Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on syyskuu, 2017.

sählinkiä - taas kerran

Maanantai alkoi kuten maanantaiaamut yleensäkin. Herätyskello soi taas vähän turhan aikaisin ja kun lopulta vääntäydyin ylös sängystä sain käytännössä puskea rautakangella kolmikon pois omistaan. Pakkailin eväitä ja laitoin laumalle munakokkelia kalkkunamakkaroitten kanssa. Olin menossa toimistoon ja jätin lauman lopettelemaan omaa aamiaistaan lähtiessäni yläkertaan suihkuun. Lopulta oltiin taas maanantaisesti myöhässä, Kentsu yritti lähteä paljain jaloin, Ollipolli unohti taas kerran silmälasinsa, mikä on oikeastaan aika uskomatonta lapselta joka ihan aikuisten oikeesti tarvitsee lasejaan,  ja Tättiksen reppu nökötti keittiössä rinsessan odottaessa muita jo kadulla. Meidän ryhmä liittyi naapureihin ja me lähdettiin bussipysäkille. Näin me mennään miltei jokaisena aamuna, joskus kaikilla on jo heti alkuun tarvitut tarvikkeet matkassa, useimmiten jotakin puuttuu ja kadulta juostaan takaisin sisälle ainakin muutamaan kertaan.
Aikuiset kulkee edellä jutellen. Lapset pulputtaa omiaan meid…

mitä jos en tulekaan kotiin?

Mikä sua painaa kulta? Mä näen ja kuulen että joku on hätänä, onko se se että te ootte menossa hoitoon illalla? – Ei, se on kivaa. - No mutta, mikä sitten? Se että jäätte yöksi? Ei tarvitse jäädä. Voitte tulla kotiin kun me tullaan, ja itseasiassa sä voit tulla kotiin jo aiemmin, olla kahdestaan Martan kanssa jos haluat... Lopulta se saa sanotuksi että sitä pelottaa että jos meille tapahtuu jotakin. Että jos me ei tullakaan takaisin kotiin.


Katson Freddeä ja se tietää mitä mä ajattelen. Me ollaan menossa illalla stadionkonserttiin. Tapahtumaan, jossa 60.000 ihmistä on pakkautunut yhteen paikkaan, tilaisuuteen joka saa mut aktiivisesti puskemaan taka-alalle ajatuksen mahdollisesta terrori-iskusta. Onhan sen todennäköisyys varmasti pieni ja turvajärjestelyt epäilemättä massiiviset, mutta tänä päivänä täytyy olla aika kylmähermoinen jos ei iskun mahdollisuus edes käväise mielessä. Mitä vastaan lapselle? Mitä sanon, kun en voi sanoa ettei missään tapauksessa mitään voi tietenkään tapahtua…

tyylien ihanaa sekamelskaa

Seison metsäpolulla puutarhaleikkureitteni kanssa. Martta syö karhunvatukoita suoraan puskasta ja mä leikkelen niitä samaisten karhunvatukoitten oksia jotka yrittävät parhaansa mukaan kasvaa polun umpeen. Osa oksista on jo useamman sormen vahvuisia ja muistuttavat mua Prinsessa Ruususen umpeen kasvaneesta linnasta, ruusuista joiden läpi ei kukaan päässyt. Kuulen miten risteävää polkua pitkin lähestyy naisen ääni. Kuulostaa siltä että niitä on kaksi, ehkä ratsastajia jotka juttelee keskenään. Äänten lähestyessä naisen ääni sanoo: ”Let’s be really big and loud! Here we are! We’re coming, we’re loud! We are almost there!” - tajuan että sillä toisella polulla kulkijat luulevat mua ja Marttaa karhuksi. Huikkaan puskastani etten ole karhu ja astun esiin. Polulla on nainen - vain yksi - ja sen koira, ja se huokaa helpottuneena karhun paljastuessa toiseksi koiran kanssa kulkijaksi.
Poimin lapsilta sen ensimmäisen syysnuhan. Eilen nukahdin sohvalle kolmen aikaan ja havahduin lopulta kuudelta s…

viikon kiitollisuus

Kiitollisuus on siitä kumma juttu että sitä harvemmin pysähtyy miettimään ennen kuin jonkin suuremman edessä. Olin kiitollinen silloin kun ajettiin Tättiksen kanssa sairaalasta kotiin ja Tättiksen lonkka oli saatu pelastettua. Olin kiitollinen kun kaksi poikaa syntyi hengissä ja hyvinvoivina. Olin kiitollinen kun Fredde tulikin ehjänä kotiin... Kiitollisuus liittyy isoihin asioihin. Mutta jos kiitollisuutta pysähtyy miettimään, on kiitollisuuden aiheita yllättäin kaikkialla. Olen kiitollinen siitä että Merianne haastoi miettimään näitä pieniä, jokapäiväisiä ja arkisiakin kiitollisuuden aiheita, niitä kun mahtuu jo tähänkin aamuun melkoinen lista. Olen kiitollinen auringonpaisteesta. Olen kiitollinen siitä että Tättis viimeinkin nukkuu. Olen kiitollinen siitä ettei tänään tarvitse kiirehtiä. Olen kiitollinen jaloissa makaavasta Martasta. Mutta mistä kerkesin tällä viikolla olemaan kiitollinen?
Maanantai
Maanantaina olin kiitollinen aamun raikkaudesta. Siitä että kirpeät syysaamut aurinko…

