Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään tunnisteella suru merkityt tekstit.

hullu vuosi - tokat kuusi kuukautta

Vuosikatsaus jatkuu eikä se vuoden toinenkaan puolikas kovin yllätyksettömästi sujunut. Elämä on yhtä suurta seikkailua, ainakin meillä ja etenkin vuonna 2020.    Heinäkuu Uusi normaali oli alkanut tuntumaan tutulta ja asiakkaita tavattiin maskien kanssa. Palasimme myös ruokakaupan asiakkaaksi. Kesä tuntui ikuisuuden mittaiselta ja kaikki odottivat innolla viikon lomaa järven rannalla, siellä missä voisi hetkeksi unohtaa kaiken, ja keskittyä uimiseen ja lomailuun.   Järvellä oli yhtä ihanaa kuin aina ja päivät kuluivat uiden ja suppaillen, kunnes pellehyppykilpailu päättyi siihen että löin jalkani järven kovaan hiekkapohjaan ja mursin nilkkani. Loppuloma kului kuistilla hautoen nilkkaa jäähautein ja odottaen että pääsisin kotiin lääkäriin, se peräkylän ensiapu jolle oli annettu yksi tähti ei tuntunut houkuttelevalta, tai ilmeisesti nilkka ei ollut tarpeeksi sininen, turvoksissa ja kipeä jotta olisin lähtenyt sinne. Elokuu   Kuukausi kitkutteli eteenpäin...

hullu vuosi - ekat kuusi kuukautta

  On joulukuun kolmastoista ja jotenkin tuntui sopivalta katsoa menneeseen vuoteen. Minkälainen tämä hullu vuosi on ihan oikeasti ollut? Hullu? No, ainakin meidän perheessä ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita ole päässyt puuttumaan vaan tästä vuodesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan, tai useammankin sairauskertomuksen.   Tammikuu Alkuvuodesta luonnonvoimat laittoivat meidät polvilleen. Ja tammikuussa maahan satanut lumi pysäytti elämän useammaksi päiväksi eikä kukaan silloin vielä tiennyt mitä kevät toisi tullessaan, ei vaikka Yhdysvaltain ensimmäinen Covid-19 potilas oli meidän osavaltiossamme, sairaalassa jossa olin - silloin joskus - töissä.   Helmikuu Helmikuu oli suuren tuhotulvan aikaa, kuukausi jonka aikana useammastakin läheisestä pikkukaupungista muodostui hetkeksi saari ja koulutkin suljettiin päiväksi koska monessa paikassa koulumatkalle olisi tarvinnut veneen.   Vuoden kaksi ensimmäistä kuukautta ovat jossakin kaukaisuudessa, sellaisesta t...

päivä 54 - kananmunat ja sokeri kortilla

Jokainen päivä, kellon lähestyessä seitsemää ja meidän linnoittautuessa yhdessä olohuoneen sohvalle, totean ääneen että me ollaan selvitty taas yhdestä päivästä ja aika kun näistä viikoista ja kuukausista tulee muistoja on taas hetken lähempänä. Ensimmäisten viikkojen kipuilun jälkeen elämä on löytänyt uuden uomansa, sen jonkinlaisen normaalinsa poikkeuksellisissa olosuhteissa. Rapsutuksia.  Muistan jotenkin poikkeuksellisen elävästi omat ajatukseni meidän vanhempainyhdistyksen hallituksen ensimmäisen videopalaverin aikana maaliskuun 6. Rehtori puhui siitä miksi koulupiiri ei vielä ollut tehnyt päätöstä koulujen sulkemisesta ja arveli samaan hengenvetoon että viikon päästä tuskin enää käydään koulua. Rehtori oli oikeassa. Ilmoitus koulujen sulkemisesta kolmen piirikunnan alueella tuli seuraavan viikon puolivälissä, muutamaa päivää sen jälkeen kun omat lapset olivat jo jääneet kotiin. Vanhempina meistä tuntui hullunkuriselta lähettää lapsia kouluun tilanteessa jo...

