Tahdon Asiat

Olen kirjoittanut tästä ennenkin mutta jos en edes itse löydä tekstiäni, ei sitä varmasti löydä kovin moni muukaan ja toisaalta siitä edellisestä tekstistä on aikaa varmasti ainakin viisi tai kuusi VUOTTA. Ehkä vähän surkuhupaisaa ettei mikään ole muuttunut, tai siis paljonkin on muuttunut mutta siellä me edelleen istutaan, me odotushuoneitten vanhemmat. Samat tyypit, viikosta toiseen. Ensin vähän ujona ja arastellen, tyhjää paikkaa ja hiljaisuutta hakien. Kohteliaisuusnyökkäys vaihtuu viikkojen ja kuukausien myötä oikeaksi tervehdykseksi ja muutamaksi vaihdetuksi sanaksi. Jos joku puuttuu mietin onko ne lomalla? On se äiti jolla on neonkeltaiset birkenstockit, sillä oli viimeviikolla kotona kaasuvuoto. Sit siellä istuu se pariskunta jotka ei koskaan puhu keskenään paitsi sen vaimon äidin sekoiluista satunnaisesti. Olen päätellyt että mummelilla on pakko olla dementia. Aasialainen nainen istuu aina samalla paikalla, ei se mitään niin minäkin, ja lukee kirjaa. Yksi tyypeistä on se...

Tänään maaliskuun 21. vietetään kansainvälistä Downin syndrooma -päivää. 213 tai kuten täällä meillä 321, koska Downin oireyhtymän aiheuttaa yleisimmin kolmas 21-kromosomi kaikissa soluissa. Kuten kaikessa, poikkeuksiakin on. Mosaikismista puhutaan silloin kun kolmas 21:n kromosomi löytyy vain osasta soluja. Meillä ei ole downlasta, mutta on ollut olemassa aika kun ei oltu ihan varmoja josko meille on sellainen tulossa. Muistan ajatuksen sen viikonlopun ajalta. Muistan kuinka makasin hämärässä makuuhuoneessa lapsivesipunktion jälkeen odottamassa tuloksia… onko vai eikö? Mitä tehdään jos on? Keskeytetäänkö raskaus vai ei? Voiko tehdä osakeskeytyksen? Riskit on valtavia. Lopulta puhelu tuli, kumpikin pojista oli kromosomeiltaan normaali. Myönnän että olin ihan valtavan helpottunut, ei tarvinnut miettiä enempää. Omista huolistani suurin oli se mitä tapahtuisi sitten kun minua ei enää ole. Mietin myös olisiko minusta erityislapsen vanhemmaksi. Silloin en vielä tiennyt että minulla ol...

Tervetuloa hölmölään. Jokainen on törmännyt tarinoihin hölmöläisistä, siihen miten taloon kannetaan valoa ulkoa säkissä tai kuinka peittoa voi jatkaa yhdestä laidasta toiseen. Niin... meilläkin taidetaan elää vähän hölmölässä, vai miltäs tämä kuulostaa? Meillä on kolme lasta. Yksi yhdeksänvuotias ja kaksi seitsemänvuotiasta. Se yhdeksänvuotias aloitti ensimmäisen lääkityksensä – rautalisän – joskus kahdenvuoden tietämissä. Selvä. Lapsi saa rautaaa ennen nukkumaanmenoa. Sitten tuli melatoniini, ahdistuslääkitys syömishäiriöön, nukahtamislääke... Joukkoon lisättiin kaksi poikaa ja pojille samoin melatoniinia, ahdistuslääkitystä, migreeninestolääkettä. Lääkelaatikko näyttää kieltämättä aika pelottavalta. Äitinä muistan mitä niille tarjoillaan ja kuinka paljon. Hiljaa kadehdin sitä äitiä joka sanoi ettei ole koskaan ntarvinnut lapselleen reseptilääkettä. Meidän lääkekaappi näyttää apteekin varastohyllyltä. Minä täydennän varastoja vakuutusyhtiön apteekista ja hurjimmillaan purtilot ei...

Helmikuussa 2012 me tehtiin tuttavuutta lastensairaalan autismiyksikköön. Siitä lähti meidän tie erityislapsen vanhempina. Satoja sivuja kaavakkeita, kyselyitä ja raportteja. Muistan jokaisen psykologin ja psykiatrin jonka vastaanotolla olen istunut tyttäreni kanssa. Muista miltä ne kuulosti, miltä ne näytti ja mikä oli yleinen tunnelma. Osasta tykkäsin, osa oli mun mielestä ihan mahdottomia. Koskaan en unohda sitä kaikenkattavaa tunnetta siitä kun oman lapsen diagnoosista tulee virallinen. Kun käteen ojennetaan paperi jossa se lukee koodein ja sanoin, kun siitä tulee totta. Kun elämä muuttuu lopullisesti. Kyllä se muuttuu vaikka lapsi on ihan sama kuin puolituntia aiemminkin. Kyllä se muuttuu vaikkei mikään muutukaan. Tuli se päivä, jona minun lapsestani tuli rikkinäinen. Ensin se oli rikki ja sitä yritettiin korjata kaikin keinoin kunnes lopulta ihminen ymmärsi ettei se oikeastaan olekaan rikki, se on toisenlainen ja mulla on vaan ollu ihan väärät käyttöohjeet. Tänään ...

