maanantai 27. helmikuuta 2017

maanantairiita



Läksyjen kannalta tämä kouluvuosi on ollut tähänastisista helpoin. Tai sitten ei.

-Ootko tehnyt läksyt?
-Mä teen ne myöhemmin... mulla on aikaa tiistaihin saakka.
-Niin, niin, mutta jos tekisit tänään osan ja vaikka ylihuomenna seuraavan olis kaikki tehty ajoissa.
-Joo. Mä teen vähän myöhemmin.
-Tänään on konekirjoituspäivä.
-Joo. Mä teen illalla.
-Nyt on ilta.
-No myöhemmin illalla.
-Eiku nyt.
-Miks? Mä teen kohta.
-Mitä jos tekisit nyt vaan heti.
-Eiku myöhemmin.
-Kymmenen minuuttia... laitan ajastimen. Se menee äkkiä.
-Eiku mä tee ihan kohta.

Yllä oleva keskustelu toistuu päivittäin ja lopulta on maanantai ja läksyt on edelleen tekemättä. Keskustelun sävy muuttuu kun lapsi istuu keittiössä ja itkee ensin sitä että mä olen ilkeä. Sitten sitä ettei kukaan ole muistuttanut läksyistä ja lopulta sitä kuinka kohtuutonta on joutua tekemään läksyjä aka vastata neljään itse laadittuun kysymykseen ja tehdä kymmensormijärjestelmätreeniä puolisen tuntia.

-Mä en pysty tähän.
-Pystyt kyllä.
-Miksi mun pitää tehdä kaikki kerralla?
-No kun olet lykännyt ja lykännyt.
-Mutta ei mulla ole edes muistiinpanoja ja mistä mä voisin enää muistaa mitä kirjoittaa.
-Sitä varten sulla on se pinkka niitä post-it lappuja illalla siellä sängyn vieressä että voi tehdä muistiinpanoja.
-Mut mä unohdin ekä nyt tiedä enää mitään.
-Et siis tee läksyjä? Mä voin laittaa opettajalle viestin etten tehnyt läksyjä.
-No et laita!
-Tee siis ne läksyt.
-Mä teen kohta.
-Ei vaan nyt. Tai sitten jätät tekemättä.
-Miks mun pitää AINA tehdä läksyjä. Miksei pojilla ole KOSKAAN läksyjä.
-On niillä. Ne vaan tekee läksynsä jokaisena päivänä koulun jälkeen ja täyttä sen lokinsa ja sit se on tehty.
-Mut miks niitten ei tartte tehdä nyt?
-Kun ne on jo tehty.

Nämä kaksi keskustelua toistuvat meillä käytännössä päivittäin ja viikoittain. Viikko toisensa jälkeen. Tilanteesta on puhuttu niin opettajan kuin erityisopenkin kanssa. Tättikselle on tarjottu valmiita kysymyspohjia, jos se kysymyksen laatiminen on se ongelma. Mutta kakanmarjat. Muija ei vaan halua tehdä koulutehtäviään koska ei koe niitä motivoiviksi. Se valitsee itse lukemansa kirjat ja lukee tälläkin hetkellä opusta rotusorrosta etelävaltioissa viimevuosisadan alkupuolella. Lukeminen ei ole se ongelma. Ongelma on se että sen mielestä läksyt on turhia ja tyhmiä. Puhutaan lapsesta joka itse osaa kahdeksanvuotiaana päätellä monia sellaisia asioita jotka tuottavat monille aikuisille vaikeuksia, abstrakti syy ja seuraussuhde ja looginen päätely kun kuitenkin ovat aika monimutkaisia asioita. 



Jokainen maanantai muistan sen naisen autististen lasten vanhempien vertaistukiryhmästä. Sen joka kertoi kuinka sen aviomies käytännössä kantaa lapsensa koulubussipysäkille jokaisena aamuna, koska lapsen mielestä koulunkäynti ei ole mielekästä. Niin. Meillä on uhkailtu, lahjottu ja kiristetty. On vedottu järkeen ja logiikkaan. On oltu ystävällisiä ja osallistuvia. Tarjottu apua, tehty yhdessä ja suututtu. Tuloksetta. Järjellä ymmärrän ettei kahdeksanvuotiasta oiken voi jättää yksin vastuuseen kotitehtävien teosta, mutta turhautunut lapsi minussa huutaa että aivan se ja sama... jätä tekemättä, jää vaikka luokalle, mä pesen nyt käteni tästä pelleilystä.

Meillä on kaksi ekaluokkalaista ja yksi kolmasluokkalainen, mutta käytännössä alakoulua on käyty jo kaksi tai neljä vuotta; K-1-2-3. Varsinaista koulua edelsi kaksi vuotta eskaria. Meidän lapsukaisista Ollipolli on ainoa joka kävi sen perinteisen eskarin, kaksi muuta kävi eskarinsakin erityisopetussuunnitelman alaisina integroidussa erityisryhmässä koulupiirin omassa esikoulussa.

Tämä on ensimmäinen vuosi kun kenelläkään ei ole perinteisiä läksyjä – ollenkaan. Jannut pitävät kirjaa lukemisesta ja satunnaisesti koulusta ilmestyy kotiin jotakin mitä ei ole ehditty koulupäivän aikana tehdä. Kummankin pojan lukuläksyt tulee tehtyä koulun jälkeen ja/tai illalla sängyssä ilman sen suurempaa keskustelua. Ennen kuin läksyt on tehty ja tiskari tyhjennetty on turha haaveilla peliajasta.


Mutta Tättis. Meidän lapsi joka lukee kirjan illassa. Niin Tättis. 





sunnuntai 26. helmikuuta 2017

ken leikkiin ryhtyy...

Sunnuntain kunniaksi karjalanpiirakoita ja Taittingeria, sujuu leipominen sutjakammin. 


Vuosien saatossa olen kirjoittanut useammankin postauksen joka on herättänyt lukijoissa ristiriitaisia ajatuksia. On ollut hetkiä joina olen jopa harkinnut kirjoittamisen lopettamista ja on ollut sekin aika kun suljin kommenttiosion kokonaan. Kirjoitan julkisesti ja Satu kirjoittaa vielä julkisemmin. Sadulle tämä on monen muun homman sivussa ammatti. Mulle tää on vaan tällainen harrastus ja henkireikä.