kahdeksan vuotta sitten

Uudet tilastot 2020 Tähän aikaan vuodesta palaan ajassa taaksepäin, siihen maaliskuiseen hetkeen rintatutkimusyksikön parkkipaikalla. Siinä nojaan autoon ja katson kyynelten lävitse vieressä kohoavaa sairaalaa. Yritän epätoivoisesti pysäyttää kyynelten virtaa ja koota itseni, jotta voisin kävellä sisään mammografiaan. Tänne saakka selvisin, lastensairaalasta aikuistensairaalan parkkipaikalle. Selvisin tapaamisesta neuropsykologin kanssa, tapaamisesta jossa kuuntelin ilmeettömänä lääkäriä, otin vastaan nivaskan papereita, kuuntelin vähän lisää, nyökkäsin, kiiton, varasin ajan jatkoon ja lähdin. En itkenyt, en tuntenut oikeastaan mitään vaikka olin kuvitellut olevani voitonriemuinen ja helpottunut. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin miksi psykologi kysyi ymmärsinkö mitä hän sanoi, kysyi koska en osoittanut minkäälaista tunnetilaa, kuuntelin ja nyökkäsin. Ojensin käden, otin vastaan nipun papereita ja lista kirjoista jotka pitäisi lukea. Vasta siellä ajomatkan jälkeen, seuraavan sa...

näkymätön lapsi

On lauantai iltapäivä, lapset jäi kotiin ja me istutaan pienpanimon ikkunapöydässä siemaillen olutta. Fredde mesettää sisaruksilleen, mä tekstaan ystävän kanssa ja etsin lapselle psykologia. Nostan katseen puhelimen ruudulta ja sanon sille että mulla on huono omatunto, se kysyy että miksi. Sanon että pienin on aina jäänyt vähän jalkoihin, viimeiseksi ja huomiotta koska se on se joka pitää itsestään vähiten meteliä. On vaikeaa olla antamatta huomiota lapselle joka puhuu taukoamatta ja toistaa saman kysymyksen tarvittaessa satoja kertoja. On mahdotonta olla huomioimatta sitä joka huutaa niin että naapuritkin tietää, sitä joka aikanaan piirsi mustalla tussilla valkoiseen nahkasohvaan, rakensi kylpyammeeseen vedestä ja kylpypyyhkeistä akvaarion tai laski pahvilaatikossa alas portaita. On vaikea olla huomioimatta lasta joka peloissaan löytää tiensä meidän sänkyyn yö toisensa jälkeen. Se kolmas, se pienin jää vähemmälle koska sen tarpeet on hiljaisempia. Sen tarpeet ei ole äänekkäi...

vesivahinko

Tämä kuva meidän nallelapsista on lokakuulta. Viisitoista minuuttia on pitkä aika. Vartissa ehtii pikasuihkuun ja valmiiksi töihin. Vartissa ajaa toimistolle silloin kun ei ole ruuhkaa. Vartissa pakkaa eväät ja laittaa aamiaisen. Vartissa hakee kaupasta unohtuneen maidon. Vartissa tekee paljon ja samaan aikaan siinä ei ehdi oikein mihinkään tai mitään. Vartti ei riitä kahvitteluun ystävän kanssa eikä siinä ehdi töihinkään kuin poikkeustapauksessa. Vartissa ei voi käydä kampaajalla tai katsoa suosikkisarjaa telkkarista. Tullessaan kuivausmiehet kysyivät että ymmärsivätkö he nyt oikein heille annettuja muistiinpanoja, että vahinko on karhun aiheuttama? No, tavallaan... tai siis välillisesti koska ilman karhua meillä ei olisi sitä massiivista vesivahinkoakaan mikä syntyy kun vesi saa vapaasti valua lattioille vartin verran. Vesi ehtii vartissa pitkälle. Se ehtii kylpyhuoneesta eteisen kautta olohuoneeseen. Se ehtii portaiden alle ja komeroon kastelemaan joululahjat. Se eh...

saaks nutellaa?