Väestöliiton joku tyyppi oli kirjoittanut jonkun kirjoituksen jota en ole lukenut. Siihen joku toinen tyyppi kirjoitti feministien vastineen josta jaksoin lukea ehkä puolet. Riippuen kirjoittajasta puhutaan noin kärjistetysti joko suomalaisen miehen perheestä ulkoistetusta asemasta, tai vastaavasti siitä miten suomalainen nainen joutuu kantamaan kohtuuttoman vastuun ja osan perhe-elämästä ja miten epää se on. Kumpikin kirjoitus on epäilemättä kärjistetty, eikä päde kaikkiin – tietenkään. Katson asiaa suomalaisen avioparin, kolmen lapsen vanhemman, amerikkalaistuneen perhe-elämän kulttuurista. Olen jossakin välimaastossa. Tunnistan naisvalituksen myös täältä. Täälläkin naiset valittaa siitä miten äijä vaan käy töissä eikä koskaan vie edes roskia, ja jos vie roskat niin käyttäytyy kuin olis just siivonnut koko huushollin. Tunnen itseni ulkopuoliseksi. En osaa naisvalittaa, koska asun perheessä jossa vois ehkä muodostaa miesvalituksen kulttuurin sillä jos mä satun viemään roska...

Aamuisin meitä on muitakin matkalla töihin. Yleensä se 22km taittuu puolessa tunnissa, tänään matkaan meni reilu tunti. Uusi duuni on edelleen ihan mahtavaa. Edessä tuntuu aukeavan loistava tulevaisuus, ja jos kaikki näytti täydelliseltä paperilla on se vielä vähän parempaa käytännössä. Siis töissä. Kolmannen viikon päätteeksi kuittasin itselleni asiakaspalvelupalkinnon ja keskiviikkona istuin ”Customer Service Excellence” –työryhmän palaverissa. Töissä teen siis sitä mitä mut on tarkoitettu ja tehty tekemään. Joo, paukuttelen henkseleitä, mutta paukuttelen niitä ihan hyvästä syystä. Mä tiedän olevani hyvä tässä. "Bravo" -asiakaspalvelupalkinto ja keuhkoautaumatautipinssi. Kotona sen sijaan. No, kotona kaikki on päällisin puolin ja nopealla vilkaisulla hyvin. Jos tekee vähän syvemmältä luotaavan tarkastelun huomaa ettei tää ole kuitenkaan ihan kitkatta mennyt. Periaatteessa kaikki on siis hyvin. Kukaan ei roiku aamuisin lahkeessa anelemassa että jään koti...

Fredden lähtiessä aamulla töihin se jätti mut lukemaan blogeja kahvin kanssa. Kun se kohta palaa kotiin, se löytää mut todennäköisesti samasta paikasta kuin mihin se mut jättikin, tällä kertaa tosin kirjoittamassa. Just nyt kuuntelen näppäimistön naputuksen lomassa yläkerrasta kantautuvaa yltyvää kinastelua ja odotan koska on tarve mennä väliin. Pullataikinan kohotessa ja lauman leikkiessä yläkerrassa, M oli lukemassa, mä deittailin Jillian Michaelsin kanssa ja puuskutin ja hikoilin. Mietin taas kerran kaikkia niitä kauniisti hikoilevia ihmisiä... en hikoile kauniista ja jälkihikeä pukkaa vielä pitkään. Naaman väri muuttuu sellaiseksi punajuuren sukulaiseksi, sellaiseksi et jos urheilisin julkisesti multa varmaan kysyttäis tarvitsenko kenties lääkintäapua. Kun on kotona koko päivän ehtii paljon. Yhteistyönä saatiin selvittyä varmaan kymmenen koneellista puhdasta pyykkiä. K lajitteli mun kanssa ja M ja O suoriutui yhdessä lastenvaatteiden paikoilleen laittamisesta. Op...

tää tyyppi oli eilen illalla meidän talon ulkoseinässä Tunnustan. En aina julkaise kaikkia kommentteja. Julkaisen kommentit noin pääsääntöisesti, myös ne joista olen itse erimieltä, mutta toisinaan päädyn olemaan julkaisematta kommenttikenttään tulevia tekstejä. Se on minun oikeuteni blogin kirjoittajana ja ylläpitäjänä ja pahoittelen jos se tuntuu epäreilulta tai mielivaltaiselta. Jokaisen kommentin luen kuitenkin ajatuksella, useimmat useampaan kertaan. Niidenkin komenttien, jotka lopulta päätän jättää julkaisematta julkaisemista harkitsen ja pohdin usein vähintään vuorokauden. Tälläkin hetkellä moderointia odottaa useampi kommenti joita en vielä ole julkaissut, mutta en deletoinutkaan. Miksi en sitten julkaise? En julkaise koska en pidä omaa blogiani oikeana foorumina niille. Yhdessä kommentissa jopa todetaan että onneksi on muitakin foorumeita, niin on. Onneksi. Tämä ei kuitenkaan ole sellainen. En julkaise koska pidän niitä joko perhettämme tai muita lukijoita mahdoll...