Kuitenkin, jokainen kerta kun itse olen joutunut siihen tilanteeseen että sellaiset omaa elämää ja perheeni elämää koskevat teot, päätökset ja tapahtumat ovat herättäneet lukijoissa kritiikkiä olen miettinyt tätä julkista asioiden pohtimista. Olen miettinyt kuinka kauan tulee kääntää se toinenkin poski? Kuinka kauan toisen perheen elämän kritisoiminen ja päätösten arvostelu on kehittävää keskustelua, ja koska siitä tulee kiusaamista.

Mitä kritiikillä ja arvostelulla pyritään saavuttamaan? Pyritäänkö sillä saamaan kirjoittajalle paha mieli? Se ihan varmasti onnistuu, ollaanhan me kaikki kuitenkin ihmisiä. Ihmisyyttä ei poista julkisuus tai julkinen kirjoittaminen, eikä mielensä pahoittamista estä se että kirjoittamaan ryhtyneen tulisi jonkun mielestä hymyssä suin kestää kaikki. ”Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.” Kirjoittaja on tämän ajattelumallin mukaan vapaata riistaa ja toiselle voi sanoa ihan mitä mieleen juolahtaa, onhan se ryhtynyt ”tähän leikkiin”.

Onko tarkoitus tosiaan saada kirjoittajaa muuttamaan toimintatapojaan? Uskooko joku näistä kriittisistä anonyymeistä että blogisti muuttaa arvomaailmaansa ja toimintatapojaan jos riittävästi kritisoi? Muuttaisitko sinä? Toistaiseksi en itse kaikkien näitten vuosien – viisi – aikana kertaakaan ole vaihtanut suuntaa siksi että joku on kanssani erimieltä. Onhan omalla kohdallani kuitenkin ollut kysymys aika isoistakin asioista kuten erityislasten lääkitsemisestä, luontaislääketieteestä päätöksestä asua maailmalla tai suhteesta uskontoon. Olisinko jättänyt lähtemättä lomalle jos joku olisi niin neuvonut? Tuskin. 

Edelleen meillä syötetään lapsille lääkkeitä. Asutaan ulkomailla, jätetään luontaishoidot niille jotka katsovat niitten toimivan, ja käydään sunnuntaisin kirkossa sen jälkeen kun on perjantaina ensin biletetty homoseksuaaliystävän synttäreillä. Mikään ei siis ole muuttunut.

Olen nähnyt senkin katsantakannan jonka mukaan muita lukijoita on syytä valistaa ja estää tekemästä blogistin huonoja valintoja. Tarkoitus ei siis olekaan arvostella kirjoittajaa, vaan varjella muita lukijoilta siltä turmiolta jota blogisti jakaa. Omalla kohdallani tämän ryhmän voi ottaa kunnianosoituksena. Edellyttäähän se sitä että kommentin kirjoittaja pitää blogistia jonkintasoisena mielipidevaikuttajana.

Viimeinen ryhmä on ne jotka on ihan puhtaasti trolleja, joiden tavoitekin on herättää eripuraa ja arvostella keskustelun aikaansaamiseksi, tai vaihtoehtoisesti tyyppejä jotka ovat unohtaneet ottaa onnellisuuspillerinsä ja purkavat omaa pahoinvointiaan oikealle ja vasemmalle periaatteella – kaksin aina kaunihimpi.

Minun elämääni on surtu. Lasteni tilannetta säälitty ja siitä on jopa oltu ihan avoimesti huolissaan. Mielenterveyttä – todistetusti aika hullu ja epätasapainoinenkin – epäilty useampaankin otteeseen.

Blogikritiikille ominaista ja yhdistävä tekijä on se että kritisoija uskoo itse olevansa oikeassa. Kritiikin kirjoittajan mielestä hänen vaihtoehtonsa on oikea ja blogistin väärä ja vääryys on syytä korjata. Minä kirjoitan omasta elämästäni Yhdysvaltain länsirannikolla. Satu kirjoittaa elämästään Islannissa. Jos jotakin olen omien ulkomaanvuosieni aikana oppinut on se se ettei useampiin kysymyksiin ole yhtä oikeaa vastausta. Se mikä on mulle ja mun perheelle se paras saattaa jollekin toiselle olla kaikista huonoin vaihtoehto. Yhden oikea kun nyt vaan on toisen väärä ja toisen väärä jonkun kolmannen ehkä. Elämästä tekee kaunista sen kerroksellisuus.


Joskus on hyvä pysähtyä ja muistaa että se että elämässä ylipäätään on olemassa vaihtoehtoja on luksusta. Se kertoo siitä että elämme yhteiskunnassa jos on aikaa, tilaa ja mahdollisuus pohtia erilaisia vaihtoehtoja, koska meille – sinulle ja minulle - on olemassa vaihtoehtoja. 

Tee vaikka origami.

torstai 23. helmikuuta 2017

tänään en tehnyt mitään



Tammikuun alusta olen ollut lomalla. Tammikuun alusta olen ollut kotiäiti eikä kotiäidit oikeesti ole lomalla. Kotiäiti on aina töissä 24/7/365, ilman oikeutta lomaan. Tammikuun alusta olen täyttänyt päiväni ensin perheen elämän takaisin raiteilleen saattamisella, meillä on otettu käyttöön tai ehkä ennemminkin palautettu käyttöön ne tietyt säännöt joiden mukaan lukuminuutit tulee tehtyä, kotityöt on tehty ennen peliaikaa eikä peliaikaa ole loputtomasti. Ei eletä pellossa, ei olla kuin ellun kanat.

Tammikuussa kaikki sairasti ja ne jotka ei sairastaneet, niitten kanssa keskityttiin yllämainittuihin asioihin. Vähän aikaa siinä meni ja vihdoinkin on saavutettu tilanne jossa kaikki ei ekana ryntää yläkertaan pelaamaan. Peliaddiktin joutuu joskus kaivamaan sängyn alta iPadin kanssa.

Tammikuussa ilmoittauduin vapaaehtoiseksi opettamaan jannujen luokkaan matematiikkaa ja lukemista ja biologiaa. Älkää käsittäkö väärin, onhan niillä siellä luokissa opettaja, mutta mä olen ollut mukana syventämässä opittua tietoa ja sitä mihin niitä opittuja asioita voi käyttää muualla kuin matikankirjassa tai luokkahuoneessa. Tammikuussa kummankin pojan luokka oppi että paperintaittelukin – origamitaide – on matematiikkaa.

Tammikuussa olin LÄSNÄ. Tammikuussa poikien kaverit oppi että niillä on äiti. Tammikuussa multa kysyttiin että eikö ole ihanaa olla vaan kotona, enkä mä ollut ihan varma. En ollut ihan varma sopiiko mulle se että elämä pyörii kodin ja koulun ja lasten ympärillä.

