keskiviikko 28. elokuuta 2019

viikko ennen koulujen alkua

Uusi yläkoulu.



Koulut alkaa tiistaina mutta miltä näyttävät nämä viimeiset päivät ennen kuin koulu alkaa? Vähän sekavilta. Aika täysiltä ja elämänmakuisilta.

Perjantai, elokuun 23.


Edellisenä iltana me ollaan palattu lomalta. Pyykkikasat värittävät yläkerran lattiaa kun kone jauhaa lastia toisensa jälkeen. Ne samat pyykkikasat ovat siellä lattialla edelleen, viisi päivää myöhemmin – nyt puhtaina tosin.

Mä teen töitä jonkinlaisessa puolihurmoksessa loman jälkeen ja lähetän sähköposteja sinne sun tänne. Varmistan asiakkailta että niillä on kaikki hyvin eikä hoitamattomia huolia joihin mun pitäis vaikuttaa. Katselen syksyn markkinointia, luen talousuutisia ja alaan liittyviä tuoreita uutisia. Jaan muutaman artikkelin somekanavissa ja aina välillä vilkaisen kelloon.

Koulukuva.


Yhdentoista aikaan me seistään Tättiksen uuden yläkoulun pihassa. Otan valokuvia. Aina vaan niitä valokuvia huokaa yksi. Yhteiset koulutarvikkeet jätetään heti ovensuuhun; riisi kopiopaperia, valkotaulukyniä ja nenäliinoja. Päivän päätteeksi siinä pitäis olla jotakuinkin 700 riisiä paperia, nenäliinapakettia ja noin 4500 valkotaulukynää. Mun kädessä on edelleen nippu kuitteja, kaavakkeita ja lääkärintodistuksia. Me kuljetaan jumppasalissa ohjeitten mukaisesti pisteeltä toiselle. Ensin lääkärintodistukset ja terveyspaprut terveydenhoitajalle, tämän pöydän luona pysähtyvät kaikki, nekin jotka jättävät tyhjän kaavakkeen allekirjoitettuna. Käydään sovittamassa jumppavaatteita, mutten maksa niitä vielä kun en tiedä osallistuuko se koko koululiikuntaan. Jos osallistuu niin sillä pitää olla ne koulun omat liikkavaatteet, hyvä siis sovittaa varmuuden vuoksi. Seuraavaksi koulukuva ja koulun oppilaskortti. Kirjastosta haetaan läppäri ja viimeisenä päästään tutustumaan itse koulurakennukseen.  
Meidän parturissa on melkein aina joko työntekijöitten tai asiakkaitten koiria. 


Seuraavaksi jannujen parturit. Ensin yksi ja sen jälkeen toinen perään. Odotellessa kuvaan parturissa olevan asiakkaan koiraa joka pyörii tuolien välissä ja ympärillä ennen kuin hyppää omistajansa syliin.

On perjantai, pizzapäivä.

Lauantai, elokuun 24.


Vähän ennen kymmentä me lampsitaan lasten kanssa meidän lähipuistoon. On ensimmäinen asukasyhdistyksen nuorten yhteisötapahtuma. Paikalla on vajaat viisikymmentä lasta, nuorta ja vanhempaa, tavoitteena kerätä roskat pois jalkakäytävien vieriltä, ei niin että niitä olis mitenkään erityisen paljon, oikeastaan niin vähän ettei niihin edes kiinnitä huomiota mutta hyvähän nekin on poimia pois. Kumihanskat käsiin ja roskikset kouraan ja sitten mennään... Kentsu on varma että löytää timanttisormuksen tai satasen setelin. Ei löydä, mutta löytää kaksikymppisen kuitenkin. Jannu loistaa kuin naantalin aurinko.

Lähdetään lauantai-asioille. Ruokakauppaan ja tilaamaan Ollipollille uudet silmälasit kouluvuotta varten. Näkö on muuttunut vuodessa sen verran että uudet lasit on hankittava. Vasta kolmannesta liikkeestä löytyy pokat jotka miellyttää miestä ja ne laitetaan tilaukseen.

Näistä ei löytynyt yhtäkään voittajaa ja nettilasit osoittautuivat muutenkin aika kalliiksi.


Viideltä on naapurin koiran hautajaiset. Luit oikein. Siellä me seistään ringissä, katsotaan muistovideo, kirjoitetaan muistokirjaan ja lopulta kuopataan tuhkat takapihalle. Jokainen laskee uurnalle multaa ja sanoo tärkeimmän muistonsa naapurin koirasta... onhan niitä, se kerta kun omistaja sai idean lähteä rullaluistelemaan ison kouluttamattoman koiran kanssa ja mä ajattelin että nyt lähti naapurinfrouvalta henki. Onneksi se landasi naama edellä meidän pihanurtsille ja koirakin saatiin kiinni.

Loppupäivän vietän pihalla grillaten. Ruuaksi on lehmän kylkeä ja nyhtöpossua. Niiten valmistamiseen menee jokunen tovi jos toinenkin ja siksi teen vähän isommat satsin.

