Tahdon Asiat

  Koulun ovella poliisi tervehtii meitä ystävällisesti avaten oven ja päästäen meidät ulos sateesta aulaan. Kaivan sadetakin taskusta vähän kosteat paperit ja ojennan ne pöydän takana istuvalle naiselle. ”Ai, sait ajan molemmille! Sehän on hienoa!” Naurahdan että se oli todellinen kujanjuoksu jonka jälkeen vaihdettiin Fredden kanssa yläviitoset. Meidän edelläolevalla miehellä ei käynyt yhtä hyvä tuuri, vahvistus jäi tulematta ja hänet käännytetään takaisin vesisateeseen. Takaisin voi tulla vähän ennen neljää, katsomaan jäikö joku tulematta. Seuraava jono kiemurtelee taas lukion sateisella pihalla. Tunnelma on iloinen ja innostunut, onhan tätä odotettu jo pitkään. Moni esittelee lapsilleen heidän tulevaa kouluaan ihan samoin kuin mekin. Toinen pojista toteaa että Tättis ei ehkä tule tänne, jos Tättis saa päättää jatkuu hänen koulutaipaleensa tieteeseen erikoistuneessa lukiossa. Aika näyttää miten käy, täällä erikoiskoulujen paikat valitaan arvalla keskiarvon sijaan. Vaihdamme muut...

  HERÄSIN kuuden aikaan innostuneena siitä että sain viimeinkin kokeilla kulkemista vain yhdellä kyynärsauvalla. Päästin koiran pihalle ja ruokin sen ja kissan kahvin tippuessa. Ennen aamiaista juon jokaisena aamuna yksitoista kupillista laihaa pannukahvia samalla kun vastailen sähköposteihin ja katson mitä päivä tuo tullessaan. Tänään sataa ja tuntuu syksyiseltä vaikkei vielä edes ole syksy. Aamiaiseksi on tuoretta hapanjuurileipää, marjoja ja keitettyjä munia. Hapanjuurileivonnasta on tänä vuonna tullut trendikästä, se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, mutta kotonahan me kaikki ollaan ja mitä muuta meillä on kuin aikaa.   KAHDEKSALTA seisoin unisen Tättiksen kanssa vesisateessa koulun jumppasalin ulkopuolella jonottamassa koulukuvaan pääsyä. Mietin että pitikin sataa juuri tänään. Ovella ne sanoi ettei vanhemmat pääse sisään, vastasin että ajattelin nyt kuitenkin mennä ja menin. Ei tällä kertaa tarvinnut edes muistuttaa lapsen erityisopetussuunnitelmasta. Joskus tarvitse...

Hyvää kaksosten päivää! Siis hyvää mitä? Niin, kaksosten päivää, toinen toista – tiedäthän! Mun ei ollenkaan pitänyt kirjoittaa kaksosuudesta, vaan kalenterissa oli kaikenlaisia muista ideoita, paljon hohdokkaampia ja kantaaottavampia mutta jotenkin vaan se 0202 2020 upposi tänä aamuna ja lapsillekin esittelin meidän hauskaa palindromipäivämäärää. Kissa pureskelee mun hupparin nauhoja ja pyörii vuoroin sylissä ja näppiksellä mun kirjoittaessa, mä yritän napata kissan aiheuttamat kirjoitusvirheet lennossa, mutta eiköhän muutama ylimääräinen tai puuttuva kirjain kuitenkin jää huomaamatta. Muistan miten melkein kymmenen vuotta sitten otin monen muun monikkovanhemman kanssa melkoisen ruuhkan kolumnista, jossa kerrottiin että kaksi menee siinä missä yksikin. Ei tosiaan mennyt silloin, nykyään ehkä enemmän, mutta sekin kai riippuu kaksosista. Kaikki kaksoset kun ei ole samanlaisia ja vanhemmatkin on vähän erilaisia – ehkä. Kaksosuus kiehtoo ihmisiä. Luonnonoikku. Usein ...

Olihan se vähän pieni vaikka oli olevinaan iso. Jos mä sanon että tää satavuotias painaa yli kolmekiloa niin uskotko? Taputan vauvan jalkapohjaa... taputan uudestaan ja sylissä makaava lapsi havahtuu, avaa silmät ja vetää syvään henkeä, vähitellen kasvojen sinisyys väistyy. Meidän lapsella on apnea, se unohtaa aina välillä hengittää, etenkin silloin kun syödään. Apnea johtuu keskosuudesta, siitä että lapsi syntyi ennen kuin oli oikeastaan valmis syntymään. Ei mua pelota, se on meidän tavallista, ihan niin kuin se että lapsia on kaksi tai että sillä samalla lapsella on sydämen sivuääni. Olen onnellinen siitä että ne on tässä. Pelkäsin koko raskauden eikä tämä oikeastaan tunnu enää missään, tätä minä voin hallita, voin taputtaa jalkapohjaa ja muistuttaa toista että sen pitää hengittää. Voin hallita kolmen tunnin imetysvälejä, voin hallita hengittämistä, voin hallita infektioriskiäkin. Raskautta en voinut hallita, tätä voin. Se unohti hengittää vielä kuukauden ikäisenäk...