Helmikuun aikana jatkoin edellisiä mutta keskityin miettimään sitä mitä mä haluan.

Helmikuussa istuin naisten kanssa pubissa ja tuskailin. Seurassa muutama korporaatiohai, yksityisyrittäjä ja kotiäiti. Sanoin että haluan jotakin muuta, mutta haluan silti myös lapset ja perheen. En halua lastenhoitajaa lapsille sen enempää kuin avainkaulalapsiakaan. Helmikuussa aloitin Martan koulutuksen. Kuukaudessa Martasta on tullut bussipysäkin stara ja nekin jotka ennen vaihtoi Martan nähdessä toiselle puolen katua, tulee nykyään arasti tervehtimään Martta-tätiä, tai ainakin tietää ettei Martasta tarvitse välittää, se on harmiton.

Helmikuussa hain sijaiseksi meidän koulupiiriin ja sain ensimmäisen työpaikan. Lauman mielestä se oli parasta ikinä.

Helmikuussa jututin kahvin ääressä kaikkia niitä ystäviä jotka tekee uraa kiinteistövälittäjänä. Kysyin ja kyseenalaistin. Kysyin lisää ja katsoin asiaa eri näkökulmista. Helmikuussa ilmoittauduin lopulta tekemään LKV-tutkintoa. Helmikuussa otin yhteyttä siihen suurimpaan ja kauneimpaan välitystoimistoon ja pääsin lopulta juttusille – suhteilla. Siihen että Rick lopulta soitti tarvittiin yksi niistä ystävistä, niistä jotka tekee duunia välittäjänä siinä samassa firmassa ja taitaa tienata lähemmäs puoli miljoonaa vuodessa – huippumyyjä. Sain työpaikan siinä välitystoimistossa johon kaikki haluaa. Toimiston vetäjä sanoi että hän haluaa että asetan lapset ja perheen etusijalle. Hän haluaa että teen tukkapörrössä aamutohveleissa ja yöpaidassa töitä kotoa. Hän haluaa että minä viihdyn.

Tänään lepäsin. Lapset on ruodussa. Työkuviot on selvitetty. Tänään en tehnyt yhtään mitään. Aamulla kävelin laumani koulubussille Martan kanssa. Vilkaisin pääotsikot sanomalehdistä, söin aamiaiseni blogeja lueskellen ja naamista selaillen. Petasin itselleni ja Martalle lokoisan paikan yläkertaan ja katsoin telkkaria useita tunteja kunnes tuntui hyvältä ottaa pienet päikkärit. Heräsin kahden jälkeen ja laitoin lounasta. Luin kirjaa koiraani silitellen. Hain lapset koulubussilta ja huusin vähän. Fredde toi mukanaan pullon skumppaa, olihan se tehnyt hyvän diilin töissä ja hommannut meille vielä ilmaisen lomankin.



Viikko vielä lomaa – ihan oikeaa lomaa. Sen jälkeen alkaa vähitellen uusi ja uudenlainen arki, palasista koottu, toivottavasti meille sopiva. 


Just nyt, kaikki on paremmin kuin hyvin. Just nyt, lauma pelaa olkkarissa lautapeliä ja mä kirjoitan. Fredde surffaa ja lasissa on skumppaa. Kohta syödään päivällistä. 


keskiviikko 22. helmikuuta 2017

arkisia omalaatuisuuksia

Kun jossakin - siis ihan missä tahansa - asuu pidempään alkaa kaikki se mikä alussa näytti ja tuntui kummalliselta olemaan itsestään selvää. Vuosi vuodelta on yhä vähemmän ja vähemmän asioita joita kaipaa sieltä alkuperäisestä kotimaasta, ja katse sokeutuu niille erilaisuuksille. Mikä sitten on toisenlaista? 


Sähkö


Sähköjohdot kulkevat pylväissä maanpäällä. Viritykset ovat enemmän tai vähemmän sekalaisen oloisia, mutta kieltämättä niitä lienee helpompaa korjata maanjäristysten jälkeen kun ei tarvitse kaivaa. Sähkökatkokset ovat arkipäivää tuulisella tai sateisella säällä, ja meidänKIN autotallissa on ollut agregaatti jo vuosia. 


Pistorasiasta tuleva virtaska on 110V, riittää virkistämään muttei varsinaisesti ole vaarallista. Myös pistorasiat ovat toisenlaisia ja ne elektronisten sähkölaitteitten pistokkeet omanlaisensa kokemus. Metallikieliä kuin voi väännellä haluamaansa asentoon ihan vapaasti. Vain maadotetut pistokkeet ovat tukevampaa tekoa. 

Kielet voi näppärästi taivuttaa takaisin jos ovat päässeet vääntymään. 


 Mittayksiköt


Mittayksiköt poikkeavat metrisestä järjestelmästä ja vuosien varrella on oppinut käyttämään näitä paikallisia puhuttiin sitten ruuanlaitosta tai lämpötiloista.

Lämpötilassa on muutama hyvä nyrkkisääntö matkailijalle. 32F on 0C, 68F on 20C ja 82F on 28C. Hellan lämpöasteikko on vähän lämpimästä kuumaan - low, medium, high - ja meidän iankaikkisen vanhanaikainen pesukonekin pesee asteikolla; kylmä, viileä, lämmin ja kuuma. Kaikkeen tottuu sanoi pässi kun päätä leikattiin.


Autoilu


Autotalliin on suora yhteys kotoa. Monissa perheissä autotallin virka on olla yleinen romuvarasto, kuntosali tai "man cave", mutta sellainen on kuitenkin kaikilla - yhdelle, kahdelle, kolmelle... kuudelle tai useammalle autolle.

Tutkanpaljastin tekee elämästä ja autoilusta helpompaa, ja on vieläpä täysin laillinen. Parempi tutkanpaljastin ei juuri tee virheitä ja varoittaa normitutkien lisäksi liikennevalokameroista, lentokonetutkista ja monesta muusta.


Liikennemerkit näyttävät erilaisilta kuin euromantereella. Aikanaan, ysärin alkupuolella kun me Fredden kanssa automatkailtiin täällä länsirannikolla me ei koskaan keksitä mitä tarkoittaa "ped xing" - pedestrians crossing. Kuvassa "trail xing" - trail crossing - ulkoilureitin kadunylityspaikka ratsukoille, pyöräilijöille ja jalankulkijoille.