Sunnuntai, elokuun 25.


Hetken mielijohteesta paistan aamiaiseksi kasan lettuja, koska meillä ei kuulemma ole koskaan mitään kivaa aamiaiseksi kun mä aina vaan teen töitä.

Aamiaisen jälkeen kannan kaikki koulutarvikkeet autotallista olohuoneen lattialle. Läjä on vaikuttava. Yhdessä me istutaan siinä lattialla ringissä nimitarrojen kanssa ja jaetaan tavaroita kolmeen reppuun. Kolme kansiota sulle, neljä toiselle, viisitoista liimapuikkoa, paperia, kyniä, vihkoja, viivottimet viimevuodelta, harppi, laskin... Urakkaan menee puolisentoista tuntia kun välillä pitää käydä metsästämässä edellisen vuoden saksia tai penaalia.

Iltapäivästä käydään pyöräretkellä meidän omassa metsässä. Polkuja pitkin ajomatkaa kertyy kymmenisen kilometriä ja vain yhden kerran yhdeltä menee hermot mun neuvomiseen. Se huutaa mulle pää punaisena, että eikö täällä saa ikinä ajaa rauhassa kun sä vaan valitat että pitää tehdä sitä tai tätä... Niin, äidit nyt vaan yrittää auttaa. Silloinkin kun olis hyvä olla ihan hiljaa vaan.


Me syödään samaa kuin edellisenäkin päivänä.

Maanantai, elokuun 26.


Samalla tavalla se kulkee aamusta kuten jokainen muukin päivä. Teen töitä aina aamuisin muitten vielä nukkuessa. Mun aamu alkaa usein jo ennen kuutta ja juoksevat asiat saa hoidettua kymmeneen mennessä. Jos ei ole asiakastapaamisia tai pakko mennä toimistolle loppu päivä hoituu kännykästä. Odotan koulujen alkua ja sitä että mulla on aikaa olla enemmän toimistolla. Sitku.

Ennen puoltapäivää tapaan suomalaisia naisia ja lapsia kässäkahveilla. Me kokoonnutaan aina maanantaisin kahvilaan tai näin kesällä jonnekin missä lapset viihtyy vähän paremmin. Nämä tapaamiset on mun viikon lempihetkiä, erilaisia, eri-ikäisiä naisia, yhdistävänä tekijänä rakkaus käsitöihin. Tai on meillä mukana niitäkin joille koulun käsityötunneista jäi niin vahva muisto ettei tulis mieleenkään tarttua puikkoihin, neulaan tai virkkuukoukkuun.

Olen luvannut että Kentsu saa toisen korviksen ennen koulujen alkamista. Me pysähdytään laittamaan pojan korvaan lävistys. Se kohauttaa kulmakarvojaan kun liikkeen nuori työntekijä kysyy haluaako se halata nallea silloin kun korva lävistetään, mä nauran salaa sen tyypin selän takana.

Skeittaaja.


Poikien kummisedällä on synttärit ja me viedään lahja perille ennen kuin tiputan yhden pojan karatetunnille ja ajan toisen skeittipuistoon skeittaamaan. Me ollaan taas oltu valtaosa päivästä liikenteessä ja kello lähentelee puolta seitsemää ennen kuin olen kotona keittelemässä kalakeittoa.

Tiistai, elokuun 27.


Kentsun oikomahoito alkaa aamuvarhaisella. Oikomalääkärillä menee puolisentoista tuntia heti aamusta ja lääkärin vastaanottosali on täynnä lapsia ja vanhempia tekemässä ihan tasan samaa kuin mekin, aloittamassa urakkaa jonka ensimmäiset päivät ovat kivuliaita ja kurjia. Mun oikealla puolella istuu sikhi-isä turbaani päässään ja toisella puolella korealainen äiti. Amerikka on monimuotoinen maa. Ihan samalla tavalla me kaikki kolme tehdään töitä odotellessa ja sivussa keskustellaan siitä mistä sen waterpikin saa halvimmalla. Lopputuloksena meillä kaikilla kolmella on lähetys tulossa Amazonista ennen iltayhdeksää, ehtii vielä saman päivän hammaspesulle.

Vähänkö jännää...


Lapset jää kotiin kun mä menen koululle vanhempainyhdistyksen hommiin. Me lajitellaan ja pussitetaan lomakepaketit jokaiselle perheelle. Täällä kouluvuosi alkaa aina samalla tavalla ja lomakesulkeiset on oleellinen osa tätä tapahtumaa. Muutama tunti vierähtää pakatessa, lajitellessa ja rupatellessa. Vaihdan kuulumisia toimiston väen ja oppilaanohjaajan kanssa.

Iltapäivällä valokuvaaja tulee ottamaan musta uudet valokuvat käyntikortteihin ja esitekuviin. Seison meidän takapihalla mustassa housupuvussa paahtavassa helteessä, poseeraan jakulla ja ilman, koiralla ja ilman. Olen helpottunut kun pääsen takaisin sisään ja ilmastointiin.