Jokainen katsoo elämää omasta kokemuspohjastaan. Tämä omalta osaltaan vaikuttaa niihin valintoihin joita teemme vanhempina, kasvattajina ja yhteiskunnan jäseninä. Omat valinnat tuntuvat oikeilta, ja usein meillä on tarve vakuuttaa muut siitä että ne omat valinnat ovat ainoita oikeita, jos ei muuten niin vakuuttaaksemme itsemme siitä että valitsimme oikein. Tosiasiassa elämän täyttää mustan ja valkoisen sijasta värien kirjo. Se mikä on oikein yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle. Keskustelussa tai väittelyssä ei ole oikeaa lopputulosta vaan jäljelle jää kaksi tai useampi eriävää mielipidettä riippuen siitä mistä suunnasta asiaa katsoo. Jokainen niistä on yhtälailla oikea tai väärä, usein jotakin siltä väliltä. Meillä on takana viikko kesän raamattuleiriä. Seurakunnan kesäleiri on monin tavoin kesän kohokohta. Sen viikon aikana tapahtuu enemmän kuin 52 pyhäkoulusunnuntain aikana. Tämän viikon sain seurata parinkymmenen 3-5 vuotiaan leirikokemusta. Meillä oli kivaa. Meillä ol...

Muutaman viimepäivän aikana olen, tai siis me ollaan yhdessä vanhempina pohdittu sitä vaihtoehtoa että kokeiltais K:n kanssa sitä paljon puhuttua kesätaukoa. Oon ollut kirjeenvaihdossa M:n ja K:n psykiatrin kanssa, olen haastatellut ystäviä jotka luopuu lääkityksestä kesän ajaksi ja lukenut vinon pinon artikkeleita aiheesta. Ne artikkelit joita olen lukenut, olen etsinyt niistä lähteistä joita itse pidän luotettavina, kuten  American Academy of Child & Adolescent Psychiatry, American Psychiatric Association tai Mayo Clinic. Olen vieraillut ADD ja ADHD liiton sivuilla ja lukenut erilaisten lastenpsykiatrien kirjoittamia kolumneja yhden jos toisenkin. ekan leiripäivän aamuna Ystävä sanoo lopettavansa lasten lääkityksen kesäksi koska sen pojat kasvaa muuten niin huonosti. Se lopettaa lääkityksen kerralla ja tarjoilee laumalleen korvaushoitona B12-vitamiinia lastenlääkärin määräämänä. Viikon verran menee kuulemma paljon viiniä ja sit helpottaa. Toinen lääkitystaukoa pi...

viikonloppuisin meillä tanssitaan pöydillä Siinä missä oon kyllästynyt vääntöön siitä onko neurostimulanttien käyttö hengenvaarallista mun lapsille vai ei, ihan yhtälailla kuin siihen että saan niistä kirjoittaessani aina ämpäreittäin lokaa niskaani vanhemmilta jotka ovat päättäneet hoitaa lapsiaan toisin tai vanhemmilta joiden tieto perustuu lehtijuttuihin ja tutkimuksiin, haluan kuitenkin – kaikesta huolimatta – taas palata aiheeseen omien lasteni osalta. Ystävä julkaisi Ylen Uutisten jutun lasten psyykenlääkkeiden käytön kasvusta vuosina 2008-2014. Tänä aikana neurostimulanttien käyttö lapsilla on yli kaksinkertaistunut Suomessa. Klikkaan ja luen jutun. Olen samaa mieltä asiantuntijoitten ja tutkijoitten kanssa. Kyllä, kyllä, kyllä... näinhän se on. Jutussa on haastateltu myös ADHD perheen vanhempia, siinä perheessä lapsen ADHD näkyy koulutyössä ja kotona pärjätään ilman lääkitystä. Moni pärjää viikonloput ja illat ilman lääkitystä ja lääkitystä käytetään lähinnä ko...

aprillina maitokin on vihreetä... ja vessasta löytyy ylläri leivänpäälle levitetään kotitekoista auringonkukkavoita M:n eväät tiskikone on rikki - TAAS aamiainen ...ja aamukahviseuralainen K valkkaa mulle vaatteet ja pöäivän asu... villapaita ja pellavapaitis - Eileen Fisher, pellavahousut - Bryn Walker lounasseuralaisena oli Taideope täällä pitäis kohta kasvaa tomaatteja, salaattia, kurkkua, vesimelonia, porkkanoita ja viereisessä tynnyrissä perunoita koulu päättyy keskiviikkoisin kahdelta muutkin jonottaa noukkimaan jälkikasvunsa kyytiin täällä on meidän lasten psykiatrin vastaanotto reseptit apteekkiin ...