Katujen nimeäminen. Avenuet kulkevat etelästä pohjoiseen ja kadut idästä länteen. Numerot alkavat uudestaan kaupungin vaihtuessa, ja talot numeroidaan lähimmän risteävän kadun ja avenuen mukaan. Meidän lomakaupungissa Seasidessa on numerot korvattu kirjaimilla keskustasta etelään ja aloitetaan A-kirjaimesta; Avenue A, Avenue B, Avenue C... Me ollaan asuttu L, S ja U:n varrella.

Tietyömaalla on aina lippumies. Lippumies pitää huolta siitä että liikenne sujuu ja kaikki pääsee.


Jos ei huvita etsiä parkkipaikkaa voi täräyttää autonsa valet:in ja joku pysäköi sen sun puolesta. Palvelu löytyy kaikista paremmista ravintoloista, useimmista ostoskeskuksista, sairaaloista, hotelleista ja monesta muustakin. 


Juoma


Aina tarjotaan juotavaa. Siis aina. Vettä, limua, mehua, olutta, viiniä, kahvia tai teetä. Sitä tarjoillaan niin työhaastattelussa, lääkärin odotushuoneessa kuin kotosallakin. Kouluissa niin oppilailla kuin opettajillakin on edessään vesipullo, ja usein opettajalla myös kupillinen kahvia. Kahvitauko on aina ja kaikkialla eikä suinkaan rajattu välitunteihin opettajainhuoneessa.

Jääkaappi autotallissa herätti alkuun ihmetystä ja sitten ihastusta. Nykyään meilläkin on se vanha jääkaappi autotallissa, ja se on täytetty - juomalla. Tulijalle esitetään kysymys; haluatko jotakin juotavaa?


Koti


Tiskiharja ei ole tiskiharja vaan varrellinen pesusieni. Vuosia ostin tiskiharjani ensin Suomesta, sitten Ikeasta. Nykyään tää tuntuu jo ihan passelilta käteen, oikeastaan paremmalta kuin se perinteinen harja. 


Kodeissa on harvemmin varsinaisia eteisiä, tuulikaapeista puhumattakaan. Meillekin tullaan sisään suoraan olohuoneeseen. 


Kierrätys on ilmaista ja roskista maksetaan. Roska ja kierrätysauto käy kaappaamassa lastin portinpielestä. Kuvassa useamman viikon kierrätysroskat, kun lumipäivien takia yksi kerta jäi välistä. Kierrätykseen laitetaan pahvit, paperit, muovit, pullot ja tölkit. Kierrätyskeskuksessa ne lajitellaan sit oikeisiin osoitteisiin. On meillä kolmaskin roskis, se on puutarha- ja biojätteelle. 


maanantai 20. helmikuuta 2017

presidentin päivä

Presidents Dayn aamuna avaan tutusti netistä uutiset. Siitä on tullut tuttua. Ennen kurkkasin ensin sähköpostin, sitten naamiksen. Nyt siirryn suoraan uutisiin - New York Times, Washington Post, The Guardian. Fredde täydentää samalla uusimmat twiittailut ja taas kerran kysyn ääneen että eikö kukaan saa siltä edes otettua puhelinta pois. En tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa...

Joku vääräleuka luettelee positiivisia puolia; jokainen amerikkalainen osaa nimetä senaattorinsa ja kongressiedustajansa ilman googlea, suurin osa on lukenut perustuslain ja tietää mitä siellä sanotaan. Jokainen amerikkalainen on oppinut kirjoittamaan uusia sanoja, vaikeita sanoja, sellaisia kuin holocaust, emoluments, narcissist, fascist, misogynist, ja cognitive dissonance. Uutisista on tullut monelle kiinnostavampaa kuin Kardashianin perheestä.

Arkikuvahaasteen eka kuva 1/7. Lauantaina hakemassa meidän klubiviinejä.
Viinialueella asumisessa on tiettyjä etuja. 

Arkikuva 2/7. Kirkossa on kastesunnuntai ja Pastor Ben puhuu suvaitsevuuden ja rakkauden puolesta.
Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi nuorisotyöhön. 

Elämä ruohonjuuritasolla jatkuu ennallaan vaikka poliittinen vastarinta on kaikkien huulilla ja siitä puhutaan samalla tavalla kuin ennen säästä ja viikonlopun kuulumisista. Hiihtolomaa, partiota, ystäviä, Martan koulutusta ja töitä koulussa.


Arkikuva 3/7. Aamulla on pakkasta ja päivällä elohopea hivuttelee kahtakymmentä astetta.
Martta kulkee mukana bussipysäkille jokainen aamu. 

Arkukuva 4/7. Parturin työkalupakki puhuu omaa kieltään. Opin että Rudy's:iin tullaan kauempaakin. Ne jotka haluaa jotakin muuta kuin sen tavallisen polkkatukan ja raitoja. Täällä tehdään irokeesejä, vaaleanpunaista, sinistä ja violettiä. Kaikkia sateenkaaren värejä. 

Istun työpöytäni ääressä arkisin ja kasaan liiketoimintasuunnitelmaa. Olen innoissani ja hetken päästä täysin vakuuttunut omasta hulluudestani. Lasken markkinointibudjettia, suunnittelen ja väännän ja käännän. Flowtilassa suunnitelmat näyttää hyvältä.  Epätoivon hetkellä Fredde muistuttaa että ei tästä tarvitse suurta menestystarinaa tulla heti eikä välttämättä koskaan. Kunhan nyt omilleen pääsis. Kaksi viikkoa kurssin alkuun.


Arkikuva 5/7. Keskiviikkoiltana päivällisklubi kokoontuu meille ja tein vaaleanpunaisen kukka-asetelman illan teemaan.
Me puhutaan taas kerran politiikkaa, mutta puhutaan me muustakin... lapsista, työstä, rakkaudesta. 

Arkikuva 6/7. Torstai on lasten ensimmäinen hiihtolomapäivä ja Ollipolli juhlistaa sitä oksentamalla. 

Siinä sivussa yritän kahlata läpi ArtHousen mulle lähettämää arvostelukappaletta, mun ensimmäinen ”blogiyhteistyön” tapainen. Alison Gopnikin Puuseppä vai Puutarhuri. Käytän sanaa kahlata koska mulla on mennyt viikko päästä sivulle 44. Kirja on helppolukuinen kepeäkin, mutta ehkä mun oma vaikeus tulee siitä että olen ihan oikeasti, siis silleen aikuisten oikeasti, lukenut kehityspsykologiaa enkä muutenkaan ole tainnut koskaan lukea yhden yhtä kasvatusopasta. Paikoitellen tökkii kehnohko käännös, pistääkö se silmiin siksi että voisin yhtä hyvin lukea sen alkukielellä ja siksi kiinnitän huomiota siihen että paikoitellen teksti maistuu käännetyltä. Kunhan olen saavuttanut sivun 319, palaan asiaan ja peilaan kirjaa omaan vanhemmuuteeni. Olenko minä puuseppä vai puutarhuri.