Kentsu on surkeana ja me katsotaan sen kanssa loppupäivä elokuvia. Laitan sille ruuaksi kanalientä ja kermaisen pirtelön. Me muut syödään taas niitä lauantain grillauksen jämiä.

Illalla silittelen ison pienen pojan uneen mun kainaloon samalla kun vastailen työmeileihin vielä sängystä.

Keskiviikko, elokuun 28. – tänään


Meidän pitää lähteä liikenteeseen vasta iltapäivästä, joten ehdin hoitelemaan töitä ja juoksevia asioita kotitoimistolta. Markkinointijutskat ja nettisivujen päivittäminen on sitku-osastolla. Sitku lapset on saatu kouluun.

Aamiaisella.


Juoksevien asioitten hoitamiseen menee paljon aikaa. Soitan vakuutusyhtiöön kysyäkseni hylätystä korvauspyynnöstä. Selviää ettei vakuutusyhtiötä ole koskaan edes laskutettu. Soitan palveluntarjoajalle ja pyydän heitä laskuttamaan vakuutusyhtiötä. Miks tää on aina tällaista säätämistä. Mietin että moni varmaan maksaa kiltisti näitä laskuja ilman että tarkistaa miksi se vakuutus ei maksanutkaan. Varaan Ollipollille ajan lääkärille. Se tarvitsee uuden reseptin migreenilääkkeille ja todistuksen siitä että lääkityksen tulee olla tarjolla myös koulussa. Tässä maassa rakastetaan lomakkeita ja kaavakkeita. Reseptin olis voinut uusia puhelimitsekin, mutta siihen paperiin pitää saada lääkärin kuittaus ja on helpompaa mennä vaan suosiolla lääkäriin. Neurologille saatiin aika vasta lokakuun loppupuolella ja mua vähän huolestuttaa kun nuorella miehellä on tällä hetkellä parikin päänsärkykohtausta viikossa. Triptaanit toimii hyvin, mutta silti. Saan ajan iltapäiväksi.

Kahdelta pitää olla ekassa terapiassa ja heti sen perään on kolmelta seuraava. Ennen sitä ehdin vielä hoitaa vahempainyhdistyksen asioita.

Taidetaan syödä sitä toissailtaista kalakeittoa.

Loppuviikko...


Torstai menee käytännössä kokonaan koululla vanhempainyhdistyksen hommissa ja kouluun tututumistouhuissa.

Perjantaina aamusta Tättiksellä on ravitsemusterapian ja sosiaalityön ajat kivennavalla ja siihen menee puolipäivää jo ihan siksi että ajomatkaa on tunti suuntaansa. Pitää lähteä ajoissa kun ne kuitenkin haluaa verikokeetkin.

Lauantain olen liikenteessä asiakkaitten kanssa käytännössä aamusta iltaan. Työpäivä tienpäällä siis. Ympyrä sulkeutuu. En tiedä olenko sunnuntaina töissä vai kotona, maanantai on pyhäpäivä ja tiistaina alkaa koulut.






keskiviikko 21. elokuuta 2019

mökillä maailmalla

"Konttorilla" täällä Deer Lakella



Päivästä tulee kuuma vaikka vielä on viileää. Mun toimistosta, tästä yläterassilta avautuu ihan mieletön maisema järvelle ja vastapäätä kohoaviin kukkuloihin, veden liplatus säestää näppäimistön naputusta ja naapurin vene kolisee laituria vasten. Pieni mies istuu mun kännykän kanssa ja katselee vanhoja valokuvia, yllättävän hyvin ne on pärjänneet, nyt jo kolmatta päivää ilman padejään ja pelaamista. Netti toimii täällä niin hitaasti että se on varattu aikuisten työskentelyyn, ei lasten pelaamiseen ja toisaalta onhan täällä tekemistä muutenkin.

Yläterassi ja alaterassi ja laituri.


Kesämökkeilyä pidetään suomalaisena tai siis pohjoismaisena juttuna ja aika ainutlaatuisena maailmassa. Itsekin luulin ettei muualla ole kesämökkejä ja mökkikulttuuria. Luulin väärin. Täällähän mekin nyt ollaan, itäisessä Washingtonissa, järven rannalla – ystävien kesämökillä. Täällä on kesämökki kesämökin vieressä ja näitä tämänkaltaisia järviä on täällä paljon. Järven toisessa päässä on leirintäalue ja uimaranta. Yhdysvalloissa on yli 9 miljoonaa kesämökkiä ja loma-asuntoa. Paljon vähemmän toki kuin Suomessa missä jokaisella tuntuu olevan se oma mökki, tai melkein sillä Suomessa on reilut 500.000 loma-asuntoa. Mökkeilykulttuuri ei siis sellaisenaan olekaan ihan niin ainutlaatuinen kuin minä sitä pidetään. Omassa ystäväpiirissä kesämökkejä on paljon, vuoristossa, järvien rannoilla ja merenrannassa. Yhdenkään omistaja ei ole suomalainen. Yhteistä mökeille on että niillä vietetään lomat ja viikonloput, niitä lainaillaan ystäville ja kaverit kutsutaan kylään. Kuulostaako tutulta?

