästä meillä taas nukutaan ja pärjätään paremmin.

tää oli aivan järjettömän söpöä katsottavaa... tyypit uppos kokonaan näitten pallojen sisään ja pyöri hervottomasti ympäri valtavaa pihaa törmäillen toisiinsa holtittomasti. 

synttäreillä sunnuntaina

Sunnuntaisilla synttäreillä puolituntematon äiti kommentoi miten mä aina näytän siltä että kaikki on hallinnassa, että kaikki sujuu jotenkin helposti, enkä mä koskaan unohda yhtään mitään. Niin, ja tukka on nätisti ja vaatteet kauniit ja meikkikin virheetön. Naurahdan että meidän elämä on jatkuvaa kaaosta ja mä hukkaan jatkuvasti palloja sinne ja tänne, että se rauhallinen ulkokuori on oikeesti T-O-D-E-L-L-A kaukana totuudesta oikean minän maatessa sikiöasennossa pöydän alla. Ulkopuolelta muitten elämä näyttää helpommalta kuin oma todellisuus, ja silti meillä kaikilla on omat haasteet ja harvemmin kenenkään elämä on niin kaunista kuin miltä se ulospäin näyttää. 


valmiina vikaan koulupäivään

Kun reksiltä tulee maanantaina meili jossa se kertoo että moni meidän lasten tutuista kasvoista on siirtymässä toisiin kouluihin; musiikinopettaja, erityisopettaja, lukiope, kouluavustaja, O:n opettaja... Mä löydän itseni itkemässä autonratissa. Seuraavaksi työtoveri löytää mut itkemässä työpöydän äärestä, se halaa ja tilanne on vaan entistä pahempi. Viereisessä huoneessa itkee mun esimies, se itkee maailman pahuutta, mä itken oman elämän satunnaista ylivoimaisuutta. Me itketään yhdessä, puhutaan ja itketään ja sit me kuivataan kyyneleet ja jatketaan elämää ja duunia. Charlie keittää mulle teetä ja käy välillä halaamassa, samalla kun se varmistaa et onhan se leikkaus nyt varmasti ookoo ja tarkistithan vakuutuksesta myös sen ja tän ja ton. Mulla on työpaikka jossa saa itkeä ja saa nauraa – onneksi.

M:n rakas, rakas tokan luokan opettaja auringonkukkien kanssa

koulun oppilaat keräs liki yhdeksän tuhatta taalaa verisyöpäpotilaiden hyväksi,
ja tässä summa annetaan virallisesti syöpäsäätiölle.

Tulee keskiviikko ja viimeinen koulupäivä. Mä ajan lapset kouluun, käyn ostamassa kukkia, reksille suklaata. Ajan takaisin koululle kevätjuhliin. Kuusisataa oppilasta on kokoontunut yhteen, jokainen luokka-aste esiintyy muulle koululle enkä voi kuin ihailla musiikinopettajia. Laulut kiertävät maapalloa, mukana uutta ja vanhaa läheltä ja kaukaa. Kolmasluokkalaiset esittävät nokkahuilulla punk rockia.
 n
tää on aivan mahtava traditio... kaikki opettajat vilkuttamassa niille oppilaille, jotka lähtee busseilla kesäloman viettoon



Muutama tunti myöhemmin me seistään koulun pihalla. Kaikilla on todistukset repuissa. Opettajat seisoo rivissä ja vilkuttaa lähteville busseille, bussien ikkunat on auki oppilaitten käsien viluttaessa ja bussin torvien soidessa. Me ajetaan jätskille. Tästä alkaa kesä. 





perjantai 10. kesäkuuta 2016

lauma apinoita

ne kirjoitti luokman kanssa kirjan


Tavallista keskiviikkoa seuraa puolitavallinen torstai ja tavallisen epätavallinen perjantai. Mielessäni olen monenmonta kertaa palannut siihen ensimmäiseendiagnoosiin, siihen hetkeen siellä autismiklinikan neuropsykologin huoneessa. Palaan mielessäni siihen tunnemyrskyyn ja katson itseäni salaa itseni ulkopuolelta kun istun taas neuropsykologin sohvalla. Istun siellä neljättä kertaa. Huone vaihtuu ja sohva vaihtuu, psykologi nojatuolissa mua vastapäätä on kolmas, Fredde istuu mun vieressä. Mikään ei enää ole uutta ja vierasta. Sanat on tuttuja, testit on tuttuja. Osaan lukea sitä kädessä olevaa paperia ja tiedän että mun kolmas lapsi on matemaattiselta ongelmanratkaisukyvyltään 6 v 8kk. Oikeasti se on testipäivänä ihan vaan 6 vuotta. 6 vuotta, ei päiviä tai kuukausia. Ei pelota. En hyperventiloi. En pidätä itkua. Tästä on tullut tavallista - osa elämää. 