Tättis tutkii mikroskoopilla lammen eläimistöä.  Saanks mä nutellaa leivälle kysyy kymmenvuotias lauantaiaamuna, äiti vastaa lapselle että joo, miksikäs ei, ota nutella ruokakomerosta. Sillä aikaa kun mä sudin sokerista pähkinätahnaa vastaleivotulle leivälle lapsi jatkaa pohdintaansa: ”Mä otin nutellaa aamuleivälle viimeksi helmikuussa, helmikuun alussa... nutella ei ole kovin terveellistä, mutta se on hyvää. Meidän perheessä nutellaleivän saa syödä ehkä joka kolmas kuukausi, se on hyvä sääntö nutellaleivälle.” – Mä katson lasta kulmain alta ja hammasta purren mietin samalla mitä muu maailma mahtaa ajatella meidän perheen touhuista. Tekis mieli sanoa, mutten sano ettei meillä ole nutellasääntöjä – pitäköön sääntönsä.   Ei meillä ole kauheesti mitään muitakaan sääntöjä, mutta silti mun lapsen mielessä kaikessa on säännöt ja rytmi – järjestys. Sillä on sääntö ihan kaikkeen,   miten syödään, kuinka usein käydään ravintolassa, miten monta värikynää otetaan piirtäess...

213 tai 321

Tänään maaliskuun 21. vietetään kansainvälistä Downin syndrooma -päivää. 213 tai kuten täällä meillä 321, koska Downin oireyhtymän aiheuttaa yleisimmin kolmas 21-kromosomi kaikissa soluissa. Kuten kaikessa, poikkeuksiakin on. Mosaikismista puhutaan silloin kun kolmas 21:n kromosomi löytyy vain osasta soluja. Meillä ei ole downlasta, mutta on ollut olemassa aika kun ei oltu ihan varmoja josko meille on sellainen tulossa. Muistan ajatuksen sen viikonlopun ajalta. Muistan kuinka makasin hämärässä makuuhuoneessa lapsivesipunktion jälkeen odottamassa tuloksia… onko vai eikö? Mitä tehdään jos on? Keskeytetäänkö raskaus vai ei? Voiko tehdä osakeskeytyksen? Riskit on valtavia. Lopulta puhelu tuli, kumpikin pojista oli kromosomeiltaan normaali. Myönnän että olin ihan valtavan helpottunut, ei tarvinnut miettiä enempää. Omista huolistani suurin oli se mitä tapahtuisi sitten kun minua ei enää ole. Mietin myös olisiko minusta erityislapsen vanhemmaksi. Silloin en vielä tiennyt että minulla ol...

lämmin osanotto

Kuin renkaat vedessä suru koskettaa meitä aaltoina. Mitä kauempana keskipisteestä, sitä vaimeampi on kosketus mutta jokainen kerta aallon osuessa henki salpautuu yhä uudestaan ja uudestaan. Minä tiedän että lopulta meidän muiden oma elämä palaa uomiinsa ja jatkaa eteenpäin. Yhtä kipeästi tiedän ettei siellä keskipisteessä ole paluuta yhtään mihinkään. Maailma on mennyt peruuttamattomasti rikki. Tulee aika kun on jatkettava eteenpäin, tulee se maailmankaikkeuden yksinäisin hetki sureville, se kun muut palaavat arkeen, jatkavat eteenpäin eikä itse pääsee eteenpäin.  Niin kuin jokainen muukin, haluaisin sanoa jotakin lohdullista mutta sanat loppuvat kesken. Luen surunvalittelukortin toisensa jälkeen, palautan ne takaisin hyllyyn yksi kerrallaan todeten ettei niistäkään löydy sanoja. On vain latteuksia ja loppuunkuluneita fraaseja. Sen sijaan ostan maitoa, leipää ja voita ja vien ne surevalle. Laitan ne jääkaappiin.  Jääkaappi on jo täynnä ruokaa, jostakin syystä surevaa täyt...