Viikonloppuna poikien kummivanhempien mökillä Ronaldissa. Se on vuoristomökki.


Tämä mökki jolla me nyt ollaan on ollut tässä perheessä jo pitkään. Isoäidin jokainen aviomies on rakentanut oman lisäsiipensä kuin korostaakseen omaa omistusoikeuttaan, ei niinkään mökkiin vaan siihen isoäitiin. Lopputuloksena on mielenkiintoinen yhdistelmä huoneita ja käytäviä, terasseja siellä ja täällä. Ainut mikä pysyy lävitse talon on 60-luvun tyyli huikean värisine pitkänukkaisine kokolattiamattoineen ja marmorijäljitelmä kylppäreineen, niin karmaisevia yhdistelmiä että ne ovat jo kiistattoman upeita, paitsi silloin kun allekirjoittanut irroittelee koiran ripulikakkaa kokolattiamaton pitkistä karvoista aamupuhteenaan. Silloin olisin kiitollinen lyhyemmästä nukasta tai vaikka vinyylilattiasta.

Niin kauhea että se on jo aivan järjettömän hieno.


Kahvi jäähtyy pressopannussa ja käyn keittämässä tuoreen pannullisen aamiaisen seuraksi. Pian meillä on taas kolme lasta järvessä. Saatan napata kirjan kainaloon ja lampsia itsekin aurinkoiselle laiturille. Polkuveneestä hyppääminen on niistä ehkä parasta ikinä ja toiseksi parhainta on se loputon ilmapatjalla seisomaan nouseminen ja veteen kaatuminen. Muistan elävästi miten hauskaa se oli lapsena ja onhan se aika kivaa edelleen, siis se ilmapatjailu kun ei meillä lapsena mitään polkuveneitä ollut. Iltapäivään mennessä järvenselkä täyttyy uimareista, suppailijoista, veneistä, vesihiihtäjistä ja vesiskoottereista. Muistelen että niistä oli joskus aikanaan puhetta Suomessa, Suomi on hiljainen maa, täällä kaikki on enemmän tai vähemmän äänekästä, tiskikoneesta alkaen.

Poluveneestä järveen.


Mökkeily on rentouttavaa. En muistanutkaan miten hyvltä se tuntuu kun kännykkä ei toimi ja netti on niin hidas että ehtii hörppimään monta kulausta kahvia sivun latautuessa. Ei ole kiire mihinkään ja aika kuluu aamiaisesta lounaaseen, lounaasta iltapäivä oluseen ja lopulta iltaruokaan. Aamulla aloitetaan alusta. Lapset kysyy multa että saadaanhan me tulla tänne takaisin, toivon että saadaan. Minäkin tulisin mielelläni.



perjantai 16. elokuuta 2019

mitä yhdestä murtumasta


Suomessa on syksy on alkanut koulujen myötä. Sosiaalisessa mediassa oli yhtenä aamuna kymmeniä ellei satoja ihania kuvia ensimmäisestä kouluaamusta, reppuselkäisistä tyypeistä jotka oli matkalla takaisin kouluun. Toisaalla hehkutettiin syksyn tuntua ilmassa, sienisatoa ja villasukkia. Me lähdetään huomenna kesälomalle, onhan kesää jäljellä vielä muutama viikko ja ihan oikeasti syksy alkaa tuntua ilmassa vasta syyskuun loppupuolella. Yhdysvalloissa koulujen alkamisajankohta on ensin osavaltiokohtainen ja sitten sitä vielä säädetään vähän kuntien ja koulupiirien välillä. Monessa osavaltiossa koulut ovat jo alkaneet. Meidän lapset aloittaa koulun syyskuun 3. Melkein kuukautta myöhemmin kuin Suomessa. Toisaalta täällä viimeinen koulupäiväkin oli vasta kesäkuun jälkimmäisellä puoliskolla.

Tämä viikko meni skeittileirillä. Kuulemma aivan parasta!