kaikkeen pystyy jos vaan tahtoo ja se kiinnostaa - Minecraft


Psykologi puhuu jannun vastauksista sen kysymyksiin, kuinka ne on olleet poikkeuksellisia ja huikeita, kuinka se koko monikymmenvuotisen uransa aikana on saanut vastaavia vastauksia vain yhden käden sormin mitattavan määrän kertoja. Mun ajatukset kirmaa jo jossakin muualla... raportti pitää viedä kouluun ja lastenlääkäriin. Pitää varata psykiatri ja puhua vaihtoehdoista. Siinä missä edellisen kanssa moni vastaus oli valmiina, on nyt enemmän kysymyksiä, mä etsin mielessäni jo vastauksia kysymyksiin. Miten tästä eteenpäin.

lapsi joka ei osaa kirjoittaa, kirjoittaa jos aihe kiinnostaa - Minecraft... "Minecraft is a game. There are many characters like Underman, Sceleton and Creepers. The Creeper can explode. Villagers can throw bottles. You can build an enormous hotel."  lapsella on ADHD.


Perjantaina mä istun lastenlääkärin kanssa ja me etsitään vastauksia niihin mun kysymyksiin. Mä puhun ensin, sanon että mulle on yks peenhailee miten se pärjää koulussa ja että pelkkää koulua varten lääkitseminen on mun silmissä lapsen aliarvioimista. Lastenlääkäri nyökkää. Jatkan, ja sanon että mun mielestä koulua tärkeämpi on se miten lapsi itse kokee oman tilanteensa; turhautuuko se tavalliseen arkeensa ja kykyynsä pakata koulureppu tai vetää vessa. Lääkäri nyökyttelee mukana. Mä sanon etten mä osaa suoraan päättää tarvitaanko lääkitystä, koska en suoraan osaa vastata kysymykseen siitä kuinka paljon lapsi itse kärsii omasta tilanteestaan. K:n kanssa tilanne oli helpompi. Oli pakko lääkitä, niin lapsen kuin perheenkin kannalta. Sinä aamuna kun K ei saa lääkettään on kaikki myöhässä koulusta, kenelläkään ei ole mukanaan eväitä ja ne menee kaikki yöpaidassa kouluun. Lastenlääkäri kysyy hyviä kysymyksiä; kokeeko lapsi olevansa muita huonompi? Turhautuuko se siitä ettei se kykene vetämään vessaa tai purkamaan koululaukkuaan? Onko edellämainitut lapselle totaalisen yhdentekeviä? Kuinka paljon tilanne häiritsee lasta itseään? Se muistuttaa että meillä on hyvä tiimi. Kokenut neuropsykologi, huippupsykiatri, lastenlääkäri joka on tuntenut lapset niitten syntymästä ja koulu joka on halukas yhteistyöhön.



Kahdeksan vuotta sitten minusta tuli äiti. Vanhemmuuteen kasvaminen vei aikaa, se on kai edelleen kesken. Neljä vuotta takaperin mut pudotettiin uuteen maailmaan, kapinoin, kiukuttelin ja vastustin. Ei ollut vaihtareita ja kasvoin erityislapsen/lasten vanhemmaksi. M:n myötä opin toimimaan uudenlaisessa maailmassani. Psykologeita, psykologeista ja terapeuteista tuli yhteistyökumppaneita. Keskustelukanava koulun kanssa muutti muotoaan ja opettajan lisäksi mukaan liittyi erityisopettaja, koulupsykologi, toimintaterapeutti, rehtori... Kun kolmannesta lapsesta tulee erityislapsi on mukana helpotus. Se ei sittenkään ollut tikku takapuolessa, kaikkeen on syy. Diagnoosin myötä saan eteeni kasan tuttuja työkaluja. Tänään vein sen psykologin raportin kouluun ja osaan jo sanoa ennen kuin kukaan vastaa, että näillä diagnooseilla se ei saa erityisopetussuunnitelmaa vaan mukautetun opetuksen suunnitelman – kotoisasti fiveofour (504).

siinä on liukumäki, aurinko ja ystäviä



Me ollaan monessa ihan tavallinen perhe. Toisaalta moni sellaiselle keskivertoperheelle ihan jokapäiväinen asia aiheuttaa meillä vatsanväänteitä vanhemmille, edellyttää suunnittelua ja saa monesti toteamaan ettei se ole sen arvoista... on kaikkien kannalta parempi jättää menemättä-tekemättä-näkemättä, säästytään monelta itkulta-riidalta-kyyneleeltä. 

mä näen ADHD:n siinä että tarinassa on yksi lause

tiistai 7. kesäkuuta 2016

yhdeksäntoista



Jos toivoa saisin… toivoisin ainakin muutaman tunnin lisää vuorokauteen. Ainakin kaksi, tai ehkä neljä. Että ehtis kirjoittaa kaikki ne ajatukset jotka kulkevat jatkuvana virtana, että saisi ne sanottue ennen kuin ne häviävät seuraavien ajatusten alle. Tiivistän monta ajatusta yhteen...