Fredde kysyy multa joko olen valmis että ne menee takaisin kouluun? En vielä. Meillä on kivaa. Mä teen aamut töitä ja lauma saa nukkua tai pelata Xboxia. Päivällä käydään uimakoulussa tai uimassa muuten vaan, puistoissa ja jätskillä, koska kesällä nyt kuuluu pitää jäätelötauko aina välillä. Kun Tättis menee terapiaan me vietetään tunti viereisessä skeittipuistossa, Ollipolli tosin muistaa aina varmistaa ettei hänen tarvitse kokeilla. Ei tarvitse. Hajamielinen professori voi lukea kirjaa sillä välin. Hajamielinen se tosiaan on. Niin hajamielinen ja omissa maailmoissaan että kulkee kalsarit takaperin päällä, on aina viimeisenä autossa ja yrittäessään kiiruhtaa unohtaa ulko-oven auki. Joku sille yleensä aina muistaa huikata että sulje ovi. Mies kääntyy kannoillaan ja käy laittamassa oven kiinni. Kahdesti ovi on jäänyt auki. Ensimmäisellä kerralla ne lähti kouluun keskenään ja mä makoilin sairaana Martta kainalossa yläkerrassa. Iltapäivällä kahden jälkeen hiipparoin alakertaan ja sul...

Hikoiluttaa jo hyvissä ajoin kun katson kalenterista kauhulla viikonlopun ohjelmaa, mietin että ei varmaan olis yhtään haitannut tuijotella sitä samaa kalenteria vähän tarkemmin silloin kuukausi sitten kun mun mielestä kesäkuun 2. oli ihan loistava päivä poikien synttäribileille, ja kyllähän se periaatteessa sitä onkin kun lapset on syntyneet kesäkuun 3. periaate ja käytäntö eivät vaan aina kohtaa, ainakaan kalenterin lehdillä. Rakas tyttäreni, jota ilman varmasti joutuisin perikatoon nimittäin muistutti että saman viikonloppuna on sitten tanssikoulun kevätnäytökset – ou jee. Nyt on maanantai ja hetki sitten ajoin koululle pussillisen pehmoleluja jaettavaksi luokassa, Ollipollin   mukaan kun heillä on siellä sellainen perinne, perinne josta lapsi muistutti mua sunnuntai-iltana yhdeksän pintaan. Hengissä siis selvittiin ja enää jäljellä on rennot perhejuhlameiningit tänään. Keskiviikkona kiroilin ensimmäistä kertaa kun kurvailin lapsoseni tanssikoululle kolmeksi. Onh...

Onneksi sillä on kuitenkin kypärä ja suojat vaikkei hampaita pesekään. Mieluummin aivot ja tekarit.  Kysyin meidän pojilta eilen illalla että montako kertaa ne on pesseet hampaansa viimeisen viikon aikana. Jannut katsoi toisiaan ja sitten sormiaan, lopulta yksi vastaa neljä ja toinen sanoo kuusi. Kurtistan kulmiani ja kerron että oikea vastaus on neljätoista. Kysyn niiltä että onko niin että jos mä olen sairaana niitten hampaat saa pudota suusta? Niinkö? Vastaukseksi tulee jotain epämääräistä mutinaa ja mä jatkan samaan hengenvetoon että ilmeisesti meillä ei viikkoon ole myöskään pesty kertaakaan käsiä tai harjattu hiuksia, koska äiti ei ole käskenyt. Tiedän oikein hyvin että niitten hiukset on harjattu kyllä päivittäin ja kädet nyt on pesty ainakin kylvyssä käydessä mutta onhan se totta että tämä perhekone ei kulje samalla tapaa kun mutsista ei ole potkimaan persauksille jokaisessa välissä. Faija kyllä hoitaa minkä ehtii, muistaa ja pystyy mutta se nyt ei vaan ole sama a...

Toinen toista, kaksosten ja heidän vanhempiensa päivä. Ohitin etapin vähän olankohautuksella, samoin kuin kansainvälisen keskoslasten päivän marraskuussa. Siitä ei liene keskusteluakaan etteikö meillä olis kaksoset, onhan meillä, syntyneet minuutin välein raskausviikolla 36+2, siis hyväviikkoisina keskosina enkä koskaan ole oikein osannut niitä ajatella keskoslapsina huolimatta infektioastmoista ja muista pienistä keskosille tyypillisistä vaivoista. Mutta kaksoset meillä on ja virallisesti vielä keskoskaksoset sillä ennen raskausviikkoa 37 syntynyt lapsi on keskonen huolimatta siitä että valtaosa kaksosista syntyy ennemin ja paljon pienempinä kuin meidän päälle kolmikiloinen keskoskaksikko. Ennen poikien syntymää muistan miten me oltiin yhtenä lauantaina ostoksilla Fredden ja Tättiksen kanssa. Kauppakeskusken ovella vanha kiinalainen nainen pysäytti minut, laittoi käden valtavalle vatsalleni ja kysyi tiukasti minua tapittaen: ”Twins? Boys? Two boys?” Hätäpäissäni myön...

Elämä jatkaa tasaista kulkuaan kuin juna.  Maanantaiaamuna kaikki kolme nukkuu nautiskellen arkivapaastaan. On veteraanien muistopäivä. Kello lähenee yhdeksää. Martta öhisee mun jaloissa koiranuntaan ja Fredden puolelta keittiönpöydän äärestä kuuluu samanlainen tasainen näppiksen naputus kuin omaltakin koneelta. Se tosin tekee töitä, mä kirjoitan blogia, surffailen somessa ja nautin siitä että juts nyt ei ole ihan kamala kiire. Mun ammatissa tähän aikaan vuodesta aletaan lakeutumaan loppusyksyn juhlapyhiin ja kiire vähenee. Viikon päästä on kiitospäivä, siitä alkaa joulunodotus. Mun ja Martan yhteinen hetki syksyisessä metsässä.  Lauantaiaamuna kirjoitin pitkän kirjeen ystäville ja jäin sen jälkimainingeissa pohtimaan onnea, sitä miten ihanaa meidän elämä on just nyt. Miten kerrankin voin istua kahvikupin ääressä kuuntelevana korvana, jakaa puhelinnumeroita ja nettisaitteja, kertoa mikä meillä on toiminut ilman että sanon että niin meilläkin. Me ollaan ka...