Viimeinen arkikuvahaasteen kuva 7/7. Perjantaina oli legopäivä.
Me raksattiin lauman kanssa koko päivä kaupunkia ja mä pääsin väkertämään kaupunkiin kahvilan. 

Tättis haluaa lähteä mun kanssa kaupungille. Sillä on jo suunnitelmat valmiina. Ostoksille ja lounaalle – ihan vaan kahdestaan. Mä haluan ostaa origamipaperia tän viikon matikantunteja varten. Keskiviikkona Kentsun luokka, perjantaina Ollipolli. 

Sit oli epäpoliittinen koirahaaste... yksi kuva. Tässä Martta. Martta on 19kk vanha labbis. Kaikki tuntee meidän Martan koska mä valokuvaan sitä jatkuvasti. Martasta tulee palveluskoira meidän Tättikselle. Martta on maailman paras. 


tiistai 14. helmikuuta 2017

keväisiä tuulia

etanamansikka


”Joo, kyllä mä laitan tän sun ansioluettelon eteenpäin niin pääsette keskustelemaan jatkosta... Onko sulla liiketoimintasuunnitelma valmiina?” – No, tota... ei vielä, mutta mä teen. ”Ensimmäisessä tapaamisessa olis hyvä olla liiketoimintasuunnitelma mukana pohjaksi keskustelulle. Käytte sitten läpi suunnitelmaa, muokkaatte sitä ja pohditte kustannusrakennetta.” – Juu. Selvä. ”Rick laittaa sulle meiliä ja sopii palaverin.”

Suljen puhelimen ja käännyn katsomaan Freddeä; ”Ne haluaa liiketoimintasuunnitelman! Mistä mä sellaisen saan?” – No, teet. ”Mutta enhän mä osaa. En mä ole mikään kauppatieteidenmaisteri, en edes kauppatieteiden yo tai merkonomi. Mä olen lastentarhanopettaja, lähihoitaja, data-analyytikko, tutkimusassari ja potilaskoordinaattori.” – No mutta olithan sä melkein kymmenen vuotta kirjakauppias. ”Kyllä joku ihan muu teki mulle liiketoimintasuunnitelmat, kunhan vähän värkkäsin puolivalmista budjettia.”



Muutamaa päivää myöhemmin kävelen lasten kanssa bussipysäkille aamuauringossa. Edellisviikon lumisade on pelkkä muisto lämpimän kevättuulen heilutellessa pensaita. Hetkeä aiemmin olen eteisessä riisunut kolmikolta talvitakit ja kiikuttanut ne takaisin kaappiin. On viisitoista astetta lämmintä. Me treenataan Martan kanssa matkalla kotiin ja koska ilma nyt vaan on niin kertakaikkisen mahtava me jatketaan matkaa ohitse meidän talon, kadun päähän ja lammen rantaan. Polku kiertää lammen ja sen takana olevan niityn. Martta käy uimassa ja mä käännän kasvoni kohti aurinkoa lintujen kilpalaulantaa kuunnellen.

Lenkin jälkeen keitän itselleni ämpärillisen kahvia, avaan Wordin ja aloitan tuijotuskilpailun sen kanssa. Mitä kirjoitetaan liiketoimintasuunnitelmaan. Turvaudun parhaaseen kaveriin Googleen ja mun tokaan bestikseen Bingiin. Seuraavat kolme tuntia vierähtää budjettia väsätessä ja markkinasuunnitelmaa tehdessä. Työvälineinä netti, kasa post-it -lappusia, lehtiö, lyijykynä ja Word. Lopulta havahdun siihen että Martta yrittää kiivetä mun syliin tunkien takapuoltaan ylöspäin pitkin mun jalkaa. Kaappaan koiran ylös ja kysyn onko sillä tylsää kun mutsi vaan kirjoittaa?

tuleva liiketoimintasuunnitelma


Ehkä tästä vielä tulee jotakin. Ehkä se Rick vielä joskus ottaa muhun jopa yhteyttä. Onpahan suunnitelma ainakin tehty. Kolmen viikon päästä alkaa kiinteistövälittäjäkurssi. Se kestää kolme viikkoa ja sen jälkeen pitää vielä läpäistä koe. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan voin huhtikuussa liittää nimeni perään tittelin LKV, laillistettu kiinteistövälittäjä. Jännää. Musta on tulossa yrittäjä. Täällä jokainen välittäjä on itsenäinen yrittäjä, vaikka nimellisesti työskenteleekin jonkun välitystoimiston alaisena.

Iltapäivällä saan sähköpostia koulupiiristä. Mun hakemus sijaisopettajaksi ja koulunkäyntiavustajan sijaiseksi on hyväksytty. Huomenna menen koulupiirin päämajaan täyttämään prujut ja viemään tutkintopaperitnäytille ja sen jälkeen voin aloittaa sijaiskeikkojen tekemisen.


Tästä se lähtee. Uusi elämä ja arki. Vähän sitä ja vähän tätä. 

kevättä ilmassa

lauantai 11. helmikuuta 2017

laidasta laitaan – loput

Keskiviikkoiltapäivänä vesisade ylettyy jo tänne mäellekin – foothills ne sanoo, kai niitä vois kutsua kukkuloiksi tai ylängöksi. Ehkä me ollaan tunturissa, korkeudeltaanhan me ollaan suunnilleen Rukatunturin laella. Mistä mä tiedän mitä nää on, korkealla kuitenkin.  Haen laumani koulubussilta. Poimin ne kyytiin ja talutan Tättiksen autolle. Tättis on täynnä epätoivoa. Sateenliukastama loska tekee kävelemisestä epämiellyttävää ja Tättis välttää epämiellyttäviä asioita. Muutaman kymmen metrin matka autolle on liian epämiellyttävä Tättikselle ja se itkee siinä vaiheessa kun olen saanut jannut autoon ja saavun pelastamaan sen jalkakäytävältä. Kentsu itkee autossa koska sen isä on poissa. Ollipolli miettii pitäiskö sen itkeä koska sitä ei itketä mikään ja se tuntuu epänormaalilta koska kaikki muut itkee. Muakin itkettää koska olen herännyt neljältä enkä just nyt jaksais itkeviä lapsia.