Näitä viimeisiä viikkoja ennen koulunalkua värittää lähes jokaisessa perheessä samat asiat. Päivät täyttyvät hammaslääkäreistä, silmälääkäreistä, urheilulääkärintarkastuksista, oikomahoidosta ja yhdestä sun toisesta tapaamisesta mikä on hyvä saada pois päiväjärjestyksestä ennen kuin koulut alkaa. Osahan näistä on toki kouluvuoden läpi jatkuvia, kuten se oikomatyyppi, mutta ettei niitä nyt ihan heti tarttis kiikuttaa mihinkään kesken koulupäivän. Meillä tähän listaan kuuluu lisäksi erilaiset evaluaatiot ja psykiatrit. Kun kolme lasta käytetään jokainen edellämainituissa yhdessä tai erikseen alkaa kalenteri näyttämään siltä että rohkeampaakin hirvittää. Loppuviikosta oikomalääkäri kysäisi että tuutteko huomennakin... niin, olihan se vasta viikon kolmas aika. Pelkästään tällä viikolla mun kalenterissa oli kahdeksan, siis K-A-H-D-E-K-S-A-N lääkäriaikaa lapsille, yksikään niistä ei ollut akuuttiaika, se akuuttiaika oli se yhdeksäs kun Kentsu kaatui skeittileirillä ja sai hiusmurtuman ranteeseensa. Siinä seassa tehdään vielä töitä, hoidetaan vanhempainyhdistyksen hallituksen juttuja, ajellaan leireille ja leireiltä ja ostellaan koulutarvikkeita.

Stevie Wonder on ollut silmälääkärissä.


Vienosti me alakoulun vanhempainyhdistyksen hallituksessa yritettiin keväällä ehdottaa rehtorille että mitä jos koulu tilais koulutarvikkeet ja vanhemmat vaan maksais. Ajatus ei ottanut tulta alleen ja niinpä mä olen taas kerran tilaillut vihkoja, kansioita, paperia, kyniä, kumeja, valkotaulukyniä, harppeja, tusseja, värikyniä, välilehtiä sun muuta mukavaa. Autotallista kävin hakemassa pari kansiota ja viivottimetkin näytti ihan käyttökelpoisilta. Yhdeltä hyllyltä löysin edellisen vuoden jättitilauksen lyijärinjämät, lapset kun ei edes käytä niitä perinteisiä lyijäreitä vaan haluavat lyijytäytekyniä. Yläkoululaisen listaa väritti lisäksi funktiolaskin. Ilokseni huomasin ettei ne enää maksa ihan järjettömiä vaan koulun haluaman laskimen olis saanut reilulla kympillä, siitä limenvärisestä erikoismallista piti maksaa vajaat kolmekymppiä, kun eihän KUKAAN voi mustaa tai harmaata laskinta käyttää. Lisäksi kouluun kannetaan jokaisen oppilaan toimesta kopiopaperia, liimaa, nenäliinoja, käsidesiä ja vähän lisää valkotaulukyniä.

Raudoilla vai ilman? Tää edelleen ilman, sen veli on sit ihan toinen stoori. 


Meidän Fredde täyttää sunnuntaina puolivuosisataa – sori Fredde, paljastin.  Me lähdetään pakoon korpeen, siis sellaiseen korpeen että mulla on epäilys siitä ettei siellä kännykkäkään toimi – sori lasten kummisetä, se nyt ei vaan toimi metsässä vaikka sä sen verkon toimintaa edistätkin työksesi. Mun on myönnettävä että mä vähän jopa odotan sitä ettei puhelin ehkä toimi, että mä ihan oikeesti joudun lukemaan sähköpostit koneelta muutamaan otteeseen päivässä ja luottamaan siihen että tuuraaja osaa hoitaa mahdolliset rypyt asiakkaitten elämässä muutaman päivän. Eihän me olla siis edes poissa kuin muutaman päivän, mutta kun mä en ole ollut tavoittamattomissa sen jälkeen kun aloitin tämän työn kohta kolme vuotta sitten. Odotan aamiaista aurinkoisella kuistilla, lasten loputonta uimista järvessä mökin rannassa yhdessä Martan kanssa, kanootti- ja veneretkiä, lettuja ja sitä että mulla on aikaa lukea ja neuloa tai olla tekemättä yhtään mitään. Kuulostaa oikeesti aika mahtavalta.

Ei nyt yks pikkuinen murtuma skeittaamista haittaa...


Torstaina iltapäivällä palataan tähän samaan sirkukseen joka täyttyy taas oikomalääkäreistä, kouluuntutustumisista, hallituksen kokouksista, asiakastapaamisista, erityisopetussuunnitelmapalavereista ja kaikesta siitä mitä elämään kuuluu elokuun loppupuolella, siihen loppuhuipennukseen joka päättyy hiljaiseen kotiin ja päivään toimistolla tiistaina syyskuun neljäs. Perinne on ollut että sinä aamuna kun koulut alkavat, me äidit tavataan shampanjabrunssin merkeissä.

perjantai 9. elokuuta 2019

242 mailia - 388 kilometriä - kotiin




Käytiin hakemassa lapsi kesäleiriltä. Ajettiin leirikeskukseen, käytiin lounaalla ja palattiin kotiin. Sellainen käypä amerikkalainen päiväreissu. Olis se tullut sieltä bussillakin, mutta haluttiin nähdä minkälaisessa paikassa se viikkonsa oikein vietti. Kun oltiin vikassa risteyksessä navi sanoi että viiden kilometrin matkaan menisi parikymmentä minuuttia, mietittiin miten ihmeessä... ajettuamme tovi vastakynnettyä peltoa muistuttavaa hiekkatietä, ei ihmetelty enää. Oltiin sen sijaan aika tyytyväisiä että meidän kalustolla voi kurvata tarvittaessa vaikka pystymetsään. Ei olis ollut pikkubemarilla mitään asiaa sille tielle. Siellä se oli viikon. Tiettömän tien päässä.