Charles The Clown



Pojilla oli synttärit. Nelisenkymmentä lasta, joista kolmisenkymmentä tuntemattomia. Niitten tuntemattomien vanhemmat, ne jotka reippaasti esittäytyi olevansa sen ja sen äiti tai isä. Kun vielä tietäis kuka niistä kaikista on Isaac tai Zoey tai Bella tai Luke. Ja ne vanhemmat jotka oli helpottuneita siitä etten minäkään tuntenut kuin ne muutamat. Muistin taas sen Hesarin jutun, sen siitä Laura Tarkasta, siitä naisjohtajasta jolla oli aikaa vain työlleen. Katsoin Mollya. Molly on naisjohtaja. Molly on GM maailman suurimmassa softafirmassa, ehkä sellaiset kolme Laura Tarkkaa. Sillä oli silti aikaa olla poikansa kanssa mun lasten synttäreillä lauantaina, ja maanantaina se lähti niitten kanssa eläintarhaan. Joku silloin sanoi että naiset on kateellisia toisilleen tai ettei naiselle suoda menestystä. Vähä mitään. Olen edelleen sitä mieltä että Laura Tarkalla on Laura Tarkalle liian vaativa työ, ettei se ehdi olla myös vapaalla ja viettää aikaa läheistensä kanssa. Molly ehtii ja sillä on aikaa. Molly on jees. Mollylla on satoja alaisia ja aika paljon vastuuta. 

pinata


Sitten tulee kesäkuun kuudes. Tulee meidän Tuomaksen syntymäpäivä. Vuosi vuodelta muisto on kauempana. Se tuntuu edelleen kipeänä, ja kun katson sinne kauas nousee kivun muisto kyynelinä silmiin. Muistan taas kerran olevani se äiti joka on myös menettänyt lapsen. Laitan päivityksen naamikseen, nykyään jo myös siksi että pelkään unohtavani. Pelkään turhaan, kyllä minä muistan. Muistan sen aina. Minkälainen sää silloin  oli. Muistan mitä mulla oli päällä kun itkin Fredden olkaa vasten uutisten jälkeen. Muistan sen valon ja ne tuoksut. Ei sitä unohda koskaan, ja silti päivitän, etten unohtaisi. Etten unohtaisi kolmatta poikaani. Tuomasta.

Päivää myöhemmin lähden aamulla töihin. Aikaisin. Ennen kuin kukaan herää. Lähtiessä moiskautan pusun Fredden poskelle ja onnittelen sitä. Yhdeksäntoista vuotta. Töissä yks sanoo että me ollaan oltu naimisisssa ehkä viisisataa vuotta. No melkein – yhdeksäntoista. Se on paljon. Silloin kun me mentiin naimisiin moni muisti kertoa kuinka moni avioliitto päättyy eroon. Kukaan ei muistuttanut miten moni ei pääty. Minä olen ollut Freddeni kanssa yli puolet elämästäni, ja jos ne lapsuusvuodet lasketaan pois lähennytään jo kolmea neljännestä. Tänään me juhlitaan juomalla shampanjaa ja syömällä nachoja. M meni partioon. Yhdeksääntoista vuoteen on mahtunut isompia ja pienempiä juhlia, eikä se rakkaus yhdestä arkisesta tiistai-illasta mihinkään kutistu.


Huomenna on ihan tavallinen keskiviikko.

me syödään lounasta kattoterassilla

lauantai 4. kesäkuuta 2016

me taidettiin selvitä hengissä



On perjantai. Sen sijaan että istusin toimistossani istun psykologin odotushuoneessa. Kaavakesulkeisiin meni tunti, ne tutut mahdottomat kysymykset. Ne joihin vastailen kolmatta kertaa. Osaan on helppoa vastata, osaan arvon parhaimmalta kuulostavan vastauksen. Seinän toiseltapuolen kuuluu vaimeana psykologin ääni ja pienen pojan vastaukset. Vielä kaksi tuntia.