sarianna

Karvaiset työvarpaat Sariannalle! Sellaiset keski-ikäiset varpaat.  Sarianna oli tuntenut mut omien sanojensa mukaan ”jo jonkin aikaa”, mä tutustuin Sariannaan huhtikuussa. Ensin tuli viesti, sitten toinen ja lopulta me tavattiin puolittaisen sattuman ansiosta kahvilassa. En ollut naista koskaan nähnyt ja silti tiesin siltä istumalta että siinä se nyt on – Sarianna. Ihanaa että tavattiin, mutta olis pitänyt tavata jo aikaa sitten! Yli vuosi meni ihan hukkaan, tai eihän se hukkaan mennyt, mutta nyt aika loppuu kesken. Sydämessä on yhtäaikaa onnea, iloa ja surua.  Musta tuntuu että se tuntee meidän lapset ja mut, joskus paremmin kuin minä itse. Ainakin se ymmärtää puolesta sanasta ja tietää ihan aidosti ja syvältä mitä mä tarkoitan, kun sanon että pitää vahtia ettei se keskimmäinen katraasta hukuttaudu uskoessaan omiin uimataitoihinsa – siihen uimataitoon jota ei ole. Sarianna tietää minkälaista on kasvattaa lasta jolla ei ole sellaisia luojan asettamia rajoja, tiet...

heräämisiä

Tättis on murjottanut kohta viikon. Se tiuskii ja se äyskii. Se vetäytyy omaan yksinäisyyteensä lukemaan, eikä vastaa kun puhutaan. Kaupassa se vilkuilee meitä vihaisesti kulmainsa alta ja yhtäkkiä tajuan mistä on kysymys. Potkin itseäni nilkkaan kun olen ollut niin hölmö ja sokea, ja kysyn varovaisesti että voitaisko me jutella. Me maataan Tättiksen sängyllä ja mä kysyn siltä onko se meille – mulle ja Freddelle – vihainen. Se nyökkää ja poskelle vierähtää kyynel. Aikuisen maailmassa voi aina jossitella, voi järkeillä ja ajatella suuremman kokonaiskuvan kautta, mutta lapsen, ja etenkin Tättiksen maailmassa asiat on suoraviivaisia ja minä olen vanhempana pettänyt sen luottamuksen. Äitinä ja vanhempana mun tärkein tehtävä on suojella lastani ja siinä tehtävässä olen pahasti epäonnistunut. Siinä sängyllä maatessani ymmärrän silmänräpäyksessä tilanteen ja valtaisa syyllisyyden aalto hyökyy ylitseni – kyllä, minä en osannut. Kyllä, minä en suojellut sinua rakkaani. Anna minulle anteeks...

kesän kynnyksellä

Volvo on iso auto. Sinne se meni ja kolme lastakin mahtui vielä kyytiin. Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa matkaan muistoissa samalla kun elämä rakentaa uusia. Kaksi viikkoa joihin mahtuu koko elämän tunteiden kirjo syntymästä kuolemaan, rakkauteen, uuteen alkuun ja lupauksiin. Se on niin voimakasta aikaa, että huomaamattamani palaan kaikkiin niihin hetkiin, tunteisiin ja ajatuksiin. Viime keskiviikkona olin kouluttamassa sairaalassa, katsoin ulos työhuoneen ikkunasta ja katseeni kohtasi naisten sairaalan siipi, samana aamuna Facebook oli tarjoillut valokuvamuistoja samasta paikasta, kuvan sairaalalounaasta vuosien takaa. Siellä minä odotin, naistensairaalan synnyttävien osastolla. Odotin viikon, odotin toisen. Halusin kotiin, olin väsynyt, olin peloissani. Olin pelännyt kuukausia. Olin pelännyt kaksisataaviisikymmentäneljä päivää. Se on pitkä aika pelätä. Tällaisilla synttäreillä vanhemmat voi ottaa aurinkoa autotallin edustella ,ja jutella mukavia muitten vanhempie...