Leirikeskuksen pihalla meitä juoksi vastaan hyväntuulinen kultainen noutaja. Myöhemmin selvis että koiran nimi oli Amber ja se oli leirin ESA – emotional support animal – kiitos siitä että Tättiksellä meni niin hyvin kuulunee ainakin osaksi Amberille sillä kun vastaan tuli ensimmäinen ohjaaja, se totes että tyttö lienee siellä missä koirakin.



Mun ensimmäinen kysymys lapselle oli sellainen kaiken kattava, en kysynyt pesikö se hampaat tai kävikö suihkussa. Myöhemmin selvisi että hampaat oli pesty kerran ja suihkussa se ei käynyt kertaakaan. Onneksi oli kuitenkin uinut päivittäin ja saanut iilimadon varpaaseen, kokemus sekin. Kysyin että haluaako se tulla leirille uudestaan ensi kesänä... Ajattelin että jos se sanoo et ehkä, on leirillä ollut osin ihan kivaa. Jos vastaus taas on ei, oli viikko ihan kamala ja lapsi odotti maanantaista eteenpäin pääsevänsä kotiin. Vastaus oli kuitenkin huudahtaen ilmoille kajautettu KYLLÄ. Ilmeisesti oli ihan hyvä viikko.

Alakoulusta yläkouluun siirtyminen on iso askel. Ei vähiten siksi, että isosta tulee taas pieni, että siitä joka kaiken osaa ja tietää, tulee yhtäkkiä vanhempien tovereitten silmissä pikkulapsi, että niitten isompien jutut on sille pienimmälle aika huikeita. Sellaista on kasvaminen. Alakoulun isona on edelleen aika pieni, yläkoulun pikkuisena altistuu isompien jutuille seksistä, huumeista ja alkoholista. Vanhempana olen kiitollinen siitä että meidän iso-pieni edelleen puhuu, kertoo siitä nelitoistavuotiaasta jolla on juttujen perusteella laajempi elämänkokemus kuin lapsen viisikymppisellä äidillä. Sama tyttö oli kutsunut minun lastani nartuksi. Tervetuloa yläkouluun. 

Kotona se ei enää jaksa. Se itkee, raivoaa ja huutaa. Purkaa kuitenkin laukkunsa pyykkikoneeseen. Lasken sille kylpyveden. Mietin miten monta saippuaa sinne pitää sekoittaa että saan sen kuurattua puhtaaksi. Lapsi jää kylpyyn kyyneleet poskillaan, koska veljet, kamalat veljet... minä ajattelen että koska väsymys ja koska se selviytyi yläkoululeirillä ihan kokonaisen viikon – kaikkien niitten isojen lasten kanssa. Meidän pikkuinen joka ei enää ole niin kovin pieni.



sunnuntai 4. elokuuta 2019

kuukauden kymmenen - elokuu


Mietteitä elokuun ensimmäisinä päivinä. Miltä tuleva kuukausi näyttää, mitä mietin? Kysymykset olen napannut Sadulta ja lopussa on linkki heinäkuun kymmeneen.

Aika salaisella rannalla. Täällä luonnonvedet ovat keskimäärin puhtaita ja niissä uidaan paljon. 


Kuukauden ensimmäisen aamun ensimmäinen ajatus:

Elokuun eka... pakko saada uutiskirje ulos ennen kuin teen mitään muuta. Markkinaraportti, toisen kvartaalin tilanteesta, palkinto jonka pokkasin ja sit jotakin vähän yleisesti mielenkiintoisempaa. Onneks kaks ekaa on valmiina ja kolmas pitää vaan keksiä. Ehkä sen jälkeen ehditään lasten kanssa uimaan. 



Tämän kirjan aion lukea:

Yllätin itseni heinäkuussa ja luin kaksi ihan oikeeta kirjaa, Tara Westoverin “Educated” (Opintiellä) ja Cece Bellin “El Deafo”. Näistä kahdesta loistavasta lukukokemuksesta innostuneena aloitin elokuun ensimmäisen kunniaksi uuden kirjan Delia Owensin ”Where the Crawdads Sing” ja olen pahasti koukussa taas kerran. 

Ihania kirjoja jokainen. 


Työasia, jonka aion saada valmiiksi:

Mun työ ei taida koskaan valmistua. Pari kauppaa pitäis saada kasaan ja löytää asiakkaille sopivat kodit. Mun työreviiri on laaja, se kulkee miljoonakaupungin pohjoisesta rajasta etelään ja idästä länteen, tuhansia neliökilometrejä ja tunteja auton ratissa. Ehkä jollakin tapaa alueen laajuutta kuvaa se että auton mittariin kertyy vuodessa reilut 32.000 kilometriä vaikka työskentelen taajama-alueella.