On vähän pelottavaa että mun on pakko pestä auto ennen kuin ajan sen talliin.
Yli kaksikymmentä vuotta mun autonpesijän kanssa tekee näköjään tehtävänsä. 


Kun Fredde matkustaa meillä on aina lettukestit. Pääruuaksi pinaattilettuja ja jälkkäriksi sitruunalettuja syksyllä säilötyllä persikkahillolla. Fredde ei syö pinaattilettuja. Fredde ei syö jälkiruokaa. Vois kai todeta ettei Fredde ole mikään lettumies.

Sade piiskaa ikkunoita. Kentsu kiemurtelee lattialla vatsakivuissaan ja vähitellen kipu vaihtuu isän ikävään. Se kieltäytyy puhumasta Fredden kanssa puhelimessa kun muut kaksi tarkastaa Fredden poreammetta ja höyrysuihkua. Kannan itkevän lapseni sänkyyn. Se ei halua nukkua mun kanssa. Se haluaa isän. Puhelimessa ystävä sanoo ettei hän koskaan kerro lapsille kun niitten faija on työmatkalla eikä ne siksi edes huomaa. Muistutan että mun lasten skandinaavinen osallistuva isä kuitenkin on läsnä lasten elämässä ihan jokaisena päivänä, ja näin ollen lauma varmaan huomais kertomattakin että faija puuttuu. Kuiskaan Kentsun korvaan etten mä pysty nukkumaan ilman sitä ja nyyhkyttävä poika nukahtaa mun kainaloon veljen pitäessä vahtia ja pyöritellessä silmiään toisella puolen. Kentsun nukahdettua Ollipolli kuiskaa että kyllä hänelläkin on ikävä. Vastaan että kyllä mä tiedän, ikävää on vaan niin monenlaista ja yhden ikävä näkyy enemmän kuin toisen.

Torstai


Torstai valkenee, tai itseasiassa torstai ei valkene. Torstai on sakean sateen harmaannuttama. Vajaassa vuorokaudessa liki kolmikymmensenttinen lumipeite on miltei kadonnut. Lunta on enää laikkuina siellä ja täällä. Maisema on karu. Vettä on aivan järjettömästi. Pakkaan eväitä ja laitan aamiaista. Me syödään yhdessä. Tättis kysyy ajanko ne kouluun ja vastaan että bussipysäkille vaan. Sade yltyy niin että on miltei mahdotonta nähdä kadun toiselle puolen.

Pysäkillä nostan lapsia mutalammikon ja vesilätänön ylitse bussiin. Toinen äiti pitää sateensuojaa lasten yllä. Ilman apua tie bussiin kulkisi ensin nilkkoihin ulottuvan saven ja sen jälkeen puoleen sääreen ulottuvan vesilätäkön läpi; ”Hyvää koulupäivää! Seuraavat seitsemän tuntia olet savinen ja läpimärkä.” Bussikuski kiittää avusta ja yhdeksän kymmenestä natiaisistakin sopertaa jonkinlaisen kiitoksen. Kysyn toki luvan jokaiselta ennen kuin kaappaan ne ilmaan ja nostan jalkakäytävältä suoraan bussin portaisiin.

Kotona pakkaan Martan autoon. Me lähdetään päivän retkelle. Tienvarrelle on lumen alta paljastunut karu maisema. Matkalla kaupunkiin lasken kymmenkunta irronnutta puskuria, ne jotka eivät osanneet, mutta lähtivät silti kesärenkain liikenteeseen. Vakuutusyhtiön suhtautuminen on tässä kohdassa vähintäänkin nuiva ja kolarikorjaamot hierovat karvaisia käsiään, ihan varmasti tuottavin viikko moneen vuoteen.



Kun iltapäivällä seison koulun toimistossa odottamasta katrastani törmään Reksiin. Reksi on juuri kutsunut kuutisensataa oppilasta sisään ukonilman takia kesken välitunnin. Lumisade, monsuuni, ukonilma... mitä seuraavaksi? Pyörremyrsky vai maanjäristys. Reksi huokaa ja sanoo selvittäneensä uransa aikana yhden maanjäristyksen eikä nyt tähän hätään tarvitse toista.

Lastensairaalassa on rauhallista. Meillä on aika gastroenteorologian osastolle Kentsun vatsaoireista. Tättis tekee matikanläksyjään ja Kentsu pelaa Nintendoa odotushuoneessa olevan pojan kanssa. Ollipolli puuhailee omiaan. Mä yritän päättää haenko kahvin Starbucksista vai en ja ennen kun osaan päättää Kentsu pyydetään sisään. Me jutellaan siitä miten viimeiset kuukaudet on menneet, lääkäri kysyy Kentsulta miten sen mielestä kulkee ja poika vastaa että ihan surkeesti sujuu. Me saadaan lähete psykologille. Sellaiselle joka hoitaa ahdistuneisuudesta aiheutuvia vatsaoireita, ja lisäksi lääkitystä säädetään taas vähän. Mä luulen että  meillä on ihan hyvät eväät taas seuraavalle kolmelle kuukaudelle. On onni asua osavaltiossa jonka lastensairaala kuuluu maan parhaimpien joukkoon.

Vähitellen sade hiipuu ja auton näyttö vilkuttaa myrskyvaroitusta. Näpäytän sormella näyttöä ja saan eteeni sääkartan tulimyrskyineen, mun ihana Volvo joka tietää ihan kaiken. Kerron laumalle että yöllä tuulee.

Perjantai



Aurinko paistaa ja lämmittää. Maanantainen lumi tuntuu kaukaiselta jos ei katso meidän lumiukon jäänteitä talon sivustalla tai katkenneita puita ja oksia. Tuuli on riepotellut naapuruston roskat pitkin katuja, mutta aurinko lämmittää kasvoja ja on perjantai – vihdoinkin viikonloppu. 


perjantai 10. helmikuuta 2017

laidasta laitaan – ekat kaksi ja puoli



Jos viikon aloittaa puoleen sääreen ulottuvalla lumihangella ja päättää perjantaina lumettomana auringonpaisteeseen voitaneen todeta että luontoäiti on tarjoillut antimiaan melko laajalla kattauksella. Väliin mahtui suuri tuhotulva kun lämmin sademyrsky sulatti ukkosen jyristessä lumet kaataen meidän kaikkien niskaan ämpärikaupalla vettä. Eilen illalla tilanne viimeisteltiin myrskytuulen heilutellessa puita. Tänään maisema on avarampi. Lumi katkoi ensimmäiset oksat ja puut, sade vei seuraavat ja tuuli viimeisteli tilanteen.