yökylpijä ja muita

Kirjoituspöydän ääressä istuu pieni poika. Kuulen miten sen vihaiset jalat viuhtoo ilmaa tuolin alla kun sormet ei tahdo taipua kirjoittamaan: aaa jjj aaa jjj aaa jjj aj aj ja ja a ja ja ja ja aj aj aj... Kyyneleet silmissä se puuskahtaa ettei se edes tiedä missä kohdassa se on tässä harjoituksessa ja samassa se pyyhkii vahingossa pois kaiken sen minkä oli jo saanut tehtyä: jaa jaa jaa ajj ajj ajj jaj jaj... Minä pyyhin lempeästi pois suuret kyyneleet epätoivoisen lapsen silmistä. Istun tuolille ja otan lapsen syliin, ehdotan että tehdään yhdessä. Minä sanelen, hän kirjoittaa. Näppäimistö piirtää taas koneen valkoiselle paperille: ja ja ja aj aj aj a ja a ja jaa jaa... Lopulta se on valmis ja me lähetetään se opettajalle sähköpostitse. Saa mennä ulos leikkimään. Kaverit odottaa jo.
Havahdun unesta ja kuuntelen. Katson kelloa. On sydänyö, kello on kaksi ja voisin vaikka vannoa että kuulen veden kylpyammeessa, sen äänen kun kylpyvesi valuu pois ammeesta. Fredde nukkuu vieressä ja siinä …

työtä, työtä, työtä tehdään...

Jotta, jotta leipää syödään. Ainakin amerikkalaisella ylemmän keskiluokan vanhemmalla on noin keskimäärin huoli siitä miten lapselle pitäisi puhua rahasta, eläväthän lapset ympäristössä jossa kohtaavat lähinnä yltäkylläisyyttä joko isommassa tai pienemmässä mittakaavassa. Elämme yhteisössä jossa ei ole epätavallista että koulutovereitten kotona on kotiapulainen, lastenhoitaja, puutarhuri, siivooja, kokki jne. Ja näinpä meilläkin on kotona puhuttu siitä miksi meillä ei ole yhtäkään edellämainituista henkilöistä. Meillä ei myöskään ole uima-allasta sen enempää kuin erillistä leikkihuonetta tai hissiäkään. Isä siivoaa, äiti pesee pyykit ja laittaa ruokaa. Yhdessä hoidetaan puutarhaa. 


Kolmikolla on vähemmän kuin monella toverillaan ja silti aivan valtavan paljon enemmän kuin suurimmalla osalla maailman ihmisistä. Meidän lapset eivät ole koskaan nähneet nälkää, mutta sen lisäksi meidän lapsille ei ole koskaan sanottu ruokakaupassa ettei sitä tai tätä voi ostaa koska siihen ei ole rahaa. Ko…

mitä lounaaksi?

Ensimmäinen kouluviikko on kääntymässä kohti loppuaan. On perjantai aamupäivä ja kaikki ovat hengissä ja kohtuullisen voimissaankin kait. Tiistaina hermostutti, keskiviikkona raivostutti ja torstaina väsytti. Ensimäinen kouluviikko josta selvittiin yhdellä raivarilla ja ilman puhelua reksiltä on ilman muuta luettava poikkeuksellisen onnistuneeksi.
Jannut saa ekan kotitehtäväpakettinsa kotiin tänään. Tättiksellä taas on ollut läksyjä koko viikon, mutta monisteitten sijaan sen piti ensin tiistaina rakentaa hammaslangasta, lyijykynästä, laastarista ja kurkkupastillista jotakin toimivaa. Neiti pykäsi jonkinlaisen koiranhoukuttimen. Keskiviikkona tehtävänä oli piirtää värityskuva kirjoitusvihkon kanteen, niin että sitä voi sit tunneilla väritellä jos tuntuu siltä. Eilen se puuhasi taas jotakin johon tarvittiin värikyniä ja paljon teippiä. Jos kotitehtävät on jatkossakin tällaisia, mä uskon ettei niistä ainakaan jatkuvasti tarvitse riidellä.
Mä sen sijaan olen ollut iltapäiväni kaavaketalko…

sinä päivänä kun satoi tuhkaa

Ensimäisen koulupäivän aamuna auto on tuhkan peitossa. Ulkona satava tuhka tulee silmiin ja suuhun, kaikkialla haisee savulle ja silmiä kirveltää. Autossa käännän tuulilasin pyyhkijät hetkittäin päälle oranssin auringon kumottaessa savuverhon lävitse, mieleen hiipii väistämättä mielikuvat katastrofielokuvista ja maailmanlopusta. Savu ei poista hellettä ja iltapäivällä lämpömittari kipuaa päälle kolmenkymmenen, ilman laatu on surkea - paikoittain vaarallinen. Yskittää. Siellä täällä näkee ihmisiä hengityssuojainten kanssa, lapset kertovat että joku oli viety välitunnilta kouluterveydenhoitajalle kun se ei enää saanut henkeä. Osavaltion itäosien metsäpalot tekevät ensimmäisestä koulupäivästä ikimuistoisen. Savu rantautui meille eilen iltapäivällä ja onneksi ennen sitä ehdittiin tehdä viikonloppuna ihan vaikka mitä.


Mulla on sangen kirkas muistikuva ajasta kun meidän hyvien ystävien lapset oli suunnilleen samanikäisiä kuin meidän lapset on nyt. Muistan ajatelleeni että niillä on selvästi …