Työasia, jonka tiedän roikkuvan puolivalmiina vielä tämän kuukauden jälkeenkin:

No ne nettisivut. Elokuun lopussa valokuvaaja saa ottaa uudet kuvat musta, ne jos sais alkuun päivitettyä kaikkialle niin oltais jo vähän pidemmällä. Työ on sellainen ikuinen keskeneräisyyksien kierre, etenkin tälläinen mun työn kaltainen projektityö. Yksi asiakas saa kotinsa ja toisen kanssa lähdetään etsimään sitä unelmien kotia, oli se sitten ensiasunto, perhekoti tai unelmien luksuskoti trendikkäässä naapurustossa. 

Mutta ajatelkaa miten ihanaa olis jos pyykinpesu vois valmistua? Onko mikään turhauttavampaa kuin se että kolme minuuttia pyykinpesun jälkeen pyykkikorissa on taas likaisia vaatteita...

Mun kampaajan työtuoli aamulla... samanlaista hommaa toisenlaisessa mittakaavassa.

Lausahdus, josta saan juuri nyt energiaa arkeeni:

En mä edelleenkään näitä lausahduksia... jotenkin mietelauseihmiset on mun mielessä niitä tyyppejä jotka kirjailee autonsa erilaisilla tarroilla, tyyliin ”make love not war”. Mä oon nyt kaksi päivää yrittänyt saada teille kuvaa sellaisesta autosta, ei osunut kohdalle... 

Ruoka, jota aion kokeilla:

Ruoka. Ainakin kerran viikossa mietin miksi ihmisen, etenkin lasten, pitää syödä ihan jokainen päivä. Olis vaan niin paljon kätevämpää jos ruokaa vois laittaa vaan silloin kun on keittiöinspis. Keittäminen ispiroi enemmän syksyllä ja kesäisin tulee lähinnä heitettyä jotakin grilliin ja tehtyä salaatti sen kaveriksi. Ne viimekuiset kukkakaaliwingsit on muuten meidän perheen uusi suosikki.

Mikään ei voita itsepoimituista mustikoista leivottua mustikkapiirakkaa. 


Tässä kuussa tapahtuvista asioista eniten olen laittanut aikaa tämän suunnitteluun ja nyt se viimein toteutuu:

Olen vuosia suunnitellut mitä mä teen sitten kun lapsia ei enää tarvitse herkeämättä vahtia uima-altaalla ja rannalla. Nyt kun se viimein toteutuu huomaankin kaikesta haaveilusta huolimatta olevani asian kanssa vähän hukassa.

Uimakoe altaalla. Uimakokeen läpäisseet saavat olla altaassa ilman aikuista.


Asia, joka tuntuu ristiriitaisimmalta:

No just toi tossa yllä, ettei jotenkin osaakaan ottaa sitä omaa aikaa ja tilaa kun se yhtäkkiä on saatavilla.

Mustikassa lasten kanssa.


Yksi tavoite, joka on mahdollista saavuttaa:

Lapset kouluun syyskuuksi! Se on mahdollinen ja melko todennäköinenkin – sellainen kepeä – elokuun tavoite. Siihen liittyy taas kerran se jokavuotinen vihko-lyijykynä-kansio-välilehti-kopiopaperi ostoskierros, täällä kun jokainen ostaa omansa. Siellä mä seison pian taas kaupassa kaikkien muitten vanhempien kanssa miettimässä minkälaista kansiota se opettaja nyt tarkoittikaan ja pitääkö niissä vihkoissa olla minkälaiset viivoitukset ja kun merkin A liimaa ei ole niin käviskö merkki B ehkä kuitenkin?



Minkä asian haluaisin lasteni muistavan tästä kuukaudesta:

Mustikanpoiminta meni heinäkuulle, mutta sadonkorjuu maalla tulee vastaan kuun puolivälissä. Isot leikkuupuimurit on meidän kaupunkilaislapsille uusi kokemus. Mutta ennen kaikkea haluan että ne muistaa kesän ja likaiset varpaat ja uimaretket. Sen miten mustikanpoiminnan jälkeen pulahdettiin hyiseen jokeen tai kuinka kavereitten kanssa hengattiin järvellä ja uima-altaalla.

Tättis lähtee huomenna viikon leirille. Toivon että leirikokemus on yhtä antoisa kuin edellisetkin, että se antaa itsevarmuutta ja työkaluja lähteä yläkoulun erilaiseen maailmaan syyskuussa. Muistan vielä itse sen kipuilun kahden maailman välillä, kuinka alakoulu tuntui pieneltä ja yläkoulu odotti yhtäaikaa kiehtovana ja pelottavana.