Maanantai


Sunnuntai-iltana hetkeä ennen vuorokauden vaihtumista puhelimeen kilahtaa tekstari koulupiiristä. Koulu on kiinni lumisateen vuoksi. Käännän herätykset pois päältä, sammutan valot ja käyn nukkumaan odottavaisin mielin. Ennusteessa luvattiin kolmesta kuuteen tuumaan – ehkä. Voi tulla enemmänkin, tai vähemmän.



Aamulla talon täyttää riemukas huuto: ”It’s a snow day!!!” ja sit etsitään sukkia ja housuja ja kumppareita ja lapasia ja takkeja. ”Saadaanks me mennä ulos!” – Joo, jos mä saan kahvia. ”Mä en löydä mun saappaita... Onko pakko laittaa sukat? Mä en halua sormikkaita...” – Laittakaa mitä lystäätte.



Keitän itselleni kupillisen maitokahvia, vedän kumpparit jalkaan ja toppatakin yöpaidan päälle. Lasken Martan lasten ja Fredden perään. Fredde juttelee naapurin kanssa. Tättis vetää naapurin Emmiä pulkassa ja pojat työntää. Kentsulla on jo kylmä koska saappaat on hörpänneet lunta. Mulla on kahvikuppi yhdessä kädessä, kamera toisessa ja viivain kolmannessa. Naapurin Arska mittaa myös. Me päästään yhteisymmärrykseen lukemasta – 8 tuumaa (reilut 20cm) – ja lisää sataa. Ravistelen painavaa lunta pihan puista ja pensaista, kadun varrella näkyy jo katkenneita oksia ja kaatuneita puita. Fredde tekee lumityöt ja meidän jalkakäytävä näyttää hassulta kaikkiin muihin verrattuna.




Naamiksessa asukasyhdistyksen jäsenet peräänkuuluttaa lumiauroja, ajokieltoa ja roska-autoja. Yhtäkään edellämainituista ei tipahda. Ei tule lumiauroja – meidän kunnan kymmenkunta pikkuauraa keskittyy kyllä ihan muihin hommiin kuin yhden omakotitaloalueen auraamiseen. Maantiekarhuista täällä ei ole kukaan kuullutkaan. Ne ajaa jotka uskaltaa ja osaa. Useimmat ajaa vaikka ei osaa ja kenelläkään ei ole talvirenkaita. Roska-autot jää parkkiin, ne ei tällä kelillä pääse tänne mäelle.



Mä kävelen kauppaan umpihangessa ja muistan miten raskasta lumessa kulkeminen on. Me käydään Martan kanssa apteekissa ja kahvilla. Lauma katsoo yläkerrassa leffaa ja pelaa alakerrassa lautapelejä. Lumi oli kylmää ja märkää ja sitä oli ihan liikaa.



Tiistai


Koulu on edelleen kiinni. Edellisenä päivänä satanut lumi on jäätynyt koppuraksi tielle ja kaduille. Fredde ottaa mun auton ja lähtee toimistolle. Sen autolla ei ole mitään asiaa lumihankeen. Me jäädään lasten kanssa kotiin. Liukastelen Martan kanssa metsään. Paikoitellen lumi on kinostunut liki polvenkorkuiseksi hangeksi joka on jäätynyt mukavan rapsakaksi pinnalta. Kukaan ei halua mennä ulos. Me ollaan sisällä ja rakennetaan ja pelataan ja luetaan kirjoja. Välissä askarrellaan ystävänpäiväkortteja koululle. Lumipäivän hohto vähenee selkeästi.





Fredde on lähdössä keskiviikkoaamuna Nevadaan. Me mietitään miten se pääsee lentokentälle. Lähdetäänkö me aamuyöllä viemään se sinne lasten kanssa, vai hellittääkö sää siihen mennessä niin paljon että se voi ajaa sinne omalla autollaan.

Keskiviikko


Nousen Fredden kanssa neljän jälkeen. Me leivotaan yhdessä teiden kuntoa ja säätilaa. Meillä ollaan vielä pakkasella, mutta jo oman kaupungin keskustassa pitäis olla ihan jees. Jos omalta asuinalueelta pääsee ulos rikkomatta autoa pitäis olla ihan jees, mutta pääseekö edes autotallista kadulle ilman että etupuskuri jää siihen? Fredde pääsee autolla kadulle ja lähtee matkaan. Mä istun juomaan Martan kanssa kahvia.

Ne on luvanneet vesisadetta. Jos tää vihdoinkin tänään lähtis sulamaan. Koulukin on vihdoin auki. Sataa taas lunta. Lumi pöllyää taivaalta sakeana pyrynä ja mä napsuttelen hiirellä koulupiirin nettisivua viiden minuutin välein tarkistaakseni pysyykö koulu auki. Kyllä pysyy. Bussit kulkee lumireittejä, oppilaita ja vanhempia kehotetaan noudattamaan varovaisuutta, koulu alkaa normaaliin aikaan. Kentsun opettaja kysyy olenko edelleen tulossa pitämään matikantuntia, joo olen. Katua pitkin ajaa yksinäinen lumiaura. Mun on pakko ottaa siitä kuva, sillä tämänkaltaista ihmettä ei täällä ole vielä koskaan nähty. Lauma ryntää ikkunaan tuijottamaan, ne ei ole koskaan nähneet lumiauraa ja kuuntelee silmät pyöreinä kun kerron niille tarinoita suomalaisista tiekarhuista, niistä ihan oikeista aura-autoista, joita kulkee moottoritiellä muutama rivissä.



Kentsua pelottaa. Se on sitä mieltä että lumessa ajaminen on vaarallista. Muistutan sitä että ehdin kuitenkin ajaa autoa yli kymmenen Suomen talvea, ja aikanaan sain ajokorttini joulukuisessa Helsingissä lumen peittäessä maan paksuna kerroksena, sillä sinä syksynä oli lumista ja kylmää.