Ulkona on mitä kaunein kesäpäivä, puhelimeen kilahtelee viestejä kaikkien kolmen opettajilta... viimeisiä viedään, ensi viikolla on viimeinen kokonainen kouluviikko. Jannut on menossa eläintarhaan kevätretkellä. M:n luokka oli siellä eilen. Suomessa alkaa kesäloma.

Sillä on tänään synttärit. Yhtäkkiä se on kuusi. Yhtäkkiä NE on kuusi. Pieni silmälasipäinen poika ja sen veli. Illalla me juhlitaan, ja huomenna. Miten me tultiin tähän. Selvittiin kaikista niistä kaaoksen vuosista kolmen pienen lapsen kanssa.

Kuusi kesää sitten meillä oli kaksi vastasyntynyttä ja kaksivuotias. Ekan vuoden kaikki kolme oli vielä vaipoissa, kaikilla kolmella oli tutti, ja elämä oli jonkinlaista selviytymistaistelua kakkavaippojen ja pullorumban keskellä. Koira pyöri jaloissa laiminlyötynä ja sai joinakin päivinä kahdesti päivällisensä, toisinaan ei lainkaan.



Seuraava vuosi oli varmaan vielä sitä ensimmäistä kaoottisempi. Meillä oli kasvavia haasteita esikoisen kanssa ja samalla yksivuotiaat pojat. Toinen juoksi suoraan kehdosta, kiipesi kaikkialle ja ehti ihan mihin vaan... Se pieni silmälasinen poika, se joka tekee testejä psykologin kanssa. Se käveli horjuen vielä pitkän ajan päästäkin. Miten monta kertaa tokaisin sille että pysy siinä, juoksen hakemaan ton toisen.



Se toinen vuosi oli varmaan sitä aikaa kun aloin ihan ääneen sanomaan et jos noi kaks jäbää vois sekoittaa uudestaan ja tasata vähän. Mitä vanhemmaksi ne tulee sitä selvempää on että meillä on kotona aurinko ja kuu, tumma ja vaalea, kuuma ja kylmä. Etelänapa ja pohjoisnapa, nopea ja hidas, impulsiivinen ja harkitseva. Jossakin niitten kahden välissä ja välillä omassa maailmassaan seilaa isosisko, edelleen tänään.

Pojat kasvoi odotushuoneissa. Mä surin niitten kadotettua lapsuutta. Ei ollut aikaa eikä mahdollisuutta muskareihin ja taidekerhoihin. Kaikki pyöri isosiskon kuntoutuksen ympärillä. Hyvä puoli oli että siinä lomassa ehti myös kaksikko toimintaterapiaa, fysioterapiaan ja puheterapiaan. Arvioitiin ja katsottiin.



Kolmevuotiaana alkoi koulu. M siirtyi alakouluun ja pojat aloittivat kumpikin omassa eskarissaan. Yhdestä erityislapsesta tuli kaksi. K integroidussa eritysryhmässä ”kunnallisessa” koulussa, ja O yksityisessä kirkon koulussa. Minä ajelin kolmen koulun väliä. Aamulla K bussiin, sitten O kouluun. M oli iltapäiväluokalla ja koko päivä oli käytännössä yhtä koulua ja terapiaa. Siinä sivussa mä tein omaa tutkintoani, ja lopulta vähän töitäkin.

Viime syksynä ne oli viimein kaikki samassa koulussa. Elämästä tuli helpompaa kun lapset oli koululaisia. Mä pääsin palaamaan töihin ja pienten lasten tilalle tuli koiranpentu. Puolentoista viikon päästä meillä on kaksi ekaluokkalaista ja kolmasluokkalainen. Heinäkuussa koiranpentukaan ei enää ole pentu.

Moni katsoo taaksepäin ja kaipaa pikkulapsiaikaa. Mulle se aiheuttaa edelleen vilunväristyksiä. Vasta viime syksynä tuntui siltä että me oltiin ihan oikeesti selvitty hengissä elämän suurimmasta ”survival” skabasta. Oli tilaa hengittää. On ollut tilaa hengittää vaikka kipsejä tulee ja menee, ja ortopedien kanssa ollaan jo etunimituttavia. Enää ei tunnu siltä etä jatkuvasti täytyy vaan selvitä aamusta iltaan. Ehtii pysähtymään. Ehtii katsomaan ympärilleen, ja ehtii näkemään miten mahtava kolmikko meillä on, silloinkin kun ne on ihan mahdottomia.




Psykologi on vähän kuin iso lapsi. Se pistää päänsä ulos ovesta ja toteaa silmät loistaen että meillä on makee poika. Niinhän meillä on, ja toinen poika, ja tyttö.