Hyisessä joessa vilvoittelemassa mustikkaretken jälkeen.


perjantai 2. elokuuta 2019

uusi aika

Altaalla kirjan kanssa.



On huikeeta miten syyllinen olo ihmisellä voi olla siitä että lukee kirjaa uima-altaalla. Että koko sen ajan siinä aurinkotuolissa miettii, miten mun pitäis itsekin olla tuolla vedessä, leikkimässä lasten kanssa – olenhan mä niitten äiti, ja kaikki oikeesti hyvät äidit varmasti leikkii... Kuin hetkessä omalle itselle olisi jotakin perustavanlaatuisesti väärää. Omassa pienessä päässä pyörii ajatus siitä että muut vanhemmat varmasti tuijottaa salaa paheksuen, että ne ajattelee että olen huono äiti – itsekäs. Tosiasiassa kukaan ei katsahdakaan mun suuntaan, viereisissä tuoleissa kaksi äitiä juttelee keskenään. Altaassa olijat keskittyvät lapsiinsa, minä olin se äiti vielä muutama viikko sitten, silloin korkeintaan vähän kadehdin niitä kirjaäitejä.

Jos olisin tehnyt töitä, puhunut työpuhelua tai vastaillut sähköposteihin olisin ihan sujuvasti vetäytynyt sivummalle ja sihissyt hampaitten välistä ettei mua saa häiritä, mutta hetkessä uima-altaalla oli jotakin niin hedonistista, että koin syyllisyyttä. Syyllisyyttä mistä? Siitä että mun kolme uimataitoista lasta on läpäisseet hengenpelastajien uimakokeen ja saavat olla altaassa ilman aikuista? Syyllisyyttä siitä ettei ne tarvitse mua enää vuorokauden ympäri? Syyllisyyttä siitä että voin ottaa hetken aikaa itselleni ilman että teen mitää tuottavaa. Järki sanoo ettei tarvitse, mutta jossakin syvällä sisimmässä on se pieni ääni, se ikuinen suorittaja, se joka kuiskuttelee että oikeesti mun pitäis ainakin tehdä jotakin järkevää – ikäänkuin kirjan lukeminen olis jotenkin huono valinta aurinkoisena iltapäivänä.

Järvellä viime viikolla.


Tämä on ensimmäinen kesä kun kaikki kolme osaa uida. Ne osaa uida riittävän hyvin että uskallan luottaa niihin rannan ja uima-altaan hengenpelastajiin, että uskon niitten pysyvän hengissä ilman että loputtomasti seuraan niitä katseellani laskien kolmeen, yksi pää, toinen pää, kolmas pää... Uima-allas on ollut sellainen viimeinen, tiiviisti varhaislapsuuteen sitova lenkki. Paikka jossa tarvitaan mun herkeämätöntä läsnäoloa, sanoohan säännötkin että jos lapsi ei läpäise uimakoetta tulee aikuisen olla altaassa lapsen kanssa. Uimarannalla kun matalaksi rajatulla alueella on voinut olla ilman aikuista - aina. Kirjaa en toki sielläkään ole tohtinut lukea, mutta neulonut olen ja kahvitellut ystävien kanssa, ja perustanut laiturille toimiston läppärin kanssa.

Laitan kuvan itsestäni kirjan kanssa someen ja saan kommentteja uudesta elämänvaiheestani. Äideiltä jotka ovat edelleen vasta matkalla tähän hetkeen, niiltä jotka katsovat kuvaa haaveillen tulevista vuosista ja niiden mukanaan tuomasta vapaudesta. Saan kommentteja äideiltä jotka ovat nauttineet tästä ylellisyydestä jo jonkin aikaa, he toivottavat tervetulleeksi tähän uuteen maailmaan. On vähän pelottavaakin ettei ne enää tarvitse mua koko ajan. Haparoiden opettelen ottamaan tilaa itselleni, heittäytymään aurinkotuoliin tai sohvalle lukemaan kirjaa sen sijaan että olisin aina joko saatavilla tai töissä. Tasapainoilen, harjoittelen. Opettelen olemaan minä itse, yhdentoista vuoden tauon jälkeen.

Hyppään altaaseen siinä vaiheessa kun paahde käy liian kuumaksi. Lauma ryntää mun kimppuun kuin pienet apinat. – Heitä mut ilmaan! Saanko sukeltaa sun jalkojen välistä?!!! Katso äiti kun sukellan! Äiti katso!!!! Katsothan? Leikin hetken vedessä ja palaan takaisin tuoliin. Tuttu uimaopettaja käy kysymässä eikö olekin kivaa että ne saada viimeinkin olla altaassa keskenään, myönnän ja yritän nyökytellä iloisesti. Vähän väkisin hautaan itseni takaisin kirjaan. Kun uima-aika loppuu kysyn oliko niillä kivaa, vastaus on että ihan parasta. Me syödään nurmikolla yhdessä lounasta, ne kysyy koska tullaan taas uimaan.

Läheisessä joessa alkuviikosta.