Puolet oppilaista on myöhässä koska bussit on myöhässä ja vanhemmat on myöhässä ja lumisade on sakeaa. Kaadan itselleni kahvia opettajainhuoneessa ja siirryn kopioimaan päivän matikantehtäviä kahvikupilliseni kanssa. Luokka on jaettu kahteen. Eka kymmenen lapsen ryhmä on levoton ja mä sovellan suunnitelmaa. Vedin saman oppitunnin Ollipollin luokalle perjantaina ja meillä oli tosi kivaa, keskiviikon ekan ryhmän kanssa ei ole kivaa. Käytän jokaisen kikkakolmosen ja vinkkiviitosen. Toisen ryhmän kanssa menee paremmin. Ehkä ne on kerinneet jo vähän asettua ja muistaa että on koulupäivä. Kesken opetuksen mun pienryhmähuoneeseen ilmestyy keski-ikäinen nainen joka ilmoittaa olevansa mukana avustamassa Kentsua. Taputan Kentsua olkapäälle ja kerron että sillä on seuraa, Kentsu esittelee mut riehakkaasti tulijalle. Nainen vaikuttaa hämmentyneeltä. Kättelen ja hymyilen.


Mäen alla lumisade vaihtuu vesisateeksi. Me mennään Martan kanssa harjoittelemaan kaupassakäyntiä. Auto parkkiin. Koiralle liivi päälle. Pikasulkeiset siitä että ollaan töissä ja sisään kaupan ovista. Ekaa kertaa ikinä en osta mitään. Kävelen Martan kanssa ympäri kauppaa, pysähdyn ja koira istuu. Muistutan ettei saa haistella. Me ohitetaan muita asiakkaita – lapsia, aikuisia, ihailevia katseita ja sanoja. Joku yrittää tervehtiä Marttaa ja muistutan että Martta on töissä. Lopulta matka käy kassojen läpi ulos kaupasta, takaisin autolle ja kotiin. 


sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Martta menee töihin

Martta työasussaan


Mulla on aina ollut koira. Vähintään yksi. Parhaimmillaan tai pahimmillaan kolme. Ne on kaikki olleet keskenään erilaisia, kaikki seitsemän. On ollut enemmän ja vähemmän sählää, arkaa, rohkeaa, väistyvää ja dominoivaa. Tavallisia perhekoiria, tavallisen tavattomia huolimatta siitä että mulla on olevinaan maine jonka mukaan mun tarvitsee vain katsoa koiraa jotta se tietää mitä siltä halutaan.

Voimakkaan metsästysvietin omaavan lintukoiran kanssa tottelevaisuuskoulutus on haastavaa. Koira sählää ja riistan nähdessään unohtaa kaiken keskittyessään näyttämään lintuparvea pellolla. Noin muutenkin ne oli sellaisia sählääviä sähikäisiä. Lempeitä ja ihania, mutta aika paha ADHD:han niillä oli.

Kettukoira taas. Se kuunteli paremmin ja oli huomattava edistysaskel edeltäjiinsä. Se kulki mun kanssa usein ilman remmiä, tiesi rajansa ja osasi hyvin sellaiset peruskäyttäytymissäännöt. Mutta auta armias jos silmä vältti, se lähti retkilleen ja paineli jonkun pupujussin perässä kilometrien päähän. Kymmeniä kertoja sitä etsittiin ja onneksi aina löydettiin. Viimeisellä kerralla me käytiin hakemassa sokea ja kuuro vanhus naapurin autotallista.



Martta ei tullut meille vahingossa. Martta oli mun pitkän haaveilun lopputulos ja haaveen toteutuminen vaati taustatyötä, suunnittelua, oikean kasvattajan etsimistä. Ei me sattumalta tavattu Martan kasvattajaa etukäteen. Ei me vahingossa käyty katsomassa Martan vanhempia. Mä halusin Martasta  harrastuksen. Perhekoiran joo, mutta itselleni myös harrastusvälineen.

Mahtava pentu. Rauhallinen, rohkea, oppivainen ja iloinen. Sopivassa suhteessa kaikkea. Mietin monesti että meitä lykästi ja kasvattaja toisti että hän kasvattaa tasapainoisia koiria. No joo, tasapainoisia tosiaan. Eläinlääkäri oli vaikuttunut niin pennun sukutaulusta kuin käyttäytymisestä.



Me treenattiin. Jokainen päivä. Monta kertaa päivässä. Samoja vanhoja juttuja – istu, maahan, seuraa, seis, tänne – ja vähän uusia. Nykyään Martta pysähtyy jo matkan päästä ja istuu alas pyydettäessä. Jatkaa matkaa ja pysähtyy uudestaan. Lähestyy pyydettäessä joko hitaasti tai nopeasti. Se tervehtii vastaantulijoita vasta luvan saatuaan, oli vastaantulija sitten ihminen, koira, polkupyörä tai hevonen. Ovikellon soidessa se menee omalle paikalleen sen sijaan että se ryntäisi ovelle.

Naapurin rouvan koira ulkoiluttaa naapurinrouvaa ja naapurinrouva sanoo että hänestä on mukavaa kun koiralla on tahdonvoimaa. Hymyilen ja sanon että niin varmasti. Rouva kysyy haukkuuko Martta, vastaan kieltävästi ja rouva sanoo että hänestä tuntuu turvalliselta että koira kertoo kun joku on ulkona – myös jänikset.

Jossakin vaiheessa työkaveri kysyi että oonko mä koskaan ajatellut palveluskoirakoulutusta Martalle. No en ollut. Sanoin että olen aika haluton luopumaan Martasta. – Mutta senhän vois kouluttaa suorittamaan tehtäviä Tättikselle? Eiks teidän Tättis ole autisti? Sehän on oikeutettu palveluskoiraan. Tästä lähti käyntiin ajatuspolku jonka tuloksena posti toi eilen Martalle koulutusliivin. On mahdollista ettei siitä koskaan tule palveluskoiraa, mutta toisaalta siinä on kaikki tarvittavat elementit ja jos kaikki menee hyvin vaihtuu liivin merkintä ”Service Dog In Training”  merkintään ”Service Dog” ja Martan kaulapantaa koristaa palveluskoiramerkki silloinkin kun se ei ole töissä.




Seuraavaksi me siirrytään harjoittelemaan kaupassakäyntiä, bussimatkustamista, ravintolakäyttäytymistä. Martta ryhtyy opettelemaan mitä tarkoittaa se että ollaan töissä. Että silloin tehdään vain töitä eikä katsella maailmaa, että ruokakaupan juustotiskillä jätetään juustot haistelematta ja bussissa muille matkustajille ei jutella edes salaa. Viimeinen harjoitus tulee olemaan lentokenttä ja lentomatkustaminen. Jos tästä unelmasta tulee totta, on mahdollista että Tättiskin pystyy lopulta lentämään ilman paniikkikohtausta Martan pitäessä siitä parempaa huolta kuin meistä vanhemmista kumpikaan ikinä kykenee.